XVI.

Seistiin keskikesän helteessä Töölööseen menevällä tiellä ja tien vierillä suurissa joukoissa, ylioppilaat lippuineen ja laulajineen uloimpana, marsalkat leveine nauhoineen kävellen arvokkaina, herrat korkeine hattuineen, naiset uusine, hienoine pukuineen ja päivänvarjoineen. Ei oltu milloinkaan vielä nähty sellaista väen paljoutta Helsingissä eikä sellaista ilonpitoa, odotusta, ihastusta kuin tänään juhlain aattona, jolloin suurta runoilijaa Frans Mikael Franzénia, Suomen ja Ruotsin kuulua, odotettiin juhlaan saapuvaksi. Nuoret pohjalaiset seisoivat etumaisina, laulajia lähinnä, katselivat taakseen pitkin pitkää jonoa itsetietoisen näköisinä kuin olisi asia ja odotus ja vastaanotto yksinomaan heidän ja muut kaikki joutilasta, asiaankuulumatonta, uteliasta väkeä.

Mikä värien sekoitus naisten hatuissa ja päivänvarjoissa, mikä puheensorina, hilpeä nauru ja nuorekas ilo, mikä kauneus, mikä nuoruuden uhku ja verevyys!

Heinäkuun pehmeä, lämpöinen tuuli puhalteli lahdelta ja heikensi keskipäivän hellettä, vaahterien ja tammien lehdet lepattivat puistoissa ja tien vierillä, ja kaadetun, tuoreen heinän tuoksu kantautui kaukaa maalta muistuttaen arkisesta päivästä ja kotoisesta elämästä.

Pölähti tomupilvi jossain etäämpänä, kuului kavion kapsetta kovalla tiellä, näkyivät vaunut lähenevän ja parivaljakot pitkin korkeaksi kohonnutta, pölyistä tietä, Samassa hiljeni sorina ja puheenpito joukossa, marsalkat juoksivat paikoilleen, lipputangot suorenivat, ja rivit järjestyivät uudelleen pitkässä ylioppilasjonossa. Vaan heti taasen näkyi jännitys lauenneen etupäässä, josta liike ja sohina aallon tapaan kulki pitkin joukkoja jälkipäähän päin. Se olikin ollut joku muu, vaan ei vielä odotettu suuri vieras, Pohjoismaiden runokuningas — joku juhlaan tuleva kreivi tai vapaaherra Uudenmaan vanhoista, suurista, taitekattoisista kartanoista.

"Kannattaako tämä kaikki? Mies jätti maansa ja kansansa, vei maineen ja kunnian vieraaseen maahan. Ruotsalaiset siitä nyt ylpeilevät. Köyhän ainoan karitsan ottivat", kuului joku puhuvan hiljaa kumppanilleen.

"Älä puhu — älä ainakaan niin, että kuulevat! Jätti se meillekin jotain — nuoruutensa parhaimmat, hehkuvimmat, mehevimmät laulut, lapsuutensa kodin ja synnyinmaansa maineen maineeksi. Tiedäthän, miten ahtaalta on päästy tänne, miten kenraali oli ensin kauhistunut kuultuaan ylioppilasten aikomuksen, mutta vihdoin taipunut", sanoi toveri.

Jatkui samaa odotusta tuntikausia, samaa iloa ja hilpeyttä, samaa vakavuutta toisaalla, toisaalla naurua ja leikinlaskua. Istuttiin väliin, hajaannuttiin ruohikolle, etsittiin kiviä ja kallionlohkareita istuimiksi, käveltiin kaupunkiin päin ja palattiin taasen takaisin.

"Kuulkaa Paavo! Tulkaa tänne pohjalaisten puolelle! Täällä ne ovat teidän ystävänne, vaikka olettekin savolainen. Ja sitäpaitsi — täältä näette paremmin", sanoi Lauri Stenbäck Paavolle, joka istui jossain edempänä syrjässä yksin, orpona, outona, ymmärtämättä niiden puhetta ja tuntematta niiden jännitettyä odotusta.

Katseltiin pitkään, oudoksuen, hymähdettiin, kuiskattiin jotain toisten korvaan, kun Paavo, pitkätukkainen, valkohapsinen, hurstihousuinen, asteli etupäähän päin Lauri Stenbäckin kanssa.

Näkyi iloisia, ystävällisiä kasvoja pohjalaisten joukossa, kuului tervehdyksiä, työntyi tuttavien käsiä toisten selän takaa.

"Paavo täällä! — Terve! Milloin Paavo? Meillä täällä on tällaista — mitä lienee?"

"Täällä, tänne piti nuorten joukkoon, niin pysyy itsekin nuorena, vaan ei olisi pitänyt tulla talonpojan herrain pitoihin."

"Tämä on koko maan juhlaa — yliopisto on koko kansan", sanoi joku joukosta.

