Part 8

— Kyllä, neljä varvikkoa ja jonkun verran ruohikkoa tuolla vastapäätä olevalla kamaralla, jota kaikki käyttävät hyväkseen. Kunhan olemme syöneet ne, tehdäksemme tietä paperitehtaalle, niin tulemme rikkaiksi, mutta nyt... Niinpä niin... Ehkä se on viinin ansio, jota herra kreivi armollisesti on suvainnut tarjota meille, että minusta tuntuu olevan jo aika tulla oikein herroiksi. Se on mainiota viiniä; eihän se vain liene petollista? Mitä te siitä sanotte, herra saksalainen, teidäthän näkee väliin kyttyräselkäisen Cecchinan luona?

— Aa, aa, puhalteli Steinegge ymmärtämättä mitään.

— Ohoh! huudahti Vezza huomaten mustat pilvet, jotka paisuivat itäisellä taivaalla. Myrsky on tulossa.

— Ei, hyvä herra, ei, sanoi maistraatin jäsen, joka oli äsken puhunut. — Ei nyt, mutta ehkä tulevana yönä.

— Mikä on noiden kallioiden nimi, tuolla ylhäällä, minne aurinko juuri sattuu.

— Me nimitämme niitä Alpe dei Fioriksi. Lapsena olen minäkin käynyt siellä ylhäällä heinän teossa. Olisivat voineet nimittää sitä Paholaisen vuoreksi, se olisi sattunut paremmin.

— Siellä onkin paholaisen kolo, sanoi toinen.

— Mitä, onko siellä paholaisen kolo? sanoi Silla. — Ja miksi sillä on sellainen nimi?

— Hm, en oikein tiedä, pitäisi kysyä vaimoväeltä. Heillä niitä on juttuja kerrottavana.

— Esimerkiksi?

— Esimerkiksi, että tuon kolon kautta pääsee helvettiin kuin tanssien, aivan suoraa päätä, ja että paholaisen mielilapset valitsevat kaikki tuon tien. He sanovat tunteneensa kolme neljä henkilöäkin, jotka ovat sitä tietä menneet.

— Niinkö? sanoi komendööri Finotti. — Antakaapa kuulua.

— En todellakaan nyt muista...

— Tämän seutulaisiako?

— Täältä sekä muualta. En muista.

Tässä kohden arvoisa herra pormestari valitettavasti unohti varovaisen vaitiolonsa.

— Mahdotonta, Pietro, sanoi hän, — mahdotonta ettette muistaisi. Se hullu...

— Aasi! murisi hampaidensa välistä päämiestään vähän kunnioittava maistraatinjäsen.

— Oikein, pormestari! Kertokaapa te! Teidänhän pitää tietää, mitä tietä alamaisenne menevät helvettiin, piru, vieköön! Kertokaa siis! Se kai ei ole mikään virkasalaisuus, toivottavasti?

Pormestari, huomattuaan liian myöhään panneensa jalkansa ansaan, kiertelihe tuolillaan sanoen: — Siitähän on jo kuusisataa vuotta...

— Oh, kuusisataa! Ei edes kuuttakymmentä, sanoi eräs toinen jäsen, joka tähän asti oli pysynyt hiljaa.

— Hyvä, hyvä! Kuusikymmentä tai kuusisataa, vanha tarina joka tapauksessa, muu on yhdentekevää näille herroille.

Pormestari-parka ei enää tietänyt miten puolustautua, ja päästäkseen tuosta painosta hän purki tietonsa ulos yhdellä kertaa.

— Niin, tuo hullu oli vanhan kreivi-vainajan ensimmäinen vaimo täällä palatsissa! Hän oli genualainen, joka nähtävästi oli jonkin verran hairahtunut, ja hänen miehensä oli tuonut hänet tänne ja piti häntä täällä kuin vankilassa. Kreivi itsekin pysyi täällä aina hänen kuolemaansa asti. Ihmiset puhuvat, että paholainen olisi vienyt hänet luokseen tuota tietä.

Pormestarin puhuessa Marina nousi ja käänsi hänelle selkänsä. Hänen virkaveljensä tekivät hänelle merkkejä, että hän vaikenisi. Vezza sanoi umpimähkään:

— Onko tuo tuolla Cesaren vene?

— Ihania aikoja nuo! huudahti Silla sointuvin äänin.

Kaikki, paitsi Marina, katsoivat häneen hämmästyneinä.

— Siveellisen voiman aikoja, jatkoi hän välittämättä hänelle tehdyistä merkeistä. — Orgaanista, siveellistä voimaa! Nyt meillä on kouristuksia, hillittömän intohimon purkauksia, kaikki pohjaltaan itsekkyyttä. Jos nainen pettää, ammutaan hänet tai ajetaan pois. Kostaa ja vapautua, se on tarkoitus. Siihen aikaan oli toisin. Silloin voi löytää jonkun aatelismiehen, joka kykeni hautautumaan syyllisen kanssa erämaahan, rikkoen kaikki siteet maailman kanssa, kunnioituksesta tuota yhtä pyhää, vaikkakin tuskallista sidettä kohtaan.

