XVIII.

Niitä tuli pitkin päivää ajaen pölyisinä, hikisinä, herroja, rouvia ja neitejä, pappeja enimmän — nuoria pappeja — maistereita ja ylioppilaita, tuli kaikenlaisilla ajopeleillä, mitä vain olivat saaneet käytettävikseen, tuli Helsingistä asti ajaen yhtämittaa toisia, toisia taasen kievarista, missä olivat vaihtaneet hevosia ja ajopelejä.

Oli sellaista jännitettyä ja juhlallista häätalossa Espoon Nygårdissa, kuin on aina juhlain edellä, oli juoksua ja touhua ja viimeistä viimestelyä sisällä salissa ja päärakennuksen puolella, samoin kuin ulkonakin, missä rengit olivat pystyttämässä viimeisiä koivuja pihamaalle lehtimajaksi ja piiat kantamassa viimeisiä rikkoja puutarhan käytäviltä. Oli iloa ja aina uutta yllätystä, kun vanhat ystävät tapasivat taasen toisensa, koulu- ja ylioppilastoverit ja sukulaiset pitkiltä matkoilta, Pohjanmaalta ja Karjalasta saakka. Rouvat juoksivat toistensa kaulaan ja jäivät seisomaan ja kävelemään kaulatusten pitkäksi aikaa kiihkeästi puhellen ja kysellen, herrat painautuen kamariin ja siellä nauraen ja poltellen pitkijä piippujaan, jotka olivat vasta häiksi kaivetut ja puhdistetut.

"On aivan samanlaista täällä nyt kuin kolme vuotta sitten Helsingissä, on aivan samanlainen ilmakin, yhtä lämmin ja helteinen", sanottiin sisällä.

"Ja samat ystävät taasen koolla, sukulaiset ja langot ja hengenheimolaiset. Meillä pitää olla meilläkin juhlamme ja ilomme, niinkuin on maailmallakin, vaikka toisenhenkiset ja toisenmieliset", jatkettiin samaan sävyyn.

Kuului kuppien kalinaa ja tyttöjen iloista naurua kyökin puolelta avonaisesta ikkunasta ja kovaäänistä puhetta ja jalan käyntiä eteisestä, mistä joukko herroja työntyi lakittomin päin ulos pihamaalle pitkävartiset piiput käsissä.

Stenbäck ja Essen kävelivät levottomina edestakaisin pihamaalla astellen vähäväliä lehtokujaa oikosen päähän, siellä seisten ja tähystäen tietä pitkin.

"Niiden pitäisi jo olla täällä, jos ovat puolisten aikana Helsingistä lähteneet ja hevosensa säännöllisesti kievareista saaneet", sanoi Essen.

Ja sitten palasivat he taasen takaisin tullakseen hetken päästä samaan paikkaan samalla lailla tähystämään.

"Tuossa sinun piippusi, Malmberg!" sanoi Essen nauraen ja ojensi suurikoppaisen, hopeahelaisen, pitkävartisen piipun Malmbergille. "Ota se omaksi nimikoksesi!"

"Jolla on itsellään sellainen kauhea koppa", jatkoi Essen yhä nauraen, "että kun lataa Lapuan kirkolla, niin palaa Alahärmään asti."

"Eipä kun Ylihärmän Liinamaahan", nauroi Malmberg mukana.

Yhä vain tuli uusia tulokkaita, joita juostiin vastaan ottamaan ja tervehtimään pihamaalle ja jotka toivat uutta iloa entisen lisäksi. Yhä vain tervehdittiin, käteltiin, käytiin sylin kiinni pölyisiin, pitkämatkaisiin ystäviin, pyörähdettiin, kulettiin läpi puutarhan käymäseltä ja kiireesti, istuttiin hetki siellä, toinen täällä, hyvästä mielestä rauhattomina.

"Tämä Stormbackan isäntä tässä vain odottaa sitä omaa vierastaan eikä saa ennen iloa kuin saapuu — saaneeko sittenkään", sanoi Essen ja löi Stenbäckiä olalle.

"Ja me muut omaamme", lisäsi Malmberg.

"Niin — jaa ukkoa", kuului Essen sanovan kuin jostain havahtuen. "Vaan kumma, missä ne viipyvät."

"Ukkoa", toisti Malmberg. "Mitä näistä juhlista ja häistä tulisi, jos ei ukko olisi mukana? Ukkoon on jo niin totuttu, että tuntuu aivan välttämättömältä."

"Vaan eikö olekin jo täällä se välttämätön rappusten edessä konttineen — ukko itse, pitkätukkainen, hurstihousuinen!" sanoi Essen hätäisesti, kun näki Paavon ajavan pihaan.

Kuului isoäänistä puhetta ja leikinlaskua pihalta, missä Paavo seisoi konttineen ja vaihtoi Essenin kanssa kompasanoja. Herroja työntyi ulos oven täydeltä tervehtimään ja kuuntelemaan ja ottamaan osaa yhteiseen iloon.

"Niinkuin nuoret miehet — — Terve Paavo! Miten se on vielä vain pysty ja suora ja sukkela!" kuului joukosta.

