VI.

Eräänä iltana syyskesällä oli Paavo palannut Niskasen kanssa Kuopiosta. Hän oli käynyt siellä jo useamman kerran, milloin yhdessä Niskasen mukana, milloin yksin. Sinne oli keväällä siirtynyt uusi, nuori pappi, joka oli heti avannut sydämensä Paavolle ja sitten käynyt kerta kerralta yhä likisemmäksi hänelle.

Paavo oli ollut kaiken matkaa tavallista iloisempi, ottanut yhä uudestaan puheeksi Kuopion uuden papin, kertonut hänestä pitkin tietä ystäville, ennustanut uusista voitoista, joita he vielä kerran asialleen voittavat.

"Siinä on vielä Liperin papin hapatusta, mutta lähtee se siitä, kuluu se pois, kun kulutetaan. Ystävä siitä vielä tulee ja Herran ase asialle. Vaan meidän pitää taidolla liikkua sellaisten kanssa, etteivät arkiinnu", puhui Paavo Niskaselle kotimatkalla.

Hän ajoi lopputaipalen yksin huonoa metsätietä myöten ajatuksiinsa vaipuneena. Kuu valaisi pitempiä oikosia, mutta mutkat olivat pimeitä ja synkkiä sakeassa kuusikossa. Tie milloin nousi ylös vaaran kiviselle kupeelle, milloin laskeutui alas salmekkeelle ja kulki viittatietä yli. Paavo antoi hevosen astua hiljalleen, painautui selkänojaa vasten vanhan, ratisevan reslan perässä ja jättäytyi ajatuksiensa ja muistojensa varaan.

Hänellä niitä olikin enemmän kuin muilla. Hänen elämänsä retki oli ollut mutkaista ja kirjavaa. Mitä lie Herra milläkin tarkoittanut, kärsimyksellä ja kovalla päivällä? Ja nämä matkat sitten —? Hänet oli ajettu tielle, vedetty salolta taipaleelle, keskeltä köyhyyttä ja hätää, pantu puhumaan heräävälle kansalle ja sitä hoitamaan. Seppäkö sen pani alkuun vai Herrako sepän kautta? Hän oli jo usein mielinyt jättää matkansa ja päättänyt jäädä kotiin, mutta aina lähtenyt uudestaan liikkeelle. Toisinaan oli hänestä tuntunut niin raskaalta sielussa ja vaikealta lähtö, että piti repiä ja riistää itseänsä irti, toisinaan taasen paloi sisässä tuli, ja näkymätön voima pakoitti lähtemään.

Jää paukahti jossain takanapäin, joku tuli tuikahti etäältä mökistä vaaran rinteeltä näkyviin, säkeniä hulmusi lakeisen täydeltä, pilven hattara kulki kuun alitse ja tummensi näköpiirin salmen suussa.

Hänen ajatuksensa hakivat lepopaikkaa itselleen — jotain viihdyttävää ja hupaista. Hän muisteli Kuopion uutta pappia ja papin puheita ja omaa mielihyväänsä uudesta ystävyydestä ja kaupungissa olosta.

Mitähän siitä miehestä vielä tulee? Jaksaako, kestääkö nuori mies pitemmältä? Kun eivät herrat sitä veisi. Vaan jospa alkavat herratkin herätä? Siellä niitä oli jo ollut salin täysi veisaamassa. Pappi oli kantanut tuolia pitkin iltaa, puhuttanut hänellä ja puhunut itsekin. Toiset olivat jääneet jälelle, tulleet kamariin ja istuneet iltamyöhään asti. Ja hän tunsi mielihyvää siitä, että häntä oli huomattu, että hän oli saanut olla mukana. Ei niitä saanut likellekään mennä herroja täälläpäin.

Siinä oli jo Tahkomäki hänen edessään. Tie kierrätti kaukaa, kulki talon ohi altapäin ja palasi sieltä takaisin riihen perätse pihaan. Häntä oli aina jokin ahdistanut kotiin tullessaan, jokin raskas, epäselvä tunne ja pelonsekainen mieliala. Hän ei oikein osannut sitä itsekään itselleen selittää, mikä se oli. Oliko se hiljaista, salaista syytöstä siitä, että oli tullut oltua ja viivyttyä liian kauan kotoa poissa ja jätettyä Riitta lasten kanssa, vai oliko se pelkoa siitä, että oli jotain tapahtunut hänen poissa ollessaan?

