Part 10

Ja hän kertoi niistä kahdestatoista vuodesta, jotka oli viettänyt äidinisänsä ja kahden setänsä perheissä. Isoisä, joka oli kuollut muutama kuukausi sitten, oli ollut hyvin hyvä häntä kohtaan. Edith puhui hänestä hellästi ja varovasti, peittäen ja selitellen niin paljon kuin mahdollista vanhan, ennakkoluuloja täynnä olevan miehen itsepintaista vihaa, jota ei kukaan perheen jäsenistä ollut huolinut laimentaa. Steinegge ei keskeyttänyt häntä kertaakaan, haluten kiihkeästi kuulla kertomuksen loppuosan, kuinka Edith, joka oli jättänyt kaikki hänen kirjeensä vastaamatta, oli sitten yht'äkkiä päättänyt jättää isänmaansa ja sukulaisensa tullakseen etsimään häntä. Tämä viimeinen osa olikin vaikein ja karvain kertoa. Aina isoisänsä kuolemaan asti hän ei ollut saanut ainoatakaan kirjettä isältään. Isoisän kuoltua hän oli sattumalta löytänyt yhden, Torinosta hänelle osoitetun kirjeen ja oli samalla saanut tietää, että aina kaksi vuotta sitten useita kirjeitä oli saapunut hänelle eri maista, mutta ne oli kaikki pidätetty ja hävitetty.

Tämän kertomuksen keskeytti Steineggen vihanpurkaus noita kirottuja, tekopyhiä, kurjia roistoja kohtaan, jotka kykenivät tekemään tällaisia murhaajien tekoja. Hän raivosi puhkuen pimeässä huoneessa eikä lakannut, ennenkuin oli kaatanut kumoon pari tuolia. Silloin hän kuuli kevyiden askelten tulevan luokseen ja tunsi käden huulillaan. Koko hänen vihansa lauhtui. Hän suuteli kättä ja tarttui siihen molemmin käsin.

— Olet oikeassa, sanoi hän, — mutta kauheaa se on.

— Oi, ei. Alhaista se on, meitä paljon alhaisempaa, isä. Ja hän kertoi edelleen, kuinka tuo kaksi ja puoli vuotta vanha kirje oli saada hänet melkein hulluksi. Hän osasi sen ulkoa. Hän toisti ne kiihkoisat pyynnöt, joita oli tehnyt sedilleen, saadakseen käsiinsä vielä jonkin kirjeen. Mutta kaikki olivat hävinneet, ei yksikään palannut enää päivän valoon. Sen sijaan isoisän kuoleman jälkeen katkesivat nuo heikot siteet, jotka olivat kiinnittäneet hänet hänen äitinsä perheeseen. Hän sai osansa vaatimattomasta perinnöstä, sillä perijöitä oli useita, ja perhe, joka ei ollut kovin rikas, oli aina elänyt suurellisesti. Hän pyysi saada sen heti käytettäväkseen ja saikin kurjilla ehdoilla, jotka hän riitelemättä hyväksyi. Heti hän lähti Italiaan pienine perintöineen, kuusi tuhatta taaleria, mukanaan kirje Preussin Torinossa olevalle lähetystölle, jonka eräs virkamies teki palveluksia nassaulaisillekin. Hän matkusti suoraa päätä Torinoon. Tuo herra puuhasi paljon hänen hyväkseen ja voikin pian ilmoittaa hänelle, mistä hän voisi löytää isänsä. Edith lopetti sanomalla, miten oli joutunut Salvadorien saatettavaksi.

Steinegge huomautti silloin, että ehkä hänen velvollisuutensa olisi mennä alas, ennenkuin kreivin vieraat olisivat vetäytyneet huoneisiinsa. Hän sytytti kynttilän Edithille ja pyysi tätä odottamaan itseään, sillä kaikki olisi muutamassa minuutissa suoritettu. Hän lähti kiireesti laskeutumaan portaita, panematta merkille, että ensi kerroksen porrastasanteella riippuva lamppu oli sammutettu ja ettei enää kuulunut mitään ääniä paitsi kellon, joka hänen ohi kulkiessaan löi juuri yhden kaikuvan lyönnin. Näytti siltä, kuin se olisi sanonut: pysähdy! Steinegge pysähtyi ja sytytti tulitikun. Puoli kaksitoista! Tulitikku sammui ja Steinegge jäi seisomaan liikkumattomana, käsi ojennettuna. Oliko se mahdollista? Hän oli luullut kellon olevan vasta puoli kymmenen. Hän palasi takaisin varpaillaan ja raotti hiljaa Edithin huoneen ovea.

Tämä seisoi suorana avonaisen ikkunan ääressä, kädet ristissä tuolin selkänojaa vastaan ja pää painuneena alas rinnalle.