Marina, selin häneen, repi hermostuneesti lehtiä oikealla kädellään eräästä ristinkukan oksasta.

— Ehkä se olikin julma kosto, sanoi Finotti, — hidas ja laillinen ihmismurha. Mitä te siitä tiedätte?

— En tiedä, mutta en myöskään usko, että kreivi Cesaren isä kykenisi sellaiseen. Ja muuten, meitä innostuttaa ja liikuttaa aina rangaistus; mutta entä rikos? Kuka tämä nainen oli? Kuka voi meille sanoa?...

Donna Marina kääntyi.

— Ja te, sanoi hän vihan murtamin äänin, — kuka te olette? Kuka voi meille edes sanoa teidän oikean nimenne? Se arvataan!

Hän aukaisi rajusti läntiseen siipirakennukseen johtavan oven ja katosi.

Medusa ei olisi paremmin osannut muuttaa tuota miesjoukkoa kiveksi. Silla tunsi, että hänen piti sanoa jotakin, mutta ei tietänyt mitä. Hän tunsi ikäänkuin horjuvansa ankaran iskun huumaamana.

Vihdoin hän pääsi vaivalla selville ajatuksistaan.

— Hyvät herrat, sanoi hän. — Näen, että minulle on heitetty häväistys vasten kasvoja, mutta en käsitä mikä se on.

Ei sanat, vaan äänenpaino, levitetyt käsivarret ja silmät sanoivat: jos olette ymmärtäneet, niin puhukaa. Komendöörit ja tohtori tekivät äänettömiä vastaväitteitä, osoittaen eleillään, etteivät olleet mitään ymmärtäneet, toiset seisoivat suu auki. Steinegge tarttui Sillan käsivarteen ja veti hänet mukanaan sanoen: — Nyt tunnette hänet, nyt tunnette.

R...n maistraatti ja tohtori lähtivät heti.

— Kaunis loppukohtaus! sanoi komendööri Vezza ensimmäisen hämmästyksen haihduttua. — Oletko sinä ymmärtänyt?

— Ehen! vastasi Finotti. — Sehän on selvä kuin päivä.

— Kuin hämärä päivä.

— Mitä vielä! Tahdotko kuulla? Tuo nuorukainen, joka on pudonnut palatsiin kuin pilvistä, on ystävämme Cesaren pikkusyntejä. Neitosta se harmittaa mahdottomasti. Nähdä nenänsä alta vietävän sellainen eno, käsitäthän! Olisi kyllä olemassa kaiken pelastukseksi tuo tavallinen järjestely, ja lyön vetoa, että Cesarella onkin tämä ajatus mielessään, mutta... Pariisissa tai Milanossa tai vaikkapa kuussa on varmasti eräs mutta taivahisine sylintereineen ja ihanteellisine housuineen. Olkoon hän sitten vaalea tai tumma tai minkä pirun näköinen ikinä haluat: hän on varmasti olemassa. Siis ei mitään järjestelyjä, vaan ilmi sota! Eikö se ole selvää?

— Et tiedä niin mitään, rakas ystävä. Uskaltaisikohan ottaa sikarin. Komendööri Vezzaa huvitti sytyttää sikarinsa tuhlaten siihen kaikessa hiljaisuudessa puolen tusinaa tulitikkuja. — Niin Minä Pernetti Silla, kaunis nainen, erinomaisen kaunis! On ollut Cesaren ystävä, mutta vain ystävä!... Komendööri puhalsi savukiehkuran, seurasi sitä silmillään ja piirteli kädellään vertauskuvallisia nollia ilmaan.

— Hän oli tyrolilaisen ylioikeusneuvoksen tytär, jatkoi Vezza. — Tiedätkö, että Cesare ajettiin pois Lombardiasta v. 1831. Luulen hänen tahtoneen vapauttaa Italian voidakseen sitten ilman arveluja naida vaalean tyrolittarensa. Tyttö lienee ollut silloin siinä kahdenkymmenenkahden vaiheilla. Isä olisi ennemmin paistanut hänet elävältä kuin antanut vapaamieliselle kreiville. Tyttöparka pysyi lujana aina kaksikymmentäkuusivuotiaaksi asti. Hänen isänsä, oikea susi, taisi purrakin häntä. Vihdoin eräänä kauniina päivänä tyttö taivutti päänsä ja nai erään mädäntyneen itävaltalaisen, epäilyttävän olennon, joka ansaitsi paljon rahaa yrityksillään, mutta hävitti ne myöskin kaikki, meni saksalaisten kanssa tiehensä vuonna 59 ja kuoli luullakseni Leybachissa. Mina ja Cesare eivät nähneet enää milloinkaan toisiaan, mutta he kirjoittivat aina toisilleen; ei kuitenkaan rakkauskirjeitä, herra varjelkoon! Ei ajattelemistakaan Cesaresta! Hän on oikea jansenisti, joka ei mene messuun. Nainen kirjoitti hänelle vain pojastaan, jonka suhteen hän pyysi neuvoja. Hän kuoli vuonna 58, ja kaiken tämän olen kuullut eräältä hänen ystävättäreltään jälkeenpäin. Nyt kysyn minä, onko asia selvä? Kysyn, mitä markiisitar Malombralla on pelättävää, mitkä syyt saivat hänet...