Mutta nyt hänestä tuntui hyvältä ja helpolta ja turvalliselta kotiintulo, toisenlaiselta kuin ennen. Ne vielä valvoivat, ikkunaluukku oli auki pihan puolella. Olisivatko odottaneet häntä? Vaan mistä ne tiesivät odottaa?

Joku aukaisi oven ja yritti pihalle, mutta veti sen taasen äkkiä kiinni. Sitten kuului hätäistä puhetta sisältä ja epäselvää supatusta.

Paavo riisui hevosen, juotti sen lähteellä ja heitti heiniä eteen. Tultuaan sisään huomasi hän lasten juoksevan pelokkaina äidin luo ja tuijottavan ovea kohti. Olikohan sittenkin jotain tapahtunut, niinkuin hän oli pelännyt, jotain tapaturmaa tai vahinkoa? Hän asetteli kintaitaan lieden reunalle, kopisteli lunta jaloistaan, kurkoitti turkkia orrelle väliin vilkaisten Riittaa ja lapsia pirtin perälle.

"Te vielä valvotte. Mikä teitä valvottaa? Odotitteko?" kysyi Paavo ja käveli perällepäin.

"Ei ole odotettukaan", sanoi Riitta ja katseli oudosti Juhanaa ja tyttöjä, jotka jo vilkastuivat ja alkoivat liikkua lattialla. "Muutoin vain on valvottu."

"Viivyin Kuopiossa pitemmältä. Siellä on nyt sellainen pappi, joka viivyttää."

Ja hän kertoi Kuopion uudesta papista, papin salissa pidetyistä seuroista ja herroista, joita oli kokoontunut kamarin täydeltä. Hän ei ollut ennen milloinkaan tehnyt selkoa matkastaan, vaan aina ollut matkainsa perästä harvapuheinen. Tuntui nyt niin oudolta ja omituiselta Riitasta ja lapsista, kun he istuivat siinä ristissä käsin kuin kirkossa ja koettivat seurata mukana ja tekeytyä tarkkaaviksi.

Vaan myöhemmin, kun lapset kaikki olivat nukkuneet, alkoi Riitta kertoa, mikä heitä oli valvottanut sinä iltana ja monena muunakin. He olivat seuraavana yönä sen jälkeen, kun Paavo oli lähtenyt, heränneet siihen, että Sohvi oli huutanut hätääntyneen, säikähtyneen huutoa. Siihen samaan huutoon olivat sitten yhtyneet muutkin lapset, Liisa ja Eeva, niin että koko pirtti kaikui kamalasta äänestä. Kun hän nousi tilaltaan, huomasi hän samassa, että ovi kävi ja että joku oli mennyt ulos. Pirtin perästä kuului vielä kotvan askeleiden ääniä. Sohvi aina vain huusi ja itki, mutta toiset lapset hokivat "ruoti-Penna", "ruoti-Penna". Aamulla vasta Sohvi kertoi, miten Penna oli puhaltanut tulta tikkuun ja seisonut Juhanan jalkopäässä suuri puukko kädessä. Oli niin pelästytty, ettei oltu saatu unta silmiin sinä yönä eikä seuraavanakaan. Sohvi oli vavissut vielä pitkin päivää ja itkeskellyt.

"Jopa on saatana saanut liian suuren vallan", sanoi Paavo, "Se on sääskiniemeläisten työtä, Kuosmasten itsensä. Nehän ne kantavat vihan tulta sielussaan yötä ja päivää."

Ja hän valvoi vuoteellaan, väliin puhellen Riitalle, väliin maaten pitkät ajat äänetönnä kädet pään alla.

"Saivat raukan narratuksi surmatöihin, mutta Herra oli likempänä kuin luulivatkaan. Minkä hän varjelee, niin säilyy, vaikka tulessa ja vedessä. Saavat elää turvassa ne, jotka häntä pelkäävät ja hänen autuuttaan etsivät. Sitä minä vain, että loppunevatko tähän vainomiesten hankkeet."

