Part 13

Donna Marina hallitsi ja vallitsi purressa kyyhkysenharmaassa, sileässä flanellipuvussaan, joka solui ruumiinmukaisena hänen kaunista vartaloaan pitkin aivan kuin hänellä ei olisi ollutkaan muuta yllään. Vaaleankeltaisesta nahkavyöstä riippui ohuita, hienoja kultaketjuja pitkin hänen vasenta kylkeään. Pieni, kultainen medaljonki lepäsi ruskean silkkikaulaliinan isolla solmulla. Pyöreä, tummanruskea, pieni hattu kotkansulkineen antoi hänen hempeille kasvoilleen hieman ylpeän ja oikukkaan vivahduksen. Hänellä oli vyön väriset hansikkaat ja hänen puristaessaan peräsimen vihreitä nuoria käsissään, kyynärpäät tiukasti taaksepäin pingoitettuina, tuli hänen kauniin vartalonsa koko sirous ja säärien ääriviivat esiin, joista toinen oli kääntynyt taaksepäin ja toinen osoitti Ricoon päin valkeilla napeilla koristetun, aivan tumman, korkean kengän kärjellä. Finotti istui oikealla ja Vezza vasemmalla puolella. Nepo pysytteli haikeannäköisenä keulassa. Marina kohteli sinä päivänä pahasti Nepo-parkaa, oli katsahtanut häneen vain yhden ainoan kerran purteen astuessaan ja silloinkin vain antaakseen hänen ymmärtää, että jättäisi paremman paikan uusille vieraille. Molemmat komendöörit olivat istuutuneet kursailematta, nuorekkaan innokkaasti, hänen molemmille puolilleen, Finotti mefistomainen tuli silmissään, Vezza kasvoillaan sama onnellinen hymy, jonka väliin kalkkunan kyljyksen ja tryffelin autuas näky hänessä herätti. He tuskin tunsivat enää Marinaa samaksi kylmäksi ja vaiteliaaksi naiseksi kuin edellisellä kerralla. Tämä uusi Marina säikkyi henkevyyttä ja keimailua. Poliittinen kommendööri olisi antanut, en sano vaalipiiriään, vaan jok'ainoan ystävänsä, jos olisi hetkenkään saanut olla hänen rakastajanaan, ja kaunokirjallinen komendööri olisi halusta hylännyt kaikki vanhat Milanon sinisukat, jotka pitelivät häntä kuin vanhaa pyhäinjäännöstä pumpulissa. Kumpikin puhui hänelle kauneudesta ja rakkaudesta päästäkseen edes täten hieman lähemmäksi hänen olemustaan ja tunteakseen paremmin sen sähköisyyttä: Finotti äänellä, joka värisi huonosti salattua aistillista kiihkoa, Vezza vienolla kaunopuheliaisuudella ja itsetyytyväisen turhamaisena. Hän kertoi kirjeistä, joita hänen teostensa tuntemattomat ihailijattaret hänelle kirjoittivat. Ne tuoksuvat rakkautta, sanoi hän, niinkuin hieno viini tuoksuu rypäleeltä, ja kykenivät huumaamaan sen, joka on hienostuneet aistit. Finotti teki pilkkaa hänestä, sanoen, ettei hän ollenkaan kadehtinut tuota hänen kunnianarvoisten milanolaisten ystävättäriensä vanhaa, pyhää viiniä, väritöntä _conviva satur_, joka juuri on jättämäisillään pöydän ja elämän. Hän puolestaan rakasti nuorta viiniä, täynnä väriä ja hehkua, joka menee kuin salama päähän, sydämeen ja omaantuntoon, sillä vain se tiesi missä pirussa omatunto olikaan, viiniä, jossa on auringon koko tuli ja maan kaikki intohimot, joka on kyllästetty väreillä ja kaasuilla, niin että kaikki epäröimiset pamahtelevat kuin korkit ilmaan.

