XIX.

Aamuyöstä oli Paavo tullut kotiin, riisunut oriinsa ja taluttanut sen kujaan. Hänestä oli jo illalla tuntunut siltä häätalossa ollessaan Syvärin toisella puolen, että häntä odotettiin kotona ja että hänen täytyi lähteä yötä vasten taipaleelle. Kun hän varhain aamuyöstä ajoi kotiinsa, näkyi tuli jo kaukaa pirtin ikkunasta, ja lakeinen hulmusi reiän täydeltä savua kuutamoisessa yössä ylös ilmaan.

Melkein kaiken taipaleen oli hän antanut oriinsa astua ja istunut omissa ajatuksissaan miettien menneitä asioita, muistellen matkojaan ja kotiintulojaan kuutamoisina iltoina ja öinä ja ajelujaan Syvärin järvellä. Tässä näin olivat nämä viitat olleet aina samoilla paikoilla ja samalla lailla näkynyt saari pirtteineen ja huoneineen tummaa taustaa vastaan, Rahasmäen havuista rinnettä. Se oli niinkuin satujen maa ja maailma tämä Syväri kuutamoisena yönä, niinkuin se eläisi ja puhuisi kulkijoilleen, kertoisi niille vanhoista asioista, jo kauan sitten tapahtuneista, ja niinkuin lähtisi jokaisesta saaresta ja niemestä liikkeelle joku salaperäinen, outo olento. Hän oli kuin lumojen keskellä, kuin jossain toisessa maailmassa, niinkuin olisivat kaikki niemet ja saaret ja pitkät lahdelmat uusia, joita ei ollut ennen ollut, ja niinkuin olisi Kinahmi siellä jossain kaukana, penikulmien päässä.

Ajatukset tulivat ja menivät aivan kuin valkoiset, ohkaiset pilvenhattarat kuun ohitse. Ja hän antoi niiden tulla ja mennä. Hän suoristi ruumistaan reslan perässä ja veti nahkaset rinnan yli suojaksi tammikuun viimaa vastaan. Toisinaan painuivat silmät kiinni ja väsymys vei puolihorrokseen, vaan heti taasen retkahti resla jossain käänteessä tai lyöttöpaikassa ja valveutti.

Niin siinä sittenkin kävi, kuin hän oli joskus aina ennustanut, että herrat panevat pilalle sen, minkä talonpojat ovat alkaneet. Siitä hän oli viimeksi vielä puhunut Ylivieskassa joulun aikana papeille Laguksen luona. Vaan ei hän olisi uskonut, että Hedberg, hiljainen ja rauhallinen mies, tekisi eron ja alkaisi uutta joukkoa ja uutta oppia rakentaa. Oli niin nöyrä ja avomielinen vielä täällä käydessään, niinkuin siellä näissäkin. Ja siitä oli sielläkin puhuttu, että pitää pysyä yhtenä joukkona maailmaa vastaan, että pitää valvoa ja olla varpaillaan. Vaan olisiko se sittenkin kuunnellut sitä Ruotsin herraa?

Hän muisteli joulunaikaisia seuroja Nivalassa ja Ylivieskassa ja suuria häitä Laguksen pappilassa, niissä oli pappeja kymmeniä ja kansaa monista pitäjistä Savoa ja Suu-Pohjaa myöten. Miten siellä oli ollutkin lämmintä ja elävää, aivan erityistä, niinkuin olisi jo oltu puolittain taivaassa, niinkuin olisi vasta herätty ja saatu tuntea tuttava armo yhtaikaa, samalla kertaa koko hääväki! Oli yhdessä polvistuttu Herran eteen, pitkä Mari oli taasen puhunut kielillä, ja Lagus kulettanut kansaa pitäjittäin kuulemassa. Ja hän koetti kuin väkisten pysyttää ajatuksensa näissä häämuistoissa, palata niihin yhä uudestaan, kun muut ikävät yrittivät vallata mielen — erimielet siellä etelässä — Hedbergin ja muiden.

Siinä oli tienhaara saaren päässä, siitä lähti toinen tie Palonurmelle ja Karjalaan, toinen Tahkomäkeen Kinahmia kohti. Ja hänestä tuntui niin vaikealta ja raskaalta, miten lie tuntunut, että hän nousi ja kohoitti väsynyttä ruumistaan ja alkoi tuijottaa tulta kohti taistellen vanhoja, surullisia, synkkiä muistojaan vastaan.

Kun hän saapui kotipihaan, huomasi hän vieraan reen ulkona aisat kujaa vasten pystyssä.

Niitä on taasen täällä. Herrojako lienevät vai talonpoikia? Herroja varmaankin, koska Anna Loviisa jo on ylhäällä. Näkyy olevan kellokin aisassa. Mitä lienevät suruttomia?