Steinegge pysähtyi; hänen hengityksensä kulki vaivalloisemmin. Tunsiko hän ehkä mustasukkaisuutta tuota Näkymätöntä kohtaan, jonka luokse tähtien toiselle puolen hänen tyttärensä ajatus liiti? Hän ei oikein itsekään tietänyt mitä tunsi. Oli kuin jotakin kylmää, jokin varjo olisi tullut hänen ja Edithin välille. Hän ei ollut koskaan mielessään erottanut Jumalaa papeista, joista hän puhui aina suurella halveksumisella, vaikkakaan ei olisi kyennyt osoittamaan pienintäkään epäkohteliaisuutta kaikkein kömpelöintä ja tekopyhintäkään kristillisen kirkon palvelijaa kohtaan. Usein hän oli ajatellut surulla, että papit olivat kasvattamassa hänen tytärtään; ja nyt, vain nähdessään hänen rukoilevan, tuntui kuin hän olisi rakastanut tytärtään vähemmän ja kauhistui tulevaisuutta.

Huomattuaan hänet Edith pani pois tuolin ja sanoi:

— Tule sisään isä!

— Häiritsenkö sinua?

Edith hämmästyi tuota alistuvaa ja surumielistä ääntä ja vastasi kummastuen: — Et, kohottaen kulmakarvojaan kuin sanoakseen: Miksi kysyt minulta noin, ja pyysi hänet luokseen ikkunan ääreen.

Yö oli rauhallinen. Pilvet peittivät taivaan. Järveä ei erottanut vuorista. Tuskin voi nähdä korkean ikkunan alla häämöttävän valkean juovan — kasvihuonetta vastapäätä olevan tien, joka kulki pitkin järven rantaa. Kaikki muu oli vain tummaa varjoa, joka kiersi joka puolelta harmaata taivasta; ja tuosta varjosta kuului silloin tällöin lyhyt ja lempeä, hiljainen veden valitus, kun sen levon rikkoi hypähtelevä kala jättäen sen sitten taas unelmiinsa.

Edith keskusteli vielä kauan isänsä kanssa hiljaisella äänellä kuin täten tiedottomasti kunnioittaen yön hiljaista majesteettia. Hän kyseli tuhansia asioita isänsä menneestä elämästä heidän eronsa jälkeen. Hän teki hajanaisia kysymyksiä, sillä vaikka hän jo pitkän aikaa oli valmistanut niitä koko joukon, tulivat ne nyt sekaisin hänen huuliltaan, muutamat vakavina niinkuin tämä: oliko hän koskaan kärsinyt koti-ikävää? toiset lapsellisina kuin tämä: muistiko hän sen pienen salin seinäpapereiden väriä, jossa Edith oli nukkunut ja uneksinut hänestä kaksitoista vuotta? Steinegge-paran sydämeen tulvi virkistävän suloinen lämpö, johon sisältyi itsetietoisuuden tunnetta. Kertoessaan elämänsä ahdistuksista tälle nuorelle tytölle, joka itkien ja vavisten niitä kuunteli, tuntui hänestä, kuin kaikki nämä hänen kärsimyksensä eivät olisi olleet mitään nykyhetken lohdutukseen verrattuina.

Kellojen soitto kulki palatsin ylitse, kaikui laaksoissa ja häipyi metsäisten vuorten vierille. Seuraavana päivänä oli kirkkomessu V... ssa.

— Miksi soitetaan, isä?

— En tiedä, rakas, vastasi Steinegge. — _Die Pfaffen wissen es_, papit sen tietävät.

Tuskin hän oli sanonut nämä sanat, kun hän tunsi tehneensä pahoin ja vaikeni. Myös Edith oli vaiti.

Äänettömyyttä kesti muutaman minuutin.

— Edith, sanoi Steinegge lopulta, — olet kai väsynyt, eikö totta?

— Hiukan, isä.

Yhä vielä tuo rakas, hopeainen ääni oli hellä; ja se lohdutti Steineggeä. Mutta vaikka se yhä oli hellä, soi siinä tällä kertaa uusi, herkän herkkä, tuskin tuntuva surumielisyyden sävy.

Kun Steinegge oli suudellut häntä ja lähtenyt, palasi Edith ikkunan luokse ja näytti puhuvan kauan jollekin, pilvien tuolla puolen. Sill'aikaa hänen isänsä ei löytänyt missään lepoa. Hän palasi viisi, kuusi kertaa koputtamaan ovelle, kysyen oliko Edithillä vettä, tulitikkuja, mihin aikaan hän tahtoi tulla herätetyksi, oliko hänelle tuotava kahvia, halusiko hän sitä, halusiko hän tätä. Olipa miesparka vähällä käydä lopuksi makaamaan tyttärensä oven eteen kuin uskollinen koira. Mutta vihdoinkin ennen päivän valkenemista hän heittäytyi täysissä pukeissaan vuoteelleen.

II. SALVADORIT.

— Laihaa poroa, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi uskollinen Catte kreivitär Foscalle, kaataessaan tälle kahvia suunnattoman isoon kuppiin. Kreivitär nosti päätään tyynyiltä ja nojautui kyynärpäihinsä, katseli epäilevin silmin tarjotinta, kuppia, teevatia, sokeriastiaa ja ilmaan nostettua kahvikannua sekä kaaressa juoksevaa kahvisädettä.

— Siunattu Venezia! sanoi hän.

— Niin, Teidän Ylhäisyytenne, siunattu Venezia!

— Vettähän tuo on, sanoi kreivitär irvistäen ja pannen kupin takaisin tarjottimelle nostettuaan sen tuskin huulilleenkaan.

