Part 23

— Rauhoittukaa, sanoi don Innocenzo — rauhoittukaa. Teidän isänne on ehkä lähempänä Jumalaa kuin moni muu meikäläisistä, jotka hoidamme tätä virkaa, ja ennen kaikkea lähempänä Häntä kuin minä, joka aina olen elänyt tätä hiljaista, toimetonta elämääni, ilman todellisia ahdistuksia, ilman hyviä töitä, henki usein täynnä haikeutta, vaikkakin jo vuosikausia astun joka päivä Jumalan olemuksen syvyyksiin ja vaikkakin voin sanoa eläväni niiden monien suurten sielujen rakkauden lämmössä, jotka häntä ovat rakastaneet. Olen vähääkin vähempi, neiti Edith. Mutta tiedättekö, mikä tuossa sanomassanne on totta? Se, että maisista harrastuksista puhdas tunne arvotontakin henkilöä kohtaan, sanoisinpa yksin sieluttomiakin olentoja kohtaan, tai mitä me sieluttomiksi luulemme, kohottaa sieluamme. Ja tuo kohoava sielu näkee luonnollisestikin kauemmaksi; jos ponnahdus on ollut hyvin voimakas, niin se voi nähdä suorastaan päämäärään asti; ehkä se ei näe tietä, mutta päämäärän se näkee. Teidän isänne pitää minusta, en tiedä miten ja minkä tähden. Eikä tämä tunne, johdu veren siteistä, ei tottumuksesta eikä minkäänlaisesta hyödystä. Ei edes tuosta ajatusten yhtäläisyydestä, joka on tavallisesti ystävyyden perustus, mutta joka sentään antaa sille hienon itsekkyyden varjon, eikö teidänkin mielestänne? Hänen kiintymyksensä minunlaiseeni hyödyttömään miesparkaan loitontaa hänen sydämestään kaiken tuon vihamielisen kaunan, joka luullakseni on kaikkein suurin este hänen tiellään kirkkoa ja, sanoisin myöskin, Jumalaa kohden. Kun hän on luonani ja löytää iloa seurustelusta kanssani, niin olen varma, että ilman mitään ansioita omalta puoleltani jonkinlainen rauhan tunne täyttää hänen sydämensä; ja jos hänen mieleensä silloin muistuu ikävä menneisyys, näyttää se varmastikin hänestä kaukaisemmalta kuin ennen. Toimikaamme! Saatte nähdä, että varmasti saavutamme jotakin! Te olette tehnyt aivan oikein, kun ette ole liian innokkaasti ahdistellut, pakotellut ja vaivannut häntä.

— Isä parka! sanoi Edith huoaten. Hän näki tämän rakkaat, rehelliset kasvot, näki hänet tyytyväisenä ja rauhallisena ilman pienintäkään aavistusta noista salaisista suruista tyttärensä sydämessä.

— Oletteko puhunut hänelle koskaan hartaudenharjoituksista? kysyi don Innocenzo puoliääneen.

— Suoraan en koskaan, vastasi Edith samalla tavalla. — Mitä tehdä? Syntien tunnustaminen esimerkiksi! Käsitän, että se on hänelle kaikkein inhoittavin ja vastenmielisin asia, mitä ajatella voi. Kun minä menen kirkkoon, tahtoo hän aina saattaa minua. Tämän ajan kuluessa olen käynyt kaksi kertaa ripillä. Käyn jokseenkin harvoin.

— En moiti! sanoi don Innocenzo.

Uskonnosta puhuminen luonnon helmassa illan ensimmäisten varjojen laskeutuessa maahan hellyttää sydäntä. Silloin sieltä pulpahtaa esiin salaisia, kainoja mielipiteitä, jotka päivällä pysyvät piilossa, peläten ihmisiä ja hiukan myös toisia, nöyrälle omalletunnollemme opettajien, kirjojen ja esimerkkien auktoriteetilla tyrkytettyjä mielipiteitä.

— Hän ei sanonut mitään ensimmäisellä eikä toisella kerralla, jatkoi Edith, — mutta hän kärsi, sen huomasi hyvin, ja pysyi sitten jonkin aikaa surullisena ja vähäpuheisena. Minä luen hänen ajatuksensa. Isä parka, te ette voi kuvitellakaan, millaisia huonoja tovereita hänellä on ollut! He eivät ole voineet pilata hänen sydäntään, mutta he ovat täyttäneet hänen mielensä kaikenlaisilla surkeilla karkeuksilla.