"Pitäisi olla, vaan ei ole. Paavo täällä on yksin kansaa edustamassa, me muut olemme herroja. Katsopa tuonne pitkin tietä, mitä näkyy, näkyykö kansaa ja kuuntele, kuuluuko kansan kieltä! Silkkihattuja näkyy, päivänvarjoja, nauhoja, hetuloita näkyy, muukalaista, vierasta kieltä kuuluu. Ei, hyvä veli — ei tästä kansa mitään tiedä eikä välitä eikä ymmärrä välittääkään", puuttui joku toinen heränneistä ylioppilaista puheeseen.

Vaan samassa nousi taasen pölypilvi tieltä edempää, välähti vaunujen kiiltävät metallikappaleet auringossa ja kuului kumea kavion kapse, niinkuin oli jo monesti ennenkin kuulunut.

"Nyt tulee", kuului useampia ääniä etupäästä.

Lippumiehet kiiruhtivat paikoilleen heiluttaen lippujaan merkiksi jälkijoukoille, laulajat ryhmittyivät johtajansa ympärille, syntyi tungosta, hälinää, tuuppimista, vaan sitten oli taasen hiljaista ja rauhallista. Kuului laulua, ensin hiljempaa, sitten kovempaa, liehui lakkeja ja nenäliinoja, paljastui päitä suuressa ihmismeressä.

"Kuka se on tämä?" kysyi Paavo Stenbäckiltä, kun näki hienon herran viitta hartioilla kohoutuvan jollekin korokkeelle ja siitä alkavan puhua vaunuihin päin kääntyneenä.

"Cygnaeus — tohtori Cygnaeus, Suomen paras puhuja", vastasi Stenbäck hätäisesti, jouduttaen kuuntelemaan.

"Vai paras!" sanoi Paavo arkana kuin anteeksi pyytäen, että oli häirinnyt.

Oli aivan hiljaista ja äänetöntä kaiken aikaa, minkä Cygnaeus puhui, oli sellaista, ettei kuulunut muuta kuin kaukaista ääntä kaupungista niinkuin kosken kohinaa jostain etäisyydestä. Vaan kun vanha runoilija kohousihe vaunuissaan ja alkoi väräjävällä äänellä vastata tervehdykseen, kulki aaltoileva liike jälkipäästä etupäähän.

Miten se olikaan rasittuneen, ränsistyneen näköinen, ikälopun, eläneen ja mailleen menneen! Ääni oli kulunut ja kaiuton, kasvot harmajat, katse riutunut, ryhti rauennut, vartalo köyristynyt, ja koko olento käynyt pieneksi ja mitättömäksi.

Laulettiin uudelleen, huudettiin, hurrattiin, liehutettiin lakkeja ja nenäliinoja ja päivänvarjoja. Vaunut vierivät verkalleen kaupunkia kohti läpi kansajoukon, joka halkesi kahtia ja teki tervehtien tietä suurelle vieraalle.

Paavo ja heränneet herrat olivat jääneet omaan joukkoonsa ja astelivat vakavina niinkuin olisivat omista seuroistaan palaamassa.

"Mitähän olisi Paavo niistä puheista sanonut, jos olisi niitä ymmärtänyt?" kysyi joku muilta yhtä paljon kuin Paavoltakin.

"Mitä ne puhuivat — se suuri, komea mies ensin, ja piispa sitten?" kysyi Paavo.

"Puhuivat kaikesta, mikä on kaunista, runoista ja lauluista ja suurista aatteista, liitelivät likellä taivasta, melkein jo sen portilla", selitteli Stenbäck.

"Vai siellä asti — vai uskalsivat sinne tämmöisessä paikassa! Niistäkö runoista, joita Kajaanin tohtori on kirjoittanut ja ulosantanut?" kysyi Paavo taasen.

Stenbäck ei oikein tahtonut tietää, miten sen selittäisi, niin että Paavo sen ymmärtäisi.

"Yleensä siitä, mikä hivelee vanhaa ihmistä, tämän elämän hienoimmista nautinnoista, siitä, mitä ihmiset pitävät suurena ja ylevänä ja korkeana — kunniasta ja maineesta ja maan loistosta — miten sen oikein sanoisin."

"Tämä Stenbäck on itsekin niistä ennen puhunut ja kirjoittanut, vaan lukenut ne sitten raiskaksi Kristuksen tähden", huomautti joku.

"Ennen — minulle oli ennen runous ja taide kaikki kaikessa — jumalana, jota yötä ja päivää palvelin — vaan sitten koitti kirkkaus ylhäältä, Jumalan pyhyys ja totuus, ja kaikki muu meni mitättömäksi."

"Kaadat puun korvessa, aholla, missä tahansa märässä paikassa, niin vesoo juuresta", sanoi Paavo.

"Voi, hyvät ystävät — niin se on — sellaista se on. Nousi taasen luonto, ja syttyi vanha rakkaus vanhaan jumalaan. Te ette tiedä, mikä on taistelu sillä, jonka vanhaa ihmistä on näissä tuuditettu", sanoi Stenbäck.

"Minusta on tuntunut kaiken päivää siltä, että ei olisi pitänyt ensinkään tulla tällaisille juhlille. Täällä on vaikea pysyä Herraa likellä sen, jolla on herännyt omatunto. Silmän koreaa, suun makeaa, korvan kaunista kaikkialla", sanoi Lauri Achren, nuori pappi Pohjanmaalta.

