Part 5

Hänestä kirkon yhdenvertaisuusaate oli yhtä vastenmielinen kuin hänen enostaan poliittinen yhdenvertaisuus. Hänen luonteensa ei ollut taipuvainen epäuskoon; väliin hän ajatteli, että yläluokkaa varten pitäisi olla eri uskonto, täydelleen vapaa ja ilman uskonnollisia menoja, melkeinpä ilman siveellisiä lakejakin, tai ainakin ne niin muutettuina, että hyvän ja pahan käsityksen sijaan olisi pantu käsitys kauniista ja rumasta tai hyvästä ja huonosta mausta. Kauneuden ja sopusoinnun hieno henki olisi siveellisen omantunnon sijalla; aisteja vastaan ei olisi taisteltava, mutta niitä olisi hallittava niiden oman runouden älyllä. Niin, ja Jumalan pitäisi olla olemassa toista nuoruutta ja toista kauneutta varten haudan tuolla puolen.

Kreivi inhosi musiikkia, ja Marina piti varansa, ettei koskisi enon ollessa kirjastossa. Mutta maalaustaiteen alalla hän piti lujasti puoliaan, tuoden ihastuksensa hillittömästi julki tauluihin, joille eno antoi kaikkein vähimmin arvoa. Marinaa miellytti vanhanaikainen taulu kuin jokin ylellisyysesine, mutta hän ymmärsi vain tauluja voiman ja loiston suurelta vuosisadalta. Parhaimpain venezialaisten taiteilijain taulut saivat hänen verensä kiertämään kiihkeämmin suonissa, synnyttäen hänessä oudon hämmingin täynnä kunnianhimoisia haaveita ja kiihkeitä toiveita, joita hän itsekään ei osannut selittää. Kreivillä oli salissaan erinomaisen kaunis ylhäisen naisen muotokuva, jota arveltiin Palma Vecchion maalaamaksi. Marinan silmät säihkyivät hänen katsellessaan tuota hymyilevää, rohkeapiirteistä kaunotarta, jonka mahtavat hartiat ja uhkea rinta kohosivat loistavan keltasilkkisen brokaadipuvun laskoksista. Tällä alalla kreivi osoittautui vallan lauhkeaksi; eivät edes kiivaat vastaväitteetkään saaneet häntä suuttumaan, päinvastoin sattui usein, että hän katseli Marinaa lempeästi tämän taistellessa tulisesti rakastamiensa maalarien puolesta. Vanha mies muisti silloin omaa äitiään ja vaikeni.

Siitä huolimatta että Marina voitti yhä täydellisemmin enonsa suosion, kasvoi hänen oma vastenmielisyytensä tuota ankaraa miestä kohtaan, joka halveksi kirjallisuutta ja taidetta sekä kaikkea mikä oli hienoa ja lopuksi loukkasi häntä peittelemällä sielunsa tai ainakin osan siitä. Marina ei ollut syntynyt teeskentelijäksi ja oli jo tuhannen kertaa vähällä ilmaista mielensä ja sanoa suoraan kreiville, ettei hän voinut sietää tätä, ettei hän pitänyt velvollisuutenaan osoittaa tälle minkäänlaista kunnioitusta, ei kiitollisuutta, ei kuuliaisuutta. Mutta hän ei tehnyt sitä. Noiden vaivalla hillittyjen raivokohtausten jälkeen hän otti »Nuolen» ja souti, väliin yksin, väliin Ricon kanssa, jollekin yksinäiselle rannalle, jossa kiipesi ylös vuoren rinnettä sellaisella jäntevyydellä, jommoista ei olisi uskonut hänen hennoissa jäsenissään olevan. Maalaiset, jotka sattuivat näkemään hänet, joutuivat hämmästyksen valtaan. Miehet ja tytöt tervehtivät häntä, vaimot eivät uskaltaneet. He kuiskailivat keskenään, että hän meni metsän- ja kivienhaltiain luo, mutta ei koskaan ollut kulkenut messuun, ja että hänkin oli pannaan pantu kuten muinainen palatsin hullu.

Kun Marina oli uuvuttanut hermonsa tyyniksi, laskeutui hän takaisin järvelle, jossa »Nuoli» odotteli häntä kärsivällisesti Ricon takin ja kenkien vartioimana, sill'aikaa kuin tuo nuori herra itse juoksenteli ympäristöillä poimimassa hedelmiä tai asettelemassa ansoja myyrille ja linnuille sellaisella taidolla, että kaikki kylän pojat kadehtivat häntä.

