X.

Kolme kertaa iski kuin suurella nuijalla. Koko kirkko tärähti, niin että pappi pysäytti saarnansa. "Mikä lie ollut?" kertoivat miehet, jotka olivat vasta palanneet Kalajoen markkinoilta.

"Mikä? — Pakkanen se oli, joka siellä paukutteli", nauroi Paavo.

"Ei ollut pakkanen", väittivät miehet. "Ei ollut pakkaspäiväkään, vaan leuto kevättalven sää. Kattoja sulatti ja seinänvierustoja ja puiden juuria avopaikoilla."

"Joku muu se oli, jota ei ymmärretty eikä osattu arvailla", sanoi Kalliolahden Heikki.

"Olkoon sitten, vaikka piru. Piru se olikin, oikein istuntapiru, joka siellä Nivalan kirkossa on asuntoaan pitänyt, niinkuin muissakin", laski Paavo leikkiään ja nauroi omalle sukkeluudelleen.

"Olkoon ollut mikä hyvänsä, vaan ei se pakkanen ollut", vakuutti Heikki yhä edelleen.

"Siellä kuuluu ennenkin paukkuneen tämän papin aikana", lisäsi joku joukosta.

"Mitä se sitten sanoi ja saarnasi?" kysyi Paavo. "Ei sitä muista", vastasivat miehet. "Alkukin unehtui pian, ja lopussa ei osattu eikä yritettykään enää mieleen panna."

"Millaisia kirkkomiehiä te olette, heränneet miehet? Kulette pitkin pitäjiä ja torkutte vieraissa kirkoissa sanan alla. Teille se paukautti."

"Ei torkuttu, ei tehnyt mieli torkkua kenenkään, vaikkei olisi paukauttanutkaan. Niillä on semmoinen pappi Nivalassa, ettei ole ennen kuultu. Istuttiin ja koetettiin kuunnella, vaan ei kyetty, säryttiin joka mies. Kalajasta kuuluu tulleen."

"Kulkevat sitä vieraista pitäjistä kuulemassa pitkiltä matkoilta."

"Ja tarkenevat talvellakin. Ei tarvitse kengän kärkiä koputtaa eikä loppua odottaa", säesti toinen.

"Herääkö niitä siellä?" kysyi Paavo yhtäkkiä. "Hyvillä lahjoilla on saarnattu ja akkoja itketetty, vaan ei ketään hereille saatu."

Miehet katselivat toisiaan totisina. Tuntui kuin olisi äskeinen innostus laimentunut.

"Näyttivät ne sitä minulle Kalajassa viime kevännä markkinoilla, kiittivät ja kehuivat, vaan minä katselin sitä muuksi mieheksi."

"Miksi Paavo sen näki?" kysyi Kalliolahden Heikki.

"Kenraaliksi — sotaherraksi", vastasi Paavo nopeasti.

"Samaa sukuahan sinäkin, Paavo, olet — sotasukua. Olisi vain toinen takki ylläsi, herrain haarukka sellainen, niin saattaisivat arvailla miksi hyvänsä."

"Pitkä ja pysty. Pelkäävät, kun kaukaa katsovat, vaan isänään pitävät, jotka likelle tulevat ja tuntemaan oppivat", lisättiin jostain taampaa penkiltä.

Paavo nauroi hyväntuulista nauruaan, vilkastui yhä ja laski leikkiä.

"Teetti sen äiti kerran, kun olin poikanen. Kuului olleen vanhaa herrassukua, Ruotsista tullutta ja tänne Halolan ja Pihtisalmen puolelle kulkenutta. Sen olivat veljet olleet monessa sodassa. Illoin istutti polvillaan ja lauloi sotalaulujaan. Siitä lie tullut sotaa minunkin veriini. Setä teki pilkkaa sortuukista ja verkapöksyistä, niin piti ne jättää. Vaan raamatun antoi, tämän tässä."

Ja hän kohoitti suurta, paksua hakaraamattuaan pirtin pöydällä.

"Tästä olen saanut, mitä on vähän ollut muillekin antaa. Herra on siihen tuonut lisää kärsimyksien ja vaivain kautta. Olisi äiti saanut tahtonsa täyttää, tiesi, mikä junkkari minusta olisi tullut. Sisu ilkeä, mieli kopea, luonto sellainen, että seinät puhkoo."

"Vaan pitäisi sinun, Paavo, käydä sitä Nivalan pappia haastattamassa. Olisi soma kuulla, mitä se aikoo niillä lahjoillaan", sanoi taasen joku markkinamiehistä ja koetti palauttaa puhetta siihen, mistä oli alettu.

"On niitä haastateltu monenlaisia pappeja niinkuin muitakin herroja, vaan ei niistä ole saatu mieluisia muita kuin Bergh ja Brofeldt. Herroilla on oma herruutensa. Syvän veden kaloja ne ovat kaikki."

"Kartasta saarnaavat ja kappansa kantavat."

"Ja pöydän alle potkivat, kun et niille lukea osaa."

"Ja vainon nostavat ja sakotuttavat seurainpidosta. Karjalassa kuuluvat taas käräjöineen."

"Jos eivät sitäkään, niin eivät muutakaan. Rauhan antavat, niin saavat itse oman rauhansa pitää", sanoi Paavo ja koetti hillitä miesten kiihkoa.

Jatkui vielä puhetta Nivalan papista seurain päätyttyä. Eivät malttaneet miehet jättää siihen, mihin se oli jäänyt, vaan kertoivat yhä näkemiään ja kuulemiaan, ihmettelivät ja ihastelivat ja parantelivat toistensa puheita.

"Alkoi saarnansakin eri lailla kuin muut papit. Kertoi sen ensin lyhyesti, mitä oli lukenut kirjastaan, ja kävi sitten kansaan käsiksi. Kuunneltiin suu auki, mitä kertoi, vaan siinä säryttiin ja hellyttiin heti, missä alkoi kimppuun käydä ja sanaansa sovittaa."

"Yhtenä itkuna oli koko kirkko käytäviään ja eteistään myöten. Ei siinä kukaan kestänyt, vaikka olisivat olleet millaiset varustukset. Sen oli äänikin sellainen, että sävähtivät, säikähtivät heti, kun suunsa aukaisi, pysähtyivät ja hiljenivät, niin ettei hengen hiiskausta."

"Ja lopetti siinä, missä asia oli likinnä ja sanat ottavimpia, katkaisi kuin veitsellä. Mitä lie sillä tarkoittanut? Kun paraaseen makuun pääsit, söit ja ahmeit, niin veti kupin nenäsi alta ja jätti siihen lusikka kädessä pahimpaan nälkään."

"Niinhän Paavokin tekee", sanoi joku.

"Niin pitääkin. — Mistä se on sen viisauden oppinut?" tokaisi Paavo, joka oli silmät ummessa kuunnellut miesten puheita. "Ruuan maku pitää jäädä syntisen suuhun, niin tulee toisenkin kerran. Suruttomat papit syöttävät ja juottavat kuulijansa kylläisiksi ja saarnaavat asian valmiiksi, ettei muuta kuin olla ja aikailla ja hyvillä mielin hoilottaa."

"Sinne pitää, Paavo, sinun mennä Niskasen kanssa. Sitä pitää tutkia ja koetella", sanoi Kalliolahden Heikki.

"Käy vielä samalla lailla kuin Liperissäkin — nostaa niskakarvansa pystöön", vastasi Paavo. "Papit tietävät itse tiensä, osaavat ja ymmärtävät, kun ovat kirjansa lukeneet. Parempi, että itse tulevat, niinkuin Brofeldtin poikakin."

Pitkin kevättä liikkui taas kertomuksia Nivalan papista. Niitä kulettivat Niskanen ja muut Kiuruvedeltä ja Pohjanmaan rajoilta, ja ne olivat kaikkialla vastassa, minne mentiin, tiellä, kun toisensa tavattiin, seurapaikoissa ja pirteissä pitkinä iltoina ja heränneiden ystäväin kamaripuheissa.

"Mitä lie? Liekö oikeaa vai väärää, Herran sytyttämää vai ihmisten omaa tekemää?" ajatteli Paavo itsekseen. "Jos on hyvinkin Herran. Se on aina alkanut sieltä, mistä ei ole osattu odottaakaan alkaneeksi. Täällä on oltu velttoja ja väsyneitä ja uuvuttu maailmanrakkauden alle, niin aloittaa uudesta paikasta. Ei ole Herralla muuta neuvonantajaa kuin oma itsensä. Itse tietää tiensä ja työnsä ja työmaansa. Itse menee edellä ja ovensa aukoo, muut saavat sitten tulla perässä hämmästyen ja ihmetellen. Niin teki Karjalassa, niin saattaa tehdä muuallakin."

Paavon elämä oli ollut sellaista, ettei hän ollut paljon päässyt liikkeelle. Riitta oli sairastellut heikkona kuukausimääriä ja huojunut elämän ja kuoleman vaiheilla. Ja sitten oli kuolema viimeinkin voittanut ja vienyt omansa. Hiljaa ja hellästi oli painanut kädellään kärsivää sairasta ja jättänyt oman kammoittavan jälkensä kasvoille. Illalla vielä oli veisattu ja luettu "Hunajan pisaroista" ja aamulla jo oli ruumiina. Vaan ilolla oli lähtenyt ja elävässä toivossa ja puhellut lapsilleen viimeiseen saakka.

"Näette vielä parempia päiviä, kuin mitä minä olen nähnyt", oli sanonut. "Kuulkaa sitä, mitä isä sanoo ja hoitakaa heränneitä! Siitä on siunaus palkkana. Minä olin ennen vastahakoinen, vaan nyt ottaisin takaisin entiset vuoteni, korjaisin ja parantaisin kaikki ja koettaisin elää Herran mieliksi ja heränneiden palvelukseksi. Vaan hyvä on näin — parasta on näin ‒ parasta kun pääsen pois."

Ja sitten oli hän pyytänyt anteeksi Paavolta ja lapsilta ja kaikilta ystäviltä, jotka olivat käyneet katsomassa.

"Muistathan sinä, Heikki, miten minä suututtelin silloin, kun te Karjalaan läksitte ja heitin kirveellä peräänne? Sen jälki vielä näkyy siellä ovessa. Annathan sinä sen anteeksi, niinkuin muutkin? Suruton on suruton ja jumalaton kaikessa — mielikin menee päästä", oli hän viime päivinään puhunut Kalliolahden Heikille.

Paavosta oli tuntunut niin suurelta ja juhlalliselta sinä aamuna, jona Riitta kuoli. Oli niinkuin olisi ollut juhlapäivän aamu tai suurten seurain aatto, niinkuin olisi odotettu jotain tai oltu kaikki jonnekin menossa — pitkälle matkalle, jota ei tunnettu eikä tietty, mutta joka ei peloittanut. Iltasella oli ystäviä kokoontunut pirtin täydeltä. Oli luettu ja puhuttu puoliyöhön ja polvillaan rukoiltu.

"Ei ollut vainajalla niitä vaivoja ja vaaroja, mitä on ollut meillä muilla ja vielä tulee olemaan", oli Paavo puhunut ystävilleen. "Ei tarvinnut uupua eikä kylmetä milloinkaan eikä maailman rakkautta kuormanaan kantaa. Lämpöiseltä pääsi sisälle hääsaliin, sai siirtyä sinne, minne sielu jo ikävöi päästäkseen." Paavo oli viime aikoina vanhentunut, käynyt kumaraksi ja käynniltään raskaaksi. Hiukset olivat harmaantuneet, kasvojen väri kuihtunut ja surkastunut, ja liikkeissä näkyi jonkunlaista avuttomuutta. Vaan sisällä sielussa paloi aina sama tuli, sama entinen into ja palavuus. Aina tuntui parannuksen asia olevan päällimmäisenä. Hän puhui siitä aluksi ja lopuksi, kylässä ja kotona. Ja aina oli puhe samaa, tuoretta ja mehevää, uutta sekin, mitä oli jo monesti ennen puhunut, likistä ja lämmintä ja teeskentelemätöntä, niinkuin olisi vasta parannukseen lähtenyt ja ensimäisiä päiviä kihlojaan näytellyt.

Helluntain pyhien edellä oli hän sitten lähtenyt Niskasen kanssa Nivalaan. Pitkin talvea oli ollut vetoa ja vaatimusta, Niskanen oli käynyt tuontuostakin muistuttamassa, vaan aina oli ollut esteitä edessä.

He olivat kulkeneet ystäväin kyydissä läpi Kiuruveden ja Pyhäjärven, astuneet sitten lopputaipaleen jalan kontti selässä kuumina kesäpäivinä päästäkseen lauvantaiksi perille.

Miten olikaan kaikki toisenlaista täällä kuin Savossa — maat tasaisia ja laakeita, talot suuria, varakkaan näköisiä, peltoja pitkälti kahden puolen jokivartta. Eivät olleet ihmisetkään samanlaisia, eivät yhtä ystävällisiä eivätkä puheliaita. Tuskin tervehtivät, kun taloon tultiin, päänsä vain käänsivät, murahtivat vähän jotain ja katsoivat muualle, niinkun olisivat vihaa pitäneet ja vieraitaan epäilleet.

"Korpea tämä on, vanhaa hallanpesää", sanoi Paavo Niskaselle, kun he lähtivät Niemeltä, Nivalan yläpäästä, "Jäätää joka talossa ja kylmää vanhoja routiaan synnin suo. Ei ole vielä päässyt paistamaan Herran aurinko, eivät ole vielä sydämet sulaneet eivätkä mielet pehmenneet. Eivät ole vielä talot auki, eivät tavarat tarjolla eikä Herran rakkaus lämmittämässä. Kehuvat sitä pappiaan ja kiittävät. Laittaisivat, vihaisivat, parjaisivat, niin olisi oikea Herran pappi."

"Odotetaan, kuullaan!" sanoi Niskanen. "Kuuluvat olevan seurat tänä iltana papin kotona Pirttiperässä — mikä se olikaan. Tänne jos joskus alkaa Jumalan henki puhaltaa, niin siitä rytäkkä syntyy. Talot toisissaan kiinni, suuret ja korkeat, peninkulmittain samaa, aukeaa peltoa. Et tarvitsisi pitkiltä matkoilta ystäviäsi etsiä, salojen ja vaarojen ja vesien takaa, niinkuin Savossa ja Karjalassa, likeltä löytäisit, teiden varsilta. Omalle pihallesi kuulisit Herran ylistystä kymmenistä taloista."

"Sitä minä tässä, että se on salon uskoa tämä meidän uskomme, salolla syntynyttä, vaaroja kulkenutta ja vesiä soutanutta, sitä, ettei se tule tänne tällaisen ylpeän kansan keskelle. Se kun kulkee kontti selässä ja hurstihousuissa, niinkuin mekin. Näitkö sinä, miten ne nuoret siellä nauroivat ja supattelivat ja osoittelivat sormellaan meidän vaatteitamme?"

"Näin ja kuulin, vaan ei siinä koreus kestä eikä rikkaus, missä Herran voima liikkuu. Säkkiin ajaa ja tuhkaan, niinkuin Niiniveen miehet kerran. Nurin vääntää nurkkakivet ja maahan vajoittaa ylpeän elämän."

Niskanen puhui puolikiivaudessa, hosui ja viittoi kädellään vakuudeksi. Häntä harmitti nuorten käytös talossa, niiden ivallinen nauru ja salakähmäinen ilonpito heidän hurstihousujensa kustannuksella. Hän oli sen jo unohtanut, mutta ärtyi uudestaan, kun Paavo kysyi ja muistutti.

"Sillä vanhalla miehellä tuntui olevan jotain — jotain kaipiota ja pakotusta povessa. Ei kiittänyt eikä kehuskellut pappia, niinkuin ne toiset, vaan tavoitteli ja osoitteli omaa itseään", sanoi Niskanen, kun oli kotvan astuttu.

"Nuorista se alkaa silloin, kun se roihun nostaa", vastasi Paavo. "Vanhat tulevat jumalisiksi kuoleman pelosta eikä Herran hengestä. Kun eivät enää kykene maailmaa asumaan, niin katuvat ja uskovat ja kuolevat koreasti ja kauniisti. Sitä lie siinäkin ollut."

Kun he kääntyivät Pirttiperään maantieltä, näkyi kansaa kulkevan joukoissa edelläpäin ja toisia yhtyvän samaan matkaan poluilta peltojen välistä ja aitojen takaa ja metsän rannasta. Olivat kaiken ikäisiä ja kokoisia ja kaiken värisiä, miehet lippalakkisia, naiset punahameisia ja keltapuseroisia, ryssän silkit päässä. Istuivat ojan reunoilla ja panivat kenkiä jalkaansa, nauroivat ja pitivät isoa ääntä ja huutelivat toisilleen.