Suntio astui puutarhaan ja kirkkoherraa tervehdittyään meni hakemaan kirkon avaimia. Don Innocenzo sanoi hyvästi Edithille, joka jäi muurille istumaan. Heti yksin jäätyään hän tunsi syvän lamaannuksen valtaavan mielensä. Hän oli rakastanut ja luopunut rakkaudestaan, mutta vasta nyt hän huomasi kadottaneensa Sillan kokonaan, vasta nyt, kun hän tiesi tämän palanneen takaisin palatsiin Marinan luokse. Muutaman minuutin perästä kellot alkoivat soida laskevan auringon viimeisen lämpimän valon värittäessä kirkkoa. Ja Edithistä tuntui, kuin ne olisivat sanoneet: »Hyvästi rakkaus, hyvästi suloinen rakkaus, hyvästi hempeä nuoruus!» Hän nousi ja meni sisälle, mutta sinnekin tunkeutui kellojen ääni, vaikka haikeampana: »Hyvästi, hyvästi!» Edith nousi ylös huoneeseensa. Ikkunat olivat auki ja kellot kertasivat kovemmin kuin koskaan: »Hyvästi!» Valkeiden verhojen välistä näki lännen taivaalla iltatähden välkkyilevän. Edith ei tahtonut antaa liikutuksen voittaa itseään ja meni isänsä huoneeseen, jossa tunsi itsensä heti tyynemmäksi. Hän sulki ikkunan tietämättä oikein miksi. Sitten hän ryhtyi harjaamaan erästä päällystakkia, katsoi olivatko napit lujassa, pani sen käännöksille ja asetti sitten tuolille, pöyhötteli sängyn tyynyjä, järjesteli ja silitteli lakanoita hellästi kuin äiti pannessaan kuntoon sairaan lapsensa vuodetta ja jäi sitten katselemaan kirkasta tähteä, tällä kertaa rauhallisena, ja kuuli Martan kutsuvan puutarhasta:

— Neiti! Oh! Neiti!

Martta halusi tietää, menisikö Edith kirkkoon, sillä silloin hänkin olisi voinut mennä ja sulkea koko talon.

He liittyivät naisiin, jotka kiipesivät alhaalta kylästä, päät peitettyinä tummiin huiveihin, astellen yksi toisensa perästä mykkinä kirkkoon, ojensivat kätensä vihkivesiastiaan, kumarsivat pääalttarin tulille ja hävisivät pimeään, oikealle ja vasemmalle. Don Innocenzo tuli pian esiin messupaidassa ja kasukassa ja alkoi lukea rukouksia neitsyt Marialle, lukien vuoron perään _Pater nosteria_ ja _Ave Mariaa_.

Edith olisi halunnut seurata noita rukouksia sydämellään, mutta ei voinut, niin mahtipontisen väärällesointuvia ja imeliä ne olivat. Hänestä tuntui mahdottomalta, ettei don Innocenzo olisi osannut löytää mitään arvokkaampaa Marian suuren ja puhtaan sielun ylistykseksi, sielun, joka oli ikuisesti naisellisen ruumiillistuma kristillisessä kirkossa. Ja todellakin don Innocenzo oli yrittänyt ottaa käytäntöön eräitä omia tekemiään rukouksia, paljon yksinkertaisempia ja vakavampia, mutta koska noita edellisiä kerrattiin jo ikiajoista lähtien, niin ne miellyttivät paljon enemmän yleisöä. Kylän tekopyhät olivat panneet toimeen nöyrän kapinan ja kiusasivat pappi-parkaa niin kovin saadakseen takaisin valtaistuimet, manttelit ja tähtikruunut, että hänen oli täytynyt lopulta myöntyä.

Edith ei huomannut, kuinka hän kaikkosi ajatuksineen kirkosta ja rukouksista. Hän kulki mietteissään Orridoon, kuuli Marinan kyselevän häneltä Sillasta, puhuvan serkustaan ja mielipiteistään avioliiton suhteen ja sanovan: »Jos tulevaisuudessa kuulette puhuttavan pahaa minusta, niin muistakaa tätä iltaa.» Sitten hän oli kävelevinään taas Sillan kanssa Milanon vallituksilla ja kuuli tämän puhuvan Marinasta, luki uudelleen omistuksen, joka oli kirjoitettu _Erään Unen_ alkulehdelle, nuo sanat: »jos hänet hylätään, antaa hän itsensä vajota kokonaan». Kaikki selvisi hänelle kuin valon välähdyksessä. Hän säpsähti, pahoitteli hajamielisyyttään ja painoi päänsä rukouspenkkiä vastaan, sulki silmänsä ja pakotti ajatuksensa ja sydämensä kohoamaan Jumalan luokse.

Mutta kauan hän ei jaksanut ponnistella. Entiset ajatukset ottivat hänet pian taas valtaansa ja veivät hänet kauaksi, väistyivät sitten taas vähitellen uuden ponnistuksen tieltä. Näin ponnistellen hän ei kuullut don Innocenzon ääntä eikä rukousten muminaa pimeästä, ei litanian veisuuta, joka kulki avonaisesta ovesta ulos kauaksi iltatuulen huminan mukana. Yht'äkkiä hän tunsi käden hartioillaan; se oli hänen isänsä.