"On paras ratsu, kun paraatiin pääsee, vaan kotona koukkuinen ja käppyrä ja kitunen."

"Mitä Paavo! Paavo elää vielä viisikymmentä vuotta", kuului joukosta.

"Elää kuolemansa jälkeen", nauroi Paavo ja asteli sisään tervehtien eteisessä rouvaa ja kumartaen kankeasti.

"Kuulkaa, Paavo! Näkyikö taipaleella ketään ruotsalaista herraa tänne päin pyrkimässä?" kysyi Essen. "Vaan mistäpä Paavo ne tuntisi täällä, minne menevät ja mistä tulevat", sanoi hän samassa kuin itselleen selitykseksi.

"Näkyi. — Kievarista — tästä viimeisestä — oltiin lähdössä, niin samalla tuli joku — mikä lie ollut suruton —, vaan minä kerkisin edelle."

"Sitten se on pian täällä", sanoi Stenbäck ja lähti kävelemään oikosen päähän.

"Täällä nämä vanhoja ystäviä", sanoi Paavo papeille, jotka istuivat pitkin seiniä, "ja nämä uusia", lisäsi hän nuorille ylioppilaille, jotka nyt vasta nousivat tervehtimään ja kumarsivat syvään Paavon edessä.

"Sinä et, Essen, näykään tekevän kokonaista, oikeaa parannusta, koska on partasi vieläkin ajamatta", leikitteli Paavo.

"Teen partaparannuksen vasta sitten, kun on muu parempi ja tärkeämpi parannus valmiina", yhtyi Essen samaan leikkiin.

"Vaan tiedättekö, missä veli Essenin parrankasvu on alkunsa saanut?" kysyi Malmberg.

Naurettiin vain ja odotettiin Malmbergin itsensä vastaavan.

"Tuomiorovasti Gadolinin eteisessä", sanoi Malmberg. "Kerro sinä, Essen, itse!"

"Niin — se oli niin, että kun minä tällaisena mustana, parrakkaana menin ilmoittautumaan vihkimistä vasten tuomiorovastille, niin sain odottaa pitkät ajat eteisessä, istua ja kävellä väsyksiin asti. Kun vihdoin pääsin sisälle, sanoi tuomiorovasti, joka on tunnettu pappien parran vihaaja, kiivaana ja kärtyisenä: 'Maisterin parta näkyy kasvaneen'. 'Niinpä todellakin', sanoin minä ja pyyhin tästä näin, 'näkyy todellakin kasvaneen — eteisessä'."

Syntyi sellainen naurunremakka kamarissa, että lasit ja kupit hyppelivät pöydällä.

"Sinä, vanha koiranleuka, näyt olevan joka paikassa samanlainen", sanoi Hedberg. "Et pelkää kaikkivaltiasta Gadoliniakaan."

"Etpä sinäkään", vastasi Essen. "Kuulut aina vain saarnaavan samalla lailla, herättävän, häiritsevän, laittavan eriseuroja ja korkealle konsistoorille uutta vaivaa antavan, vaikka olet vasta vankilasta päässyt."

"Kuule Hedberg! Joko sinun kirjasi on painossa?" kysyi Paavo Hedbergiltä.

"Sinne menossa", vastasi Hedberg. "Lähetän Paavolle heti, kun on painettu."

"Vaan jospa ei painetakaan, jospa siinä on sitä samaa harhaoppia, mitä on ollut meidän lehdessämmekin. Sitä on vainottu ja vangittu ja pidätetty niinkuin pahantekijää", sanoi Essen.

"Niin saa jäädä painamatta. Se kai on sitten Herran tahto sellainen", päätti Hedberg tyyneesti.

"Eivät ne uskalla enää, ei niillä ole enää entistä voimaa eikä varmuutta, niiden niskasuoni katkaistiin Turun kokouksessa viime kesänä", sanoi joku.

"Kerrassaan", lisäsi Frans Bergroth, päivänsankari ja sulhasmies. "Teidän olisi pitänyt olla kaikkien näkemässä heränneiden pappien joukkoa, komeaa joukkoa, nuoria, pystyjä, solakoita, rivi rivin vieressä, vanha Wegelius, Maalahden veteraani, johtajana."

"Ja kuulemassa", lisättiin samalla innolla. "Kun Lagus puhui, olisi kuulunut hyttysen lento akatemiasalissa, niin oli hiljaista ja tarkkaavaa pappien joukko."

"Vaan yrittipä Tolpo kerran keskeyttää Lagusta", huomautettiin joukosta.

"Yritti, vaan laimeasti ja typerästi, ja masentui heti Laguksen tyynen, vakavan ja vakuuttavan puheen alle.

"Oli siinä ivaakin Laguksen puheessa", sanoi Bergroth, "vaan niin hyvää ja suolaista, sanoisinko pyhää ivaa, ettei sitä joka mies osaa käyttää. Kun Tolpo keskeytti Laguksen puheen ja huusi: 'Herrat siis tahtovat syyttää meitä kateudesta!' vastasi Lagus rauhallisesti: 'En suinkaan tahdo uskoa, että niin alhainen tunne kuin kateus, vallitsee kunnianarvoisessa säädyssä'."

"Ja Maalahden ukko itse, tohtori ja ritari, nuorten joukossa paraana, kilpi toisessa kädessä, toisessa keihäs", huomautti Essen.

"Niin ettemme me ole enää mitään nurkkakuntaa eivätkä meidän miehet mitään lahkolaissaarnaajia, joita sopii ja saa kohdella miten hyvänsä", sanottiin pappisjoukosta.

"Samassa ajoi hevonen pihalle, ja Stenbäck astui vikkelästi alas rattailta kapsäkki kädessä.

"Siinä se nyt on", sanottiin kamarissa.

"Joko tuli?" kysyi Essen hätäisenä ja juoksi ulos.

Syntyi liikettä kamarissa, jännittynyttä odotusta ja uteliaisuutta. Kuului kuiskeita ja varpailla hiipimistä salin puolelta ja eteisestä.

Hetken perästä näkyi pitkä, solakka herra astuvan ylös rappusia ja kulkevan kumarrellen eteenpäin, puhellen, selitellen jotain perässään tuleville Stenbäckille ja Essenille laulavalla äänellä.

"Täällä niitä on — tällaisia ne ovat", sanoi Stenbäck katkonaisesti esittäen vieraalleen pappeja, jotka seisoivat totisina ja jäykkinä tuoliensa edessä.

"Nimeltään tuttuja", sanoi Rosenius hymyillen ja kumartaen Malmbergille.

"Ja tässä Paavo, kaikkein isä ja kaikkein ilo", jatkoi Stenbäck esittelyään Paavon kohdalla.

Rosenius puristi pitkään ja hymyillen Paavon kättä ja sanoi jotain kohteliasta Paavolle, jonka Stenbäck kuitenkin unohti tulkita.

Tuntui kankealta ja oudolta alussa. Essen ja Stenbäck sanoivat väliin jotain siihen, mitä Rosenius kertoi matkastaan, mutta muut istuivat äänettöminä, katselivat ja kuuntelivat. Jotkut herroista hiipivät ulos pihalle ja puutarhaan, tullen taas hetken päästä takaisin, sytyttäen piippunsa ja puhellen puoliääneen vieruskumppanilleen.

Miten tuntuikaan heti alussa ikävältä ja oudolta tämä uusi vieras, ruotsinmaalainen herra! Sen oli olo ja olento kokonaan toisenlaista kuin toisten, puhe omituista, laulavaa, käytös hienoa, melkein teeskenneltyä.

"On omituista, miten voi pettyä oudon, tuntemattoman suhteen. Kuvittelee sen joksikin, jonkinnäköiseksi, ja sitten se onkin aivan toisenlainen", sanoi Ingman pihamaalla.

"Millaiseksi sinä sitten olit kuvitellut tämän?" kysyi joku papeista Ingmanilta.

"Talonpoikaiseksi, yksinkertaiseksi, joksikin tanakaksi, sellaiseksi persoonalliseksi ilmestykseksi Ruotsin herätyksestä", vastasi Ingman.

"Jospa tämä onkin. Jospa tämä on niiden mallin mukainen, niinkuin Paavo on meidän", sanottiin joukosta.

Kuului tuolien kolinaa sisältä kamarista, ja näkyi herroja astuvan hiljaa, juhlallisina toistensa selissä kiinni saliin, missä vihkiminen oli alkanut. Keskellä salia seisoivat parit juhlallisina, nuori pastori Bergroth ja Hilda Fabritius, Essenin tytärpuoli sekä Säämingin lukkari Pietari Wenell ja Aleksandra Arppe, Essenin käly. Oli juhlallista, vakavaa, totista, niinkuin aina, messuttiin, veisattiin yhdessä ja rukoiltiin päät painuneina.

Paavo jäi sisälle saliin ja istuutui nuorten, vastavihittyjen viereen, kun toimitus oli loppunut ja vieraat olivat hajaantuneet huoneisiin.

"Sanokaa, Paavo, näille jotain eväiksi ja muistoksi, että osaavat elää oikeina aviopuolisoina!" kehoitti Essen puoleksi leikillä.

"Sanon sitä, että älkää vain yhtaikaa suuttuko, kun suututte, ettei riitaa synny!" leikitteli Paavo nuorille, jotka näyttivät onnellisina nauttivan siitä, mitä oli tapahtunut.

"Teillä on taival alussa, minulla lopussa", lisäsi hän samassa vakavana. "Alussa tai lopussa, kun on Herra mukana. Se on niin, että tässä säädyssä tulee sydän koetelluksi ja kristillisyys tutkituksi, mitä on ja mitä kestää. Luulee jotain olevansa, kun ei ole perhehuolia eikä elatuksen murheita, vaan tässä otetaan luulot pois."

Ja hän kertoi omasta elämästään, miten hän oli joutunut ennen syntiä tekemään ja hänen vaimovainajansa puutoksien käsissä ja suuren lapsilauman keskellä, miten piti valvoa ja sotia kaikkia salaisia vihollisia vastaan, joista ei ennen hyvinä päivinä tiennyt mitään.