Vaan samassa oli Anna Loviisa jo pihalla ja kertoi kahdesta herrasta, vanhemmasta ja nuoremmasta, jotka jo illalla aikaisin olivat tulleet.

"Sitä se tiesi. Minulla oli sellainen aavistus ja odotus kaiken iltaa, niin piti lähteä läpi yön", sanoi Paavo ja riisui turkkiaan pirtissä.

"Eivät ne ole ennen käyneet, Eivät sano tunteneensa eivätkä nähneensä", selitteli Anna Loviisa. "Vaan eivät ne näytä miltään heränneiltä, sellaisilta, joilla olisi asiat painon alla."

"Vai eivät! Annetaan niille eksamia, tutkitaan, koetellaan, pannaan pihtiin", nauroi Paavo.

Vasta myöhemmin tulivat vieraat pirttiin, toinen nuori, lyhyt, hentonen, joka sanoi nimensä olevan Dahlberg, toinen pitempi, vanhempi, joka nimitti itseään Birkstedtiksi. He olivat kaukaa etelästä ja heillä oli sellainen asia, että piti saada selko opeista ja uskoista, mikä oli Paavon ja mitä sanoo Paavo siitä Hedbergistä, joka nyt on ottanut eronsa Pohjanmaan papeista ja opettaa uutta oppia.

"Vai sitä — vai piti lähteä tänne sellaisille asioille — tietä etsimään ja tien viittoja! Vaan teillä taitaa jo olla valmiit passit lakkarissa, ettei niihin enää mitään lisää."

"Ei meillä muuta mitään kuin Jumalan sana", sanoi Dahlberg ujona.

"Se pitää olla", jatkoi Paavo. "Vaan mitä te olette miehiänne — mikä sinä?"

Ja Paavo tuli ja istui Dahlbergia vastapäätä tarkaten nuorta miestä terävällä katseellaan.

"Minä aion papiksi, vaan minä olen vasta lukemassa — oikeastaan vasta aloittamassa", vastasi Dahlberg hämillään.

"Selvä on tie miehellä, kun on vain oikea armonjärjestys, ja hyvä on virka — koiran virka, vaan miehen reikä. Entä tämä tässä — tämä toinen?"

"Merimies —laivan kapteeni", vastasi Birkstedt reippaasti. "Vai se! Vaan se onkin kumma taito osata oikeaan satamaan suurelta ulapalta, kun on sumuista ja pimeää. Tässä Syvärillä eksyvät oudot ja taitamattomat monesti, jotka ovat tänne tulossa, kun ei näy tulta saaresta eikä satu olemaan oikeaa opasta."

Vieraat kertoivat matkoistaan ja kulustaan, miten he olivat jo uupua ja paleltua taipaleelle ja miten täällä oli kokonaan toisenlaista kuin etelässä, miten luonto suurenmoista, vaarat korkeita ja järvet suuria, miten oli kaikki erilaista ja outoa, talot ja niiden asujamet, kieli ja puheenparsi.

"Mitä te tänne? Teillä siellä on oma profeettanne, se Hedberg, joka sen kirjan kirjoitti", kysyi Paavo ja keskeytti vierastensa kertomuksen.

"On se —- ja on muukin parempi perustus — raamattu itse — Jumalan oma sana", sanoi Dahlberg.

"Se kuuluu sielläpäin ruvenneen porttia väljentämään ja tietä levittämään, niin että pääsee vaunuilla ajamaan. Meillä täällä on vielä portti ahdas taivaan tielle ja tie kaita, joka elämään vie. Vaan miten te olette sen asian alkaneet, sinä ja tämä kapteeni tässä?"

Dahlberg kertoi herätyksestään ja taistelustaan, miten hän oli koettanut olla hurskas ja pyhä ja harjoittaa harjoituksiaan puhtaalla ja vilpittömällä mielellä, vaan miten siitä taasen langennut ja vaipunut omaan kurjuuteensa. Paavo nyökäytti silloin tällöin päätään hyväksyen, niinkuin kuulisi tuttuja asioita ja kokemuksia, joita oli itsekin kokenut.

"Entä nyt? Mitenkä nyt on?" kysyi hän yhtäkkiä.

"On siten, että olen rohennut uskoa Jumalan sanan perustuksella itselläni olevan syntein anteeksisaamisen", vastasi Dahlberg.

"Vai niin! Vaan siitä tulee summakauppaa sellaista, joka ei kelpaa pukillekaan."

Kuului naurua pankon puolelta jostain, hiljaista tirskunaa, josta Paavo kiivastui niin, että ajoi ulos väkensä muut paitsi Anna Loviisan.

"Olisitko sinä autuas, jos tässä kuolisit — tänä päivänä?" kysyi hän heti samassa Birkstedtiltä.