— Kuulkaa, herra Vezza, sanoi Marina äkkiä, — vastasitteko noihin kirjeisiin?

Herra Vezza, jolle tarjottiin suloinen »kommendöörinsä» palvelustytön tuodessa aamukahvia samoinkuin rouvien salongeissa iltakahvia juotaessa ja joka vastaanotettiin aina yhtä hyvällä ruokahalulla, kärsi Marinan hänelle tekemästä vääryydestä. Mutta hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa. Marina ei suonut kenellekään muita arvonimiä kuin aatelisia.

— Vastasin kauneille naisille, sanoi Vezza.

— Kuulkaapa, tuo on ihmeellistä tarkkanäköisyyttä, sanoi Marina, katsellen välinpitämättömänä Ricon airoa.

— Ei siinä mitään tarkkanäköisyyttä tarvita, markiisitar. Voisi sanoa, että kauniiden naisten kirjeissä on aina jonkin verran pidättyväisyyttä, jota vastoin rumien kirjeissä on aina antaumusta; mutta se olisi epähienosti sanottu. Pitää omistaa vaisto, kauneuden vaisto. Kun te, markiisitar, astutte ensimmäiseen kerrokseen, niin pitää ylioppilaan, joka neljännessä kerroksessa on vaipuneena hallinto-oikeuden lukemiseen, värähtää. Mitä te sanotte siitä, kreivi?

Mutta Nepoa ei keskustelu huvittanut. Hän katseli jännittyneenä palatsiin päin pohtien mielessään, olisiko hänen äitinsä pylväskuistilla ja olisiko tämän kädessä vihreä vaiko mustan- ja punaisenkirjava viuhka vaiko valkea nenäliina. Jos kreivitär ei olisi kuistilla, merkitsisi se sitä, ettei hän ollut saanut aikaan tuota tärkeätä keskustelua, mutta jos hän oli siellä, merkitsi vihreä viuhka huonoa tulosta, mustan- ja punaisenkirjava viuhka hyvää ja valkea nenäliina: _Marina perii kaikki_.

Vezzan kysymys herätti hänet, hän jäi istumaan suu auki, sillä hän ei ollut ymmärtänyt mitään. Marina nykäytti tuskin huomattavasti olkapäitään ja kääntyi puhelemaan Finottin kanssa. Rico, jota Hänen Ylhäisyytensä tavallisesti pilkkasi ja ivasi, käänsi päätään tirkistellen tätä silmät kiiluen vahingonilosta.

— Katso miten soudat, pässinpää? sanoi Hänen Ylhäisyytensä puoliääneen. Rico naureskeli hiljaa purren huuhaan ja pidellen vettä tippuvia airoja ylhäällä odotellakseen venettä, joka yhtä mittaa jäi jälkeen. Siellä kuultiin Ferrierin puhuvan kovalla äänellä. Vezza huusi hänelle, ja kun hän ei saanut mitään vastausta, hän sanoi jotakin tästä ja neiti Steineggestä. Marina nyrpisti huuhaan kuin sanoakseen: huono maku, ja toinen kuiskasi hymyillen:

— Matematiikko!

— Souda! sanoi Marina Ricolle.

Pitkä ja hoikka keula pujahteli eteenpäin tyynessä, vihreässä vedessä. Jokin harva lehti, joka oli uinahtanut tuon peilin pinnalle, pyöri nopeasti purren sivua pitkin, jäi perään ja hävisi. Palatsi heitä vastapäätä kasvoi kasvamistaan, laajeni, kohosi, levitti ikkunansa ja ovensa, sypressit sen takana irtautuivat vuoresta ja tulivat purtta vastaan ja itse vuorikin näytti liikkuvan näiden takana. Tumma täplä pylväskuistilla kolmannen kaaren alla muuttui vähitellen naiseksi, kreivitär Foscaksi, jolla oli suuri mustan- ja punaisenkirjava viuhka kädessään. Kuului jo pihan suihkulähteen lorinaa, kuului kreivittären ääni:

— Siinäkö te olette, herran siunatut!