"Sitä minäkin", lisäsi Riitta heti. "Jos hyvinkin yrittävät uudelleen, jollain toisella tapaa. Ei ole puhuttu vielä Juhanalle! mitään siitä, että Penna oli siinä hänen jalkopäässään seisomassa, kun Sohvi heräsi. Se nukkui sikeää untaan ja havahtui vasta myöhemmin."

Riitta kertoi moneen kertaan samoja asioita, palasi takaisin erityisiin kohtiin kertomuksessaan, oikoi ja korjasi puhettaan perästäpäin tehdäkseen tapahtuman sitä selvemmäksi. Mutta vähitellen muuttui puhe taasen vanhaksi valitukseksi Paavon matkoista ja poissaolosta. Ääni kävi yhä kärtyisemmäksi ja hiljaisemmaksi, niin että vihdoin erottautui vain joku sana joukosta.

Paavo makasi omissa ajatuksissaan ja valvoi vielä, kun Riitta jo oli nukkunut.

Näkyi olevan sellaista sittenkin hänen elämänsä, että kun milloin päivä yrittää pilkistää pilven raosta, niin jo taas pimenee ja synkistyy taivaanranta toiselta puolen. Kun hän sai joskus jostain vähän iloa ja mielihyvää, niin iskettiin taas sieltä, mistä ei ollut odottanutkaan ja pantiin uusia painoja. Ajoi hetken, kulki hetken helpompaa tietä, niin jo tuli ryteikkö vastaan ja kapulasilta kulettavaksi. Ei hän saanut huokaistakaan päähän asti, hänen piti lähteä ja ponnistaa, ei lepuuttaa jalkojaan eikä suoria väsynyttä ruumistaan.

Mitä kaikkea hän olikaan vasta haaveillut ja matkalla mielessään suunnitellut? Sitä, että Kuopion uusi pappi tulee mukaan, että he kulkevat vielä yhdessä kumpikin ja jakavat yhdessä Herran salattua viisautta, sitä, että herratkin alkavat herätä, että kaikkien pitää saada nähdä Herran väkeviä töitä Savossa ja Karjalassa. Ja paljon muutakin. Vaan korpea on kristityn tie, synkkiä saloja, joskus vain ahon laitoja ja kovia pohjia kuin mielen nouteeksi.

Paavo pysytteli taasen pitemmälti kotonaan, luki siellä, tutki siellä raamattuaan ja "Hunajan pisaroita". Melkein joka päivä saapui vieraita Savosta ja Karjalasia, viipyen päivän, parikin. Hän luki niille, hän löysi niille aina uuden, tuoreen asian kirjoistaan, hän syventyi siihen ja selitteli sitä yhä uudestaan tuleville ja meneville. Kaikki huolet haihtuivat keskellä vieraita ja uusia ystäviä, jotka ahmien ja ihastellen kuuntelivat opettajaansa ja illoin oljilla istuessaan veisasivat virsiään. Miten hän oli reipas ja vikkelä, miten hän läskikään leikkiä väliin ja huvitti ystäviään kertoen matkoistaan ja höystellen puheitaan mehevillä, leveillä sukkeluuksillaan!

Jonsan Sutinen ajoi eräänä päivänä Tahkomäkeen. Oli niin outoa Paavosta, että hän katseli kauan aikaa Sutista saamatta sanaa suustaan. Sutinen oli ollut aina vainomielinen, aina puhunut pahaa Paavosta ja heränneistä.

"Täytyi tulla, vaikka oli vaikeaa", sanoi Sutinen. "Täytyyhän sen, jolle Herra panee pakon. Vaikeaa oli minullakin kerran matka Sutelasta Syvärille. Mikä sinut tänne toi — köyhyyskö? Joko ovat alkaneet aittasi tyhjentyä? Vaan jos lie muuta köyhyyttä?"

"On semmoista, ettei saa enää eletyksi päivääkään. Puuttuu parempia tavaroita. Maallisia vielä on, vaan ei taivaallisia eikä ole ollutkaan. Älä sinä, Paavo, enää entisiä muistele! Jumalaton on jumalaton. Jumalatonhan minä olen ollut kaiken ikäni", puheli Sutinen.

"Mutta miten sinä parannusta teet, jolla on aittaa, eloa, kalua? Miten sinä siitä pääset liikkeelle? Miten kameli neulansilmän läpi? Sen ovat rikkaan passit joka päivä selvät."