— Paljasta vettä, Teidän Ylhäisyytenne. Johan sen sanoin tuolle vanhalle muijalle. Tämä on ämpäri (Catte osoitti kuppia) ja tässä on kaivo (Catte osoitti kannua). Oo, millainen talo, Teidän Ylhäisyytenne! Muija oli nyrpeissään lakanoista, mutta minä, annoin hänen ymmärtää, että Teidän Ylhäisyytenne ei voi nukkua muilla kuin omilla lakanoillaan.

— Sanoitko hänelle niin?

— Sanoin, Teidän Ylhäisyytenne.

— Hyvä! Se oli oikein. Hotellia vartenhan ne oikeastaan otin, mutta kun ovat, niin... Pue minut nyt, messu taitaa alkaa kohta.

— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Se nuori kamarineitsyt, se markiisitar Marinan neiti, sanoi minun olevan oikeassa, ellen erehdy, sillä kummatkin puhuvat pahaa idänpuolisista. Tiedättekö, Teidän Ylhäisyytenne, mitä tuosta kaikesta olen ymmärtänyt? Että täällä isännät ja palvelijat, kaikella kunnioituksella puhuen, elävät kuin kissat ja koirat keskenään.

— Kerro, kerro! Toinen sukka, matami. Pässinpää! Kerro, kerro. Eivätkö ne näytä vielä kauniilta, nämä jalat, vai mitä?

— Ehei, Teidän Ylhäisyytenne, kuinka moni nuorikko toivoisi...

-— Niin, mutta kerro, tyttö, anna tulla. Kuin kissat ja koirat?

— Niin, kuin kissat ja koirat, Teidän Ylhäisyytenne. Herra kreivi ja neiti markiisitar eivät siedä edes nähdäkään toisiaan. Kas, nojatkaa minuun. Hiljaa, Teidän Ylhäisyytenne, hiljaa, vuode on korkea. Kun he ovat yhdessä, näyttävät he tahtovan syödä toisensa. Niin sanoi kokki Momololle. Näyttää siltä, kuin kokki olisi yhtä vähän toisen kuin toisenkaan puolella. Kauniita juttuja ne kertovatkin!

— Anna kuulua!

— Mutta en tiedä, Teidän Ylhäisyytenne, uskallanko, sillä se koskee herra kreiviäkin...

— Joutavia, kun käsken kertomaan, niin on velvollisuutesi kertoa.

— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Sanotaan, että herra kreivi jokin aika sitten olisi tahtonut naida markiisittaren ja että markiisitar joutui epätoivoon, nuori kun on, raukka, jumala paratkoon...

— Anna mennä ilman ruikutuksia.

— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Sitten markiisitar sairastui ja meni melkein sekaisin päästään; siitä lähtien hän ei ole voinut sietää herra kreiviä, ja herra kreivin täytyi luopua ajatuksesta; mutta hänkin muuttui vihaiseksi neidille. Sitten syntyi toinenkin juoru, eräästä nuoresta miehestä...

— Eräästä nuoresta miehestä?

— Niin, teitä palvellakseni, Teidän Ylhäisyytenne!

— Mistä nuoresta miehestä?

Hänen Ylhäisyytensä kävi levottomaksi.

— Tässä tulee nyt hiukan likaista pyykkiä, Teidän Ylhäisyytenne. Tämän nuoren miehen nimi ei ole hänen oma nimensä. Näyttää siltä, kuin siinä olisi jotakin sotkua... En tiedä olenko puhunut selvään.

— Hupsu, meidän molempien ikä tekee yhteensä parisataa vuotta ja sinä puhut noin kierrellen kaarrellen.

— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Tällä nuorella miehellä on toinen nimi, mutta hän on herra kreivin poika. Siinä se on koristelematta!

Hänen Ylhäisyytensä vetäisi yömyssynsä nauhat auki ja jäi suu auki, liikkumattomana katsomaan Cattea. Sitten hän nytkäytti olkapäitään.

— Tyhmyyksiä, hävyttömyyksiä, sanoi hän, — valheita. Entä sitten?

— Ja nyt tulee sotku. En ole päässyt selville, oliko tuon herran ja markiisittaren välillä hellä suhde vai olivatko he riidelleet ja tuo, ei, tahdon sanoa hän, markiisitar, oli sanonut tälle lujia sanoja, vai kreivikö tahtoi, että hän ottaisi tämän nuorukaisen ja ettei toinen huolinut, vai että hän oli ajatellut perintöä ja että toinen...

Hänen Ylhäisyytensä heitti yömyssyn pois.

— Uh, saat minut ihan kuumaksi! Mitä luulet minun ymmärtävän kaikesta tuosta?

— Anna minulle tuo kapine! Niin, tuo kapine! Etkö ymmärrä? Oletko sekaisin?

Catte meni ottamaan Hänen Ylhäisyytensä peruukkia ja rupesi asettelemaan sitä.

— Ja sitten? kysyi kreivitär.

— Ja sitten... sallikaa, kreivitär, hiukan vinossa. Noin. Ei, vielä vähän.

Hänen Ylhäisyytensä puhkui kuin höyrykone.

