XVII.

Tuntui kevyeltä ja rauhalliselta ja hyvältä olo taasen monesta aikaa kotona Aholansaaressa, tuntui lämpöiseltä ja kodikkaalta saunan jälkeen lämpöisessä pirtissä, kun lakeinen oli suljettu, ja kevyet, ohkaiset, harsomaiset savuhattarat liikkuivat hiljaa katonrajassa nousten ja laskien ja muuttaen muotoaan, särkyen ja yhtyen taasen uusiksi ryhmiksi ja muodostuen uusiksi kuvioiksi mustaa, kiiltävää kattoa vastaan.

Paavo istui omiin aatoksiinsa vaipuneena nauttien illan rauhasta ja suuren muurin lämmöstä, joka aaltoillen kuin palkeista hiljaa puhallettuna levisi avaraan pirttiin ja levitti suloaan sen pimeihin soppiin. Miten hän oli sentään vanhentunut ja heikentynyt viime vuosina! Kasvojen väri oli käynyt yhä harmaammaksi, hartiat kohouneet, hiukset vaalenneet, katse ja ilmeet ja koko olemus saanut yhä raukeamman ja surullisemman leiman. Matkoilla, ystäväin parissa ja suurissa seuroissa oli hän aina nuoremman, terveemmän ja voimakkaamman näköinen. Vaan täällä kotona, omassa vapaudessaan, keskellä salon suurta rauhaa ja erämaan yksinäisyyttä, näytti vanha ruumis rauenneelta ja kuluneelta, ja kiusaantunut sielu tuntui väsyneeltä, riisuuntuneelta ja levolle laskeneelta.

Hän oli vasta palannut Kuopion markkinoilta, minne oli saatellut Hedbergiä, etelän pappia, ja missä oli monta päivää pidetty suuria seuroja. Oli ollut kansaa koolla kaikkialta, herännyttä kansaa, Karjalaa ja Kainuuta myöten. Oli ollut pappeja, vanhempia ja nuorempia, nuorempia enemmän, maistereita, ylioppilaita ja herrasväkeä kaikenlaista mukana. Oli ollut tulta puheissa, innostusta mielissä, voittoa, varmuutta Herran asiassa. Enemmän kuin ennen milloinkaan oli ollut puheille pyrkijöitä, hätääntyneitä, huutavia, joita oli pitänyt hoitaa, neuvoa, lohduttaa, opastaa oikealle tielle, yötä ja päivää korjata.

Hän ajatteli sitä, miten koko maa oli nyt liekissä ja tulessa ja kohta koko kansa liikkeellä. Vainot olivat vain kiihoittaneet ja lisänneet tulta, vainomiehet vain koonneet kuivaa ja palavaa sammuviin rovioihin ja kyteviin hiiloksiin. Hänestä oli kuin suloista unta kaikki entiset matkat etelään, kaikki se, mitä hän oli siellä nähnyt ja kuullut ja kokenut, nuoret papit ja maisterit ja ylioppilaat seuroineen ja lauluineen ja puheineen. Ja nyt niitä oli alkanut liikkua täällä kotona, Aholansaaressa, yhtenään, joka viikko. Toiset lähtivät ja pääsivät Syvärin toiselle puolen, niin toiset jo tulivat. Ja kaikilla niillä oli samanlaisia asioita — joku erityinen synti, joka oli ruvennut painamaan ja pistämään, joku pimeä paikka, mihin olivat pysähtyneet kutsutut sielut, mutta mistä eivät olleet omin neuvoin eteenpäin päässeet, joku kiusaus kova, epäilys ja sielun sairaus. Vaan oli niitä ollut niitäkin, jotka olivat tulleet kuulemaan ja katsomaan uutta kummaa, ukkoa itseään, mistä se on ja mikä ja millainen.

Mitä hän saakaan vielä nähdä, jos elää? Vaan hänen aikansa on lyhyt, hän pääsee lepoon, Herran kansan suureen lepoon. Rinnassa on aina sellainen vaiva ja kipu, varsinkin pitkien matkojen perästä, yövalvomisien ja muiden rasitusten. Ja pian hän joutaakin jo. Herralla on aseensa kaikkialla, heränneet pappinsa ja harjoitetut miehensä kansaa varten, heräävää ja herännyttä kansaa. Ennen piti olla yksin matkassa, Niskanen paraana kumppanina Savossa ja Härkönen Karjalassa, vaan ei pappeja ennenkuin Brofeldt ja Bergh, ei ketään, joka olisi auttanut ja ottanut heränneen kansan asian omakseen, niinkuin sen nyt ottavat nuoret papit ja maisterit nuoruuden innolla ja palavuudella.