"Hyökkäävät sieltä, mistä et osaa odottaakaan, kärsimättömyys yhdeltä puolen, vikova, syyttelevä mieli toiselta, ahneus ja tavaran rakkaus kolmannelta. Saat pyöriä, pälyä ja vilkua joka taholle ja etsiä itsellesi uutta suojaa. Se on sellaista sotaa, jossa tapetaan jos voitetaankin."

Oli vakavaa ja hiljaista seurain perästä, joissa Malmberg ja Paavo olivat puhuneet, Malmberg ruotsiksi. Herrat istuivat kamarissa poltellen, jotkut keskustellen pihamaalla Paavon puheesta ja sitten taas pysähtyen kuulemaan hiljaista, kaunista, surunvoittoista laulua naisten puolelta salista.

"Mistä lie sillä merkillinen taito ja tapa sellainen, että alkaa alhaalta, pieneltä paikalta, kuin tikusta asiaa tehden, paisuttaa siitä sitten vähitellen ja kasvattaa puhettaan, niin ettei muuta kuin kuuntele henkeäsi pidätellen loppuun saakka?" kuului joku papeista sanovan pihalla.

"Mistä lie?" vastasi toinen. "Meillä on alku aina juhlallista. Kohoamme kuin kotkat ylös korkeuksiin, vaan samassa jo painumme siipirikkoina maata kohti. Meidän pitäisi ottaa ukosta oppia."

Sisällä kamarissa oli alkanut keskustelu parannuksen ja uskon asiasta, ensin sivumennen Malmbergin ja Paavon kesken, siitä vähitellen viriten ja leviten yleiseksi, jännittyneeksi. Kuului ruotsalaisen vieraan laulava puhe läpi avatun ikkunan ja Malmbergin syvä, selvä ääni, jossa jokainen kerake erottautui voimakkaana. Nuoret papit pyrkivät sisälle pihalta ja puutarhan puolelta, kulkivat kuin varpaillaan hiipien läpi eteisen ja asettuivat arkoina toisten taakse.

"Herrain ruokaa se on — ei sillä talonpoika elä", kuului Paavo sanovan, kun Malmberg oli kääntänyt Roseniuksen sanat suomeksi.

Malmberg hymähti Paavon sanoista, niin että koko ruumis nytkähti, ja toisten kaikkein suu meni nauruun.

"On herkkua sellaista — makeaa — joutilaan syötävää, ettei sillä suomalainen elä omissa kovissa töissään", jatkoi Paavo.

"Mitä Paavo siitä sen herätyksestä?" kysyi Ingman.

"Minä sitä, että siinä on Herra ollut työssä, niinkuin kaikessa oikeassa herätyksessä, vaan siinä on vieras sitten kyllästynyt ja ottanut asian omiin käsiinsä."

Paavo otti puhuessaan piipun Malmbergin kädestä, kaivoi perät kopasta kouraansa ja työnsi ne poskeensa maiskutellen, lipoen kieltään, siirrellen ja asetellen oikeaan paikkaan.

"Tämä kuulostaa hyvältä ja kauniilta ja tällä on oikean opin näkö", jatkoi hän hetken perästä. "Tässä ovat rauhat ja ilot ja anteeksisaamiset kaikki oikealla paikalla — kaikkea määrän päästä — vaan tässä on nämä itse asetettu, otettu ja pantu, ja raamatunlauseilla pystöön pönkitetty kaunis kristillisyys."

"Minusta tuntuu myöskin siltä, että siitä on todellakin tullut hyvää ja kaunista kädenkäänteessä, niinkuin olisi aikansa syntinen Herran kanssa painia lyönyt, siinä allekynsin joutunut, mutta sieltä sitten päälle kiepsahtanut ja painanut Herran itsensä tantereeseen", sanoi Malmberg.

"Ja siihen sitonut — köyttänyt käsistä ja jaloista kaikilla raamatun lupauksilla, mitä muisti ja mitä käsiinsä sai", lisättiin joukosta.

Puhuttiin yhteen ääneen, noustiin tuoleilta, seistiin toistensa edessä, selitettiin, korjattiin, parannettiin toistensa puheita ja pysähdyttiin taasen kuulemaan, mitä sanoi Rosenius ja mitä Paavo.

"Sanokaa sille, että jos siihen joudutaan ja sellaisiksi tullaan, ettei synnin vaivaa enää mitään eikä pelkoa eikä epäilystä, niin on parempi tehdä syntiä, hankkia itsellensä sellainen kuorma, että täytyy painua uudestaan alas armahtajansa edessä!" sanoi Paavo.

Hän täytti lasinsa, hämmensi sokeria sekaan ja ryyppäsi sitten pitkän ryypyn.

"Vai niin — vai kauhistui sitä, jos joku lankeaa alaspäin, vaan jos ylöspäin, omaan hyvyyteensä ja pyhyyteensä, niin ei siitä mitään!" jatkoi Paavo kuultuaan, mitä Rosenius oli sanonut.

"Eihän Paavo nyt sitä tarkoittanut, että kristityn pitää heittäytyä synteihin, joista jo on kerran Kristuksen avulla päässyt vapaaksi, vaan sitä, että parempi on elää maailman suruttomana kuin kiiltopyhänä kristittynä, omain luuloinsa varassa. Vai miten, Paavo?" kysyi Stenbäck.

"Siten, että siitä on parempi nousta, missä näkee selvästi loukanneensa ja ryvettäneensä itsensä kuin väärästä jumalisuudesta."

"Minä sitä", yhtyi Ingman puheeseen, "että tämä sopinee ruotsalaisille tämmöinen imelä, herrasteleva kristillisyys. Meidän suomalaisten elämä on lakkaamatonta taistelua ulkonaisiakin puutoksia vastaan, hallaa ja nälkää ja muuta, ja niin on sisällisestikin. Voi, hyvät veljet, minun on henkeni huutanut taasen kaiken päivää ja iltaa oman kurjuuteni ja luontoni alla. Veli Malmberg puhui äsken niin elävästi ja Paavo, vaan täällä tämä paha sydän on aina vastuksena."

Ja Ingman painoi kädellään sydäntään vastaan. "Eikö liene lopuksikin niin, että niistä Herra antaa paraan todistuksen, jotka itsensä tuomitsevat ja oman tuomionsa alta huutavat hengessään Herralle: Armahda kurjaa!" kuului pappisjoukosta.

"On kyllä", sanoi Paavo, "vaan ei pidä orjuuttaa eikä raskauttaa itseään eikä mistään kurjuuden opista itselleen lohdutusta etsiä. Kun tunnet oman kurjuutesi, asetu hiljaa kaikkinäkevän eteen, seiso siinä alastomana, aseetonna, ilman puolen pitoa ja omaa oikeutta ja odota! Siinä sinä silloin olet uskovainen, Kananean vaimo, joka katsoo Herraan. Älä mene ryykäämällä äläkä röyhkeänä omia tekemiäsi tikapuita myöten niinkuin Ruotsin herrat kuuluvat tekevän. Ottamalla ei saada oikeaa rauhaa eikä Hengen todistusta Herralta, vaan odottamalla. Ja se pitää saada, pitää olla passi kädessä heränneellä ihmisellä."

"Niin — vaan jos ei tule, jos saan siinä seisoa iät kaiket, viikot, kuukaudet, vuodet eikä tule", sanoi Hedberg kuin kysyen ja lisää selitystä etsien ja odottaen.

"Herra siitä vastaa — se on Herran asia, eikä omasi. Sinä et saa epäillä etkä etsiä tuntematonta, kuollutta Jumalaa", sanoi Paavo ja maistoi lasistaan.

Malmberg ja Hedberg olivat lähteneet Roseniuksen kanssa ulos ja kävelivät puutarhassa kädet selän takana keskustellen, väliin pysähtyen ja seisten pitkät ajat samalla paikalla. Kun he taasen palasivat takaisin sisälle, näytti Rosenius iloiselta, hymyili ympärilleen ja kumarteli kulkeissaan läpi pappisjoukon. "Saiko käännetyksi?" kysyttiin joukosta leikillisesti. "Meitä? Ei hyvät veljet", vastasi Malmberg. "Me olemme jo monessa tulessa olleet, Hedberg ja minä, toinen linnassa, toinen virkaheittona, emme me joka tuulesta heilu. Vaan ei sen kanssa nyt aina huoli riidellä ja väitellä. Jospa otetaan se, mikä on hyvää ja oikeaa ja muu kaikki jätetään."

"Kun on henki väärä, on kaikki väärää, oikeakin muuttuu vääräksi", sanoi Paavo.

"Se on meillä omaa tämä, mitä on saatu — kansan kautta annettua, vaivain ja kärsimysten alla kypsytettyä, suomalaista, sarkaista, sitkeää", puuttui Ingman puheeseen. "Sitä ei vaihdeta ulkomaiden helyihin eikä koristuksiin, vakka mieli tekisikin. Paavo — tämä meille toi oikean suomalaisen kristillisyyden korvesta ja erämaiden kätköistä."

"Kontissaan kantoi ensin Nivalan Pirttiperään", leikitteli Malmberg ja taputteli Paavoa olalle.

"Vaan sepä ei siellä tahtonut ottaa itääkseen", sanoi Paavo. "Miten se? Minä olin suuri herra", jatkoi Malmberg. "Luulin itse tien tietäväni ja osaavani muita oikein opettaa. Pää pystyssä vain komensin talonpoikia taivaanvaltakuntaan ja suututtelin sitten, kun eivät totelleet eivätkä lähteneet."

"Sinulla oli silloin vielä paha tapa sellainen saarnata ja puhua ja kuvata kristitty kauniiksi, maalata, öljytä, kiilloittaa, pyyhkiä, niin ettei siihen jäänyt rikkaa mitään eikä valmistamatonta paikkaa — niinkuin näkyy tämä Ruotsin herrakin tekevän."

Paavo ryyppäsi jälleen ja laski lasinsa raskaasti pöytään. "Se on armon työ sellaista", jatkoi Paavo, "ettet sinä sen alla puhtaaksi pääse omissa etkä muiden silmissä. Lankeat, nouset, lankeat uudelleen, haavoitat ja säret itseäsi ja hävität kaikki ensimäisen vanhurskauttamisen tavarat. Älä kaunista äläkä korista itseäsi omaan vikaasi äläkä tee omasta tiedostasi itsellesi uskoa ja hyvää mieltä! Herralta pitää kaikki saada joka päivä, uusi armokatse, uusi voima ja uusi, hiljainen, salattu rauha sieluun."

Papit istuivat kahareisin tuoleilla toistensa selän takana, kuuntelivat Roseniusta, nousivat ylös innoissaan ja keskustelun kiivaudessa puhuen yhteen ääneen ja taasen istuen entisille paikoilleen hiljentyneinä ja rauhaantuneina. Käännettiin Paavolle tärkein siitä, mitä vieras herra sanoi, johon Paavo tokaisi jotain nauraen itse ja naurattaen muita sukkeluuksillaan.

"Sinä, Stenbäck, istut siellä synkän ja surullisen näköisenä — tule joukkoon!" huusi Malmberg läpi ikkunan pihalle, missä Stenbäck istui ja puheli muutamien ylioppilasten kanssa.

"Täällä on parempi — täällä puhutaan omista asioista, ei opeista eikä uskoista", vastasi Stenbäck. "Te teette syntiä siellä riidallanne, josta ei sitten muuta kuin paha mieli. Minulla sitä on jo kyllältä."

"Ei tämä meille sovi — ei tästä mitään tule", puheli Malmberg hiljaa ja asteli Stenbäckin luo. — "Ukko toi Savosta meille oman ja kotoisen."

"Sen salatun, jota ei maailma tunne", jatkoi Stenbäck. "Se on ukon oppi sellaista, että se tekee puutteenalaiseksi, tämä taasen ottaa pois kaikki puutokset. Siinä se on ero. Vaan ukon puutteenalaisena on turvallisempaa elämä kuin tämän puutteettomana ja valmiina. Minä läksin pois — minusta sen oli kaikki niin varmaa, ja sillä oli sellainen oikeus Jumalan edessä, niinkuin Jumala tekisi väärin, jos ei aina pitäisi oveansa auki ja oven edessä kumartelisi tälle uskonsankarille."

"Niin — siitä näkyy tulleen ihmeellinen taikakalu siitä uskosta — sillä näkyy saavan mitä vain. Ei tarvita rukoustakaan enää", jatkoi Malmberg.

"Usko uskona", sanoi Stenbäck, "vaan usko on Herran tekemä, kilvoitteleva, salattu voima syntisen sielussa. Minä tässä olen kaiken iltaa katunut, että tulin sen kutsuneeksi. Sitä ei kirjeestä osannut eroittaa eikä päättää."

He istuivat kauan kahden pihamaalla lehtimajan penkillä, puhelivat hiljaa ja jäivät taasen kuuntelemaan kiihtynyttä keskustelua kamarista, mistä ukon ääni eroittautui ylinnä selvästi ja kuuluvasti.

"Ukko on taasen elementissään. Ei mahda jäädä ukosta paraita käsityksiä vieraalle", sanoi Stenbäck.

"Ei mahda", myönsi Malmberg. "Ukkoa pitää kuulla ja nähdä ja ymmärtää, ennenkun löytää kullan kuoren alta. Toisinaan vakava, syvä, puhe sellainen, että tunkeutuu luihin ja ytimiin, toisinaan vallaton, leikkisä, varomaton. Niinkuin Savon vuoret ja vaarat, jotka muuttavat muotoaan, milloin synkkinä seisten ja syvämietteisinä, milloin hymyilevinä, kirkkaina, lehtoisina, leppoisina. Minä sitä ihmeekseni kuuntelin ja katselin ensi kertaa Nivalan Pirttiperässä, suutuin ja lepyin ja taasen suutuin, kunnes salat aukenivat, ja Herra kirkasti ukossa oman aseensa."

"Ja minä Helsingissä. Vasta riemujuhlasta palatessani opein ukon oikein tuntemaan", lisäsi Stenbäck..

Pidettiin seuroja pitkin seuraavaa päivää, veisattiin, puhuttiin, istuttiin väliin ryhmissä sisällä kamarissa ja pihalla lehtimajassa ja puutarhan puolella, käveltiin, kuleskeltiin pienissä joukoissa pitkin oikosta. Papit näkyivät karttavan riitoja ja erimieliä ja jättävän ruotsalaisen vieraan rauhaan, joskus vain kuin sivumennen käyden puhuttelemassa ja taasen tullen takaisin omaan joukkoonsa. Paavolla oli seuransa nuorten pappien ja ylioppilasten parissa, jotka istuivat tarkkaavina ympärillä, kuuntelivat ja kyselivät. Kuului naurua ja näkyi iloisia kasvoja, kun Essen milloin pistäytyi joukkoon ja lasketteli sukkeluuksiaan. "Se on se, joka on pääasia, että ollaan yksimielisiä, että on rintama ehyt maailmaa vastaan", sanoi Malmberg, kun oli taasen tullut puhe illallisesta kamppailusta ruotsalaisen vieraan kanssa. "Riita ja eripuraisuus on kuoleman merkki. Sitä tietä yrittää vihollinen yhä uudestaan Herran työtä tärvelläkseen."

"Tämä on suuri liike, tässä pitää olla aina varpaillaan meidän pappein", sanoi Stenbäck.

"Voi, veljet, miten monesti perkele kysyy ja kysyttää papeilta tänä aikana: Kuka teistä suurin on?" jatkoi taasen Malmberg.

"Annetaan tämän Paavon olla yhä vielä suurimman, tämän Savon miehen, erämaan profeetan, niin pääsemme me papit siitä riidasta", sanoi Essen ja löi Paavoa olalle.

"Joka on tähänkin asti hiippaa kantanut — kahden hiippakunnan hiippaa", nauroi Paavo.

"Kunnialla kantanut!" lisäsi Stenbäck.

"Ja häpeät maailmalta saanut, sakot, juomarin nimen, väärän villihengen", jatkoi Paavo. "Vaan nämä olivat kaimankin osana kerran ja muut lisäksi, kahleet, vankilat, haavat ja arvet ruumiissa ja sotamerkit kaikenlaiset."

"Tämän pitää olla väärää maailman silmissä", puuttui Malmberg taasen puheeseen. "Meidän pitää olla häväistyjä, muutoin ei meissä olisikaan Kristuksen osallisuutta, joka itse oli häväisty ja pilkattu."

"Pysytään Paavon ympärillä ja Paavon opissa, sanovat mitä hyvänsä ja tuli muualta millaista tahansa, kaunista ja oikeaa ja kiiltävää", kuului joukosta.

"Ja pidetään se, mikä on omaa, minkä on herännyt kansa itsellensä omistanut ja omakseen tuntenut", sanoi Ingman. "Sen pitää olla tällaista, kun sen on Herra tällaiseksi tehnyt — hurstista, sarkaista, karkeaa, niinkuin on tämä Paavokin. Annetaan ruotsalaisten pitää silkkinsä ja samettinsa."

"Vaan väsymätön se on. Missä ja milloin vain pääsee paikalle ja huomaa, että ollaan kaksin tai kolmisin, niin alkaa aina uudestaan samalla nuotilla. Minua jo kyllästyttää koko siirappi."

"Ja minua", jatkoi Stenbäck, kun Essen oli lopettanut. "Missä kauheassa tilassa luuleekaan meidän olevan? — jossain syvässä, synkässä erhetyksessä ja villityksessä, josta koettaa nostaa ja auttaa."

"Niinkuin meillä olisi eri raamattu tai niinkuin me emme olisikaan raamattuamme lukeneet — Paavoa vain kuunnelleet ja Paavon opetuksesta itsellemme raamatun tehneet. Se on merkillistä se", sanoi Stenbäck kiivastuneena.

"Menkää te sinne — pitäkää te sen kanssa seuraa, Hedberg ja Malmberg, jotka olette enimmän seurustelleet ja kuunnelleet!" kehoitti Stenbäck.

"Talonväki — isäntäväki toki — sinä Lauri, joka sen Ruotsista tuotit ja toimitit!" sanoi Malmberg nauraen.

Hiljennyttiin ja hajaannuttiin taasen. Jossain puutarhan puolella alettiin veisata kauniilla, vahvalla äänellä. Paavo näkyi istuvan syrjässä parin rouvan kanssa, joilla olivat nenäliinat kummallakin kädessä ja jotka tuontuostakin näkyivät pyyhkivän silmiään ja katselevan alas omaan helmaansa. Paavon pää nyökkäsi vakuuttavasti ja pitkät hiukset heilahtivat silmille. Kuului puhuvan niin hellästi ja sydämellisesti, niinkuin olisi äänikin muuttunut kokonaan toiseksi.

"Antakaa niiden olla sellaisina kuin ne ovat — syntienne synteinä, epäuskonne epäuskona, pimeytenne pimeytenä! Älkää itse korjatko ja parantako asioitanne! Pitää muistaa, mikä on tavara syntisellä, että on ilkeys ja pahuus joka päivä julkisena vihollisena — mikä Herralla, että on vanhurskaus ja suoja, anteeksiantamus ja muu hyvyys. Kuka itse pyrkii oman pahuutensa alta vapaaksi, se saa ikänsä tehdä orjan töitä, korjausta ja paikkausta, vaan kuka tyytyy syntisenä joka päivä armoistuinta lähestymään ja siinä vikaansa sairastamaan, niin se saa lääkkeen lääkäriltä, rauhan ja ilon, jota ei maailma tunne. Pysykää tällä yksinkertaisella tiellä! Monet väsyvät ja kyllästyvät, kun eivät siitä siihen pääse, eivät pyhemmiksi eivätkä paremmiksi. Siitä kasvaa sitten suruttomuus tai väärä jumalisuus ja uudet opit. Syntinen ottaa asian omiin käsiinsä ja hoitaa sen itse", kuului Paavo puhuvan rouville.