"Ja sinäkin, Lauri, nouset pian parnassolle ja laskeut sieltä laakeri päässä. Minusta se on pakanallista", sanoi Ingman ja käveli Stenbäckin rinnalle.

— — "Korkealle vuorelle, josta näkyy maailman koreus ja kunnia", jatkoi Stenbäck itse. "Rukoilkaa te, veljet, silloin ettei uskoni puuttuisi."

"Tällaista tämä on, Paavo, pitkin viikkoa ja tätäkin hullumpaa vielä. Taisin tehdä tyhmästi, kun pyysin tulemaan", puheli Stenbäck Paavolle ja jättäysi Paavon viereen kävelemään.

"Ovat nähtyjä nämäkin. Pitää kerran nähdä kaikki herrain metkut talonpojankin", sanoi Paavo nauraen.

Oli yhtä humua monta päivää, yhtä menoa ja juhlamieltä kaikkialla. Kulettiin kirkossa ja seurahuoneella, kuunneltiin aamupäivisin oppineita, latinalaisia puheita ja katseltiin komeita tohtori- ja maisterivihkiäisiä puolivalmiissa Nikolain kirkossa, joka oli juhlaa varten kukkasilla ja köynnöksillä koristettu. Oli suuria päivällisiä, itsensä kreivi Rehbinderin pitämiä, joihin oli kutsuttu ulkomaalaisia edustajia, kirjailijoita, taiteilijoita, kunniavieraita. Oli suuria tanssiaisia, jumaluusopillisen vihkijäispäivän iltana Helsingin kaupungin pitämiä, joissa viini virtasi ja nuoruus piti ilojaan, Oli sitä, mitä ei ollut koskaan ennen ollut eikä tullut pitkään aikaan olemaan, komeaa, juhlallista, ylhäistä ja suurta riemua.

He olivat saapuneet viimeisenä juhlapäivänä jo aikaisin Nikolain kirkkoon, Paavo ja papit ja nuoret heränneet ylioppilaat. Suuri osa juhlivaa väkeä oli jo paikoillaan istumassa odottava ilme kasvoilla, ja uusia tuli ovien täydeltä kulkien hiljaa ja seuraten ohjaavien marsalkkojen viittauksia. Kuorin eteen, parnasson puolelle kulki komeita herroja ja naisia, tähtirintaisia, kultakauluksisia, silkkinauhaisia ja harsopukuisia, lehterille ilmaantui soittajia ja laulajia, valkorintaisia herroja, soittimet ja nuottipaperit käsissä. Kahden puolen parnassoa istui nuoria valkopukuisia naisia puoliympyrässä kullakin laakeriseppele kädessään. Siinä istuivat edessä juhlallisina, vakavina, päät kultakauluksien kohottamina, maan suuret ja komeat, kenraalit, kreivit, Venäjänmaan mainiot tiedemiehet, Ruotsin edustajat, kansan parhaat, valitut, valiot. Soitettiin torvin ja jouhisoittimin, laulettiin kuoroin ja solistein kaunis kantaatti, ja sisään astuivat vihittävät, tohtorit ja riemumaisterit ja maistereiksi vihittävät vormuineen ja miekkoineen, itsekukin asettuen omalle paikalleen.

Kävi liikutuksen väre läpi suuren, avaran kirkon, kun kaksi vanhaa riemumaisteria, Franzén, piispa, ja Gadolin, tuomiorovasti, astuivat rinnan sisään vanhoina, vapisevina, harmaina, pieniksi ukoiksi painuneina.

"Tuossa se on — tuo, jolla on kultainen risti rinnalla, Franzén, runoilija, Ruotsin piispa", kuiskasi joku ylioppilaista Paavolle perällä kirkkoa. "Ja tuolla istuu Lönnrot, Kajaanin tohtori, Kalevalan kokooja, ja tuolla pilarin vieressä tuo korkeaotsainen on Runeberg, Suomen tuleva suuruus."

"Entä nuo punahattuiset ensi penkeillä?" kysyi Paavo.

"Eilen vihittyjä tohtoreita — lakimiehiä — oikeusoppineita", vastasi ylioppilas.

"Niinkuin olisivat helvetistä tulleet ja vasta oven perässään kiinni painaneet", sanoi Paavo hymähtäen.

Kuului vanhan herran puhetta puhujan paikalta, hiljaista, epäselvää. Hetken perästä nousivat Franzén ja Gadolin seisalleen, ja nuori, kaunis neiti, yleinen seppeleensitojatar, painoi laakeriseppeleen vanhusten harmaille, harvenneille hapsille. Samalla alkoi musiikki soida lehterillä, ja koko kirkko kohosi istuimiltaan.

"Jääkö niille siellä mitään — haudan toisella puolen — niille, jotka täällä eläessään ovat kaikkensa saaneet?" kysyi joku heränneistä ylioppilaista kumppaniltaan.

"En tiedä. Riittäneekö hyvää kahden puolen? Sanottiin kerran rikkaalle miehelle: Muista, että sinä sait tässä elämässä hyväsi. Sen vain tiedän, että elämän Herra kantoi pilkkapukua ja piikkikruunua. Lieneekö hänen seuraajainsa tie toinen tänä aikana?"

"Piispa ja tuomiorovasti keskellä maailman kunniaa ja kiitosta —!" kuului yhä ylioppilasten puolelta Paavon vierestä.

"Nyt on nuorten maisterien vuoro, Laurin ja muiden", sanoi Achren, kun maisterien seppelöiminen alkoi.

Arkana, ujona ja mitättömän näköisenä astui Stenbäck parnassolle ja otti siinä seppeleensä yleiseltä sitojattarelta, kun ei omaa ollut. Oli kuin olisi hakenut silmillään ystäviään jostain, katsellut sinne tänne, eri puolille kirkkoa. Hän näytti kalpealta, hajamieliseltä, surulliselta, avuttomalta seisoessaan yksin parnassolla ja siitä poistuessaan. Ja hän katosi samassa toisten taakse, Painui näkymättömiin, niinkuin olisi paennut omaa onneaan ja iloaan ja maallista autuuttaan.

"Niinkuin hiilten päällä — niinkuin unissaan liikkuisi", kuiskattiin taasen.

"Niinkuin ottaisi sen Herralta, mikä annetaan, eikä ihmisiltä — Herran kiitokseksi eikä omakseen."

Kun juhlallisuus oli päättynyt, lähtivät seppelöidyt ajamaan seppele päässä pitkin katuja sitojattariensa kanssa. Vaan Stenbäck asteli jalkasin seppele kädessä, tuli hymyillen Paavon ja ystäväinsä luo, jotka olivat odottamassa ulkopuolella.

"Laskin tämän Kristuksen jalkain juureen, tämän kuihtuvan, katoovan seppeleen, niinkuin sen maineenkin ja maailman kunnian", sanoi Stenbäck toisille.

"Miltä siellä tuntui?" kysyi joku.

"Ei miltään. En ajatellut itseäni enkä ympäristöäni enkä katsellut korkeita herroja enkä paljon kuunnellut sitäkään, mitä vihkijä puhui, ajattelin Herraani ja Vapahtajaani, hänen orjantappuraseppelettään ja teitä kaikkia ja herännyttä kansaa kaukana Pohjanmaalla. Mihin rukouksella itsensä valmistaa, siinä on rauha ja turva. Töölöön tiellä silloin huumasi runoilijan kunnia ja maine, kun olin aseeton oman valvomattomuuteni tähden." Oli taas samaa hupaista yhdessäolo kuin oli ollut ennenkin. Istuttiin iltaa Stenbäckin luona, syötiin, juotiin juhlan kunniaksi, veisattiin, luettiin, puhuttiin.

"Ei ole niillä siellä sitä iloa, mitä on meillä täällä", puheli Stenbäck. "Niiden on ilo synnin iloa, viinin huumaamaa, sitä, mitä maailma antaa, vaan se otetaan pois, ja sielu jää ontoksi, tyhjäksi, köyhäksi. Meidän on ilomme Herran antamaa. Se ei läiky yli reunojen, vaan palaa hiljaisella tulella Herran ystäväin sieluissa. Voi, veljet, mikä on armo annettu meille, jotka olemme kutsutut pimeydestä valkeuteen. Minusta tuntuu niin ihanalta tämä päivä, kun näen teidät kaikki täällä ja kun saadaan taasen yhdessä Herraa lähestyä — me nuoret — ja kun Paavo on mukana!"

"Niinkuin murheelliset ja kuitenkin aina iloiset", sanoi joku joukosta. "Miten te, Paavo, sen paikan selitätte? Miten voi olla murheellinen ja iloinen samalla kertaa?"

"Täällä minä teidän vaivoinanne, vanha mies nuorten, tupakkasuu talonpoika Helsingin herrain. Syötätte, juotatte, ylimpänä ystävänänne pidätte, pöydän päähän istutatte. Jo saan hävetä hyvyyttänne ja omaa halpuuttani. Vaan kun on teillä Herran mieli, niin hoidatte, vaalitte, unohdatte talonpojan taitamattomuuden, vertana pidätte ja vieressä istutatte. Siinä on surua ja iloa."

"Se onkin Herran mieli, joka yhdistää sivistyneet ja kansan, herrat ja talonpojat, samaksi kansaksi — toisia nostaa, toisia laskee", sanoi Ingman.

"Tämä herännäisyys — tämä kaataa kaikki samaan tuleen, yhdistää, tekee veljiksi herrat ja talonpojat", lisäsi joku.

"Kaukana vielä ollaan kansasta", jatkoi Ingman. "Latinaa ja ruotsia, ruotsia ja latinaa, vaan ei suomen sanaa koko juhlilla, ei kukaan Kalevalan kaunista kieltä, ei suurista eikä pienistä herroista. Mitähän mahtoi Lönnrot ajatella, kansanmies, Kalevalan mies?"

"Näkyi seisovan ujona, vaatimattomana Castrénin takana — ystävänsä."