— Kuulkaa, Teidän Ylhäisyytenne, kuka voisi ikinä sanoa, että tuo on tekotukka? Kaiken lopuksi, Madonnakin kantaa sellaista. Koettakaa sietää, Teidän Ylhäisyytenne. Niin, sitten eräänä päivänä syntyi, en tiedä kuinka, hirveä meteli, yksi huusi toistaan kovemmin, taisivat kiskoa tukastakin, ja sanomatta edes: »hyvästi, koirat!» porhalsi ystävä tiehensä, eikä ole siitä päivin näyttäytynyt. Viikon vanhoja asioita. Ja tuo saksalainen, Teidän Ylhäisyytenne, mikä laitos! Tänä aamuna hän oli alhaalla hakemassa kahvia saksattarelleen. Herra kreivikin oli alhaalla, sillä se se on vasta nuuskija, hänet tapaa kaikkialla, ikäänkuin hän ilmestyisi maan alta.

— Vaikene, kielikello, keskeytti hänet kreivitär Fosca. — Ihan päätäni särkee. Mitä luulet minun tekevän kaikilla noilla juoruilla? Pian. Tänne peili! Kiitos. Kantaako Madonna tuota kapistusta nenällään? Sen siitä saa, kun antaa sinulle hiukan vapautta, et ollenkaan tarkkaa töitäsi. Pian. Onko Hänen Ylhäisyytensä jo noussut ylös?

— Luulen. Näin Momolon vievän hänelle pukuja.

— Hyvä, menkää sanomaan hänelle, että hän tulisi luokseni. Pian!

— Heti paikalla, Teidän Ylhäisyytenne! — Pahus vieköön, sinä haiset vielä lipeäkalalle, tjaa, lisäsi Catte hampaidensa välistä sulkiessaan oven takanaan. Kreivitär Fosca oli tosiaankin viaton siihen, että hänen isänsä myytyään ensin omaa keittämäänsä soppaa, myi lopuksi venezialaisille ja mannermaalaisille äärettömät määrät lipeäkalaa. Kun kreivi Alvise VI Salvador suvaitsi naida hänet, antoivat tämän maamiehet hänelle pilkkanimen kreivitär Lipeäkala. Hän osasi kuitenkin pian päästä tästä nimestä luontevalla hyväntahtoisuudellaan, suoruudellaan, jolla aina puhui alkuperästään, ja vilpittömällä ja iloisella tietämättömyydellään. Ajan oloon hän sai yksin kaikkein turhantarkimmatkin korkeat rouvat pitämään suunsa, ja isän liikkeiden ummehtunut löyhkä haihtui vähitellen; tarvittiin Catten ilkeät sieraimet tuntemaan sitä enää.

Kaksikymmenvuotisen avioliiton aikana kreivi Alvise VI vainaja, tuhlailtuaan iloisen rouvansa avustamana oikeaan ja vasempaan omaisuuttaan, alkoi nähdä silloin tällöin runsauden sarvensa pohjaan, suunnilleen kuten ennen avioliittoaan. Hänen kuoltuaan kreivitär Fosca huomasi olevansa loppumattomien maa-alojen, suunnattomien velkojen ja hintelän poikasen omistaja, jota poikasta ihailtiin suurena nerona kotona ja kylässä. Kreivitär tahtoi päästä tarkalleen selville asemastaan ja kauhistui, uskoi itsensä ihmeitä tekevän Madonnan, asianajajien, pyhimysten ja liikemiesten huostaan; löysi onnekseen kykenevän ja rehellisen henkilön, asianajaja Mirovichin, joka suostui rupeamaan peräsimeen luvaten kuljettaa laivan pelastuksen satamaan. Pantiin toimeen ankara säästäväisyys perheessä, Nepo lähetettiin kotikouluun, myytiin pari maatilaa Friulissa ja muutamia tomuisia muinaisesineitä palatsin vinniltä, jotka kreivittären silmissä olisivat olleet omiaan kanavaan heitettäviksi, mutta jotka lopettivatkin matkansa British Museumiin.

Sill'aikaa kun Salvador-suvun pilaantuneet raha-asiat vähitellen parantuivat, lujitti Hänen Ylhäisyytensä Nepo mainettaan kotikoulussa. Hänellä oli erinomaisen hyvä muisti, sujuva kielenkäyttö, eikä häneltä puuttunut älyäkään, jota hän lisäsi opettajien ja imartelevien kumppanien avulla. Lopetettuaan koulunsa hän opiskeli lakitiedettä Padovassa.

Yliopistossa hänen nimensä ei kohonnut toisten yläpuolelle. Hänen hienorakenteinen ja mukavuutta rakastava olemuksensa ei sopinut ollenkaan hillittömän, demokraattisen ylioppilasjoukon seuraan. Eikä hän löytänyt itselleen imartelijoitakaan, hänet pantiin pieneen, kainoon eleganttien ryhmään, jota pilkattiin ja ivailtiin. Hän keksi aina keinon puikahtaa Veneziaan ja viipyä siellä mahdollisimman kauan. Hän harrasti kansantaloustiedettä ja osasi esiintyä hienosti kuin suuri herra, harrastaen salassa mitä suurinta säästäväisyyttä.