— Tässä olemme! Mitä ihanin huvimatka, äiti! Ilo ylimmillään, paljon hauskoja tapauksia, eikä yhtään ikävää. Tai erehdyin, yksi ikävä: minun serkkuni on ollut erinomaisen henkevä, minä taas tylsä.

Näin huutaen Nepo asetti monokkelin juhlallisesti silmäänsä ja katseli Marinaa.

Hän oli kuin muuttunut mies. Hän pudisti käsivarsiaan, antaakseen kalvosimien luisua aina rystysiin asti ja katseli serkkuaan tyhmän triumfaattorin hymyin. Marina ei ohut ymmärtävinäänkään hänen hävyttömyyttään, vaan kääntyi katsomaan, joko venettä näkyisi. Sillä välin »Nuolen» keula, Nepo, Rico, komendöörit ja Marina soluivat hitaasti sisälaiturin pimeyteen, jossa jo Nepon ääni kaikui korkeiden, kosteiden holvien ja smaragdinvihreän veden välissä.

Nepo pudisti päätään pudottaakseen monokkelin ja hyppäsi sirosti maahan käsivarret levällään ja notkistetuin polvin. Hän auttoi toisia ja oli vähällä kaataa kumoon purren, jota tuo irvihammas Vezza nimitti vaa'aksi sen suuren herkkyyden vuoksi. Kun Marinan vuoro tuli, ojensi hän tälle molemmat kätensä ja puristi lujasti hänen käsiään. Marina rypisti hiukan kulmiaan, hyppäsi maahan ja irroitti kätensä. Portaissa retkikunta tapasi Fannyn eräässä nurkassa painautuneena seinää vastaan silmät maahan luotuina. Hän kohotti ne hymyillen Nepon kulkiessa viimeisenä ohitse. Näytti siltä, kuin hän olisi odottanut jotakin. Mutta Nepo, joka ensimmäisinä päivinä oli uskaltanut sanan tai äänettömän hyväilyn, kulki nyt ohitse katsomattakaan häneen. Fannyn muoto synkistyi ja hän laskeutui hitaasti portaita.

Kreivi Cesare tuli hyvin iloisesti portaiden yläpäähän vastaanottamaan vieraitaan ja osoitti erittäin suurta ystävällisyyttä don Innocenzoa kohtaan. Kreivitär Fosca syleili Marinaa aivan kuin ei olisi nähnyt tätä kymmeneen vuoteen, eikä huomannut tervehtiä Steineggeä ennen kuin tämän neljännellä kumarruksella. Marina poistui heti sen jälkeen salista, johon joukko oli asettunut, samoin teki myös Edith.

Sill'aikaa kreivi, Ferrieri ja don Innocenzo olivat alkaneet eräässä nurkassa riidellä uuden paperitehtaan terveydellisistä ja siveellisistä vaikutuksista seutuun, joka kreivin mielipiteen mukaan tulisi hyötymään siitä hyvinkin vähän. Don Innocenzo, kaiken edistyksen epäkäytännöllinen ihailija, oli ihmeissään kuullessaan kerrottavan tästä tehtaasta ja sen mahtavista, Belgiassa ostetuista koneista ja näki kaikki ruusunvärisenä eikä tahtonut huomata siinä mitään pahoja puolia. Toiset olivat ryhmittyneet ikkunan ääreen ja puhuivat politiikasta. Kreivitär tahtoi kaikin tavoin saada tietää Finottilta pitkäksikö aikaa itävaltalaiset jäisivät vielä Veneziaan. Finotti, joka oli jo istunut subalpiinisten valtiopäiväin vasemmiston keskustassa, seurusteli hovissa ja oli siellä suuressa suosiossa eikä voinut sietää ministereitä, kävi heti salaperäisen ja tärkeän näköiseksi ja sanoi että uudet miehet piankin marssivat Veneziaan. Kreivitär ei saanut mitenkään sulatetuksi tuota uutta suuntaa, jonka italialainen valtiotaito oli nyt omaksunut ja selitti puhkuen Finottille, että tämän täytyisi neuvoa kuninkaalle ja ministereille oikea tie. Ja jos nuo aasimaiset ministerit eivät voisi sitä oppia, pitäisi heidät heittää mereen. Ajatelkaa, jos Veneziassa tiedettäisiin näistä asioista! Niin, hän oli nähnyt Milanossa pääministerin kuvan; mihin tuollainen kelpaisi, nenäkin vaikka kuinka pitkä!

Nepo keskeytti äitinsä tulipunaisena sanoen, ettei tämä ymmärtänyt mitään politiikasta, ja käski hänen lopettaa heti paikalla nuo tyhmät lavertelut. Se oli kuin kylmä vesiryöppy. Steinegge rypisti kulmakarvojaan, toiset vaikenivat. Kreivitär Fosca, joka oli tottunut näihin poikansa kunnianosoituksiin, huomautti rauhallisesti, että naisilla on enemmän valtioviisautta kuin miehillä.

— Aina, sanoi Vezza, — eikä Torinon kabinetti ole läheskään teidän kabinettinne vertainen, kreivitär.

Myöskin Finotti ja Steinegge sulivat kohteliaisuuksiin. Nepo joutui hämilleen, asetteli molemmin käsin monokkelia silmäänsä, löyhytteli nenäliinallaan ja lähti ulos pylväskuistikolle.

Juuri samassa kun hän astui kuistille, tuli Marina päinvastaiselta puolelta. Nepon nähdessään hän näytti epäröivän hetkisen, jatkoi sitten kulkuaan ja meni nojautumaan järvenpuoliseen kaiteeseen erään pylvään suojaan; täältä hän käänsi sitten hieman päätään ja katsoi serkkuaan.

Nepo ei voinut peräytyä. Hän olisi halunnut ensin puhua äitinsä kanssa kuullakseen tältä tarkalleen keskustelun kreivin kanssa ennenkuin alkoi toimia, mutta kun hän kuitenkin jo tiesi, että asiat kokonaisuudessaan olivat onnistuneet hyvin, niin kuinka hän olisi voinut peräytyä Marinan silmien äänettömän kutsun edessä! Ne sanoivat selvästi: tule, olemme yksin.

Itserakkaudestaan huolimatta Nepo tunsi itsensä epävarmaksi. Tähän saakka hän oli mielistellyt vain ompelijoita ja palvelustyttöjä pysytellen neitien ja rouvien kanssa veljellisten keskustelujen piirissä. Sydän ei sanonut hänelle mitään ja järki jokseenkin vähän.

Hän meni Marinan viereen, nojasi käsivartensa kaiteeseen ja pudotti lasin nenältään.

— Rakas serkku, hän alkoi.

Lasi putosi marmorikaidetta vastaan ja meni palasiksi.

Nepo irroitti jäännökset nauhasta, tarkasteli sitä ja antoi sen sitten pudota alas kalliolle, huoaten: — Se oli Friesiltä.

Tämän sattuvan hautauspuheen lausuttuaan alkoi hän taas:

— Rakas serkku.

Hänen takanaan kuuluivat kreivitär Foscan, kreivi Cesaren ja toisten äänet epäsointuisena sekasortona.

— Rakas serkku, vastasi Marina katsellen pienen lahden ylitse aavalle järvelle, jonka pinnalle etelätuuli kirjaili lyijynharmaita piirtoja valoisan päivän ja valkoisten pilvien kuviin. Seurasi hetken hiljaisuus. Salista kuului edelleen epäsointuisten äänien sekamelska.

— Kuinka ihania päiviä olenkaan viettänyt täällä kanssanne, rakas serkku!

— Todellako?

— Miksikä, miksikä ei voisi jatkua aina näin?

Hän oli löytänyt aiheen ja jatkoi matalalla, mahtipontisena äänellä kuin olisi lausunut jonkin eduskuntapuheen loppuosaa.

— Miksi nämä ihanat päivät eivät voisi olla alkusoittoa ihanaan elämään, johon kaikki meitä kutsuu, perhetraditsionimme, syntyperämme, kasvatuksemme ja molemminpuolinen myötätuntomme?

Marina puraisi alahuultaan.

— Niin, jatkoi Nepo innostuen oman äänensä soinnusta ja vain vaivoin pidättäen kaunopuhujan kädenliikettä. — Niin, minäkin, joka olen elänyt Venezian ja Torinon parhaimmassa seurapiirissä ja joutunut siellä sydämellisiin ystävyyssuhteisiin monen kauniin ja hienon neidin kanssa, minäkin heti teidät nähtyäni tunsin vastustamatonta myötätuntoa teitä kohtaan.

— Kiitos, kuiskasi Marina.

— ... myötätuntoa, joka nopeasti minunlaisessani nuorukaisessa muuttuu intohimoksi; olen herkkä kauneudelle, sulolle, henkevyydelle ja kaiken hienostuksen salatuimmille värähtelyille. Sillä teissä, rakas serkkuni, on yhtyneenä kaikki tämä. Te olette kreikkalainen kuvanveistoa Italiassa, joka on saanut kasvatuksensa Pariisissa, niinkuin paljon vähemmällä syyllä Englannin ministeri sanoi puhuessaan kreivitär C...stä. Te tulette kerran edustamaan erinomaisen loistavasti kotiani, olkoon se sitten Torinossa tai Roomassa, sillä selvää on, että tulen löytämään itselleni pääkaupungissa nimeni ja Venezian arvoisen aseman. Puhun teille, rakas serkku, enemmän vakavaa kuin intohimoista kieltä, sillä tässä ei nyt ala romaani, vaan historia jatkuu.

Nepo pysähtyi hetkeksi taputtaakseen ajatuksissaan käsiään tuolle lauseelle, jossa sisältö sekä ääni syöksyivät käsi kädessä romahtaakseen tuohon suurivaikutteiseen _historia_ -sanaan.

— Se on kahden kuuluisan suvun historia, jatkoi hän, — toinen niistä mitä maineikkaimman tasavallan tuki, toinen mitä kuuluisimman italialaisen kuningaskunnan kaunistus, edellinen Italian äärimmäisestä idästä, jälkimmäinen sen äärimmäisestä lännestä, yhtyneinä perhesiteillä jo ammoisista ajoista, ulkovaltain painostuksen ja kansallisen epäsovun vallitessa, aivankuin ennustuksena ja toivotuksena tulevalle yhtymälle; kahden suvun, jotka sitten myöhäisimpinä valtiollisten onnettomuuksien aikoina uudistivat tuon siteen ja jotka nyt vielä ovat sitä uudistamassa keskellä uuden kansallisen nousun loistavia tapahtumia.

Nepo oli itse kaunopuheisuus. Kuka tietää, mihin hän olisi eksynyt tuhansine korulauseineen, joita hänen päänsä oli täynnään, ellei ohjaksia olisi hiukan nykäisty.

— Marina, sanoi hän, — tahdotteko tulla kreivitär Salvadoriksi? Odotan täydellä luottamuksella vastaustanne.

Marina katseli yhä vain vaieten järvelle. Äänet salissa hiljenivät siinä samassa. Kreivitär Fosca kurkisti kuistikolle, mutta vetäytyi heti äänekkäästi puhuen takaisin saliin, vaikka toiset siitä huolimatta astuivat kuistille.

— Vetoan teihin, markiisitar, huusi komendööri Finotti tullen Vezzan seuraamana, joka hymyillen pudisteli hartioitaan kerraten: — Hän on väärässä, hän on väärässä.

Silloin vasta Marina liikahti kuin heräten ajatuksistaan ja sanoen hiljaa Nepolle: — Huomiseen, loittani kaiteesta.

Nepo kääntyi kulmat rypyssä katsomaan tunkeilijoita ja huomasi heidän takanaan äitinsä, joka levitetyin käsivarsin ja luoden ympärilleen pitkän, apua anovan silmäyksen sanoi:

— Mitä tehdä?

VI. ORRIDO.

Aiottiin lähteä Orridoon kello kymmenen aamulla. Oli kuljettava järven itäistä puolta sen äärimmäiseen päähän ja noustava sitten ylös laaksosta pitkin vuoriputousta, jonka jälkeä juuri Orridon luolat olivat. Kaikki paitsi kreivi lähtivät.

Nepo oli jalkeilla jo aikaisin ja laskeutui alas puutarhaan, jossa oli väliin nähnyt Marinan käyskentelevän ennen aamiaista. Sinä päivänä häntä ei näkynyt siellä. Nepo, silmäpuolena monokkelinsa menetettyään, kierteli oikeaan ja vasempaan, nuuskien pitkine nenineen joka pensaikkoa, vetäen henkeensä tuoksuavaa ilmaa, sydän sykkien nähdessään kaukaa paitahihasillaan kulkevan puutarhurin. Marina ei näyttäytynyt edes aamiaiseksikaan; se muuten ei ollut harvinaista.

Vain Fanny tuli markiisittaren puolesta pyytämään Edithiä tulemaan hetkeksi tämän luokse. Kun kello löi kymmenen, he tulivat yhdessä alas. Nepo ei saanut Marinalta kuin haluttoman hyvänpäivän, joka heitettiin ylhäältä alas kuin sikarinpätkä. Marina tarttui Edithin käsivarteen, ja he lähtivät alas sisälaiturille, jättäen taakseen kreivitär Foscan, Nepon, nuo kolme suurta miestä ja Steineggen. Kun nämä saapuivat laiturille, lähti »Nuoli» jo sieltä Ricon soutamana. — Onnea matkalle, huusi Marina, — me menemme edeltäpäin! Hänen äänensä oli lempeä ja liike, joka seurasi sanoja, todella suloinen. Toiset taipuivat.

Kreivitär Fosca katsoi vakavana Nepoon, tämä koetti näyttää luontevalta ja huusi pari kohteliaisuutta julmien pakolaisten perään. Ferrieri ja komendöörit näyttivät harmistuneilta.

Molemmat veneet etenivät kohti kapeaa paikkaa, jossa järvi tekee mutkan jatkuen sitten metsäisen kukkulan takana pajujen ja ruo'ikkojen välitse. »Nuoli» oli hyvän matkaa veneen edellä, huolimatta yhä uudistuvista rukouksista, ettei tuo ihmeellinen pursi lentäisi pois tuolla tavoin. Näytti kuin kihtiä, sairastava vanha ukko olisi juosta kompuroinut karkuun päässeen pojan perässä. Marina ei ollut kuulevinaankaan noita ääniä, ja Rico ymmärsi vain silmäyksestä, ettei saanut lakata soutamasta eikä hiljentää vauhtia. Pian »Nuolesta» ei näkynyt kuin pieni, valkea pilkku ja liehuva lippu veden sinen ja vuoria kiertelevien aamu-usvain välissä.

Edith oli liikutettu. Tuo valomeri, jonka keskellä pursi ui, nuo miljoonat jalokivet, joita aurinko sirotteli tuulen poimuttamalle vedenpinnalle, läheisten vuorten kuulakka vihreys ja kaukaisen taustan lämpimät värivivahdukset eivät muistuttaneet hänelle enää ollenkaan Saksaa niinkuin kedot don Innocenzon pappilan edustalla. Hän ei kyennyt puhumaan, hän huokasi.

— Mitä sielussanne liikkuu? kysyi Marina pitkän vaitiolon jälkeen.

— En tiedä; haluaisin itkeä, vastasi Edith.

— Ja minä elää ja olla onnellinen.

Edith vaikeni hämmästyen äkillistä tulta, joka leimahti Marinan kasvoilla ja kohotti hänen rintaansa.

— Kunnioitan teitä suuresti, sanoi Marina yhtäkkiä.

Edith katsoi häneen ihmeissään.

— Tiedän vallan hyvin olevani teille vastenmielinen, jatkoi toinen, mutta se ei haittaa.

— Te ette ole minulle vastenmielinen, vastasi Edith lujalla ja vakavalla äänellä.

Marina nykäisi olkapäitään.

— Souda! huusi hän Ricolle, viskaten peräsimen nuorat käsistään ja kääntyen Edithiin päin puhuakseen hänelle. Mutta Edith ehti ennen häntä.

— Tiedän, sanoi hän, — ettette ole ollut ystävällinen minun isääni kohtaan ja sen vuoksi en voi olla sydämellinen teille. Tahtoisin sanoa tämän saksaksi, sillä italiaksi en tiedä, sanonko sen hyvin. Te joka tapauksessa ymmärrätte tunteeni. Mitään vastenmielisyyttä en tunne.

— Te asetutte Milanoon? kysyi Marina.

— Kyllä.

— Kirjoittakaa minulle Milanosta.

Edith mietti hetken ja vastasi:

— En voi kirjoittaa teille ystävänä.

— Olette suora, neiti Edith, mutta ette kuitenkaan enemmän kuin minä. En sanonutkaan tuntevani ystävyyttä teitä kohtaan, vaan suurta kunnioitusta. Ystävyyttä naisten kesken ei ole olemassakaan. En pyydä tunteellisia, vaihtelevia ja valheellisia kirjeitä. Mitä luulette minun niillä tekevän? Pyydän vain muutamia tiedonantoja. Siihen ei ystävyyttä tarvita.

— Ei myöskään kunnioitusta.

— Kunnioitusta kyllä. En pyydä palveluksia henkilöiltä, joita en kunnioita, ja olen varma, että te tunteistanne huolimatta teette minulle tämän palveluksen. Ettekö jo tänä aamuna tehnyt minulle palvelusta tullessanne yksin veneeseen kanssani?

— Mitä tiedonantoja haluatte?

— Siinä näette! Tiesinhän sen. Sanon teille myöhemmin mitä tiedonantoja.

Jonkin hetken kuluttua Marina teki toisen kysymyksen:

— Teidän äitinne oli aatelinen?

— Oli.

— Sen huomaa.

Edith sävähti tulipunaiseksi. Hänen viisaat silmänsä salamoivat.

— En tunne aatelisempaa luonnetta kuin isäni, sanoi hän.

— Miltä minun serkkuni teistä näyttää? kysyi Marina välittämättä hänen vastauksestaan aivankuin se ei olisi voinut kuulua häneen asti.

— En tunne häntä.

— Mutta ettekö ole nähnyt häntä, ettekö ole kuullut hänen puhuvan?

— Oh! Kyllä.