— Tulin juuri, sanoi tämä hiljaa hänen korvaansa.

— Tahdotko, että jään tänne hetkeksi kanssasi?

— Oi, kyllä, isä. Lienet väsynyt, istu.

Hän nousi itsekin istumaan ja otti isänsä käden omaansa. Steinegge oli vaiti hetken ja kysyi sitten arasti:

— Onko se jo lopussa?

— On, isä. Tahdotko odottaa minua ulkona?

— Ei, ei. Emmekö voisi sanoa jotakin yhdessä?

Edith puristi hänen kättään.

— Puhu sinä, sanoi hänen isänsä.

— Ajatelkaamme äitiä, sanoi Edith. — Puhukoon hän Jumalalle, pyytäköön hän meille valoa ja rauhaa ikiajoiksi. Sanokoon Hänelle, että annamme anteeksi kaikille, jotka ovat meille pahaa tehneet, eikö totta isä? Kaikille.

Steinegge ei vastannut. Hänen kätensä vapisi Edithin kädessä.

— Sano, isä, että annamme. Olemmehan niin onnellisia.

— Oh, Edith, jos se olisi vain niille, jotka ovat tehneet pahaa minulle!

— Kaikille, isä, kaikille.

— Koetan parastani, sanoi tämä.

Kirkko oli jo tyhjä, suntio oli sulkenut sivuoven salvat ja don Innocenzo tuli alas pääovea kohden. Steinegget nousivat ja menivät hänen kanssaan ulos. Edith pysähtyi hetkeksi ovelle.

— Oi, kuinka kaunista! huudahti hän.

Taivas oli kauttaaltaan kirkas, ja sitä vastaan piirtyivät vuorten ja kukkulain terävät ääriviivat; alhaalla lännessä välkkyili iltatähti. Kävi tuuli. Kirkon takana vuorella puiden lehvät humisivat. Laakso näytti äärettömän isolta, tummalta vaipalta, joka oli huonosti levitetty kirkkaiden, alastomien tähtien jalkoihin.

— Vahinko, ettei ole kuutamoa! huudahti Steinegge.

Edith tunnusti, että hän väliin piti enemmän tähtien tunteettomasta valosta kuin kuusta. Hänen ajatuksensa mukaan kuu, toinen pieni maa, meidän maapallomme palvelijatar ja ehkä kerran kiinni meidän planeetassamme, imarteli eräitä maallisia intohimoja, ja hellytti sydämiä, kun sitävastoin jylhät, meille välinpitämättömät tähdet kohottivat ihmishengen haltioitumistilaan. Tämä oli hänen ajatuksensa, vaikk'ei hän sitä sanonut. Hän huomautti vain, että tänä iltana Venuksen valo oli niin voimakas, että se synnytti varjoja kirkon valkealle seinälle.

— Se on melkein kuin kuu, sanoi hän, — lempeä sekin, mutta minusta se tuntuu pyhemmältä.

Kaikki näytti hänestä pyhältä tuossa mielentilassa, yksin tuulen äänikin kirkon takana.

— Mitä palatsiin kuuluu? kysyi don Innocenzo, jonka piti lähteä alas kylään erästä sairasta tyttöä katsomaan.

— Hiukan parempaa, hiukan parempaa, näyttää siltä kuin kohtaus toisessa keuhkossa olisi jo ohitse.

— Oi, Edith, tuo talo, tuo talo! huudahti Steinegge don Innocenzon mentyä.

— Oh!

Käsivarsiaan kohottaen ja käsiään heilutellen hän otti kolme pitkää askelta eteenpäin.

Edith ei sanonut mitään aina pappilan portille saakka.

— Luulin, ettette palaisikaan enää, sanoi Martta avaten porttia. — Ja entä herra?

— Hiukan parempi. Menemmekö vielä kävelemään muutaman askeleen, Edith?

Edith suostui. Sen sijaan, että olisivat laskeutunee suoraan alas kylään, he lähtivät kulkemaan erästä pientä polkua, joka kiersi alhaalta puutarhan taitse ja laskeutui vinosti valtamaantielle muutaman sadan askeleen päähän kylän ensimmäisistä taloista:

Steinegge kertoi käynnistään palatsissa, missä oli tavannut kreivitär Foscan ja Giovannan. Kreivitär, jo ennenkuin oli tervehtinytkään häntä, oli huudahtanut: — Oh, nyt tämä toinenkin on täällä! Mutta saatuaan kuulla hänen olevan vieraana pappilassa, hän oli käynyt hyvin sydämelliseksi. Steinegge ei ollut ymmärtänyt kolmatta osaakaan hänen kertomuksistaan tuosta surullisesta tapauksesta ja hänen valituksistaan, että palatsissa vallitsi todellinen Babylonia. Kreivittären mielestä Marina oli lohduton eikä tullut hetkeksikään ulos huoneestaan. Häistä hän ei ollut sanonut sanaakaan, mutta sen sijaan oli Giovanna kertonut. Giovanna-parka, kuihtunut ja kyynelissään, oli todellakin säälittävä. Hänen koko huolensa oli kreivin tila, muusta välitti hän vain sen verran kuin se voi vaikuttaa sairaan mielentilaan, jos tämä saisi takaisin älynsä. Hän olisi toivonut, että häät pidettäisiin heti ja kaikki menisivät matkaansa. Hänen mielestään tuo rouva kreivitär ja tuo herra kreivi Veneziasta tähtäilivät vain rahoja. Olivatpa he jo kyselleet häneltä, tiesikö hän oliko isäntä tehnyt testamenttia.

