IV.

"Vai on sillä siellä joukkonsa, vai selittää se siellä raamattua! Se lie Lustigin raamattu sotkoksissa, koska sitä pitää aina olla selittämässä", puheli Paavo Juhana Poikoselle, nuorelle miehelle, joka oli pääsiäisen pyhinä tullut Iisalmelta Paavon luo. "Mikä sinut on liikkeelle ajanut, oma asiasiko vai muiden?"

"Oma ja muiden", vastasi Poikonen, "oma — kun ei saa rauhaa eikä lepoa, kun on aina helvetti edessä, jos minne kääntyy, muiden — kun ei sovita yhteen siellä, kun on aina pientä riitaa Lustigin kanssa ja Niskasen ja muiden."

"Hyvä, että on omaakin asiaa eikä muiden. Niitä kulkee joka päivä täällä muiden asioilla. Vaan mikä sinulle puhkasi tien parannukseen — nuorelle miehelle?"

"Sehän se synnin paino ja kuoleman pelko. Kun on mies vaeltanut tietämättömyydessä ja pimeydessä synnin poluilla, niin on kasaantunut törkyä tunnolle. Pilkkaaja minä olin ennen ja vainomielinen. Kirosin, vannoin, kun kuulin heränneistä puhuttavan, etten rupea jumaliseksi, etteivät saa minua siihen lahkoon. Tässä talvella menin sitten muutamana aamuna metsään, niin alkoi kuolema peloittaa, ja minusta tuntui kuin kaatuisivat puut päälleni ja siihen rusentaisivat. Ja kaatuahan nuo olisivat saaneetkin, vaan vielä on säästetty."

"Ja sinä sieltä sitten —?" kysyi Paavo uteliaana.

"Minä sieltä Lustigin luo puhumaan, vaan en saanut rauhaa enkä päässyt painon alta. Kävin sen seuroissa ja koetin kuunnella. Ei se minulle sopinut, mitä kuulin, en ylettynyt, liian oli korkealla Jumalan armo. Niitä on siellä muitakin samanlaisia — Tikkasen veljekset ja Heikki Martikainen."

"Siinähän niitä onkin aluksi ja siihen tuo Herra lisää. Missä kaksi tai kolme on koolla oikeassa mielessä ja hengessä, siellä on Herra itse. Niin on ollut täällä, niin on muuallakin. Vaan pysykää te velallisina! Se Lustigin oppi ottaa velan pois ja tuo sitten lihallisen mielen tilalle. Vieläkö se pelaa?"

"Mitä tehnee — en ole ollut enää kuulemassa. Sillä on hyviä ystäviä, Lauri Niskanen ja muut, jotka ovat kirjamiehiä. Saa aina niiden kanssa väitellä eikä minusta ole väittelijäksi eikä miksikään. Minun ovat omat asiani sotkuksissa."

"Niinkuin Lustigin raamattu", sanoi Paavo nauraen ja jatkoi hetken päästä:

"Ne pitää selvittää ja korjata — pitää saada selko tilastaan ja tiestään ja päästä valoon. Ilman sitä saat olla sokkosilla kaiken ikäsi. Ei se velka sinulta sen vuoksi lopu, niinkuin on loppunut Lustigilta ja niiltä muilta, olet sitä joka päivä tekemässä. Vaan epäusko loppuu ja pimeys."

"Tulin sitä varten tänne, että te lähtisitte sinne riitä neuvomaan ja oikomaan eksymyksiä. Siellä ne kuuhailevat ja katselevat, ketä seurata ja minne mennä, kun on kaksi joukkoa. Ei ole Niskanenkaan mielessään luja, vaikka joku vaimo täältäpäin jostain kuuluu sitä varoittaneen teistä Kuopion markkinoilla."

"Vai jo varoitti! Joko ovat alkaneet akat Kuopiota myöten?" sanoi Paavo nauraen.

Hän läksi Poikosen kanssa pääsiäislauantaina Iisalmelle. Käytiin ensin Savojärvellä ja tultiin toisena pääsiäispäivänä perille.

Oli samaa ihmettä tämäkin matka kuin sekin sinne Karjalaan. Niinkuin olisi outo voima ollut vetämässä ja kulettamassa, jota ei voinut vastustaa, ja niinkuin Poikonen olisi ollut joku Herran lähettämä, joka oli tullut sanomaan: Tule ja auta meitä. Ja Paavo istui omissa mietteissään reessä pitkillä taipaleilla ja pirteissä seurain päätyttyä, kun ystävät olivat hajaantuneet ja taas oli veisattu se sama, vanha, tuttu lähtövirsi.

Näinkö tässä sittenkin kävi? Näinkö hänen piti kulkea idät ja lännet, lähteä itään, kun idässä paloi ja länteen, kun lännessä paloi Herran tuli? Se oli ollut vain uteliaisuutta sellaista, joka hänet Karjalaan kuletti, omaa halua nähdä niitä, Härköstä ja Pyykköä ja muita. Vaan siellä perillä sitten piti puhua, ja kun puhui, oli kuin olisivat sanat tulvineet suusta, niinkuin niitä olisi ollut suuri, purkamaton varasto jossain sielun kätköissä, ja niinkuin olisivat kuulijat aina uutta odottaneet.

Ja hän istui taasen pöydän takana suuressa pirtissä, jossa ei muuta näkynyt kuin päitä ja hartijoita ja pitkiä tukkia ja ruudukkaita päähineitä ja kurkottavia, odottavia kasvoja kaukaa perältä.

"On nähty sitä, mitä ei ennen täälläpäin, että Herra herättää syntistä, jumalatonta kansaa, kulkee Karjalat ja Savot ja kutsuu pimeydestä valkeuteen eksyneitä ihmisraukkoja. Ja kun on herättänyt ja kutsunut, niin alkaa tielle taluttaa ja uuteen elämään johdattaa. Vaan siinä ensimäisessä parannuksessa joutuu moni sielu vahinkoon ja vaaraan. Kun on omatunto levoton ja helvetin lieska polttaa povessa, ollaan vaivaisia syntisiä, rukoillaan, ahkeroidaan, juostaan ja pyritään parannuksen tielle, niinkuin pitääkin, vaan kun on tultu vanhurskauttamisen paikoille ja saatu synnit anteeksi, katkeaa ikävöiminen ja syntinen seisahtuu siihen, ikäänkuin olisi jo perille päässyt ja kaiken kilvoituksensa kilvoitellut. Ja kun se siinä seisoskelee ja ihastelee omaa oloansa, loppuu lasten leipä ja elävän armon esimaku. Silloin lähtevät toiset omin lupinsa liikkeelle ja alkavat summakaupassa uskoa ja parannusta tehdä. Siinä syntyy sitten tekojumalisuus ja kiiltokristillisyys ja siitä kasvaa vähitellen, niin ettei syntinen itsekään huomaa. Luulee armon varassa liikkuvansa ja oikeaa elämäntietä kulkevansa, vaikka onkin oma miehuus tukena. Vaan oikeat, totiset kristityt eivät yksin kule eivätkä tietämätöntä tavoittele. Kun niiltä loppuu lasten leipä, niin ne asettuvat kaikkinäkevän eteen sielunsa ikävällä, siinä sairastavat ja sanovat: Missä olet, missä viivyt auttajani? Ja siitä ne lähtevät eteenpäin oman heikkoutensa tunnossa, vaan Herran varassa. Ja vaikka niiltä ovat oman tuntemisen puolesta aseet riisuttu, niin niillä on Herra väkevyytenä ja lujana linnana. Ne ovat nämä vaarapaikat vältettävät ja opittava elämään oikeassa uskossa, jota elämän Herra salatun tuntemisen kautta tarjoo, niinkuin on siitä kirjoitettu: vanhurskaan pitää elämän uskosta."

Niskanen istui peräpenkillä tarkkaavana painuen väliin kyynäisilleen, väliin oikaisten itseänsä ja katsellen avosuin Paavoa. Hän ei voinut ymmärtää, mikä häneen enimmän vaikutti, helppousko, jolla Paavo puhui, äänen omituinen sävykö vai sanat ja asia.

Niinkö se olikin? Niinkö olikin pienellä paikalla asia? Lustig oli aina nostanut sen korkealle, vaan tämä laski alas maahan asti. Oli ennen aina ollut sellainen ristiriita sielussa sen välillä, mitä oli ja mitä luulotteli olevansa.

Kun seurat olivat päättyneet, meni hän kamariin, tervehti Paavoa ja pyysi seuraavaksi päiväksi kotiinsa Koljonvirralle. "No se — sehän se on vanha sotapaikka, jossa on ennenkin isketty. Joko siltä on Niskaseltakin susi turkit repinyt?"

"Joko lie? Mitä sitten — mitä vieras sillä tarkoittaa? kysyi Niskanen.

"Sitä, että joko on reikä tullut entiseen jumalisuuteen? Kuulut olleen sinäkin jumalinen."

"Lienen ollut jumalinen jos jumalatoinkin, vaan nyt olisi mieli taivaan tielle."

"Sille pitää päästä sen, jolla on mieli, kun on vain totinen ja oikea. Kuulut olevan kirjamiehiä ja isotietoisia. Se on sellaiselle portti ahtaampi kuin muille."

Ja Paavo kertoi, miten hän itsekin oli lukenut raamattunsa kolmeen kertaan, vaan pysynyt pimeässä ja haparoinut, kunnes seppä aukaisi ymmärryksen ja valaisi tien.

"Kun sitten rupesin raamattua lukemaan, oli kaikki kuin uutta painosta. En ole sen perästä kysellyt neuvoja, vaan muita olen neuvonut ja muille tietä osoittanut."

"Sinun pitää päästä oikeaan järjestykseen, pitää palata takaisin, tulla lapseksi ja opetella uudestaan kävelemään", jatkoi Paavo.

"Vaan miten minä? Miten osaan oikein aloittaa?" kysyi Niskanen.

"Siten, että asetut kaikkinäkevän eteen ja siinä pyydät parannuksen armoa ikävöiden ja odottaen. Se on mieli, joka siinä on pääasia. Anna omantuntosi tuomion langeta ylitsesi äläkä riitele!"

Ja Paavo alkoi selittää, mikä on Herran tietä ja miten sillä kuletaan ja miten pitää syntisen joka päivä uusia asiansa ja välinsä Herran kanssa, ettei eksy pois yksinkertaisesta järjestyksestä.

Se tuntui Niskasesta niin selvältä ja oikealta, niinkuin kaikki, mitä Paavo oli puhunut. Hän oli ennen harjoittanut jumalisuuttaan omin voimin, pitänyt sitä yllä ja pönkittänyt omin käsin ilman jokapäiväistä ikävöimistä ja elävää yhteyttä Herran kanssa. Ja samalla oli Paavon puhe niin varmaa ja vakuuttavaa, niin läheistä, niin yksinkertaista kuin olisivat asiat jokapäiväisiä asioita, kuin puhuttaisiin talon töistä ja askareista.

Kun Paavo seuraavana päivänä tuli Virran taloon, aukaisi Niskanen hänelle sydämensä ja kertoi tilastaan ja taisteluistaan. Hän oli jo monta vuotta etsinyt ja ollut levoton, lukenut kirjoja, mitä vain oli käsiinsä saanut, ja kantanut tunnollaan kuormaa. Nyt oli hän viimeksi kulkenut Lustigin seuroissa ja luullut niissä joskus jotain saaneensa helpoitukseksi. Vaan sitten oli taasen kaikki kadonnut ja haihtunut, usko ja lohdutus ja hyvä mieli. Ja vihdoin oli hän alkanut epäillä ja perääntyä, vaikka olikin Poikosen kanssa väitellyt.

"Järki kehrää ja kunnia on korkea, vaikka tunteekin tunnossaan oman huonoutensa. Minä olen aina omassa mielessäni pyrkinyt ylöspäin ja omissa tiedoissani, hengellisissä niinkuin maallisissakin. Kun nyt pääsisin alaspäin."

"Pääset, kun pysyt velallisena ja kun Herra panee painoja. Niitä on pitänyt minunkin kantaa, muutoin olisin noussut ja kohonnut korkealle omissa luuloissani."

He puhelivat kaiken iltaa ja myöhään yöllä vielä, kun muut jo nukkuivat.

Paavo vertaili mielessään Härköstä ja Niskasta toisiinsa. Karjalassa oli Hangasvaaran Härkönen ensimäinen, joka oli oikein ymmärtänyt parannuksen asian ja saanut osan salatusta viisaudesta, tämä Niskanen tässä oli toinen. Vaan tämän oli tieto suurempi.

Kun Paavo seuraavana päivänä läksi kotiinsa, tuli Niskanen mukaan saattelemaan. Oli huono, keväinen keli. Astuttiin pitkät taipaleet. Kumpikin oli hyvillä mielin, Niskanen siitä, että oli saanut valoa pimeäänsä, Paavo siitä, että oli taasen löytänyt itselleen ystävän, joka häntä ymmärsi.

"Ne ovat minulla omat vaivani ja kotiristini, ei niitä sovi kaikille kertoa", puheli Paavo. "Hyvää on kristillisyys kylässä ja suurta usko, vaan rikki tahtoo mennä kotona, katketa ja loppua. Kotona se on syntisen oikea sotapaikka. Pysyt hetken vahvana, niin jo taasen lankeat ja loukkaat itsesi ja haavoitat tuntoasi. Ja siitä saat sitten uudelleen nousta ja hivuttaa itseäsi haavoitettuna Herran eteen, siinä valittaa ja vaikeroida ja odottaa taasen uutta armokatsetta Herralta. Vaan pitää kärsiä itseään ja omaa huonouttaan syntisen, ei saa suuttua eikä väsyä eikä epäillä."

Paavo puhui kaikesta, mikä hänellä oli painona ja mikä hänen elämäänsä rasitti, kiukkuisesta vaimostaan, joka yhä vastusti Herran työtä itsessään ja muissa, köyhyydestä ja puutteesta, joka aina kulki kantapäillä meni minne tahansa, suruttomasta ympäristöstä, jossa ei vielä ollut elämän merkkiä näkyvissä.

"Nämäkin kuormat olisivat helpommat kantaa, jos olisi itse syytön, jos saattaisi syyttömänä astua kaikkinäkevän eteen. Vaan kun ovat omat viat pitkin päivää näkyvissä, kärsimättömyys ja kapinallinen mieli ja kopea sydän, niin tulevat kaikki kuormat raskaammiksi. Vaan nämä ne ovat syntisen tavaroita matkalla, näitä pitää täällä kantaa, uskossa kantaa, ei uupua eikä väsyä."

Paavon puhe päättyi aina siihen, ettei saa väsyä, ei työlästyä eikä epäillä, vaan kantaa vaivansa uskossa ja kärsiä omaa huonouttaan.

Kun hän palasi kotiin, oli Riitta synkän ja surullisen näköinen, ja lapset istuivat arkoina ja pelokkaina pankolla. Hän huomasi heti, että oli jotain tapahtunut, vaan ei kysynyt mitään.

"Ne rupeavat nyt kuolemaan, eivät kestä enää", kuului Riitta sanovan sairaan äänellä:

"Kutka? Mitä?" kysyi Paavo hätäisenä.

"Ihmiset — köyhät eläjät. Kuuluvat kaatuvan työmaalla metsässä ja teillä, mikä missäkin."

Paavo silmäsi samassa lapsia, jotka olivat työntyneet likemmä toisiaan. Hän tunsi olennossaan oudon, kaamean tunteen, ja hänen äskeinen turvallinen, rauhallinen olonsa oli kuin poispyyhkäisty.

"Tässä käy meille vielä samoin", jatkoi Riitta syyttävällä äänellä. "Lapset ovat jo alkaneet sairastella. En saa terveitäkään enää ulos ollenkaan, istuvat vain tuossa ja värjöttävät kaiken päivää. Minä niitä saan täällä yksin pelätä."

Ja Riitalta pääsi itku, väkivaltainen, raju, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Mutta Paavo läksi ulos, pistäytyi pitkissä ajatuksissaan ensin kujaan ja käveli sitten metsään päin pitkin ajotietä.

Niinkuin olisi tullut seinä eteen, minne menikin, niinkuin joku ajaisi takaa ja ahdistaisi ja lähenisi hetki hetkeltä. Oli hän jo kaikkea kokenut, oli kulkenut pitkältä pimeässä, josta seppä oli ennustanut ja puhunut, vaan ei ollut vielä tällaista tuntenut. Jos on niin, että pitää sittenkin nääntyä, jos ei enää auta sekään, joka on ennen auttanut.

Oliko tämä kaikki rangaistusta hänelle siitä, että oli ollut joku olevinaan, että oli kulkenut Karjalat, Savojärvet ja Iisalmet seuroja pitämässä ja muita opettamassa? Vai oliko tämä yhteistä köyhyyttä, sitä samaa, jota oli muillakin, joka ahdisti muitakin ja tappoi nälkään ja näännytti metsäteille? Vaan miksi oli aina hänellä? Miksi hänen elämänsä tuntui aina käyvän yhä raskaammaksi, kun muiden huojentui ja helpoitti joskus — jumalattomain ihmisten, jotka olivat Herralle vieraita? Ja hän tunsi, miten sielussa raivosivat kaameat ajatukset, kapina ja uhma Herraa itseään vastaan ja synkkä epäilys.