"Minä? — Ei minulla ole mitään tuntuvaa todistusta siitä asiasta, vaan minä riipun sanassa — Jumalan sanassa", vastasi Birkstedt.

"Siinä kaikki väärät lahkolaiset riippuvat ja krossaavat sanan päälle. Sinulla pitää siitä olla sisällinen todistus, ja kun ei ole, niin ikävöidä ja odottaa, kunnes valo koittaa sieluusi."

"Jos kuolisin ennen", sanoi Birkstedt.

"Eikö Herra elämääsi tiedä ja kuolemaasi. Sinun on asiasi aina kilvoitella. Herra antaa valonsa ja rauhansa aikanaan."

"Niin että jos syökseekin helvettiin, niin tulkoon mukana, jos ei kerran anna valoaan", huomautti Dahlberg.

"Niin — niin — tulkoon ja olkoon, vaan valo tulee — Herra tuo valon", lisäsi Paavo.

"Pitääkö niitä olla aina näitä tuntemisia — niitä etsiä ja perästä ajaa?" kysyi Birkstedt.

"Ei", vastasi Paavo. "Vaan Hengen todistus olla pitää ja Herran armokatse, vaikka vain vähäinen vilaus. Minä saan usein pitkältä pimeässä vaeltaa, sumussa ja myrskyssä kuin tiettömiä taipaleita kulkien vierailla vesillä, odottaa ja ikävöidä, vaan en hätäillä.

"Tästä oli meillä Julius Berghin kanssa pitkälti puhetta Tampereella", alkoi Dahlberg. "Minulla oli silloin sellainen aika, että minä vain iloitsin enkä välittänyt muusta mistään mitään, kuin omasta onnestani. Mutta Bergh ahdisti minua ja pakoitti ikävöimään ja odottamaan. Vaan miten se, joka on Jumalan armosta juopuneena?"

"Kuule Berghiä, kirjaimesta, filosoofia! Ei muistanut sitä, miten oli apostolien itsensä helluntaina, että oli yhtä iloa ja onnea ja autuutta."

"Ei", jatkoi Dahlberg, "vaan väitti, että tämä tällainen usko tekee suruttomaksi. Johon minä, että kyllä piru pitää sielustani murhetta ja estää suruttomuudesta."

"Niinkuin nimismies, muudan jumalaton, täällä entiselle heränneelle, joka oli langennut ja maailmaan mennyt, vaan sitten alkanut epätoivoissaan hokea helvettiin menoansa: Älä sure, kyllä piru sinusta puolen pitää."

Paavo naurahti ja nousi kävelemään, vaan palasi samassa takaisin Dahlbergin luo.

"Sinä olet lapsi", sanoi hän. "Sinua Herra kantaa nyt sylissään ja päätäsi silittää. Vaan minulla, vanhalla miehellä, on joka päivä raskas tilinteko edessä. Tätä en saa paeta, vaan tässä painua aina kaikkinäkevän armahtajan eteen lapsellisella mielellä."

Ja Paavo alkoi sitten selittää, mikä ja millainen on elämän tie ja millainen kulku sen, joka on vanhurskauden saanut ja Herran kihloja kantamaan päässyt ja missä ja millä tavoin eroavat toisistaan petolliset ja väärät kristityt.

— — — "Niillä otetaan sitten lasten leipä, kaikki tuntemiset ja armon hekumat. Siinä alkavat petolliset harjoittaa pyhyyttä suurella kiivaudella, vaan oikeat huutavat Herraa avukseen eivätkä uskalla yksin askeltakaan eteenpäin elämän tiellä. Siinä on tarkka paikka, tien haara, jossa perkele vaanii vanhurskautettuja sieluja. Kun näet itseltäsi kaiken kadonneen, elämän ja uskon voimat ja halut ja palavat pyrkimykset, älä hätäile, vaan asetu kaikkinäkevän eteen sielun hiljaisessa, etsivässä odotuksessa! Siihen tuo Herra uudestaan valoa ja Pyhän Hengen todistuksen. Tämä on talonpojan järjestys ja tätä samaa kestää kuolemaan saakka," Oltiin hetken aikaa ääneti, istuttiin ja tuijotettiin lieteen, jonne Anna Loviisa oli vetänyt uunista hehkuvan hiiloksen.

"Tämä pitää olla", jatkoi Paavo, "tämä sisällinen todistus ulkonaisen mukana, sanan lupauksien ja muiden. Kuopiossa kerran markkinoilla ollessani kysyin muutamalta suonenjokelaiselta passia, niinkuin teiltä nyt, niin se vetosi Jumalan sanaan samoin, vaikkei ollut Jumalan hengestä ollenkaan osallinen. Vaan tyhmistyi mies ja tukki suunsa, kun minä sille karjasin, että kaikki tekopyhät suruttomat huutavat raamatun todistajakseen, vaan väärässä mielessä, ulkona oikeaa järjestystä."