Hitaasti, väsynein askelin astuivat Paavo ja Niskanen tietään, kontit valahtaneina, riipuksissa, mieli alakuloisena ja arkana kummallakin, niinkuin olisivat jonnekin menossa, jonne ei olisi sopinut eikä saanut mennä — ja jonne ei kukaan odottanut tulevaksi. Niskanen jäi pihamaalla jälelle, pysähteli ja silmäili salaa ympärilleen epäilevin katsein. He tunsivat olevansa kokonaan erilaisia, sisällisesti ja ulkonaisesti toisenlaisia kuin nämä täällä, aivan kuin eri maailmasta tulleita.

Mitä he täällä tekivät? Miksi he olivatkaan lähteneet pitkälle matkalle? Ei ollut kukaan vastaanottamassa, ei kättä puristamassa eikä leikkiänsä laskemassa, niinkuin olivat ystävät olleet Savossa ja Karjalassa. Ei kuulunut veisuuta pirtistä eikä säteillyt kenenkään katse ystävän iloa. Ne istuivat kivillä ja rappusilla, seisoivat aitovierillä ja seinäin suojassa, tuijottivat tylsin, välinpitämättömin katsein mitään sanomatta.

He jättivät konttinsa seinustalle, astuivat pirttiin, painautuivat ovensuuhun tyhjille paikoille toisten selän taakse sieltä tarkaten ja tähystellen tulevia. Vaan samassa tuli jo pappi sisälle, Malmberg itse, Kalajan kuulu, työntyi pitkänä ja solakkana voimakkain askelin pöytää kohti, seisoi hetken odottaen ja käskevästi silmäillen kahden puolen kansaa ja istui sitten heittäytymällä penkin päähän.

"Sama mies — liikkuu samalla lailla täällä kuin markkinoillakin. Kansa lakosi kahden puolen. Sotaherra se on", kuiskasi Paavo Niskaselle.

Malmberg aloitti itse virren, johon muut koettivat yhtyä, kutka osasivat ja kenellä oli kirja mukana. Hänen jylhä, mahtava äänensä kaikui ylinnä, vyöryi ulos avarasta ovesta ja vastasi kaikuna porstuassa ja pihamaalla tyynessä, kesäisessä ilmassa. Siinä oli jotain erityistä hänen veisuussaan, erityistä voimaa ja juhlallisuutta, joka pani ruumiissa oudosti väräjämään ja jota jokaisen täytyi jäädä kuuntelemaan. Useimmat veisaajista olivat laskeneet kirjansa alas polvelle ja katselivat ihmettelevin katsein pappia pöydän päähän. Sen korkea otsa näkyi yli päiden perältä pirttiä, ja suuret, kauniit silmät harhailivat väliin epämääräisesti pitkin seiniä ja lakeisen rajaa.

Kun virsi oli loppunut, nousi hän ylös, astui pöydän eteen pirtin puolelle, suoristi ryhdikkään vartalonsa ja alkoi puheensa. Heti ensi sanoista tempautuivat kuulijat mukaan, hiljenivät, jäivät kuin naulittuina kukin omaan asentoonsa, mitkä miettien pää alas painuneena, mitkä ihastellen ja ihmetellen suu auki puhujaan tuijottaen. Puhe kiihtyi, tulistui vähitellen, sanat työntyivät täyteläisinä, kierivät kuin kerät, soluivat suusta kuin kosken kuohut kivien välitse, ääni särähtäen särkevästi ja herättäen liikutusta kahden puolen käytävää.

"Kuule — kuule! Se lahtaa, se teurastaa tuo mies vielä kansaa", kuiskasi Paavo Niskaselle ja istui totisena paikallaan.

Niskanen nyökkäsi hiljaa vastaukseksi joutamatta katsomaan Paavoon päin, tarkkasi puhujaa kuin varoen, ettei mitään hukkuisi siitä, mitä kuuli, ahmi silmin, korvin sanaa ja odotti uutta, yhä voimakkaampaa ja parempaa, uutta käännettä puheessa ja uutta syvempää iskua kuulijain omiintuntoihin.

"Se jos puhuisi alta päin tuollaisilla lahjoilla", kuiskasi Paavo toisen kerran.

"On vielä omaa joukossa, on vielä korkealla mies, muita ylempänä, on vielä omaa viisautta", lisäsi hän hetken päästä.

Pystynä ja pitkin askelin kulki Malmberg seurain päätyttyä pirtistä. Vaan porstuasta palasi hän takaisin, pysähtyi oven suuhun ja näkyi etsivän silmillään jotain tunkeilevasta väkijoukosta.

"Savosta —? Savon miehiä —?" sanoi hän samassa kysyvästi ja ojensi kätensä penkkien yli Paavolle ja Niskaselle, jotka yhä istuivat paikallaan. "Te jäätte tänne yöksi. Jättäkää konttinne pirttiin!" kuului käskevä ääni.

Hän pyörähti ympäri, kulki kiirein askelin pihan yli toiselle puolen pari paksua kirjaa kainalossa. Hetken päästä näkyivät Paavo ja Niskanen astuvan perässä. Nuori, kaunis rouva tuli ovessa vastaan ihmettelevin katsein.

"Nämä ovat Savon miehiä. Jäävät tänne pyhiksi. Pyysin jäämään", sanoi Malmberg rouvalleen, joka oudoksuvan, kysyvän näköisenä tervehti vieraitaan.

"Ei ole luvatta tultu, eivät nämä tämmöiset kutsumatta pappia haastattelemaan", sanoi Paavo kuin selittäen ja puoleksi anteeksi pyytäen.

"Jotain teillä toki on asiaakin, jotka tällaisia matkoja kulette", huomautti Malmberg.

"On sellaista, että piti lähteä kuulemaan, mitä Herra täälläpäin tekee, kun kuuluu ruvenneen saarnauttamaan niin, etteivät enää kirkotkaan kestä", vastasi Paavo.

"Vielä kestävät. Vielä näkyvät seinät olevan pystyssä", sanoi Malmberg nauraen ja täytti piippuja vierailleen.

"Sitä me tänne, jos täältä löytyisi ystäviä, taivaan tien kulkijoita", jatkoi Paavo. "Savossa on saatu salattua viisautta ja Karjalassa, Kymmeniä vuosia on Herra kulkenut pitkin saloja pitämässä tutkintoaan vanhoista synneistä. Sen on tuli toisinaan roihunut korkealla, siitä taasen hiljennyt, vaan aina uudestaan virinnyt uuteen liekkiinsä. On kuultu, että sinä täällä olet alkanut olkavoimalla uutismökkiä kylmään korpeen. Kun ei vain voimasi loppuisi. Markkinoilla on käyty Kalajassa maallisilla asioilla, vaan nyt ollaan hengellisillä."

"Tekö se olette se Ruotsalainen?" kysyi Malmberg, ja hänen kasvoillaan kulki heikko ivallinen väre.

"Minä — ja tämä tässä on Niskanen, minua viisaampi, vaikka on ujompi ja hiljaisempi."

"Millaista se sitten on se teidän uskonne siellä?" kysyi Malmberg ja pysähtyi piippuineen keskelle kamarin lattiaa.

"Pettusekaa se on, kehnoa kitukasvua Jumalan viljaksi. Vaan sillä on salolla eletty ja siitä on ollut muillekin antaa hengen pitimiksi — köyhille ja nälkäisille. Sillä on jaksettu tähän asti ja pidetty kymmeniä vuosia kanssakäymistä", vastasi Paavo nopeasti.

Malmberg ei nähtävästi ymmärtänyt Paavoa, vaan ei puhunut mitään, kääntyili vain ja siirtyili paikasta toiseen rauhaantuen vihdoin ja istuen ikkunapieleen.

"Niin — vaan miten te siellä olette alkuun päässeet ja siitä sitten jatkaneet ja sen asian oikein ymmärtäneet?" kysyi Malmberg uudelleen.

"Alettu on miten milloinkin, toiset hätäillen ja huutamalla vihan tuli tunnossa, toiset hiljaa ja hiipimällä Herraan päin kulkien ja joukkoa jatkaen. Aina on alkuun päästy, kun Herra on auttanut ja tuntemisillaan tukenut, vaan tiellä on oltu huonoja pysymään, kun on kasvonsa kääntänyt. On langettu ja loukattu, eksytty ja uudelleen tietä haettu, suota kahlattu, rimpiä ja rämeitä rämmitty, sivu menty ja seisottu ja kuulosteltu, missä on Herra, oikea auttaja. Vaan aina on päästy polulle, aina on löytänyt auttajansa se, joka on etsinyt. Missä lie siellä sitten se usko, jota sinä kyselet, ja oikea ymmärrys?"

Istuttiin hetken äänetönnä, katseltiin, odotettiin, kuka jatkaisi siitä, mihin Paavo oli jättänyt puheensa.

"Sinulla näkyy olevan täysi tosi työssäsi", alkoi Paavo uudelleen. "Sitä pitää olla sillä, joka tahtoo olla oikea Herran pappi. Vaan sinulla on vielä olkavoimaa, omaa akatemian oppia ja viisautta. Puhut muille, vaan et itsellesi, opetat ja neuvot oikein, vaan itse seisot vielä korkealla ja Herran hengeltä tien tukit suurilla lahjoillasi. Se on oppi hyvä ja tieto ja suuret lahjat, vaan Herran henki olla pitää papilla ja särkynyt sydän lahjain alla."

Tuntui sopimattomalta ja röyhkeältä Paavon puhe. Malmberg nousi ylös, käveli kiireesti toisiin huoneisiin, vaan palasi samassa takaisin ja jäi sanattomana seisomaan ikkunan eteen tähystellen jonnekin etäisyyteen ja suoristaen solakkaa vartaloaan. Oli tapahtunut se, mitä ei milloinkaan ennen, että talonpoika oli tullut neuvomaan pappia ja papin puheita arvostelemaan, että oli uskaltanut outo mies ruveta oikomaan ja korjaamaan papin puheita papin omassa huoneessa.

"Tekö sen sitten tiedätte, kuka on korkealla, kuka matalalla ja kenellä on Herran henki?" kysyi Malmberg terävän ivallisesti.

"Minä — minä sen tiedän ja muut minun kanssani, joille on Herra sitä viisautta uskonut", vastasi Paavo kiireesti, vaan varmasti. "Se on salattua viisautta, saloilla saatua, köyhille, nälkäisille annettua, kun eivät rikkaat ja mahtavat olleet mahdollisia. Asiasi on oikea ja työsi Herran työtä. En minä sitä, ettet sinä olisi herännyt enkä sitäkään, ettet olisi tielle tullut, vaan sitä ettet pitäisi tavaroitasi niin korkealla, etteivät niitä vaivaiset syntiset käsiinsä saa."

"Miten korkealla? Mitä te sillä —?" kysyi Malmberg kärsimättömänä ja ivallisena.

Paavon puhe tuntui hänestä niin oudolta ja käsittämättömältä ja kummalliselta, ettei tiennyt, mitä siitä oikein piti ajatella.

"Et näy tietävän, millaisia syntisiä me talonpojat olemme", jatkoi Paavo ikäänkuin ei olisi mitään huomannut. "Meitä jos ylhäältä isket lain ankaruudella, niin arkiinnumme emmekä milloinkaan pääse elämän tielle, vaan jos alhaalta alkanet Kristuksen rakkaudella kohoittaa ja kannattaa ja paimenäänellä kutsua, niin olemme kuin lampaat — perässä kulemme, minne vienetkin ja millaisia polkuja kulettanetkin. Sitä minä, että puhu syntisenä syntisille, itke itkevien kanssa. Silloin sinusta tulee oikea Herran pappi, ja sanat suussasi tulevat niin kosteiksi ja pehmosiksi ja imeliksi, että niitä syö syntinen haletakseen."

"Vieraalla taitaa olla oma viisautensa, minulla omani. Kumman lie sitten viisaus parempaa?" sanoi Malmberg samassa ivallisessa sävyssä ja täytti piippuaan.

"On omaakin ollut, vaan oma on aina teettänyt vaivalloisia töitä. Vei kerran Puolaan, toisen Pietariin ja minne viekään, jos vielä valtoihinsa pääsee. Herran viisaus on ajanut köyhyyteen ja puutoksiin, ulkonaisiin ja sisällisiin. Se kun on sellaista, jota ihmismieli hulluutena pitää. Otti oman poikanikin kamalan kuoleman kautta, että taipuisin, köyhtyisin ja alentuisin ja ristin alle kärsivällisenä ja kuuliaisena niskani taivuttaisin. Vaan siitä on sitten kasvanut vanhurskauden hedelmä: usko ja luottamus pimeinä päivinä, ettei pidä riehua eikä liehua, oikea ymmärrys, ettei pidä omalta järjeltään neuvoa kysellä ja murheellinen henki ja särkynyt sydän, että olisi aita edessä, kun maailma kiusaa ja puoleensa houkuttelee. Aina on enemmän antanut kuin ottanut."

Oli kadonnut äskeinen töykeys ja jyrkkyys Paavon puheesta, ja hänen äänessään oli jotain surunvoittoista, jotain nöyrää ja puoleensa vetävää.

"Niin on kuin Paavo sanoo. Se on monissa koeteltu ja monesti raamattunsa läpi lukenut. Herran henki sitä on opettanut ja siitä opettajan tehnyt, vaikka ei olekaan akatemiassa istunut", sanoi Niskanen, jota tuntui harmittavan papin ylimielinen kohtelu.

"Lukenut on, vaan väärin päin lukenut. Väärin päin oli raamattu ennen käsissäni. Seppä sen käänsi."

Ja Paavo alkoi kertoa matkastaan Högmanin luo, niinkuin oli monesti ennenkin kertonut, siitä, miten oli sieltä tuonut uuden valon ja viisauden ja sitä sitten Herran viisautena pitkin vuosikymmeniä itse pitänyt ja muille opettanut.

Miten hän aina lämpenikään puhuessaan tästä elämänsä ihanimmasta tapahtumasta uusille kuulijoille. Se oli silloin aina kuin uutta hänelle itselleenkin. Hän tunsi siitä saavansa voimaa ja intoa ja hän palasi siihen yhä uudestaan, kun oli milloin saatava lämpöä ja vauhtia seurapuheeseen, kylmän, väsyneen mielen uutta sytykettä. Ja silloin tuli aina jotain kosteaa ja kiiltävää hänen silmäänsä ja jotain hellää ja lämmintä hänen ääneensä.

"Ei ollut pappia, kenen luo mennä. Eivät olisi älynneet eivätkä ymmärtäneet, jos olisi mennytkin, jos uskaltanut ja rohjennut niiden puheille silloin. Olisivat hulluina pitäneet, ärjäisseet ja ovestaan ulos työntäneet. Herroja ne olivat siihen aikaan papit — taitavat olla vieläkin — eivät laumalle esikuvina. Eivät yrittäneetkään tulla ylhäältä alas katsomaan syntistä kansaa ja hoitamaan eksyneitä elämän lähteelle, Kristuksen vanhurskauden suojiin. Vaan nyt niitä on jo tulossa Berghejä ja Brofeldteja. On jo yksillä oljilla maattu, yhdessä kulettu, syntisiä tielle talutettu, arkoja ja metsistyneitä. Tulossa tunnut sinäkin olevan."

"Tulossa vai menossa — kukapa sen tietää?" sanoi Malmberg välinpitämättömästi. "Se on vain se, joka on pääasia, että niille saarnataan ja sanotaan totuus, ettei säälitä eikä säästetä."

"On se. Totuus on sanottava, niinkuin sen Herra sanoo Herran suulla — vaan pidä sinä pala toisessa kädessäsi, piiska toisessa! Pane kätesi alle, kun kaadat!"

Paavo sanoi sen hätäisesti, odottamatta Malmbergin jatkoa.

"Sanokaa sitten, mitä te vaaditte ja mitä teillä on oikeastaan mielessä!" sähähti Malmberg ja nousi kiivaasti kävelemään. "Luuletteko te minua yksinkertaiseksi ja tyhmäksi, niin että jokaisen kulkijan täytyy käydä opettamassa ja oikomassa. On niitä suruttomia ja jumalattomia pappeja pitkin Kalajoen vartta suusta päähän asti. Niitä minäkin olen ennen ollut — kortinlyöjiä, viinan juojia, herrain ystäviä, vaan en ole enää. Saatte niitä mennä oikomaan ja opettamaan."