— Kyllä, kyllä, kaikki voi olla totta, s.o. hän ei tunne asioita tältä kannalta. Mutta lopuksi, kuinka puhut syistä ja vaikuttimista noin ihastuttavassa pääkkösessä? Etkö näe, jumala paratkoon, mitkä silmät? Niissä on järkevyyttä ja hulluutta. Omistaa hetken noin ihana ja noin hävytön nainen! Varmasti tulisi hulluksi nautinnosta.

— Pyh! sanoi esteetikko, — hän on liian laiha.

Mutta valtiopäivä mies muodosti tätä sensuroimista vastaan niin oppineen ja tieteellisen kumoustodistelman, ettei sitä voi kertoa taiteellisessa teoksessa.

VIII. MYRSKYSSÄ.

— Sytytänkö tulen, herra? kysyi Steinegge matalalla äänellä.

Oli myöhä yö. Jo pitkän aikaa olivat Steinegge ja Silla istuneet jälkimmäisen huoneessa vastapäätä toinen toistaan, mitään puhumatta. Tuntui siltä, kuin he valvoisivat paarien ääressä. Steinegge nousi, sytytti äänettömyyden vallitessa kynttilän ja istuutui taas tuolilleen.

Silla istui käsivarret ristissä rinnalla, pää painuneena alas rintaa vastaan, silmät tuijottaen maahan. Steinegge oli levoton, hän katseli Sillaa, kynttilää, kattoa, pani toisen jalan toisen päälle ja vaihtoi sitten taas äkkiä asentoa.

— Kohta meidän täytyy mennä alas, herra, sanoi hän. — Luulen herra kreivin palanneen jo aikoja sitten.

Silla ei vastannut.

Steinegge odotti hetkisen, nousi sitten, otti kynttilän ja lähti ovelle päin.

Toinen ei liikahtanut.

Steinegge katsoi häneen, veti kaulan hartioidensa väliin alistuvasti huokaisten, laski kynttilän kädestään ja astui Sillan eteen.

— Olen tyhmä, herra Silla, en osaa sanoa mitään, mutta olen ystävänne. Vannon teille, että jos voisin vastata puolestanne, vetäisin sydämestänne tuon terän, joka teitä varmasti siinä kiduttaa, ottaisin sen mielelläni itse, kunhan vain näkisin teidät huolettomampana.

Silla nousi ja kiersi käsivarret hänen kaulaansa. Steinegge höpisi tulipunaisena ja hämillään:

— Oo, ei... herra Silla... kiitän teitä, ja irtautui hellävaroen syleilystä. Onnettomuus, kurjuus ja kaikenkaltaiset mielenkarvaudet olivat nöyryyttäneet hänet siinä määrin, että hän tunsi itsensä orjamaisen liikutetuksi niiden tuttavallisuudesta, jotka hänen mielestään olivat häntä ylemmällä yhteiskunnan asteella.

— Pitää olla hiukan filosofi, sanoi hän. — Pitää halveksia tuota henkilöä. Ettekö usko, että hän on loukannut minua kahdeksan, kymmenen tai parikymmentä kertaa? Ettekö muista, kuinka hän puhui minulle tänäkin iltana kuin palvelijalle? Minä olen aina vain halveksinut. Hänellä ei ole ollenkaan sydäntä. Te italialaiset sanotte tuollaista kunnialliseksi naiseksi, koska hän ei tee sitä, ymmärrättehän. Ja alhaisiksi sanotte niitä toisia. Mutta minä, sanon: tämä, tämä (Steinegge painosti raivoisasti joka tavua), tämä on alhainen. Häpäisee minua, koska olen köyhä, häpäisee teitä ahneudesta!

— Ahneudesta?

— Niin, sillä hän kuvittelee, että herra kreivi aikoo tehdä teidätkin perillisekseen.

Silla peitti kasvot käsiinsä.

— Siis, tahtoiko hän todellakin sanoa...

— Mutta...

— Mutta mitä? kertasi Silla tuskaisesti.

— Kaikkihan täällä sanovat niin.

— Kaikkiko niin sanovat?

Pitkän äänettömyyden jälkeen Silla lähestyi hitaasti Steineggeä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi surullisella, mutta rauhallisella äänellä:

— Ja te, uskotteko tekin, että jos pyhimmällä muistolla, jonka omistan, olisi jotakin tahraa, olisin jäänyt tänne todistamaan sitä.

— En ole koskaan uskonut sitä. Herra kreivi ei olisi kutsunut teitä tänne. Minä tunnen herra kreivin hyvin.

— Rakas Steinegge, jos me nyt eroamme ikuisiksi ajoiksi, niin muistakaa miestä, jota sanoisin aina, ei vainotun, niinkuin teitä, vaan pilkatun, yhtämittaisesti, katkerasti pilkatun, niinkuin jokin ulkopuolella maailmaa oleva nauttisi nähdessään hänen kärsivän ja taistelevan, samoinkuin lapset katselevat veteen heitetyn siipirikon perhosen kärsimyksiä ja ponnisteluja. — Minulle annettiin palava sydän, mutta ei voimaa eikä taitoa tehdä itseäni rakastetuksi, mainetta himoava henki, mutta ei kykyä eikä taitoa voittaa sitä itselleni. Minun annettiin syntyä rikkaana, mutta nuoruusvuosinani, jolloin olisin alkanut nauttia sen tuottamista eduista, syöstiin minut köyhyyteen. Minulle luvattiin juur'ikään rauhaa, työtä ja ystävyyttä, jota sieluni halasi, sillä maineesta olen jo luopunut, ja nyt reväistään minulta kaikki yhdellä iskulla. Minulla on ollut pyhä äiti, jota jumaloin, ja minun tähteni hänen muistoaan häväistään; minun olisi pitänyt arvata tämä syytös, mutta en tullut kuvitelleeksikaan sitä, olin huolettoman kokematon ihmisten ja asiain suhteen. Lyhyesti: en ole kelvollinen elämään, tulen siitä päivä päivältä yhä varmemmaksi. Ja minulla on rautainen terveys! Puhun teille näistä asioista, sillä rakastan teitä, rakas Steinegge, ja tahdon että kannatte muistoani sydämessänne. En ole niitä koskaan kertonut kenellekään. Sanokaa, eikö tämä teistäkin näytä suorastaan veriseltä ivalta? Hyvä. Sillan silmät säkenöivät ja ääni muuttui väriseväksi. — Mutta sitä se ei ole. Minussa on voimaa kestää vaikka minkälaisia pettymyksiä, vaikka millaisia katkeruuksia, ja tätä voimaa en ole itse itselleni hankkinut. Olen käyttävä sitä, olen taisteleva elämän, oman itseni ja tuon kamalan epäilyksen kanssa, joka aika ajoin minut valtaa, ja olen varma, että Jumala on käyttävä minua johonkin...

Ovelle koputettiin.

Kreivi Cesare käski ilmoittaa Sillalle, että hän oli vieraidensa luona ja pyysi tätä saapumaan alas. Silla pyysi Steineggeä menemään puolestaan ja esiintuomaan hänen anteeksipyyntönsä, syyttäen muutamien tärkeiden kirjeiden kirjoittamista.

Steinegge lähti hyvin huolestuneena. Mitä herra Silla aikoi tehdä? Samaa kysymystä pohdittiin kauan palatsin alakerroksessa. Neitsyt Fanny oli ensimmäisenä antanut virkaveljilleen tiedon siitä »hyvästä läksytyksestä», jonka hänen neitinsä oli antanut tuolle »mustalle tulpaanille», joka Fannyn silmissä oli syyllinen, koska »tulpaani» ei ollut huomannut, että hänen silmänsä olivat kauniit ja rohkeat. Kokki väitti, että muutamat maistraatinjäsenet, joiden kanssa hän oli juonut litran kyttyräselkäisen Cechinan luona vierailun jälkeen, olivat kertoneet, että sinä hetkenä herra Silla oli vavissut kauttaaltaan ja oli ollut valkea kuin paperiarkki. — Kuka tietää, herra Paolo, sanoi Fanny hänelle, — minkä, muodon he nyt ottavat, kun tapaavat toisensa, nuo kaksi! Minun markiisittareni ei ainakaan pelkää ketään.

Silloin joku huomautti, että herra Silla oli vetäytynyt huoneeseensa, eikä enää sinä iltana tulisi alas. Herra sihteeri, joka oli pitänyt hänelle pitkän aikaa seuraa, oli tullut ulos aivan vääristynein kasvoin. Ja toinen omituinen tapaus: herra Silla oli lähettänyt hakemaan takaisin partaveitsensä, jotka puutarhurin piti viedä mukanaan Comoon hiottaviksi.

— Saatte nähdä, sanoi Fanny, — että tuo on kyllin hölmö ampuakseen itsensä jättämättä kenellekään kolikkoakaan juomarahoiksi!

— Hiljaa! Olkaa vaiti, sanoi Giovanna. — Jos isäntä kuulisi nuo puheet! Ja siitä hyvästä, mitä te olette hänelle tehnyt!

— Ei se minulle kuulukaan, vastasi Fanny. — Ja varmasti en alentuisi ompelemaan hänelle edes nappiakaan. Olen kyllä nähnyt nuo hänen rääsynsä. Tohtori on enemmän _chic_ kuin hän.

Fanny oli tuskin ehtinyt mainita tohtorin nimen, kun häneltä pääsi jo naurunkikatus.

— Tohtori parka! sanoi hän, ja taas hän naurahti kertomatta muille miksi nauroi.

Ja mitäpä muuta ajateltiin salissakaan, jonne palatsin vieraat olivat kokoontuneet, ellei Sillaa ja sitä, mitä hän nyt tekisi. Ei kukaan puhunut siitä, sillä donna Marina oli läsnä, eikä kreivi vielä tietänyt mitään tapahtumasta. Kreivi ei ymmärtänyt kylläkään kiireellisiä kirjeitä kaksitoista tuntia ennen postin lähtöä, mutta vaikeni. Marina oli iloinen. Tuossa hopeaisessa naurussa, joka pulpahteli kuin kirkas lähteensilmä hänen lempeästä, sametinpehmeästä suustaan, havaitsi voitonriemuisen sävyn. Väliin hän nauroi kuin Fanny, hajamielisenä, ilman syytä. Ja tohtorin lähdettyä hän nauroi vielä enemmän. Ylimalkaan hän ei näyttänyt olevan ollenkaan huolissaan Sillan poissaolon vuoksi.

Hetket kuluivat ja kuu kohosi hitaasti tummien pilvien takaa, jotka vielä lepäsivät liikkumattomina itäisellä taivaalla; ne repeilivät silloin tällöin heilutellen hopeaisia ripsuja kuun kuninkaallisten kasvojen edessä ja sulkeutuivat taas. Kuunsirppi välkkyili noina lyhyinä hetkinä Sillan ikkunalaseissa katsellen sisälle aina huoneen sisimpään asti.

Silla kirjoitti. Hänen nopean kynänsä rapinan keskeytti vain jokin hillitön mielenliikutus tai äänettömyys. Sivu seurasi sivua: kynä näytti täyttäneen niitä useampia, kunnes vihdoin pysähtyi. Silla luki ne lävitse ja mietti.

— Ei! sanoi hän repien rikki kirjoittamansa.

Hän otti toisen arkin. Tällä kertaa kynä ei kiitänyt enää. Miehen ajatus kamppaili sanojen, ehkä itsensäkin kanssa.

Kello löi puoli kaksitoista. Silla aukaisi ikkunan ja kutsui Steineggeä. Hän oli kuullut tämän kävelevän ylhäällä.

— Tulen heti alas.

Steinegge juoksi ikkunaan tehden jalomielisen sydämensä ensi innostuksessa liikkeen kuin olisi tahtonut hypätä ikkunasta alas, hävisi sitten ja ilmaantui melkein siinä, samassa Sillan huoneeseen, takki heitettynä huonosti olkapäille ja ilman housuja. Sinä hetkenä kumpikaan ei ajatellut, että hän oli hullunkurisissa pukimissa.

Silla meni häntä vastaan.

— Matkustan, sanoi hän.

— Matkustatteko? Milloin?

— Nyt.

— Nytkö?

— Luulitteko te, että voisin enää nukkua tämän katon alla.

Steinegge ei vastannut.

— Menen jalan asemalle ja odotan siellä ensimmäistä Milanoon menevää junaa. Tehkää minulle se palvelus, että jätätte tämän kirjeen kreivi Cesarelle. Tässä on hiukan rahaa, jonka pyydän teidän jakamaan miten parhaiten näette palvelijain kesken. Onneksi en ollut vielä hankkinut kirjojani tänne; mutta jätän kuitenkin yhden matka-arkun. Olkaa ystävällinen ja lähettäkää se jälkeenpäin minulle?

Steinegge nyökäytti päätään, mutta ei voinut puhua, hänellä oli kuin pala kurkussa.

— Kiitos, ystäväni. Kun olette sen lähettänyt, niin ilmoittakaa siitä minulle osoitteella poste restante, ja pankaa mukaan avain, jonka jätän vielä teille siltä varalta, että olisin unohtanut jotakin.

— Tahdotteko todellakin lähteä näin?

— Juuri näin tahdon lähteä. Ja tiedättekö, mitä olen kirjoittanut kreiville? Olen kirjoittanut hänelle, että meidän mielipiteemme ovat niin kovin erilaiset, etten voi vastaanottaa hänen tarjoamaansa työtä; ja välttääkseni epämieluisia selvittelyjä sekä vaaraa myöntyä, lähden tällä tavalla pyytäen häneltä anteeksi ja vakuuttaen hänelle kiitollisuuttani. Kirje on tyyliltään kohtelias, mutta sisällöltään hävytön ja saa hänet varmasti suuttumaan minuun. En kehtaa syyttää tuota toista; kirjoitin hänelle, mutta revin sitten kirjeen; hän kyllä ymmärtää, että olen tahtonut vastata särkemällä yhdellä iskulla ne siteet, jotka ovat aiheuttaneet häpäisemiseni. Toivon kaikkien muidenkin ymmärtävän sen.

— Tuon naisen tähden! raivosi Steinegge nyrkkejään puristellen.

— Mutta te ette tiedä kaikkein pahinta, sanoi Silla hiljaa. — Te ette tiedä kuinka paljon raukkamaisuutta minussa on. Tahdon sanoa sen teille. Ajatuskin painaa huuleni tuon naisen olkapäätä vastaan, huimaa minua ja panee väristykset kulkemaan ihossani. Onko se rakkautta? En tiedä, en luule sitä; mutta Jumala auttakoon minua, ellei minussa ole vielä jokin kesyttämätön voima, jolla voin tukahduttaa tuskan ja vihan. Siitä kiitän Jumalaa! Niin, niin se on! Se ihmetyttää teitä, ymmärrän sen, mutta niin se on. Kuitenkin, olen mies, kurjan veren täytyy totella minua, menen pois. Puristakaa kättäni, enemmän, syleilkää minua.

Steinegge ei saanut suustaan muuta kuin kolme tukahdettua huudahdusta, syleili Sillaa synkän näköisenä kuin vihollinen ja myrskyisen hellästi kuin isä, veti sitten taskustaan vanhan, rikkinäisen sikarikotelon ja tarjosi sitä molemmin käsin ystävälleen. Tämä katsoi häntä ihmeissään.

— Antakaa minulle omanne, pyysi Steinegge.

Silloin toinen ymmärsi ja veti hänkin taskustaan vielä vanhemman ja repaleisemman sikarikotelon. He vaihtoivat ne äänettöminä. Ennen lähtöään Silla heitti vielä viimeisen katseen, kiihkeän tervehdyksen hengessään äitinsä muistoille. Hänestä tuntui siltä, kuin enkeli rukoilisi hänelle Jumalan apua toisiin, vielä vaikeampiin koettelemuksiin, jotka olivat vielä kätkettyinä tulevaisuuden hämärään. Hän meni ulos pihalle erään alakerroksen ikkunan kautta. Hän ei antanut Steineggen saattaa itseään, ojensi hänelle vain vielä kerran kätensä ja kuljettuaan varpaillaan petollisen hiekkakäytävän poikki nousi hitaasti sypressien varjostamia portaita pysähtyen tummien, vinojen varjojen kohdalla, jotka leikkasivat kuin suuret halkeamat kuun valaisemia kivilohkareita.

Sitten hän kääntyi katsomaan vanhaa, vakavaa rakennusta, josta hän nyt lähti inhimillisten otaksumien mukaan ainiaaksi. Hän kuunteli vesisuihkun heikkoa valitusta pihalla ja suuren suihkulähteen vakavaa ääntä portaiden päässä. Molemmat kutsuivat häntä, edellinen yhä heikommin, jälkimmäinen yhä äänekkäämmin. Hän ei enää voinut nähdä erästä ikkunaa, mutta katseli katon kulmausta, joka peitti häneltä tuntemattoman huoneen, ja kuvitteli sen mielessään pienimpiä yksityiskohtia myöten intohimoisen voimakkaasti ja nopeasti. Hän hengitti todellakin sen tuoksuvaa lämpöä, näki kuun säteen pilkistävän idänpuolisesta ikkunasta ja heittävän valojuovansa lattialle, hipaisevan tyhjien vaatteiden lainehtivaa joukkoa, kimaltelevan maahan pudonneella neulalla ja korkean kengän kiilloitetulla kärjellä, luisuvan valkealle vuoteelle ja loistavan kapealla, hienolla kädellä, johon se vihdoin kuoli lähettäen heikon hohteen ylös paljaalle käsivarrelle. Tässä hänen mielikuvituksensa hämmentyi, hermostunut kouristus laajeni hänen rinnastaan yli koko hänen olentonsa, ja hän lähti kiireesti kulkemaan päästäkseen tuosta tuskasta.

Ei ihme, että hän kulki harhaan. Ei totisesti ollut helppoa löytää noiden monien samankaltaisten viinitarhojen välissä kiemurtelevien polkujen seasta sitä, joka vei ristikkoportille. Silla valitsi yhden, joka kulki hiukan liian alhaalta. Hän huomasi erehdyksensä, kun pitkän matkaa kuljettuaan näki sen laskeutuvan alas järvelle. Hän ajatteli, ettei kaiken lopuksi ollut varma, löytäisikö avaimen, joka tavallisesti, mutta ei aina, pantiin muurin halkeamaan, ja muisti nyt, että siinä lähistöllä piti olla toinenkin portti, jota viinitarhan työväki käytti. Hän löysikin sen todella. Ympäröivä muuri oli puoleksi murtunut ja jasmiinipensas viereiseltä niityltä työnsi oksiaan sen koloista. Silla oli pian toisella puolella, vähän matkan päässä maihinnousupaikasta, johon niityn työmiehet laskivat veneensä järveltä palatessaan. Tuosta maihinnousupaikasta lähtee tasainen polku, joka yhtyy alempana V...n maantiehen, lähestyen silloin tällöin järven rantaa, väliin taas painuen pensaiden ja pienten muurien väliin, leikaten joskus jonkin ruohoisan, harvan oliivipuun taittaman mäenrinteen. Kävellessään Silla koetti pakottautua ajattelemaan tulevaisuutta, elämää täynnä uhrauksia ja ankaraa työtä, joka häntä odotti. Hän kirosi yötä ja sen himokkaita ääniä ja hekumallista kuuta kirkkaalla taivaanlaella. Hän painoi palavan otsansa oliivipuun runkoa vastaan tietämättä itsekään mitä teki. Tuo raaka ja kylmä kosketus virkisti ja rauhoitti häntä kuin viileä metalli. Hän lähti kulkemaan kiireesti, sillä salamat leimahtelivat jo yössä. Itäisellä taivaalla isot, mustat pilvet alkoivat lopultakin liikkua, levenivät vuoria kohden, työnsivät taivaalle paisuneita huippujaan, jotka aaltoilivat kuin raivoisa vuoksi koettaen saavuttaa kuun ja lähettäen hiljaisuudessa yhtämittaisia salamoita sen pakenevaa valoa kohti. Yht'äkkiä Silla pysähtyi ja kuunteli.

Hän kuuli lorinaa muurien rei'issä, yöpöllön valituksen vastapäisen rannan metsässä, sirkkojen sirinää ja tuulen heikon humman tuuheassa viinitarhassa ja oliivien hopeanharmaissa lehvissä.

Eikö muuta?

Niin, hän erotti kaksi varovaista, hidasta aironvetoa, jotka halkoivat vettä pitkin väliajoin. Oli vaikea sanoa, kuuluiko se läheltä vai kaukaa. Tähän aikaan järvellä voi vain tottunut korva määritellä välimatkoja.

Airojen loiske vaikeni.

Nyt kuului kölin kumea kolina pitkin rantakiviä. Sirkatkin kuuntelivat. Sitten ei kuulunut enää mitään. Sirkat alkoivat uudelleen laulunsa yhtyen kaukaiseen yöpöllön huutoon ja veden lorinaan muurin rei'issä. Silla ei voinut erottaa rantaan laskevaa venettä. Hän näki vain veden värisevän lehvien välissä. Hän kulki eteenpäin. Pian polku päättyi pienen lahdelman hietikkoon, jonka toisella sivulla mustat kalliot kuvastelivat itseään veteen. Näiden laella, kuusamain ja karhunmarjapensaiden keskellä, kohosi pieni kappeli, ja kappelin juurella näkyi erään purren kapea, musta perä. Kallioiden välissä oli nähtävästi laskupaikka. Järvellä ei ollut muita pursia kuin »Nuoli», Silla tiesi sen. Mutta kuka oli sillä tullut?

Hän epäili Ricoa ja piiloutui. Hän näki varjon kohoavan pensaiden välistä kappelin takaa, juoksevan alas ja häviävän. Heti sen jälkeen helisi hopeainen nauru. Oli mahdotonta olla tuntematta sitä. Donna Marina! Vaistomaisesti Silla hyökkäsi esiin, kuuli kauhun huudahduksen, näki varjon ilmestyvän uudelleen kappelin luokse ja pakenevan pensaiden välitse, donna Marinan turhaan huutaessa tohtoria. Silla tunsi tohtorin, mutta ei jäänyt hetkeksikään miettimään, minkä tähden hän oli täällä. Hän kuuli purren kölin särähtävän uudelleen ranta-kiviä vastaan peräytyen nyt rannasta, ja päästyään kappelin luokse hän näki purren keulan ulkonevan hitaasti ja Marinan vetävän hansikkaita käsiinsä pantuaan pois airon, jota oli käyttänyt tukenaan.

Pysähtykää! huusi Silla seisoen suorana kallionkielekkeellä.

Marina huudahti heikosti ja tarttui airoihin.

Oli mahdotonta antaa hänen lähteä noin. Kallion juurella pohjasora kohosi veden pinnalle. Silla hypähti eteenpäin ja tarttui purren ketjuihin. Marina vetäisi pari kertaa epätoivoisesti airoilla, mutta »Nuoli» totteli piankin sitä pitelevää rautanyrkkiä.

— Teidän täytyy kuulla minua nyt! sanoi nuori mies.

— Ja teidän täytyy ennen kaikkea sanoa minulle, vastasi Marina kuohuen, — onko tuo ylevä toimi, jota tänä yönä harjoitatte, teidän tavallinen ajanvietteenne vai palveletteko sillä enoani!

— Kuinka alhaisten ihmisten joukossa olettekaan elänyt, neiti? Tämäkö on teidän aateluutenne? Silloin voin vannoa, että minun aateluuteni on suuremman arvoinen; ja minulla on syytä toivoa, että nimeni mainitaan kunnioittaen, kun teistä ei ole enää muistoakaan jäljellä!

Seisoen ulkonevalla kallionkielekkeellä, miehekäs otsa paljastettuna, Silla hallitsi venettä ja edessään värisevää naista.

Marina ei tahtonut antaa hallita itseään, hän löi raivon vallassa vettä airollaan. — Jatkakaa, huusi hän, — toinen näytös! Mutta muuten on halpamaista pitää minua tässä väkivalloin.

Silla heitti ketjun luotaan. — Menkää, sanoi hän, — menkää, vain, jos teillä on sydäntä siihen. Mutta tietäkää, etten näyttele huvinäytelmää, vaan synkkää draamaa, jonka toinen näytös on teille yhdentekevä.

— Ah, mutta ei ensimmäinen? kysyi Marina päästäen airot ja pannen käsivartensa ristiin rinnalle.

— Toinen näytös, jatkoi Silla välittämättä tästä keskeytyksestä, — ei tule tapahtumaan täällä. Olkaa rauhassa; tästä yöstä lähtien ette ole näkevä enää dramaa ettekä sen päähenkilöä. Jos olette epäillyt sydämenne viattomuudessa ja epäitsekkyydessä, että minä olisin jotakin enemmän kuin ystävä sille miehelle, jonka sisarentytär ja perijä te olette, niin rauhoittukaa, tuskin olen enää hänen ystävänäkään, sillä vain muutama minuutti sitten olen salaa kuin pahantekijä ainiaaksi jättänyt hänen vieraanvaraisen talonsa, jonka jossakin kylmässä ja hämärässä nurkassa tuo alhainen epäluulo on pilkistänyt esiin. Jos te taaskin olette pelännyt, tässä Sillan ääni vapisi, — jotakin onnetonta suunnitelmaa donna Marina di Malombran ja Corrado Sillan suhteen, niin olette siinä suuresti erehtynyt. Jos kreivi olisi puhunut minulle siitä, olisin heti tukahuttanut hänessä tämän harhaluulon, sillä te olette liian paljon alapuolella sitä ylevää sydäntä, jota odotan ja joka halveksii, niinkuin minä itse, rikkautta ja valtaa. Ja nyt, markiisitar, minulla on kunnia...

-— Vielä sana, huusi Marina lähestyen häntä sivulta pari kertaa airoilla vetäisten, sillä itätuuli kuljetti purtta hiljaa poispäin. — Teidän valtava draamanne ei kelpaa. Haluatte antaa siinä itsellenne sankarin osan. Vallan helppoa, mutta on arvostelijoitakin, herra Silla. Mistä olette keksinyt tuon naurettavan jutun, että minä olisin luuloteltu perijätär? Ettekö ole koskaan huomannut, minkä verran välitän enostani? Ja kuinka uskallatte puhua suunnitelmista minun persoonani suhteen? Luuletteko minun välittävän siitä, mitä te enoni kanssa satutte ajattelemaan tai puhumaan?

Sillävälin »Nuoli» eteni uudelleen tuulen kiihtyessä. Marina vetäisi taas kerran airoillaan ja kääntyi katsomaan Sillaa. Pursi kulki hetken tuulta ja laineita vastaan, jotka kuohuivat kölin alla, ja kääntyi sitten kohta tuulen työntämänä vasemmalle sivulleen. Kuunvalo pimeni nopeasti. Kiitävät pilvenhattarat olivat saavuttaneet sen ja kulkivat nyt sen ohitse; nyt saapuivat suuret pilvenröykkiöt, joihin se kokonaan hukkui, näyttäen isolta, punertavalta lyhdyltä, joka on juuri sammumaisillaan lumituiskuun.

— Minkä tähden? huusi Silla.

Sanat hävisivät aaltojen äkilliseen riehuntaan hänen ympärillään. Ankara tuulenpuuska viskasi »Nuolen» kivelle, jonka päällä hän seisoi.

— Astukaa alas! huusi hän kumartuen ja tarttuen purren laitaan, ettei se törmäisi kalliota vastaan.

— Heti paikalla!

— Ei, työntäkää pois, soudan kotiin!