Ja Paavo hymähti kuin väkinäisesti sille, mitä oli suonenjokiselle sanonut.

"Vaan miten te luomisen selitätte ja lankeemisen?" kysyi hän taasen yhtäkkiä.

"Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, vaan lankesi ja kadotti kuvansa", vastasi Birkstedt.

"Tarvitaan parempi, selkeämpi tieto", jatkoi Paavo. "Kun ihminen oli langennut, lymysi hän puiden sekaan paratiisissa, pakeni ja piilotteli välttääkseen Jumalaa ja Jumalan tuomioita. Vaan sinne olisi jäänyt ja sinne hukkunut, jollei katuvana ja alastomana astunut kaikkinäkevän eteen."

"Pitääkö siinä aina olla se katumus ja parannus ja kilvoitus vai eikö saa vastaanottaa Herralta armoa, joka taritaan ja annetaan ilmaiseksi? Minä vain en omalta sydämeltäni rupea lupaa odottamaan, ei se sitä kumminkaan anna", sanoi Birkstedt. Paavo katsoi kuin ihmeissään vierastaan kauan aikaa, niinkuin olisi ollut outoa ja sopimatonta, mitä se sanoi ja niinkuin ei olisi oikein tiennyt, mitä siihen sellaiseen piti vastata.

"Pitää", sanoi hän hetken päästä. "Ei saa rosvoin teillä kulkea eikä summakauppaa tehdä siinä asiassa. Sen pitää kaiken kulkea Herran käsien kautta, mitä hänen tavaroistaan annetaan. Ulkokullatut, suruttomat käyvät itse ottamassa kaapista, vaan siitä tulee omaa hyvää, luuloa ja ajatusta ja aivouskoa, houretta semmoista."

Hän puhui vielä ja selitti, mikä on ero sillä, mitä itse otetaan ja mitä Herra antaa, ja asteli sitten ulos väsynein askelin.

He olivat kuin kukistettuja, nuijittuja ja nujerrettuja siihen paikkaan. Kaikki se varmuus, mikä heillä oli äsken vielä ollut oman oppinsa ja käsityksensä puolesta, oli mennyt menojaan, kokoon lysähtänyt kuin korttikasa koko rakennus perustuksiaan myöten. Se tuntui heistä niin varmalta ja vakuuttavalta, mitä Paavo puhui, vanha mies, monissa koeteltu, Savon suuri profeetta. Ja kun he menivät kamariinsa, porstuan pohjaan, heittäytyivät he makuusijoilleen valitellen ja vaikeroiden.

Näinkö tämän piti käydä, tämän matkan, ja tähän päättyä kaiken — epäilykseen ja toivottomaan tilaan ja uuteen helvetin pelkoon? He olivat jo olleet autuaita ja onnellisia, niin ettei muuta kuin iloita ja riemuita. Heillä oli jo ollut kaikki Herran tavarat käsillä, armo ja anteeksiantaminen ja rauha. Ja heistä oli tuntunut niin selvältä ja yksinkertaiselta se, mitä Hedberg oli heille puhunut ja selittänyt.

"Olisi suruton ja huoleton, niinkuin ovat monet muut nuoret ylioppilaat ja teoloogit, niin olisi vapaa näistäkin vaivoista", sanoi Dahlberg maaten selällään.

"Sitä minäkin — melkein sitä samaa", lisäsi Birkstedt. "Ajattelemme liian paljon näitä asioita. Ja mitä me tänne — tähän erämaahan — tämän vaarin luo? Jos on kerran ollut Kristus, Jumalan poika, joka on kuollut ja kuolemallaan maksanut velkamme, niin se on maksettu, ja meillä ei siitä enää mitään huolta. Minä vähät vaarin selityksistä ja kaivelemisista. Minä pidän tästä kiinni — tästä yksinkertaisesta asiasta ja totuudesta, vaikka kaikki perkeleet pauhaisivat sisällä ja ulkona."

He makasivat kauan selällään kädet pään alla, puhelivat, rakensivat uudelleen hajalle mennyttä rakennustaan, kokosivat pirstoja ja puukappaleita, palauttivat mieleensä sitä, mitä oli Hedberg sanonut ja mitä he itse ennen tunteneet ja uskoneet. Kuului tuontuostakin oven käyntiä ja askeleen ääniä avarasta eteisestä ja raskasta astuntaa toiseen kamariin, siihen heidän viereiseensä.