Kun aamuseurat olivat pidetyt, alkoivat vieraat tehdä lähtöään ajaen yksitellen ja joukoissa portista ulos oikoselle ja kadoten mutkan taakse toisten seistessä ja katsellessa.

"Soita sinä, Säämingin lukkari, se sotamarssi!" sanoi Paavo Wenellille seisten kontti kädessä salin ovella.

Hän oli siinä niin avuttoman näköinen, niin väsyneen, vanhan ja kumaran kuin kotona jokapäiväisissä oloissa ja pitkiltä matkoilta palattuaan, niin vakavan ja totisen kuin ei olisi koskaan leikkiä laskenut eikä iloaan pitänyt. Vaan hän reipastui samassa, nuortui ja norjistui. Hänen päänsä kohosi ja hänen silmänsä kävivät vilkkaiksi niinkuin olisi niissä joku outo tuli palamassa.

"Ihmisen, heränneen ihmisen, elämä on sotaa ja kilvoitusta loppuun saakka, niinkuin siitä on sanottu", alkoi hän, kun Wenell oli lopettanut. "Menet minne tahansa, niin löydät vihollisen väijymästä, milloin rumana kuvatuksena, milloin kauniina ja houkuttelevana, milloin vanhana tuttuna, jonka jo taampaa tunnet, milloin uutena ja outona, jota saat kotvan tarkata ja tähystää. Ennenkun huomaatkaan, on se haavoittanut sieluasi, iskenyt takaapäin oman varomattomuutesi tähden, ja niin joutuu syntinen sairastamaan haavojaan. Siinä on paha epäuskoinen sydän samassa liitossa, portteja purkamassa ja veräjiä viholliselle aukomassa, syntisen omia varustuksia vähentämässä ja Herran työtä turhaksi tekemässä. Kovaa ja raskasta on synnin sota syntiselle, vaan kovempaa vielä epäuskon ja epäilyksen, kun tie on pystössä, niin ettei enää pääse eteenpäin, ja valot sammuksissa, niin ettei näe, vaan haparoi pimeässä kuin seiniä myöten kulkien, ja aseet ovat kaikki pois otettu, niin ettei turvaa minnekään — helvetti vain edessä. Vaan siinä on oltava, siinä seistävä kuumimmassa paikassa, tulisten nuolien keskellä, ja odotettava auttajaa ja sotasankaria, Kristusta itseään — päin seistävä pelkäämättä ja sielun hiljaisella ikävällä odotettava, ei huutaen eikä hätäillen eikä neuvotonna juosten."

Oli juhlallista ja vakavaa kauan aikaa vielä, kun Paavo jo oli mennyt Wenellin ja muiden kanssa. Veisattiin virsi toisensa perästä, sanottiin ja puhuttiin jotain hiljaa toisilleen välissä ja poistuttiin mikä minnekin, niinkuin olisi kukin halunnut paeta omaan yksinäisyyteensä.

"Kuule, ystävä! Me olemme nyt täällä kahden, kun kaikki muut ovat menneet", sanoi Rosenius Stenbäckille, joka oli väsyneen näköisenä heittäytynyt sohvalle. "Sano sinä, millainen sinun asiasi oikeastaan on! Pidätkö todella itseäsi Jumalan lapsena?"

Stenbäck katsoi pitkään, oudoksuen, kysyvänä vieraaseensa. "En. Tiedän, että olen tuomittu syntinen", vastasi hän kärsimättömästi.

"Tuomittu? Miten niin?" kysyi Rosenius. "Siten, että jos nyt kuolisin — tässä — tänä päivänä — olisi kadotus edessä."

"Ja sinä sanot sen noin vain, niinkuin ei mitään. Minä olen aina tullut työhön kykenemättömäksi, milloin ovat asiani tuntuneet onnettomilta. Kuule! Oletko sinä koskaan ollut uskovainen?" kysyi Rosenius uudelleen.

"Aina silloin tällöin — miten Herra on antanut voimia", vastasi Stenbäck.

"Ja milloin viimeksi?"

"Eilen — Herran kanssa kahden kesken ollessani", vastasi Stenbäck taasen, niinkuin olisi vastaus ollut jo ennakolta valmiina.

"Miksi et enää — nyt tällä hetkellä?"

"Siksi, että puhun sinun kanssasi enkä Herran."

Stenbäck nousi ylös ja käveli väsyneen, kyllästyneen näköisenä kamarissa, järjestäen kirjoja kaapissa, liikkuen ja nostellen jotain pöydältä, aivan kuin tahtoisi lopettaa koko keskustelun.

"Ja sitten vielä — tämä ukkoko se nyt on teidän kaikkien opettajanne ja isänne?" kysyi Rosenius kuin päätteeksi.

"Tämä", kuului Stenbäckin lyhyt, varma vastaus. "Tämä on ollut ja tulee vastakin olemaan."

Sitten oli taasen äänetöntä ja hiljaista sisällä kamarissa, kunnes hetken päästä alettiin puhua muista asioista. Mutta kaukaa puutarhan periltä jostain kuului surunvoittoinen sävel tulkiten jääneiden ikävää ja kaihoa ja heränneiden sielujen salattua riemua.