"Taitaa olla", myönnytteli Sutinen.

"Tässä on saatu pari vuotta syödä selvää leipää, niin jo on sielu takertunut tavaroihin. Sitä täytyy Herran sitten uusilla murheilla irti repiä. Miten ja mistä päästä sinä olet parannuksesi alkanut?" kysyi Paavo yhtäkkiä ja seisoi suorana Sutisen edessä.

"Siitä, mistä on tunto käskenyt. Kun on ihmisrukka ikänsä kaiken rikastunut, kynsin hampain koonnut hyvyyttä, mitä van on irti saanut, köyhiä ja nälkäisiä ahdistanut, niin jo tietää tunto sanoa, mistä päästä parannus on alettava, kun lie vähänkään raollaan."

"Tietää — tietää", myönsi Paavo.

"Niille on nyt täytynyt ruveta antamaan kaksi kappaa yhdestä kapasta ja korot anteeksi, joilta on ennen ottanut."

"Mutta jospa sinä tukitkin tiesi hyvillä töilläsi, niinkuin olet ennen tukkinut pahoilla. Älä tee tunnostasi jumalaa, vaan Herralle kunnia! Se on heränneen tunto armoton, et sinä sitä omilla töilläsi lepytä. Kun olet yhden työn tehnyt, niin tunto jo toista vaatii ja velkoo. Liperissä koettavat lepyttää rukouksillaan tuntoaan, sinä täällä muilla töillä omaasi. Niitä pitää tehdä niinkuin ei tekisikään, pitää silmät ummessa käydä säkin kanssa aitassa. Muuten tulee perkele perässä ja pilaa kaikki hyvät työsi. Ala sinä siitä, mistä minäkin aloin — ahdistetun, särjetyn sielun ikävästä! Se on siitä aita matalin armoon ja anteeksiantoon."

"Sitähän minä, että sinä neuvoisit ja opastaisit oikeaan", sanoi Sutinen. "Nyt on sellainen aika, etteivät nyt saa ihmiset enää suruttomina elää. Ovat jo omat torpparini heränneet, niin jo täytyy isännän lähteä mukaan. Kävin pari kertaa seuroissasi, en ole niissä ennen käynyt, niin jo pisti tuntoon sana ja alkoi jumottaa ja siitä se on sitten yltynyt."

"Ei ole tyrkytetty kenellekään. Ovat saaneet omin valtoinensa olla, tulla ja mennä, etteivät kesken lähtisi. Kuka kesken lähtee, ihmismahdilla maailmasta, se taas kesken palajaa maailmaan takaisin."

Sutinen teki lähtöään, mutta palasi ovesta pirttiin.

"Jäi vielä sanomatta ja tunnustamatta sekin paha, mitä olen heränneistä puhunut ja sinusta. Minä kun olen ollut pahin vainomies näillä kuuluvin. Kulin kylässä ja syötin suruttomille maailman puheita. Pappilassa niitä on mielihyvin kuunneltu. Se Sirelius taitaa olla pian samanlainen kuin minäkin olin. Mutta jospa sekin vielä heräisi."

"Ei se pappi herää. Papilla on tieto ja oikea oppi omasta mielestään. Tietonsa päällä se makaa. Oikeasta on vaikea herätä — pitää tulla ensin vääräksi. Väärästähän sinäkin itsesi löysit, kun tuntosi aukesi. Antaa sen papin aikansa soimata, antaa sen sortaa herännyttä kansaa, niin tylsyvät viimein aseet ja väsyvät voimat! Herran työllä täytyy olla vastuksensa ja vainonsa vastassa, ei se muuten Herran työtä olisikaan. Ei ole sinustakaan ollut ennen estettä, ei ole papistakaan nyt, vaikka papilla onkin parempi paikka parjauksilleen. Ristiä se on tämäkin, Kristuksen ristiä se on, ja sen alla koetellaan harjaantuneet mielet."