He olivat nukahtaneet kumpikin, vaan heräsivät siihen, että kuulivat kaunista, voimakasta veisuuta pirtistä. Kun he astuivat pirttiin, näkyi sinne kerääntyneen joukkoon naisia, tummia, synkän, kärsineen näköisiä, jotka istuivat pankon puolella ja veisasivat. Pihaluukun vieressä istui muutamia miehiä kädet ristissä rinnan yli, vakavia, hartaita kuin toisessa maailmassa olevia, joita ei näyttänyt ollenkaan liikuttaneen vierasten sisään tulo.

"Tämä on laivan kapteeni tämä — meren kulkija — ja tämä pieni mies tässä papin alku", esitteli Paavo vieraitaan uusille tulokkaille.

"Papin —", kertasi Dahlberg, "vaan sanokaa, miten on saarnattava, että oikein saarnaa!"

"Siten, että julistaa jumalattomille Jumalan tuomion. Jos nöyrtyvät, niin tekevät parannuksen ja lähtevät ristintielle, vaan jolleivät, niin paatuvat ja pimittyvät. Vaan heränneille neuvo tie Kristuksen luo! Sano niille, että pitää pysyä Herran edessä ja siinä ikävöidä armokatsetta ja odottaa Hengen todistusta ja panttia!"

"Entä niille, jotka lankeevat ja joilta on armokatse kadonnut?" kysyi Dahlberg.

"Sitä niille, että etsivällä uskolla odottavat Herran aikaa, jolloin saavat oikean ilon ja tunnon rauhan, niinkuin Paavalikin kirjoittaa roomalaisten kahdeksannessa luvussa ja muualla."

"Vaan jos uupuu herännyt ja tulee haluttomaksi eikä jaksa enää ikävöidä eikä odottaa."

"Niin on vain aina kilvoiteltava. — Kilvoittelematta ei mitään saada, ei valoa eikä viisautta. Jaksat väsyneenäkin huoata ja hiljaisella, salatulla ikävällä kaivata. Herran tavarat ovat kaikki Herran takana kilvoituksen panttina, ja sitä Herra vaatii jokaiselta järjelliseltä ja vapaalta luodulta."

"Vaan minä aionkin uskoa aina, vastoin omaatuntoa ja omia tuntemisiani", sanoi Birkstedt kuin uhmaten.

"Älä, älä! Älä väkisten omilla voimillasi! Uskon ja omantunnon pitää olla yhtäpitäviä. Pyydä Herralta voimia uskomaan! Vaan näistä teille puhuu Fresenius, miten pitää murheellisia lohduttaa ja sielunsairaita parantaa. Se jakaa murheelliset yhdeksään luokkaan."

"Kaluaa Kristuksen luita", sanoi Dahlberg ja nauroi ivallisesti.

"Uskon — uskon, vaikka mitä sanotte ja vaikka olisi koko maailma vastaan!" sanoi Birkstedt ja huitoi käsillään kuin torjuakseen pois luotaan sitä, mitä Paavo oli sanonut tai aikoi vasta sanoa.

"Uskot, vaan mitä uskot ja miten uskot, kun omilla voimillasi uskot. Taidatte olla kumpikin siinä tilassa, josta kuuluu: 'Ette kaipaa, että joku teitä neuvoo, vaan Herra itse opettaa'."

Kun he taasen istuivat kahden kamarissa puolisen jälkeen, Dahlberg ja Birkstedt, oli heillä pientä kinaa ja erimielisyyttä keskenään siitä, mitä Paavo oli sanonut ja tarkoittanut.

"Niin se, on — sillä on siinä oikein, ettei saa ryöstää eikä omin lupinsa ottaa mitään Jumalan sanasta — sillä on sittenkin oikein", sanoi Birkstedt miettivänä.

"Minusta on aivan tarpeetonta ruveta uusia oppeja opettamaan tämän tähden", jatkoi hän hetken päästä.

He olivat taasen siinä, missä aamullakin, siinä, että heille oli tullut erehdys, että Paavo oli sittenkin oikeassa, ja he alkoivat jo miettiä, miten voisivat palauttaa ystävänsä etelässä Paavon jälille.

"Vaan ne ovat jo siitä iloinneet, mitä ovat nyt Hedbergin suusta kuulleet ja siihen kiintyneet, niin ettei tämä vanha enää mitään. Olisi pitänyt ukon olla etelässä aikanaan tai Hedbergin itsensä täällä", sanoi Birkstedt.

"Miltä sinusta on oikeastaan tuntunut tänä päivänä täällä? kysyi Dahlberg ystävältään.

"En osaa sanoa. Se niiden surullinen laulu painaa aivan maan alle ihmisen, ja ukon puhe lyö jalat poikki." Ja Birkstedt heittelihe makuusijallaan tuskaantuneena. "Synkkää ja raskasta täällä vain on. Ei kai täällä ole milloinkaan oikeaa iloa. Ja tämä on samanlaista, synkkää täällä ympärillä tämä luontokin", jatkoi hän samassa.