Hänen ensimmäiset askeleensa seuraelämässä onnistuivat hyvin. Hän oli äitien ja tyttärien ruusunpunainen toive samoinkuin isänmaanystävien, jotka halusivat kohottaa korkealle kuuluisan venezialaisen aatelin. Kun Venezian oivallisimmat nuorukaiset mainittiin nimeltä, sanottiin aina ensiksi Salvador. Hänelle, patriisille, riitti saksan- ja englanninkielen taito. Oli kylliksi tilata _Economist_ ja _Journal des Economistes_ ja käydä jossakin opiston istunnossa, selittää kahvila Florianissa, mitä Rochdalen uranaukaisijat olivat tehneet ikävystyttääkseen koko maailmankaikkeuden. Samalla hän liehui kauniiden ja korkea-arvoisten naisten ympärillä siipiään polttamatta, kärventämättä edes monokkelinsa nyöriäkään; hän ilveili ilman vaaraa heidän kanssaan, antoi heille neuvoja mitä vakavaluontoisimmissakin pikkuasioissa ja sai vähitellen osakseen eräänlaista kunnioitusta, niin ettei voitu puhua Nepo Salvadorista kehumatta häntä kovasti ja samalla hymyilemättä. Hänen kuuluisa nimensä ja se hyvä mielipide, joka useimmilla hänestä oli, enemmän kyllä halusta ja hyvästä uskosta kuin miehen tuntemisen perusteella, voittivat pitkän aikaa nuo kaksimieliset hymyt ja arvostelut, joita muutamat hänestä tekivät. Mutta lopultakin tuo sipinä laajeni, muuttui murinaksi, kuiskailuksi ja ääniksi, ja Nepon luotto luiskahti joka taholla alas. Hänen ikuinen monokkelinsa, pukujen liioiteltu komeus, naismainen käytös, naurettava turhamaisuus, äitelyydet ja huonosti peitetty itaruus joutuivat yleisesti naurunalaisiksi. Hänen ystävänsä uskoivat toisilleen epäilleensä aina, ettei hän paljoakaan tiedä, ja kun joku sanoi: »Hän on kuitenkin kyky», niin toinen vastasi: »uh, muistitietoa». Ja Hepo Salvadorista tuli »narrikreivi».

Vuonna 1860 pari kolme etevää miestä, Salvadorien suvun ystäviä ja, Venezian kunniaksi, patriisin nimen helliä vartijoita, olivat päättäneet keskenään ryhtyä kiihoittamaan Nepoa siirtymään muualle. Täytyi valmistautua tulevaisuutta varten, niinkuin niin monen muun suuren suvun jäsenet tekivät kooten vapauden kokemuksia ja Torinon vaikutusvaltaisten miesten ystävyyttä. Nepo oli kunnianhimoinen, ja alkaessaan tuntea kylmyyttä ympärillään hän innostui heti ajatukseen. Kreivitär Fosca, joka jykevällä isänmaallisuudellaan vihasi sielunsa pohjasta saksalaisia, ei voinut käsittää, mitä pahusta oli tämä vapaus, johon piti valmistautua niin paljon aikaisemmin, ja mitä kunniaa parlamentin jäsenyys voisi tuottaa. Eräälle ystävättärelleen, joka kysyi, matkustaisiko hänkin Torinoon, vastasi hän ärtyisesti:

— Minäkö? Mitä minä siellä tekisin? Valtiopäivämieheksikö?

Hän ei matkustanut, mutta kävi silloin tällöin tervehtimässä poikaansa. He tapasivat toisensa Milanossa, lyhentääkseen täten matkaansa ja myöskin sentähden, ettei Nepo halunnut esitellä äitiään ystävilleen. Siellä he tapasivat usein Crusnelli di Malombra suvun jäseniä, jotka olivat heidän serkkujaan Marinan äidin puolelta. d'Ormengojen ja Salvadorien välillä oli ollut yhteyttä aina vuodesta 1613, kun Emanuele d'Ormengo, Carlo Emanuele I:n lähettämänä Veneziaan, ihastui Marina Salvadoriin ja nai hänet. Vuonna 1797 ollessaan maan paossa Ermagora Salvador tapasi Genèvessä Piemontista paenneet d'Ormengot ja vuosi sen jälkeen hän vei vaimonaan kotiinsa Alessandrina Felicitan; kreivi Cesaren tädin ja sittemmin Alvise VI:n äidin.

Markiisi Filippon täysin uudenaikainen loisto sokaisi Foscan, vaikkakin hänen omassa palatsissaan Veneziassa oli kymmenen kertaa arvokkaampia, vuosisatoja vanhoja rikkauksia. Hän mietti heti avioliittoa ja puhui siitä Nepolle, joka nyrpisti nenäänsä ja vastasi katederimaisella äänellä, ettei nuorimies voi sitoutua ilman suurta rakkautta, että kun omistaa Venezian ja Torinon kauneimpien ja sivistyneimpien neitien ystävyyden, niin ei ole helppoa rakastua ensi näkemältä toisiin; ja loppujen lopuksi, Malombrain loisteliaisuus sekä miellytti että ei miellyttänyt häntä. Oraakkeli! ajatteli hänen äitinsä, kun Malombran suku yhtäkkiä hajosi. Äiti Fosca oli hyvin mielissään siitä, että Marina joutui eno Cesaren luokse. Hän oli tutustunut tähän Veneziassa kolmekymmentä vuotta sitten ja tiesi hänen olevan hyvin rikkaan ja ilman muita perillisiä kuin tämä sisarentytär. Hän ei kuitenkaan uskaltanut enää puhua Nepolle avioliitosta, sen jälkeen kun oli saanut kuulla kauniita ystävättäriä omistavien nuorukaisten teorian. Mutta äkkiä alkoi Nepo, pari vuotta onnettomuuden jälkeen, heidän tavatessaan toisensa Milanossa, puhua Marina-parasta, hänen onnettomuuksistaan ja hänen kauniista silmistään sanoen, että eräät ajatukset, jotka Marinan onnen aikoina olivat olleet hänelle vastenmielisiä, palasivat nyt ja syöpyivät entistä paremmin hänen heltyneeseen sydämeensä. Sitä sinä et minulle syötä, sanoi itsekseen kreivitär Fosca. Mutta Nepo huomautti myöskin, että ollessaan nyt Lombardiassa oli heidän velvollisuutensa käydä tervehtimässä kreivi Cesarea, heidän kaikkein lähintä sukulaistaan. Ennenkuin kreivitär uskalsi lähteä seikkailemaan tuntemattomille seuduille, pyysi hän neuvoja ja tietoja donna Costanza R...ltä, joka oli hänen tuttaviaan ja vanha milanolainen aatelisnainen.

Tiedot serkusta olivat niukat: omituinen ihmisvihaaja, tavattoman rikas, ilman muita lähempiä perijöitä kuin Marina. Sisarentyttärestä taas donna Costanza osasi sanoa vain, että luuli häntä pintapuoliseksi, mutta hyväksi ja hurskaaksi. Kertoja oli nähnyt Marinan aina messussa San Giovannissa, Marinan asuessa Milanossa. Mitä Malombran perheeseen tulee, oli sillä erinomaiset periaatteet. Myöskin Filippo-parka oli oikein hyvä ihminen mutta hiukan hupsu. Erinomaisen hyvä tuo Filippo-parka! Ja sen lisäksi _grandseigneur!_ Donna Costanza päätti, että ensin oli kirjoitettava ja sitten toimittava vastauksen mukaan.

Kreivitär Fosca kyhäsi diplomaattisen mestariteoksen: sinne pääsi pujahtamaan jokunen oikeinkirjoitus- ja kieliopillinen virhe; mutta kukaan ei olisi odottanut kreivittäreltä niin taidokasta kirjettä. Siinä ilmaistiin toive tavata kreivi näin monen vuoden jälkeen ja solmia ystävyydellä entiset verisiteet. Eikö hän ollut kaikkien onnettomuuksien lopuksi läheisin Alvise-vainajan vielä elävistä sukulaisista? Näin ajatteli Nepokin. Kreivitär olisi halunnut keskustella kreivin kanssa poikansa tulevaisuudesta (tässä kohdassa hän ylisteli Nepoa). Hän oli huomannut tämän haluavan muodostaa perheen. Kehen hänen valintansa sattuisikaan? Tietystikin johonkin arvokkaaseen perheeseen, johonkin siveelliseen nuoreen tyttöön; mutta hänen äitinsä täytyi kuitenkin ajatella sitä, mitä nuo siunatut lapset eivät ikinä ajatelleet. Tässä seurasi ei liian synkkä eikä liian valoisa kuvaus Salvadorien raha-asioista. Lyhyesti sanoen, hän tarvitsi arvossapidettyjä ja varovaisia ystäviä. Hän tulisi mielellään Nepon kanssa palatsiin, jos ilma, terveys ja monet muut seikat sen sallisivat. Mielellään hän olisi myöskin halunnut syleillä rakasta Marinaa, jota hän aina hellyydellä muisteli. Hän liitti mukaan erityisen ystävällisen kirjelapun tälle.

Kreivi Cesare vastasi lyhyesti, että oli iloissaan Nepon hyvistä ominaisuuksista, ja avioliittoon nähden hyväksyi serkkunsa mielipiteet, että olisi hyvin mielissään heidän käynnistään palatsissa ja toivoi sen tuottavan iloa hänen sisarentyttärelleenkin. Tämä lähetti pari kylmän kohteliasta, moitteetonta riviä, jotka antoivat kreivitär Foscalle hieman ajattelemisen aihetta, sillä ne heittivät kuin varjon enon kirjeeseen, jonka voi tulkita jo edeltäpäin annetuksi myöntymykseksi tuolla tavallisella ehdolla: »jos he miellyttävät toisiaan». Mutta donna Costanza huomautti hänelle, että Marinan asemassa suuri pidättyväisyys oli sopivinta. Näin siis Hänen Ylhäisyytensä lähti matkaan ja oli jo keskellä tapausten pyörrettä, kun Nepo ilmestyi Catten lörpöttelyjen ja odottamattomien ilmiantojen perästä.

Hänen äitinsä otti hänet vastaan synkin katsein, käski hänen istua ja sanottuaan juhlallisesti: — Poikani, täällä kuulee omituisia, purki suustaan yhteen hengenvetoon Catten kertomuksen, vaieten kaikkein karkeimmasta ja vaimentaen ääntään yhä enemmän. Hän lopetti juttunsa ilmaisemalla kreivin luulotellun isyyden ja kertasi juhlallisella, alistuvaisella äänellä, kuin loppupäätöksenä:

— Hänellä on poika!

Nepo pysyi pelottomana. Hän sanoi jo olevansa täydellisesti varma siitä, että miellytti Marinaa, sillä tämä ei viihtynyt enonsa talossa. Mitä taas poikaan tulee, niin siitä ei maksanut vaivaa puhuakaan. Kreivitär ei tahtonut uskoa omia korviaan ja kysyi samaa asiaa pari kertaa.

— Tiedän mitä puhun! huudahti Nepo kärsimättömänä. — Jos menen naimisiin serkkuni kanssa, niin se ei suinkaan tapahdu rahojen vuoksi. Nuo jutut ovat typeriä, rakas äiti.

Kreivitär Fosca joutui raivoihinsa, mutta hillitsi yhä kuitenkin ääntään. Nepo pudisti olkapäitään ja vaikeni, mutta kun hänen äitinsä ilmoitti lähtevänsä vielä samana iltana matkoihinsa, niin hän, ensin vihaisesti liikuttaen kulmakarvojaan ja nenäänsä, sitten päätään, pudotti monokkelinsa ja kävi nuhtein ja ivasanoin äitinsä kimppuun, vakuuttaen, ettei hän lähtisi, vaikka kaiken maailman Sillat olisivat asettuneet palatsiin.

— Kuka? Silla? keskeytti Hänen Ylhäisyytensä.

— Kuka tämä Silla on? Se ystäväkö?

Nepo puraisi huultaan.

— Vastaa toki! Onko hän poika?

— Kreivillä ei ole poikia.

— So soo, sanoi Fosca osoittaen Nepoa etusormellaan. Tämä käänsi selkänsä nyreissään. — Sinä tiesit sen jo? Miten pahuksessa olet saanut sen tietoosi? Sinä tiesit sen.

Nepo teki kärsimättömän liikkeen ja lähti muristen huoneesta.

Hänen Ylhäisyytensä katsoi hänen jälkeensä, kohotti kulmakarvojaan, työnsi alahuulensa ulos ja sanoi hiljaa:

— Hän se on!

III. ASKEETTI.

Tunti sen jälkeen R...n kirkonkellot soivat lakkaamatta. Niiden iloinen ääni lankesi kylän katoille, laajeni alas niityille, etsi kukkuloilta ja vuorilta jokaisen pienimmänkin töllin. Jonon tummia huiveja nähtiin nousevan hitaasti kirkon kiemurtelevaa tietä ja häviävän isosta, mustasta portista sisään kuin muurahaiset kekoonsa, sitten tuli iloisten punaisten ja keltaisten liinojen nopeita ryhmiä, jokin myöhästynyt, vaativainen sateenvarjo ja toisia pehmeiden hattujen joukkoja, jotka kokoontuivat kirkon edustalle.

Myöskin Steinegge kulki Edithin kanssa noiden ryhmien sivuitse, saattoi tyttären kirkkoon ja palasi heti sen jälkeen ulos. Hän lähti kulkemaan erästä kirkon vieritse vuorelle vievää polkua ja kiipesi aina laakeripensaiden peittämille kivilohkareille asti, poikkesi sitten polulta ja heittäytyi istumaan.

Kas tuossa tulee kreivitär Fosca hirveästi läähättäen, vaikka olikin tullut veneessä R...ään asti, hänen takanaan Giovanna ja Catte sekä hiukan kauempana, kunnioittavan välimatkan päässä, Momolo, joka katselee uneksien ympärilleen kuin olisi ollut kuussa. Hänen Ylhäisyytensä on kuohuksissaan serkkuunsa, joka ei tule messuun, ja Marinaan, joka on valinnut tämän hetken antaakseen Nepon saattaa itseään kävelylle. Hänen Ylhäisyytensä päättää rukoilla kiihkeästi itsensä ja poikansa puolesta, joka laiminlyö messun Herrallekin ymmärrettävien huomaavaisuuksien tähden. Hän huomaa Edithin ja menee istumaan tämän viereen, mistä maalaismuijat, jotka polvistuvat maahan penkkien ulkopuolelle tehdäkseen tilaa lihavalle rouvalle, joutuvat aivan ymmälle. Nyt soi kello, kuoripojat valkoisissa paidoissaan tulevat esiin, pappi messukasukka yllään astuu alttarille, urkujen soittaja iskee kädet ja jalat urkuihinsa ja miehet astuvat kirkkoon. Viiden minuutin päästä ilmestyy eräästä sivuovesta Marina Nepon seuraamana. Kulkiessaan miesten rivien ohitse, tekee hän merkin ritarilleen, tämä istahtaa penkille ja Marina astuu kappeliin. Nepo joutuu kahden haisevan maalaisen väliin, tekee itsensä aivan pieneksi ja kääntää tyhmistyneet kasvonsa ympäri kirkkoa etsien Marinaa. Hän näkee Catten polvistuneena Giovannan vieressä, näkee Momolon seisomassa ovella, näkee palan puhdasta, sinistä taivasta ja loistavan vihreitä lehviä, joita tuuli heiluttelee ja jotka nauravat hänelle vasten kasvoja, näkee äitinsä ihmettelevät silmät, mutta ei tuota julmaa, joka huvikseen käski hänen kieltää messun ja kuljetti sitten tänne keskelle rahvaan löyhkää.

Marina ei ajatellut häntä. Pappi oli virittänyt hymnin _Credo in unum Deum_, ja kansa vastasi urkujen säestämänä. Seurasi: _Patrem omnipotentem_. Kuin salaman välähdys vaikeni Marinan sydämessä mennyt taival, käsikirjoituksen löytö, salaperäiset lupaukset Cecilialle, rakkaus Sillan silmissä, hänen käsivarsiensa hillitön puserrus, hänen kuiskaamansa nimi tuona yönä, mahdollisuus, että tämä olisi hänen tuntematon kirjeenvaihtajansa, jonka kohtalo toi hänen tielleen, ja intohimo, niin, tuo siunattu, valtava, ahdistava, mykkä intohimo, joka vihdoinkin niin pitkän odotuksen, niin monen turhaan rauenneen toivon välähdyksen ja tyhmien ihailijoiden kiusan jälkeen saapui. Hänen sydämensä paisui uskosta ja kiitollisuudesta jotakin tuntematonta jumalaa kohtaan, joka varmasti oli erilainen kuin se, jota tuossa hänen lähellään palveltiin, ei niin kylmä, ei niin kaukainen, vaan hyväätekevä ja peloittava kuin aurinko, kaiken elämän elähdyttäjä. Ja hän tunsi tämän jumalan ottavan itseään kädestä ja hänen kaikkivoivan suosionsa kuljettavan itseään. Hän painoi kasvot käsiinsä ja kuunteli sydämensä kovia lyöntejä, hän nautti noista rajuista, melkein tuskallisista aistimuksista, jotka kulkivat hänen ruumiinsa lävitse hänen ajatellessaan jumalallisten lupausten pettämätöntä täyttymystä ja kohtalokasta rakkautta, joka hurmioisi hänen sielunsa ja aistinsa samean inhimillisen luonnon lisäksi. Hänen mieleensä ei tullut ainoatakaan epäilystä. Hän kertasi uudelleen mielessään kaikki ne vaikeudet, jotka hänen oli voitettava päästäkseen päämääräänsä, löytääkseen Sillan hävinneet jäljet. Marina ajatteli hänen vihaansa, ehkäpä unohdustaankin, ajatteli omaa hautautumistaan palatsiin, josta ei sattuma voinut auttaa häntä pois, setänsä vihamielisyyttä ja narrimaista Nepoa. Ja hän tunsi purevaa ja voimakasta riemua, kuvitellessaan näitä esteitä, kaikin turhia Jumalan edessä... _Patrem omnipotentem_.

Hänelle, hänelle Marina antautuisi. Notkeine vartaloineen kumartuneena rukouspenkin ylitse hän näytti kuin itse katuvalta viettelykseltä. Kreivitär Fosca vilkuili häneen sivultapäin, heilutellen kaikin voimin viuhkaansa ja työntäen nopeaan liikkuvilta huuliltaan joukon loppumattomia, äänettömiä rukouksia. Häntä miellytti nähdä Marina tuossa hurskaassa asennossa. Hän kuvitteli mitä kumarruksia S. Maria Formosan vanha kappalainen tekisi hänen miniälleen. Nepo oli kuin kidutuspenkillä, hän vei tavan takaa tuoksuvan nenäliinansa kasvoilleen, katsoa luimisteli paksuja naapureitaan, ja kun nämä toisten uskovaisten kanssa heittäytyivät polvilleen, hän ei uskaltanut jäädä seisomaan, vaan laskeutui hänkin hitaasti alas, täynnä pelkoa kyyhkysenväristen housujensa puolesta. Mikä ero tämän ja viimeisen messun välillä S. Filippon kirkossa, tuossa Torinon hienojen rouvien ja neitien puutarhassa. Hän lohdutti itseään ajattelemalla serkkuaan. Aristokraattinen luonne, sanoi hän itsekseen. Varmasti olen hänen ihanteensa, hänen pelastajansa, mutta hän ei tahdo antaa minun huomata sitä liiaksi, sehän on luonnollista. Kello kilisi, sakramenttia kohotettiin. Nepo, polvillaan, pää hurskaasti alas painuneena, ajatteli: Tuhatkaksisataa hehtaaria Lomellinassa, kahdeksansataa Novoresessa, palatsi Torinossa, palatsi Firenzessä.

Sen sijaan Edith ei painanut päätään alas. Hän oli hyvin kalpea ja katsoi vakavin, rauhallisin silmin eteensä. Ainoastaan käsien väristys ilmaisi surullisen rukouksen kiihkoa, joka kulki kaikkien noiden painuneiden päiden ylitse ja kohosi suoraan Jumalan luokse sanoen hänelle: Herra, Herra, sinä, joka tiedät kuinka häntä on loukattu, etkö olisi sääliväinen häntä kohtaan? Hänen miettivät kasvonsa eivät ilmaisseet kohtaloon alistumista, vaan lujaa, älykästä, surun verhoamaa tahtoa.