Nyt hän sen oikein näki, millaista jälkeä pettu ja sammalsurve oli jättänyt jälkeensä. Lapset olivat kuihtuneet ja niiden kasvot saaneet kalpean, sinertävän värin. Eivät ne ole olleetkaan oikeita lapsia, eivät iloinneet milloinkaan, niinkuin lapset iloitsevat, eivät juosseet eivätkä leikkineet, vaan istuskelleet pitkin päivää pirtissä ja puhelleet toisilleen vanhan ihmisen äänellä. Hänen tuli niitä yhtäkkiä sellainen sääli ja surko, että oli maahan vaipua, että piti pidellä jostain kiinni ja ääneensä valittaa.

Hänen mieleensä muistuivat talvelliset puheet Puolasta, kauniista, rikkaasta, kaukaisesta maasta, jossain etelässä olevasta, jossa annetaan asumukset ilmaiseksi. Hän oli niille nauranut ja niistä ystäviään varoittanut. Vaan nyt ne tulivat siihen, niinkuin joku olisi tuonut, niinkuin joku olisi siinä vieressä seisonut, korvaan kuiskuttanut ja kuvaillut kaiken kauniiksi ja onnelliseksi oudossa, tuntemattomassa maassa. Miksei hän voisi lähteä, niinkuin muutkin, jotka olivat aikoneet ja joilla oli hätä ja puute pienempi kuin hänellä? Hän lähtee, hän ottaa Herran mukaansa, hän palaa taasen takaisin parempina aikoina. Hän valvoo vieraalla maalla ja vaeltaa Herran kasvojen edessä. Hänen täytyy lähteä, täytyy päästä jonnekin, joukko kuolee täällä nälkään, lapset kuolevat.

Hän muisti Aaprahamia, joka sai kerran kutsun ja läksi kauas Kaanaan maalle, ja Jooseppia ja muita Jumalan pyhiä, jotka olivat vaeltaneet vieraille maille ja taasen tulleet takaisin ja saaneet siunauksen. Ne tulivat kaikki siihen, liikkuivat siinä elävinä hänen edessään, pystyttivät siihen majansa ja läksivät siitä taasen jonnekin tuttuina, ystävinä, ikäänkuin käsin viittoen ja mennessään kutsuen.

"Herra hoitaa heränneitä ilman häntäkin. Tänne jäävät Härkönen ja Niskanen, joilla on salattu viisaus, tänne jää harjaantunut kansa ja Herran sana. Ei hän ollut mikään eikä tahtonut ollakaan. Jos on Herran tahto, että kansa elää ja kasvaa siinä armossa, jonka on kerran saanut, niin se elää ja säilyy ja pääsee perille sinne, minne on menossakin. Ja jos on Herran tahtoa vastaan hänen matkansa kauas vieraille maille, niin tulkoon itse eteen, tukkikoon tien, pankoon poikkitelaista polulle."

Kaiken kevättä oli Paavon elämä ollut yhtä ja samaa taistelua oman itsensä, oman horjuvan mielensä kanssa. Toisinaan oli pitänyt öitänsäkin valvoa ja miettiä ja rukoilla.

Jos on sittenkin siellä suuremmat vaivat vieraalla maalla kuin täällä, jos tämä on Herran käsistä pakenemista, hätääntyneen hulluutta ja epäuskoisen mielen uhmaa. Vaan ne tekivät lähtöään muutkin, pelkäämättä, rohkeasti, möivät kotinsa ja kontunsa tai jättivät siihen hallaiset paikkansa. Niin — niin se sittenkin on, että sinne pitää mennä ja sieltä tulla taasen takaisin, jos ei kerran valkene eikä kirkastu eikä parane tämä kurja elämä.

Kun hän kulki metsissä yksin tai kalasteli aamuvarhaisin järvellä, alkoi hänen päätöksensä horjua ja hän tunsi raskasta ja ahdistavaa ajatellessaan lähtöä. Se oli sittenkin hänen kotinsa tämä köyhä koti, hänen synnyinseutunsa tämä alakuloinen, tumma, totinen seutu, missä vaara kohosi toisella puolen ja synkkä korpi toisella, järvi, soukka järvi, vain välissä. Vaan kun hän tuli sisälle pirttiin näki Riitan kärsivät, kuihtuneet kasvot ja lasten surullisen, hiljaisen olon ja ilottomat liikkeet lattialla, niin vahvistui taasen horjunut mieli hetkeksi.

Kun sen oikein tietäisi, kun tietäsi edes jotain ennakolta, vaan ei tiedä syntisraukka mitään, ei tiedä, mikä on Herran tahto milloinkin, ennenkuin näkee ja kokee, ei tiedä, mitä on elämä, ennenkun on elämänsä elänyt.

Hän kulki kuin unissaan monta päivää ennen lähtöä, rauhattomana, synkkänä, laahaavin askelin kuin raskasta taakkaa kantaen. Ei hän jaksanut lähteä Savojärvelle eikä muualle ystäviin, kokoili vain kapineitaan äänettömänä ja valmisteli lähtöä kuin salaa, niinkuin ei itsekään tahtoisi tietää, mitä tekee ja minne menee.

Ei maistanut miltään Jumalan sana eikä ollut halua sitä lukeakaan. Niinkuin olisi puuttunut rohkeutta ja uskallusta, niinkuin olisi pitänyt kiertää raamattuansa, niinkuin sieltä olisi tullut kielto häntä vastaan, jos sen aukaisi.

Eivät ne sopineet sittenkään hänelle miksikään esikuviksi, vanhat patriarkat ja Jumalan miehet, ei hänen sopinut itseään niihin verrata. Niillä oli oma, erityinen olonsa ja kulkunsa ja niiden elämällä suurempi merkitys kuin hänen. Mikä hän oikeastaan oli? Ei mikään. Jumala saattoi hänet nujertaa ja tappaa nälkään joukkoineen niinkuin kenen tahansa jumalattoman.

Hiljaa, kenenkään näkemättä he läksivät aamulla varhain. Paavo poikkesi ennen lähtöä vaaran alle lepikkoon, polvistui siellä ja rukoili pitkät ajat. Se oli kipeän, revityn, raastetun sydämen valitusta. Kun hän palasi pihalle, seisoivat lapset jo siinä matkavalmiina, ja Riitta talutteli pientä mustaa piha-aidan takaa. Ei puhuttu mitään toisilleen, ei jaksettu puhua, liikuttiin kuin muiden liikuttamina. Eikä katsottu taakse, kun oli lähdetty, ei uskallettu katsoa, astuttiin vain kärrin perästä kiinni pitäen törmän yli oikosen päähän.

Mitä tämä on — mitä tämä oikein on — ja minne häntä viedään? Miksi hän sittenkin läksi? Miksei jäänyt tänne nääntymään, jos on kerran kuitenkin näännyttävä? Ja miksei hän palaa takaisin, miksei käännä hevostaan ja joukkoaan, vaikka on joka askel väkisten astuttua ja jokainen syöttöväli kuin omaa kadotustaan ja onnettomuuttaan kohti kulkemista?

Hän asteli pitkät matkat kaukana jälessä lyödyn, nöyryytetyn lannistuneella mielellä ja oman heikkoutensa ja tyhmän tekonsa tunnossa.

Heikkoutta tämä oli, uskon heikkoutta, oikean, totisen, järkkymättömän uskon puutetta. Jos olisi usko ollut oikeaa ja elävää, olisi jääty omalle maalle ja jätetty elämä siellä Jumalan vastattavaksi. Ja jos olisi rukoiltu ja valvottu ja oltu oikeita kristityitä, olisi Jumala antanut siunauksensa siellä kotona. Vaan nyt on karattu Jumalan käsistä omille teille ja otettu oma järki oppaaksi.

Kulettiin päivät pääksytysten mitään muuta puhumatta kuin sitä, mikä oli välttämätöntä. Riitta istui rattailla, kalpeana, raukeana, nuorin lapsi sylissä, väliin itkeskellen, toiset vanhemmat lapset juosten jälessä ja edellä, omalta itseltään iloa etsien. Saivat vain pettusekaa suuhunsa, niin olivat yhtä tyytyväisiä täällä kuin siellä kotonakin, samoja lapsia, kaikista eläjän huolista ja vaivoista tietämättömiä.

"Tämä on Joonaan matkaa. Herra käski kerran profeetan lähteä itään, niin läksikin länteen. Kun olisi seppä ollut likempänä, olisi jäänyt tämäkin matka tekemättä. Leivän puute toi uskon puutteen meille. Minusta tuntui heti kotoa Koskiniemeltä lähtiessä, että nyt ovat asiat otettu omiin käsiin, ruvettu itse omaa elämää ja tulevaisuutta järjestämään", puheli Paavo kerran kun oli taasen lähdetty syöttöpaikasta taipalelle.

Riitta ei vastannut mitään, kääri vain vaateriepuja nuorimpansa ympärille.

"Saamme siitä nyt itse vastata. Se oli vielä koetusta vain, se kova hätä kotona. Se jos olisi kestetty ja kerran vielä kylvetty touko, niin olisi kirkastunut uusi päivä. Vaan ei kestetty, kun ei eletty Jumalan sanasta, ei ollut uskoa, kun ei ollut leipää. Mitä kristillisyyttä se on sellainen, joka on leipään sidottu, joka leivän kanssa tulee ja leivän kanssa menee?"

"Eihän meillä ole leipää ollut moniin vuosiin. Mitä leipää se on tämä tämmöinen?"

Ja Riitta otti mustan, paksun leivän kappaleen nuorimman lapsensa kädestä sitä pyöritellen ja Paavoon päin ojennellen.

"On samanlaista kun on ollut muillakin — rikkaammillakin", vastasi Paavo.

"On — kun on evääksi saatu suuteita sekaan, vaan ei ole ollut ennen", kuului Riitan kärsimätön ääni rattailta.

Ei se siitä parane, että siitä puhuu Riitan kanssa. Parempi kuin ei puhu mitään, kun vain menee eteenpäin jonnekin, muiden perässä ja kun ei ajattele mitään, ei elämäänsä, ei kuolemaansa, ei Jumalaansakaan enää.

Vaan ajatteli hän, ajatteli ainakin sitä, mitä oli siellä takanapäin, entistä oloaan ja elämäänsä, Herran kuletusta ja työtä, yhteisiä seuroja ja pitkiä seuramatkoja, joille kaikille nyt tuli yhtäkkiä tällainen loppu.

Hänestä tuntui sittenkin siltä kuin ei tämä kaikki olisi totta, niinkuin näkisi vain pahaa unta, josta vielä herää ja pääsee taasen takaisin entiseen oloonsa, niinkuin tulisi Herra vielä vastaan jossain ja käännyttäisi jollain lailla takaisin.

Luulin jo jotain osaavani omin päin ja tietäväni tien, vaan sokea olen ollut ja sokeana vieläkin kulen. Luulin kestäväni kaikki, jaksavani kantaa kaikki Herran voimalla, luulin, ettei masenna mikään mahti sitä, jolla on avattu tie armoistuimelle ja oikea, elävä usko. Vaan ei ole ollut oikeaa, ei ole ollut Herran voimaa tämä tämmöinen, ei ole ollut pahan päivän varaa sielussa. Miksi en jäänyt sinne, mistä läksin, miksi en sanonut Herralle: Tapa tähän, jos tappaa aijot!

Miksi nyt piti näin käydä — nyt juuri? Sain itselleni vasta uusia ystäviä Savossa ja Karjalassa, sain nähdä tulen palavan Karjalan vaaroilla ja siitä iloita, niin tuli tämä. Niinkuin ottaisi heti pois, minkä antoi. Niinkuin näyttäisi jotain, antaisi jotain lapsen käteen ja heti jo samassa ottaisi pois. Niinkuin se olisi kiusantekoa Herran puolelta tämä — antaa ensin, täyttää ensin mieli ilolla ja riemulla ja samassa jo ottaa kaikki ja painaa keskelle hätää ja vaivaa.

Hän tunsi jotain kaameaa sielussaan siinä astuessaan hevosensa perässä, joka vaivaloisesti kulkien laahasi nälkäistä joukkoa pitkin ylämäkeä. Lapset olivat käyneet hiljaisiksi ja aroiksi, istuskelivat rattailla päiväkaudet kalpeina, nuorin jo sairasteli ja valitteli äitinsä sylissä.

Kerran kulin samassa pimeässä, samanlaisia tuntemattomia matkoja. Mieli oli musta ja sielu sairas, niinkuin on nytkin. Vaan se oli tietämättömän tietä ja löytämättömän syntisen etsimistä ja ikävää ja Herran valoon pyrkimystä. Tämä on toista. Tämä on sellaista, jossa on itse pimittämässä omaa tietään ja pahentamassa omaa elämätään ehdoin tahdoin herännyt mies ja valoon päässyt — valosta pimeään kulkemassa ja päivästä yöhön, joka askel itse lujittamassa silmukkaa oman kaulansa ympärille.

Oli tähän Riitankin syytä. Jos olisi Riitta ollut toisenlainen, toisenmielinen, kärsivällisempi ja kestävämpi, jos olisi Riitta joskuskaan rohkaissut, kun kaikki näytti synkältä ja toivottomalta kotona, niin ei oltaisi tällä matkalla. Se oli kuin salaista uhmaa ja kostoa hänen puoleltaan koko lähtö, hänen oman pahan sydämensä purkausta, vanhan ihmisen vihaa ja ilkeyttä. Riitta esteli aina seuramatkoista, vihoitteli ja paiskoi kiinni oveja, kun kotiin tultiin, niin piti näyttää sille, että tekee mitä voi, että uhraa kaikki joukon eteen, että menee minne tahansa, kun niiksi tulee.

Siinäpä se on — siinä se onkin uskon heikkous ja Herran voiman puute. Siinä se on. Kovissa koetuksissa vasta oppii syntinen tuntemaan oman itsensä, miten nousee syvältä sielusta aavistamatonta ilkeyttä, miten on parempina päivinä, valossa ja ilossa ja armon nautinnossa, kaikki paha painunut pohjalle eikä pahana päivänä ole sitten muuta enää jälellä kuin alaston sielurukka, josta armo on juossut kuiviin, niin että vain pohja näkyy, haiseva, mätänevä pohja, vanha ilkeä sisu. Mikä hän nyt oli? Missä oli nyt Herran mies, seurapuhuja ja muitten opettaja? Saisivat olla näkemässä ja sormellaan osoittamassa opettajaansa.

Hän kulki kuin unissaan laahaten raskaita jalkojaan. Jokainen päivä oli samanlainen, yhtä synkkä ja toivoton. Jo olivat vanhemmatkin lapset alkaneet sairastella. Jo oli täytynyt pysähtyä taloihin, mihin päiväksi, mihin pariksi ja sitten taas lähteä taipalelle, kulkea kuin silmät sidottuina kuorman päällä istuvia, itkeviä ja valittavia lapsia hoitaen.

Kärsiköön kerran liha, saakoon oman ansionsa tyhmä mieli ja työ, pelatkoon, vaviskoon Herran vihan edessä taas syntinen! Ei ole vielä otettu Herralta nöyrin mielin kaikkea, ei ole maattu maassa eikä yhdessä apua huudettu lapsen suulla taivaallisen isän kurin alla.

Miten tuntuikaan siltä kuin helpoittaisi sielua tämä alistuminen, niinkuin olisi kevyempää silloin aina, kun sai jäädä siihen, että on ansainnut kaiken tämän, mitä nyt kärsitään, että kärsitään oman tyhmyyden tähden, että ollaan kantamassa omaa ansiota ja palkkaa, itse hankkimaa! Jostain kaukaa vilkkui taasen valo ja sielun sisimmästä kuului hiljainen, outo ääni, joka rohkaisi ja kevensi.

"Niin se oli — niin se sittenkin oli, että Herra tuli vastaan, että Herra nosti myrskyn ja katkaisi tien", sanoi Paavo kuin painajaisesta irti päästen kuultuaan, ettei lasketa rajan yli eteenpäin.

Hän sairastui itsekin ja makasi monta päivää kuumeissaan. Vaan hänen oli mielensä kepeä ja iloinen, niinkuin olisivat nyt jo loppuneet kaikki vaivat ja niinkuin olisi taasen päästy siihen entiseen.

"Kaikki portit ovat läpikäytävät, minkä nämäkin. Vaan nosti toki myrskyn Herra ja pysäytti tiellä Pileamin, joka kulki väärillä asioilla. Siitä tiedän taas, että on Herra likellä. Kun lie Herralla kärsivällisyyttä, niin täytyy oppia syntisenkin omaa tyhmyyttään kärsimään. Herran tie tulee aina uudestaan etsittäväksi sen, joka on itsensä omalta tieltään löytänyt. Palataan, päästään kotiin, otetaan Herra oppaaksi ja Herran tie tieksi. Vielä veisataan yhdessä Herran kiitosta ystäväin kanssa, heränneiden ystäväin."

Kun he saapuivat Savoon, oli jo puoli kesää kulunut. Se oli ollut kuin unta, pahaa unta, heidän matkansa, jota joskus muisteltiin, vaan josta harvemmin puhuttiin.

"Paistuu täällä petäjärieska", sanoi Paavo Pienen Soukan torpassa, vanhassa, rähjäisessä mökissä Nilsiän Aholansaaressa, jonne oli tultu ja jossa taasen aloitettiin uutta elämää.