Hän kulki kiireesti viereiseen huoneeseen ja kuului sanovan siellä jotain rouvalleen ruotsiksi palaten samassa taasen takaisin.

"Ei täällä enää pimeydessä vaelleta, niinkuin te siellä Savossa luulevan näytte", jatkoi hän puhettaan. "Täällä on Herran henki jo monta vuotta ollut työtään tekemässä. En tiedä, mitä lie Savossa, liekö parempaa ja olkoon vaan parempaa, vaan sen tiedän, mitä on täällä. Tänne tuli Lagus, tähän naapuriin, ennen minua — herännyt pappi. Se on täällä saarnannut elävää sanaa ja pudistellut syntisiä hartioista. Jos on sen oppi akatemian oppia, niin on minunkin. Meillä on sama henki ja mieli, ja me olemme aikoneet yhdessä työtä tehdä ketään kuulematta ja keneltäkään lupaa kysymättä."

Hän sanoi sen viimeisen niin varmasti ja päättävästi kuin olisi tahtonut siihen lopettaa ja sillä sanottavansa sanoa.

Oli hänen mielessään muutakin, jota jo aikoi sanoa, vaan jätti kuitenkin sanomatta. Saarna oli huomiseksi vielä valmistamatta, juhlasaarna. Häntä harmitti, että ne istuivat siinä ja viivyttelivät. Eivät ne täällä päin istuskele iltakausia papin kamarissa. Kun tulevat, niin asiansa toimittavat ja sitä tietään taasen menevät. Nämä näkyvätkin olevan oikeita savolaisia, pitkänverisiä, mitä lienevät. Ja tämäkö nyt oli todellakin se Ruotsalainen, josta hän jo Kalajoella ollessaan oli kuullut puhuttavan, se suuri profeetta, jonka maine liikkui pitäjästä toiseen? Miten sen puhe oli leveää ja raakaa ja käytös kopeaa ja rohkeaa! Toisenlaiseksi kokonaan hän oli sitä mielessään kuvitellut, sellaiseksi pitkäpartaiseksi, pieneksi ukoksi, jonka silmät ja koko olento loistivat hurskautta ja nöyryyttä ja hyväntahtoisuutta ja joka kuunteli enemmän kuin puhui. Ja hän tunsi katumusta siitä, että oli pyytänyt niitä jäämään.

Oli hetken hiljaista kamarissa, sellaista jännittynyttä oloa, jossa ei kukaan uskaltanut katkaista äänettömyyttä eikä jatkaa puhetta. Kuului hiipiviä askeleita viereisestä huoneesta ja pihamaalta katkonaisia ääniä. Niskasen mieleen muistuivat vanhat muistot Liperin matkalta, keskustelut ja väittelyt ja kiihtymiset samanlaiset, Renqvistin jyrkkyys, Paavon rohkeus, ero ja hyvästit ja pitkät polvirukoukset. Oli kuin olisi eilen vasta oltu Liperissä, niinkuin tämä huone tässä olisi Liperin papin huone, ja niinkuin tämä matka tulisi päättymään samalla lailla kuin Liperin matkakin oli kerran päättynyt. Miten lie kauan muistellut vanhoja asioita, kuvitellut ja palauttanut niitä mieleensä, kun hän samassa näki Paavon seisovan pystynä ja pitkänä ja leveähartiaisena keskellä lattiaa.

"Niin pitääkin! — sillä lailla! — Pitää olla mies oman asiansa puolesta. Et vain tiedä vielä, millä voimalla meitä talonpoikia taivaan tielle talutetaan. Sanon sen sinulle, ennenkuin lähden. Tule talonpojaksi talonpoikain joukkoon, anna suruttomain pappien pitää herruutensa! Sinä olet herännyt, sinusta Herra tekee työmiehen viinimäkeensä, jos siitä alennut ja köyhdyt, missä vielä tunnut olevan."

Niskanen kävi levottomaksi Paavon rohkeudesta, nousi lähteäkseen ja pyöritti lakkia kädessään. Toisin olisi pitänyt Paavon puhua, viisaammin, varovammin, kesyttää ensin, sitten kiinni ottaa. Vaan itseppä paraiten tietää, mitä tekee ja miten puhuu. "Vedä maalle, mitä pyydät!" jatkoi Paavo puhettaan. "Pidä nuotan perä kiinni, hoida niitä, jotka heräävät, juokse jälessä arkain ja eksyneiden, kuleta niitä tänne kamariin, joita siellä pirtissä haavoitat, etteivät itse paranna haavojaan eivätkä anna maailman niitä parantaa! Saat nähdä, miten ne heräävät kaikki vanhat ja paatuneet tässä pitäjässä, kun vain pappi tulee alas omasta korkeudestaan. Siinä se on salaisuus. Virkapapit, suruttomat, seisovat paikallaan niinkuin virstantolpat, vaan Herran papit juoksevat syntisten jälessä."

He kulkivat pihan yli pirtin puolelle väsynein, vaivatuin askelin, niinkuin olisi jäänyt kummallekin mielen painoksi se, mitä sinä iltana oli puhuttu.

"Mitä sinä, Paavo, siitä oikein ajattelet?" kysyi Niskanen vihdoin pitkän ajan perästä, kun he jo makasivat.

"Sitä, että siitä tulee mies semmoinen, ettei ole vielä nähty eikä kuultu. Lahjat suuret, henki väkevä, halu palava Herran asiassa, niinkuin pitääkin", vastasi Paavo harvakseen, miettien.

"Niin vaan sinähän sitä korjailit ja oijoit. Kun ei vain olisi saatu Liperin matkaa tästäkin."

"Ei ole saatu. Liperin pappi tiesi itse tiensä, vaan tämän on tie vielä hakusalla. Tästä papista tulee sellainen ystävä, joka kestää. Ei saa siitä mitään päättää, mitä se äsken kamarissaan puhui, siitä vain, mitä rahvaalle pirtissä. Se on Herran työ syvällä — sitä pitää syvältä hakea."

Malmberg istui myöhään pöytänsä ääressä valmistellen saarnaansa. Vaan ei siitä tullut sinä iltana valmista — ajatukset vain pyörivät siinä, mitä oli puhuttu ja mitä mikin oli sanonut. Kalajoella hän ennen kiisteli rovastinsa kanssa uskon asioista ja joskus Laguksenkin kanssa alkuvuosina Ylivieskassa.

Että se uskalsikin tulla häntä opettamaan ja oikomaan, talonpoika pappia, ja ventovieras päälle päätteeksi. Oikeastaan olisi hänen pitänyt osoittaa sille ovea silloin, kun se siinä seisoi keskellä lattiaa ja viittilöi puheensa höystöksi.

Vaan sitten taas tuntui siltä kuin olisi johonkin arkaan ja kipeään paikkaan koskettu, johonkin, josta ei oikein saanut selvää, vaan joka oli aina salaa vaivannut. Jos se sittenkin oli oikeassa, jos se puhuikin oikein siitä, miten pitää lähestyä kansaa alhaalta päin eikä ylhäältä. Jos hän olikin ollut liian kaukana ja korkealla, niin että siinä oli juopa välillä.

Oli hän sitäkin ajatellut ja sitä itseltään monesti kysynyt, miksei niitä enemmän herännyt, vaikka kirkko oli aina täynnä ja kansa usein itkun vallassa, niin ettei tahtonut omaa ääntään kuulla. Ei oltu näistä Laguksen kanssa milloinkaan puhuttu. Hän oli pitänyt Lagusta esikuvanaan kaikessa siitä saakka, kun hänelle itselleen oli tie auennut jumalanvaltakuntaan. Kun tekee ja puhuu ja opettaa niinkuin Laguskin, niin oikein tekee ja puhuu. Ja hän koetti taas valmistaa huomista saarnaansa ja puistaa päältään kaiken ikävän ja raskaan.

Helluntai-päivänä oli kirkko täpösen täynnä kansaa monesta pitäjästä Kalajokea myöten. Kaikkein kasvot ilmaisivat jännitettyä ja odottavaa. Nuorta väkeä seisoi käytävät sullottuina alttarille asti. Niinkuin olisivat yöllisistä synneistään kiinni otettuja ja tänne tuomiotaan kuulemaan tuotuja. Savolaisilla oli paikkansa penkin päässä risteyksen nurkkauksessa. Paavo istui raukean ja avuttoman näköisenä pitkä vartalo eteenpäin kumartuneena, katse yhteen ja samaan paikkaan naulittuna.

Ei ollut ennen milloinkaan tuntunut saarnaaminen niin vaikealta kuin tänä päivänä. Miten lie siltä tuntunut? Miten olivat sanat kateissa ja kaikki ajatukset eksyksissä! Siinä se nyt istui keskellä kirkkoa se Ruotsalainen pää taakse päin taivutettuna ja silmät, suuret, syvät silmät, saarnatuoliin tähystäen. Että hänen pitikin nähdä tämä ensimäiseksi heti saarnastuoliin noustuaan! Hän koetti katsoa muualle, saada ryhtiä ja pontta ja voimaa saarnaansa. Vaan ei hän päässyt kiinni kuulijoihinsa ei saanut oikein ohjaksia käsiinsä, että olisi pidellyt, pehmittänyt ja hellyttänyt herkäksi suurta joukkoa ja painanut sitä alas synteinensä, niinkuin oli aina ennen tehnyt. Häntä harmitti, melkein suututti, että se istui siinä arvostelemassa ja moittimassa hänen saarnaansa. Hän ajatteli rukouksien aika muita asioita, savolaisia vieraitaan, illallisia puheita Pirttiperässä, sitä, miten se seisoi keskellä laattiaa ja katseli häntä tuuheiden, tummien kulmakarvainsa alta. Kun hän tuli saarnastuolilta alas, jäi hän pitkäksi aikaa seisomaan sakariston pöydän eteen surullisin, rauennein katsein.

Kohta päivällisen jälkeen lähti hän Maliskylälle häihin. Oli niin kaunista ja kesäistä, että häneltä unohtui kaikki ikävä, ja hänen raskas, synkkä mielensä sulautui pian iltapäivän hyväilyyn.

Hän korvaa sen tänä iltana täällä perillä, minkä saarnassaan menetti. Hän onkin onnistunut viime aikoina seurapuheissaan paremmin kuin saarnoissaan. Miten tuntuikaan aina vieläkin peloittavalta ja painostavalta saarnatuolilla, vaikka oli ollut jo neljä vuotta pappina!

"Huomasitko sinä niitä niiden vaatteita?" kysyi hän yhtäkkiä rouvaltaan ja naurahti.

"Niidenkö savolaisten? Tyttö niille nauroi kaiken iltaa kyökissä, vaan en minä niitä tutkinut. Hyvin näkyivät olleen alkuperäisiä", vastasi rouva samassa, iloisessa sävyssä.

"Niinkuin miehet itsekin ja niiden usko. Minulta jo loppui kärsivällisyys. Se toinen, Ruotsalainen, kulkee Savossa kuuluna miehenä, jolla on oma lahkonsa ja omat opetuslapsensa. Näyttivät ne minulle miestä Kalajoen markkinoilla toissa talvena niinkuin jotain ihmettä ainakin. Vaan ei se hyvinkään hengelliseltä silloin näyttänyt.

"Miten ne saavat sitten seurojaan pitää — talonpojat?" kysyi rouva.

"Saavat, kun eivät ole papit ruvenneet estämään. Ja parempi onkin, etteivät estä eivätkä ahdista. Mikä kerran on ihmisistä, raukeaa itsestään. Ei näistä miehistä mahda olla vaaraa eikä vastusta. Oli sillä toisella rohkeutta ainakin — sillä Ruotsalaisella — mitä lie ollut muuta?"

Kun he saapuivat häätaloon, olivat seurat jo käymässä ja Paavo puhumassa ovensuupenkillä istuen toisten takana. Hänen kaunis, pehmeä äänensä kaikui vastaan pihalle.

"Teillä täällä on pappi omasta taasta — tokko toista tarvitaankaan?" sanoi Malmberg puoleksi leikillä, puoleksi katkerana isännälle.

"Veisasivat jo kauan odotellessa, niin pyydettiin puhumaan, kun kuultiin, että se on ennenkin puhunut. Mahtoikohan olla pahastikin tehty?" vastasi isäntä hämillään, kuin anteeksi pyytäen.

He pysähtyivät oven suuhun, eteisen puolelle ja nojasivat pielustaa vasten kurkoittaen pirttiin.

"Älkää siihen jääkö", kuului Paavon kirkas, painokas ääni, "siihen, että kulette ja kuulette, vaan lähtekää kuulosta elämän Herran eteen saamaan viisautta ja valoa ja oikeaa voimaa elämän tielle päästäksenne ja sillä pysyäksenne! Teillä on nyt täällä sellainen aika, ettei ennen milloinkaan. Teillä on tie auki ja veräjät valmiiksi purettuina jumalanvaltakuntaan. Vaan kopeat ja korkeat eivät siitä sisälle pääse eivätkä viisaat, jotka luulevat tien tuntevansa. Se on salattu tie, niinkuin on salattu se viisauskin, jota sen tien kulkemiseen tarvitaan. Niin on matalalle paikalle pantu Herran armo, etteivät sitä yllä ylpeät mielet eivätkä omistaan eläjät, vaan ahdistetut ja vaivatut, joiden on täytynyt ruveta kumarassa kulkemaan omien syntiensä alla. Hyvä on, että kulette kuulossa ja että on, mitä kuulla, kun on Herra antanut heränneen papin ja elävän sanan papin suuhun. Mitä mahtanee tehdä ja miten tällekin kansalle armoansa osoittaa, vaan siltä näyttää ja tuntuu vieraasta ja kulkijaimesta kuin vaalenisivat vielä vainiot näillä lakeuksilla, joita pimeys ja synnin synkeys on peittänyt. Vielä soivat näillä mailla samat sävelet, joita nyt Savon saloilla ja Karjalan vaaroilla veisataan. Vielä ollaan yhtä ja samaa kansaa saman armahtajan ympärillä."

Paavon puhe oli käynyt yhä henkevämmäksi ja voimakkaammaksi ja ääni paisunut. Jokainen sana vastasi kaikuna luhdin seinästä pihan perillä. Ei hän ollut puhunut sellaisella voimalla moniin aikoihin. Niskanenkin näkyi kuuntelevan ihmetyksissään, niinkuin olisi ensi kertaa kuulemassa, silmäillen väliin salaa ympärilleen ja tarkaten, minkä vaikutuksen puhe oli tehnyt outoon kansaan.

Minkä lie tehnyt mihinkin? Joku naisista hyrähti itkuun, vaan muut istuivat vielä paikoillaan hiljaa, kun Paavo oli lopettanut. Malmberg näkyi seisovan samassa paikassa, ja koko hänen ryhtinsä, komean upseerivartalon ryhti, tuntui rauenneelta.

"Saivat puhumaan, kun pyysivät", sanoi Paavo nöyrästi, ujona ja tuli tervehtimään. "Vai saako sokko sotaan tulla?" kysyi hän hetken päästä hilpeämmin.

"Minua alkoivat puhujanaan pitää heränneet ja hätääntyneet", jatkoi hän vakavana. "On ollut raskasta ja vaikeaa puhuminen, kun on tunto soimannut ja oma sydän tuominnut huonoista asioista Herran edessä. Siinä se on tarkka paikka puhujalla, että puhuu sen, minkä kannattaa ja minkä kestää. Luulevat jonkun olevan, jonkun uskonsankarin, pyhän miehen, oikean parannuksen tekijän ja rukoilijan ja onkin konna sellainen, että sietäisi saada eri helvetin omaksi rangaistuksekseen."

Malmbergistä tuntui siltä kuin olisi tämä kaikki hänelle puhuttua. Häntä se taas tarkoitti ja opetti ja tahtoi nöyrryttää puheellaan. Ja hän heittäytyi äänettömäksi vetäytyen välinpitämättömän näköisenä tuoleineen toiselle puolen huonetta. Oli parasta olla kuulematta ja välittämättä mistään.

"On se sitäkin", jatkoi Paavo yhä puhettaan, "ettei ole puhujan voimassa eikä vallassa, mitä puhua, vaan täytyy puhua, niinkuin Herra puhuttaa. Se on se puhe Herran puhetta, minkä kivulla synnytit ja vaivan takaa sait sanotuksi. Herra kypsentää kipujen ja ahdistusten tulella ruuan vaivatuille ihmisille vaivattujen sielussa. Vaan sitäpä ei siinä sanota eikä heti paikalla ilmoiteta, mitä ja millaista on puheesi milloinkin, onko omaasi vai onko Herran suulla puhuttua."

"Ilmoitettiinpa silloin rytäkkökesänä sinulle, Paavo, siellä Karjalassa. Viikon puhuit keskellä kesän kuumuutta, niin jo herkesivät hyppimästä hurmanhenget", huomautti Niskanen.

"Silloin siellä", sanoi Paavo surullisella äänellä. "Siitä on jo pitkä aika. Ja toisen kerran Sääskiniemessä Juhanan murhan jälkeen. Minä sinne kirves vyöllä aamulla aikaisin, kun olin illalla Karjalasta palannut. Vapisivat roistot sanan edessä, niin että lusikat putosivat käsistä pöydälle, kun olivat juuri ruualle ruvenneet."

Hän käveli Niskasen eteen, innostui, kiivastui ja unohti samassa papin ja vieraat ja oman äskeisen puheensa.

"Vaan tämä on toista, mitä tässä on puhuttu", jatkoi hän rauhallisena ja palasi istumaan entiselle paikalleen, "Tämä on sitä, että Herra salaa oman työnsä ja oman henkensä vaikutukset. Jos on pappi tai muu maallinen mies, niin ei saa ylpeillyksi siitä, mitä ja miten on puhunut eikä sitä omakseen otetuksi."

Malmberg puheli puoliääneen isännän ja vierasten kanssa toisella puolen, väliin taasen rouvansa kanssa ruotsia seuraten samassa silmillään Paavoa. Ja hänen mielessään oli lakkaamatonta taistelua siitä eilisestä ja tästä tämänpäiväisestä.

Jotain siinä on sellaista, jota ei ole muissa kenessäkään, ajatteli hän ja tarkkasi salaa Paavoa. Mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä enemmän siihen kiintyy. Jos ei se sittenkään ollut röyhkeyttä, minkä hän illalla siksi luuli. Ja hänestä tuntui siltä, kuin ymmärtäisi hän sitä nyt jo paremmin.

Hän jäi yhä pitemmältä tarkkaamaan Paavoa, Paavon omituista, korkeaa otsaa, joka taipui vähän luonnottomasti taaksepäin, ulkonevia poskipäitä ja suuria, ilmeikkäitä, sielukkaita silmiä korkeiden kulmien alla. Mitä jos olisi pyytää sitä vielä puhumaan. Vaan ei hänen sopinut nyt vielä ainakaan.

Kun toimitukset olivat tehdyt, kiirehti Malmberg seuratupaan.

"Jospa vieras vielä puhuu kansalle. Kuuluvat siellä veisaavan", sanoi hän mennessään Paavolle kuin vahingossa, huomaamatta, ajattelematta.

"Minä siellä, missä ei ole pappia — paremman puutteessa", kuului Paavo sanovan nöyrästi, vaatimattomasti, kun Malmberg oli jo ovessa.

Oli yhtä ahdasta ja vaikeaa taasen Malmbergin puhe, kuin oli ollut aamullinen saarnakin. Oli sellaista harhailemista, alutonta ja loputonta, sumussa kulkemista ja erämaassa eksyksissä juoksemista. Ei hän päässyt enää siihen entiseen välittömyyteen eikä lämpimään suhteeseen kuulijainsa kanssa, johon oli aina ennen päässyt. Hän katseli hätäisenä ympäri huonetta. Vasta nyt puheensa lopussa hän huomasi, että Paavo istui perällä pirttiä toisten takana rauhallisen ja tyytyväisen näköisenä, harras ilme kasvoissa, niinkuin ei olisi mitään moitetta mielessä. Ja hän tunsi yhtäkkiä jotain helpoitusta ja kevennystä. Niinkuin se ei enää olisikaan sama, mikä oli ollut eilen illalla, niinkuin hän sen nyt näkisi kokonaan toisessa valossa.

"Se on niin, että on vaikea pysyä yksinkertaisena ja ottaa Herralta, mitä Herra antaa", sanoi Paavo Malmbergille, kun he hyvästelivät. "Muista odottaa, kunnes annetaan, äläkä itse ryykää Herran tavaroille! Niitä ei saada ottamalla, vaan odottamalla."

Malmberg katsahti kysyvänä Paavoon ja jatkoi hyvästelemistään hätäisenä ja kiireissään.

Pois hänen piti päästä täältä, pois kotiin, ulos, tielle, jonnekin rauhaantumaan ja saamaan tasapainoa mieleensä. Hänen olisi pitänyt jo ennen lähteä, kohta toimituksen perästä, ja jättää tämä vieras niille puhumaan.

Hän oli vaipunut omiin ajatuksiinsa saamatta puhutuksi mitään rouvalleen.

Miten hänen olonsa olikin niin raskasta ja vaikeaa, ettei pitkiin aikoihin, ei sitten kuin Pietarissa ennen ylioppilaana, kun hän neuvotonna ja avutonna sielunsa ahtaissa harhaili suuren kaupungin katuja, ja Kalajoen pappilan vinttikamarissa viimeksi, kun hän muutamana päivänä Ylivieskasta palattuaan itki ja katui, että oli ollenkaan papiksi ruvennut. Oli ollut sellaista juhla-aikaa koko tämä Nivalassa oloaika. Niinkuin olisi linnun päästänyt häkistään, niin oli hänenkin ollut hyvä olla päästyään pois Kalajoen pappilasta, missä oli aina saanut olla orjallisella mielellä, aina kiistellä ja väitellä. Sitten oli ollut häämatka Ruovedelle ja uuden kodin perustaminen Pirttiperään ja monta onnellista, ihanaa hetkeä yhdessä, yhteisiä matkoja pitäjälle, suuria seuroja ja täydet kirkot sunnuntaisin.

Hän oli istunut Laguksen jalkain juuressa, kuunnellut Lagusta kuin lapsi isäänsä, imenyt elämää ja voimaa Laguksen sanoista. Mitähän se sanoisi näistä savolaisista — tästä Ruotsalaisesta? Hänen olisi pitänyt viedä ne Ylivieskaan, Vaan ei hän itsekään ollut niistä selvillä. Mitä oli kuullut ja nähnyt, oli illalla vielä suututtanut, vaan nyt sitten herättänyt sitä suurempaa mielenkiintoa. Niinkuin sekin, mitä se puhui puhujasta ja saarnamiehestä. Oli oikeastaan väärin, että hän piti itseään herrana ja oppineena ja kaiken tietävänä niiden edessä. Eivät olleet hänen omat asiansakaan sellaisia, että olisi kannattanut kohdella ynseästi vanhoja miehiä.

Oli tuntunut sittenkin sellaiselta etsimiseltä ja hapuilemiselta ja seinän takana elämiseltä tämä hänen olonsa ja elämänsä. Aina kun pääsi puhumasta tai kun tuli alas saarnatuolilta, löi tuntoa, kolkutti ja äänteli sielussa outo ääni: entä itse? — millaiset ovat omat asiasi, uskosi ja parannuksen tekosi, rukouksesi ja rakkautesi? Ei ole ollut oikeasta uskosta tänäkään päivänä kuin riekaleita jälellä. Kopeutta vain ja kunnian himoa ja omatekoista jumalisuutta ja loukattua pappisarvoa ja siitä suututtelemista kaiken päivää päästä päähän.

"Kuule, Amanda! Minun täytyy tavata niitä miehiä vielä tänä iltana", sanoi hän äkkiä rouvalleen pihalla Pirttiperässä, kun he jo olivat astuneet rattailta alas.

"Mistä sinä sen sait mieleesi? Mitä sinä niillä enää? Anna niiden mennä rauhassa menojaan!" vastasi rouva hämmästyneenä.

"Minun täytyy. Minusta tuntuu siltä, että sielu hukkuu, jollen mene. Ne lähtevät tänä iltana ja ennättänevät Isolle-Niemelle ylipäähän. Minusta on kaiken iltapäivää, siitä saakka, kun kuulin sen puheen lopun — tuntunut siltä, että sillä onkin viisauden ja taidon tavarat kätkettynä karun kuoren alla, että se onkin se Ananias, jota minä raukka vielä sokeudessani tarvitsen."

"Voi, Kustaa, rakas, tee sinä tahtosi!" sanoi rouva nöyränä ja alistuvana.

Malmberg oli laskenut oikein. Savolaiset vieraat olivat lähteneet samoihin aikoihin Malisperältä ja saapuneet vähää ennen Isolle-Niemelle. Oli jo yö pian puolessa, kun hän pääsi perille. Vieraat istuivat vielä ylhäällä isännän ja muutamien seuroista palaavien kanssa puhellen parannuksen asiasta.

"Tulin vielä", sanoi Malmberg ja käveli suoraan Paavon luo tervehtimään.

"Tulit, kun tuotiin. Et olisi itsestäsi tullut", vastasi Paavo iloisesti, ja hänen äänensä värähti omituisesti. "Sitä olen odottanutkin, että tulet."

"Miten? — mistä te sitä olette osanneet odottaa?" kysyi Malmberg hämmästyen.

"Ovat ennen tulleet, jotka ovat samalla mielellä lähteneet kuin sinäkin."

"Vaan mistä te minun mieleni?" kysyi Malmberg yhä ihmeissään.

"Minä? — Siitä minä sinun mielesi, mistä muidenkin kaikkien, jotka ovat Herran käsiin joutuneet, vaan eivät vielä rauhaantuneet eivätkä omia voimiansa menettäneet. Repivät, reuhtovat, juonittelevat, suuttuvat itsellensä ja muille, kulkevat ryykäämällä elämän tietä, loukkaavat siinä itsensä ja tulevat sitten kärsimättömiksi. Niillä on kaikilla sama tauti, vaan suurilahjaisilla sitä ankarampi."

Malmbergilla oli niin monta kysymystä, ettei tietänyt, mistä aloittaa ja minkä niistä ensiksi tehdä.

"Miten se sitten paranisi, se tauti?" kysyi hän vihdoin.

"Siten, että pyydät Herralta sitä armoa, joka alentaa ja tekee yksinkertaiseksi. Sitä tietä tulee rauha sydämeen ja voima sieluun. Siinä on ahdas portti edessäsi. Pane pois oma tietosi ja viisautesi ja akatemiallinen oppisi ja asetu syntisenä ja armahdettavana kaikkinäkevän eteen! Tunnusta ja sano muillekin, millainen itse olet! Saarnaat oman sielusi sairaaksi ja se tapahtuu tällä tavalla: opetat, puhut pyhistä asioista, koetat lohduttaa murheellisia ja valaista sokeita ja herättää nukkuvia, niin tunnet samassa, että onkin oma sielusi saastaa ja törkyä täynnä. Siitä tulee sitten vaiva ja kipu sellainen, että se jos ei saa hoitoa, niin tappaa hengellisen elämän heränneessä papissa. Alennu ja avaa sydämesi näille talonpojille äläkä rupea suojaamaan äläkä salaamaan rokkisi taakse mitään synnin pesäkettä! Vaan jos pidät itseäsi parempana ja pyhempänä ja omaa valoasi kirkkaampana kuin toisten, niin kannat aina salaista kipua sielussasi ja tunnon nuhdetta ja siinä kasvaa sitten korvalla karvas juuri, ulkokultaisuus ja muu väärän hengen hedelmä."

Niin se oli. Sellaista se oli. Se tuntui niin vastaavalta ja tutulta, vaikkei sitä ollut osannut koskaan itselleen selvittää eikä olisi uskaltanut kenellekään, vaikka olisi osannutkin. Ja Malmberg istui pöydän päässä kuunnellen, pää käden varassa ja käsi pöydän.

Hän oli kuin sairas, joka on joutunut lääkärin pideltäväksi, kuin lapsi, joka istuu isänsä polvella, siinä vaikeroi ja itkee, vaan tyyntyy taasen.

Se se oli, joka hänellä oli ollut syntinä ja salaa rauhattomuutena, että oli ollut korkealla, muita ylempänä, että oli luullut jo olevansa muita parempi, että oli käskenyt ja komentanut ja lahjojaan näytellyt, kun olisi pitänyt hoitaa ja kantaa syntisiä, perässä juosta, pyytää ja kesyttää.

"Herra on antanut sinulle lahjojaan", jatkoi Paavo, "vaan lahjain mukana tulee vaaroja ja korkeita kiusauksia. Muista aina omaa heikkouttasi äläkä kyllästy kerjäläisen läksyyn! Et voi itse mitään, et kykene mihinkään, ei ole sinusta itsestäsi saarnamieheksi. Kaikki pitää saada Herralta — usko Herraan, ettet tottele järjen juonia, rakkaus syntisiin, niin että säälit, armahdat ja kannat niitä, päätä silittelet ja polvellasi pitelet. Varo sitä, ettet pyhäksi pyri etkä uskonsankariksi miksikään! Anna Herran hengen hiljaisuudessa työtään tehdä ja uskoasi sisältäpäin sielustasi kasvattaa! Ole sinä, pysy sinä köyhänä, heikkona ja alastomana aina Herran edessä! Siinä se on salaisuus — se salattu viisaus."

Paavo tuntui täällä kokonaan toisenlaiselta kuin eilen Pirttiperässä. Oikein piti pitkään katsoa, oliko se sama mies, oliko siinä mitään enää siitä eilisestä. Ei ollut äänikään enää samanlainen eikä katse eikä käynti eikä liikunto mikään. Jos ei olisi tiennyt, olisi pitänyt eri miehenä.

Vaan se olikin tapahtunut hänessä itsessään se muutos, hänen omassa sielussaan ja mielessään. Hän oli ollut olevinaan Herran asialla, vaan olikin ollut omallaan. Herra hän oli ollutkin, suuri herra, vaikka olikin herroista luopunut. Korkealla hän oli ennen kulkenut, pää pytyssä, omaa kunniaansa elättäen. Vaan tien pitää nyt kulkea alaspäin. Hänen pitää nyt- lähteä syntisenä syntisten joukkoon, suurimpana syntisistä halvimpana heränneistä.

Illan hämärä oli jo poistunut pirtistä, ja aamun puna valaisi seiniä ja siltapalkkeja. Oli pitkän aikaa äänetöntä Paavon puheen perästä, oli sellaista pyhää tunnelmaa, jossa itsekukin tuntee olevansa kahden kesken Herran kanssa ja jossa sieluun virtaa salattua rauhaa ja iloa.

Malmberg nousi vihdoin lähteäkseen ja ojensi äänetönnä kätensä Paavolle.

"Ei vielä. Et saa vielä mennä", sanoi Paavo ja hänen silmissään kiilsi outo kosteus. "Eroaisimmeko rukoilematta? Herran ystävillä on yksi suuri etuoikeus. Saavat samassa hengessä Herraa lähestyä. Rukouksen kautta saavat kaikki, mitä saavat, uskon ja hengen yhteyden, rauhan ja rakkauden siteen, vaan ilman rukousta ei mitään anneta."

Ja hän lankesi polvilleen penkin varaan, pani kätensä ristiin, ja hänen äänensä kaikui kirkkaana ja lapsellisen luottavana äänettömässä, avarassa pirtissä:

"Kaikkivaltias Jumala, Jeesuksen Kristuksen isä Me kiitämme sinua siitä, että suuret syntiset saavat lähestyä sinua, joka olet pyhä ja vanhurskas. Kallista korvasi puoleemme, kun taasen tulemme tykösi ja laskemme eteesi huonoutemme, syntimme ja suuren avuttomuutemme! Sinä pelastit sielumme kuolemasta ja tuomiosta. Kirkasta tämä armo ja työ meidänkin köyhille sieluillemme! Auta meitä yhdessä hengessä itseäsi palvelemaan ja toinen toistamme rakastamaan! Muista armossa tätäkin seurakuntaa, sen nuorta paimenta, kaikkia vaivatuita ja velanalaisia heränneitä Savon ja Karjalan maassa! Kuule rukouksemme Jeesuksen Kristuksen tähden!"

Kuin unissaan kulki Malmberg ulos pihalle sydän täynnä onnea ja rauhaa. Kaukaa avaran vainion takaa nousi kevätkesän aurinko suurena, kirkkaana, lämpöisenä. Hän antoi hevosen astua ja vaipui omaan onneensa ja omiin ihaniin ajatuksiinsa, jotka tulivat ja menivät, vaan joilla kaikilla oli tuotavana tullessaan valoa ja uuden elämän kirkkautta.