III.

Niinkuin heitä olisi lakkaamatta vainottu ja ajettu paikasta toiseen, niinkuin heillä ei enää olisi, missä elää ja olla ja minne kotinsa pysyvästi pystyttää ja niinkuin heidän aina täytyisi kärsiä ja nähdä nälkää ja puutetta.

He olivat lähteneet vanhasta Sutelasta, Paavo vaimoineen, rakentaneet uuden asumuksen itselleen kauas korpeen ja paenneet sieltä taasen Koskiniemeen, Riitan entiseen kotiin, joen rannalle, alavammalle maalle. Vaan aina tuli puutos vastaan, aina oli nälkä vaanimassa oven takana, aina korjasi halla kätten työt ja raskasten päivätöiden ponnistukset. Muilla säilyi, heiltä otti, muita säästi, heitä lakkaamatta vihasi ja vainosi.

Tällaistako nyt oli Herran kuletus? Tässäkö nyt olivat ne vaivat, joista seppä oli puhunut ja joita Paavo oli hiljaisuudessa odottanut tuleviksi. Vaan hän kestää, hän ottaa nöyrästi ja nurisematta kaikki Herralta, hän tekee työtä ja raataa uusilla voimilla. Ja kun voimat loppuvat, jättää hän joukkonsa Herran hoitoon: Tässä ovat, pidä huoli omistasi!

Ei hän ymmärtänyt itsekään, mistä hänellä oli tämä usko ja rohkea luottamus, hän tunsi vain, että oli ja että hän kesti. Hän oli aina iloinen, tuli iloisena työstään, lähti reippaana takaisin, nauroi, laski leikkiä, niinkuin ei mikään olisi vaivannut eikä mikään puute ollut painamassa.

Ne olivat nyt kaikki hänen ystäviään Savojärvellä ja Ollikkalassa. Siellä oli nyt uusi meno, uusi kansa kokonaan. Vanhat olivat virinneet uuteen elämään ja nuoria heräsi lakkaamatta. Kuka olisi uskonut, että näin sittenkin kävi, että piti valjeta tällaiseksi Herran päivän, että niiden piti palata takaisin ja lähteä uudestaan oikealle elämän tielle! Hänestä tämä oli kuin unta, ihmeellistä unta, jota ei oikein tohtinut todeksi uskoa. Ei hän ollut pyrkinyt johtajaksi Lustigin sijalle, vaan ne olivat pakoittaneet, olivat itse tulleet ja pyytäneet seuroihinsa ja hänen oli sitten täytynyt lukea ja puhua kehoituksen sanoja. Mieluummin hän olisi istunut jossain näkymättömässä paikassa muiden joukossa, siellä veisannut ja itsekseen iloinnut ja kuunnellut jonkun toisen puhetta. Hän tunsi aina jotain vaivaa ja salaista rauhattomuutta siitä, että piti puhua niille ja niitä opettaa.

Vaan tämä se oli sittenkin se, joka häntä rohkaisi ja ylläpiti maallisten puutosten alla. Jos oli Herra kurittamassa ja painamassa siellä kotona, niin oli täällä taasen nostamassa ja kohottamassa. Jos pitikin niin olla, jos se olikin Herran tahto ja kuletus sellaista, että minkä toisella kädellä ottaa, sen toisella antaa — huonomman ottaa ja paremman antaa! Mitä siitä, jos on köyhä ja jos täytyy kitua maallisten puutosten alla, kun on sielu Herrassa ravittu ja kun ovat taivaan tavarat joka päivä kannettavina! Ja mitä siitäkään, jos vaikka täytyisi nälkään nääntyä, kun on sielu pelastettu ja syntinen päästetty synnin kuormasta Jumalan lasten vapauteen! Hänestä se tuntui niin suurelta aina seuroista palatessaan, että jalkoja nostatti kivisellä polulla ja päätä huimasi. Ne olivatkin ihanimmat ne paluumatkat. Sielu oli täynnä Herran hyvyyttä ja uutta innostusta uusista herätyksistä, joita oli taasen tapahtunut. Kaukaa jostain kuului aina poistuvien veisuuta, kun ne vaaran rinnettä laskien ja nousten päästivät ilonsa ilmoille ja kaihonsa kuuluville.

Se häntä vain salaa vaivasi, että Riitta oli osaton siitä armosta, mikä hänellä oli itsellään ja mikä oli niillä muillakin, ja sekin, että Riitta oli alkanut nurkua ja nureksia hänen matkojaan. Hän oli odottanut ja toivonut, että Riitta heräisi, että heistä tulisi samanmieliset, kun kerran piti samaa, yhteistä elämääkin elää ja yhdessä lapsia Herralle kasvattaa. Miten niitä Herralle, jos toisella on toinen mieli kuin toisella ja jos toinen hajoittaa sen, minkä toinen on rakentanut? Ja miten jaksetaan ja kestetään puutoksissa ja köyhyydessä, jos ei ole yhteistä tukea, yhteistä kannatusta ja lohdutusta kummallakin? Hänestä tuntui joskus synkältä ja raskaalta, kun hän sitä ajatteli ja kun hän palasi kotiin seuramatkoiltaan ja näki Riitan kärsimättömänä liikkuvan pirtissä.

Kerran syksyllä oli Paavo päättänyt suojella halmeensa hallalta. Hän oli koonnut risukasoja painanteen puolelle suurta, vetistä suota vasten ja poltellut niitä pitkin yötä. Ensimäisenä yönä oli yritys onnistunut, vaan toisena jo oli halla huokunut henkeään yli tulien.

"Se menee, minkä Herra ottaa. Siinä eivät auta ihmiskeinot", sanoi hän Riitalle aamulla ja asetti pari paleltunutta tähkää pirtin pöydälle.

Riitta ei puhunut mitään, kumartui vain kärsivän näköisenä nuorimman lapsen yli, joka hiljaisella, sairaan äänellä kuului valittavan kopassaan.

"Lienen itse yrittänyt omin voimin. En ole ollut oikea rukoilija — et ole ollut sinäkään", sanoi Paavo raskain mielin.

"Mikä nyt sitten tulee neuvoksi? Illalla panin viimeisen suuruksen surveeseen. Sitä pitää olla siteeksi, että saa ehyenä leivän uunista", puheli Riitta kärsimättömänä.

Paavo ei vastannut mitään, vaan käveli pöydän luo, otti kopasta virsikirjan, seisahtui siihen ja alkoi veisata. Hänen ruuhiinsa huojui, pitkä solakka ruumis, ja hänen kätensä tuntuivat vapisevan.

"Kun se sitten sillä paranisi", jatkoi Riitta, kun Paavo oli lopettanut.

"Paranee se ja paranemme mekin. Kun Herra parantaa, niin täytyy parantua. Meidän sydämmemme täytyy parantua ja uskomme. Vielä on vähällä päästy."

Ei Riitta tiennyt, miten Paavon oli vaikeaa olo, miten mieli oli raskas ja sydän hätäili. Oltiin vasta pääsemässä selvään leipään, niin meni kaikki, yhtenä yönä meni, niin ettei siementä jäänyt. Ja hän tunsi ensi kerran, miten usko horjui ja jotain hämärää laskeutui hänen sieluunsa. Ei saa epäillä, ei saa päästää maallisten huolten Herran tielle, ajatteli hän ja koki hätäilevin huokauksin tehdä väkivaltaa omalle salaiselle epäilykselleen.

Hetken päästä näkyi Paavo valjastavan hevostaan pihalla ja asettelevan tyhjiä säkkejä rattaille.

"Lähden Syvärille. Jonsan Sutisella on jyviä, kun on vain halua. Kuuluu vihaavan heränneitä ja aikovan kannella piispalle. Suruttoman sydän on armoton, vaan Herra voi sen pehmittää", kuului hän puhuvan Riitalle ovessa.

Hän ajoi hiljalleen uutta tietä ja antoi ajatustensa kulkea omassa vapaudessaan.

Hän ei ollut vielä milloinkaan liikkunut tällaisilla asioilla. Herran edessä oli kerjäten joka päivä maannut, vaan ei rikasten ovilla. Vaan jos tämä onkin hänelle tarpeellista, että nöyrtyy ihmisten edessä, niinkuin on täytynyt nöyrtyä Herran edessä — suruttomain, jumalattomain ihmisten, omien vihamiestensä! Hän ajatteli seppää ja sepän puheita ja lepuutti niissä levottomia, raskaita ajatuksiaan. Ilman sepän kehoitusta olisi hän pysynyt erillään heränneistä. Vaan mitä iloa hänellä olisi yksinäisyydessä tällaisina aikoina? Mistä hän saisi nyt lohdutusta ja tukea, kun Jumalan sanakin tuntui toisinaan voimattomalta? Hänellä on siellä ystäväinsä seurassa sellainen lepopaikka, turvan ja rauhan sija, jonne pääsee pakoon, kun maalliset raskauttavat ja uskon voimat tuntuvat raukeavan.

Hän ei olisi koskaan uskonut, että jokapäiväisen elämän huolet voivat pimittää sielun valoa ja estää yksinkertaista uskon harjotusta. Ei ollut seppäkään siitä puhunut. Nyt on hän sitäkin jo ollut kokemassa. Miten ne jäytävät ja kalvavat, salaa kaluavat uskon juuria ja sisällisen elämän voimia, niin ettei niitä sitten olekaan kun tarvitaan! Hän yritti jo tulla kokonaan neuvottomaksi ja horjua aamulla halmeelta palattuaan. Niinkuin olisi sielu jo nostanut kapinan Herraa vastaan ja niinkuin ei olisi enää muuta turvaa kuin maallinen ja näkyvä.

Vaan hänen täytyy joka päivä valvoa ja pitää välinsä Herran kanssa selvinä, että olisi muille antamista, kun muut tarvitsevat lohdutusta ja turvaa ja ettei puhuisi yli uskonsa ja oman koettelemisensa. Kun on vain Herra joka päivä silmäin edessä ja Herran tie kulettavana ja Herran armo omana armona, niin ei muu mitään, eivät ulkonaiset puutokset eivätkä kärsimykset. Jos sen Riittakin sentään käsittäisi, jos ymmärtäisi, mikä on aarre, kun on Herra likellä, askelen ulottuvilla, niin ettei muuta kuin mennä ja laskea kuormansa hänen eteensä, siinä odottaa ja siitä ottaa sitten, mitä annetaan. Ja hänen oli taasen niin turvallista olo ja elämä, niinkuin oli ollut monesti ennenkin, kun sai tämän itselleen selvitetyksi.

Hän saapui niissä ajatuksissaan pihaan, ajoi kujan eteen ja heitti heinätukon hevoselleen. Isäntä tuli samassa ulos pirtistä — lyhyt, lihavahko, tuimannäköinen, seisoi äänetönnä, ivallisen näköisenä rappusilla ja katseli Paavoa, joka liikkui vikkelänä hevosensa ympärillä, huusi sitten jotain jollekin pihan yli kuin käskien ja komentaen.

"Mitä sinä täällä, Ruotsalainen?" kysyi isäntä puoleksi leikin, puoleksi ivan sekaisella äänellä.

"Tulin katsomaan, miten rikas parannusta tekee", vastasi Paavo ja ojensi kätensä tervehtiäkseen. "Kehnosti näkyy köyhältä käyvän", lisäsi hän, kun oli tervehtinyt.

Isäntä katseli yli pihan ja huuteli taasen jotain ikäänkuin estääkseen Paavoa jatkamasta.

"Köyhä kun tulee rikkaan luo, niin sillä on silloin hätä. Hätähän se minutkin liikkeelle ajoi — nälän hätä, kuoleman pelko. Sinulla on antaa, kun antanet — on aittaa, eloa, kalua."

Sutinen näkyi tarkastelevan Paavoa pitkään välinpitämättömän näköisenä, kääntyi vihdoin poispäin ja ärjäsi pirttiin mennessään: "Ei kappaakaan kerettiläiselle. Saat mennä omien uskolaistesi luo pyytämään — saavat auttaa jumaliset. Kuulut kulkevan kyliä uskon vimmassa ja muilla itseäsi elättävän. Kummako sitten, jos joukko nälkää näkee!"

Koski niin kipeää Paavoon kuin olisi puukolla pistetty.

"Minä sen jo arvasin", sanoi hän porstuassa isännälle kiihtyneesti, "että sen on Sutisen sydämen saatana lukinnut. Ja lujassa onkin, minkä se lukkoon panee. Sitä ei aukaise köyhän valitus eikä vaivaisen huuto. Näyt kuulleen ja uskoneen kaiken maailman puheet, kun senkin, että minä kulen muilla itseäni elättämässä. On tehty työtä, on raadettu aamusta iltaan ja iltojakin vielä pitkältä. Sen ovat näköiset nämä kädet."

Ja Paavo puristi käsiänsä nyrkkiin ja aukoi niitä isännän edessä.

"Vaan kun tässä täytyy kuolla", jatkoi hän, "kun Jonsan Sutinen antaa köyhän kuolla kotiinsa, niin panen tänne aittasi ovelle pitkälleni. Pitää olla rikkaallakin jotain harmia — saa korjata köyhän ruumiin tieltään."

Hän kulki kiirein askelin hevostaan kohti, mutta pysähtyi samassa keskelle pihaa.

Ei — ei hän saa näin mennä, ei hän saa Herratta lähteä, kun on Herran kanssa tullut. Ei hän ole ollut oikea pyytäjä, nöyrä ihmisten edessä, niinkuin olisi pitänyt ja niinkuin oli aikonut.

Hän pysähtyi äkkiä ja kääntyi ympäri. Hän tunsi, miten sisässä riehui ja aaltoili ja miten väkevät voimat taistelivat siellä vastakkain.

"Sinä loukkaannuit, Sutinen", sanoi Paavo takaisin palattuaan, "sinä panit pahaksesi. Puhuin turmeluksestani. En ollut oikea pyytäjä, ei ollut mieleni oikea."

He seisoivat hetken äänettöminä kumpikin, Paavo pihalla, Sutinen ovessa.

"Käyhän sisään — tulehan pirttiin!" sanoi Sutinen vihdoin, ja hänen äänensä oli muuttunut ystävälliseksi. "Jätä säkkisi siihen, saavat siitä ottaa ja mennä antamaan!"

Kun Paavo palasi illalla kotiinsa, oli hän täynnä hyvää tuulta, laski leikkiään, lähenteli lapsia ja puheli Riitalle pitkin iltaa iloisena, tyytyväisenä.

"Se on niin, että Herra antaa, että Herralla on jakamatonta tavaraa, kun on meissä ottajaa ja oikeaa rukoilijaa. Mutta syntisen sydän on häälyvä ja hätäilevä. Se milloin uskoo ja luottaa, milloin taasen epäilee ja pelkää", puheli Paavo illalla maata mennessään.

Hän ihmetteli itsekin usein, miten hän jaksoi tehdä työtä aamusta iltaan ja sitten kulkea pitkät matkat sunnuntaisin Savojärvelle ja sieltä taasen öisin palata. Niinkuin olisivat voimat vain kasvaneet ja työinto kohonnut, vaikka oli aina pettu syötävänä ja sammalsurve, ja niinkuin olisi usko vain vahvistunut vastoinkäymisissä. Sieltä — sieltä hän sen sittenkin sai kaiken — Jumalan sanasta ja heränneiden ystävien seuroista. "Jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman". Niin se on. Hän on sen itse kokenut ja tietää sen sanoa muille omasta kokemuksestaan. Miten on sentään kovaa ja raskasta niiden muiden elämä, joilla ei ole tässä elämässä muuta mitään kuin maallista, jokapäiväistä puutetta ja kärsimistä köyhinä vuosina, ei mitään toivoa eikä iloa Jumalassa, ei uskoa eikä voimaa, millä kestää ja kantaa kaiken!

Ei ollut Riitallakaan. Ei jaksanut raukka päivääkään harjoittaa kärsivällisyyttä. Mikä se on oikein, joka tekee ihmisen kärsimättömäksi ja ärtyisäksi ja kasvattaa kiukkua? Ahneus se on ja parempien päivien tavotteleminen ja takaa-ajaminen. Kun hän tarkkasi oman epäuskonsa ja kestämättömän mielensä syvimpiä juuria, niin paljastui sieltä alta ahneus, se vanha, joka on kaiken pahuuden alku, joka maailman lapsia hallitsee, vaan jota hänen täytyi kuolettaa. Se se oli Riitan synti. Siitä olivat lähtöisin kiivaat, kiukkuiset puheet ja pitkällinen murjotus ja äänettömyys. Vaan se oli kuritusta ja rangaistusta hänelle. Hän oli omin lupinsa ottanut vaimon, Herralta kysymättä, kananealaisten tyttäristä eikä Herran kansasta. Hänen täytyi kantaa tämä omana ristinään, jonka oli itse hankkinut.

Hän oli taasen ollut monta päivää Savojärvellä ja Ollikkalassa, valvonut öitään nuorten, vasta heränneiden kanssa ja palannut väsyneenä kotiin. Kun hän astui pirttiin, huomasi hän vieraan istumassa pöydän päässä ja lukemassa raamattua. Se oli Karjalan miehiä, Kuosmanen nimeltään, Nurmeksen Keyritystä.

"Onko se sinne Karjalaankin jo Herra tulossa?" kysyi Paavo. "Se on täällä Savossa liikkunut maassa jaloin vuosikausia ja täällä vielä temmeltää. Vaan sen on ollut tie länteen päin."

"Ka — mitä tehnee ja minne lähtenee?" hoki Kuosmanen hämillään tietämättä, mitä oikein vastaa ja miten kertoa asiansa. "Puhuhan asiasi! Sitä on sillä asiaa, jonka on täytynyt lähteä yön selkään taipalelle", kehoitti Paavo.

Ja Kuosmanen alkoi kertoa, mikä häntä vaivasi ja mikä oli ahdistanut liikkeelle. Hän oli nähnyt ihmeellisen näyn kalastusmatkalla ollessaan helatorstaina. Mustiin puettu mies oli ilmestynyt nuotiolle, puhutellut häntä ja polttanut lastuja hänen kämmenellään.

"Vaan jos lienet nukkunut ja unta nähnyt?" keskeytti Paavo. Ei ollut Kuosmanen nukkunut eikä unta nähnyt. Oli istunut aamuyöstä nuotiolla ja miettinyt, mitä lie miettinyt, kun se tuli ja nuhteli häntä ja pani lastuja hänen kämmenelleen.

"Kun on ollut suruton ja jumalaton ihmisrukka, niin ettei ole osannut juhlaakaan oikein viettää eikä pyhää aresta eroittaa, niin on Herran täytynyt tulla alas omin käsin ohjaamaan ja tielle taluttamaan. Sinun pitää ottaa siitä neuvokista vaari!"

"Pitäisihän sitä, kun sillä pääsisi ja kun osaisi ruveta oikein elämään. Kyllä on liian paljo ihmisiä helvettiin kulkemassa. Tulin saamaan teiltä neuvoja, kun kuulutte niitä antavan."

"Tulit hyvänkin mestarin luo, kun minun. Tässä olen itsekin ollut neuvon tarpeessa kaiken matkaa, mistä taasen saada leipää nälkäiselle joukolle — ja muustakin", sanoi Paavo hymähtäen ja tarkastellen väliin Riittaa, väliin vierastaan.

"Näyt olleen sinäkin niitä kaiken maailman suruttomia, joilta on tie hukassa ja taito turmeltu", jatkoi hän hetken päästä. "Vaan sinun on tästä helppo alkuun päästä olkoonpa ollut näkysi mikä tahansa. Siinä on Herra edessäsi, tietäsi sulkemassa, etkä sinä siitä sivu pääse muuten kuin pakkaumalla. Pysy sinä siinä, puhu asiasi puolustelematta Herralle, jumalattomana, sairaana! Jos takaisin palaat, soentaa saatana yhä sokeammaksi."

Kaiken iltaa puhuivat Paavo ja Kuosmanen parannuksen asiasta. Kuosmasen oli niin hyvä olla, että hän kertoi milloin mistäkin, hyppi asiasta toiseen, kyseli ja keskeytti Paavoa.

"Sitä samaako lie Lieksan puolella?" sanoi Kuosmanen kuultuaan Savojärven herätyksistä ja heränneistä. "Kuuluvat menevän horroksiin, lyövän kämmeniinsä, haastelevan kiireesti ja kummallisella äänellä."

"Sitä — mitäpäs muuta!" sanoi Paavo puoleksi ihmeissään ja kysyvänä, puoleksi varmana, kuin olisi asia itsestään selvä.

Hän istui pitkän ajan ääneti ajatuksissaan, ja hänen silmissään kuvastui outo ihmettely.

"Pitääkö vielä nähdä uusia ihmeitä?" kysyi hän hetken perästä hiljaa kuin itseltään. "Vai liikkuu sielläkin! Liekö sitten oikeaa vai väärää? Vaan miksei ole oikeaa, jos on kerran Herran alkamaa."

Ei Kuosmanen tiennyt, mitä oli ja mistä oli. Sen vain tiesi, mitä oli muilta kuullut, että oli joku lahko semmoinen syntynyt Lieksassa ja että ne siellä kokoontuivat samoin menojaan pitämään.

"Vaan kuka niille puhuu ja niitä hoitaa?" kysyi Paavo uteliaana.

"Jostain Venäjän rajalta kuuluu olevan — joku Härkönen sieltä päin."

Se tuntui Paavosta niin oudolta ja ihmeelliseltä, että hän palasi siihen tuontuostakin, kyseli ja kuulosti kaikki, mitä Kuosmanen oli kuullut.

"Herran tiet ovat tutkimattomat ja salatut. Sitä ei tiedä kukaan, mistä alkaa ja mihin loppuu ja mistä ottaa milloinkin aseet käteensä. Sodalla sortaa ja nälällä näännyttää kansaa, pimeää, surutonta kansaa, näkyjä näyttää ja unia uneksittaa sellaisia, että heräävät ja pyrkivät helvetin partaalta pakoon", puheli hän Kuosmaselle.

Mitä lie Paavo miettinyt. Hän näkyi liikkuvan rauhattomana pirtissä, istuvan ja taasen nousevan jonnekin mennäkseen.

"Samalla lailla se alkoi täälläkin Savossa", sanoi hän taas ja istui Kuosmasen viereen. "Keskellä kirkasta päivää painoi Herra heinäväen maahan Savojärvellä. Siitä ne tulivat sellaisiksi, että puhuivat vain helvetin tulesta ja Herran tuomiosta, toiset itkien selvillä päin, toiset horroksissaan oudolla äänellä. Vaan ne ovat siitä jo selvinneet. Ne kulkevat nyt tasaista tietä, Herran tietä, kaitaa, levollisina, rauhallisina. Se on siinä vaara suurin, missä syntinen on herkin ja avuttomin, missä sokean silmät ovat avautuneet, ja Herran kirkas päivä on silmiä huikaisemassa. Siinä niitä sielläpäin jo eksytettiin."

"Vaan jos olisi lähteä sinne", sanoi Kuosmanen ja tarkkasi Paavoa kysyvästi.

"Karjalaan —?"

"Karjalaan — Lieksaan — niiden menoihin sinne. Mikä matka tämä on?" sanoi Kuosmanen. "Päivän astut, toisen soudat, niin jo olet kolmantena perille päässyt. Ei mikään matka nuorille miehille."

"Menkää, kulkekaa, painukaa niin pitkälle kuin saloa riittää — vaikka Venäjälle asti!" kuului Riitta sanovan kiukkuisasti toiselta puolen pirttiä.

Paavo ei ollut kuulevinaan, istui vain ja mietti, mitä lie miettinyt, Riitan kiukkuako ja kärsimättömän mielen purkausta vai Kuosmasen puhetta ja Karjalan matkaa.

"Lähden, kun lähtenet kumppaniksi", sanoi hän vihdoin reippaasti, päättävästi kuin uhmaten.

"Lähdet, vaan pidäkin joukostasi parempaa huolta! Juokset lakkaamatta — kumma kun jaksatkin — kulet saarnaamassa ja muita vielä mukaasi houkuttelet pitkille matkoille. Et näy välittävän, vaikka kuolisi joka nokka nälkään", jatkoi Riitta samassa sävyssä.

"Ei kuole, ei tapa petäjäinen teitä nyt enemmän kuin ennenkään", sanoi Paavo vakavasti, sävyisästi. "Vaan turmelus tappaa sielun ja kiukku ja kärsimättömyys. Kun älyäisit, että tässä on sielun vaara suurempi kuin ruumiin."

Riitta käveli kiivaasti pihalle ja paiskasi oven kiinni perässään, niin että seinä tärähti.

"Semmoinen on minulla vaiva, vaan sekin pitää Herran vaivana kantaa", jatkoi Paavo Riitan mentyä. "Osaan muita opettaa ja neuvoa, vaan en omaa akkaani."

Hetken päästä palasi Riitta sisälle puusylyksen kanssa, jonka sitten pudotti raskaasti pirtin nurkkaan. Hän näkyi olevan tyynempi, rauhallisempi, kulki edestakaisin kuin itseään lepyttäen ja muilta äänettömästi anteeksipyytäen.

"Jos on Herran työtä siellä, niin niitä pitää mennä kehoittamaan ja rohkaisemaan. Se on Herran ystäväin etu ja onni sellainen, että tukevat toisiaan, että ovat yhtä, missä ovatkin, ja yhdessä vaeltavat taivaan tietä käsi kädessä, kantaen ja nostaen ja ojentaen. Missä olisivat jo Savojärven heränneetkin, jollei niitä olisi hoidettu ja niille Herran eteen tietä auottu? Toiset surmillaan, mielipuolina, toiset maailmaan uupuneina, toiset väärään kristillisyyteen eksyneinä", puheli Paavo Riitalle yhtä hyvin kuin Kuosmasellekin.

Mitä kaikkea hän olikaan jo ennättänyt ajatella! Sitäkin, että siitä syttyy ja leviää vielä palo semmoinen, jota ei ole ennen nähty, että ne kulkevat sieltä tänne ja nämä täältä sinne, että erämaa tässä välillä vielä kaikuu Karjalan ja Savon ystäväin yhteisestä laulusta. Ja muutakin. Vaan ei hän uskaltanut sitä ajatella loppuun. Ei hän ollut mikään, ei hän pyrkinyt miksikään. Jos se on hurmaa ja eksymyksen henkeä, niin hän korjaa ja oikoo, minkä osaa ja ymmärtää, vaan jättää sitten toisten hoidettaviksi, jos on hoitajia.

Aamulla aikaisin he läksivät. He kulkivat poikki suurien salojen, yli soiden ja korkeiden vaarojen. Paavo oli iloinen, toisenlainen täällä kuin kotona, astui edellä kengät kainalossa. Ne olivat komeita vaaroja Karjalan vaarat ja niiltä avautui yhtä komeita, laajoja näköaloja minne asti tahansa, jonnekin Venäjän rajalle. Hän pysähtyi ihmetyksissään korkeimmille kukkuloille tähystellen äänetönnä suurta, rannatonta saloa, joka rauhallisena, äärettömänä, ikuisena uinui alla ja häipyi kauas etäisyyteen. Niinkuin siellä sen takana jossain olisi luvattu maa, joku ihmeellinen, salaperäinen, joka odotti ja houkutteli luokseen.

"Se on tällaista syntisen tie taivaaseen, kuin on tämä meidänkin kulkumme Karjalaan", puheli Paavo Kuosmaselle. "Nouset notkosta vaaralle, silmäät, tähystelet hetken kauas ja näet uusia vaaroja, niin jo samassa saat painua korpeen ja suolle ja rämpiä rämeitä. Ja aina on suota pitemmältä ja pehmeää maata. Kauan kulin siinä korvessa kuivalle pääsemättä, ponnistelin yksinäni odottamatta, toivomatta, näännyksiin asti. Vaan nyt on jo helpompaa, nyt on sellaista, että tietää ja saa uskoa, että tulee kuivakin vielä vastaan ja kangasmaa — on tullut jo monesti, tulee vastakin. Ei saa hätäillä syntinen, ei panna määriä mitään, vaan odottaa — uskossa odottaa. Se on elämän tietä vaivan ja ristin alla oleminen, niinkuin on tietä tämäkin polku huonoja pitkospuita myöten suolla."

Hän kulki sitten taas pitkät ajat äänetönnä ajatellen omia asioitaan, Riitaa ja Riitan kärsimätöntä mieltä ja surutonta elämää. Mitä siitä vielä tuleekaan? Pahenee vain vuosi vuodelta, lisää omaa kuormaansa ja hänen, tekee molemmille elämän yhä raskaammaksi. Kun on kiukkuinen vaimo kotona ja puute jokapäiväisenä vieraana, niin ei muuta iloa eikä huvitusta kuin Jumalan sana, ja kun ei siitäkään sitten enää tunne mitään saavansa, niin täytyy taas lähteä ystäviin, vaikka ruumis on väsynyt ja työstä kipeä. Vaan se voi olla Herran johtoa sekin. Ei tulisi muutoin kuletuksi eikä mennyksi eikä puhutuksi niille niin usein eikä katkaistuksi pitkää taivalta Sutelasta Savojärvelle, ellei olisi pakko semmoinen. Ja hänestä tuntui silta, että hän on löytänyt taasen uuden selityksen omalle elämälleen ja että nyt on helpompaa sekin, mikä äsken oli ollut niin raskasta.

Aivan kuin hän saisi tätä samaa taivalta vielä monesti taivaltaa, saisi mennä ja tulla yhtä iloisena, kulettaa tulta toisesta paikasta toiseen, vuorotellen Savosta Karjalaan ja Karjalasta Savoon. Miten se siltä tuntuikin — miten ne olivatkin kuin tuttuja jo nämä vaarat täällä ja vedet vaarojen välissä ja tummat, totiset talot vaaroilla! Ja miten oli tuntu täällä luonnossa ja ilmassa samanlainen kuin Savojärvelläkin, ikävöivä, kaihoava, salaa etsivä, jonnekin pyrkivä, ja salon eläjillä kaikilla sama katse ja surunvoittoinen puhe!

He pyrkivät vanhaa taloa kohti vaaran laelle. Pitkä, kaunis Pielinen avautui yhtäkkiä eteen pohjoiseen kaveten, etelään leveten, ja kaukana vesien takana, suurten selkien toisella puolen, kohosi uusia vaaroja, yhä jylhempiä ja juhlallisempia.

"Tämä Nälkömäki tässä on vanha paikka", puheli Kuosmanen vaivalloisesti vaaran rinnettä astuen. "Tässä on sama suku elänyt monta polvea. Lie ollut nälkää entisaikaan jolloinkin, koska on nimi sellainen, vaan nyt ovat eläjät vankat, paikkakunnan parhaat. Vaara tässä henkii lämpöään, Pielinen tuolla alhaalla sumujaan ja huurujaan."

Paavo kääntyili ja katseli riiputtaen raskaasti konttiaan ja tepastellen kivistä polkua myöten. Hänestä tuntui niin somalta, että hän nyt oli täällä, että hän oli menossa sinne niiden seuroihin, uusia ystäviä hakemaan ja tekemään ja että täällä oli tällaisia suuria taloja, joissa oli pirtit kahden pään ja että Pielinen oli tässä, suuri, pitkä, leveä, jonka yli saavat huomenna soutaa.

He kylpivät vielä illalla. Isäntä kertoi heille herätyksistä ja heränneistä, joita oli Lieksan puolella, Härkösestä ja Pyyköstä, jotka niitä hoitivat ja niiden kanssa seuroja pitivät.

"En tiedä, mitä lie — en ole ollut niiden menoissa, eivät ole olleet muutkaan täältä päin", puheli isäntä. "Papit ovat niistä varoittaneet ihmisiä, kun ovat kuulleet niiden melusta ja metelistä. Jotain outoa lahkoa se vain on. Kuuluvat kaatuvan maahan ja pitävän vierasta ääntä varsinkin silloin, kun se Pyykkö niille saarnaa. Se kuuluu olevan ankara mies. Vaan Härkösestä sanovat, että on toisenlainen, hiljainen ja lempeä, sellainen, joka ei ääntä nostata. Olisi sitäkin kerran kuultava ja nähtävä."

Paavo muisti ensimäisiä herätyksiä Savojärvellä ja oman nuoruutensa aikoja, miten hän aina seisoi peläten ja vapisten oven pielessä, kun Juhana Martikainen julisti tuomioitaan ja ihmiset kaatuivat kauhuissaan lattialle.

"Sitä se oli sielläkin — sitä samaa huutoa ja helvetin pelkoa — ennen Savojärvellä, kun pimeä, syntinen kansa heräsi. Antaa niiden aikansa huutaa ja menoansa pitää. Siitä ne herkiävät, siitä niille vielä koittavat rauhan ja virvoituksen ajat Herran kasvoista ja tuntemisesta. Hukkuva on hullu ja hätäinen. Ei tunne pelastajaansa, ei osaa eikä ymmärrä pysytellä paikallaan ja odottaa, että tulisi hiljaisuudessa autetuksi."

He kulkivat poikki Pielisen varhaisena kesäaamuna, isäntä soutaen, Kuosmanen keskellä istuen, Paavo perässä. Miten tämä olikaan kaikki kaunista, sellaista jylhän kaunista, jota ei Paavo ollut ennen nähnyt milloinkaan! Kaukana kultasi aurinko Paalasmaan kupeita ja kukkuloita ja valoi kirkkauttaan alas vesiin näköpiirin rajalla. Korkeat vaarat kohosivat kahden puolen autereisina toinen toistaan ylemmä kuin keskenään kilpaillen ja omaa mahtavuuttaan ihastellen.

"Jo on Herra tuhlannut teille kauneuksiaan! Kun tätä vain kestäisi ja täällä saisi aina elää ja olla, niin ei parempaa taivasta syntisellä", sanoi Paavo kuin jostain alkuun päästäkseen ja tarkkasi isäntää terävin katsein.

"Onhan tämä — onhan sitä Luojalla tätä lajia. Vaan kun ei tällä elä — ei elä henki eikä ruumis", kuului isäntä vastaavan Paavolle.

"Silläkö sinäkin sieluasi raskautat, mitä syödä ja juoda ja millä ruumiinsa verhota — sillä ne sielläpäinkin. Niinkuin siinä olisi onni ja autuus, missä on selvää leipää ja aitat kaikki eloa täynnä ja niinkuin se auttaisi kuolemassa. Vaan ei auta, ei päästä perille sillä ruualla."

Ja Paavo alkoi sitten puhua isännälle oikeasta onnesta ja rauhasta, jonka sielu saa Herralta evääksi ja elämän leiväksi, jonka hän oli saanut itse ja muut — Kuosmanen tässä ja Savojärven ystävät.

"Sen on tuli alkanut palaa pienellä paikalla, kun on tämän Kuosmasen kämmenellä, vaan siitä se vielä levenee ja laajenee niinkuin kuivassa kankaassa. Joka tottelisi aikanaan ja antaisi Herran kutsumukselle kunnian, niin pääsisi vähemmällä. Ei tarvitsisi huutaa, ei hätäillä eikä helvetin polttoa povessaan kantaa. Vaan ei ymmärrä ihmisrukka aikanaan, mikä on hiljainen, salainen, outo ääni sielussa, joka kutsuu ja kuiskii kuin kaukaa jostain erämaan kulkijaa kotiin huhuillen. Eikä ymmärrä sitäkään, mitä on pelko sellainen ja avuttomuuden tunne yksinäisinä hetkinä ja mitä sielun rauhattomuus ja salattu, sanaton huokaus — että on Herran kutsumusta ja eksyneen ihmisen tuntematonta etsimistä maailman rantaa kulkeissaan. Ja kun ei ymmärrä, kun ei osaa ottaa vähemmästä vaaria, niin täytyy Herran tulla alas ja alkaa paahtaa ja polttaa helvetin tulella, maahan painaa ja pakottaa. Siitä se sitten se hätä ja huuto ja parku."

Isäntä pysäytti vähäväliä soutamisen, lepuutti airojaan ylhäällä ja istui ajatuksiinsa vaipuneena vetäisten taasen venheen pituudelta matkaa. Ei hän ollut ennen sellaista kuullut, niin likistä ja lämmintä ja ottavaa, ei ollut ymmärtänyt eilen, mikä ja millainen vieras oli Kuosmasen kanssa taloon tullut. Eikä hän ymmärtänyt vieläkään, kuunteli vain ja katseli kiireestä kantapäähän Paavoa ja ihmetteli. Ja hänestä tuntui siltä kuin olisi joutunut johonkin, josta ei enää pääse pois, niinkuin tämä vieras tässä pitäisi kiinni, veisi jonnekin, kulettaisi tuntemattomaan maahan, kauas kotoa.

Hän oli hänkin ollut suruton ja huolimaton sielunsa pelastuksesta, oli aamusta iltaan ollut kynsin hampain kiinni katoavassa tavarassa muistamatta sitä, mikä on katoomatonta siellä jossain kaukana, rajan toisella puolen. Oli joskus tuntenut hätää sielussaan ja kuoleman pelkoa, yksinäisinä hetkinä salolla liikkuessaan ja pimenevässä pirtissä istuessaan illoin, kun muut jo nukkuivat oljillaan ja hän yksin valvoi. Vaan siihen oli sitten pelko taas haihtunut, unohtunut pitkiksi ajoiksi ja sulautunut maailman puuhiin ja elatuksen huoliin. Ei hän ollut milloinkaan päässyt alkuun eikä ollut osannut eikä ymmärtänytkään alkaa. Miten hän ja miten ne muutkaan, jotka olivat samanlaisia kuin hänkin oli?

He astuivat taasen kaiken päivää, nousivat ylös vaaroille, laskeusivat alas lepikkoahoille ja vetelille soille, silmänkantamattomalle. Otettiin jostain opas mukaan taipaleelle, joka tuntui loppumattomalta. Siinä kohosi vaara edessä, aivan käden ulottuvilla. Se oli tulevinaan vastaan, sen kylki näytti viettävän suon laitaan asti, vaan siitä se pakeni taasen, painoi hartioitaan alas, leveni, loittoni, piiloutui jonnekin kauas pitkän, synkän korven taakse kuusikon varjoon. Kun he iltasella vihdoin saapuivat viimeiselle vaaralle, korkealle Hangasvaaralle, Härkösen taloon, olivat he niin väsyneet, että painautuivat pitkälleen pirtin lattialle ja siihen heti nukkuivat.

Paavo kuului puhelevan pirtissä aamulla aikaisin Härkösen kanssa, kun toiset vielä makasivat. Istuivat kuin vanhat tutut pöydän päässä rinnakkain, vastapäätä vanhaa raamattua, joka siinä lepäsi jaloillaan heidän edessään, Paavo pitkänä, pystynä, Härkönen pienenä, kumarana.

"Vai ei ole täälläkään tietty, miten alkoi!" kuului Paavo sanovan. "Se on nyt kuin ilmassa, niin ettei tiedä kukaan, missä iskee alas ja kutka sen käsiin ensiksi joutuvat. Toiset näkevät näkyjä ja ja kuulevat ääniä, toiset alkavat huutaa hädissään keskellä kirkasta päivää, mikä kotona, mikä työssä ollessaan. Niitä herää siellä joka viikko."

"Niin tekee täälläkin. Näkyy tarttuvan toisista, kulkevan kuin kulovalkea. Siellä niitä on rannempana Pielisen puolella kohta joka talossa", sanoi Härkönen.

"Niinkuin tämä Kuosmanenkin. Mies pimeä ja suruton lähtee kalalle suurena juhlana, niin tulee Herra sillä tiellä vastaan. Siitä piti sitten painaa Sutelaan saakka läpi yön", puheli Paavo katsellen Kuosmasta, joka istui oljilla nousua tehden.

"Ka — kun ei likempänä löytynyt lohdutusta", sanoi Kuosmanen.

"Ei löytynyt, kun ei löytynyt Herraa itseään eikä Herran tietä. Se on lohdutus siellä, missä Herrakin — Herran mukana. Lustig niitä siellä lohdutti Savojärvellä, muudan kuleksiva mies jostain Pohjanmaalta, ja sammutti Herran työtä. Olisi vienyt heränneet, mihin olisi vienytkään, ellei olisi hätään päästy. Kun saivat lohdutuksen, mutta Herra jäi saamatta ja Herran tie tuntematta, niin oli rauha _väärää,_ rauhaa. Sen alla kasvoi sitten lihallinen mieli, joka alkoi hypittää."

Ja Paavo kertoi heränneiden tilasta ja eksymyksestä ja taisteluistaan Lustigia vastaan ja siitä valosta, minkä oli sepältä saanut.

"Eksyvät helpoimmin, jotka suurinta ääntä pitävät. Etsivät rauhaa ja lohdutusta ja tuttavaa armoa, vaan eivät tahtoisi Herran tielle taipua, ei leipää syödä, vaikka voin leivän päältä nuolevat. Sitäkö ne täälläkin?"

"Sitä samaa", sanoi Härkönen naurahtaen. "Pyykkö niitä peloittaa, lailla uhkaa ja tuomitsee, niin juoksevat tänne hätänsä kanssa. Juoksisivat enemmän, ellei olisi niitä soita siellä välillä. Vaan ei minusta kenenkään neuvojaksi."

"Niitä pitää jonkun olla neuvomassa ja niille tietä aukomassa. Sitä minäkin pitkät ajat — sitä, ettei minusta mihinkään. Ja sitä samaa sanoo sydän vieläkin. Jos sitä kuulin, niin olisivat hukassa heränneet. Herran työtä pitää tehdä sen, jolla on valoa, vaikka vähänkin olisi. Nyt on sellainen aika, että täytyy. Ei ole papeista ainakaan apua. Pauhaavat joka pyhä uutta villitystä vastaan ja usuttavat surutonta maailmaa niiden kimppuun, jotka sielustansa huolta pitävät."

"Niin tekevät — niin kuuluvat jo tekevän Nurmeksessakin", sanoi Härkönen.

"Joka paikassa, missä Herran henki liikkuu ja Herra itse maassa jaloin."

"Vaan miten sinä, vieras, niitä oikein neuvot ja opetat, jotka ovat neuvon tarpeessa?" kysyi Härkönen.

Paavo istui hetken aikaa eteensä tuijottaen.

"Minun on oppini ja neuvoni pienellä paikalla. Työnnän niitä Herran eteen ja sanon: Pysy siinä, puhu siinä asiasi Herralle, sano syntisi, huuda jumalattomuuttasi ja julista itse tuomio ylitsesi, niinkuin sen Herrakin julistaa, vaan älä lähde pois, älä karkaa Herran käsistä! Odota siinä, milloin asiasi toimittaa ja tuomiosi muuttaa armoksi! Minulla on sama neuvo, mikä sepälläkin."

Härkönen tuntui kuuntelevan henkeään pidätellen Paavon puhetta.

Miten se oli selvää ja yksinkertaista! Jotain samaa oli hänenkin mielessään ja ajatuksissaan liikkunut, vaikkei ollut osannut sitä muille tulkita. Sinnepäin hänkin oli koittanut niitä neuvoa — poispäin itsestään, Herran käden alle ja kuletettavaksi ja Herran itsensä lohdutettavaksi.

"Niiden pitää tulla Herran opettamiksi, että pääsevät omille jaloilleen", jatkoi Paavo. "Ei ole täällä, näillä taipaleilla neuvokkia joka hätään eikä ole sielläkään. Jumalan sanasta itsestä pitää saada, mitä sielu tarvitsee."

He puhelivat, lukivat raamattua, avasivat yhä enemmän sydäntään toisilleen. Ja heistä tuntui niinkuin he olisivat vanhoja ystäviä, jotka olivat pitkän ajan perästä taasen toisensa tavanneet, ja niinkuin heitä kumpaakin tarvittaisiin ja heillä olisi kummallakin samanlainen tehtävä ja kutsumus, Paavolla Savossa, Härkösellä täällä Karjalassa.

"Mennään, kuletaan, tutkitaan kaikki turmeluksen varustukset kahden puolen Pielistä!" sanoi Paavo iloisesti, kun he aamulla lähtivät, Härkönen mukana.

Oli yhtä seuramenoa monta päivää, kulkemista ja astumista ja istumista pitkissä mustissa pirteissä, joiden katto kaartui lakeista kohti ja joiden savu-mustat seinät kuulsivat kesäisen illan ruskosta. Oli itkua ja iloa, oli särkyneiden sydänten hiljaista nyyhkytystä ja lohdutuksensa saaneiden riemun yltäkylläisyyttä.

"Ette saa jäädä siihen, missä olette ja missä armo makeimmalta maistuu, niinkuin ei siihenkään, missä vihan tuli sielua polttaa. Siitä pitää lähteä jokapäiväiseen kilvoitukseen, sotaan syntiä vastaan, isensäkieltämiseen ja muuhun hengelliseen harjoitukseen. Ei saa liikkua laajalla syntinen, vaan pysyä yksinkertaisena ja nöyränä joka päivä Herran edessä. Ei saa itseänsä ihailla, jos on kuka päässyt Herran kihloja kantamaan, ei epätoivoonkaan langeta eikä sielun pimeään hukkua, vaan muistaa valvoa asiaansa hyvänä niinkuin pahanakin päivänä. Sielun vaara on siinä, missä ei syntinen luulekaan olevan, on armon kukkuloilla yhtähyvin kun epäilyksen alavilla ja kiusausten pimennoissa. Vaan nämä vaarat vältetään jokapäiväisen valvomisen alla. Kulkekaa sitä tietä, jota Herra kulettaa ja kun tienne nousee pystyyn, niin seisokaa siinä alallanne sielun ikävässä ja odotuksessa, siksi kun umpi taasen aukaistaan ja Herra on asianne toimittanut! Ja jos ei sittenkään selviä, jos on aina vain pimeää ja polttavaa sielussa pahana päivänä, niin menkää ja kysykää muilta — tältä Hangasvaaran Härköseltä, jolle Herra on salatun viisautensa uskonut teitä varten!"

Kuului kaunista laulua pankon puolelta, kun Paavo oli lopettanut — haikeaa, ikävöivää, etsivää. Ei kukaan liikkunut, ei kääntänyt päätään, ei liikuttanut jalkaansa, istuivat vain samassa asennossa, niinkuin olisivat siihen jähmettyneet ja jääneet hiljaisuudessa miettimään, mitä olivat kuulleet, ja sitä sitten sieluunsa kalliina aarteena kätkemään.

"Ketä ne nämä tytöt ovat, jotka laulavat?" kysyi Paavo Härköseltä.

"Ovat Ilomantsin tyttöjä — nuoria tyttöjä sieltä — pokost puolelta. Kutovat kankaita ja kulettavat Kuopioon myötäviks", kuului Härkönen vastaavan.

Paavosta tuntui niin hyvältä olo, ettei ollut ennen milloinkaan tuntunut sellaiselta seuroissa.

"Hoida sinä näitä, Härkönen, pidä omina lapsinasi, kuleta, kanna väsyneitä, ojenna eksyneitä uudestaan Herran tielle! Nyt on kaski kaadettava — nyt on aika. Nyt on päivä, jolloin pitää työtä tehdä — Herran päivä, valkeuden päivä."

"On täällä tämä Pyykkökin", sanoi Härkönen hämillään.

"On Pyykkö, vaan kun peloittaa ja arkiuttaa, niin tule sinä Kristuksen rakkaudella kesyttämään!"

Ja Paavo alkoi taasen neuvoa Härköstä, miten pitää heränneitä hoitaa, etteivät eksy eivätkä pyri takaisin maailmaan.

"Ei halon kanssa, ei hosumalla eikä lyömällä. Säikähtävät, pakoilevat ja juoksevat omille teilleen. Syötä niitä hunajalla, juota maidolla, niin kestävät sitten väkevää ruokaa, kun ovat ensin kesyyntyneet."

Nälkömäen isäntä istui hiljaisena, harvapuheisena, katsellen syrjästä Paavoa ja kuunnellen. Niinkuin olisi ollut hänelle puhuttua se, mitä Paavo oli puhunut pitkin matkaa, niinkuin se olisi häntä tarkoittanut ja häneen joskus salaa, oudosti katsellut. Ja niinkuin hänessä itsessään olisi jotain särkynyt, niinkuin ei hän enää olisi se sama, mikä oli ollut lähtiessä.

"Sait olla kylvyssä sinäkin", sanoi Paavo isännälle, kun he nousivat Nälkömäkeen.

"Missä lienen ollut, vaan minusta tuntuu siltä, etten enää pääse teistä erilleni. Eikö pitäne tulla perässänne Savoon saakka!"

Paavo hymyili ja katseli hellästi isäntää ja jäi sitten pitkäksi aikaa tähystelemään taakseen taivallettua matkaa ja Pielistä ja korkeita vaaroja Pielisen takana.

"Se on nousu aina vaikeampaa, nousit mistä tahansa, joko notkosta vaaralle tai synnin suosta kuivalle, kovalle maalle. Miten se sepän tyttö lauloikaan:

"Vaikka korkea Ja myös vaivalloinen, Kuitenkin kulkea Aijon perille Läpi ahdingoitten Tälle vuorelle.

"Vaan kun on päästy vaaralle, kun on sielu saanut tuta tuttavaa armoa, niin aukeavat laajat maat alla ja elämän vedet ja virrat ja Herran kaupunki. Niin on minulle käynyt, niin käy teillekin."