Paavo ei tahtonut sanoa sitä, mitä hän sittenkin ajatteli. Hän oli jo kauan kärsinyt Sireliuksen saarnoista ja puheista, jotka viime aikoina olivat käyneet yhä katkerammiksi. Oli jo pitkät ajat tuntunut vaikealta kirkkoon meno, ja heränneet olivat ruvenneet jäämään pois yksi toisensa perästä. Mutta hän oli koittanut siellä kulkea, istua tyynenä ja levollisena omalla paikallaan itäisessä ristissä, vaikka suruttomat supattivat toisilleen ja vilkuilivat mielihyvässään milloin pappi pauhasi villiuskoa vastaan ja sätti heränneitä.

"Kestä sinä minkä minäkin kestän, minuun se kuitenkin kipeimmin koskee! Kun olet rikkautesi voittanut ja tavarasi rakkauden, niin voittanet papin vihatkin", puhui Paavo ovessa Sutiselle.

Hän oli hengessään jo kauan odottanut vastustusta ja vainoa ja siitä jo siltä varalta puhunut ystävilleen.

"Sen pitää tulla tulessa koetelluksi tämän meidän uskomme ja kristillisyytemme. Maailma makaa vielä kynsillään, mutta se nousee siitä ja nostaa vainon noustessaan. Se hioo ensin, se koettelee ensin kynsiään, se vaanii, kiertää ja heittäytyy vihdoin kimppuun kuin peto saaliiseensa. Hyviä päiviä on vielä eletty, mutta pahat ovat elämättä, vaivat kokematta, syvimmät vedet vielä kahlaamatta."

Hän rauhoitti ystäviään, kun tuli puhe Sireliuksesta ja hänen saarnoistaan ja ihmisten pahoista puheista. Mutta joskus häntä harmitti ja suututti, niin että hän aikoi oikopäätä lähteä pappilaan ja siellä puhua suunsa puhtaaksi.

Pitikö heidän aina istua sen maalitauluna? Oliko saarnatuoli oikea paikka papin vihoille? Eivätkö he enää saaneetkaan kuulla Jumalan sanaa papiltaan, jolle palkan maksoivat niinkuin muutkin. Se näyttää nyt olevan palkkapaimenten tapa semmoinen, että istuvat kuusi päivää kotonaan pappilassaan, ja käyvät seitsemäntenä kirkossa heränneitä herjaamassa. Niillä on nyt omat, uudet tekstinsä ja saarnansa tähän aikaan.

Rovasti toki on toinen mies, joka saarnaa suoraa sanaa nykimättä ja näykkimättä. Rovastin tähden täytyy heidän rauhaa pitää minkä jaksaa. Jaksettu on tähän asti, jaksetaan vieläkin. Herra vastaa itse omasta asiastaan, jos lie kerran tämä meidän asiamme hänenkin omansa. Paha sisu vain on pahimpana vastuksena tässä niinkuin muussakin.

Hän pääsi aina tyyntymään siitä, että löysi oman pahuutensa, kiukkunsa ja kärsimättömyytensä nöyryyden paikalta ja ristin, jota piti Herran ristinä kantaa nöyränä ja hyvillä mielin.

Joulun edellä oli Niskanen tullut Tahkomäkeen. Oli sellainen asia, jota hänen oli täytynyt lähteä Paavolle puhumaan. Hän ei joutanut hevostaankaan riisumaan, heitti vain heinätukon eteen ja kulki puolijuoksussa pirttiin.

"Mihin sinä? Miksi et hevostasi riisunut? Mikä hätä sinulla on sellainen?" kyseli Paavo kummissaan.

"Tänne täytyi taasen tulla, niinkuin on ennenkin täytynyt, kun ovat asiat vaatineet. Täällähän niitä on selvitetty."

"On täällä sotkettukin, on tärvelty ja pantu pilalle", sanoi Paavo nauraen, "täytyy jättää Herrallekin selvittelemistä. Kulkevat täällä kaikenlaisilla asioilla, hyvillä ja huonoilla. Hyvät on sotkettu, huonot selvitetty."

"Vaan nyt on asia sellainen, joka taitaa olla umpilukossa." Niskanen sanoi sen surunvoittoisella äänellä ja alkoi kertoa matkastaan ja asiastaan, kuinka Iisalmessa oli nostettu ilmi vaino heränneitä vastaan, kuinka Heikki Martikainen oli ollut syytettynä ja tuomittu sakkoihin seurain pidosta, kuinka suruttomat olivat uhkailleet uusilla ilmiannoilla ja käräjänkäynneillä.