"Niinkuin ilmakin olisi aivan toisenlaista hengittää ja metsä katsella", lisäsi Dahlberg, "Ukko on viisas ja kokenut, vaan minusta tuntuu siltä, että se pidättää aina syntistä eikä päästä Kristuksen luo."

"Olkoon oikeaa tai väärää, ei tässä opissa jaksa kukaan elää. Mikä kidutuksen ja synkkyyden oppi se on Kristuksen evankeliumi, jonka pitäisi tuoda rauhaa ja iloa?" sanoi Birkstedt.

Hän nousi reippaasti, heittäytymällä, ensin istumaan, sitten seisomaan niinkuin olisi saanut jostain kiinni, keksinyt jotain puolustusta itselleen ja puistanut päältään kaiken raskaan ja synkän.

"Kun sen tietäisikin ja pääsisi siitä varmuuteen", jatkoi hän, käveli ja pyöri ahtaalla lattialla. "Kun sen saisi taasen varmaksi, niinkuin se oli lähteissä ja niinkuin sen pitäisi aina olla."

"Minunkin on täällä sellaista kuin olisin virtaan pudonnut, jossa ponnistelen ja josta yritän päästä maalle, tartun johonkin, vaan sitten taas irtaannun virran vietäväksi", sanoi Dahlberg.

"Pitää odottaa — pitää ikävöidä — pitää asettua kaikkinäkevän eteen — pitää siinä sairastaa ja kerjätä — ei milloinkaan itse ottaa eikä suoraan mennä pyhimpään, vaikka tie on auki, vaikka se on Kristuksen verellä aukaistu", puheli Birkstedt itsekseen matkien samalla Paavoa.

"Niin — niin on kyllä raamatussakin. Siellä puhutaan isoomisesta ja janoomisesta, anomisesta ja etsimisestä", huomautti Dahlberg.

"Ja löytämisestä myöskin. Pitää kerrankin päästä kuivalle maalle, pois hukkumisen vaarasta ja helvetin pelosta, jota tämä vaari täällä on levittänyt."

"Saunaan, herrat!" huusi Paavo kamarin ovelta. "Kylvetään pois kaikki riidat ja erimielet!"

Ja hän näkyi astelevan vasta kainalossa ikkunan alitse leveänä, kumarahartiaisena.

"Mene sinä!" sanoi Birkstedt. "Minä en enää uskalla sitä likellekään. Vie kaiken rauhan sielusta. Minusta se on oikea raatelija."

Dahlberg nauroi riisuen päältään takkia ja irroittaen kaulusta kaulastaan.

"Savossa pitää saunata", sanoi hän mennessään ja juoksi turkit hartioilla Paavon perään.

He istuivat saunan lauteilla kahden kuumassa löylyssä, Paavo rauhallisena kylpien, Dahlberg kyyristyneenä alas kuumien löylyaaltojen edessä, joita Anna Loviisa loihti alhaalta tulemaan.

"Tämä täällä on parasta salolla — tämä on parasta maallisista nautinnoista syntisellä", puheli Paavo. "Tulevat tänne pitkiltä matkoilta puolisairaina saamaan neuvoja, niin minä ne ensin lauteille räytymään ja pehmiämään, että pääsevät paksut veret liikkeelle."

"Jaa — niin — taitaa niin olla", myönnytteli Dahlberg.

"Sanovat saunauskoksi", nauroi Paavo. "Sillä on monta nimeä Herran työllä täälläpäin, niinkuin on sielläkin. Vaan sano sinä, mitä se Hedberg oikein sillä uudella opillaan aikoo, jolla on ruvennut sokaisemaan ihmisiä, heränneitä ja suruttomia!"

"Aikoo ruveta sitä levittämään ja sillä Kristusta kirkastamaan, sitä ristiinnaulittua, ihmisille autuudeksi", vastasi Dahlberg varmasti.

"Kuuluvat sen siellä kokouksessaan oikein hypyllä ja tanssilla vahvistaneen", jatkoi Paavo.

"Sitä on liioiteltu sitäkin asiaa, niinkuin muutakin", puolusti Dahlberg. "Ja taitamattomia on aina joukossa."

"Vaan pane mieleesi, nuori mies, ettei sen alttarilla tuli syty, joka on heränneestä kansasta luopunut — Herran kansasta! Kiiltoa ja kaunista näköä sillä on, iloa ja riemua, vaan ei elämää eikä voimaa. Maailmaan sortuvat oppeineen ja uskoineen, jotka lähtevät ristin ja murheen alta karkuun."

Dahlberg ei puhunut mitään, kylpi vain, vastoi itseään laiskasti kuunnellessaan.