Nokkela poika, tuo Rico! Ensimmäisistä ensimmäinen metsästyksessä, kalastuksessa, uinnissa, kivien heitossa sekä koulussa. Väliin hän hoiti kuoripojan tointa seurakunnassa ja kehui lausuvansa latinaa niinkuin kirkkoherra itse; ja hän kulkikin senvuoksi ylpeänä ja halveksien valkeassa kauhtanassaan alttarin kaiteen ääreen kokoontuneen likaisen lapsilauman ohitse. Isännilleen hän oli sokeasti uskollinen, sanoi rakastavansa ennen kaikkea Herraa Jumalaa, sitten äitiä, sen jälkeen »herrasväkeä», sitten isää, sitten »neiti opettajatarta» ja lopuksi »herra kirkkoherraa»; muuta »herrasväkeä» hänen mielestään ei ollut koko maailmassa. Hän puhui heistä kuin olisi ollut samaa perhettä, sanoen aina »meidän palatsimme», »meidän puutarhamme», »meidän veneemme» ja kertoi niistä ihmeitä. Hänellä oli suorastaan varpusen kieli; leikkipä hän, söi tai työskenteli, aina kuului yhtämittaista viserrystä, naurua ja juttelua; vain kreivin läsnäolo sai hänet mykistymään. Hän tunsi kaikki seudun juorut ja osasi tarinoida loppumattomiin. Marina kyseli häneltä usein palatsin hullusta, ja Rico kertoili tuhansin eri tavoin, punoen kertomukseen ja etenkin murhenäytelmän loppukohtaukseen oman oikukkaan ja runollisen mielikuvituksensa tuotteita. Väliin sankaritar hävisi suoraa päätä paholaisen pesään, väliin aviomies heitätti hänet Acquafondan kuiluun Malombran laaksossa (eräs autio laakso vastapäätä palatsia olevan vuoren takana, jota Marina piloillaan nimitti viimeiseksi läänityksekseen). Mutta pienestä runoilijasta oli mieluisin loppu tämä: onneton vanki jätti yöllä vankilansa kiertyen kuun säteen ympärille ja häviten taivaan sineen.

Marinaa huvittivat nämä kertomukset samoinkuin seudun juorut, joita poikanen osasi kertoa uskomattoman kujeellisesti, vaikka samalla lapsellisesti. Marina oli ollut jo vuoden palatsissa, eikä matkustamisesta ollut vielä ollut puhettakaan. Hänen terveytensä kuitenkin kärsi siitä. Tosin ei kovin vakavat, mutta sitä tiheämmät hermohäiriöt alkoivat vaivata häntä, ja hän päätti heti koettaa käyttää niitä hyväkseen. Sillävälin jokainen pieni ajanviete oli hänelle mieleen, yksinpä sekin, minkä juttelut Ricon kanssa tuottivat.

Ja näin saapui huhtikuu vuonna 1863, saapui rauhallisten, komeiden auringonlaskujen mukana Marinalle synkeä ilta.

Lännen taivaalla leimusivat mahtavat pilvet, kuvastellen veden peiliin vain vaatimattoman tummuutensa vuorten juovan erottamina. Palatsia vastapäätä paloivat vihreät vuorenhuiput ja idässä leimusivat Alpe dei Fiorin luoksepääsemättömät harjat auringon viimeisistä säteistä. Alhaalla varjossa viipyi vielä valon hämy, jätteenä auringon äskeisestä lauhkeasta lämmöstä, ja jokaisesta pikku laaksosta laskeutui keväisten tuoksujen täyttämiä tuulenhengähdyksiä väreilemään hetkeksi järven pinnalle, R...n kirkonkellojen juhlallinen ääni kaikui joka haaralle, leviten laaksojen kaiun kantamana. Kirkon musta ovi purki edustalleen hitaasti tunkeilevan ihmisvirran, joka pian hajaantui eri tahoille. Siellä oli melua ja sekasortoa kuin isossa hanhiparvessa, jonka hanhipaimen on päästänyt pellolle. Rinkelikauppiaiden ja sokerileipurien ympärillä hyöriskeli ihmisiä, kuului huutoja ja vihellyspillien ääniä kauppakojujen lähistöltä. Kirkon yläpuolella, pähkinäpuiden ja laakeripensaiden alla, tungeskeli syöjien ja juojien joukko. Hiukan syrjemmälle kokoontui R...n ja ympäristöjen kauniimpi sukupuoli; äidit ja iso-äidit hymyilevinä hohtavan puhtaissa myssyissään, muhkeat nuorikot eräänlaisissa kellomaisissa mustissa silkkipuvuissa kultaisina ketjuineen, korvarenkaineen ja neuloineen, häveliäät ja kainot nuoret tytöt, kovasti kiemaillen nauhoitettujen hattujensa alla. Papit kiertelivät hitaasti tuossa ihmisjoukossa, itsetietoisina, kasvot kuumina, ristihattu riippuen niskassa ja virginia-sikari hampaissa. Muutamat pojanviikarit olivat rynnänneet kellotornin avoimesta ovesta sisälle ja alkaneet vetää hurjasti kolmea kelloa, jotka kumahtelivat kamalasti ilman tahtia ja kauneutta, kunnes vihdoin suntio noituen kävi heidän kimppuunsa jaellen korvapuusteja ja ravisteluja ja sysäsi heidät kaikki yhdellä potkulla ovesta ulos helisyttäen avaimiaan. Rico, joka seisoi siinä lähellä vihellyspilli suussaan, antoi valitettavasti apuaan kirkolliselle ylivallalle ja ryhtyi ajamaan syyllisiä takaa, huutaen: »Odotappas! Odotappas!» Mutta kukaan ei odottanut, ja hän syöksyi suin päin kappalaisen jalkojen väliin, joka ärjäisi: »Pahuksen aasi!» läimäyttäen häntä takapuolelle hyvästiksi. Rico puikki nolona tiehensä mennen tutkiskelemaan V...n soittokunnan soittokoneita. Soittajat, jotka olivat istuutuneet juomaan, puhelivat myöhemmin illalla menevänsä järvelle soittamaan. Silloin Ricon päähän välähti ajatus kysyä valtijattareltaan, haluaisiko tämä lähteä »Nuolella» nauttimaan tuosta näytöksestä. Kuin jänis hän livisti tiehensä hypäten matalan kirkonaidan ylitse ja hävisi vihreään metsään, jonka halki polku vei rantaa pitkin palatsiin.

