V.

Se on paraita kaskimaita Tahkomäki tässä pitäjässä. Tytöt ovat apuna raatamassa, Anna ja Tiina, ja pian tulee Juhanasta mies. Jos Herra vielä näkee hyväksi siunata ja antaa elämistä, jos saadaan vielä kerran noustakin, kun on aina laskettu ja kulettu alamäkeä.

Paavon ajatukset harhailivat epämääräisinä sinne tänne, hyppivät asiasta toiseen, pakenivat toisia, pysähtyivät toisiin.

"Kuosmaset kuuluvat uhkailleen", sanoi hän yhtäkkiä Riitalle. "Ovat jo kauan vihanneet ja vainonneet heränneitä. Heikiltä olivat puoliväkisten ostelleet Tahkomäkeä ja kiroten lähteneet sitten Kalliolahdesta, kun ei Heikki myönyt. Niillä on nyt kaksinkertainen viha, maallinen ja hengellinen. Vaan Herra on varjellut ja hänen enkelinsä."

"Sanot sen vielä, että saan sitten sitä kovemmin pelätä, kun jään yksin kotiin lasten kanssa. Täällä on ilmankin ollut pelkoa ja vapistusta heikolla vaimolla", sanoi Riitta valittavalla äänellä.

"Älä sinä! — en minä sitä — sinä menet aina samaan asiaan, pyörit aina samassa paikassa. Saatana sinua siinä pyörittää. Minun täytyy mennä, minne Herra vie. Luulet, että minä liikun omilla asioillani. Kerran oltiin omilla, vaan yhdessä oltiin ja tie nousi silloin pystöön."

Paavo oli tullut arimpaansa ammutuksi. Hänen sisässään kiehui ja hän aikoi jatkaa samassa sävyssä, vaan malttoi sitten mielensä.

"Pitää muistaa Herran varjelusta, pitää luottaa Herraan. Herra varjeli Tanielin jalopeurain luolassa ja kolme miestä pätsissä. Sillä on pitkä käsi ja paljon palvelijoita."

Kun he keväällä muuttivat Tahkomäkeen, tapasi Paavon sama työinto, mikä joskus ennenkin. Hän raatoi kaiket päivät tyttäriensä kanssa kaskella. Oli kuin hän olisi yhtäkkiä unohtanut matkansa ja ystävänsä ja seuramenonsa.

"Sen on Riitta sitonut, ettei pääse enää. Se nyt aikoo rikastua, kun on taloon päässyt."

Hänestä puhuttiin kaikkialla ja kerrottiin kaskuja, häntä arvosteltiin, kiitettiin ja moitittiin — moitittiin enemmän kuin kiitettiin.

Paavo tiesi sen itsekin. Hän teki sukkeluuksia ihmisten puheista, hyvistä ja pahoista, höysti niitä, huvitti niillä itseään ja muita. Mutta sitten jätti hän taas yhtäkkiä työnsä ja lähti Karjalaan.

Kulettiin vanhoja, tuttuja teitä yhdessä Niskasen kanssa, käytiin tutuissa taloissa, saatiin uusia ystäviä ja käymäpaikkoja.

"Tämä pantiin polttamalla parannukseen, tämä Kuosmanen. Tämä se tien Karjalaan puhkaisi. Tuli hätääntyneenä Sutelaan, kun oli tehnyt syntiä suurena juhlana. Siitä on sitten monet matkat tehty näillä asioilla", puheli Paavo Niskaselle.

"Vai on polttamalla! Poltettu meitä on muitakin. Ei lähde syntinen vähemmällä liikkeelle — palaa pitää povessa ja jalkain alla helvetin tulen. Palaa pitää synnin rakkauden ja suruttomuuden ja maailman ystävyyden", sanoi Niskanen.

"Mutta kun se olikin oikea tuli ja oikeita lastuja, omia veistämiäni, jotka paloivat kämmenelläni. Mikä lie ollut polttamassa, enkelikö vai henki?" lisäsi Kuosmanen ja kertoi taasen vanhan tutun kertomuksen kalastusmatkastansa helatorstaina.

Paavoa nauratti. Hän oli aina laskenut leikkiä Kuosmasen näystä ja huvittanut sillä ystäviään.

"Se on vain pääasia, että olet tiellä sinäkin, Kuosmanen, että pääsit osalliseksi oikeasta viisaudesta", jatkoi Paavo vakavana. "Alku olkoon mikä tahansa. Kuka ne Herran keinot tietää ja tuntee? Kunhan muistanet joka päivä, mistä menee tie armahtajan luo. Se pitää muistaa ja siitä muillekin muistuttaa."

Paavolla tuntui olevan loppumaton varasto leikkipuhetta. Hän kertoi jokaisesta jotain, kenen taas tapasi vanhan ystävän, kuvasi jokaista Niskaselle, kiittäen, kehuen, vaan samalla johonkin satuttaen ja salaa ampuen arkaan paikkaan.

"Nämä ovat isotietoisia miehiä, suurilahjaisia, nämä Härkönen ja Pyykkö, niinkuin olet sinäkin, Lauri. Suurilahjaiset maata röllöttävät usein poikkipuolin elämän tiellä tietonsa päällä ja estävät yksinkertaisia kulkemasta. Vaan nämä ovat nyt lapsia, näiden on käynyt samoin kuin sinunkin — on täytynyt ottaa tikku käteen ja ruveta tavaamaan."

"Entäs tämä Kivilahden Ryynänen — tämä Aatami! Tämä on saanut sen hengen, joka puhuttaa kielillä. Puhuu liian paljon — vähempikin välttäisi. Nämä karjalaiset puhuvat hengessä ja hereillä ja avaavat kaikki tavaransa. Olisit ollut täällä ennen, olisit nähnyt miten nämä hyppivät. Mutta Herran työtä näissä on, ja taipaleella tasaantuu, mitä liikaa lienee. Se on elämän tie sellaista, että se kuluttaa."

"Nämä tytöt ovat käyneet Nilsiässä asti", jatkoi Paavo ja osoitti kahta nuorta tyttöä. "Näillä on ollut paljon rakkautta. Liekö jo vähentynyt ja tielle tippunut? Toimellisia tyttöjä nämä ovat, kutovat kankaita, kulkevat Kuopiossa värjäyttämässä, ostavat, myövät, tekevät kauppaa. Kuka on uskollinen ja toimellinen väärässä mammonassa, saa Herralta sitä, mikä on oikeaa. Ja saaneethan nämä ovat."

Oli samanlaista esittelyä pitkin matkaa. Niskanen sai olla itsekin käsissä, kestää, kuunnella, pitää hyvänään Paavon puheet ja arvostelut itsestään. Toisinaan jo tahtoi suututtaa Paavon leikki, mutta Paavo ei ollut huomaavinaan, jatkoi vain, kertoi vain ja kuvasi kumppaniaan Karjalan ystäville.

Oli jo jonkun kerran ollut puhetta Liperin papista, Kukkos-papista, jonka maine oli alkanut levitä pitkin pitäjiä, Kivilahden Ryynänen, joka asui likempänä Liperiä ja joka oli kuullut kummallisia kertomuksia, pyrki tuontuostakin kertomaan kuulemistaan. Mutta Paavo keskeytti ja meni aina muihin asioihin. Mitä lie sillä tarkoittanut?

"Se kun kuuluu olevan aamusta iltaan polvillaan ja pyllyllään, miten milloinkin, oihkii ja voihkii ja panee Herralle pakkoja. Vaan eihän sitä miten saa syntinen väkisten mitään, eihän sitä saa käskeä eikä komentaa — Herraa."

"Kuuluu olevan ahkera", jatkoi Ryynänen, "viikot kulkee pitäjällä, luettaa ja tutkii, määrää ja panee pitkiä läksyjä vanhoille ihmisille. Siellä on nyt semmoinen sota Liperissä, ettei ennen milloinkaan. Ovat nousseet kahdelle jalalle kaikki vanhat paatuneet, toiset myötä, toiset vastaan. Vastaan kuuluu rovastikin olevan, vaan ei se tottele rovastia. Pimeää on ollutkin Liperissä, kortit paraina kirjoina."

Paavo istui ja kuunteli silmät kiinni puristettuina.

"Jo niitä on ollut liian paljon suruttomia pappeja, jo niitä on nähty ja kuultu. Kun jo alkaisivat papitkin puhua paimenen äänellä eksyneelle laumalle eikä enää palkkalaisen! Kun saisi senkin ihmeen nähdä ja kuulla! Pitkältä piti minunkin sieluni ahtaissa kulkea, vaikka oli pappeja omassa pitäjässä kaksittain. Älä sinä, Aatami, kaikkia puheita kuuntele! Se on maailman suu suuri, ei sitä saada tukituksi. Ja hätänsä sillä on sielunvihollisella. Se kun alkaa Herran työtä turmella, niin se lähtee itse matkaan eikä uskokaan poikiaan. Oletko sinä, Aatami, kuullut sitä, mitä ne meistä puhuvat? Mehän olemme olleet kaikkein ilkeimpiä ihmisiä näillä mailla. Olisivat jo rautoihin panneet ja Kuopioon kulettaneet, jos ei olisi esivallan käsi edessä. Kuulosta sitä, katso sitä, onko siinä Herran työtä, Liperin papissa, ja onko se oikeassa hengessä ja järjestyksessä rukoilemassa!"

Paavo puhui kuin ojentaen ja nuhdellen ystäväänsä. Oli hän kuullut kaikenlaisia kertomuksia Liperin papista, hyviä jos huonojakin. Oli niitä ollut liikkeellä Nilsiää myöten. Hän oli hautonut mielessään Liperin matkaa jo kotoa lähteissään, vaikkei ollut puhunut kenellekään aikomuksistaan, ei Niskasellekaan.

"Sitä pitää mennä sinne puhuttelemaan", jatkoi hän hetken perästä. "Pian sen hengen haistaa, onko henki Herran henki, kun hajua lie. Jos on hyvinkin herännyt, jos on Herra Liperissäkin tultaan polttamassa. Vielä herää pappejakin, vielä ne tulevat yksille oljille. Lie jo Liperin pappi tulossa."

Ja sinä iltana tehtiin yhteinen päätös Liperiin lähdöstä. Käydään ensin Kivilahdessa Aatamin kodissa. Aatami lähtee sieltä mukaan. He sovittavat matkansa sunnuntaiksi, jolloin tapaavat papin paraiten kotona. He viipyvät päivän, pari, miten sopii ja palaavat samoja jälkiään Savoon.

Lauvantai-iltana he saapuivat perille. Renqvist oli juuri palannut pitkältä sairasmatkalta pitäjän perukalta ja kertoi ensin sairaastaan, sitten työstään ja herätyksistä.

"Tämä on kolkkoa korpea, täällä uupuvat voimat. Pyytää on pitänyt, polvillaan olla joka päivä. Ei saa pyytämättä mitään syntinen. Kun jaksaisi, kun saisi nämä harvat heränneet huutamaan hätäänsä Herralle."

Paavo myönnytteli, nyökäytti päätään, sanoi jotain väliin väsyneesti.

"Vaan rukous on vielä outoa ja tuntematonta tässä pitäjässä. Siitä on täällä tullut ahdas portti, jonka läpi täytyy syntisten päästä, jos on mieli joukkoon kuulua. Ne tulevat tänne itkemään ja syntejään valittamaan, mutta eivät tahdo taipua rukoukseen. Häpeevät Herraa ja pelkäävät ihmisiä. Lyödä ja painaa pitää, ennenkuin jumalaton polvensa notkistaa."

Hän puhui pitkät ajat yksin, alkoi vähäväliä uudestaan, kun eivät vieraat jatkaneet.

"Kauan sain taistella itseni kanssa, ennenkun vapaannuin harjoittamaan rukousta orjailematta, ujostelematta. Nyt olen jo tottunut. Nyt uskallan langeta polvilleni Herran eteen missä tahansa, kotona, kylässä, ystäväin ja vihamiesten keskellä. Pitkään katsoivat ja oudoksuivat, vaan kun olin ensimäisen häpeäni voittanut, niin jo totuin, ja siitä on tullut sitten tapa ja jokapäiväinen harjoitus."

Niskanen tarkkasi tuontuostakin Paavoa, joka rypisteli silmäkulmiaan, kääntyili sohvan kannella, vilkaisi toisinaan pihalle ja näytti levottomalta.

"Kun on kaiken kokenut elämässä, minkä minäkin, niin jo täytyy polvien notkistua ja oppia antamaan Herralle kunnia. On monet matkat kierretty siitä ajasta asti, jolloin Sonkajoelta lähdettiin yhdessä isän kanssa Kuopioon. Herran tietä se vain on ollut silloinkin, kun sitä siksi vähimmän ymmärsin. Niin otti ahtaalle, että järki petti ja järjen mukana yritti jo henkikin mennä. Mitä lie edessäpäin, takanapäin ainakin on ristiä ja vaivaa? Mutta ristinhän se on tiekin."

Ja Renqvist kertoi elämänsä retket alusta loppuun, koulunkäyntinsä ja kulkunsa Kuopioon, Turkuun ja Tukholmaan, sielunsa tuskat ja taistelut, sen pimeät päivät, kaikki, mitä oli kokenut ja mikä oli jättänyt jälkiä hänen sieluunsa.

"On se suuri asia, että on ollut Herran ystäviä matkalla hoitamassa, Agreliuksia ja muita, Turussa ja Tukholmassa. Nehän ne opastivat sokeaa syntistä ja sairasta sielua Herran luo. Täällä on saanut sitten olla yksin, Pälkjärven pappi vain on joskus käynyt sydäntänsä raoittamassa. Sillä on parannuksen mieltä, vaan liian vähän rukoilee ja maassa makaa. Taitaa olla emäntänsäkin edessä — sai niin suruttoman vaimon, Bergh-rukka."

Hän puhui yhä omista asioistaan ja työstään, yksinäisyydestään ja kärsimyksistään. Ja aina päättyi puhe rukoukseen. Se oli hänestä tärkeintä ja sen harjoittaminen polvillaan ja julkisesti oikean kristillisyyden tuntomerkki.

Paavo oli painunut polviensa varaan ja istui siinä puoleksi välinpitämättömänä, joskus kohoittaen päätään. Häntä jo tympäsi Renqvistin puhe rukouksesta ja maassa makaamisesta. Ja hänestä tuntui olo täällä niin vieraalta ja vastenmieliseltä, että hän nousi paikaltaan, käveli ulos ja jätti Niskasen ja Ryynäsen kuulijoiksi.

Pappilan seuratupaan näkyi kulkevan väkeä yksitellen ja ryhmissä. Paavo seisoi portaissa tähystellen pirtin puolelle ja tielle päin. Joku tervehti sivumennen arkana ja ujona työntyen sisälle. Hän kulki aholle päin metsän laitaan polkua pitkin, tapasi siellä jonkun, joka makasi maassa kasvoillaan hokien samoja sanoja ja oihkien omituisella äänellä. Paavo seisoi taampana katsellen hetken ja kuunnellen vieraan rukousta. Sitten palasi hän nopein askelin sisälle, missä Niskanen jo oli puuttunut puheisiin kysellen ja keskeyttäen Renqvistin pitkäveteistä puhetta.

"Vaan jos siitä tulee väärää, vierasta tulta Herran alttarille, kun aina pitää rukoilla ja polvillaan olla pitkin päivää", kuului Niskanen sanovan samassa, kun Paavo tuli sisälle.

"Siitä tulee — Aaronin poikain tulta siitä tulee", tokaisi Paavo kiireesti, ennenkun oli istunut ja Renqvist ennättänyt mitään vastata.

"Tottapa se on sen tietänyt, joka on sanonut, että aina tulee rukoilla eikä väsyä", sanoi Renqvist yhtä kiireesti.

Hänen pyöreät kasvonsa kävivät punaisiksi ja ääni vavahteli. Mutta hän tyyntyi samassa ja jatkoi:

"Sitäkö tekin, että sisällinen rukous siitä kärsii, jos ulkonaista harjoitetaan, että niistä tulee ulkokullattuja ja lain orjia, jotka Herralle polvensa notkistavat? Parempi on olla lain orja kuin synnin orja. Ei niitä ihmismahti maahan paina, tämän puolen juomareita ja kortinpelureita. Sitä on siinä sisällistä rukousta sen verran kuin on ulkonaistakin. Koko maailma sanoo sisällisesti rukoilevansa ja pysyy kuitenkin maailmana. Siitähän se petos tulee."

"Tulee siitäkin", sanoi Paavo, "tulee, kun on ilman henkeä ja elämää rukoiltu. Pitää olla muutettu sydän, sisällisten murheiden ja ahdistusten kautta vaivattu, ennenkun on syntinen sovelias polvillaan Herraa rukoilemaan. Pitää saada Herralta henki ja elämä ja valkeus. Siinä voimassa vasta saatat polvistua ja ilman syntiä maassa maata. En minä sinusta puhu, vaan näistä muista, joita sinä täällä polvilleen komennat. Se on kyllä tuli tarpeellista ja välttämätöntä talossa, kun eivät sitä vain taitamattomat käsiinsä saa."

"Mennään mekin joukkoon!" kehoitti Niskanen, kun kuuli veisuuta pirtin puolelta. "Annetaan Herran tutkia, kuka on vilpitön, kuka vilpillinen, ja tutkitaan itsekin!"

Hän sanoi sen keskeyttääkseen kiistan ja estääkseen uhkaavaa kiihtymystä.

"Ei mennä, ennenkun on rukoiltu. Tässä on kaiken iltaa puhuttu kaikenlaista toinen toisillemme, mutta ei Herralle mitään", sanoi Renqvist ja painui polvilleen pöydän päähän, toiset seuraten mukana.

Se oli pitkäveteistä rukoilemista, sairaan valittelua ja voihkimista, samojen sanojen yhtämittaista kertaamista. Hän rukoili omasta ja vierastensa puolesta, seurakuntansa ja koko kirkon sekä kaiken esivallan puolesta.

Paavo oli jo noussut toiselle polvelleen ja odottanut loppua. Ei hän ollut jaksanut seurata mukana, ei ollut saanut sydäntänsä tottelemaan. Ajatukset olivat harhailleet siellä täällä, kulkeneet omine valtoineen milloin missäkin, milloin kotona, milloin ystävien parissa, ja siirtyneet sieltä taasen äskeisiin keskusteluihin.

Seurameno oli samanlaista pirtissä — pitkäveteistä, unista ja ikävää. Tuontuostakin lankesi väki polvilleen. Kuului huutoa ja outoa ääntä kautta pirtin, toiset rukoilivat omilla sanoillaan, toiset lukivat isä-meitäänsä, toiset uskontunnustusta tai jotain virren värsyä. Eikä Paavo malttanut taaskaan odottaa loppua, vaan käveli ulos, kulki alas järven rantaan ja kierteli äskeisiä teitään ahon laitaan.

Heillä on eri henki kummallakin, Liperin papilla ja hänellä. Täällä on alettu väärästä päästä, täällä on annettu aikamiesten työ lasten tehtäväksi ja pantu puoliheränneet pakollisiin harjoituksiin — harjaantuneiden Jumalan lasten töihin. Ei ole näillä täällä Kristuksen sisällistä tuntemista. Nämä kolkuttavat seinän takana ja pysyvät puoliheränneessä tilassaan omien harjoituksiensa alla. Tämä täytyy saada sille sanotuksi.

Samassa alkoi jo ihmisiä tulvata pirtistä pihalle. Paavo istui kivellä piha-aidan vieressä katsellen seuraväkeä. Joukko nuoria kulki hänen ohitseen nauraen ja ivaa tehden ja taakseen vilkuillen. Rappusista kuului outoja ääniä ja huudahduksia sekä itkun sekaista puhetta. Renqvist näkyi seisoskelevan miesten kanssa pihalla ja jakelevan niille kirjasia.

"Jatkakaa te, pitkittäkää kotona!" kuului Renqvist sanovan. "Tämä suku ei mene pois muutoin kuin paastolla ja rukouksella. Kolme kertaa päivässä pitää syntisen polvistua, oli kotona tai kylässä."

Kun Renqvist oli mennyt sisälle, alkoi joukko hajaantua. Toiset hyvästelivät pitkään, itkien ja äännellen, toiset lankesivat taampana maahan.

"Mitä te taas kummittelette ja kuvattelette — mitä te sieltä haette?" sanoi Paavo heille sivu kulkeissaan.

"Ne eivät vielä ole oppineet seisaaltaankaan elämän Herraa lähestymään, niin jo pitää ryhtyä suurten pyhäin harjoituksiin", jatkoi hän edempänä miesjoukon kohdalla päätään kääntämättä.

Miehet katselivat kummissaan Paavoa ymmärtämättä, mitä hän sanoi.

Paavo oli jäänyt keskelle kamarin lattiaa seisomaan ja odotti siinä suun vuoroa.

"Päivätöilläkö te täällä taivaaseen pyritte?" kysyi hän hätäisenä. "Minä olen tässä kaiken iltaa katsellut ja kuunnellut, enkä ole löytänyt muuta kuin suun höpinää. Sinä, pappi, olet pannut lapset aikamiehen töihin. Vaan siinä eivät kestä niiden sisukset. Ne eivät nämä sinun kristittysi ole vielä silmiään auki saaneet, kun jo olet pannut niiden päälle julkiset velvollisuudet ja Jumalan ystäväin jokapäiväiset harjoitukset. Tiedätkö sinä, mitä siitä tulee, jos tyhmä ja yksinkertainen kansa saa tämän opin käsiinsä ja joutuu paljailla luonnon voimilla Jumalaa palvelemaan? Ulkokultaisuutta siitä tulee ja tekopyhyyttä."

"Vai niin, vai sitä siitä tulee! Vai sellainen on nyt sen Savon profeetan tuomio Herran töistä täällä!" sanoi Renqvist kiivaana, mieltään purkaen. "Jo minä olen teistä kuullut — kielillä puhujista ja unennäkijöistä. Unissako se pitää alkaa parannuksen teko ja horroksissa? Kuuluvat sillä lailla siellä Savossa alkavan. Vaan siitä se vasta oikea ulkokultaisuus kasvaa. Parempaa on tämä ulkokultaisuus täälläpäin. Tästä pääsee hereille, vaan siitä viinasta, jota sinä siellä syntisille juotat, ei herätä ennenkun helvetissä. Vai Jumalan lasten rukousta sinä olet tänne pilkkaamaan tullut ja Herran työtä turhaksi tekemään!"

Paavo oli istunut alas kuin lyötynä. Oliko hän puhunut taitamattomasti? Oliko hän sanonut sitä, mitä ei sittenkään olisi saanut sanoa? Tähänkö tämä matka nyt päättyi — riitaan ja epäsopuun ja katkeruuteen? Se oli tapahtunut niin äkkiä, se, mitä hän oli itse sanonut ja mitä Renqvist. Ei hän ollut oikeastaan tahtonut eikä tarkoittanut sanoa mitään pahaa eikä loukkaavaa, oikaista vain hän oli tahtonut ja korjata eksyviä. Ja hän jäi hetkeksi istumaan kuin herpaantuneena, kykenemättä mitään sanomaan.

Oltiin hetken aikaa äänetönnä. Niskanen tarkkasi taasen väliin pappia, väliin Paavoa. Hänestä tuntui siltä, että hänen pitäisi sovittaa niiden mieliä. Vaan ennenkuin hän oli saanut kootuksi sanottavansa, oli Renqvist taasen aloittanut ja puhui nyt hiljempaa, levollisena, kuin katuen äskeistä kiivauttaan.

"On se vaaransa siinäkin, rukouksessa, niinkuin on muussakin hengellisessä harjoituksessa. On niitä täällä ollut hengettömiäkin rukoilijoita, joita on täytynyt varoittaa. Tässä on likellä muutamia vaimoja, jotka juoksevat täällä joka päivä, höpisevät suullaan sanoja ajattelematta ja ymmärtämättä. Vaan niitä on pitänyt kärsiä, niinkuin muitakin eksyviä. Sitä minä vain, että rukoilla pitää. Ja jos ei syntinen rukoile ääneensä ja polvillaan ja osoita nöyryyttä Herran edessä, ei hän rukoile ollenkaan eikä ole vielä päässyt tuntemaan omaa surkeuttaan. Rukoukseen ovat Herran lupaukset liitetyt, kaikkein korkeimmat ja ihanimmat. Sinunhan pitäisi tämä tietää, joka siellä päin tietä näytät. Näytä se oikein äläkä väärin."

Ja Renqvistin yritti tavata taasen sama kiihtymys, vaan hän lopetti kesken. Paavo oli oikaissut itsensä, kiertänyt kätensä polven ympäri ja taivuttanut päänsä taaksepäin.

"Sinä nämä asiat luulet parhaiten tietäväsi, jolla on hengen virka, mutta katso, onko voide myöskin. Oppi on oikea, vaan älä opin kautta Herraa lähesty, äläkä harjoitetulla tiedolla ja ymmärryksellä rupea Kristusta etsimään! Minun raamattuni on samanlainen kuin sinunkin ja siinä on meille molemmille läksyt siitä asiasta, niinkuin on muustakin. Sinun pitää oppia tuntemaan heränneiden eksymys ja kaukaa jo vainuamaan niiden vaarat. Se on siinä heränneen vaara, missä kesken kääntynyt rupeaa ahkerasti pyhien töitä harjoittamaan ja pitämään pitkiä rukouksia ilman sisällistä tuntoa ja Herran ystävyyttä. Rukoilla on minunkin pitänyt, monesti päivässä käydä kammiossa vaivan aikana, vaan katuja ja toreja on käsketty kiertää ja ajattomalla ajalla polvilleen panna. Tulta se on, vaarallista tulta se on tämä polvirukous. Sitä tulta pitää sulin käsin hoitaa."

He puhuivat puoliyöhön samasta asiasta, kiersivät, kulkivat samoja paikkoja ja törmäsivät taasen yhteen. Kun jo näyttivät pääsevän likelle toisiaan, kun jo rauhaantuivat, hiljenivät, myönnyttelivät ja nyökäyttivät toisilleen päällään, niin jo ponnahtivat puheet taasen toisistaan, ja siitä alkoi sitten jälleen uusi kulku uudessa kierroksessa.

"Meillä on eri henki", sanoi Paavo vihdoin ja nousi sohvalta. "Hengessä on ero."

"Vaan sama Herra ja sama oikeus lähestyä häntä, joka on luvannut kuulla syntisen rukouksen."

Ja Renqvist laskeutui taasen polvilleen ja alkoi rukoilla hiljaa, valittaen. Hänen äänensä nousi ja laski omituisessa, laulavassa nuotissa ja paisui mitä pitemmälle rukous jatkui, muuttuen lopussa hiljaiseksi, melkein kuiskivaksi.

Kun he olivat nousseet, seisoivat he hetken vielä paikoillaan, ikäänkuin jotain odottaen ja jotain sanoakseen, saamatta kukaan kuitenkaan mitään sanotuksi. Sitten kulkivat he arastellen ulos, Paavo, Niskanen ja Ryynänen, ja painuivat pirtin puolelle. Mutta ei tahtonut tulla uni sinä yönä silmään. Ajatukset vain liikkuivat äskeisissä asioissa, siinä, mitä oli puhuttu ja mitä oli mikin sanonut.

"Taitaa olla tämä matka viimeinen tännepäin", sanoi Paavo, kun he olivat oikaisseet itsensä oljille, "Sinä, Aatami, saat olla siellä rajalla vahtimassa, ettei tämä tekopyhyys pääse pitemmälle."

"Minä? — miten minä — mitä tällainen vahtii, kuollut ja kykenemätön? Oma sydän kun on vähittä vana, niin siinä sitä on kylliksi tällaiselle."

"Rukoile sinäkin! Rukoilevat ne muutkin, ei vain Liperin pappi, vaikkeivät torvella edellään soita. Rukouksen kautta minäkin sain kaikki, vaikka onkin ollut salattua saamiseni. Tekopyhät ottavat tavaransa hyllyltä ja pöydän päästä, vaan minun ovat olleet tavarani Herran takana, Herran omalla ajalla annettavissa."

He puhuivat kauan vielä kaikesta, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Paavo nousi yhä uudestaan ylös, istui oljilla ja puheli oikeasta ja väärästä kristillisyydestä ja rukouksesta.

He olivat aamulla vielä kirkossa, mutta läksivät heti, painuivat salolle, kulkivat tuttuja teitä pitäen seuroja ja oleskellen ystävissä. Ja heistä tuntui niin vapaalta olo taasen, niin kodikkaita ja lämpöiseltä ja helpolta kuin olisivat omissa pirteissään itsekukin.

"Tämä se on parasta uskoa — tämä usko täällä, minkä Herra on näillä vaaroilla sytyttänyt syntisten sieluihin", sanoi Paavo Nälkömäessä hyvästellessään Karjalan ystäviä.

"Ja tämä Paavo se on paras Paavoista", lisäsi nälkömäkeläinen puristaen Paavon kättä lujasti ja pitkään.