"Minne menet ja missä kulet, kule köyhyyden tunnossa!" jatkoi Paavo hiljaisella äänellä istuen kumarassa kylvyn perästä penkillä. "Ja pappihan sinusta piti tullakin", sanoi hän kuin havahtuen. "Kun et vain omistasi puhuisi, omista rikkauksistasi, joita itsellesi kasaat ja kartutat. Papin pitää olla köyhän, niin rikastuttaa muita Kristuksen salatulla tuntemisella."

Hän puhui isällisestä, lempeästi, niinkuin opastaisi omaa lastaan jonnekin pitkälle ja tuntemattomalle matkalle. Sitten istui hän kauan ääneti väsyneen, rauenneen näköisenä, pää riipuksissa ja pitkät, märät hiukset silmille valuneina.

"Kylvettiinkö päältä ja alta?" kysyi Birkstedt, kun Dahlberg oli palannut sisälle kamariin hikisenä ja punaisena.

"Olisit tullut", sanoi Dahlberg. "Ukko siellä antoi hyviä neuvoja. Vaan köyhä pitää olla, kitunen ja vaivainen ja Hedbergiä pitää paeta. Aina sama nuotti, sama ikävöiminen ja odotus.

"Ja epävarmuus", lisäsi Birkstedt. "Minä olen täällä kaiken aikaa karkoittanut perkeleitä kimpustani. Jollet olisi kylpenyt, lähtisimme tänä iltana."

"Älä toki! Ukko pitää meitä hyvänä. Täällä ruuat parhaat, uunipaistit ja muut, kahvit, saunat. Olisit nähnyt ja nauttinut, miten Fatima pesi ja palveli ja löylytti — eukko itse."

"Sitä hullumpaa. Riitelisi edes, suuttuisi, ajaisi ulos pakkaseen. Puhuu meille niinkuin omalle joukolleen ja parhaimpina ystävinä hoitaa. Pysyn täällä kamarissa kaiken iltaa ja täältä lähden. Mene sinä vaarin luo!"

He istuivat kauan kahden, lukivat Uutta Testamenttia, hakivat sieltä raamatunlauseita itselleen aseiksi Paavoa vastaan, roomalaiskirjeestä, galaattalaiskirjeestä, selittivät niitä toisilleen ja asettivat niitä Paavon puheita vastaan. Ja heistä tuntui siltä kuin selvenisi heille asia taasen uudessa, entisessä valossa, niinkuin kerran siellä kotipuolessa, kun Hedberg sen selitti, ja niinkuin he nyt olisivat pääsemässä pahasta painajaisesta, tästä synkästä, raskaasta, epävarmasta orjanopista ja palkkalaisen palveluksesta.

"Voi toki sentään, mikä onni ja riemu, että saa tämän kaiken heti näin suoraan omistaa itselleen, ilman odottamista ja ikävöimistä, tämän, mitä on tässäkin kirjoitettu!" sanoi Birkstedt ja luki ääneensä.

"Ja saa sen ottaa tästä, sanasta, omin lupinsa, kun tarvitsee, eikä mistään ilmasta odottaa kuin jotain ilmestystä. Siinä se onkin", lisäsi Dahlberg.

"Kysyn lupaa itseltäni, sydämeltäni, järjeltäni, saanko iloita onnestani ja näitä lupauksia itseeni sovittaa, niin ei anna. Mistä minä Jumalan luvat muualta? Tässä ne ovat luvat ja lupaukset ja lohdutukset meitä varten, meidän otettaviksemme."

Ja heistä oli nyt niin selvää ja oikeaa se heidän oppinsa ja käsityksensä, vahvaa ja vakavaa heidän olonsa, ettei sitä kuka tahansa saanut enää järkytetyksi.

Illalla vielä pistäytyi Paavo vierastensa luona, istui hetken aikaa ja puheli omista matkoistaan, kyseli ja kuunteli rauhallisena. He koettivat karttaa kaikkea hengellistä puhetta, Birkstedt kertoen pitkistä matkoistaan merillä ja Dahlberg jostain muusta maallisesta. Kun Paavo oli mennyt, kuului taasen surunvoittoista veisuuta pirtistä.

"Kaunista se on, vaan ei se meille sovi, meillä pitää olla toisenlaista laulu, iloista ja reipasta, marssia jotain", sanoi Birkstedt ja kuunteli. "Tuo tekee surulliseksi ja synkäksi."

"Sopii niille, jotka syntejään ruikuttavat, vaan ei niille, jotka ne ovat anteeksi saaneet", jatkoi Birkstedt ja pujahti peiton alle kätkeytyen sinne kuin suojellakseen itseään kamariin tunkeutuvalta veisuulta.

"Voi, hyvä veli, kun oltaisiin jo kotona, omilla mailla omine uskoinemme", lisäsi Dahlberg ja heittäytyi makuusijalleen.