— Mutta on vielä jotakin, joka tuottaa minulle pahempaa mielenahdistusta kuin kaikki tämä, lisäsi Steinegge. — Näin Sillan.

Edith oli vaiti.

— Oo, minkä vaikutuksen minuun teki nähdä hänet siellä! Hänkin näytti hämmästyvän, mutta pakeni, tuskin tervehtien, eikä kysynyt mitään sinusta, ei mitään!

— Eihän hänellä ollut mitään syytä kysyä minua.

— Mutta olimmehan toki hyviä ystäviä, arvelen. Tämä ei ole luonnollista. Pelkään tietäväni liian paljon asioita, Edith. Pelkään... Voit arvata, mitä pelkään. Mutta toisaalta, tuona iltana Milanossa meidän puhuessamme häistä, tuntui hän aivan parantuneelta. Eikö totta, luulen jo kertoneenikin...

— Kyllä, kyllä, isä, tiedän; mutta minne menemme Täällä ei ole miellyttävää.

He olivat saapuneet maantielle. Oli pimeä. Venus oli kadonnut, tuuli toi laakson pohjalta sammakoiden kurnuttavan äänen ja kosteiden niittyjen painavaa ilmaa.

— Menkäämme vasemmalle, sanoi Steinegge, teemme siten kierroksen ja palaamme kotiin kylän ja kirkon kautta.

He kulkivat hitaasti, käsi kädessä kylää kohden. Edith puheli rakkaasta Saksanmaasta ja menneistä ajoista. Hänellä oli aina jotakin kerrottavaa, muistoja lapsuusvuosista, jotakin, joka muistui hänen mieleensä sattumalta, etenkin illan hämärän laskeutuessa. Hänen isänsä heltyi ja tuli liikutetuksi, ei niin paljon noiden pienten, hänelle kerrottujen tapausten vuoksi, kuin ajatellessaan, että nyt nuo surulliset vuodet olivat ohitse ja että Edith oli siinä hänen rinnallaan.

Kylässä he tapasivat don Innocenzon, joka juuri tuli ulos eräästä kurjasta hökkelistä. He kuulivat naisen, joka saattoi häntä tulineen alas kadulle, sanovan tuskallisesti:

— Mitä arvelette, herra kirkkoherra?

— Rohkaiskaa mielenne, Maria, vastasi don Innocenzo, — antakaa hänet Herralle.

Nainen nojasi päätään muuria vastaan ja itki.

— Lohduttautukaa, sanoi Edith. — Me rukoilemme puolestanne.

Toinen kääntyi kuullessaan tuntemattoman äänen ja vastasi kuin olisi tuntenut Edithin:

— Tulkaa tekin ylös, tulkaa katsomaan, kuinka kaunis hän on.

Don Innocenzo vastusti aluksi, mutta Edith halusi tehdä vaimoparan mieliksi ja nousi hänen kanssaan sairaan luokse. Keittiössä istui kaksi tyttöstä lattialla leikkien. Isä, kumartuneena tulen ylitse, lämmitti kahvia eikä käännähtänytkään tervehtiäkseen tai katsoakseen vieraaseen. Hän kysyi tylysti vaimolta:

— Pitääkö minun viedä tämä hänelle?

— Oh, Jumalani, sanoi vaimo lohduttomana.

Mies murisi murtuneella äänellä jonkin vihaisen sanan ja istuutui taas synkkänä tulen ääreen.

Sairas oli kaksitoistavuotias, vaalea ja hento tyttönen, joka teki hidasta kuolemaa luullen paranevansa.

Muutaman minuutin kuluttua Edith laskeutui takaisin tielle, jossa hänen isänsä ja don Innocenzo odottelivat.

— Meidän pitäisi oikeastaan hävetä omia pieniä surujamme, sanoi hän.

Ei kukaan heistä avannut suutaan aina kotiin saakka, jossa he erosivat.

Steinegge, tuntien väsymystä, meni levolle, don Innocenzo vetäytyi työhuoneeseensa tai paremmin sanoen kansliaansa. Edith hävisi keittiöön kuunnellakseen Martan esitelmiä kotitalouden tärkeimmistä, kysymyksistä, sokerin ja kahvin hinnoista, tomaattien ja kapperien säilytystavasta etikassa, vahvimmista ja huokeimmista palttinoista. Puolen tunnin juttelun jälkeen Edith lähti keittiöstä ja meni koputtamaan hiljaa työhuoneen ovelle.