"Ei tunne heränneitä, ei ymmärrä Herran työtä", sanottiin joukosta. "Pyrkii samaan, mihinkä mekin — että kansa nousisi ja kansan kieli pääsisi kunniaan ja arvoon, että kansan mieli, puhdas, alkuperäinen Suomen kansan mieli, pääsisi kaikkein sivistyneiden mieleksi. Vaan Lönnrotin tie on toinen, meidän toinen. Lönnrotin tie kulkee Kalevalan kautta, meidän tiemme raamatun."

"Ne yhtyvät vielä", sanoi Ingman varmalla, päättävällä äänellä.

"Vaan eikö olekin tämä ihmeellistä? Meillä professoreja, jumaluusoppineita, piispoja, tohtoreita, ja täällä me istumme Paavon ympärillä, sarkatakkisen, hurstihousuisen, ja opettelemme Herran tien salaisuuksia. Jos olisi meidän ollut valta, niin tästä olisimme tohtorin tehneet", sanoi Essen ja taputti Paavoa hartioille.

"Tästä — Paavosta — tämän päähän panneet tohtorin hatun", lisättiin joukosta.

"Kun ette vain punaista —", nauroi Paavo muiden mukana. "Kansa on antanut sen, mitä ei yliopisto eivätkä oppineet kyenneet antamaan. Jumalan järjestys näkyy olevan toinen kuin ihmisten — ottaa alhaalta aseensa, Daavidin paimenesta, profeetan aatran kuresta, kastajan korvesta, ilmoittaa pienille salaisuutensa, vaan kätkee sen viisailta ja toimellisilta", puheli Julius Bergh.

"Ei olisi älytty eikä osattu etsiä kansan rikkauksia eikä sen hengen aarteita, ellei Herra olisi herättänyt meitä täällä ja armotyöllään tehnyt tietä kansan luo. Ilman sitä olisimme samanlaisia herroja kuin ovat olleet kaikki professorit ja tohtorit ja maisterit ja riemumaisterit."

"Ja kun on tässä yhdessä ja tärkeimmässä päästy kansaa tuntemaan", jatkoi Ingman yhä, "niin on muussakin samalla. Herra on avannut silmät näkemään, mitä on kansa, tämä köyhä kansa, sisimmässään, mitä sen sitkeys ja voima ja kärsivällisyys ja hengen jalous. Kun olisi vain Lönnrot herännyt, niin olisi oikein meidän miehiämme."

"Ingmanilla on nyt raamattu ja Kalevala rinnakkain pöydällä", sanoi Essen. "Kuule, Antero! Kumpaa sinä enemmän nykyään luet, raamattuako vai Kalevalaa?"

"Luen molempia joka päivä. Raamatusta opettelen Herraa tuntemaan ja Herran teitä, Kalevalasta Suomen kansaa, omaa kansaani."

"Pohjanmaalla sitä opit tuntemaan kumpaakin — hurskasta ja jumalatonta", huomautti joku nuorista papeista.

"Sinne menenkin, kun olen papiksi päässyt — jonnekin, jossa on herännyttä, Herran koulussa käynyttä ja Herran tiellä kokenutta kansaa. Siellä kuuntelen sen surunvoittoisia säveliä, tutkin sen syvää sielun elämää ja taistelen yhdessä sen taistelua syntiä ja pahuutta vastaan, hallaa ja puutosta. Veljet — tehdään taas tänään uusi lupaus, uusi yhteinen päätös, että me tahdomme elää kansan hyväksi kansan keskellä, yhdessä kärsiä, tulla yhdeksi hengeltä ja mieleltä!"

"Heränneen kansan —", huomautettiin joukosta. "Kaiken. Heräämättömiä herätämme, kadonneita etsimme, eksyneitä kannamme kotiin — jumalanvaltakuntaan. Nostamme sen Jumalan voimalla ja väellä synnin kuopasta, puhdistamme, kirkastamme sen helmet ja hengen aarteet. Se vielä virittää kanteleensa Herran kunniaksi, niinkuin ennen muinoin omain jumalainsa ja sankareinsa."

"Voi, hyvä veli, kunpa sielut vain pelastuisivat ja vapaiksi pääsisivät. Se muu saa meiltä jäädä, sanoi Achren.

"Ei saa — sen pitää tulla perässä — kansan asian ja kielen ja suomalaisen sivistyksen. Emme me saa niitä eroittaa, mitkä kuuluvat yhteen. Israelin suuret miehet olivat Jumalan miehiä ja kansan miehiä, joille kansan sivistys ja kehitys, oman kansan ja maan olot olivat pyhiä ja kalliita."

"Sinä olet oikeassa, Antero", sanoi Essen Ingmanin puheesta innostuneena. "Eivät nämä ole Suomen kansan juhlia eikä riemujuhlia. Näitä sopii pitää Ruotsissa, missä tahansa muualla, vaan ei täällä."

"Olisi oikein pitänyt tehdä se sama niille siellä Seurahuoneen suurissa tanssiaisissa, minkä sinä, Kalle, kerran Maalahden häissä — sanoa totuus ja sanoa se selvällä suomen kielellä", kiivaili Julius Bergh.

"Mitähän siitä olisi seurannut?" kysyttiin joukosta.

"Jos olisi menty miehissä, ruvettu jossain välissä miesvoimalla veisaamaan ja pantu Paavo puhumaan —", jatkoi Bergh ja nauroi.

"Niin ja puhuttu itsekin, sanottu, että tämä on jumalatonta menoa, että tämä on rikosta Jumalaa ja omaa kansaa kohtaan, että tämä on hyppimistä ja tanssimista kansan haudalla."

"Siitä vasta olisi elämä syntynyt, skandaali ja pahennus sellainen, ettei ennen milloinkaan tässä maassa. Olisivat rautoihin panneet joka miehen ja linnaan vieneet ja hulluina pitäneet."

"Niin — vaan jotain vain pitäisi tehdä, jollain tavalla häiritä komeaa, kopeaa maailmaa sen menoissa."

"Kerran hajoitin niiden tanssin ja häähypyn, vaan en enää toista kertaa", sanoi Essen hymyillen.

"Me täällä turhia — mennään kuulemaan, mitä Paavo toisille täällä toisessa kamarissa —", kehoitti Julius Bergh keskeyttäen Ingmanin ja nuorten intoihin.

"Mitä täällä — mistä täällä puhutaan — syntisten asioista Jumalan edessä — itsekurikin omista?" kysyi hän samassa Stenbäckiltä ja Paavolta ja muilta, jotka istuivat Paavon ympärillä toisessa huoneessa.

"Paavo täällä sanoo papeille sitä, ettei suruttomia saa aina helvettiin saarnata, vaan pitää jättää joskus helvetin partaallekin", vastasi joku nuorista papeista.

"Näillä täällä on tulta ja tulikiveä ja pyhää kiivautta kaikkea Sodoman menoa vastaan, niinkuin näitäkin juhlia ja näiden tanssiaisia", jatkoi Paavo. "Eivät armoa kenellekään — suin päin vain pahimpaan paikkaan kaikki pimeydessä ja tietämättömyydessä elävät syntiset — pää poikki vain."

"Melkein niinkuin mekin", nauroi Bergh. "Ei se kaikki ole Herran mieltä, mikä on kiivautta ja kiihkoa. Herran mieli on toisenlainen, sellainen, joka odottaa oven takana, itkee kadonneen, eksyneen tilaa, kolkuttaa hiljaa, pyrkii, pyytää sisälle päästä, nöyränä, ujona, arkana. Kun pääsee, iloitsee ja ilolla työnsä alkaa syntisen sielussa, vaan kun ei pääse, jää samalle paikalle odottamaan otollista aikaa, omaa aikaansa, jolloin maailman äänet ovat vaienneet syntisen sielussa. Herralla on oma aikansa. Pitää olla mieltä, pitkää mieltä ja malttia ja kärsivällisyyttä ja taitoa heränneellä papilla Herran työssä, ettei pahenna siinä, missä pitäisi parantaa."

"Vaan kyllä minusta silloin tuntui siltä Maalahdella Betty Wegeliuksen häissä, että nyt pitää todistaa Herrasta ja puhua totuus — maa poltti jalkain alla — sielu paloi — oli pakko sellainen — sisällinen", jatkoi siihen Essen.

"Kun sen aina saisi selville ja tietäisi, mikä on luontoa, mikä armoa, milloin on oma kunnia kysymyksessä, milloin Herran", sanottiin joukosta.

"Niitä pitää kesyttää ja suostuttaa ja niiden perässä pala kädessä juosta. Ette te ketään väkisten maailmasta — rymäkällä ja rynnäköllä ja tulikiven katkulla — ei siitä Herran työtä — muuta vain — kapinaa ja kiukkua, itsenne omaa tekemää ristiä ja kärsimystä", puheli Paavo.

Oli jo aamu käsissä, heinäkuun ihana aamu, kun he erosivat. Oli veisattu virsi lopuksi ja pyydetty Paavo puhumaan erojaisiksi. Oli sitten vielä viimeksi polvistuttu ja rukoiltu Herralta valoa, viisautta ja voimaa. Ja sitten oli tuntunut siltä, että oli saatu sitä, mitä oli pyydetty, että asia oli taasen uusi ja suuri ja ihana, jonka puolesta kannatti taistella ja työtä tehdä.

He kulkivat kiireesti, puolijuoksussa kotiinsa ja kortteereihinsa, Ingman ja Bergh ja papit ja heränneet ylioppilaat, työntyivät toisiaan likelle käytävällä ja puhuivat yhtaikaa innostuneina kuin olisi jotain erityistä ja erinomaista tapahtunut. Kuului kovaa ajoa alhaalta rannasta päin, ja näkyi horjuvia, humalaisia herroja ajavan ylös senaatin torille.

"Palaavat omista juhlistaan — omaa jumalaansa palvelemasta."

"Vasta pilvissä liitelivät, suurten aatteiden korkeuksissa, nyt jo maassa matelevat", sanoi Ingman ivallisesti.

"Ja seppeleensä saastuttavat."

Sitten oli taasen hiljaista, niin ettei kuulunut muuta kuin rattaiden kaukainen ramina, häipyvä, sammuva, epäselvä humina, ja kengän kalskahdus katukiveä vastaan.

He lähtivät kolmisin Pohjanmaalle, Paavo, Stenbäck ja Essen, kulkivat yhtä mittaa, toisinaan läpi öitä kuin vainottuina ja takaa-ajettuina. Mitä pitemmälle pääsivät, sitä kovempaa kulkivat, Stenbäck oli aina levoton, hoputti hevosta, kiirehti, hätäili majataloissa ja yöpaikoissa, niin että tuskin sai Paavo, vanha mies, milloinkaan levätä tarpeekseen.

"Mihin sinulla sellainen hätä?" kysyi Paavo, kun oli taasen lähdetty jostain majapaikasta ja Stenbäck hätäillyt.

"Sanon sen sitten, kun on perille päästy", vastasi Stenbäck.

Vaan sanoi hän sen jo ennenkin. Hänellä oli sellainen vaiva; ja pakotus povessa, sellainen levottomuus ja kipu, että täytyi sanoa.

"Ei ole mitään puhdasta täällä maan päällä", alkoi hän eräänä päivänä, kun he ajoivat pitkin kaunista harjua ja katselivat kaukaisia vesiä vaarojen välissä, "Ei ole puhdasta tämä luontokaan. Siinäkin on jotain aistillista, syntistä hurmaa. Herra yksin on puhdas ja Herran maa, vanhurskauden ja kirkastuksen maa!"

Paavo istui äänetönnä ajatuksissaan, väsynyt, raukea ilme kasvoissa.

"Minulla oli ystävä ennen, vaan Herra otti sen pois", jatkoi Stenbäck, "Se oli niin jalo ja hyvä — liian hyvä tänne jäämään saatanan kiusattavaksi. Ystävyys on sentään puhtain side sielujen välillä."

"Heränneiden sielujen, joilla on sama tie ja toivo ja taivas", lisäsi Paavo. "Nämä matkat jäisivät muutoin tekemättä."

"Kuulkaa, Paavo!" sanoi Stenbäck kuin väkisten, pakoittamalla. "Minun täytyy se tällä matkalla sanoa teille, mitä en ole muille kellekään sanonut. Syntinen, maallinen rakkaus on ahdistanut sieluani yötä ja päivää ja häirinnyt lepoani ja rauhaani Jumalassa, On ollut mieli jo ennen puhua, vaan en ole jaksanut."

"Siitäkö se on tämä hoppu?" kysyi Paavo nauraen,

"Siitä — siitä ja muustakin. Ne menivät jo Pohjanmaalle, Essenin morsian ja se toinen — neiti Arppe — sen sisar. Meidän pitää ne saavuttaa vielä jossain — Ylivieskassa ainakin. Essenillä on sama kiire kuin minullakin."

Ja Stenbäckistä tuntui niin hyvältä ja keveältä, kun oli päässyt alkuun ja saanut salaisuutensa ilmaistuksi Paavolle.

"Pitää aina olla jotain sotaa sielussa", sanoi Paavo kuin sanoakseen ja mukana ollakseen.

"Vaan tämä on sellaista, jossa joudun tappiolle. Maailman kunnian voitin Herran voimalla, vaan tässä saan taistella yksin."

"Jossain yksinkin, niin oppii oman itsensä tuntemaan", huomautti Paavo.

"Ystävyys on jaloa, puhdasta, suurta, Jumalasta kotoisin olevaa, pyhää, sellaista, joka nostaa ja kohoittaa. Vaan rakkaus, maallinen rakkaus, vie rauhan sielusta, oikean ilon ja levon. Siinä on sitä, mitä on tällaisessa kesäisessä, kauniissa luonnossa — huumaa ja hurmaa. Se tunkeutuu kaikkialle, pyhimpiin, hartaimpiin harjoituksiin ja hetkiin, rukouskammioon, sielun hiljaisiin mietiskelyihin ja kanssakäymiseen Herran kanssa, koskettaa, likaa, häiritsee salattua elämää, joka on Jumalasta. En tiedä, kärsiikö muiden sielu siitä niinkuin minun."

"Sinä pyrit pyhäksi ja puhtaaksi, vaan älä sentään synnittömäksi", huomautti Paavo.

"Niin — se on niin, että minulla on oikeastaan aina ollut sellainen puhtauden ja vanhurskauden jano, vaan se on nyt sitten kirkastunut ja tullut yhä polttavammaksi sen perästä, kun Herra kutsui tielleen ja antoi valonsa koittaa sieluun. Mikä korkea, ihana päämäärä onkaan sentään kristityllä — täydellistyä, kirkastua, tulla Kristuksen kaltaiseksi! Minusta tuntui siltä kuin olisin jo ollut puhtaampi ja parempi ja likempänä Herraa ja hänen kirkkauttaan, vaan sitten tuli tämä ja pirstoi kaiken, hajoitti, repi kappaleiksi koko sisällisen elämäni."

"Sen piti tulla — piti särkeä oman rakennuksesi perustuksiaan myöten. Kiitä Herraa siitä, että särki ja hajoitti ja likasi sielusi ja painoi sinut tomuun alas! Pääsit pyhyydessäsi pitemmälle, niin olisit siihen hukkunut — hyvyyteesi ja puhtauteesi."

"Vaan eikö tämä ole taantumista ja tappiota tämmöinen tila — sairastaa saastaansa, syntiänsä — tuntea, että on liannut itsensä jollain, häiriytynyt, langennut, päästänyt maallisen, syntisen rakkauden sen pyhän ja puhtaan paikalle, jonka äsken omisti sielu?" kysyi Stenbäck.

"Älä neuvo Herraa! Herran tiellä mennään aina eteenpäin, vaikka meistä syntisistä näyttää siltä kuin taannuttaisiin. Kuka tätä syntistä sydäntä, ruojaa, rinnassaan kantaisi, jos sen sieltä pois saisi. Vaan kun et saa ja kun ei Herra ota, niin jätä se uskossa Herran hoidettavaksi ja puhdistettavaksi. Sen pitää maallisen rakkaudenkin tulla ja olla ja tehtävänsä tehdä, niinkuin muunkin menon ja elämän järjestyksen. Sen on senkin jo Herra edeltäpäin nähnyt."

"Miten se vain tuntuu sellaiselta liialta ja luvattomalta tämä tällainen, niinkuin olisi rikoksen tehnyt, jonkin pahan teon, ja niinkuin orjailisi sielu Herraa, ystäväänsä, joka sen on kuolemasta pelastanut. Pitäisi olla rauha ja nyt onkin rauhattomuus ja vaiva tiellä. Vaan liekö niin, että olen etsinyt omaa pyhyyttäni ja pyrkinyt sinne, minne ei milloinkaan syntinen pääse täällä."

"Sinne — nuoruuden innolla ja ensimäisen rakkauden voimalla. Vihaat syntiä, taistelet sitä vastaan, niinkuin pitääkin, vaan kun et siitä sittenkään erillesi pääse, niin tulet rauhattomaksi ja menetät oikean vapautesi. Tässä pitää kulkea toista tietä kokonaan — köyhän ja nöyrän syntisen tietä. Pidä tie joka päivä auki armoistuimelle ja sano Herralle: 'Minä taasen tässä tällaisena, tuomittuna, kadotettuna, sinä siinä syntisen auttajana ja armahtajana. En tarvitse sinua pyhyyteni tähden, vaan pahuuteni ja ilkeyteni'. Opettele tämä yksinkertainen läksy joka päivä yhä uudelleen!"

"Vaan jos ei tule sittenkään rauha, ja jos on aina vain syytteenä tämä asia, niinkuin muukin", jatkoi Stenbäck.

"Niin kanna vaivasi!" sanoi Paavo vakavasti. "Vaivaa ja vastusta on elämän tien matkamiehellä alusta loppuun. Minkä Herra antaa ja ottaa ja tekee, pidä se Herran tekona. Se on tämä meidän uskomme aina aikamiesten uskoa, niin että pitää kantaa kuormansa ja syödä karvaat ruuat niinkuin makeatkin."

Ja Paavo alkoi puhua omasta tilastaan, omista synneistään ja kiusauksistaan, omasta kuormastaan, joka on joka päivä kannettavana, omista lankeemuksistaan, joita eivät muut näe, vaan itse näkee.

"Minä en ole joutanut herrain päiviä pitkältä pitämään enkä pitoruokia syömään — survoa ja pettua on ollut kotona, kun olen kotiin tullut, ja sitä on täytynyt sieltä evääksi ottaa, kun olen lähtenyt. Teillä herroilla pitää olla rauhat ja ilot ja elämiset monenlaiset eikä syntiä muuta kuin siteeksi ja silmään pantavaksi. Ja kun ette kaikkia hyväänne saa — puhtauttanne ja pyhyyttänne — niin tulette kärsimättömiksi ja epäuskoisiksi."

Siinä oli opetusta ja nuhdetta samalla kertaa ja lohdutusta myöskin Stenbäckin levottomalle mielelle.

Hän oli sittenkin Herran käsissä, yhtä likellä Herraa kuin ennenkin. Mitä oli kokenut ja tuntenut ja mikä oli vaivannut häntä yötä ja päivää, rakkaus, unelmat, suunnitelmat, pelko ja epäilys, kun ei ollut vielä tietoa siitä, mitä se toinen ajatteli, kaikki oli kuin vain kasvatukseksi, koetukseksi ja kilvoitukseksi.

"Kuule! — Onko teidän asianne jo selvä?" kysyi Paavo hetken päästä.

"Ei ole — ei ole puhuttu mitään", vastasi Stenbäck kuin unesta heräten.

Sitten istuttiin taasen äänetönnä pitkät ajat, oltiin omissa aatoksissa, odotettiin uutta nousua vaaralle ja laskua laaksoon, katseltiin siintäviä vesiä sivuilla ja kaukana edessäpäin, nuokuttiin, torkuttiin pitkällä taipaleella, kunnes taasen havahduttiin ja alettiin keskustelu jostain uudesta paikasta uusilla voimilla.