Aamulla he lähtivät. Paavo oli panettanut oman oriinsa valjaisiin ja istui itse kyytimieheksi.

"Paavolla tämmöinen komea ori", sanoi Dahlberg, kun oli jäälle päästy.

"Tämmöinen — piispalla toki, kun on papeillakin", nauroi Paavo. "Tämä on Valkealan herralta itseltään, Mitä lie parempaa rotua. Julius Berghin teki tätä mieli, niin minä sanoin sille, että maisterit ja papit pysykööt pyhässä raamatussa, vaan minä olen talonpoika ja minulla on oikeus ostaa hevonen ja härkä."

Ja hän kiinnitti ohjaksia päästäen mustan valtoineen juoksemaan suoralla, sileällä viittatiellä.

"On tämä sellainen, etten ole vielä saanut tällä syntiä tekemättä ajaneeksi", sanoi Paavo, kun hevonen oli hiljentänyt ja jättäytynyt pieneen juoksuun. "Syksyllä kerran piti pyörtää Syväriltä kotiin sunnuntaiaamuna. Minä ajamaan pienellä reellä sileää jäätä myöten ja musta siinä kauniisti juoksemaan, niin jo oli samassa vanha mies laidan yli näin", ja hän kumartui sivulle ja kurkotti sieltä hevostaan tähystäen. "Minä kotiin takaisin — mitä tällainen kirkossa, jolla on oma epäjumalansa kirkkotiellä?"

"Sehän on kauheaa", sanoi Birkstedt ymmärtämättä, mitä Paavo oli tarkoittanut.

"Niinkö se, Paavo, sitten on, etten saa milloinkaan uskoa — odottaa vain ja ikävöidä?" kysyi Dahlberg hetken perästä.

"Saat — saat — vaan jos et taida uskoa, niin älä vaadi itseltäsi mitään, vaan valita asiasi Herralle!"

"Ei sitä perkele salli", jatkoi Dahlberg, "että syntinen uskoo syntien anteeksisaamisen — sanoo hullutuksia uskovan."

"Älä itseltäsi vaadi, mitä ei sinulla itselläsi ole — uskoa ja rakkautta ja muuta hyvää, äläkä ryöstämällä tule Herran tavaroille! Jos vaadit, niin kuuluu sinulle: Ei yksikään liha tule lain töiden kautta autuaaksi. Asetu kaikkinäkevän eteen epäuskoisena ja valita Herralle: Sinä, rakas Herra, näet sota-aseeni poisotetuksi, vaan minä jätän asiani sinun haltuusi, joka näet ja tiedät kaiken, mikä on minulle tarpeellista!"

Puhuttiin yhä samasta asiasta, myönnettiin, soviteltiin, kierreltiin, kunnes taasen joku uusi käänne keskustelussa kiihoitti nuoria miehiä uuteen intoon. Kun he saapuivat majataloon, juoksi Birkstedt sisälle, vaan Dahlberg jäi pihalle Paavon luo.

"Minä lähden nyt", sanoi Paavo ja käänsi hevostaan, "vaan muista sinä, ettet ryöstä uskoa etkä ulkona laillista järjestystä liiku! Kuinka sinä kaupungin kahvia joisit, jollet ole ensin kaupunkiin tullut?"

"Älkää vielä, Paavo! Tulkaa sisälle!" sanoi Dahlberg. "Mitä Paavo sanoikaan äsken ulkona. Panen sen tähän paperille, ettei unohdu", jatkoi hän sisällä.

"Vaan se pitää sinun oikein kirjoittaa eikä väärin. Vääntävät sanojani ja puheitani väärän mielensä jälkeen ja niillä sitten ilvettänsä pitävät", varoitti Paavo.

"Oikein. Niinkuin Paavo sanoo ja puhuu", vakuutti Dahlberg.

"Niin pian kuin sieluni tulee vieroitetuksi siitä elämästä, joka on Jumalasta", alkoi Paavo, "niin en enää uskalla lähestyä häntä entisen vanhurskauteni nimessä, vaan tulen tuhlaajapojan uskolla mielisuosin, kantaen Herran vihaa siihen asti, kun Herra asiani toimittaa. Kun oma hitauteni ja kylmyyteni tuottaa murhetta, niin en enää syöksy vihan enkä tuomion alle, vaan muistan lunastajani elävän Jumalan oikealla kädellä."

"Vaan kun tietänette nämä asiat paremmin, niin mitäpä minun neuvoistani", sanoi hän yhtäkkiä keskeyttäen sanelemisensa ja heittäen hyvästit vierailleen.

Ja hetken päästä näkyi vain musta, pieni pilkku kaukaa Syväriltä, kun Paavo ajoi kotiinsa suoraa, pitkää viittatietä.