Marina käyskenteli sinä iltana puutarhassa järven puolella erään pienehkön, tummanuttuisen herrasmiehen kanssa, joka ei oikein tietänyt, miten liikkua isoilla jaloillaan, missä pitää käsiään, ja hymyillen lakkaamatta. Se oli R...n lääkäripahanen, jota kaikki nimittivät »maalariksi», koska hänen heikkoutenaan oli värjätä partansa.

— Mikä vahinko, tohtori, sanoi Marina nojautuen aitausta vastaan ja katsellen auringonlaskua, — mikä vahinko, että tämä ilma tekee minulle pahaa. Miks'ette pane siihen otakin erikoista minua varten?

»Maalari» huokasi, risti kätensä, painoi päänsä oikeaa olkapäätään vastaan ja aloitti tavanmukaisesti naurahtaen:

— Jos voisin, markiisitar, jos vain voisin...

Mutta muuta hän ei osannut sanoa.

— Ajatelkaa! Eikö minulle voi rakentaa pientä taloa, raudasta ja lasista, niinkuin palmuille tai runottarille ja puhaltaa sisään lauhkeaa ilmaa? Miks'ette puhu, tohtori? Mitä tapahtuukaan sydämelleni ja hermoilleni, ellei tuota pientä taloa rakenneta?

— Eipä voi tietää, markiisitar, eipä voi tietää: ne voivat kärsiä kovin, etenkin sydän. (Ellen olisi aimo pässinpää, keksisin tässä nyt jotakin somaa.) Varmasti, näettekö, kun on herkkä sydän...

— Ilman suhteen... kuiskasi Marina.

— Ilman suhteen, kertasi miesparka, — niin vuoristoseudussa saa helposti kovia sydämentykytyksiä, jotka yhä uusiutuen voivat synnyttää orgaanisen vian ja viedä minä hetkenä tahansa jyrkänteen partaalle.

— Kuinka rakastettava olettekaan, tohtori! Ja entä hermot?

— Se on totta, ovathan hermotkin olemassa. Jos teidän tulisi aina elää tässä ilmassa, tekisivät hermonne kapinan. Ne tahtoisivat ruveta komentelemaan ja kävisivät häikäilemättömiksi, ymmärrättekö? Tämä ilma sopii teille kolmen, neljän kuukauden ajan vuodessa, mutta ei suinkaan enempää.

— Todellako, tohtori?

— Aivan niin.

— Mutta varokaa sanomasta tätä enolleni, sanoi Marina käyden vakavan näköiseksi. — Enoni luulee ehkä, että haluan muuttaa olinpaikkaa, mutta minä en ikinä, pyytäisi häneltä sitä uhrausta. Ennemmin, rakas tohtori, hengitän hyvän luonto-äidin myrkkyä. En ole vanha enkä rumakaan, ja totisesti en tahdo siksi tullakaan. Entä te, tohtori, välitättekö vanhentua?

Niinkuin englantilainen menta-pastilli kielellänne hohkaen lähettää sisuksiinne kylmän ja kuuman säteilyn, niin nuo Marinan viimeiset, odottamattomat sanat ja katse, joka niitä seurasi, heittivät kiihoittuneen »maalarin» sisälmyksiin tulen ja vilun väreilyn, joka oli kuin jollekin sisäiselle silmälle tuntuvaa valoa. Vaikkakin tohtori oli vanha ja ruma, oli hän kuitenkin hyvin taipuvainen rakasteluun, harrastellen tavallisesti nopeaa ja varovaista maalaisarmastelua, mutta kykeni sentään donquijottemaiseen tuleenkin. Hän kuvitteli olevansa rakastunut Fannyyn, joka todella olisi ollutkin hyvä makupala hänelle, mutta nyt tuo Marinan kohteliaisuus tuli kuin jumalattaren huulilta ja pani hänet aivan sekaisin. Hän ei ollenkaan huomannut hienoa hymyä Marinan suun ympärillä. Eikä sitä huomannut kreivi Cesarekaan, joka juuri lähestyi hitaasti, pää painuksissa ja kädet selän takana taaksepäin heitetyn takin alla.

— Mitä näette hiekassa, eno? kysyi Marina hymyillen.

— Sitä, että te olette kävellyt liian paljon ja että tämä mefistomainen tohtori on hakkaillut teitä raivoisasti. Eikö olekin totta, tohtori? Pitäkää vain hattu päässänne. No, miten on sisarentyttäreni laita?

— Melkein erinomaisesti, keskeytti Marina. — Todistakaa se hänelle, tohtori, omine ammattisanoinenne. Minä puolestani en siedä kuulla tuota kauheata puhetta ja toivotan teille hyvää yötä.

Näin sanoen hän ojensi tohtorille hennon, hyvätuoksuisen kätensä, joka melkein läpikuultavassa valkeudessaan värähteli salaista sähköisyyttä ja kujeellisuutta kyeten voimakkaampiin ja nopeampiin ilmaisukeinoihin kuin sanat; hän teki merkin, ettei tohtori puhuisi ja lähti kulkemaan kotiin päin. Hänen silmissään paloi tavaton tuli. Hän oli varma, että tohtori esittäisi nyt kreiville välttämättömyyden lähettää hänet pois johonkin toiseen ilmaan edes joksikin aikaa ja ettei tohtori missään tapauksessa jättäisi kertomatta hänen sankarillisesta itsekieltäytymisestään antautua alttiiksi vaikka kuinka monille vaivoille, kunhan ei vain tarvitsisi pyytää enolta uhrauksia. Ja hän toivoi onnistuvansa.

Marina oli juuri astumaisillaan sisään, kun Rico ryntäsi läähättäen hänen eteensä purkaen nerokkaan päähänpistonsa. Vastauksen saatuaan hän juoksi eteiseen ja palasi heti takaisin lastattuna tyynyillä ja huiveilla ja vilisti kuin salama sisälaiturille. Marina seurasi hitaasti hänen perässään.

Kuinka ihana olikaan ilta, ja kuinka somasti pieni »Nuoli» solui kirkkaassa vedessä! Musta, solakka keula näytti liitelevän kahden taivaan välillä, ja perä liukui airojen piirtämän soikean juovan keskellä. Rico oli suorastaan haltioissaan. Yhtä mittaa hän keskeytti soutamisen katsellakseen R...n puolista rantaa. Veneitä ei näkynyt vielä, mutta ylhäältä kuului soittoa, väliin heikommin, vähin selvemmin. Soittokunta oli nähtävästi pysähtynyt torille tanssittamaan nuorisoa. Rico ehdotti, että he menisivät rantaan, mutta donna Marina käski hänen pysähtyä ulapalle ja odottaa. Rico alkoi innostuneesti kertoa toisen paikkakunnan soittokunnasta, kuuluisasta, Comossa opetelleesta soittajasta ja toisesta, Leccossa oppineesta ihmesoittajasta ja heidän koneistaan, mutta donna Marina käski hänen vaieta. Riconko vaieta! — Kas tuossa ne ovat! Ne tulevat! Nyt ne lähtevät rannasta! Oo, tulia, lyhtyjä, ilmapalloja! Nyt, nyt ne tulevat! Ja soittavat, soittavat!

— Souda musiikkia kohden, sanoi Marina.

Ensimmäisinä tuli kaksi kirkkaasti valaistua venettä täynnä soittajia, jotka seisoallaan puhalsivat koko voimallaan huiluja, torvia, klarinetteja tahdissa ison rummun päristyksien kanssa; sitten seurasi toisia veneitä täynnä yleisöä. Joka kappaleen perästä puhkesi näistä venheistä kättentaputuksia, huutoja, puhuteltiin soittajia ja päästettiin kimeitä vihellyksiä kaikissa eri sävellajeissa. Tuo laivasto lähestyi hitaasti tyynen veden tummalla pinnalla ja kulki Marinan ohitse.

Soitettiin lombardialaisten kansanlaulujen sävelmiä, ja kaikkien noiden yksinkertaisten ihmisten veri lämpeni hellyydestä ja ylpeydestä. Nehän olivat heidän rakkauslaulujaan, heidän ilojaan, heidän päivän kestäviä kukkiaan; se laulu, joka nyt mahtavana ja loistavana kaikui noiden rakkaitten vuorten välissä, oli lähtenyt heidän sydämestään. Soittajatkin innostuivat pannen esityksen aivan harvinaista tulta. Airot halkoivat jymisten vettä, venheet kiirehtivät toistensa edelle ja kaikki lauloivat musiikin mukana.

L' sett' anni che son maritata Perchè s'era la bella blondin.

[Siitä on jo seitsemän vuotta, kun olen nainut, koska tuo oli vaalea kaunotar.]

Voimaa airoihin! Vanha perämieskin muistaa entiset iloiset aikansa ja ryhtyy selkä kaaressa soutamaan laulaen särkyneellä äänellään:

Passeggiando per Milan L'era un giorno ch'el pioveva La mia bella la piangeva Per veoermi andà soldà.

[Kävellessäni Milanossa sattui sateinen päivä, kaunottareni itki nähdessään minun menevän sotamieheksi.]

Laula, vanha perämies, laula! Tuhlaa lauluun äänesi viimeinen voima ja sydämesi tulen tähteet! Kerran sinutkin kaksi rakastavaa käsivartta sulki syleilyynsä! Innostus vei Riconkin mukaansa ja virkavelvollisuutensa unohtaen hän päästi teräksenvahvoista keuhkoistaan:

Oh che pena, oh che dolore, Che brutta bestia chè l'e l'amore!

[Oi mikä tuska, oi mikä vaiva, oi mikä kauhistus onkaan rakkaus.]

Ei värähdyskään liikuta ilmaa. Vuorten varjoisilla rinteillä kuuntelee jokainen heinänkorsi, jokainen lehden umppu tuota kaukaista, hellää säveltä, joka kertoo rakkaudesta; ketojen poppeleissa kuuntelevat leivoset, soihtujen ja lyhtyjen valaisemina hypähtelevät suuret, hämmästyneet kalat veden pinnalle, ja rasvatyyni järvi värähtelee lievästi venheiden jättämissä väreilyissä, iltatähden sinervän säteen niitä kirjaillessa.

Tuona iltana ei vuoristoilma tehnyt pahaa Marinalle. Mahdollisesti hän olisi mieluummin nauttinut illan viileydestä Canalgrandella tai kuunnellut serenadia Bellagiossa, missä hienon maailman valituimpien nautintojen hekuma ikäänkuin väreilee ilmassa ja tunkeutuu sydämen syvyyksiin asti, mutta siitä huolimatta hän ymmärsi antaa arvoa maalaisrunollisuudelle, joka tuona huhtikuun iltana lepäsi järven yllä, ja kansan mielikuvituksesta pulppuavien laulujen viattomalle, eikä aina rahvaanomaiselle yksinkertaisuudelle. Ajatellessaan ja kiihkeästi toivoessaan, että hän mahdollisesti piakkoinkin jättäisi tuon järven ja nuo vuoret, arvosteli hän niitä ilman vihamielisyyttä, nautti soitosta ja laulusta ja ihaili maisemaa, kuin se olisi ollut harvinainen herkkupala ja sopiva juuri sellaiselle ylhäiselle maulle kuin hänen. Näin hän olisi nauttinut jostakin flaamilaisesta taulusta tai Cimarosaan musiikista.

Kun sitten soitto ja laulu oli vähitellen häipynyt etäisyyteen ja »Nuoli» alkoi hitaasti, kuin surkeillen kulkea palatsia kohden, niin tunkeutuivat illan vaikutelmat syvälle hänen sieluunsa, joka oli heltynyt huhtikuun huumaavan kaihon vallassa. Mutta siihen sekoittui samalla outo kauhuntunne, sen tapainen kuin eräänlaiset kivut, jotka nuolina viiltävät ruumista, jotka unohdetaan heti niiden lakattua, mutta joiden huomataankin myöhemmin olleen uhkaavan onnettomuuden kiireellisiä tiedonantajia. R...n kirkonkello löi yhdeksän. Marinasta se ei tuntunut entiseltä kellolta. Kuinka sillä nyt olikin toisenlainen ääni? Hän kuunteli. Hänestä tuntui kuin kerran ennenkin olisi ollut tällä samalla järvellä, juuri tässä samassa paikassa ja samaan aikaan, olisi kuunnellut tuota kelloa ja ajatellut silloinkin, että sen sointu oli tavallisesta poikkeava. Mutta milloin?

Hänelle oli sattunut useita kertoja ennenkin, etenkin tyttö-iässään, että tuollaiset samantapaiset olosuhteiden ja ajatusten uusiutumiset olivat hämmästyttäneet häntä, hänen voimatta kuitenkaan muistaa, milloin oli ensimmäistä kertaa elänyt tuon tapauksen. Hän oli puhunutkin siitä toisille, mutta hänen isänsä oli kohauttanut olkapäitään: »miten joutavaa panna huomiota tuollaisiin tyhmyyksiin!» Miss Sarah oli sanonut: »Mitä siitä!» Ystävättäret olivat vakuuttaneet, että heille sattui joka päivä samanlaisia asioita. Marina ei puhunut siitä sen enempää, mutta hän ajatteli sitä yhä.

Nämä muistin välähdykset kohdistuivat tavallisesti mitä joutavimpiin elämän tapauksiin. Senvuoksi hän aina epäili, oliko kysymys todellisista muistoista vaiko jonkinlaisista harha-aistimuksista. Mutta tällä kertaa hän ei epäillyt. Mietittyään ja yhä uudelleen mietittyään hän tuli täydelleen vakuutetuksi siitä, ettei _ikinä_ ollut soudellut tällä järvellä tähän aikaan. Se oli siis harha-aistimus.

Kun hän palasi takaisin palatsiin, oli kreivi jo vetäytynyt huoneisiinsa. Marina käyskenteli hetken edes takaisin pylväskuistikolla, mutta vetäytyi sitten hänkin huoneisiinsa. Hän tarttui kirjaan, mutta heitti sen pian pois kädestään, otti toisen, heitti senkin pois, yritti aloittaa kirjettä, mutta repi arkin rikki ja vetäisi lopuksi molemmat sormuksensa sormistaan, viskasi ne vanhanaikaisen arkun alaslasketulle läpälle ja istuutui pianon ääreen. Hän soitti mielikappaleitaan, suuren nunnien vannotusnäytöksen _Robertosta_. Hän ymmärsi ja soitti ainoastaan oopperamusiikkia.

Hän soitti kuin olisi noitten aavemaisten, syntisten vaimojen veren polte mennyt kuohuen hänen suoniinsa. Rakkauden viettelykohtauksessa hän lopetti kykenemättä jatkamaan. Tuo sisäinen tuli oli häntä itseään voimakkaampi, se ahdisti ja tukahdutti häntä. Hänen päänsä painui nuotinpidintä vastaan, mutta sekin tuntui olevan tulessa. Hän nousi seisomaan tuijottaen tyhjyyteen. Suloinen soitto väreili vielä ilmassa, hän tunsi sen rinnassaan, hengitti sitä, ja huumaava väristys kulki pitkin hänen käsivarttaan.

Painaessaan katseensa alas, se sattui johonkin kimaltelevaan hänen jaloissaan. Itsetiedottomasti hän katseli tuota välkkyvää kohtaa, joka vähitellen alkoi yhä enemmän kiinnittää hänen huomiotaan, kunnes hän lopuksi tuli tietoiseksi siitä ja nosti sen ylös. Se oli toinen niistä sormuksista, jotka hän oli viskannut arkun kannelle Nyt hän alkoi etsiä toista. Arkun kannella, sitä ei näkynyt ei myöskään arkun sisällä eikä permannollakaan. Marina hermostui ja katsoi arkun alle. Sielläkään ei ollut mitään. Hän työnsi kätensä tyhjään kohtaan, joka avautui arkun kannen alla kahden pienen laatikkorivin välissä. Kopeloidessaan siinä sormineen hän huomasi toisen pohjan ja työnnettyään sormensa syvemmälle, tunsi sormuksensa olevan siellä. Kun hän ei saanut sinne mahtumaan kahta sormea, koetti hän irroittaa sormusta puristaen etusormeaan puuta vastaan. Ponnistellessaan siinä kaikin voimin hän kuuli yht'äkkiä erään vieterin ponnahtavan auki: pohja, jolla Marinan käsi lepäsi, putosi muutamia senttimetrejä alemmaksi ja sormus vieri sille. Marina vetäisi säikähtäen kätensä pois, mutta alkoi taas heti uudelleen kopeloida ja huomasi, että käsi meni nyt paljon syvemmälle sisään kuin ensin ja että äärimmäisessä aukossa oli joitakin esineitä.

Hän veti ne ulos, yhden toisensa perästä. Ensin tuli esiin rukouskirja, sitten hyvin pieni hopeapuitteinen käsipeili, vaalea, mustalla silkkirepaleella solmittu hiussuortuva ja lopuksi hansikas.

Marina antoi hämmästynein katsein joka esineen kulkea erikseen kynttilän liekin ohitse. Hiukset olivat mitä hienoimmat, aivan kuin lapsen hiukset. Hansikas oli varustettu vain yhdellä napilla. Se oli pitkä, kapea ja pieni; se näytti elävältä, kuin se olisi vielä säilyttänyt hennon hengen kädestä, joka sitä muinoin oli kantanut. Kenelle nuo esineet olivat mahtaneet kuulua? Mikä, salainen tarkoitus, mikä kiintymys oli ne piilottanut sinne? Marina kopeloi yhä vielä tuossa salaperäisessä ontelossa, toivoen löytävänsä jotakin kirjoitettua, mutta turhaan. Sitten hän ryhtyi uudelleen tarkastelemaan näitä esineitä. Hänestä tuntui, että jokainen niistä ponnisteli puhuakseen, huutaakseen hänelle: ymmärrä! Vihdoin, käänneltyään peiliä joka taholle, hän huomasi muutamia timantilla piirreltyjä merkkejä sen lasissa. Ne olivat epävarman käden piirtelemiä kirjaimia ja numeroita. Kärsivällisen huolellisesti niitä tutkittuaan Marinan onnistui lukea seuraava lakoninen kirjoitus:

»Minä, toukokuun 2 p:nä 1802».

Marinasta tuntui, että kaukainen, hämärä valo alkoi syntyä hänen aivoissaan. 1802! Eikö niihin aikoihin elänyt palatsissa tuo onneton vanki, tuon vanhan tarun hullu? Ehkä se oli hän? Tuo hansikas ja nuo hiukset olivat hänen muistojaan.

Mutta kuka ne oli kätkenyt tänne?

Marina tarttui melkein itsetiedottomasti rukouskirjaan ja selaili sen lehtiä.

Sieltä putosi kokoon käännetty paperiarkki, täynnä kellastuneita ja haalistuneita kirjaimia. Hän aukaisi sen ja luki:

»Toukokuun 2 p:nä 1802.

Jotta muistaisin.

Kunpa vain muistaisin, Jumalan nimessä. Mitä hyödyttää muuten syntyä uudelleen? Olen rukoillut Neitsyttä ja Pyhää Ceciliaa ilmaisemaan minulle nimen, joka minulle silloin annetaan. Mutta he eivät tahtoneet. No niin, mikä tahansa nimesi lieneekin, sinä, joka löydät ja luet nämä sanat, tunne itsessäsi minun onneton sieluni. Ennenkuin synnyit, olet kärsinyt _paljon, paljon_ (tämä sana oli kerrattu kymmeneen kertaan hyvin suurilla kirjaimilla) Cecilia nimisenä.

Muista! Maria Cecilia Varrega di Camogli, kreivi Emanuele d'Ormengon onneton vaimo!

Muista tammikuun 10 päivän ilta 1797 Genovassa, Brignolien talossa: muista pyhän tädin, sisar Pellegrina Concettan valkeat kasvot ja syntymämerkki hänen oikeassa poskessaan.

Muista nimi Renato, puna- ja sinikoristeinen sotilaspuku, olkalaput ja kultaompelukset kauluksessa ja Doria-tanssiaisten valkea ruusu.

Muista nuo suuret, mustat vaunut, lumi ja donna Busalla, joka lupasi rukoilla puolestani.

Muista ilmestys, jonka näit tässä huoneessa kaksi tuntia puoliyön jälkeen, nuo loimuavat tulikirjaimet seinällä, jonkin tuntemattoman kielen sanat ja kuitenkin silloin mitä selvimmin ymmärrettävät minun järjelleni, joka luki niistä lohdutuksen ja jumalisen lupauksen. Minun on mahdoton jäljentää noita merkkejä, en muista muuta kuin niiden ajatuksen. Ne sanoivat, että syntyisin uudelleen, että vielä kerran eläisin täällä, että rakastaisin Renatoa ja että hän rakastaisi minua; ne sanoivat vielä toisenkin asian, hämärän, käsittämättömän, ehkä nimen, jota hän silloin kantaa.

Tahtoisin kirjoittaa koko elämäni tarinan, mutta minulla ei ole voimaa siihen; riittäkööt nämä viittaukset!

Muuta nimesi! Tulkoon minusta taas Cecilia. Rakastakoon hän Ceciliaa!

Tämä arkku kuului äidilleni; ei kukaan tunne sen salaisuutta. Panen siihen hopeapuitteisen käsipeliin, jonka äiti sai Cagliostrolta Pariisissa. Olen katsonut itseäni siitä kauan, kauan; peili säilyttää sen muodon, joka viimeksi on siihen katsonut. Piirsin siihen päivä määrän sormukseni jalokivellä.

Nämä ovat hiukseni. Etkö tunne niitä? Muistele. Omituista puhua sinulle, niinkuin et olisi minä itse! Kuinka kauniit ja hienot hiukseni ovat! Ja ne menevät mullan alle ilman ainoatakaan hyväilyä, ilman rakkauden suudelmaa. Kuinka vaaleat ne ovat! Menevät mullan alle.

Ja sinäkin, pieni käteni! Panen hiusten mukana hansikkaan, muistaakseni sinua, pieni käsi. Huomaa, että hansikkaan peukalo oli liian lyhyt minulle. Kuka tietää, tuleeko minulla olemaan näin kaunis, näin pehmoinen käsi? Suutelen sitä. Hyvästi.

Minulla on vain muutamia päiviä elettävänä. On toukokuun 2 päivän ilta 1802. En tiedä hetkeä, minulla ei ole kelloa.

Ikkunat ovat auki. Kas tässä vaikutelmani: lempeä ilman henki, metsien tuoksu, vaaleanvihreään vivahtava taivas, niin suloinen! Ja nuo äänet järvellä, nuo kellot ja nämä kuumat kyyneleeni, mahdotonta, etten niitä muistaisi!

Sieluni, paina tarkoin itseesi tämä: kreivi Emanuele d'Ormengo ja hänen äitinsä ovat minun murhaajani. Joka kivi tässä talossa vihaa minua. Ei kukaan tunne sääliä! Yhden kukan, hymyn ja panettelun vuoksi! Oo, mutta ei nyt enää! Nyt olen tahtoni ja koko äärettömän haluni voimalla kokonaan hänen, kokonaan!

Viiteen vuoteen ja neljään kuukauteen he eivät ole puhuneet minulle enkä minä heille. Kun minut kannetaan kirkkoon, niin hekin tulevat sinne, luultavasti. Ovat mustiin puetut ja näyttävät ihmisille surullisen muodon sekä vastaavat papeille: _lux perpetua luceat ei_. Silloin, silloin tahtoisin minä nousta paareiltani ja puhua!

Äitini, isäni, onko totta, että olette kuolleet, ettette, voi puolustaa minua? Ah, d'Ormengot ovat kurjia, kurjia, kurjia! Ainakaan he eivät kärsi.

Minun täytyy keskeyttää kirjoittamiseni hetkeksi. Ajatukseni eivät tottele minua, ne liikkuvat kaikki yhtaikaa, ne kokoontuvat kaikki keskelle otsaani ja synnyttävät raivon, jolla ei ole helpoitusta.

Hyvästi, aurinko, näkemiin!

Musta portti, musta portti, älä avaudu vielä!

Kun seuraavassa elämässä olen löytänyt ja lukenut tämän käsikirjoituksen, polvistun viipymättä kiittämään Jumalaa; sitten, vertailtuani nykyisiä hiuksiani silloisiin, koetettuani hansikasta ja katsottuani kuvaa peilistä, särjen sen lasin, että se on uudistettava, ennenkuin sitä voi käyttää toisen kerran ja panen kaikki sitten salalaatikkoon takaisin. Sitten on koukkua painettava, että vaakasuora pohja palaisi paikoilleen.

Täytyy omistaa sokea luottamus jumalalliseen lupaukseen: antaa Jumalan toimia.

Olkoot lapsia, lasten lapsia, sukulaisia, kosto on hyvä heille kaikille. Täällä odota sitä, täällä.

Cecilia.»

Marina luki ahnaasti, ymmärtämättä. Hän luki uudelleen. »Kohdalla: sinä, joka löydät ja luet nämä sanat, tunne itsessäsi minun onneton sieluni», hän pysähtyi. Ensi kerralla hän ei ollut niitä huomannut.

Hänen katseensa pysähtyi noihin sanoihin, ja kädet, jotka pitelivät arkkia, vapisivat. Mutta vain hetken. Hän jatkoi taas lukemistaan ja valkeat, vapisevat kädet näyttivät kivettyneen.

Saavuttuaan sanoihin: »Polvistun viipymättä kiittämään Jumalaa», sulki hän käsikirjoituksen, pitäen oikean käden etusormen sen sisällä ja jäi seisomaan liikkumattomana, pää painuneena rintaa vastaan.

Sitten hän avasi taas arkin ja luki sen kolmannen kerran läpi, pani sen pois ja otti hiussuortuvan esille. Hänen kätensä liikkuivat hitaasti; niissä ei ollut enää mitään hermostumisen merkkejä. Kasvot olivat kuin marmorista: niissä ei ollut uskoa, ei epäuskoa, ei sääliä, ei pelkoa, ei hämmästystä.

Kuului raskaita askeleita käytävästä. Marinan koko olemus muuttui. Hänen silmänsä säkenöivät, veri tulvahti kasvoihin; hän sulki kiivaasti arkun kannen ja hyökkäsi ovelle.

Se oli Fanny, joka astui kuin kyrassieeri.

— Mene tiehesi! huusi Marina hänelle.

— Oo, neiti, mikä on hätänä, mitä on tapahtunut?

— Ei mitään, en tarvitse sinua tänä iltana, mene nukkumaan, toisti Marina, kyeten jo paremmin hallitsemaan ääntään ja kasvojaan. Fanny lähti.

Marina kuunteli hänen askeliensa kaikua, kun hän meni portaita alas. Sitten hän palasi arkun luokse.

Hän epäröi avata sitä ja jäi katselemaan ebenpuuhun leikeltyjä hieroglyfeja ja salaperäisiä norsunluisia kuvia, jotka tällä hetkellä tuntuivat hänestä mustassa helvetin virrassa kelluvilta aaveilta. Sitten hän laski päättäväisesti läpän alas.

Hän säpsähti; kansi oli tullut suljetuksi liian kiivaasti, niin että peili oli mennyt palasiksi, aivan Cecilian tahdon mukaan. Hän luki uudelleen käsikirjoituksen viimeisen sivun, avasi hiuksensa, tarttui toiseen palmikkoon ja vei sen Cecilian hiusten viereen: elävät ja kuolleet hiukset eivät olleet vähääkään toistensa näköiset.

Sitten hän tarttui hansikkaaseen. Kuinka kylmältä sen nahka tuntuikaan! Se pani väristykset kulkemaan pitkin ihoa. Ei, ei hansikaskaan sopinut; se oli liian pieni.

Marina pani takaisin käsikirjoituksen, rukouskirjan, hansikkaan, hiukset, peilin puitteet palasineen salalaatikkoon ja painoi lujasti koukkua. Vieteri ponnahti ja pohja meni paikoilleen. Tämän tehtyään hän putosi polvilleen, nojasi käsivartensa arkun kantta vastaan ja peitti kasvonsa. Kynttilä, joka paloi hänen yläpuolellaan valaisten kultaisin heijastuksin hänen hiustensa aaltoja, näytti olevan ainoa elävä olento koko huoneessa. Sen liekki oli oudon rauhaton, se sävähteli ja hypähteli selittämättömän haikeasti, pieneni sitten pienenemistään kuin koettaen laskeutua alas Marinan korvaan, kuiskatakseen hänelle: »Mikä sinua vaivaa?» Mutta vaikka itse valon henki olisi puhunut tuolle ruusunpunaiselle korvalle, niin se ei olisi saanut vastausta. Tuolla polvistuneella olennolla ei ollut enää aisteja eikä ääntä. Hänen sydämensä tuskin enää löi. Verikin oli melkein seisahtunut. Tuon suuren hiljaisuuden keskellä taisteli hänen aivoissaan tahdon voima ja selvä järki tuota aavetta vastaan, joka yhtäkkiä oli noussut hänen eteensä kamaline aikeineen tunkeutua hänen vereensä, pakottautua hänen luihinsa ja, imettyään hänen sielunsa ja elämänsä, asettua itse niiden sijalle. Muulloin ei Marinan tavanmukainen epäily olisi antanut minkäänlaisen aaveen edes lähestyäkään häntä, mutta nyt tuo ohut epäilyksen harso oli särkynyt ja haihtunut hänen henkensä käsittämättömässä hämmingissä kuutamoisen souturetken jälkeen.

Hänen ensimmäinen vaikutelmansa, ymmärtäessään käsikirjotuksen kuiskaaman ajatuksen, oli ollut kauhu.

Hän oli voittanut sen heti tahtonsa voimalla päättäen kylmäverisesti tutkia ja tarkastaa joka sanan. Keskittyen voimakkaasti miettimään lukemaansa hän kuuli käskevän sisäisen äänen sanovan: