Part 20

Donna Giulialla oli suuri keimailijan maine. Kuitenkin hänen sanottiin olevan tulenkestävä perhonen. Tämän määritelmän oli muka antanut hänen miehensä, jota ei koskaan nähty hänen lähellään, ei ulkona eikä kotona, ja joka tällä tavoin muka eräässä tuttavallisessa keskustelussa oli puolustanut luottavaista välinpitämättömyyttään. Silla tiesi sen, ja hänen mieleensä välähti, että tuo tuntematon neiti olikin ehkä runollinen keksintö, mutta hän oli liian vähän itserakas tarttuakseen päättäväisesti tähän ajatukseen.

— Tulen varmastikin, sanoi hän, — mutta en jonkun hämärän X:n vuoksi.

— Ei, ei, ei, keskeytti hänet Giulia. — Ei mitään kohteliaisuuksia! Jumala, niitähän saan kuulla niin tavattomasti! Sanokaa, että tulette hyvin paljon tuon X:n vuoksi ja hiukan myös minunkin vuokseni, eikö totta? Tai serkkuni Antoniettan vuoksi, lisäsi hän kujeellisesti hymyillen. — Tunnetteko hänet?

-— Tapasin hänet kerran B:n perheessä.

— Ah, käyttekö te B:llä? Kuulkaa, älkää etsikökään tuota X:ää ystävättärieni keskuudesta, hän ei asu Milanossa.

— Eikö hän asu Milanossa? kysyi Silla säpsähtäen.

— Ei. Hiljaa nyt. Kuinka kaunis tämä kohta on! Piano soi kuin laulaen:

Ah, non credea mirarti.

Hidas sävel kohosi surullisen tuskaisena, vaipui nääntyneenä, syöksähti taas ylös ja vaipui uudelleen suloisen ihanin soinnuin.

— Hyvä jumala, kuinka hän pieksää! sanoi Giulia.

— En ymmärrä mitään, lisäsi hän Milanon murteella, huoaten: — Kuulkaa nyt, eikö se ole aivan kuin napolilainen laulu:

Piangeva sempre ca doriniva sola.

Liikutus valtasi hänet, hänen rintansa ja hartiansa kohosivat ilmaisten sisäistä myrskyä. Säveleen toistuessa hän kuiskasi:

— Tämän hän soittaa hyvin.

Todellakin M. esitti lirityksen toisinnot erinomaisesti. Se oli kuin kahden vangitun, tuskasta mielettömän suven sointuva väristys.

— Hän ei asu Milanossa, jatkoi Giulia aivan tyynenä, kun akordien myrsky alkoi taas entistäkin hurjempana.

— Oo, hän asuu hyvin romanttisissa oloissa. Kuvitelkaa mielessänne pientä järveä vuorten välissä, mustan mustaa linnaa vihreällä rannalla ja vielä mustempaa linnanhaltijaa, lyhyesti: kuin silmäys Skotlantiin. Minä en ole siellä ollut, mutta kuvittelen sen tällaiseksi. Siellä pitäisi myöskin olla suuria sypressejä. Ja ääretön yksinäisyys! Järvi on aivan mahdoton, rannoilla ei muita huviloita kuin tämä. Ellei se juttele hiukan tuulen käydessä, niin vallitsee aina syvä hiljaisuus. Ystävättärelläni on pieni venhe, ja hän kuleksii öisinkin ympäri kuin joku villi jumalatar. Tiedättekö, se olisi mainio paikka, missä viettää pari viikkoa hyvässä seurassa, _dormant peu, revant beaucoup_, lukien jotakin miellyttävää, suloista ja rauhallista kirjaa, tutkien kasveja vuorilla, soittaen illalla järvellä, mutta ei kuitenkaan tätä musiikkia! _Unissakävijä-parka_, mikä verilöyly! Mutta hänet, ystävättäreni, suljettiin sinne yksin hirmuvaltiaan enon kanssa...

Giulia hypähti pystyyn keskeyttäen puheensa ja juoksi toiseen saliin, M:n lyödessä vielä tulipunaisena, hiostaneena ja tukka silmillä viimeisiä akordeja. Hän taputti hiljaa käsiään, sanoen:

— Erinomaista!

Kuului myös jokin toinen tukahdutettu taputus ja monta hyvä-, hyvä-huutoa, kovemmin tai hiljemmin sen mukaan kuinka pätevä arvostelija oli. Ne, jotka eivät ymmärtäneet mitään, kuiskailivat toisilleen:

— Mainiota vai mitä?

— Erinomaista!

Kreivitär Antonietta etsi Sillaa silmillään. Tämä näyttäytyi muutaman hetken perästä kalpeana ja uneksien mennen katselemaan marmori-bajadeeria.

— Mitä pidätte tästä musiikista? kuiskasi hänen vierellään donna Antoniettan pehmeä ääni.

Hän kääntyi äkkiä kuin hämmästyen ja luullen hänen puhuneen kuvanveistoksesta, vastasi hän umpimähkään:

— Erinomaisen kaunis.

— Oh, tekin! Ei, se on kauheata! Minä tahdon parantaa teidän musikaalisen kasvatuksenne.

— Antonietta! sanoi donna Giulia. — Säestätkö hiukan Schumannia minulle?

— Tietysti, rakkaani. Olkaa nyt tarkkaavainen, sanoi donna Antonietta hiljaa Sillalle ja meni pianon ääreen riisuen hansikkaansa innokkaiden kohteliaisuuksien risteillessä salissa.

Silloin tykkiväen upseeri, pieni, solakka piemontilainen säihkyvine silmineen ja pahuksen huumorineen, tuli puristamaan Sillan kättä.

— Sinä täällä! sanoi hän.

He olivat yliopistotovereita, mutta olivat sitten tavanneet toisensa ani harvoin.

— Istukaamme tähän nurkkaan, lisäsi upseeri, — ja jutelkaamme hiukan, sill'aikaa kuin nuo hölmöt vaivaavat päätään Schumannillaan. Miten hitossa tapaan sinut seuraelämässä? Näiden kolmen kuukauden aikana, jotka olen ollut Milanossa, en ole nähnyt sinua kertaakaan. Kuka on sinun?...

— Minun?

— Ehei, pahus, sinun rakastajattaresi. Tiedätkö, kuka minun on? Tuo tuolla, valkeaan ja malvanväriin puettu, hartiat kuin Monte Rosa. Tunnetko hänet? Hän on kreivitär, paronitar, markiisitar, en tiedä edes itsekään, pahus hänet vieköön! Vaihdan pian, liian mustasukkainen! Neljäkymmentä täyttänyt. Mutta vielä kaunis nainen! Ja tunteikas! Ei suinkaan sinun liene tuo krapu, joka soittaa?

— Oletko hullu, pysy hiljaa, vastasi Silla.

— Ehkä tuo... tuo... mahdotonta, minä unohdan kaikki nimet; tuo tumma vaaleanpunaisessa? Ah, ei, ei! Hän on B:n. Talon emäntä, sinä vekkuli!

— Mutta ei, ole hulluttelematta ja vaikene.

— Hyvä, häntä tahdon alkaa hakkailla. _Toujours de l'audace!_ Mutta sehän on mahdotonta, ettei sinullakin olisi omaasi. Mitä varten tänne tulisi, ellei rakastelemaan? Katso, mikä joukko kauniita naisia! Ne voivat muodoillaan kilpailla tuon marmoriveistoksen kanssa, lyön vaikka vetoa; ainakin minun, siitä olen varma; ja ne ovat lämmintä marmoria! Näetkö tuota tummaa; mitä loistavia silmäyksiä B:lle! Hän katsoo kolmen askeleen päähän oikealle, kääntää sitten hitaasti, kunnes tapaa hänen katseensa, heittää siihen suudelman ja lopettaa hiljaa, hiljaa neljänneskierroksensa.

Sill'aikaa donna Giulia lauloi pienellä äänellään, mutta suurella ja intohimoisella taiteellisuudella Schumannin sävellystä Heinen sanoihin. Hän käytti vähemmin loistavaa italialaista käännöstä, jonka eräs nuori runoilijapahanen oli tehnyt häntä varten. Tuo nuori mies värisi nyt pianon vierellä katsellen suloista suuta, josta hänen sanansa rakkauden huumassa tulvivat:

Ich habe im Traum geweinet, Mir träumte, du lagest im Grab. Ich wachte auf, und die Thräne Floss noch von der Wange herab.

Ich habe im Traum geweinet, Mir träumte, du verliessest mich, Ich wachte auf, und ich weinte Noch lange bitterlich.

Ich habe im Traum geweinet, Mir träumte, du bliebest mir gut. Ich wachte auf, und noch immer Strömt meine Thränenflut.

— Anna minun kuunnella, sanoi Silla ja meni salin vastakkaiseen nurkkaan. Täällä hän huomasi rouva Mirellin, joka oli hyvin kalpea, kyyneleet silmissä. Donna Giulia lauloi:

Ich habe im Traum geweinet, Mir träumte, du verliessest mich.

Tuo musiikki ensimmäisine kiihkeine ja tuskallisine sävelineen tuntui sisältävän jonkin surullisen unen. Se sanoi Sillalle samaa kuin sade Edithin luona: Itke, unelmasi on lopussa! Mutta hän luuli ihmeissään uneksivansa toista, yhtä katkeraa unelmaa. Donna Giulian ystävätär oli Marina. Marina oli ajatellut näin paljon häntä! Ah, tuo katse, jonka hän oli yllättänyt salamain valossa! Ehkä Marina oli rakastanut häntä. Tietää se nyt, kun hänen olisi tarvinnut unohtaa maailma ja sielunsa naisen syleilyssä! Ja Marina matkusti vastavihittynä vaimona, kuka ties minne! Mikä pilkka, kohtalon pilkka! Toiset olivat onnellisia! Toisilla oli hekumallinen rakkaus, jonka tuoksua he hengittivät, intohimoinen rakkaus, jonka tulta kuuli musiikin taivasta kohden nousevassa, väsyneessä huudossa:

Ich wachte auf, und noch immer Strömt meine Thränenflut.

Toiset, sellaiset kuin tuo upseeri!

Tällä kertaa hyvin lämpimät kättentaputukset herättivät Sillan. Hän lähestyi kuumeisena pianoa.

Kaikki kehuivat musiikkia sekä esittäjättäriä, jotka pyysivät myöskin kiitoksen sanaa punastuneelle runoilijalle. Hän sai donna Giulialta erikoisen hymyilyn, jolle hän näytti antavan suuren arvon.

— No niin, sanoi donna Antonietta Sillalle vetäen hansikkaita pitkiin, hienoihin sormiinsa. — Oletteko itkenyt?

— En, sillä en itke koskaan; mutta uneksin itkeneeni.

— _Malheur à qui n'est pas emu_, sanoi hän. — Maanantaina annamme teidän kuulla jotakin muuta.

Sitten hän meni syleilemään Giuliaa.

— Hyvästi, rakas, sanoi hän.

— Joko nyt?

Se oli yleisen hajaantumisen merkki. Kaikkien vaunujen oli jo ilmoitettu odottavan. Suudelmia, hymyilyjä, herttaisia sanoja, kiitoksia. Silla oli viimeisten joukossa, jotka tulivat puristamaan donna Giulian kättä. Tämä pidätti Sillaa.

— Odottakaa, sanoi hän. — Minä takavarikoin teidät vielä pariksi minuutiksi.

Ja hän tervehti toisia.

Sitten hän kääntyi vankiinsa päin: — Ajatelkaa, sanoi hän, — että tein teille pienen kepposen, ennenkuin tunsinkaan teitä. Älkää kysykö minulta mitään, en tahdo olla varomaton. Sanokaapa, Silla, eivätkö tämäniltaiset paljastukseni saa teitä tuleen? Lisään vielä jotakin: viime talvena tuo neiti tahtoi valokuvaanne Mutta minä sanoin: ei, kaunokaiseni, se menee jo liian pitkälle. Ja nyt, jos olette syttynyt tuleen, niin sammutan sen. Tuo neiti vihittiin eilen illalla ja on onnellinen. Tuokaa minulle kuvanne. Aina perjantaina, tiedättehän, neljän ja kuuden välillä.

— Mutta...

— Ei mitään muttaa. Menkää, menkää, ettei synny juoruja. Perjantaina siis.

Hän laskeutui portaita Mirellin jälkeen, joka oli donna Lauran seurassa. Näytti kuin he olisivat jättäneet saliin rakastettavat kasvonsa ja ottaneet eteisestä toiset tylyt kasvot. Mirelli puhui hiljaa ja kiireesti katsoen alas. Silla ei kuullut muuta kuin nämä sanat:

— Ymmärsin erittäin hyvin.

Porttikäytävässä oli hevosia, jotka nousivat pystyyn, tömistivät maata ja pitivät elämää kuin kokonainen eskadroona. Vaunupalvelijat huusivat esiin vaunuja. Silla pujahti keskelle tuota sekasortoa ja lähti kävelemään yksin.

Hän oli juuri panemassa avainta ovensa lukkoon, kun sähkösanomain kantaja lähestyi häntä.

— Olkaa hyvä, sanoi tämä, — asuuko herra Corrado Silla tässä?

— Minä olen Silla.

— Sitä parempi. Kiireinen sähkösanoma. Tahdotteko lyijykynän?

Silla kirjoitti kuitin erään läheisen lyhdyn alla. Poika meni matkaansa. Silla avasi sähkösanoman ja luki:

»Kreivi Cesare vaikeasti sairas, toivoo teidän tulevan palatsiin. M:lle di Malombra pyytää myöskin. Huomenna kello 10 ap. odottavat kiesit asemalla.

Cecilia.»

Hän matkusti seuraavana aamuna.

NELJÄS OSA

MALOMBRA

I. TIEDÄN, TIEDÄN SEN, HÄN ON VIELÄ TÄÄLLÄ.

Silla saapui puoli yksitoista asemalle. Aamu oli lämmin ja tuulinen. Viereisen puutarhan korkeiden, tummien kuusien huiput ja kaukaisien vuorien ääriviivat piirtyivät selvinä lasimaista taivasta vastaan. Junaan nousi paljon matkustavia, joita tuttavat odottivat ja tervehtivät. Jokaisessa vaunussa juteltiin, naurettiin ja meluttiin. Kun veturi oli puhkuen niellyt savuunsa tuon hälinän, tuntui Sillasta, seisoessaan tyhjällä, äänettömällä asemalla, kuin häneen olisi tarttunut se sama rautainen käsi, jonka hän kahdeksan kuukautta sitten yöllä matkustaessaan oli kuvitellut armottomasti sulkevan vaunujen ovet ja kuljettavan niin monta ihmistä kohtalon pimeyteen. Hän katsoi kaukana kiitävää junaa, ja hänet valtasi sillä hetkellä kiihkeä halu seurata mukana sen hurjassa kulussa.

Aseman ulkopuolella seisoi hevosineen sama nuorukainen kuin edelliselläkin kerralla.

— Kah, sanoi hän Sillan nähdessään. — Tehän olette sama herra kuin tuona iltana. Palatsiinko mennään, vai?

— Oletko sinä minua hakemassa?

— Sitähän minä haluaisin tässä itsekin tietää. Minun pitikin oikeastaan tulla eilen aamulla palatsin morsiusparin tavaroiden kanssa. Mutta kun menin niitä hakemaan, niin tulikin käännös takaisin. Ei lähdetäkään matkaan. Sitten eilen illalla kuorsasin kuin tukki, en kuitenkaan humalassa, vesi se minulle unta antaa. Kuulin kirotun »tak, tak» ja muija menee avaamaan (yhä vielä se joutava minulla on). Kukas siellä oli? Se Ricohan se oli, sen palatsin puutarhurin poika, tuoden sanan, että minun pitäisi olla täällä tänä aamuna kello 10. Tulla tyhjänä tähän aikaan päivästä, sellaista aasimaisuutta en minä vain tee, joten...

— Riittää, riittää! Ja kuinka kreivin laita on?

— Hyvin.

— Mitä? Eikö hän olekaan sairas?

— Näin hänet toissa päivänä. Vähän huononnäköinen hän oli, vanhannäköinen ja kyttyräselkäinen ja jos vaikka mitä, mutta hyvin hän voi. Ellei olisi sitten eilen sairastunut.

— Mitä sinulle sanottiin, kun eilen aamulla menit palatsiin matkatavaroita hakemaan?

— Ei niin mitään. Siellä oli puutarhuri jo portilla, ja minut nähdessään hän asettui keskelle tietä tehden kädellään kieltävän merkin, näin, ja sitten näin, tarkoittaen, että menisin matkaani; silloin minä tein hänelle tällä toisella tapaa merkin, että »pidä hyvänäsi», käänsin hevoseni ja porhalsin aina Leccoon asti. Palasin takaisin myöhään illalla ja menin heti maata.

Sillävälin he olivat päässeet lähtemään matkaan. Hevonen ravasi hiljalleen pää kumarassa, nuuskien tien vieriä ja pyyhkäisten parilla huolimattomalla hännän heilahduksella pois isäntänsä puoleksi leikillisiä, puoleksi vakavia piiskan läimäyksiä. Tämä lakkasi puhumasta. Puut ja kukkivat pensasaidat vierivät ohitse. Pelloilla mulperipuiden välissä joku pieni mökki nousi katsomaan ohikulkijoita ja painui taas alas piiloonsa. Kaukaiset vuoret kiersivät yhä näköään muuttaen kiemurtelevaa tietä. Tutut vuorenhuiput piilossaolevan järven lähellä ilmestyivät Sillan silmun väliin oikealta, väliin vasemmalta kasvaen sitä mukaa kuin hänen mielensä kuumeinen levottomuus.

Ajaja ei voinut pysyä kauan ääneti.

— Ah, sanoi hän, — toissa iltana oli palatsissa sitten vähän hauskaa!

— Minkä vuoksi?

— Senvuoksi, että rouva donna Marina vihittiin eilen aamulla. Ettekö sitä tietänyt? Oikeastaan heidät piti vihkiä toissa iltana, mutta kuka ties mistä syystä olivat muuttaneet mieltään. Mutta toissa iltana oli siellä oikea paholaisen hyry!

Hän kuvaili kotvan aikaa innokkaasti juhlavalaistusta, ilotulitusta ja musiikkia, mutta Silla ei kuullut siitä sanaakaan.

Marina oli siis jo todellakin vihitty ja kirjoitti hänelle tuolla tavoin ja tuolla nimellä! Tuo nimi _Cecilia_ sähkösanoman alla oli toki täynnä elämää, ääntä ja intohimoa, se huusi hänelle: rakastan sinua, tule! Ja vain päivää häiden jälkeen! Ja olikohan kreivi todellakin sairas vai eikö? Ellei hän ollut sairas, niin miksi ei morsiuspari ollut sitten matkustanut? Hänen mielikuvituksensa kiiti kiitämistään. Yht'äkkiä hän säpsähti, kun hänen mieleensä välähti kaikkien epäilyksien keskellä palatsin, puutarhan ja järven näky, selvine yksityiskohtineen sellaisina kuin ne ilmaantuisivat hänen eteensä kahden tunnin ja kolmen neljänneksen, puolentoista tunnin perästä. Se tuotti hänelle todellista hermokouristusta; hän ajatteli, kenet tapaisi ensimmäiseksi, mitä kuulisi, kuinka käyttäytyisi Marinaa kohtaan. Ja entä, jos kreiviä ei vaivaisikaan mikään, jos kaikki olisikin ollut vain petosta! Jokaisessa tien käänteessä nuo ajatukset kiduttivat häntä yhä kovemmin. Vähän väliä hän ponnahti mietteissään uudistaen päätöksensä mennä sokeasti eteenpäin omatunto mykkänä sinne, minne olosuhteiden pakko ja vapaat intohimot veivät hänet, niin, vihdoinkin vapaat, niin monen tyhmän ja turhan taistelun jälkeen, jotka eivät olleet sovittaneet häntä ihmisten eivätkä Jumalan kanssa. Tuo valkea, puhdas juova tuossa hänen edessään, tupruttaen pölyä hänen selkänsä takana, ei ollutkaan maantie, vaan hurjasti syöksyvä virta, jota ei päässyt enää soutamaan vastavirtaa, jota oli nyt seurattava niin riemussa kuin tuskassakin millaiseen kuiluun tahansa, ja mitä syvempi se oli, sitä ahnaammin hän sitä himoitsi. Ehkä hän saisi elää jonkin ihanan hetken, ihanan kuin tuo maagillinen maisema tuolla, joka oli kuin jokin Arioston runo vallattomine kukkuloineen, kun ne hypähtelivät sikin sokin vuorilta tasangolle kantaen kaulassaan ja kupeillaan torneja, huviloita ja puutarhoja, kumarrellen viinilehtojen reunustamina alas auringon täyttämiä pikku järviä. Ja sitten...

— Sanokaapahan te, herra, alkoi ajaja puhua, — onko totta, että sillä sulhasella pitäisi olla niin paljon rahoja?

— En tiedä.

— Mutta tunnettehan te hänet?

— En.

— Vai niin. Minä olen nähnyt hänet pari kertaa, mutta minun vähäisen arvostelukykyni mukaan pitäisi hänen olla koko... Tuollainen kaunis tyttö, mitä hullutusta! Merkki, että rahoja on paljon. Pitääkin minun olla syntynyt kerjäläisenä! Meille aina luvataan elämää tuolla toisella puolen, mutta minä pahasti pelkään, että se on surkeampaa kuin tämä täällä. Jollei paratiisissa löydy muita kuin pappeja, vanhoja mummoja, rintalapsia ja kerjäläisiä, niin, hyvä herra, se paikka ei ole minua varten. Hih!

Hän läimäytti äkeissään piiskalla hevosparkaa, joka nyt alkoi astella kivitetyllä tiellä kahden talorivin välissä, se oli viimeinen kylä ennen palatsia. Oli kuuma. Hevonen pysähtyi erään osterian eteen ja ajaja huusi, että hänelle tuotaisiin tavanmukainen kynä ja muste.

— No niin, sanoi tarjoileva emäntä, — hän on siis kuollut, vai mitä?

— Kuka on kuollut?

— Kah, tuo palatsin herra.

— Kuka sen on sanonut? huudahti Silla kalveten.

— Kyttyräselkäisen Cecchinan mies, joka kulki tästä ohitse juuri viisi minuuttia sitten. Ettekö tavannut häntä?

— Lähtekäämme pian! sanoi Silla.

— Lähdetään vain, vastasi ajaja antaen lasin takaisin emännälle, — mutta jos hän onkin mennyt edeltä, niin en minä vain perästä kiiruhda.

— Pidä kiirettä, sanon minä!

Toinen kohautti olkapäitään ja piiskasi hevostaan.

— Kuollut! sanoi Silla itsekseen, — ja minä kun en edes ajatellutkaan häntä!

Hän nuhteli itseään katkerasti tuon itsekkyytensä vuoksi, ja tuskallinen hellyys täytti hänen sydämensä tuota vakavaa vanhusta, tuota äitinsä nuhteetonta ystävää kohtaan, joka pyhän muiston nimessä oli avannut hänelle sydämensä. Hän tiesi loukanneensa kreiviä salaperäisellä paollaan palatsista, sen sanoi hänelle kohta Milanoon saapunut kirje. Hän ei kuitenkaan tuntenut katumusta, sillä hän katsoi toimineensa silloin rehellisesti, mutta katkeralta tuntui, jos kreivi olisi mennyt hautaan tuo loukkaus mielessään. Kuollut! Vielä puoli tuntia ja hän näkisi palatsin synkkänä, juhlallisena, hiljaisuuden täyttämänä ja huokuen kylmyyttä vakavien vuortensa välissä, niinkuin joku, jolta kuolema on ryöstänyt hänen rakkaimpansa, istuu murheen kivetyttämänä mykkien ystäviensä ympäröimänä. Ja kuinka oudon laimeina hän tunsi nyt omat sietämättömät vastoinkäymisensä tuon hämmästyttävän uutisen valossa! Jokin salainen ovi oli yht'äkkiä auennut hänen eteensä, siitä ei nähnyt muuta kuin pimeää, mutta tunsi kylmän, tyynen ilman huokuvan vastaan. Nauttia, kärsiä, rakastaa, kauanko se kaikki kestää? Mihin ne loppuvat? Ja ennen kaikkea, mitä niistä jää jäljelle?

Hänen sydämensä sykki ankarasti, kun viimeisen mäen päältä alettiin laskeutua alas järveä kohden, joka välkkyili laakson perällä vanhain kastanjain keskellä.

Puolivälissä kapeaa polkua, joka vie maantieltä palatsin puutarhaan, hän tapasi Ricon vakavana, lakki kädessä.

— No, kuinka on? kysyi Silla.

— Yhä vain sama —, vastasi poika.

— Ah, hän elää siis!

— Kyllä, herra, kyllä. Nyt ovat lääkärit siellä parhaillaan.

— Mitkä lääkärit?

— Se meidän uusi lääkärimme ja isä Tosi. Hän saapui tänä aamuna Leccosta. Odottakaa. Minulla on teille kirjelippu donna Marinalta. Teidän ei pidä sanoa kenellekään, että olette tavannut minut, enkä minä saa sanoa kenellekään tavanneeni teidät.

Silla tarttui lappuun, jossa ei ollut mitään osoitetta. Hän ei tahtonut saada sitä millään aukaistuksi, niin hänen kätensä vapisivat. Lopultakin hän sai sen auki ja luki: Vaietkaa sähkösanoman suhteen. — Sillävälin Rico päästi kimeän vihellyksen.

— Minkä tähden vaieta? ajatteli Silla, — kuinka se on mahdollista?

Hän piilotti lapun ja alkoi kysellä pojalta kreivin sairaudesta. Jo jonkin aikaa kreivi oli tuntenut itsensä huonovointiseksi. Eilen aamulla hänet oli löydetty lattialta vuoteen ja oven välistä, jossa hän makasi vääntynein kasvoin. Apua saatuaan hän oli hiukan toipunut. Kuitenkin Giovanna sanoi, ettei hän ollut saanut takaisin puhekykyään eikä älyään. Se koski kovasti Sillaan. Jos kreivi ei puhunut eikä ymmärtänyt puhetta, niin kuinka selittää Cecilian sähkösanoma? Olisihan ehkä voinut olla jokin selkeä väliaika. Mutta jos sähkösanoma oli petollinen, niin kirjelapun kyllä selitti hyvin.

— Keitä on nykyjään palatsissa? kysyi hän.

— Siellä on herra sulhanen, hänen rouva äitinsä, eräs vanha herra Veneziasta, joka on samalla yksi todistajista, ja vielä eräs toinen herra, joka oli täällä silloin kuin tekin olitte.

— Finotti?

— Ei, herra.

— Ferrieri?

— Ei, herra.

— Vezza?

— Vezza, Vezza, herra Vezza on toinen todistajista.

Puutarhan portti oli auki. Rico syöksähti kuusien väliin ja hävisi. Silla laskeutui kiviportaita.

Ja tuossa olivat jo sypressit, tuolta kuului suihkulähteen rauhallinen ääni ja tuolla alhaalla vihreäin viinitarhain ja auringossa kimaltelevan järven välissä palatsin mustat katot. Yksitoikkoinen ääni saneli puolipäivän suuressa hiljaisuudessa: — Tiedän, tiedän sen, olen sen aina tietänyt, hän on yhä vielä täällä, se ei ihmetytä ollenkaan välinpitämätöntä vettä, joka juoksee juoksemistaan. Tiedän hänen elämänsä, tiedän hänen kohtalonsa ja naisenkin kohtalon sekä miehen, joka lepää pimeässä huoneessa kuoleman varjossa. Tiedän, tiedän. Tiedän mikä salaisuus heillä on sydämellään, hänellä, joka ei enää puhu, ja naisella, joka värähtelee yksinäisyydessä, pää painuneena ebenpuuta ja vanhanaikaisen arkun norsunluisia koristeita vastaan. Se ei voi häiritä minun rauhaani. Mene, mene, laskeudu alas, sekoita toisiin sanoihin omien sanojesi sointu, toisiin intohimoihin sen sekavan virran hehku, jota oma sydämesi pulppuaa, kunnes ne haihtuvat ja häviävät yhdessä. Kaikki tuo on minun kohtaloni kaltaista. Tiedän, tiedän, tiedän sen.

Päästyään porrasten viimeiselle asteikolle, hän näki Giovannan pää kumarassa kulkevan varpaillaan pylväskuistikon halki. Hän näki tämän nostavan kättään lohduttomin liikkein vastaukseksi jollekin, joka oli tullut häntä vastaan ja jatkoi kulkuaan.

Pihalla ei ollut ketään. Ei myöskään eteisessä. Portaita noustessaan Silla kuuli ylhäällä käveltävän ja kovan miesäänen puhuvan. Eräs palvelija tuli juosten hänen perässään, katsoi häneen pitkään ohikulkiessaan, tervehti hämmästyneen näköisenä ja saattoi hänet salin ovelle, josta tuo kova miesääni kuului. Silla valmistautui näkemään Marinan ja astui sisään.

Marina ei ollut siellä. Siellä oli kreivitär Fosca poikineen, komendööri Vezza, eräs vanhanpuoleinen mustiin puettu herra ja isä Tosi, »Tehkää hyvää»-veljeskunnan munkki, jonka Silla tunsi ulkonäöltä, kaunis, majesteetillinen mies, noin viidenkymmenen korvilla, jolla oli laaja ja henkevä otsa, kotkan nenä, silmät täynnä kiihkeää tahdonvoimaa ja eriskummallista huumoria. Hän tuskin vilkaisikaan tuohon tuntemattomaan, joka astui saliin, ja jatkoi puhettaan kommendööri Vezzan kanssa. Vanhanpuoleinen herra nousi kunnioittavasti, kreivitär Fosca ja Nepo katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Vezza rypisti hiukan kulmakarvojaan ja tervehti kylmästi. Onneksi Giovanna astui sisään.

— Ah, rakas herra! huudahti hän. — Herra Silla! ja meni häntä vastaan kyyneltynein silmin ja kädet ristissä rinnalla.

— Oi kuinka hyvin teittekään, kun tulitte! Varmasti Sallimus johti askeleenne. Tulkaa katsomaan häntä! Saahan hän tulla, isä Tosi?

— Herran tähden, mitä ajattelettekaan, Giovanna? huudahti kreivitär. — Hänet on jätettävä rauhaan.

— Hänet on jätettävä rauhaan, herran tähden rauhaan, kertasi Nepo.

Silla kääntyi munkkiin päin, joka katsoi hetkisen Giovannaa erikoinen hellyyden ilme silmissään ja sanoi sitten äkisti Sillalle:

— Tunnetteko te sairaan?

— Kyllä, herra.

— Jos teille tuottaa iloa olla tuntematta häntä enää, tai jollette välitä siitä, ettei hän teitä tunne, niin menkää vain. Sairaalle se on nyt jo aivan yhdentekevää.

Giovanna teki rukoilevan liikkeen.

— Vanhus parka! sanoi veli. — Vie vain hänet sinne, mutta ei sentään pidä panna Sallimusta noin liikkeelle. Mitä teet?

Tämä viimeinen kysymys koski palvelijaa, joka juuri asetti hänen eteensä pöydälle joukon hopea- ja kristalliastioita.

— Millaiseksi munkiksi minua luulet? Tuo leipää ja lasi viiniä.

— Minusta tuo näyttää varomattomalta, intti Nepo, nähdessään Giovannan menevän ulos Sillan kanssa.

— Jos se olisi varomatonta, en olisi sitä sallinut, vastasi veli.

— Mieleni tekisi antaa suudelma tuolle pikku vanhukselle, sanoi hän Vezzaan kääntyen, — joka tassuttelee yhtä mittaa milloin siellä milloin täällä kuin pieni soma hiiri teräväkärkisine myssyineen ja pienine apinan naamoineen. Hän on totisesti kaunis!

Kreivitär katsoi silmät pyöreinä munkkiin.

— Mikä munkki tuo oikein on? sanoi hän vanhanpuoleiselle herralle, veljen syödessä niukkaa ateriaansa.

— Pitäisi ihan nauraa, jos voisi. Ette kai lähde heti?

— En tiedä, vastasi veli kuivasti.

— Niin, sanottiin, että te aikoisitte lähteä heti.

— Sanottiinko?

— Mutta ette lähde?

— En tiedä.

— Taivas sentään, murisi kreivitär ärtyneenä.

— Rouva, sanoi munkki pontevasti ja juhlallisesti, — kreivin sairaus, niinkuin jo sanoin, on mitä yksinkertaisinta laatua. Oikeanpuolinen halvaus. Sairas voi joko tointua tai kuolla tästä ensimmäisestä kohtauksesta, sen mukaan kuin Jumala tahtoo. Sairauden syy on hämärä ja tahtoisin tuntea sen voidakseni, jos sairas mahdollisesti paranee, estää sen uudistumisen.

— Mutta, hyvä Jumala, syy, siunattu mies...

Munkki iski häneen leimuavat silmänsä.

— Eikä auta, hyvä mies, minuun tuijottaminen noine silminenne, ärähti kreivitär äkäisesti. — Te olette professori ja tieteen huippu, mutta olen minäkin tuntenut tieteen huippuja ja aina kuullut heidän sanovan, että sairauden syitä on turha etsiskellä.

— Ja toiseksi, enohan ei voi puhua, sanoi Nepo.

— Rouva, vastasi munkki välittämättä viimeisestä huomautuksesta, — isä Tosi ei ole mikään huippu, ja hän on tehnyt elämässään kaksi suurta tyhmyyttä: on tahtonut olla lääkäri ja munkki samalla kertaa; mutta ilmoitan teille: jos hän olisi ruvennut poliisiksi, olisi hän tullut suureksi. Minulla on kunnia.

Hän kosketti kalottiaan, nousi ja lähti.

— Kylläpä oli kaunis puhe! sanoi kreivitär. — Minusta hän on suorastaan hupsu. Ja entäs tuo toinen sitten! Kuinka ihmeessä hän on tänne ilmestynyt? En käsitä. Nähkääs, sanoi hän vanhaan herraan kääntyen, — se on se ystävä. Muistattehan, että kerroin teille eräästä, jonka pelättiin olevan... niin, ymmärrättehän. Onko tämä teidän mielestänne sopiva hetki tulla tänne nyt? Ja oliko sopivaa, että tuo Giovanna-lörppö saattoi hänet suoraa päätä tänne sisään? Herran nimessä, taivaan tähden, älkää menkö, Zorzi, älkää jättäkö minua tänne, se ei voi enää kestää kauan, senhän ymmärtää.

— Jos se vain olisi mahdollista, dama, vastasi vanha ritari ristien kätensä. — Minua odotetaan parin päivän perästä Veneziaan.

— Hiljaa, sanoi Nepo kurottaen korvaansa ovelle, josta munkki oli hävinnyt.

Herra Zorzi vaikeni. Kreivitär katsoi henkeään pidättäen, hätääntyneenä poikaansa.

— Ei mitään, sanoi Nepo loitoten ovesta.

— Mitä? kysyi kreivitär.

— Luulin kuulevani puhetta, mutta erehdyin. Kuulkaa, asianajaja, kuinka te ymmärsitte tuon munkki-lörpön puheen poliisista? Mitä hän tarkoitti? Ettäkö me olemme murhaajia? Tai että varastamme? Se on sietämätöntä.

— Oo, ei suinkaan, vastasi herra Zorzi, — saattaa ymmärtää, että hän on omituinen ja että hän väliin päästää suustaan jonkin tyhmyyden.

— Poliisi! Kaunista puhetta! kertasi Nepo harppoen pitkin askelin edes takaisin huoneessa ja löyhytellen itseään.

Eräs ovi aukeni hiljaa ja Catten nenä pilkisti esiin. Kreivitär Fosca ja Nepo juoksivat kiireesti hänen luokseen. Myöskin asianajaja liikahti, mutta pysähtyi kunnioittavasti muutaman askelen päähän heistä, heidän puhuessa hiljaa Cattelle. Sitten Catte vetäytyi takaisin, ovi sulkeutui, äiti ja poika kääntyivät synkän näköisinä asianajajaan, joka innokkaana kysyi:

— No, mitä?

— Ei mitään, hyvä mies, vastasi kreivitär lohduttomana, — hän ei huoli minua.

— Ei edes teitä, kreivitär?

— Ei, ei. Oh Jumalani, juuri minulle piti tällaista tapahtua. Ymmärrättekö te tästä mitään?

— Totta totisesti, kreivitär, en voi sanoa ymmärtäväni.

— Mutta se on lopetettava tähän. Nepo, sinun on nähtävä hänet, joko pahalla tai hyvällä, sinun on puhuttava hänelle ja saatava selville, onko hän sairas, mitä hän ajattelee, mitä tahtoo; jumalan nimessä, on saatava selvä asiasta!

Nepo pudisti lasin silmästään.

— Sinä et ymmärrä mitään, sanoi hän. — Hiljaa! lisäsi hän nähdessään äitinsä aikovan vastata ja jatkoi sitten kateederiäänellään: — Älkäämme tehkö tyhmyyksiä. Ei nyt pidä kiusata, se vain ärsyttäisi häntä. Minulla on kylliksi sydäntä, rakas äiti, ymmärtääkseni, että näinä hetkinä on kunnioitettava hellän sisarentyttären surua. Ja jos hän tahtoo, että häät siirretään, niin olkoon! Enhän minä ole enää mikään kärsimätön pojannulikka. Ymmärräthän, rakas äiti!

Asianajajan silmiin tuli hänen katsoessaan kreivitärtä sekä ivan että säälin sekainen ilme.

Nepo lähestyi häntä, tarttui hänen takkinsa nappiin ja työntäen nenänsä melkein hänen kasvoihinsa puhui: