XXIII.

Kaiken syksyä oli Paavon tauti yhä pahentunut ja talven tultua käynyt niin ankaraksi, että hänen oli täytynyt jäädä vuoteensa omaksi omaan pieneen kamariinsa. Kesällä hän vielä istui pihamaalla ja joskus, kun oli lämmin, tyyni sää, kulki alas rantaan ja viipyi siellä tuntikausia. Syksympänä kävi hän vielä kerran päivässä pirtissä lukemassa väelleen, vaan talven tultua ei jaksanut enää eikä uskaltanut. Ei noussut jalka enää maasta, päätä vain huimasi ja rintaan koski, niin että alkoi aina yskittää, kun milloin aikoi ja yritti pirttiin mennä.

Siinä oli pieni pöytä ikkunan alla ja pöydällä vanha raamattu jalallaan ja joitakin kirjoja, pienempiä, mustakantisia, ruskettuneine lehtineen vieressä, "Hunajan pisarat" ja joku muu. Vastapäätä olevalla seinällä, ovesta vasemmalla, oli kirjahylly, jossa olivat muut suuremmat, Nohrborgit, Wegeliukset, Luteerukset. Pieni, matala ikkuna päästi valoa sisään salmen puolelta, minkä rannalla oleva kuusikko peitti toisella puolen kohoutuvan Rahasmäen kuvetta, niin että harja vain näkyi ikkunaan. Kirjahyllyn alla oli pitkä, seinän pituinen rahi, jolla olivat aikanaan istuneet opetuslapsina herrat ja talonpojat kuunnellen Paavon syviä puheita salatusta elämästä ja salatusta viisaudesta.

Päivät pääksytysten makasi Paavo tuijottaen eteensä kohti ovea, josta joku tuli ja meni, milloin Anna Loviisa itse, milloin Albertiina, vanha palvelija. Kaikki vanhat muistot kulkivat siinä hänen maatessaan yhä uudestaan omaa tietään läpi sielun, tulivat, viipyivät, mitkä pitemmän, mitkä lyhemmän aikaa, ja menivät menojaan pian taasen takaisin tullakseen. Toiset tulivat jostain kaukaa, hämärinä, epäselvinä, toiset likeltä tuttuina, vereksinä, äskeisinä, vasta elettyinä. Hänestä tuntui niin somalta, että hän siinä nyt muisti kaikenlaisia pieniä asioita ja tapauksia, joita ei ollut ennen muistanut eikä mieleensäkään pannut. Jos se oli jotain huvittavaa hänen mielestään, niin hän kertoi sen heti Anna Loviisalle ja Albertiinalle.

Kerran kesällä oli tullut vanhoja ystäviä vieraaksi, Lauri Stenbäck ja Niskanen. Ne olivat astuneet Iisalmelta asti oikoteitse ja ilmestyneet yhtäkkiä pirttiin, kun Paavo oli illalla ollut väelleen lukemassa. Toisen kerran taas oli Durchman tullut samoin yllättämällä. Vaan eivät olleet herrat enää samoja kuin ennen, ei ollut enää samaa iloa ja elämää yhteentulo ja tapaaminen, ei naurettu enää eikä laskettu leikkiä. Niinkuin olisi kasvanut heidän välilleen jotain, josta ei oikein tiennyt, mitä se oli. Niinkuin ne jo tietäisivät itse kaikki, kysymättä, kuulematta, ja niinkuin eivät herrat enää tarvitseisikaan ketään neuvonantajaksi. "Vanhentunut olet sinäkin, Paavo", "ei ole enää Paavon taival pitkä", "ei ole Paavosta enää matkoille", olivat hokeneet. Durchman oli ollut nyrpeällä, vikoilevalla mielin, moittinut vain heränneitä ja kaivellut niiden vikoja, niinkuin ei niissä olisi ollutkaan muuta kuin vikoja vain. Johon Paavo oli vihdoin vastannut vähän kärsimättömänä: "Kuka sitten herroja helvetissä passaa, jollei siellä talonpoikia ole."

Hän muisteli niitä mieluummin nuorina ylioppilaina ja maistereina. Ne olivat silloin nöyriä ja avomielisiä, puhuivat kaikki asiansa, hyvänsä ja huononsa, lapsellisesti, yksinkertaisesti, pyörivät ympärillä ja riippuivat kortin helmoissa. Miten olikaan silloin hupaista — talvella Helsingissä, ensi kertaa käydessä, ja kesällä niiden juhlissa, keskellä kesää, kuumimpana aikana, kiireimpänä heinäntekoaikana! Toinen mies oli silloin vielä Stenbäck, jonka kanssa kulettiin pitkin Suomennientä Helsingistä Kalajaan saakka. Oli sellainen, että piti saada kaikkensa sanotuksi, salaisimmatkin asiansa molemmin puolin, ettei ollut herruutta mitään välissä eikä orjuutta.

Hän makasi usein päivisin hortua, puoliunta, kun ei ollut öisin saanut kivuilta eikä yskäkohtauksilta nukutuksi. Silloin hän aina oli olevinaan seuroissa, suurissa seuroissa, istuvinaan pöydän takana, raamattuaan vastapäätä, suurta raamattua, joka makasi jaloillaan. Hän oli kuulevinaan voimakasta veisuuta, pirtin täyteistä, painokasta, ja näkevillään pyöreitä, punakoita kasvoja, jakaukselle kammattuja päitä ja leveitä, sarkaisia hartioita. Hän heräsi aina siihen, että oli itse aloittamassa virttä, omaa virttään, vaan ei saanutkaan aloitetuksi. Yritti yhä uudestaan, ponnisti voimainsa perästä ja sitten korahti jotain kurkussa, irtautui rinnasta, outo, epäselvä ääni, niinkuin hätääntyneen ja vaaraan joutuneen huuto. Albertiina oli ensin säikähtänyt ja hypännyt ylös rahilta ja hakenut Anna Loviisan pirtistä.

Kun olisi kerran vielä päästä suuriin seuroihin Suu-Pohjaan tai Kalajaan, kun saisi tavata vielä, puhua vielä yhden kerran, yhden ainoan! Hänellä olisikin nyt paljon puhumista. Nyt hän sen tietäisi, nyt osaisi sanoa, millaista on lopputaival, ja millaista on silloin, kun syntistä riisutaan alastomaksi ja kypsytetään kuolemalle. Hän varoittaisi niitä kaikkia riidoista, joihin ne ovat sotkeutuneet ja joissa kuluttavat kallista aikaansa Herran työtä turmellen. Vaan ei hän pääse enää, ei ajeta enää törmästä alas Syvärille, niinkuin ennen, ei istuta enää seurapirtissä yhdessä, ei kuulla enää heränneen kansan veisuuta, sitä nousevaa, paisuvaa, ylöspäin kohoutuvaa, joka ennen virvoitti sielua ja innostutti mieltä. Täällä näin ovat hänen seuransa, tässä pienessä kamarissa kahden kuulijan keskellä, Anna Loviisan ja Albertiinan. Täällä hän saa yksin taistella, yksin hakea itsellensä lohdutusta ja rauhaa ja uutta toivoa.

Siinä olivat "Hunajan pisarat" vieressä pöydällä. Hän luki itse vähän kerrallaan ja kun ei jaksanut enää, pyysi Albertiinan lukemaan.

"Muistan aina sen illan, muistan yhtä hyvin kuin eilisenkin, jolloin seppä luki tämän saman paikan ensi kerran", puheli hän eräänä iltana Albertiinalle, joka oli taasen lukenut kappaleen "Hunajan pisaroista". "Silloin se valkeni, silloin avautui armon ovi ensi kerran. Se on sitten monesti sulkeutunut, mutta taasen avautunut, kun olen kolkuttanut ja polvillani maaten sieluni pimeästä sisälle pyrkinyt. Missä lienen harhaillut milloinkin, omien korkeiden ajatuksieni vaaroilla ja kukkuloilla tai epäilyksieni synkissä korvissa ja erämaissa, aina on ollut täytymykseni palata takaisin suurena syntisenä samalle paikalle. Siinä on sielu itkenyt ja valittanut lapsen itkulla, siinä huutanut hätäänsä hukkuvan huudolla ja eksyneen, väsyneen äänellä, vaan aina on avautunut, aina on syntinen löytänyt armahtajansa."

Hän oli joskus niin heikko, ettei huomannut hoitajaansa, makasi vain silmät syvällä päässä ja katseli ylös kuin jotain nähdäkseen. Suu näkyi hiljaa käyvän, huulet, ohkaiset huulet, liikkuvan rukouksessa. "Ota, Herra, vielä parannuksen tielle, ota omasi, kun olet omaksesi kutsunut ja merkinnyt! Jätän tähän sinun eteesi suuret syntini. Missä olet taasen, missä viivyt armahtajani? Jos olet siinä, missä olet ennenkin ollut, käden koskettavilla, heikon vapisevan käden, niin tartu tähän, ota tästä näin kiinni!" Ja hän näkyi ojentavan ylös laihaa, kurttuista kättään, vaivalloisesti ponnistaen jaloillaan vuoteen pohjasta.

Se tuntui Albertiinasta niin oudolta, että Paavo, vanha uskonsankari, pyysi kuoleman kynnyksellä parannuksen tielle pääsyä, että alkoi vielä alusta asian, vaikka loppu näkyi lähenevän päivä päivältä. Vaikka niinhän se oli aina sanonut, että pitää, alkaa joka päivä uudestaan, niinkuin ei olisi alkanutkaan, niin ei ole tarvis pitää itse huolta omasta pyhyydestään eikä jokapäiväisten syntiensä tähden epäuskon alle eksyä. Vaan se tuntui sittenkin niin kummalliselta, niinkuin ei se olisi ollut mitään se, mitä Paavo oli ennen ollut ja harjoittanut.

Kerran oli lautamies taasen tullut samassa asiassa, missä monesti ennenkin, vaan tavannut hänet heikkona vuoteellaan. "Minä vetoan korkeampaan oikeuteen", oli Paavo sanonut, ja jonkinlainen hymy oli hetken aikaa kirkastanut hänen kasvojaan.

"Minulla on todistaja taivaassa, jossa tiedän Lunastajani elävän", puheli hän perästäpäin Albertiinalle. "Herra ei anna minun enää joutua niiden revittäväksi eikä rääkättäväksi. Jo olen jossain ollutkin. Olen ollut kunniassa ja häpeässä, ovat nostaneet ja laskeneet, vaan aina on alaspäin meno ollut terveellisempää sielulle, vaikka vaikeata tälle syntiselle lihalle. Vaan siihen on ollut sitten omaa syytäkin. Ei ole kaikki ollut vanhurskauden tähden kärsittyä, mitä on kärsitty. Tämä luontonikin on ollut sellainen, etten ole kyennyt sitä kurissa pitämään. Kun yritin milloin, niin aina särkyivät omat vehkeeni."

Joskus aina illoin kun sairaan tila on parempi, kokoontui väki kamariin veisaamaan. Hän istui vuoteen päässä tyynyihin nojaten, kädet rinnalla ristissä, puheli jotain väliin kehoitukseksi, väliin kuunnellen omia lempivirsiään, silmät puoleksi sulettuina.

"Veisatkaa se Lapuan Malmbergin virsi 'O, Herra, ilo suuri!'" kehoitti hän kerrankin. "Teidän olisi pitänyt kuulla, miten ne sen siellä veisasivat — Lapuan kirkossa — ennen sen saarnaan nousua. Vaan sellaista oli sitten saarna kuin oli veisuukin. Mies pulska pöntössä kuin sotaherra mikään, ääni kuuluva, kaikuva, joka otti luonnon pois lujimmaltakin. Ei ole nähty eikä kuultu sellaista pappia tässä maassa, eivät ne muut mitään sen rinnalla. Durchman paahtoi ja pauhasi palavissa päin, vaan tämä nosti ja kohoitti koko kirkon, kantoi kaikki syntiset Kristuksen eteen, jumaliset niinkuin jumalattomatkin, ja jätti ne sitten siihen Herran itsensä hoidettaviksi. Se se onkin oikeaa evankeliumia, missä ei syntisraukalta vaadita eikä velota eikä heräämättömiä hosuta eikä tuomita, vaan armahdetaan raukkoja, säälitään säälittäviä Kristuksen rakkaudella. Minne ne menevät itse, jotka eivät mihinkään pääse, ja mitä parannusta ne tekevät, kuolleet, synteihinsä kangistuneet, joilla ei voimia mitään eikä halua mihinkään? Niinkuin olisin siellä, niinkuin kuulisin sen puhuvan suurissa seuroissa, kun kuulen sen virttä veisattavan.

"On oltu monesti yksissä, on nähty Herran tekoja ja ihmeitä sellaisia, ettei ennen milloinkaan. Minä sen jo silloin tiesin ja sitä aavistin, kun tavattiin ensi kerran Nivalan Pirttiperässä, että siitä tulee väkevä mies, joka lyö amaleekit. Kävihän se täällä, näittehän tekin sen silloin, kun se oli virkaheittona niiden toisten kanssa. Täällä istuttiin ja puhuttiin yökaudet, saunattiin ja kalastettiin. Niitä on täällä sitten käynyt monenlaisia. Vaan ne ovat nyt siellä hajalla kaikki, missä mikin, ja peto raatelee seurakuntaa. Miten lie senkin laita? Puhuvat kaikenlaisia ja kulettavat tänne outoja tietoja, joista ei tiedä, mitä uskoa ja mitä olla uskomatta. Minä en niistä enää mitään. Pääni pärjään ja sieluni pelastan, niin siinä on minulla kyllin."

Hän puheli omalle väelleen kuin luotetuille ystävilleen. Eivät ne oikein tietäneet, mistä oli milloinkin kysymys ja mitä Paavo tarkoitti puheillaan, kuuntelivat vain hartaina ja istuivat arkoina, hiljaa, kädet ristissä, niinkuin olisivat kaiken ymmärtäneet.

Miten se sentään oli muuttunut! Miten se oli käynyt pienen ja avuttoman näköiseksi! Silmäkulmat olivat kuin kohonneet ja poskiluut pistäneet terävinä esille. Suuret, syvät, lasimaiset silmät katselivat surullisesti tulijaa, ja paksut, siniset suonet pullottivat laihtuneissa, kellahtavissa käsissä. Vaan korkea, taaksepäin taipuva otsa oli saanut sitä jalomman muodon, ja pitkät, valkoiset hapset reunustivat sielukkaita, kalpeita kasvoja entistään arvokkaammiksi. Niinkuin olisi nyt kasvoissa kaikki sielun syvyys, niinkuin näkyisi niistä nyt koko se elämän viisaus, joka oli miehessä aikansa asunut, ja niinkuin niihin olisi jäänyt näkyviä jälkiä entisistä, sisällisistä taisteluista ja voitoista.

Eräänä päivänä nostatti hän itsensä ikkunan eteen ja istui siinä kahden tuolin nojassa. Kuurainen alkutalven metsä seisoi samana, totisena salmen rannalla, kohoten ja leviten toisella puolen harmaaksi vaipaksi vaaran rinteellä. Siitä meni tie viistoon ikkunan ohitse järvelle. Hän oli siitä kulkenut kalalle ja Kalliolahteen. Ja hän muisteli, miten he siitä silloin astelivat yhdessä alas järvelle, Lagus ja Malmberg ja Durchman ja Lauri. Durchman edessä pyöriskellen ja puhellen innoissaan ja Lauri perässä koppaa kantaen. Oli sekin ihmeellistä aikaa, niinkuin on kaikki ollut yhtä ihmeellistä. Ja oli sekin, kun tähän kerran tultiin Wiipurista — Pienen Soukan torppaan. Nälkäinen joukko, sairaat lapset, pettu vielä puussa kiinni, ei einettä omasta taasta, ei illallista itsellä, ei muuta kuin se, mitä Heikiltä saatiin Kalliolahdesta ensi hätään.

Hänen ajatuksensa harppasivat paikasta toiseen, pysähtyivät, pakenivat, milloin omine valtoineen kulkien, milloin ohjattuina ja opastettuina vanhoille, tutuille teilleen.

Joulun alla tuli raatimies Malmberg Kuopiosta katsomaan vanhaa, sairasta ystäväänsä. "Täällä Paavo vain —"

Ja Malmberg tervehti iloisesti pitäen kauan kumartuneena kättänsä Paavon kädessä.

"Täällä minä. Tämmöinen on Paavo nyt. Ei kule enää maailman kiusana eikä jumalattomain mieliharmina. Vaan paranee vielä, pääsee vielä seuroihin, suuriin seuroihin, veisaa vielä ystäväin kanssa kiitosvirttä."

"Jaa — niin — siellä", sanoi Malmberg ujona ja arkana istuen ja tuijottaen totisena sairasta.

"Siellä — Herran tykönä — Karitsan kiitosta. Sotaa tämä on loppuun asti. Saan yhdestä voiton, niin on jo toinen vihollinen vastassa. Niinkuin niitä olisi nyt enemmän kuin ennen. Niinkuin ne toisinaan hyökkäisivät yksitellen, toisinaan yhdessä kaikki."

"Vaan Paavolla on väkevä Herra ja tie Herran luo tuttu", huomautti Malmberg kuin lohduttaen.

"Voi, ystäväni, se on aina uusi ja outo sille, jonka sielu on sairas ja jota saatana kiusaa. Kulit tien eilen, niin on tänä päivänä jo tukossa."

"Niin — vaan aukeaa sille, joka uskossa menee ja sielun ikävässä, niinkuin Paavo."

"Uskokin on heikko, niinkuin on tämä käsi, jolla ei enää saa ruumistaan kohoitetuksi. Tässä vain makaan avuttomana, suurena syntisenä, Herran edessä, Herran aikaa odottaen. Ei saa sairas komentaa lääkäriänsä, ei saa panna määriä mitään, mitä antaa ja mitä ottaa ja mitä milloinkin tekee. Tiedän ja tunnen oman avuttomuuteni, niin en osaa enkä kykene muuta mitään kuin valitan Herralle, puhun hiljaa, kolkutan hiljaa Herran ovelle, haparoin ripaan kiinni ulkoapäin."

"Herra näkee sen ja tulee ja avaa ja ottaa sen uskosta, mikä on sielun halua ja ikävää."

"Tulee ja on tullut. Ja kun ei tule, niin tiedän, että sillä on apu valmiina, että on minulla kuoleman armo kerran, niinkuin on ollut elämän armo ennen. Ja tiedän senkin, että salaa on kannattamassa Herra vaivan ja kiusauksen aikana, päätä pitämässä ja jalkoja nostattamassa. Vaan tämä on vielä tilinteon ja selvityksen aikaa. Tämä on seulomista ja punnitsemista. Et tiedä, mikä minua on taasen näinä päivinä ahdistanut."

He olivat hetken ääneti ja katselivat toisiaan. "Oma taitamattomuuteni Herran työssä ja tavaran jaossa. Annoin sille lohdutusta, joka ei sitä tarvinnut ja löin sitä, jota olisi pitänyt tukea ja nostaa. Se on minua vaivannut nyt enemmän kuin muu mikään."

"Vaan mitenkäpä olisi Paavo sitäkään työtään osannut tehdä, ettei siinä olisi ollut vikoja ja erhetyksiä. Mikä ne kaikki tuntee ja tietää?"

"Pitää tuntea sen, joka on lähtenyt tietä neuvomaan, pitää tietää kenelle neuvoo ja mikä on milloinkin paras neuvoksi, Annoin väärän lohdutuksen, niin meni helvettiin niine passeineen. Löin lyötyä ja alaspainettua, niin työnsin raukan saatanan rääkättäväksi. Ne ovat minua pitäneet profeettanaan, jolta ovat omakseen ottaneet, mitä olen antanut. Herran miehellä pitää olla sellainen henki, joka eroittaa."

"Annetaan Herran parantaa ja oikaista, minkä me olemme pilanneet oman taitamattomuutemme tähden."

"Niin — annetaan", vastasi Paavo hiljaa kuin jostain havahtuen ja lepäsi sitten hetkisen äänettömänä.

"Oli se suuri ja ihana vainio, minkä Herra raatoi aikanaan täällä Savossa ja Karjalassa ja Pohjanmaalla", jatkoi hän sitten sairaan lapsellisella äänellä, "Oli se aikaa, kun kansa heräsi ja papit ja maisterit. Kulettiin yhdessä, oltiin yksimielisiä ja rakkaita, veljiä ja sisaria kaikki, maattiin Herran jaloissa yhtä avuttomina lapsina, yksinkertaisina uskossa ja kilvoituksessa. Niinkuin olisi kotiinsa mennyt, minne menikin, ja niinkuin olisi jo taivaassa oltu, kun oltiin yhdessä, veisattiin, puhuttiin suurissa seuroissa, joissa pappeja istui penkittäin. Minua pitivät hyvänä, liika hyvänä, pöydän päähän istuttivat, parhaille paikoille — tämmöistä — taputtivat ja taluttivat, niinkuin silloinkin viimeksi, kun oltiin Lapualla."

Ja Paavon tapasi liikutus, hiljainen liikutus, ja kasvojen väreily. Samassa alkoi henkeä ahdistaa ja yskittää, niin että Malmbergin täytyi nousta ja tukea hartioista.

"Ei ole enää samanlaista", jatkoi sairas yhä sanojaan pidätellen ja pysäytellen ja raskaasti hengittäen. "Hedberg vei etelän omaan mieleensä ja uskoonsa ja nyt niitä kuuluu olevan joukkoja jo pohjassakin. Täällä ne käyvät ja kulkevat kukin omaa puoltaan pitämässä ja omalle mielelleen vahvistusta ottamassa. Minua sairasta ja vanhaa vaivaavat riidoillaan, vaan minä pääsen pois, minun ei tarvitse enää kaikkia eksymyksiä nähdä."

"Niin — Paavo ei huoli enää niistä murehtia. Herran on asia sekin, jos antaa saatanan seuloa", sanoi Malmberg.

"On, vaan ne ovat olleet likisiä kuin omat lapset, kaikki samanlaisia, joita olen sydämelläni kantanut. Sano sinä niille, etteivät saa vetää minua riitoihinsa! Valvomattoman mielen alla syntyy erimieliä, kun ei ole enää vainoja mitään ja kun on jo mieli salaa muualla, maallisessa. Heränneet ovat ruvenneet rakentamaan Baabelia omaan sydämeensä."

"Vaan jospa koittaa kerran vielä parempikin aika, jospa sieltä nousee vielä uusi laiho entisen juuresta. Siellä on nuoria heränneitä Kuopiossa joukottain."

"On siellä, vaan ei ole enää täällä. Täällä menivät pellolleen ja kaupalleen. Saat nähdä, että kuluu kymmeniä vuosia, ennenkun täällä kukaan herää. Ja kun on eksymyksen henki kerran liikkeenä, niin sen pitää liikkua ja repiä ja polttaa omalla tulellaan poroksi kaiken, mikä on puusta, oljista ja heinistä."

"Jätetään Herralle nämä", sanoi Malmberg huomatessaan, miten Paavoa näkyi rasittavan omat puheensa.

"Jätetään. Voi kun on hyvä, että tulit tänne virvoittamaan sairasta sieluani — kun sentään tulit! Minun on elämäni ollut sellaista, että olen ollut aina ystäväin keskellä. Kotona täällä ja matkoilla ja seuroissa ovat kuhisseet ja kuohuneet ympärilläni. Nyt on sitten ollut tällaista yksinäistä pitkät ajat, Anna Loviisa ja Albertiina ainoana seurana ja joku vanha likeltä — Kalliolahden Heikki parasta. Vaan se on sekin tarpeellista, että otetaan ystävät pois, ettei ole ketään kainalosauvana. Yksin täytyy kuolla ja lähteä Herran tuomion eteen. Ei ole silloin siellä ystävistä apua."

Malmberg pistäytyi hetkeksi pirttiin ja puheli Anna Loviisan ja Albertiinan kanssa Paavon taudista ja tilasta.

"Ei se enää kauan kestä. Yöt ovat tavallisesti tuskallisia, niin että sitä on täytynyt nostaa ja laskea ja asettaa tyynyjen ja polsterien varaan, miten milloinkin. Aamupäivät ovat sitten parempia, niinkuin nytkin."

"Puhuuko se teille siellä tilastaan?" kysyi Malmberg.

"Voi, se puhuu aina, milloin jaksaa. Väliin sitten pitää veisata virsiä, sen vanhoja, omia lempivirsiä. Nyt se on viime päivinä ollut niin heikko, että on maannut vain hiljaa horroksissa. On siinä oppimista, joka osaisi ottaa oppia. Näkyy nyt olevan virkeämpi ja viileämpi, kun on saanut vieraita."

He puhuivat vuorotellen, Anna Loviisa ja Albertiina, toisinaan yhteen ääneen, ja kertoivat tarkkaan kaikki, mitä tiesivät, mitä olivat nähneet ja kuulleet sairaan vuoteen vieressä.

"Joskus se rukoilee pitkät ajat, puhelee kuin lapsi isälleen ja äidilleen, niinkuin olisi Herra siinä vieressä. Kerran yöllä kuului pitävän seurapuhetta unissaan. Tuntui niin oudolta ja ihmeelliseltä istua yksin kuulijana."

"Minne sinä katosit?" kysyi Paavo, kun Malmberg taasen hiljaa hiipien astui sisään sairaan kamariin. "Minä jo pelkäsin, että olet lähtenyt."

"En toki. Annoin teidän levähtää ja tulin nyt sanomaan hyvästini", vastasi Malmberg.

"Nytkö?"

"Nyt."

Hän olisi sanonut jotain, vaan ei löytänyt sanoja. Hänestä tuntui hetki niin suurelta ja vakavalta ja pyhältä, ettei hän ymmärtänyt, mitä sanoisi. Ja hän tarttui Paavon laihaan, avuttomaan käteen pidellen sitä hetken äänetönnä omassaan.

"Herran ystävät eivät eroa milloinkaan", sanoi Paavo hiljaa, ja hänen suuret, syvät silmänsä paloivat outoa tulta. "Minä menen edellä ja minulla on siellä monta ystävää, on oma poikanikin odottamassa. Tule sinä perässä, sano niille toisillekin, että tulevat!"

Malmberg kulki kiireesti pirttiin liikutettuna, silmät kosteina kyynelistä.

"Lähettäkää tieto heti, kun on kuollut — pankaa mies tuomaan!" sanoi hän surullisella, hiljaisella äänellä pirtissä oleville.

Hänen korvissaan kuuluivat lakkaamatta Paavon puheet, ja hänen silmissään näkyivät Paavon kalpeat kasvot ja outo, kuumeinen katse, kun hän ajoi pitkin Syväriä iltapäivän surullisessa hämärässä. Niinkuin hän olisi tullut jostain pyhästä paikasta, jossa ei ollut ennen milloinkaan käynyt, niinkuin olisi sielu ollut siirrettynä jonnekin outoon, ihmeelliseen maahan, kirkkaaseen, käsittämättömään, josta se oli taasen tullut takaisin, vaan ei vielä päässyt entiseen oloonsa.

Mikä merkillinen mies se sentään on ollut! Maailma ei ole sitä minään pitänyt, rääkännyt vain ja kiusannut ja käräjiinsä kulettanut. Se kerran lähti liikkeelle täältä erämaan kätköistä nimetönnä ja maineetonna ja se päättää nyt täällä päivänsä yhtä nimetönnä ja maineetonna. Halpana kulki tiensä, köyhänä, puutteen miehenä, ihmisten kummana ja viisasten arvoituksena, vaan Herran valittuna ja voideltuna sytytti tulen, jota ei enää maailman mahti saa sammutetuksi.

Hänestä tuntui niin oudolta, että se nyt on pian poissa, joka on kymmeniä vuosia ollut kaikkein heränneiden yhteisenä opettajana, pappein pappina, ja että hän nyt palasi sieltä viime kerran, missä oli niin monasti käynyt sielunsa ahtaissa ja mistä oli aina palannut virkistynein, iloisin mielin, täynnä toivoa ja uutta uskallusta.

Kerran lähtee hänkin pois, kerran hänkin makaa avuttomana omiensa hoidossa ja katselee iäisyyttä silmästä silmään. Kerran tulee elämän tili tehtäväksi ja kuoleman vaivat läpikäytäviksi. Kun saisi saman rohkeuden ja toivon uskalluksen, mikä oli Paavolla? Vaan miksei saa, miksei Herra voi antaa hänellekin? Heränneet valittavat aina huonouttaan ja heikkouttaan, vaan ovat sitten kuoleman edessä eläviä toivossaan. Sehän onkin kätketty ja salattu puutoksien alle, mikä on Herran osallisuutta ja uutta elämää. Se tulee sieltä esille aikanaan.

Hän istui reslan perässä puoleksi maaten ja katsellen syttyviä tähtiä ja korkeaa, ylvästä Kinahmia, joka tuntui häipyvän kauas tummuvaan etäisyyteen.

Joulunpyhien aikana oli Paavon tila ollut parempi, Hän oli istunut tyynyjensä varassa pitkät ajat ja puhellut omalle väelleen ja ystävilleen, jotka olivat tulleet häntä katsomaan.

"Tämä on eksymyksen pimeää aikaa ja tästä vielä pimenee yhä pimeämmäksi. Ei saa juosta eikä kurkotella eikä kysellä, vaan pitää pysyä yksinkertaisena. Joka muistaa harjoittaa vanhaa läksyänsä ja kulkea takaisin ensi herätyksen yksinkertaisuuteen, niin se säilyy ja pelastaa päänsä. Tiedätte ja tunnette vanhan läksyn. Missä tilassa olettekin, kuolleessa, kylmässä, langenneessa, loukatussa, älkää jääkö siihen omaa huonouttanne ja halpuuttanne katsomaan ja epäilyksen alla kitumaan, vaan menkää siitä suoraan armahtajan eteen! Kun tämä loppuu, tämä jokapäiväinen tykökäyminen, niin tulee tieto, vanha tieto, tieksi, ja syntinen vieraantuu yksinkertaisesta uskostaan ja lapsenoikeudestaan. Minä, vanha parannuksen tekijä, saan täällä kuolemani edessä aloittaa joka päivä alusta, niinkuin en olisi ennen aloittanut enkä tielle tullut."

Vaan sitten kävi hän yhä heikommaksi pyhien perästä, niin ettei jaksanut enää istua, vaan makasi taasen liikkumattomana, kädet ristissä rinnalla.

"En tunne mitään, en näe mitään muuta kuin syntiä ja puutoksia. Tässä koetan taistella Herran eteen päästäkseni, vaan en pääse, en saa tietä auki. Veisatkaa jotain!" sanoi hän eräänä iltana hiljaisella äänellä Anna Loviisalle ja Albertiinalle. "Ette tiedä, mikä on vaiva sielussa sillä, jota saatana peljättää kuoleman edessä. Yritän rukoilla, niin painaa kätensä suuni eteen. Koetan pyrkiä armoistuimelle, niin kasaa kaikki syntini vuoreksi eteen, etten pääsisi. Kohoitan kättäni Herran puoleen Herraan tarttuakseni heikolla uskolla, niin lyö turraksi käteni."

Hän kuului rukoilevan katkonaisilla sanoilla, hokevan hiljaa yhtä ja samaa, niinkuin uhalla jonnekin pyrkien ja jostain itseänsä irti repien.

Anna Loviisa ja Albertiina istuivat liikkumattomina paikoillaan, kirjat levällään helmassa.

"Hakekaa pappi huomenna, että saan ehtoollisen, pyhän ehtoollisen!", sanoi sairas hetken perästä. "Ovat ihanat ja suuret lupaukset sillä, joka sen saa ja sitä haluissaan nauttii. Tässä täytyy saada saatanaa vastaan kaikki aseet, mitä vain on syntiselle annettu. Sillä on nyt suuri valta."

Kun pastori aamulla saapui saareen, oli Paavo taasen hiukan parempi ja puheli sairaan heikolla, avuttomalla äänellä.

"Nyt on otettu kaikki pois eikä muuta mitään jätetty kuin syntiä ja pimeyttä sieluun", sanoi hän ja kohoitti kättänsä tervehdykseen. "Herra on sallinut vihollisen seuloa ja rääkätä sieluani. Tässä olen odottanut, milloin kirkastuu taasen. Vaan kun ei olekaan kirkastunut, niinkuin ennen, kun on ollut samaa pimeää ja peljätystä pitkältä, niin piti saada sakramentin osallisuus."

Hän katseli suurin, kysyvin silmin pappia, joka istui pitkällä rahilla seinän vieressä kuin omissa mietteissään.

"Tie katoo kiusauksien alla", jatkoi hän vaivalloisesti. "Tiedän, että Herra on likellä, vaan en pääse sisälle pyhimpään, niissä on ylimmäinen pappi ja paimen."

Hän hengitti raskaasti ja katseli taasen pappia oudosti, hätäillen ja kiirehtien.

"Muistaahan Paavo oman opetuksensa, miten pitää syntisen odottaa, ikävöidä ja ottaa vastaan, mitä annetaan, karvas niinkuin makeakin."

"Muistan — muistan, vaan en jaksa."

"Ja senkin, että on. Kristus vanhurskautena silloin, kun synnit peljättävät, ja tienä tiettömällä."

"Niin on — niin on ollut."

"En osaa neuvoa Paavoa eikä ole tarviskaan. Paavollahan on itsellään valo ja hengellinen viisaus, jonka Herra on antanut."

"On ollut, vaan tässä on nyt kadonnut. Tässä on Paavo suuri syntinen, joka pian astuu Herran eteen. Meidän pitää lohduttaa toisiamme sillä lohdutuksella, millä Herra on meitä lohduttanut."

Hän istui tyynyn varassa Anna Loviisan auttamana ja tukemana, pää taaksepäin taipuneena, niinkuin ennen seurapuhetta pitäessään, ja näkyi seuraavan syvällä hartaudella rukouksia ja asetussanojen lukemista. Kun toimitus oli päättynyt, makasi hän hetken äänetönnä ja lausui sitten kirkastetuin katsein:

"Nyt on voitettu. Nyt on taas rauha sielussa ja uusi toivo. Kulin kaukana pimeitä, pitkiä korpia, vaan löysin toki talon. Istuin lukittujen ovien takana, niinkuin opetuslapset ennen, vaan Herra särki salvat ja ilmestyi sielulleni. Niin se on niin se sittenkin on, ettei saisi milloinkaan hätäillä Herran käsissä. Tämä on kaikki ollut tarpeellista. Tämä on ollut tulta, Herran tulta, jossa on sielua kirkastettu ja puhdistettu. Veisatkaa jotain! Veisatkaa se 'Kiitos, karitsa kuollut!'"

Niinkuin olisi yrittänyt itsekin veisata mukana ja niinkuin olisi nähnyt jotain outoa ja ihmeellistä edessään, jota siinä katseli kirkkain silmin ja päätään hiljaa kohoittaen.

"Minun on niin hyvä olla, niinkuin kerran sepän luota palatessani Jyväskylästä. Juoksin pitkät matkat ja istuin taasen kivelle veisaamaan. On niinkuin palaisin suurista seuroista Suu-Pohjasta ja Kalajasta, missä ystävät ympäröivät veisuullaan lähdön päässä. Voi Herran rakkautta ja hyvyyttä syntistä kohtaan — suurta syntistä! Ojennan avuttomat, tyhjät käteni ylöspäin Herraa kohti, ja tähän antaa — tähän näin."

Ja hän kohoitti molemmat kätensä ylös, laihat, pitkät kätensä, niinkuin jotain vastaanottaen.

"Se on niinkuin siitä sanotaankin, ettei muista syntinen sitten enää surujaan ilon tähden. Vaan miten se katoo, miten se sentään salautuu kiusauksen ja tuskan alla, vaikka sen tietää, vaikka sitä on elämänsä pitkän kokenut!"

"Joko se meni? Kuka meni viemään?" kysyi hän hetken perästä Anna Loviisalta, kun pappi oli poistunut. "En jaksanut enkä muistanut sitä siinä ilossani kiittääkään. Nyt minä odotan Herran tuloa, uskossa ja toivossa odotan."

Hän näytti rauhalliselta ja tyytyväiseltä ja onnelliselta siinä maatessaan ja hänen kasvojaan kirkasti suuri, sisällinen riemu.

"Selkenee ja kirkastuu aikanaan, vaan ei ole ennen milloinkaan näin kirkastunut. Tässä se on, tässä likellä jossain, näkymättömänä, tässä huokuu hyvyyttään ja laupeuttaan. Vaan niinhän se on, että suuren myrskyn ja rajusään perästä koittaa suuri lepo ja kirkas, tyyni paiste sieluun. Joko lie lopettanut? Joko lie ollut viimeinen tämä?"

Kerran kysyi Albertiina, tietääkö Paavo kuolemastaan, onko sanottu Paavolle, milloin sielu pääsee siteistään.

"En tiedä, ei ole sanottu mitään, ei ole Herra ilmoittanut omaa aikaansa. Mitä minä sillä tiedolla? Saisi vain saatana siitä uuden koukun itselleen. Valvokaa te kanssani ja rukoilkaa, että olisi menoni taivaassa, että odottaisin joka hetki oven takana, milloin aukaistaan — ilolla odottaisin! Vaan aattoa tämä on — juhlan aattoa."

Kuului lyhyttä, raskasta hengitystä huoneessa. Albertiina istui hiljaa tyynen, rauhallisen näköisenä pään puolessa, sairaan vuoteen vieressä, ja kutoi sukkaa. Joku kulki hiipien pirttiin ja pirtistä ulos, painaen varoen ja arastellen ovea kiinni perässään.

"Älä laske sitä enää — älä päästä tulemaan!" kuului Paavo puhuvan epäselvästi ja katkonaisesti. "Näethän, Herra, miten heikko minä olen ja avuton ja aseeton. Panen tässä sinun eteesi kaikki, mitä minulla on, niin ei ole muuta kuin syntiä ja vääryyttä."

Albertiina kumartui tyynyä vasten hiljaa, henkeään pidättäen ja teroittaen kuuloaan käsi korvan takana.

"Avaa — ota omaksesi Kristuksen tähden! Missä se nyt on, joka minua ennen suojeli — se enkeli, joka oli kerran miekka ojona, kun maailma vainosi ja vihamiehet piirittivät sieluani? Jossain se siellä on toisten joukossa. Onko Juhanakin siellä ja Riitta ja vanhat ystävät, jotka lähtivät? Niin — niin — ne ovat siellä odottamassa. Minä tulen, kun avaat tämän oven."

Hän makasi pitkän ajan hortoa, rinta koristen ja pää liikahtaen tyynyllä jokaisesta hengenvedosta.

"Joko nyt on aamu?" kysyi hän herättyään Albertiinalta.

"Ei ole aamu, vaan ilta — iltahan nyt on", vastasi Albertiina hellästi pyyhkien sairaan otsaa.

"En näe enää aamua. Missä on Anna Loviisa? — Koskee niin kovasti rintaan — tähän näin —, nostaisit ylemmä. — Nyt se tulee, jota on odotettu. — Veisatkaa jotain vielä! Tulevat kivut ja ruumiin tuskat, niin tulee aina vihollinenkin niiden mukana. Ei — ota pois tämä ja laske alemma! Näin on parempi."

Samassa oli Anna Loviisakin sisällä auttamassa Albertiinaa ja tukemassa sairasta hartioista ja laskemassa alemma pitkälleen.

"Niin — niin se on, että kun se tulee, niin se tulee aina yhdessä näiden tuskien kanssa. Nukahdin äsken ja näin unta. Olin jo likellä aivan, vaan siinä oli ovi vielä edessä sulettuna, joka piti aukaista."

Hän näytti tuskalliselta ja levottomalta ja koetti kääntyä tilallaan.

"Nämä vaivat pääsen läpi, niin sitten loppuu. Siinä olivat vielä syvät kuilut kahden puolen, vaikka olikin likellä. Nyt se taas hyökkää, nyt on vielä taisteltava vihollista vastaan viime kerta."

Anna Loviisa ja Albertiina veisasivat hiljaa huojuttaen itseään toistensa vieressä. Talikynttilä paloi pöydällä pitkällä, läähättävällä liekillä.

"Sanokaa niille, että tulevat tänne!" kuului sairas sanovan heikolla, valittavalla äänellä.

Ovesta tuli väkeä hiljaa hiipien ja toistensa taakse pyrkien, miehet pyyhkien pitkää tukkaansa korvan taakse ja arastellen istuen penkille seinän viereen.

"Sitä minä vielä, että pitäkää ovet aina auki heränneille, kaikille vaivatuille ja velanalaisille. Täällä ne ovat rukoilleet yhdessä ja itkeneet, milloin ilosta, milloin surusta. Te olette niitä nähneet ja niiden veisuuta kuulleet. Minä lähden pois — minulla on tämä yö viimeinen — vaan te jäätte tänne. Ette saa jättää Saarta kylmille. Nyt en jaksa enää. Jumalan sana — se vielä —"

Hän sanoi sen viimeisen vaivalloisesti, voimainsa perästä painaen päätään taaksepäin ja liikuttaen kättään merkiksi, että tahtoi jäädä yksin.

Anna Loviisa ja Albertiina seisoivat hetken eteisessä odottaen ja kuunnellen ja ovea hiljaa raoittaen.

"Avaa, Herra, tämä viimeinen portti — avaa tämä, niinkuin avasit sen ensimäisenkin!" kuului sairaan rukoileva ääni sisältä. "Köyhä, kurja syntinen pyrkii luoksesi, vaan ei pääse omalla voimallaan. Avaa armosta — sisältäpäin sieltä — Kristuksen tähden!"

Oli sitten taas niin hiljaista, ettei kuulunut muuta mitään, kuin sairaan raskas, vaikea hengitys.

"Minne ne menivät? Tuli tuskan ja vaivan aika. Luulin jo päässeeni, vaan en päässytkään vielä. Saatana tukkii tietään viime virstalla. Lukekaa jotain 'Hunajan pisaroista'."

"Niin — se heikoinkin katse Kristukseen tekee terveeksi. Vaan kyllä pimentää. En näe mitään, en tunne mitään muuta kuin syntiä, ei ole mitään valoa eikä voimaa sielussa. Vaan tiedän, että on sittenkin Herra siellä takana. Odotan ja ikävöin Herraa, niinkuin olen ennenkin odottanut. Miksen odottaisi ja tyytyisi tähän, kun on kerran niin likellä — tämmöinen pieni, lyhyt matka vain."

He istuivat kaiken yötä sairaan vuoteen vieressä, Anna Loviisa ja Albertiina, nostivat ja laskivat ja korjailivat peitettä, pyyhkivät päätä ja pitivät kättä otsalla, väliin veisaten jotain hiljaa ja sitten taas istuen äänettöminä.

Aamupuoleen loppuivat vihdoin tuskat, ja sairas makasi rauhallisena, vaan heikkona, niin ettei jaksanut kättään kohoittaa.

"Voitin toki", sanoi hän hiljaa. "Kaikki on kirkasta. Nyt saan kuolla tässä. En osaa kiittää Herraa, niinkuin tahtoisin, vaan ole sinä, Jeesus Kristus, kiitokseni Jumalan edessä."

Hänen silmänsä näkyivät samentuvan, ja kieli sammalsi oudosti. Albertiina kulki kiireesti pirttiin, ja samassa tuli talon väkeä sisälle kamariin.

Seistiin liikkumattomina kädet ristissä ja katsottiin tuijottaen, miten sairaan rinta kohosi ja laski, ja miten silmäluomet lepäsivät velttoina kuolevan katseen yli.

Ja sitten ei enää muuta mitään kuin että pää kallistui hiukan kallelleen kamariin päin, ja rinta korahti hengen lähtöä...