Vaan toivoisi hän sentään vielä elävänsä joitakin vuosia ja näkevänsä, miten käy, miten se leviää vielä etelässä ja pohjoisessa ja mitä niistä nuorista maistereista ja ylioppilaista tulee. Niitä hän aina ajatteli ja niiden kanssa hengessään kanssakäymistä piti. Ne olivat niin lapsellisia ja nöyriä, niin palavia ja innokkaita, niin sulavia ja taipuvia. Mikä vain pienikin asia painoi mieltä, se piti sanoa ja siitä kirjoittaa, niinkuin lapset isälleen, yksinkertaisesti, lapsellisesti.

Anna Loviisa liikkui pirtin perällä ja laittoi illallista, etsi, löysi, kantoi pöydälle kupit ja puulautaset ja suola-astian, päre toisessa kädessä savuten, kulki kuin varpaillaan, hiljaa, arastellen, asetti varovasti pöydälle kuppinsa ja panoksensa, ettei vain häiritsisi Paavoa.

"Jään kotiin pitemmäksi aikaa, niin uuvutan sinut ja muut työn alle", sanoi Paavo vihdoin havahtuen omista aatoksistaan. "Tämä on tämä ilta ensimäinen rauhallinen. Muut ovat kaikki olleet yhtä liikettä ja vierasten kulkua, tuloa ja menoa."

"Pitää jaksaa muiden, minkä sinunkin. Sinulla siinä ovat suurimmat jaksamiset", tarttui Anna Loviisa puheeseen.

"Tulisivat aikanaan — toisivat ennen. Tulevat ja tuovat niitä sairaina, rääkättyinä ja kidutettuina, mielipuolina melkein. Niitä täällä sitten saunottaa ja kuppauttaa ja niistä pahat veret pois laskea. — Ne kohta pitävät minua minä hyvänsä."

"Puoskarina ja parantajana", lisäsi Anna Loviisa.

"Sinäkin. Sieviläiset toivat kerran Kalajassa mielipuolen vaimon parannettavaksi."

Ja Paavo nauroi itsekseen ja kertoi, mitä oli sanonut sieviläisille ja miten niistä erilleen päässyt.

"Kantavat syntejä tunnollaan vuosimääriä ja siitä heräävät, niin alkaa helvetin lieska lyödä ympäri korvia. Niitä pitää sitten saunalla parantaa, kuumalla löylyllä — pitkämatkaisia — hoitaa, hyvittää mieli hyväksi, millä vain, miten vain."

"Tuovat jo kaikenlaisia, rujoja, rampoja, sulkutautisia — väärässä mielessä", sanoi Anna Loviisa.

"Se on sellaista pimeä ja tietämätön kansa, että kun minne tiensä tekee, siellä kaikki asiansa toimittaa, hengellisensä niinkuin maallisensakin. Pitää tehdä niille sama, minkä tein Pyhäjärven akalle, joka tuli oppia kysymään", sanoi Paavo ja alkoi uudestaan nauraa.

"Mitä sille?" kysyi Anna Loviisa.

"Minä perät piipusta poskeeni akan nenän edessä: 'Tämä — tällainen se on minun oppini — ei minulla muullaista oppia'."

Vaan samassa hän jo muuttui vakavaksi ja palasi siihen, mistä oli puhuttu.

"Käy niitä niin sääliksi, että tekisi mitä hyvänsä, kun vain voisi auttaa. Jumalattoman, pimeän kansan keskellä tapahtuu mitä tahansa tällaisina aikoina. Toiset tulevat mielipuoliksi, toiset sortuvat surmilleen, kun eivät saa aikanaan apua. Ottavat raukat Herran kutsumuksen Herran tuomiona vastaan, tuijottavat suuriin synteihinsä yötä ja päivää ja lähtevät niistä yhä uudestaan saatanalle tiliä tekemään. Vaan siltä et silloin armoa saa, vaikka olet muulloin saanut. Nousee tiesi pystyyn, pimenee edessä ja takana, tulee tuomioistuin vastaan, kun pyrit armoistuimelle. Minä sen tiedän omasta kokemuksestani, miten siinä käy. Käy niinkin, että kurkoittavat kuusen oksaan. Sellaisia ne ovat olleet, joita on täällä näinä aikoina kulkenut." Anna Loviisa oli jäänyt istumaan kädet helmassa ja kuuntelemaan vesissä silmin, mitä Paavo puhui.

"Kun on sielu kuukausimääriä sairastanut ja kuormiaan kantanut", jatkoi Paavo, "niin uupuvat kaikki ajatukset niiden alle eivätkä sieltä omin voimin ylös pääse. Pitää toisten auttaa, vetää, kiskoa, panna leikkiä ja totta liikkeelle, keksiä jotain koukkua ja etsiä kapulaa, jonka panee kangen alle. Luulevat minua ensin miksi pakanaksi hyvänsä, kun tänne tulevat. Siinä sai kaikkensa koettaa senkin Kiuruveden miehen kanssa."

"Kun ei vain niitä herroja enää — — Minä olen sellaisessa tuskassa, kun niitä tulee — talonpoika — taitamaton. Mitä niille ruuaksi?" vaikeroi Anna Loviisa.

"Siikaa, mujetta, matikkaa, pannurieskaa, piirakkaa", nauroi Paavo.

"Niiltä on Herra ottanut pois herruuden — papeilta ja maistereilta tänä aikana — on riisunut alastomiksi, niin ettei ole jääny muuta kuin talonpoika jälelle — tyhmä talonpoika. Jo minä ne tunnen — heränneet herrat. Yhtä nöyriä ne ovat kuin talonpojatkin, nöyrempiä vielä, Herran käsissä tulevat kaikki yhdenlaisiksi."

Ja hän jäi taasen muistelemaan matkojansa ja nuoria ystäviänsä Helsingissä, maistereita ja ylioppilaita, Hedbergiä, joka oli vasta lähtenyt Aholansaaresta, ja kaikkia heränneitä pappeja, joita oli viimeksi tavannut Kuopion markkinoilla.

Hän oli näkevinään ne edessään, kuulevinaan niiden puhetta ja laulua, istuvinaan keskellä kamarin lattiaa, ympärillään nuoria, innostuneita miehiä Herran asiasta hetkuvina, kyselevinä ja kuuntelevina. Hän oli niitä opettavinaan ja selittävinään niille Herran työn tuntomerkkejä ja Herran tien salaisuuksia. Ja sitten oli hän ajavinaan loppumattomia taipaleita, tapaavinaan uusia ja vanhoja ystäviä, nuoria vastaheränneitä pappeja Pohjanmaalla, puhuvinaan suurissa seuroissa, joissa olivat ensi penkit pappeja täynnä ja kamarin puolet herroja.

Hän havahtui siihen, että rasahti resla pirtin nurkkaan ja kuului kohinaa pihalta, kuin olisi yhtäkkiä alkanut tuulla ja myrskytä.

"Nyt niitä taas tuodaan", sanoi Anna Loviisa hätääntyneenä ja hypähti seisalleen.

Paavo käveli ulos pirtistä, seisoi ja katseli pihalle ja etsi pimeästä jotain, jonka eroittaisi tulijaksi.

"Hyvää iltaa!", kuului kumea, sointuva ääni ystävällisesti, arasti, tutunomaisesta.

Hän tunsi sen. Se oli Malmbergin ääni, erilainen, kun kaikkein muiden.

"Mitä mustalaisia te olette, jotka yöllä kulette ja ihmisiä peljätätte?" kysyi hän samassa.

"Virkaheittoja pappeja", vastasi Durchman ja kiirehti tervehtimään.

"Vielä hullumpia kuin mustalaiset", leikitteli Paavo ja tervehti pimeässä. "Täällä teitä kaksi kuormallista — täällä Lagus ja Lauri toisessa — pitänee antaa yösija", hoki hän edelleen mielihyvästä vikkelänä pyörien pihalla ja jakaen käskyjään kyytimiehille.

"Tulee ja lähtee — lähtee ja tulee — sellaista tämän talon meno ja elämä nykyään on", jatkoi Paavo pirtissä. "Vaan ei tällaisia vieraita joka päivä saada. Anna Loviisa tässä jo murehti, mitä herroille ruuaksi, jos herroja tulee, vaan minä sille sitä, ettei tänne herroja tule, että ne ovat talonpoikia nykyään sellaiset herrat, jotka tänne tulevat."

Anna Loviisa hääri hätäillen puolipimeässä pirtissä, lakaisi nosteli, siirteli kuppeja ja ruuan jäännöksiä pöydältä ja vaatteita saunan jäliltä.

"Täällä on kaikki hyvää — täällä on sellaista, jota ei kotona olekaan — lämmintä — tällaista kodikasta, suomalaista ja savolaista. Annatte olkia lattialle muuttavaksi ja suolakalaa särpimeksi, niin ei vaihdeta Helsingin herkkuihin", puheli Durchman ja käveli pitkin pirtin lattiaa.

"Ja Paavo itse parasta", säesti Malmberg, "On tämä sentään kaunista, juhlallista seutua tämä Nilsiä", alkoi Lagus. "Minä olen kaiken iltapäivää ihaillut ja ihmetellyt Kinahmin vuorta, miten se on siirtyvinään ja muuttuvinaan milloin oikealle, milloin vasemmalle puolen, milloin selän taakse. Toisinaan se on ollut sininen ja tumma, toisinaan taas valkonen ja kirkas. Vaan sen juhlallisuudessa on jotain kaameaa ja peloittavaa, jotain, jota ei osaa sanoa, mutta joka vaikuttaa omituisesti. Luulisi olevan runollista ja miettivää kansan, joka sen juurella asuu."

"Surutonta on — kuollutta on — kylmää on kahden puolen Kinahmia", sanoi Paavo.

"Huomenna, päivän tultua näette, miten se on mitätön ja matala ja loiva", huomautti Niskanen. "Minä sitä myöskin ihailin aina edempää ja sitten ihmettelin, minne se katosi, kun juurelle pääsin — tänne saarelle."

"Siinä kuva meistä itsestämme. Pitävät meitä minä hyvänsä — suurina pyhinä, uskonsankareina, joilla on taivaan avaimet kädessä. Tänne tuovat jo sairaitaankin parannettaviksi. Vaan kun likelle pääsevät ja tuntemaan oppivat, niin eivät miehet enää mitään — syntisiä, vianalaisia, heikkoja ja horjuvia vain — niinkuin ollaankin", puheli Paavo.

"Ja virkaheittoja päälle päätteeksi", jatkoi Durchman.

"Jotka ovat kappaansa tuomitut kainalossaan kantamaan", lisäsi Malmberg nauraen.

Ei tahtonut uni tulla sinä iltana silmään eikä yönäkään vielä. Kun yksi oli lopettanut, silloin oli jo toisella jotain valmiina, Durchmanilla ainakin, jos ei muilla. Istuttiin oljilla, noustiin väliin seisomaan ja siinä kertomaan jotain, joka oli tärkeää ja siinä paikassa ja sillä hetkellä kerrottavaa. Tuntui siltä kuin olisi pitänyt puhua kaikki yhteen mittaan, omat asiat ja toisten. Paavo heitti jo herrat omaan oloonsa, vaan palasi vielä takaisin.

"Minä sitä vielä, että minun pitää huomen aamulla kinkerille, niin joutavat papit nukkua yönsä edestä. Meikäläisen ei sovi jäädä pois — siitä tulee kiire kysymys ja tiukka tilinteko, jos jää", sanoi Paavo ovessa seisten. "Vaan iltapäivällä mennään matikan pyyntiin", lisäsi hän mennessään.

"Paavo menee vain, lukee ja vastaa ja tekee niille siellä selväksi elämän tien papeille ja maallikoille!" huusi Durchman makuultaan.

Iltapäivällä palasi Paavo kinkeriltä, kulki puoli juoksussa pirttiin, liikkui kuin nuoret ja heitti jo kaukaa kintaansa uunin kupeelle.

"Pitivätkö pöydän alla?" kysyi Durchman nauraen.

"Eivät toki ilenneet vanhaa miestä, vaikka mieli olisi tehnytkin", vastasi Paavo.

"Vaan lahkolaisuudesta puhuivat, siitä villityksestä, joka nyt armaassa isänmaassamme liikkuu ja häiriöitä Herran seurakunnassa matkaan saattaa. — Varoitettiinko?"

Ja Durchman nauroi ja leikitteli vieressä, kun Paavo riisui turkkiaan.

"Se on se tavallinen teksti, vaan siihen on jo totuttu — ovat tottuneet heränneet ja heräämättömät. Mikä se on kumma luulo suruttomilla papeilla sellainen, että sillä jotain aikaan saa — nykimisellä ja näykkimisellä? Eivät ne täällä osaa enää rippisaarnaansa pitää oikeasta tekstistä", sanoi Paavo vakavana.

"Me niitä kirkkoon saarnaamme ja niille kirkkohalut annamme ja niiden pitää sitten siellä istua suruttomien pappien parjattavina. Se on niin, että siitä saattaa — — —."

"Kuule, Durchman! Minä luulen, että on paras, että niillä on se teksti — siitä ne sittenkin paraiten saarnata osaavat — muusta ei mistään mitään — ei kerrassaan mitään", keskeytti Malmberg ystävänsä.

"Nyt kalalle — kaikki papit!" sanoi Paavo ja haki kirveen käteensä. "Tuossa, Lauri, on tuo vasu — ota se — saat kantaa kalavasun kotiin.'"

Käytiin kalalla, kulettiin pitkin ja poikin salmea ja koettiin pyydyksiä. Joissakin oli saalista, vaan toiset olivat aivan tyhjiä, vesiperiä. Salmen suussa näkyi Paavo viittilöivän vaaralle päin, toiset seisovan juhlallisina.

"Tuolla notkossa", kuului Paavo sanovan, "tuolla, missä alenee ja metsä harvenee ja vaara viertää loivasti salmelle päin. Sitä ei tänne sovi oikein näkymään."

"Miten siinä on sellaista surullista — kaameaa, jotain julmaa", sanoi Lagus.

"Ne muistot sen tekevät", huomautti Malmberg.

"Ei — vaan koko tässä vuorijonossa pitkin pituuttaan ja maisemassa yleensä", korjasi Lagus. "Minusta tämä koko seutu on synkkää, vaikkei siitä tietäisikään eikä sitä muistaisikaan, mitä on Tahkomäessä tapahtunut."

"Ne jäljet eivät milloinkaan katoa. Muu unohtuu ja jää, käräjänkäynnit ja sakot, omat ja muiden tekemät synnit ja rikokset, vaan tämä on aina vaivana — kuolemaan asti."

Paavo seisoi siinä sumennein katsein, kumarana, painuneena, toisten keskellä, niinkuin olisi asia eilen tapahtunut ja niinkuin hänen olisi siitä yhtä vaikea puhua nyt kuin silloinkin.

"Yritettiin päästä paremmille päiville, niin tuli se. Minun on ollut elämäni sellaista, että Herra on siinä aina ollut toisella kädellä painamassa, toisella nostamassa. Kun on toisella nostanut ylös, niin on sitten taas painanut toisella sitä alemma. Ei tasaista milloinkaan, ei milloinkaan tavallista, leutoa. Sain uusia ystäviä Kalajassa ja meren puolella, pappeja ja talonpoikia, niin sakot siitä hyvästä profeetalle, vainot ja vihamiehet kahta hullummat. Pitäisi jo oppia pelkäämään parempia päiviä, kunniaa ja suosiota ja omain ystäväinkin palvelusta."

"Taitaa olla kaikkein heränneiden tie sellaista — samanlaista kuin Paavonkin on — kun se on kerran Herran tietä, ristin tietä", sanoi Lagus.

He astuivat kotiin päin pitkin salmen suuta, pysähtyivät taasen ja katselivat Syvärille päin.

"Tuolta painanteesta menee tie talvella, siitä on aina ajettu, siitä se on noussut ylemmä, ja siinä lie murhamies ollut väijymässä", kuului Paavo selittelevän.

Oltiin pitkän aikaa äänetönnä, seistiin, katseltiin liikahtamatta, käännyttiin hiljaa ja alettiin astua saarta kohti vaivalloisesti kuin raskasta taakkaa kantaen.

"Opetuslapsetkin olivat kalassa, kun Herra oli heiltä pois otettu", puheli Paavo sisällä pirtissä. "Olivat yksinäisiä, orpoja, hakivat toisiansa, kulkivat sitten yksissä, niinkuin tekin nyt, murehtivat, puhuivat entisistä toiveistaan, jotka sitten sammuivat. Olivat silloin samanlaisia virkaheittoja kuin tekin, kalastelivat, soutelivat järvellä, laskivat pyydyksiä joutessaan. Vaan sitten ilmestyi Herra rannalle, kun oli aamu valjennut, ja alkoi puhutella murheellisia ystäviään. Teille käy vielä samoin. Teiltä on vielä suurin saalis saamatta. Vaan teille ja minulle on tarpeellista, että Herra katoaa ja kasvonsa salaa. Minne tällä ylpeällä luonnolla, jos saisi syntinen aina Herran kasvojen paisteessa lämmitellä? Ette te Herran työmiehiä mitään, jos ei teillä ristiä ja vaivaa ja vastusta eikä teille enää anneta eikä uskota muuta makeampaa, ellette ilolla ja mielisuosin aikananne ristiä kanna."

Tuskin oli Paavo lopettanut, kun Durchman alkoi veisata, niin että pirtti kajahti. Toiset yhtyivät virteen, Malmberg syvällä, kumealla äänellään säestäen, Anna Loviisa seisten pankon puolella ja vesissä silmin veisaten mukana. Illan hämärä hiipi sisään ikkunaluukuista, pian erottautui vain epäselviä, tummia olentoja toistensa vierestä rahilta ja pöydän päästä, ja suuri nokinen, musta muuri kuunteli kummissaan pappien veisuuta puolipimeässä pirtissä.

"Mikä se on sellainen outo tunne, jota saa toisinaan tuntea — niinkuin olisi Herra paljon likempänä joskus, niinkuin olisi niin varmaa ja selvää edessäpäin, että vaikka kuolema tulisi, niin ei säpsähtäisi", sanoi Durchman, kun virsi oli loppunut.

"Ja se, että valtaa sielun äkkiä ikävä ja kaiho päästä lepoon — Herran kansan sunnuntailepoon — että on kuin olisi niin elävää ja kiihkeää toivo, ettei malttaisi enää odottaa", lisäsi Lagus.

"Vaan ajatelkaapa sitä, että me olemme täällä kaukana Savon saloilla virasta heitettyinä ja hylättyinä, kelvottomina kirkon palvelukseen — me, jotka olisimme silmän päästämme kaivaneet syntisten herättämiseksi ja pelastamiseksi!" puuttui Malmberg puheeseen.

"Minulla vain ei ole mitään katkeruutta enää, ei ainakaan tänä iltana", sanoi Lagus. "Tämäkin matka olisi jäänyt tekemättä ja tämä ilta täällä viettämättä ilman niiden tuomiota."

"Ei minullakaan — minä vain muuten. Minusta tämä tuntuu niin omituiselta, aivan kuin oltaisi jossain kaukana, jonne eivät uletu jumalattomain tuomiot eivätkä maailman pahat puheet — jossain rauhan maassa. Toisella puolen Syväri suojana, toisella korkea Kinahmi, ja sisällä täällä suuri hiljaisuus ja Herran läsnäolon tuntu. Tuntee sydämensä puhdistuneen ja parantuneen, tämän pahan, ilkeän sydämen, jonka kanssa saa joka päivä painia lyödä."

"Mikä ihana toivo kristityllä, mikä päätä huimaava päämäärä, mikä korkea kutsumus — olla, elää Herran kanssa iäisesti, jättää tänne vaivansa ja sydämensä vapistus, kaikki, mikä nyt painaa riippinä ja mitä ei täällä saa jätetyksi eikä pois pannuksi!" sanoi Lagus.

He puhuivat hiljaa, puoliääneen, melkein kuiskimalla pimenevässä pirtissä nauttien suuren hiljaisuuden ja rauhan tuntua, ikäänkuin peläten, että kaikki tämä pian katoo käsistä, että tästä pitää pian taasen taisteluun ja sotaan.

Illalla vielä myöhään, kun muut jo olivat makaamassa, istuivat Paavo ja Malmberg pirtissä.

"Se on se kiusaus minulla suurempi kuin muilla", sanoi Malmberg. "Näen kirkot aina täynnä kansaa ja eteisetkin, niin ahdistaa ja vaivaa kunnia ja kopeus sellainen, että pitäisi olla muita parempi, että pitäisi aina saarnata elävästi ja voimallisesti ja hyvästi, ja sitten saarnaankin omiksi kunnioikseni enkä Herran. Sanokaa Paavo, miten siitä pääsisi!"

"Ei mitenkään — ei milloinkaan — et pääse eikä ole tarvekaan päästä. Vaan sotaa pitää olla ja taistelua kiusausta vastaan. Sota ilmoittaa oikean kristityn ja Herran papin. Sinä olet päässyt Siinain hengestä vapaaksi, niin seuraavat ja kulkevat kuuntelemassa. Heränneillä papeilla on paha vika sellainen, että pieksävät, paahtavat palavissa päin, aina vain herättävät ja huutavat hukassa oleville eivätkä osaa ruokkia nälkäisiä ja hoitaa vianalaisia Herran rakkaudella."

"Niin — kun osaisi, kun olisi itsellä oikeaa rakkautta, sitä, joka laupeuden tekee", sanoi Malmberg.

"Sitä pitää olla. Pitää olla toivoa niistä, joille saarnaa ja puhuu ja joita elämän tielle hoitaa. Menetät toivosi, niin on voimasi ja mahtisi samalla mennyttä. Papit saarnaavat toivottomina, niinkuin ei niistä mitään tulisi, joille saarnaavat ja joille ovat opettajiksi pantu."

"Heränneetkinkö?" kysyi Malmberg.

"Heränneetkin. Näkevät vikoja ja lankeemuksia lampaissaan, niin alkavat valita paraita joukosta ja niiden kanssa seuraa pitää. Huonot jäävät hoitamatta, auttamatta ja korjaamatta. Siitä syntyy eri seuroja ja katkeruutta, kapinaa ja pikku riitaa. Siinain hengellä herätetään, vaan ei elätetä."

Malmberg vain kuunteli ja istui kumarruksissa käsiensä varassa niinkuin olisi jotain painona ja vaivana.

"Se on sellaista tämän heränneen kansan hoitaminen, että et saa pahentaa etkä pakoon lähteä etkä parempana itseäsi pitää, vaikka joudut joka päivä niiden vikoja näkemään ja niistä kuulumisia kuulemaan. Tämä on suuri kansa, jossa on kaikenlaista jäsentä, kunniallista niinkuin häpeällistäkin. Vaan älä valikoi — älä etsi itsellesi hyviä ja kelvollisia, vaikka kuinka mielesi tekee! Hoida huonoja, kanna, vaali, pane peitteitä ja kaunistuksia eteen!"

"Vaan miten jaksaa — miten niiden kanssa, jotka uudestaan lankeavat ja likaavat itsensä ja häpäisevät kansaa — Herran kansaa?" kysyi Malmberg taasen.

"Sitä minäkin olen kysynyt monesti itseltäni — sitä, että mikä pani kärsimään tätä syntistä, eksyväistä, niskuria kansaa ja sitä hoitamaan? Miksi en lähtenyt jonnekin, jättänyt siihen koko joukkoa, ottanut mukaani muutamia vain, Niskasen — tämän tästä — ja Kalliolahden Heikin ja joitakuita muita? Kuule! Sano sinä, mistä on minulla ollut siihen voimaa ja kärsivällisyyttä?"

"Herralta tietysti", vastasi Malmberg.

"Herralta — vaan sano, miten on antanut ja millä lailla?" kysyi Paavo uudestaan.

"Ei siten", jatkoi Paavo, "että on tehnyt suureksi pyhäksi ja nostanut ylös, vaan siten, että on painanut alas omiin synteihin, että on sinne armahtanut, minne ei olisi luullut enää armon ulottuvan, ja sieltä sitten kiskonut kuin kuollutta koiraa muille puhumaan ja muita opettamaan — että on kärsinyt tällaista konnaa, koko maailman ilkimystä, jonka ajaisivat Syväriin, jos läpi näkisivät."

Hän naurahti omituisesti, oman itsensä halveksimiseksi ja oman elämänsä ihmeeksi — että on ollut suurin syntisistä, että on ollut sellainen, joka on aina sopinut veljeksi heränneistä huonoimmalle.

Kun he aamulla lähtivät, kohosi Kinahmi taasen sivulla ja edessä, miten milloinkin, korkeana, juhlallisena aamutaivasta vasten. Paavo saatteli vieraitaan jäälle ja jäätäkin vielä pitkältä seisten kannaksilla ja jättäytyen sitten viittatielle seisomaan ja katsomaan ystäviään, jotka hiljaista juoksua ajaen painautuivat Syväriä myöten kirkolle.