"Kolaanista ne ovat vainot kotoisin, rovastista itsestään. Pappilassa niitä juonia on punottu siellä niikuin täälläkin, täällä pienessä, siellä isossa. On se ollut tiettynä, mutta ei ennen uskottuna. Näistä piti nyt lähteä puhumaan, vaikka eivät ne enää puhumalla parane."

Koski niin kipeästi Paavoon, että hän jäi jähmettyneenä paikalleen, seisoi siinä hetken sanattomana ja tuijotti suurilla, syvillä silmillään samaan paikkaan. Oli kuin olisi häntä itseään syytetty ja sakotettu ja yhä uudestaan uhattu, niinkuin olisivat kaikki vainomiehet kokoontuneet siihen hänen ympärilleen, siinä ilkkuneet ja ilkeydestään iloinneet.

"Vai jo ne alkoivat, vai sai jo saatana reiän muuriin ja puhkaisi tien tuhoilleen. Se onkin siinä ahertanut aamusta iltaan apulaisineen, kiihoittanut karjaansa, syöttänyt ja lihottanut joukkoaan kaiken maailman kulkupuheilla. Jo minä sitä olen odottanut ja hengessäni haistanut, vaikka on täytynyt pelko aina pitää omanaan, etteivät säikähtyisi eivätkä karkkoontuisi. Vaan minä sitä odotin täällä päin, tämän papin puolelta."

Paavo nousi, käveli toiselle puolen pirttiä kuin jotain hakeakseen, palasi taasen takaisin ja istui samaan paikkaan.

"Kun ovat kerran alkaneet ja päässeet koston makuun ja vainon iloon, niin siitä ne jatkavat, yltyvät yhä enemmän ja etsivät itsellensä uutta iloa. Vaan ne saavat sitä sen verran kuin Herra sallii, saavat olla alallaan heränneet ja hyvässä turvassa. Mikä oppi ja teko on Herrasta, se pysyy pystyssä ja pitää paikkansa."

"Pysyy kyllä", sanoi Niskanen, "mutta jotain täytyy meidänkin tehdä, jos on asiamme kerran oikea ja kallis ja meillä mieli sitä jatkaa, niinkuin on alettukin. Eivät ne ole ensimäistä selkäsaunaa ennenkään säikähtäneet Herran pyhät. Kävin vasta Kiuruvedellä, katselin ja kuulostelin ja kiersin kyliä. Se on nyt siellä ilmiliekissä, mikä on kauan kytenyt ja siitä saakka hiilessä palanut, kun sinä, Paavo, siihen kävit puhaltamassa."

He olivat sitten taas vaiti kumpikin, kävivät kujassa, tulivat pirttiin takaisin, hautoivat omaa mieliharmiaan, miettivät, hakivat, keksivät keinoja avuksi omaan avuttomuuteensa. Mutta aina tuli umpi eteen, aina piti palata samaan paikkaan, mistä oli lähdetty. Ja he tunsivat olevansa kuin tieltä eksyneitä, kuin taipaleella harhaan joutuneita, jotka etsivät ja juoksevat itsensä läpimäriksi ja yhä uudestaan sortuvat samoille jälille.

"Niin se on — se on niin, että tässä ovat herrat ja talonpojat vastakkain ja herrat aina voittavat", sanoi Paavo. "Ei meitä kukaan puolusta emmekä me ihmisiltä apua saa. Herrat tietävät ja tuntevat lait ja asetukset ja osaavat niitä selittää ja venyttää. En minä ole niistä selkoa ottanut enkä osaa ottaakaan. Huono on turvamme ja toivomme, jos se ihmisiin perustuu."

"Vaan jospa lähdettäisiin Kuopioon ja puhuttaisiin Berghille asiasta, neuvoteltaisiin kolmisin. Sehän se on tänne päin kallellaan — Kuopion uusi pappi", sanoi Niskanen yhtäkkiä ja katseli kysyvästi Paavoa. "Tuli mieleeni — mistä lie tullut."

"Mistä? Herrasta! Herrasta ne ovat hyvät neuvot kotoisin", sanoi Paavo hyvillään, nousten istumaan. "Miksen minä tullut tuota heti ajatelleeksi? Meillä ei ole muita ystäviä oppineissa, ja oppineita tässä tarvitaan. Talonpojan tuumat ovat nyt tukossa, ei niillä enää mihinkään päästä."

Ja he päättivät heti seuraavana päivänä lähteä Kuopioon Berghin puheille. Se oli heistä parasta ja viisainta. Saavat sieltä viisautta ja valoa. Kun on kerran yksi mutka keksitty, niin paljastuu pian toisenkin salaisuus jo samassa ja laukeaa koko solmu. Se on aina asia siinä vaikeinta, missä ei mitään yritetä eikä mistään alkuun päästä. Ja heistä tuntui koko asia jo niin helpolta, niinkuin se ei enää olisi mitään, niinkuin olisi pahin vaikeus jo voitettu. He puhuivat siitä kaiken iltaa, keksivät uusia puolustuksia itselleen ja asialleen, suunnittelivat ja järjestyivät ja hyvittivät omaa mieltään.

"Sen on Kuopion uuden papin Herra antanut aikanaan ystäväksi, että olisi oppaana oppimattomille näissä asioissa. Hengellisissä asioissa ei ole tarvittu herrain apua eikä ole saatukaan, vaan maallisissa asioissa tarvitaan", sanoi Paavo illalla maata mennessään.

* * * * *

Mutta Kuopiossa oltiin sitten taas yhtä ymmällä. Bergh käveli pitkin kamarinsa lattiaa, kuunteli, puhui, yritti yhden kerran yhtä neuvokkia, toisen kerran toista, mutta perääntyi taasen, otti taasen takaisin ohjeensa ja hajoitti jo samassa, mitä oli rakentanut.

"Niillä on laki semmoinen — vanha laki, vanhempi meitä."

"Laki kyllä, vaan laki on niinkuin se luetaan", keskeytti Paavo kiireesti.

"Luetaan, tulkitaan, sovitetaan", jatkoi Bergh. "Se on sekin laki syntynyt vain omia aikojaan varten. Ei sillä lailla ole tarkoitettu Herran työtä tukahuttaa. Mutta sen ne ovat nyt saaneet aseekseen, jotka aikovat ase kädessä Herraa ahdistaa ja hänen henkensä töitä tuhota."

"Ovat saaneet, kun ovat ottaneet", sanoi Paavo. "Vaan sano sinä, miksi ne meitä oikeastaan vainoovat, mikä se on se, joka niitä on ärsyttänyt ja pesältään ajanut!"

"Se sama, mikä ennenkin, se mikä juutalaisia, jotka elämän Herran surmasivat, mikä roomalaisia, jotka Herran pyhiä ajoivat ja ahdistivat kaupungista kaupunkiin ja viimein heiltä hengen ottivat — totuus, taivaan valo, tunnon rauhattomuus, ristin pahennus."

"Niin — niin — niinhän se on", myönnytteli Paavo, niinkuin olisi kysynyt sitä, minkä itsekin tiesi, ja niinkuin sen olisi saanut jättää kysymättäkin.

"Kun on nyt kerran sellainen laki, niin on, eikä sille kukaan mitään mahda. Vaan tässä olisi keksittävä keino, millä niitä hillitä, etteivät enää vetäisi vanhoja lakejaan Herran tielle, Herraa vastaan. Ei lie esivallan tarkoitus semmoinen, että tahtoisi estää herätyksiä ja uutta, parempaa elämää, totista, oikeaa jumalanpelkoa", puuttui Niskanen puheeseen.

"Ei luulisi — ei saisi olla. Vaan pienet herrat tekevät sitä, mistä eivät suuret mitään tiedä", sanoi Paavo. "Tässä pitäisi päästä suurten puheille, vaikka itsensä keisarin. Saivat keisarilta nilsiäläiset papin, Brofeldtin, tämän nykyisen rovastin, kun kävivät Alapitkässä pyytämässä. Ei kysytty konsistorilta eikä piispalta. Saatiin jo samassa mies leivälle oikopäätä ja hyvä saatiinkin."

"Vaikkapa ei keisariinkaan asti, niin keisaria likelle. Pietarissa on ollut herätyksiä pitkin vuosia. Suuret ja ylhäiset kuuluvat niitä suosivan aina keisarista lähtien. Siellä on sekin englantilainen pappi, joka tänne pipliaseuran perusti, sellaisen raamattujen levittämisseuran. Se niistä kuuluu kirjoittaneen Renqvistille, Liperin papille."

"Vai se — vai on sitä sielläkin — vai liikkuu Herra vieraissakin — oikein isoissa ja ylhäisissä", ihmetteli Paavo ja katsoi kummissaan Berghiä.

"Oikein. Samoja kirjoja lukevat, vaikka eri kielillä."

Se tuntui Paavosta niin oudolta ja ihmeelliseltä, että hän jäi sitä miettimään pitkäksi aikaa kuuntelematta enää, mitä Bergh puhui Pietarin herätyksestä ja Patersonista, englantilaisesta papista.

Olisikohan se sielläkin samaa, saman henkistä ja mielistä, olisikohan niilläkin sama, salattu viisaus, jota on täällä? Olisivatko isot ja ylhäiset heränneet siellä ja lähteneet ristin tielle ja riisuneet korkeutensa ja kunniansa? Mistä se olisi sinne tullut? Vaan miksei se olisi samaa, jos se kerran on Herran hengen työtä, ja jos ovat samat kirjat. Se puhaltaa kuin tuuli, mistä milloinkin tahtoo.

Hän havahtui ajatuksistaan siihen, että Niskanen kääntyi häntä kohti ja puhui totisena:

"Sinne pitää mennä ja siellä puhua näistä vainoista niille. Jos on, Paavo, sinussa lähtijää, niin vaikka tänä päivänä, vaikka tästä paikasta. Tämä on semmoinen asia, että tässä pitää liikkua. Ei saa heittää Herran työtä maailman jalkoihin. Seuroja me tarvitsemme — seuroja sinä tarvitset, Paavo."

"Menkää, puhukaa, kiivetkää niin korkealle kuin pääsette! Ottakaa joku tulkiksi mukaanne!" kiihoitti Bergh innostuneena. "On tämä asia sellainen, että sen takia kannattaa valvoa ja vaivaa nähdä."

"On", sanoi Niskanen väliin.

"Nääntyvät pian heränneet ja kuolevat, jollette saa seuroja pitää", jatkoi Bergh samaan jaksoon.

"Nääntyvät ja kuolevat — seisalleen kuolevat", lisäsi Niskanen.

Mutta Paavo oli taasen painunut omiin ajatuksiinsa ja istui rauhallisen näköisenä eteensä tuijottaen.

"Piti kerran kulkea Pietariin ja vielä sen taaksekin, vaan pystyyn nousi tieni, pystyyn nousee nytkin", sanoi hän vihdoin. "Jos on puuhamme ihmispuuhaa, niin tulee Herra sillä tiellä vastaan. Sitä minä tässä olen ajatellut."

"Vaan ihmispuuhaa se on Iisalmen herrainkin puuha. Pannaan puuha puuhaa vastaan", sanoi Niskanen. "Se on vain ero, että niiden on puuha Herraa vastaan, meidän Herran puolesta."

"Se on ero", toisti Bergh Niskasen sanoja.

Oltiin hetken ääneti, istuttiin, odotettiin, mitä Paavo sanoisi, harhailtiin katsein seiniä, kirjoja kaapissa, vilkaistiin ulos kadulle. Paavo vain mietti yhä, mitä lie miettinyt.

Sitä mietti, että sinne pitää sittenkin lähteä, vaikka on vaikeaa lähtö, että heränneet eksyvät ja Herran työ taukoo, ellei lähdetä, että siellä on samaa henkeä ja mieltä, että täytyy kaikki koettaa, kun on tällainen aika.

"Kun niin lie, kun se kolmisin tässä päätetään, niin täytynee tähänkin taipua. Vaan omaa järkeäni ja luontoani vastaan lähden, silmät ummessa, taito tukittuna, Herran varassa ja hänen vanhurskautensa suojassa. Jos Herra lähtee mukaan, jos hän antaa onnea ja siunausta, niin tulen takaisin ja kaikki kääntyy parhaaksi."

"Niin tekee. Lähtekää siinä mielessä!" sanoi Bergh.

"Siinä mielessä", vakuutti Niskanen.