Don Innocenzo ei odottanut hänen vierailuaan ja kysyi hymyillen oliko jotakin tapahtunut. Edith vastasi:

— Ei, tahdoin vain sanoa teille pari sanaa.

Pappi luki heti hänen kasvoistaan, että nuo sanat olivat vakavia ja kävi hänkin vakavan näköiseksi.

— Olkaa hyvä, sanoi hän, nousten puoleksi ja osoittaen tuolia vieressään. Sitten hän odotti äänettömänä.

Kului pari minuuttia, ennenkuin Edithin huulet aukenivat. Don Innocenzo katseli tarkkaavaisena kirjoituspöydän päällystä, hankasi sitä oikean käden pikku sormella ja puhalsi kevyesti pois kuviteltua pölyä. Vihdoin Edith alkoi puhua.

Ilman minkäänlaista alkulausetta hän kertoi, mitä oli kuullut isältään Sillan hurmaantumisesta Marinaan ennen pakoa palatsista, puhui Marinan omituisista puheista huviretkellä Orridoon ja hänen omista vaikutelmistaan kuullessaan sinä samana iltana Salvadorin kihlauksesta. Hän kertoi sitten vähemmän varmalla äänellä kävelyretkestä vallituksilla ja kuinka itsepintaista välinpitämättömyyttä Silla oli osoittanut kuullessaan uutisen häistä, kertoi tunnustuksista, joita tämä oli hänelle tehnyt, lisäten päättäväisesti, taistellen omaa liikutustaan vastaan ja voittaen sen, että sinä iltana hän oli päässyt selville Sillan tunteista häntä itseään kohtaan, että hän oli jo jonkin aikaa sitä epäillyt, ettei mitään oltu puhuttu suoraan, viittailtu vain paljon, ja että hänen oma käytöksensä oli ollut omiaan uskottelemaan vastaavia tunteita hänessä itsessään. Ja peittäen kasvonsa käsiinsä hän sanoi olevansa siitä hyvin pahoillaan ja tulleensa kylliksi rangaistuksi.

— Oh, Jumala, sanoi don Innocenzo hämillään. — Tähän saakka ei minusta tunnu... en tiedä... mutta...

Silloin seurasi kertomus tuon päivän jälkeisestä aamusta, Sillan käynnistä ja hänelle valmistetusta jääkylmästä vastaanotosta sekä sanoista, jotka Edith oli löytänyt kirjasta. Nyt don Innocenzo säpsähti, aavistaen liian myöhään, mihin epäluuloon Edithin kertomus johti. Tämä ei jättänyt myöskään kertomatta isänsä äskeistä kohtausta Sillan kanssa ja isänsä siitä saamia vaikutelmia. Hän pelkäsi jonkin surullisen salaisuuden kätkeytyvän palatsin varjoihin ja nuhteli itseään siitä, että oli valppauden puutteessa antanut ravintoa tunteelle, joka, jääden vastausta vaille, voisi yllyttää Sillaa vähemmän kunniallisiin aikeisiin.

— Luulin, että minun täytyi kertoa teille kaikki tämä, sanoi hän, — sillä minusta tuntuu, että te palatsissa käydessänne tiesittekin jo nämä asiat, vaikkakin sinä on moitteen syytä minua kohtaan.

Don Innocenzo imi ilmaa ja hieroskeli hitaasti käsiään aivan kuin niitä olisi pakottanut.

— En todellakaan tiedä mitä moitteen syytä siinä voisi olla...

Näytti kuitenkin siltä, kuin kevyt, kylmä varjo olisi laskeutunut hänen sieluunsa. Hän pureskeli epäselviä sanoja, niinkuin se, joka ei oikein pääse asiasta perille. Sitten hän kysyi Edithiltä, mikä mies tuo herra Silla oikeastaan oli. Edith vastasi uskovansa hänen olevan ylevän hengen, mutta sairaan ja elämän vastuksista loukkaantuneen.

— Ja teistä tuntui, että hän oli mieltynyt teihin? Edith ei vastannut.

— Mutta te puolestanne ette tuntenut mitään häntä kohtaan, ja vain väärinkäsityksen vuoksi herra Silla voi toivoa vastarakkautta?

— Ei, herra, pelkään, ettei se ollut yksistään väärinkäsitystä.

Edith lausui nämä sanat hyvin hiljaa painaen päänsä kirjoituspöydällä lepääviin käsiinsä.

Don Innocenzo oli ääneti, katsellen nuorekkaita, kullalle välkähteleviä hiuksia. Tuo paljastus suretti häntä, hänestä oli ikävää löytää intohimoja sielusta, jossa oli luullut rauhan vallitsevan, ja nähdä tuon kauniin, älykkään pään painuvan murheellisena alas. Menneitten aikojen pitkinä puhteina, jotka hänen oli tapana viettää miettien ja lukien pienessä työhuoneessaan, oli toisia naiskuvia, miettiväisiä ja kainoja, ilmaantunut pyhistä kirjoista hänen eteensä. Hänestä tuntui, että pöytäkellon käheä ääni sanoi nyt hänelle: »Muistatko?» Kas tuossa monien vuosien jälkeen taas yksi noita kuvia, elävä ja todellinen eikä enää sen vaarallisempi hänelle kuin viattomalle lapselle. Ja häntä suretti, että tämä oli haavoittunut, sillä siinä oli jotakin hänen omasta nuhteettomasta nuoruudestaan ja niistä naisihanteista, joita hän oli silloin kaukaa katsellut vavisten kunnioituksesta.

Edith kohotti kasvonsa ja peitti ne käsillään.

— Pelkään, sanoi hän, — etten ole tehnyt kaikkea voitavaani peittääkseni häneltä sieluani.

— Mutta jos tämä nuori herra on jalo henki, jos hän oli mieltynyt teihin, jos te itsekin... anteeksi, pysyn sanoissanne... jos te itsekin... miksi sitten?

Edithin kädet putosivat hänen kasvoiltaan, ja kaksi kosteaa silmää kimalteli don Innocenzon edessä.

— Oh, isä Innocenzo, te, joka tiedätte, kuinka voitte ajatellakaan! Kuinka voisin, isäni tarvitessa minua niin? Panna tyttärenvelvollisuuteni rinnalle, ja ehkä vielä sen edelle, toisen, suuremman velvollisuuden!

Olisinko tullut Italiaan vain tätä varten? Eikä se muuten ole minun kutsumuksenikaan, siitä olen varma.

— Aivanko varma? kysyi don Innocenzo vakavana. — Tiedättekö todellakin, kuinka suuri on tänään ja kuinka suuri voi olla huomenna uhri, jonka asetatte itsellenne?

— Ei, älkää sanoko niin, älkää sanoko niin, pyysi Edith ristien kätensä. — Se, mitä teen, ei ole verrattavissa siihen, mitä olen velkaa isälleni. Kunhan Jumala vain sallisi hänen päästä uskoon! Olen onnellinen, ettei hän ole edes aavistanutkaan mitään. Mitä taas minuun tulee, niin voin unohtaa. Auttakaa te minua!

Pappi parka, auttaa taistelemaan rakkautta vastaan! Suuressa, lapsellisessa hyvyydessään hän piti Edithin uhria järjettömänä. Jos tuo mies oli jalo, jos hän rakasti Edithiä, niin varmasti hän olisi rakastanut tämän isääkin pojan rakkaudella ja olisi varmasti ollut auttajana heidän pyrkimyksessään Edithin toivomaa, pyhää päämäärää kohden.

— Onko tuo teidän uhrinne välttämätön ja hyödyllinen? sanoi hän. — Ajatelkaamme! Voisihan olla, että teidän isänne haluaisi nähdä teidät turvattuna ja että tuo ajatus tuottaa hänelle nyt salaista mielenvaivaa. Ja lisäksi: tiedättekö te, mitä ja millaisia keinoja Jumala voi käyttää palauttaakseen harhaan joutuneen sielun takaisin uskoon. Ehkäpä kristillisen perheen piirissä näitä keinoja on niin paljon, ettette edes voi aavistaakaan mitä. Puhun tulevaisuudesta, sen suhteen, mikä on mennyttä, olkaa aivan rauhassa. Jos jotakin pahaa tapahtuisikin, niin syy ei missään tapauksessa voi langeta teidän päällenne. Ei millään tavalla, uskokaa se. Ja vaikkakin te olisitte antanut tämän herran ymmärtää hm... myötätuntoanne, niin kaikissa tapauksissa ette ikinä olisi vastuunalainen Jumalan edessä niistä kunniattomista teoista, joita tuo herra tekisi.

— En, sanoi Edith, — mutta kuitenkin tuottaisi se minulle suurta surua.

Don Innocenzo vaikeni; hän etsi sanoja, mutta ei löytänyt. Sen sijaan toiset Edithin kertomuksen johdosta heränneet ajatukset tunkeutuivat hänen mieleensä, epäily kunniattomasta juonesta varmeni ja ajatus askaroi: jotakin hänen oli tehtävä, nopeasti, ehkäpä heti, taistellakseen noita aikeita vastaan, joita Edith uskoi Marinan miettivän ja joita Marina itse oli epäsuorasti jo viime syyskuussa ilmaissut puhuessaan eräästä ystävättärestään, joka oli mennyt naimisiin vihasta ja inhosta saavuttaakseen sitä tietä rakastajansa.

— Puhukaa minulle aivan vilpittömästi, sanoi hän äkkiä, — oletteko varma vai ei, että herra Sillan ja donna Marinan välillä on yhteisymmärrystä? Älkää arastelko; tässä ei ole kysymyksessä panettelu eikä sellaisen tuomitseminen, jonka evankeliumi kieltää. Minun virkani voi ehkä olla apuna hyvän palveluksessa, ja minun on senvuoksi tiedettävä, niin paljon kuin mahdollista, totuus. Te, joka tunnette henkilöt ja tapaukset, sanokaa minulle rehellisesti mikä ajatuksenne on.

— Kaksi päivää sitten en ollut varma, sanoi Edith, — mutta tänään pelkään olevani.

— Kuinka? Että heidän välillään on yhteyttä?

— Pelkään sen tapahtuvan, minulla on sellainen aavistus.

— Hän pelkää sen tapahtuvan, sanoi don Innocenzo kuin itsekseen puhuen, ja nojaten kyynärpäätään kirjoituspöytään hän painoi otsansa kättään vastaan kopeloiden hermostunein sormin päätään ja mietti. Hetken päästä hän aukaisi kirjoituspöydänlaatikon ja otti sieltä esille paperiarkin.

— Te ette ole vastannut niihin sanoihin, jotka herra Silla kirjoitti tuohon kirjaan?

— En, isä.

— Kuinka? kysyi don Innocenzo.

Edith ehkä aavisti kirkkoherran ehdotuksen ja puhui siksi niin hiljaa.

— En, en ole vastannut.

Pappi nousi seisoalleen.

— Hyvä, vastatkaa, sanoi hän.

Myöskin Edith vaistomaisesti nousi ja ymmärsi ilman muuta don Innocenzon tarkoituksen.

— Heti, sanoi tämä, pannen mustepullon pöydälle paperiarkin viereen. Edith risti kätensä.

— Luuletteko, herra kirkkoherra, että tämä voi olla minun velvollisuuteni? Ja nyt heti paikalla?

— Luulen. Minun velvollisuuteni on sitten päättää, onko tuo kirje lähetettävä perille ja milloin. Istukaa minun paikalleni.

Edith istuutui vaieten, tarttui lujalla kädellä kynään ja katsoi pappiin.

Tämän silmät saivat juhlallisen ilmeen ja otsa kävi yleväksi.

— En ymmärrä näitä asioita, sanoi hän liikutettuna, — mutta olen aina ajatellut, että intohimoisen suhteen sijasta, oli se sitten pyhitetty tai pyhittämätön, voisi kahden, todellakin ylevän, todellakin voimakkaan sielun välillä olla toisenlainen side, jo itsessään pyhä: rakkaus, sanokaamme vain tuo niin suuri sana rakkaus, joka olisi täydelleen kristillisen ihanteen mukainen, osa ihmissielujen sisäisestä yhteydestä heidän tiellään Jumalaa kohden. Sanoisinpa, ettei maan päällä ole mitään sen kauniimpaa kuin tuollainen suhde, vaikkakin avioside on pyhä ja sillä on korkea merkitys. Te tahdotte tehdä tuon uhrauksen isällenne. Olkoon, mutta miksi repiä sydämestänne yksin sen henkilön muistokin, joka oli teille rakas? Miksi luopua virvoittavasta tunteesta, joka saattaa teidät toivomaan tuon henkilön ajallista ja iankaikkista hyvää niinkuin omaanne? Miksi toinen henkilö ei voisi tuntea samanlaista tunnetta teitä kohtaan, niin että kumpikin, vaikka eri teitä kulkien, täyttäisi omat velvollisuutensa tuo suuri voima sydämen syvyydessä? Kirjoittakaa niin, kirjoittakaa niin.

— Te olette pyhä mies, sanoi Edith, vaan hänen kasvoillaan ja äänessään oli surumielinen _mutta_.

— Ymmärrän hyvin tuollaisen suhteen kauneuden, lisäsi hän, — mutta riittäisikö se hänelle? Eikö hän taistelisi sitäkin suuremmalla innolla, päätöstäni vastaan ja saattaisi minua moneen tuskalliseen kiusaukseen?

Don Innocenzo tunsi itsensä nöyryytetyksi. Hän huomasi tuntevansa maailmaa paljon vähemmän kuin Edith, tunsi, ettei kyennyt tällaiseen keskusteluun, mutta hänen vakaumuksensa pysyi lujana.

— Voi olla, vastasi hän huoaten. — Kirjoittakaa niinkuin haluatte, vain muutama sana, kunhan se vain kohottaa hänen mieltään.

Edith ei vastannut. Hän jäi kynä kädessä miettimään katsellen tuleen. Kirkkoherra avasi ikkunan ja nojasi käsivarsiaan sen lautaan. Tähdet katselivat häntä sanoen, että hän oli oikeassa, mutta maa sanoi hänen olevan väärässä.

Hetken perästä Edith kutsui häntä ojentaen kirjoittamansa avonaisen kirjelapun hänelle.

— Ei, sanoi pappi, — en suinkaan lue sitä, sanokaa vain, ovatko ne sanoja, jotka antavat rohkeutta?

— Oh, don Innocenzo! huudahti Edith rukoillen, — olen kirjoittanut, olen täyttänyt toivomuksenne. Lukekaa, jos haluatte, mutta älkää tehkö minulle enää kysymyksiä, älkää puhuko minulle enää tästä.

— Hyvä, hyvä, pysykää rohkealla mielellä muistaen, ettei Herra tahdo, että antaudumme surun valtaan, ja nyt lepäämään, sillä onkin jo myöhä.

Edith kuunteli isänsä oven edessä, ennenkuin meni huoneeseensa. Tämä nukkui. Suloisempaa, liikuttavampaa unta ei voinut olla olemassa hänelle kuin hänen isänsä rauhallinen, lapsellisen säännöllinen hengitys. Hän jätti kynttilän omaan huoneeseensa ja palasi takaisin pimeässä, nojasi otsansa oven pieleen ja kuunteli etsien voimaa ja sielun rauhaa, joita hän niin tarvitsi.

Siinä samassa alkoivat raskaina kumahdella lyönnit kellotornissa, putoillen kaamean juhlallisina katolle, portaille ja pienen, nukkuvan talon permannolle. Edith kohotti pelästyen päätään lukeakseen lyönnit, aivan kuin ne olisivat olleet jonkun peloittavan, odottamattoman vieraan lyömiä iskuja pronssiovelle. Kello oli puoli yksitoista.

IV. PELOITTAVA VIERAS.

Silla, joka loikoi pitkänään nurmella, hypähti istumaan ja luki lyönnit. Puoli yksitoista. Hän otti esiin kellonsa ja katsoi sitä tähtien himmeässä valossa. Tiesihän hän, että kello oli puoli yksitoista: pari minuuttia tätä ennen hän oli jo katsonut sadannetta kertaa kelloaan. Hän heittäytyi syleilemään nurmea kouristunein sormin, repäisten sitä käden täyden. Marina oli sanonut: yhdentoista jälkeen.

Hän antoi voimattomien käsivarsiansa vaipua alas, veti niskaansa alaspäin, lysähti kokoon aivan kuin äärettömän raskas jalka olisi astunut hänen hartioilleen. Tällä hetkellä hän ajatteli sitä halpamaista tekoa, johon oli ryhtymäisillään vaikeasti sairaan ystävänsä katon alla, ajatteli menneitä hyviä päätöksiään, lankeemuksiaan ja voittojaan ja ennen kaikkea muinaista synkkää aavistustaan tuosta viimeisestä auttamattomasta lankeemuksesta hirvittävään kuiluun, joka oli edeltäpäin määrätty, kuka ties mihin hetkeen hänen elämässään, ja johon hän sieluineen ja ruumiineen ikipäiviksi katoaisi. Hän tunsi ilman pelkoa saapuneensa nyt tähän kohtaan, tunsi jo heiluvansa yhdellä jalalla ilmassa syvänteen yläpuolella.

Hänen suontensa lävitse kulki katkera voima, jok'ainoa ajatus haihtui, yksin se hetkikin, jossa hän eli.

Hän oli ollut siinä jo tunnin verran, eilisiltaisella paikallaan, sypressin juurella viinitarhan nurmikolla. Nuo iltapäivän viisi tuntia, jotka eivät näyttäneet ikinä loppuvan, olivat nyt ohitse, haihtuneet kuin hetkinen. Hän katsoi kelloaan: puuttui vielä kaksikymmentäviisi minuuttia yhdestätoista.

Menisikö hän heti? Odottaisiko siellä? Häntä vaivasi ajatus, ettei tuntenut veressään hurjempaa kiihkoa. Hänestä tuntui, että vain kuumeinen odotus kidutti hänen aivojaan ja hermojaan, mutta ei mikään muu. Ehkä kohtaus Steineggen kanssa?... Ei, hän ei tahtonut ajatella tuota nimeä.

Hän nousi, syleili sypressin mahtavaa runkoa ja sulki silmänsä kuvitellen seisovansa laiturin portailla ja kuuntelevansa; useampaan kertaan hän uudisti mielikuvansa nauttien tuskin kuuluvasta kuiskeesta, tuntien kahden pienen käden, tuoksuavan ilmakehän ympäröiminä, tarttuvan hänen omiin ojennettuihin käsiinsä ja vetävän häntä ylös hämärään. Olento kohosi ja siirtyi taaksepäin, ja hän seurasi; molemmat olivat vaiti, mutta toisiinsa kiertyneet kädet puhuivat niin selittämättömän selvää ja suloista kieltä, että he huohottivat raskaasti kuin tukehtumaisillaan, mielettöminä melkein ja...