VII.

Oli oltu Pietarissa ja tultu takaisin. Oli viikkokausia ajettu, oli yövytty milloin yksinäisiin taloihin taipaleilla, milloin suuriin kyliin ja kartanoihin. Oli kulettu kuin satujen maailmassa, kuultu paljon, nähty vielä enemmän. Miten oli oikein kulettu ja miten päästy perille ja miten periltä takaisin, ketä oli puhuteltu ja keneltä kysytty neuvoja, se kaikki oli nyt perästäpäin hämäränä, epäselvänä muistona. Kaikki ne tuntemattomat, oudot ihmiset, ylhäiset ja alhaiset, olivat kuin harmaan savun seassa, josta tarkemmin erottautui vain laitimmaiset ja likinnä olevat.

Kaiken menomatkan oli Paavo ollut alakuloinen. Hän oli lähtenyt vastenmielisesti kotoaan. Tiet ja talot taipalella olivat häntä lakkaamatta muistuttaneet entisestä, onnettomasta Puolan matkasta. Hän oli kertonut siitä Niskaselle, kuvannut sen kurjuutta. Joku talo, joku torppa oli aina tuonut muistoja mieleen siitä, miten oli yövytty sairaan lapsen kanssa, jääty päiväksi, pariksi paikalle ja odotettu kuolemaa, miten oli nähty nälkää ja kärsitty kurjuutta. Ei hän ollut koskaan ennen siitä sillä tavalla puhunut eikä niin sen vaivoja yhdellekään ennen paljastanut.

Mutta Wiipurista lähdettyä oli Paavon mieliala muuttunut ja perillä Pietarissa oli hän saanut taasen takaisin entisen hilpeän, iloisen olonsa. Oli ollut onni matkassa, olivat aina auenneet ovet, oli ollut lämmin vastaanotto siellä, minne olivat menneet. Olivat saaneet puhutella itseänsä piispaa, Pietarin suomalaisten piispaa, olleet piispan luona pitkän päivän, kertoneet Herran töistä Savossa ja Karjalassa, olivat syöneet, juoneet, saaneet lupauksia ja lohdutusta ja uutta intoa taasen asiansa puolesta.

"Pitäkää te vain seurojanne! Puhukaa te Jumalan sanaa ja rukoilkaa Herralta herätystä kansalle! Ei ole täällä teille esteitä, ja kun ei ole täällä, niin ei saa olla sielläkään", oli piispa sanonut ja puhunut pitkälti Pietarin uusista ihmeistä, miten siellä olivat korkeat herrat heränneet, miten hakeneet köyhiä ja alhaisia ihmisiä koteihinsa siellä rukoilemaan ja Jumalan sanaa viljelemään, miten oli yritetty ehkäistä niiden harjoituksia, mutta miten oli aina tullut ylempää lupa.

"Saat, Martikainen, sakkorahasi takasin, saat pitää, mikä on omaasi. Saatte avata uudestaan ovenne ystäville, likisille niinkuin kaukaisillekin. Ei ole Herran sana sidottu enää, eivät saa enää vihamiehet vaivata sielujanne sillä murheella, millä yrittivät. Ylempänä ovat meidän ystävämme kuin heidän", puheli Paavo ystävilleen.

Pidettiin suuria seuroja Nilsiässä ja Iisalmella, käytiin Kuopiossa ja Kiuruvedellä, kerrottiin kuulumisia, samoja asioita, samoja puheita samoilla sanoilla. Ystävät seisoivat äänettöminä heidän ympärillään pirtissä ja pihamaalla, missä vain Paavo ja Niskanen puhuivat matkastaan — kuuntelijat tekivät tungoksen, toistivat laitimmaisille, mitä likempänä kuulivat, hymähtivät, liikahtivat jokaisesta hyvästä sanasta ja sukkeluudesta, jolla Paavo väliin höysti puhettaan.

"On meillä sellainen Paavo, joka asiat hoitaa", sanoi joku joukosta.

"Hoitaa ja hakee oikeuden ja totuuden ja turvan turvattomille", lisäsi toinen.

"Vaikka keisarista asti", jatkoi kolmas samaa arvostelua.

Riitti puhetta Paavosta ja Niskasesta, Paavosta varsinkin. Se lisääntyi, höystyi, kasvoi, kaunistui. Paavo oli heidän johtajansa, joka oli saanut Herralta hengen ja voiman, suuremman kuin muut, ja suuremmat lahjat. Ei ollut sitä asiaa, jota hän ei ymmärtänyt, ei vaikeutta, jota ei voittanut. Menit sinne sen luo sielun hädässä, niin jo keksi kaukaa asiasi, näki läpitsesi, katsoi kuin lasin takaa ja tunki silmillään salaisiin sokkeloihin. Kävit kysymässä neuvoa mitä tahansa, aina palasit neuvottuna, aina oli tiesi tasaisempi ja päiväsi kirkkaampi. Mitä lie ollut ja mistä lie saanut sen taidon, mutta aina tiesi ennakolta, milloin tulivat Karjalasta Tahkomäkeen, ja lähetti venheen valmiiksi Syvärin rannalle. Ja tiesi senkin, että vainot tulevat, että maailma nousee heränneitä vastaan, vaan itse varasi omansa, hoiti joukkonsa, maksatti Martikaisen sakot, päästi sanan siteistä.

"Kävi niinkuin pitikin, niinkuin toivottiin ja odotettiin", sanoi Bergh Paavolle, kun he tapasivat toisensa Kuopiossa.

"Niinkuin käskettiin", vastasi Paavo. "Tiet tasattiin, ovet avattiin, sakot takaisin maksettiin. Suuret herrat ovat parempia kuin pienet. Niiden ei ole tarvis talonpoikia kiusata, tuntevat ja saavat herruutensa ilmankin."

Berghiä nauratti "Niin — niin — onhan se niinkin."

"On — ja on vielä muutenkin, on niinkin, että pienet herrat täällä pysyvät suruttomina, kun suuret siellä heräävät. Näille herroille täällä ovat heränneet häpeäksi ja pilkaksi, siellä niille kunniaksi. Onko sitä milloinkaan kuultu, että Suomen herrat olisivat heränneet synnin unesta ja lähteneet elämän tielle? Ovatko kulkeneet milloinkaan kansan edellä ja olleet esimerkkinä alhaisille?"

"Heräsi niitäkin aikanaan — ison vihan aikana. Korkeat upseerit ja aatelismiehet alkoivat kysellä pelastuksen ja rauhan tietä Venäjän vankeudessa ja sieltä toivat siunauksen ja valon tullessaan omiin koteihinsa", selitteli Bergh.

"Niin, niin — vaan entä vallesmannit, voudit ja viskaalit?"

"Ja papit?" jatkoi Bergh naurussa suin.

"Saako papeistakin puhua papin kuullen?" kysyi Paavo leikkisästi.

"Kun et vain pahaa puhu", vastasi Bergh samaan sävyyn.

"Kuule, Paavo!" sanoi hän samassa ja kävi vakavaksi. "Miten sinä saisit sovituksi sen Renqvistin kansa. Sitä minä olen monesti ajatellut ja siitä riidasta sielussani kärsinyt. Minulle oli Renqvist isänä ja ystävänä aikanaan. Avasin sille sydämeni ja sain siltä valoa pimeään sieluuni Pälkjärven erämaassa. Te olette molemmat heränneitä ja Herran miehiä, joita tarvitaan kumpaakin tänä aikana. Samahan se on, miten rukoilee, kun vain rukoilee."

"Ei ole sama. Ei sitä saa samana pitää, ei elämän Herrakaan pitänyt. Pitää rukoilla hengessä ja totuudessa eikä siinä henki kestä, missä lakkaamatta rukoillaan ja polvillaan ollaan. Uskosi sen määrää, et saa siitä määrästä sivu mennä. Sinä olet heikko vielä ja horjut sinne tänne. Tämä on tarkka ja arka paikka, tässä monet pettyvät."

"Mutta jos olet liian jyrkkä ja vaativa, jos sinä, Paavo, siinä panet liikoja vaatimuksia, kun sanot, että pitää olla sisällistä Herran tuntemista ja elävää uskoa sillä, joka rukoilee."

"Pitää — pitää olla, muutoin siitä tulee paljasta huutoa ja hengen hukkaa. Uskossa pitää rukoilla epäilemättä ja hengessä. Hengen pitää rukoilla sisäisesti, minkä suu ja sanat ulkonaisesti. Jos henki on laannut rukoilemasta, jää syntinen luonnon voimain varaan."

"Jospa niillä onkin henki, jospa ne rukoilevatkin hengessä", sanoi Bergh, vaikka hänen äänessään oli jo voitetun ja antautuneen väri.

"On, kenellä on, vaan ei kaikilla, ei puolillakaan. Mistä niillä on, jotka eivät vielä ole heränneetkään? Ja jos on joku saanut silmänsä auki, niin ei se siinä paikassa ole sovelias pyhien harjoituksiin. Ei niihin saa komentaa eikä käskeä eikä niitä kenellekään pakoksi panna. Siitä syntyy ulkokullattua harjoitusta. Tutki itse! Lue itse!"

"Minä vain rauhan vuoksi", sanoi Bergh, niinkuin olisi tahtonut lopettaa ja mennä muihin asioihin.

"Rauha on hyvä, vaan totuus ja oikea oppi parempi. Minun täytyy vanhasta Kristuksen opista kiinni pitää, maksoi mitä maksoi", sanoi Paavo.

Bergh ei enää jatkanut, vaan liikkui ajatuksissaan pöydän ympärillä ja siirteli kirjojaan ja papereitaan.

Hän oli aina hautonut mielessään ajatusta siitä, miten sovittaisi Paavon ja Renqvistin ja saisi lopetetuksi riidat ja erimielet. Ne olivat kumpikin hänen ystäviään. Hän oli kummaltakin saanut sielunhoitoa ja valoa ja uuden elämän ymmärrystä. Oli ollut monesti vaikea ratkaista, kummanko miehiä hän oikeastaan oli, Renqvistinkö, joka rukoili ja teki uskollisesti, ahkerasti työtään kysymättä kiitosta ja pelkäämättä moitetta, vai Paavonko, joka oli astunut esille erämaasta kuin Elia muinen ja tunkenut sanoillaan syvälle sielun sisimpään, vangiten mielet hengellään ja suurilla lahjoillaan.

Seuraväkeä tuli saliin ja kamariin, miehiä ja naisia, joukossa joitakuita nuoria herroja.

"Tämä tässä on apteekin herroja ja tämä kaupungin kultaseppä", esitteli Bergh Paavolle Antti Malmgrenia ja Jaakko Lundströmiä, "ja tämä on Pietari Väänänen, kirjakauppias. Ovat nämä ennenkin olleet mukana."

"Näitäkö sinä syksyllä kesyttelit ja näille tuolejasi kannoit?" kysyi Paavo nauraen.

"Näille. Näistä on Herra antanut uusia ystäviä. Nuorista näkyy alkavan", vastasi Bergh.

"Apteekkareista ei raamatussa puhuta mitään, vaan kultasepistä on kirjoitettu. Mikä se olikaan sen nimi, joka teki epäjumalia Efesossa? Kultaseppiä sekin oli."

"Oli, mutta ei tämä seppä niitä tee", sanoi Bergh nauraen ja ikäänkuin anteeksi pyytäen Paavon rohkeutta.

Nuoret miehet istuivat hämillään, katselivat väliin toisiaan, väliin Berghiä, väliin taasen avatun oven läpi liikkuvaa seuraväkeä saliin.

"Teillä, nuoret miehet, on tie lyhempi kuin minulla. Minun piti pitkältä kulkea, Sutelasta Jyväskylään asti, ennenkun sai sielu rauhan. Ei ollut lepoa likempänä. Te täällä pääsette papin luo omassa kylässä, oman papin, jonka Herra on hengellään voidellut. Vaan tie on itse kulettava, elämän tie, ristin tie", puheli Paavo.

"Nämä ovat jo ennen etsineet ja löytäneet ja tielle tulleet, nämä herrat", sanoi Bergh.

"Vai jo ennen. Ei se entinen enää kelpaa, ei sillä sielu elä", jatkoi Paavo. "Pitää saada uudet eväät, alkaa uudestaan alusta, pitää tulla uudestaan jumalattomaksi Jumalan edessä."

"Paavo tarkoittaa jokapäiväistä katumusta ja parannusta, sielun sisällistä ikävää, jokapäiväistä kilvoitusta turmeluksen käsissä", sanoi Bergh kuin selitykseksi ja kääntyi vieraisiinsa päin.

"Sitä — jos Herra on nämä kerran herättänyt ja tielle tuonut, eivätkä ole itse tulleet ja käskemättä ottaneet — sitä, ettei saa jäädä löytönsä päälle lepäämään. Joka siihen jää joutilaana, se ensin penseytyy ja sitten eksyy elävästä uskosta kuolleeseen. Vaan ne jo veisaavat. Mennään, puhutaan siellä siitä asiasta, puhu sinä, joka olet paimeneksi pantu!"

"Paavo myöskin", sanoi Bergh ja nousi lähteäkseen.

"Minä, salon mies, puhun savupirteissä salon eläjille, minkä sinä salissasi näille", lisäsi Paavo, kulki vikkelästi salin perälle ja istahti ovensuuhun.

Vaan puhui hän taas, niin kuin oli ennenkin puhunut. Hän alkoi alhaalta, vaatimattomasti ja harvakseen, kohosi siitä, paisutti, kasvatti puhettaan ja lopetti sitten siihen, missä mielet alkoivat liikkua ja kuulijain huomio oli korkeimmillaan.

"Sinä, Paavo, sen aina parhaiten selität, miten syntinen tulee vanhurskaaksi Jumalan edessä", sanoi Bergh seurain perästä kamarissa. "Missä sinä sen olet oppinut?"

"Akatemiassa — petäjävapriikissa", tokaisi Paavo kuin olisi vastaus jo edeltäpäin ollut valmiina. "Ei ole sillä hyvä, että olen sen kerran oppinut, vaan minun täytyy sitä joka päivä uudestaan opetella."

Nuoret miehet katselivat toisiinsa kysyvinä ja kummastellen.

"Salolla tukkii tuisku tiet talvella joka päivä. Niitä täytyy siellä itse ajamalla aukaista", jatkoi Paavo. "Itse on pitänyt minun puhkoa ummet suossa, polkea pohjat, kiertää kivet ja ajaa retuuttaa rekeni rikki. Ovat särkyneet savirikot ja rahkeet rikkoontuneet, vaan aina on perille päästy ja uudestaan aukaistu se, minkä talven sää on tukkinut. Siinä täytyy oppia kärsivällisesti ja hätäilemättä kulkemaan."

He istuivat ääneti, ajattelivat ja tutkivat mielessään ja arvailivat sitä, mitä Paavo oli puhunut ja mitä puheellaan tarkoittanut.

"Missä kulkenen, niin synnin säässä on aina kulkeminen enkä ole milloinkaan saanut pitkältä säätä pitää", jatkoi Paavo puhettaan. "Siinä tapaa helposti kärsimättömyys ja nurja mieli, mutta en ole enää lähtenyt epäuskoiselta sydämeltäni neuvoa kysymään, saanko ja tohdinko Kristusta puhutella huonossa, hätäisessä tilassani."

Paavo puhui yhä itsestään, omasta elämästään ja uskostaan ja kaikesta, niinkuin hän tahtoisi paljastaa sisimpänsä, panna kaikkensa näkyville siihen heidän eteensä, hyvänsä, huononsa, uskonsa, uskottomuutensa, voittonsa ja tappionsa, ja niinkuin hän tahtoisi hävittää heidän hyvät luulonsa ja suuret ajatuksensa omasta itsestään. Mitä hän sanoi ja puhui, se oli erilaista kuin muiden sanat ja puheet. Siinä ei ollut mitään tehtyä eikä tavoiteltua, ei hurskasta väriä eikä korkeaa juhlallisuutta. Se oli niin vapaata ja luonnollista, niin avomielistä ja lapsellisen nöyrää, että he kuuntelivat ahmien ja mielessään ihastellen ja istuivat totisina tuoleillaan.

"Katuja olette saaneet vielä kulkea, nuoret miehet, vaan korpeen kuletetaan teitäkin. Se on korven tietä, kristityn tie. Hyvä, että tulitte, että vastakin tulette, tulee niitä vielä teidän mukaanne muitakin. Tämä on sellaista tautia, joka tarttuu", puheli Paavo lopuksi.

Kun nuoret miehet tekivät lähtöään, sanoi hän jokaiselle vielä jotain kehoitukseksi ja ohjeeksi ja pani omia sukkeluuksiaan höystöksi.

"Sinulla ovat siellä ruumiin rohdot ja voiteet hyllylläsi, mutta sielun lääke on Herran takana. Sitä et sieltä itse ota, se annetaan sille, joka anoo ja uskossa odottaa. Tekopyhät ottavat itse, mutta Jumalan lapsille annetaan", sanoi hän Malmgrenille, joka oli istunut likinnä ja näyttänyt olevan toisia tarkkaavampi.

"Tässä olet muita ohjannut, Paavo, ja muille antanut hyviä neuvoja, mutta minut jättänyt ilman", sanoi Bergh Paavolle, kun vieraat olivat menneet.

"Sinulle sitä, että karta Renqvistin tekopyhyyttä ja rukoile sen verran kuin uskosi kestää!"

"Mutta kun olen taas tänä iltana tuntenut sellaista köyhyyttä ja tyhjyyttä, että itseäni kauhistaa. Minä aina väliin joudun ahtaalle oman huonouteni käsissä täällä niinkuin Perkjärvelläkin. Muille saarnaan ja muita opetan ja itse tunnen olevani osaton."

Paavo puristi silmänsä umpeen ja istui hetken vielä ääneti, kun Bergh jo oli lopettanut.

"On niitä rikkaita pappeja, saa olla joku köyhäkin joukossa", sanoi Paavo. "Köyhän on puhe nöyrempää. Ja köyhänähän se elämän Herrakin tuli köyhille saarnaamaan. Mieti sinä sitä! Rikasten puhe on rikkaita varten, köyhän köyhiä."

"Niin — mutta vaikea vain on tuntea oma tyhjyytensä ja köyhyytensä ja kykenemättömyytensä."

"On, vaan siinä pätsissä sinusta tulee saarnamies. Siinä se on oikea akatemia. Siinä et puhu omiasi, vaan Herran puheita. Kun käyt köyhänä puhumaan, köyhyyden hengessä, niin panee Herra salaa sanoihisi voimaa, ja syntiset alkavat herätä saarnatuolisi ympärillä. Siinä se on salaisuus. Älä vain tee omasta köyhyydestäsi ja sisällisestä murheestasi itsellesi epäuskoa! Luonto pyrkii rikkauteen, niin hengelliseen kuin maalliseenkin, vaan Herran työ ja vaikutus on luontoa vastaan."

He puhuivat puoliyöhön kahden kamarissa nyt niinkuin ennenkin. Kun Paavo oli mennyt, jäi Bergh vielä istumaan ja miettimään sitä, mitä oli kuullut.

Niin se asia sittenkin on, kuin Paavo sen opettaa. Minä aina välillä horjun, mutta selviän ja vakaannun taasen, kun se tulee ja puhuu ja kirkastaa kristityn tien. Mitä enemmän sitä oppii tuntemaan, sitä enemmän siihen kiintyy. Sekin, mitä se puhui köyhyydestä ja köyhyyden hengestä, tuntui niin ihmeelliseltä ja samalla kuitenkin ihanalta. "Kun käyt köyhänä köyhyyden hengessä puhumaan, panee Herra salaa sanoihisi voimaa." Niin — niin se on. Herra on sille avannut armonsa salaisuudet ja antanut viisautensa hengen. Kun eivät vain tukkisi sen suuta eivätkä estäisi sitä liikkumasta. Sillä on monta vihamiestä papeissa niinkuin maallikoissakin, ajatteli Bergh myöhään maata mennessään.

Niin niitä olikin. Niitä oli omassa pitäjässä ja ulompana, herroissa ja talonpojissa. Ei saanut Paavo kauan sitä hyväänsä pitää, mistä oli yhdessä Niskasen ja muiden ystäväinsä kanssa iloinnut. Eivät loppuneet ahdistelut eivätkä uhkaukset. Ei oltu maksettu Martikaisen sakkoja, vaikka oli luvattu eikä ollut Sirelius lopettanut vihamielisiä mielenpurkauksiaan, vaan käynyt yhä kiukkuisemmaksi. Ja nyt oli piispa itse lähtenyt liikkeelle Porvoosta, oli pitänyt tutkimuksiaan ja tarkastuksiaan Iisalmessa ja oli jo tulossa Nilsiään.

"Hukkaan meni sekin matka — ei ollut Herrasta", sanoi Paavo Niskaselle kotonaan Tahkomäessä. "Ei saa paeta ristiä eikä karttaa kärsimyksiä, jolla on kerran oikea asia. Minä sitä jo alunpitäen aavistin, minusta tuntui aina siltä, ettei Herra lähde sille tielle. Nyt ollaan samassa suossa, saman mutkan takana. Vaan seisotaan siinä ja odotetaan ja otetaan Herralta, mitä Herra antaa. — Mitä se sanoi siellä, piispa?"

"Sanoi sitä, mitä papit ovat ennen sanoneet. Pappeja myöten ne ovat piispan puheet semmoisissa paikoissa. Minkä ne syöttävät piispalle, sen piispa takaisin seurakunnalle."

"Vaan meillä on toki toisenlainen rovasti", sanoi Paavo. "On käynyt joskus seuroissakin."

"Toisenlainen, vaan saa nähdä, kestääkö sekään ystävyys koetuksissa. Heikko on ollut hillitsemään kappalaisensa kiukkua."

"On se koittanut, on se kovistanut sitä siitä ruoti-Juhanan rääkkäämisestäkin, mutta minkä se pakanalle mahtaa. Pakanaakin on parempi hillitä."

"Siitä pitää puhua piispalle täällä, niinkuin muustakin, millä se on heränneitä vaivannut", sanoi Niskanen äkkiä ihastuneena.

"Älä — älä! Anna ristin olla ristinä, anna ruoti-Juhanan kantaa ristinsä, kannetaan mekin omamme! Herra ne asiat saa selvittää. Ihmispuuhilla väsytämme vain itsemme emmekä niillä kumminkaan mitään mahda. Odotetaan Herran aikaa."

"Saa sitä odottaa, vaikka sanookin sen, mikä on oikeaa ja totta. Sanottiin mekin, pantiin paperille ja jätettiin paperi piispalle pappilassa."

"Minnekäs risti?" kysyi Paavo, tarkkasi Niskasta ja jatkoi hetken päästä: "Miten sinä sen selität, että elämän Herra vaikeni ja oli ääneti niinkuin karitsa keritsijänsä edessä, ei syyttänyt ketään eikä puolustanut itseään eikä pannut mitään paperille eikä käynyt piispoissa."

Niskanen näytti miettivän, nousi ylös, kulki poikki lattian ja palasi taasen takaisin.

"Siten minä sen selitän, että minkä Herra silloin jätti tekemättä omasta puolestaan, se pitää meidän nyt tehdä Herran puolesta", sanoi Niskanen vihdoin. "Tämä on Herran asia eikä meidän omamme. Sanokaa se, mikä on tarpeellista sanoa ja minkä kaikki todeksi tietävät! Tehköön piispa, mitä tahtoo, jääköön päätös piispan asiaksi. Minkä tekee ja määrää ja päättää, se otetaan sitten Herralta."

"Hyvä on sinulla, Lauri, suun käynti ja selvä järjen juoksu. Kun et vain olisi omalla asiallasi täällä niinkuin sielläkin, vaikka olet Herran asiaa ajavinasi. Järki ja luonto sekoittavat ne asiat toisiinsa. Jos ovat vainot Herrasta, niin niiden pitää vainota, mutta meidän olla alallamme ja kärsiä."

"Eivät ole Herrasta", väitti Niskanen, "saatanasta ovat ja saatanan töitä täytyy vastustaa minkä jaksaa. Tee mitä tahdot ja minkä parhaaksi näet ja minkä luulet tulevan heränneelle kansalle hyväksi! Sitä minä vain, että enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."

Paavo istui rauennein, välinpitämättömin katsein paikallaan ja antoi Niskasen puhua ja lopettaa ja taasen alkaa. Ja Niskanen lopetti ja alkoi, selitti syyt ja vastasyyt, toi esille todistuksensa, mitä löysi raamatusta, valaisi, kirkasti kantaansa, kiersi väitteillään Paavon ja vangitsi vähitellen hänen mielensä.

"Kirjoita sitten sinä, joka osaat ja olet ennenkin kirjoittanut!" sanoi Paavo hetken päästä. "Sinusta ei sen vähemmällä näy pääsevän. Minä tässä olen istunut ja ihmetellyt sinun tietoasi ja taitoasi. Mistä sinulla, Lauri, on viisautesi?"

"Sieltä, mistä mieskin. Vanhaa sukuperää se on Niskasten viisaus", vastasi Niskanen nauraen ja liikkui hyvillä mielin lattialla.

Seuraavana aamuna oli valituskirja jo valmis. Niskanen oli kirjoittanut sitä kaiken yötä ja luki sen noustuaan Paavolle.

"Olisit saanut jättää sen ruoti-Juhanan jutun pois", sanoi Paavo. "Puhukoon Juhana omasta puolestaan."

"Antaa sen olla. Ei ole Juhanasta puhujaksi eikä puolustajaksi. Heikkoin ja huonoin ja sorrettujen asia on Herran asia. Tässä tämä on", sanoi Niskanen ja ojensi paperin Paavolle. "Siihen pitää saada Kalliolahden Heikin nimi vielä alle ja parin muun ystävän, kenen tahansa."

Kun he sunnuntai-aamuna saapuivat kirkolle, oli kirkko jo kansaa täynnä. Heränneet istuivat omissa penkeissään itäisessä ristissä aran näköisinä ja odottavina, jotkut vilkaisten tuontuostakin oveen päin ja puhellen hiljaa toisilleen. Mutta kun Paavo ja Niskanen tulivat sisälle ja kävelivät käytävää pitkin paikoilleen, liikahtivat kaikki kuin helpotuksesta ja kaikkien kasvoista kuvastui turvallisen olon ja hyvän mielen ilme.

Papit istuivat kuorissa totisina, juhlallisina, piispa keskellä, kookas, komea mies, rinnalla risti, joka liikahti jokaisesta liikkeestä, kimalteli ja välähteli valoa vastaan. Oli siellä Berghkin, lyhyenläntä, tanakkahartiainen pappi. Näkyi tähystelevän lasiensa takaa kirkkoon ja hakevan silmillään jotain joukosta. Takimmaisissa penkeissä nousi aina joku tuontuostakin seisalleen, katseli kuoriin suu auki, silmät ihmetyksissä ja istahti taasen varoen ja arastellen paikalleen.

Jumalanpalveluksen perästä astui piispa alttarille. Koko kirkko kuhahti, perällä syntyi ensin liikettä, sitten hiljaisuutta, ja jännitys laukesi pian piispan ensimäisiin sanoihin. Se oli hiljaista, vaivaloista, ruotsinvoittoista puhetta, joka tuskin kuului kauemma perälle. Papit näkyivät istuvan tarkkaavina tuoleillaan, mutta muiden mielet ja ajatukset olivat ryöstäytyneet omille teilleen. Vasta kun piispa pääsi omaan asiaansa ja alkoi puhua häiriöistä, joita oli syntynyt muutamissa Savon seurakunnissa, kasvoi jännitys uudelleen entiseksi hiljaisuudeksi.

"Minä olen tullut luoksenne niiden eriseuraisuuksien tähden, joita viime aikoina on ilmaantunut tässäkin seurakunnassa ja joista minulle ja korkealle esivallalle on annettu tieto. Niinkuin minä itsekin olen näillä matkoilla tullut huomaamaan, ovat muutamat eksyneet siitä järjestyksestä, joka meidän kirkollamme on olemassa ja jonka mukaan papit ovat kansan opettajia ja kirkot sen jumalanpalveluspaikkoja. Tietämättömyydessään ja toisten viisaampain vietteleminä ovat he alkaneet pitää omia kokouksiaan ja niissä tuomita muita, jotka eivät heidän oppiaan seuraa, vaan kuuntelevat laillisia, esivallan säätämiä opettajiaan. Ja tästä järjestyksen hengestä on sitten syntynyt intoilemista ja liiallisia kristillisyyden harjoituksia, joidenka seurauksina ovat eripuraisuus kotona ja kylässä, joutilaana olo ja työn hukka ja ympäri kyliä ja pitäjiä juokseminen. Näitä tällaisia häiriöitä vastaan täytyy kirkon ja esivallan asettua, että kansa saisi levossa ja rauhassa asua ja seurakunnan opettajat häiritsemättä ja rauhallisesti virkaansa hoitaa."

Jotkut heränneistä olivat lähteneet ulos, mutta Paavo ja Niskanen istuivat paikoillaan loppuun asti, Paavo pää pystyssä, etukumarassa, silmissä säälivä, surullinen katse.

"Menkää te Tahkomäkeen, minä jään tänne!" sanoi Paavo Niskaselle vakavana ja käskevästi kirkkopihalla, "Käyn syömässä ja sitten pappilaan", lisäsi hän hetken päästä kuin uhmaten ja kiirehti kortteeriinsa.

Pappilassa oli jo syöty päivällinen, kun Paavo tuli. Kansliassa liikkui nuoria pappeja, ryhmittyen, poltellen ja vilkkaasti keskustellen. Paavo kulki suoraan pääovesta sisälle, ja hänen pitkä, solakka ruumiinsa täytti samassa jo kamarin oven. Rovasti meni vastaan, tervehti ystävällisesti, toi tuolin viereen ja pyysi istumaan, mutta Iisalmen papit katselivat ivallisesti toisiinsa ja hymähtivät. Joku nuorista papeista kuului kiireesti, hätäisesti kuiskivan toisille jotain, ja samassa työntyi lauma pappeja ovelle pitkät piiput roikkuen hampaissa.

"Yksinkö Paavo —? kysyi rovasti.

"Yksin. Toiset menivät Tahkomäkeen. Piti lähteä piispan puheille. Piispoissa pitää nyt kulkea Pietaria myöten."

"Vaan piispa mahtoi mennä ruokalevolle", sanoi rovasti ja kulki saliin. "Tulee heti. Paavo on hyvä ja istuu!" lisäsi hän samassa salista palattuaan.

Sirelius näytti käyneen levottomaksi ja käveli yksin edestakaisin kanslian puolella.

"Piispa on täällä ja odottaa", huomautti rovasti Paavoa.

Papit seisoivat ja istuivat äänettöminä ja seurasivat hämmästynein katsein Paavon menoa.

"Sirelius siellä nyt saa salissa, mitä äsken körttiläiset kirkossa", kuului joku sanovan kamarin ovella.

Paavo kumarsi syvään, kaivoi paperin taskustaan ja ojensi sen sitten piispalle.

"Emme tahtoneet häiritä herra piispaa emmekä juhlamenoja kirkossa, vaan kirjoitimme tämän niistä asioista, joita varten herra piispa kuuluu tänne tulleen."

Piispa näkyi kuuntelevan vain puoleksi Paavon puhetta ja luki paperia.

"Tekö se olette se Ruotsalainen?"

"Minä", vastasi Paavo ja suoristi pitkän vartalonsa.

"Tämä näkyy olevan samanlainen kuin niillä siellä Iisalmessakin."

"Mitä lie niillä ollut, sitä en tiedä, vaan sen tiedän, että tämä on totta ja oikeaa", sanoi Paavo.

"Te kuulutte kulkeneen Pietarissa asti. Mitä te siellä teitte?" kysyi piispa ja tarkkasi terävästi Paavoa.

"Kuultiin, että on Herran henki ruvennut Pietarissa työtään tekemään, niin lähdettiin. Ja kun ovat ruvenneet vainoamaan täällä herännyttä kansaa ja sakottamaan —"

"Porvoo on likempänä kuin Pietari", sanoi piispa kärsimättömästi ja keskeytti Paavon. "Mitä te sitten tahdotte, mikä teillä on oikein asiana?"

"Sitä, että saamme rauhassa viljellä Jumalan sanaa, ettei meitä ahdisteta eikä vainota eikä sakoteta sen harjoittamisesta, mihin Herra on meitä käskenyt ja mitä herännyt tunto vaatii. Sitä minä — sitä me kaikki tahdomme."

"Mutta kun se on lakia vastaan, kun laki ja esivalta kieltävät semmoiset kokoukset", sanoi piispa jo rauhallisempana.

"Sen olemme nyt saaneet kuulla, että on olemassa sellainen laki, vaan jos onkin, niin liekö se meitä varten laadittu vanha laki."

"On — on se — teitä varten se on laadittu, kaikkia varten, jotka hartauskokouksia pitävät — sellaisia kokouksia, joissa ei ole pappi mukana. Niitä varten se on."

"Sitten ei sille mitään mahda, jos sitä kerran tahdotaan meihin sovittaa", sanoi Paavo hiljempaa, surullisesti. "Emme me pappeja halveksi emmekä esivaltaa. Ei siinä ole mitään perää, että olisi oltu laiskoja ja jätetty työt tekemättä, eikä siinäkään, että olisi toisia tuomittu. Suruttomuus ja synti ja tekopyhyys on tuomittu."

"Onko kappalainen Sirelius siellä saapuvilla?" sanoi piispa samassa ja tarkkasi ovelle päin.

Kuului ääniä ja liikettä kamarista, ja Sirelius tuli kiireesti ja hätäisenä saliin.

"Teitä syyttävät siitä, että olette saarnoissanne ja kinkeripuheissanne parjanneet näitä ja pahoinpidelleet erästä ruotivaivaista — mikä se nyt olikaan? — Juhana Martikaista. Mitä te siitä sanotte?"

"Herra piispa! Minä olen sanonut ja saarnannut sitä, mikä on totta. Mutta näille ei saa totuutta puhua, kun luulevat itse totuuden tietävänsä."

"Tiedetään kyllä totuus ja osataan eroittaa vääryydestä ja parjauksesta", sanoi Paavo väliin. "Vaan jos pappi tekee parannuksen puheistaan ja antaa meidän istua rauhassa kirkossa niinkuin muidenkin, niin peruutetaan syytökset. Ei ole tahdottu vainota eikä sortaa eikä viran päälle käydä."

"Sopikaa — tehkää sovinto ja rauha, niin on parempi ja pääsee konsistori helpommalla!"

Sirelius näkyi vielä odottavan jotain, seisoi ja mietti ja taisteli itsensä kanssa, mutta tarttui vihdoin Paavon ojennettuun käteen.

"Papin vihoista näkyy pääsevän, vaan pirun vihoista ei ennenkuin kuolemassa", kuului Paavo mennessään sanovan rovastille, joka saatteli häntä portaille saakka ja hymyili hyvää tuulta mennen tullen.

Tahkomäessä olivat seurat paraillaan, kun Paavo palasi, Hän kuuli jo kaukaa veisuuta, seisahtui, kulki taasen kappaleen ja taasen seisahtui. Hän eroitti jo sanat selvästi:

"Niin vihdoin nostaa hänen Jumala tomusta Ja tekee suuren ihmeen, Korottaa loasta. Näin moni köyhä mies, Mi vaivasta vain ties', Joutuupi kunniahan, Ylhäisten ystäväks'."

Hän seisahtui vielä kerran ja kuunteli, laskeutui sitten polvilleen näkymättömään paikkaan ja rukoili kauan, kiitti ja rukoili. Kiitti siitä, että Herra oli aina auttanut läpi vaivojen ja ahtauksien ja antanut hänelle ystäviä, rukoili sitä, että saisi Herran tiellä vaeltaa, vaikka ristin alla, ja pääsisi kerran perille. Kun hän tuli sisälle, kävi hän suoraan paikalleen pöydän päähän ja alkoi veisuun tauottua puhua.

Hän puhui kristityn rististä ja ristin armosta, siitä, miten on ihanaa sen osa, joka täällä saa Herran ristiä kantaa. Hänen puheessaan oli jotain erityistä ja ihmeellistä ja salattua voimaa, niin että ystävät ensin katselivat kummastellen, mutta murtuivat sitten ja painoivat päänsä alas.

Kun Paavo oli lopettanut, kuului joku puhuvan kielillä. Se oli Kaisa Kajanus, herännyt vaimo, joka oli joskus ennenkin saanut samanlaisia kohtauksia.

"Mitä se puhuu?" kysyi Paavo naisilta, jotka istuivat Kaisan ympärillä.

"Puhuu siitä, miten ovat väkevät Paavon viholliset, mutta miten on voimallinen suojelija Paavolla", sanoi joku joukosta.

"Sanoiko se taas jotain?" kysyi Paavo uudelleen uteliaana, kun kuuli Kaisan jatkavan.

"Sanoi sitä, että enkeli on Paavoa varjelemassa, väkevä sankari, jolla on miekka ojossa, joka odottaa Herran käskyä."

Koko pirtti kävi hiljaiseksi, mutta Paavo heltyi ja itki.

"Voi toki — en minä ole mahdollinen. Minä olen tänäkin päivänä tehnyt syntiä, niinkuin kaikkina muinakin päivinä", sanoi Paavo ja painoi päänsä käsiensä kätköön.

"Vaan se sanoo, että Herra on armollinen ja laupias, että Herra on antanut kaikki anteeksi Kristuksen tähden", kuului Kaisa sanovan selvästi ja kuuluvasti.