— Souda, sanoi Marina Ricolle lyöden lujasti jalkaansa purren pohjaan. Tämä, kuullessaan puhuttavan Neposta, kurotti heti pientä, uteliasta päätään tuskin liikuttaen airojaan. Marinan komennon saatuaan hän naurahti punastuen, kävi sitten vakavaksi ja veti pari kertaa lujasti, niin että vesi kuohui molemmin puolin purtta. Koska neidit vaikenivat, sanoi hän silloin tällöin jonkin sanan mainiten seutujen ja vuorten nimiä. Marina oli taas tarttunut peräsimen nuoriin eikä pannut mitään huomiota häneen. Edith teki pojalle jonkin kysymyksen, ja silloin tämän puhesuoni tulvahti. Vuorilta kuului joskus jahtikoirien ynisemistä ja Rico selitti Edithille, etteivät ne olleet koiria, vaan henkiä, villin jahdin henkiä. Kuka vain sattuisi näkemään ne, hänen täytyisi kuolla muutaman päivän päästä. Edithiä huvitti kuulla tuo saksalainen kansantaru täälläkin. Hän kyseli oliko noille vuorille teitä, ja poika vastasi siellä olevan paljonkin polkuja, joista yksi oli erittäin hyvä, jota voisi käyttää, jos tahtoi palata Orridosta jalan palatsiin.

Sillävälin pursi kulki Val Malombran ohitse ja sivuutti korkean, metsien kruunaaman vuoriniemekkeen. Järvi oli ulkonevien kallioiden välissä tavattoman syvää. Rico väitti, että vesi ulottui mittaamattomien kuilujen pohjaan, sillä tuolla ylhäällä kallioilla oli pimeä rotko, jota sanottiin Syvän veden kaivoksi, ja jos siitä heitti kiven alas, niin kuuli veden loiskahtavan. Ja hän alkoi selitellä, kuinka tarpeellista olisi tutkia noita salaisia kuiluja. Marina hermostui ja käski hänen vaieta.

Pian sen jälkeen liukui »Nuoli» varjoon laskien kahden harmahtavan pajupensaikon väliin valkealle hiekalle pienen puron suuhun, joka kulkien lätäköstä lätäkköön heitti lopuksi hiljaisen, värisevän vesisäteensä järveen. Pajujen takana vaikenivat synkät, kolkot niityt piiloutuen vasemmalle joen suuntaan luikertelevan laakson sinerviin varjoihin. Ylhäällä auringonpaisteessa paloi vuoren rinne, kuumana; tuo tumma kohta oli kuin itse syksy.

Kun venekin oli kiertänyt niemekkeen kalliot, kuultiin kreivittären huutavan: — Kuinka kylmä! kuinka kamalaa! ja nähtiin liikettä ja hyörinää, kun päällystakkeja vedettiin ylle; kreivi Nepo sitoi kaulaansa valkean liinan.

Ricon tuli ohjata seurue Orridoon, mutta ennen lähtöä nousi kysymys kreivitär Foscasta. Hänen Ylhäisyytensä oli luullut Orridon olevan tässä, ja kun syntyi hirveä vastaväitteiden meteli, ihmetteli hän toisten hämmästystä: paikka oli hänestä kyllin ruma ollakseen nimeltään Orrido. Ja nyt, mitä häneltä onnettomalta vaadittiin? Että tallustelisi pari kolme tuntia noilla kamalilla kivillä? Tai jäisi odottelemaan toisia tuossa jäätelömuotissa? Nepo oli kuohuksissaan ja sanoi, että hän olisi voinut yhtä hyvin pysyä kotona. Steinegge ja Vezza vastustivat innokkaasti, vaikka vain kohteliaisuudesta. Molemmat vakuuttivat, etteivät ikinä jättäisi kreivitärtä yksin. Sekä Finotti että insinööri olivat vaiti, ja päätökseksi tuli, että Hänen Ylhäisyytensä menisi Steineggen saattamana läheiseen osteriaan, jonka nähtiin loistavan auringon paisteessa noin kilometrin päässä, siinä kohden, missä maantie laskeutuu järveen. Rico vakuutti, että sinne voi laskeutua toista polkua pitkin suoraan Orridosta. Veneen irtautuessa rannasta kysäisi komendööri Finotti jotakin Ricolta ja kääntyi sitten muiden puoleen huutaen:

— Rohkeutta, kreivitär! Orrido on tässä aivan lähellä.

— Tuoko se on? kysyi kreivitär toisilta osoittaen sormellaan komendööriä.

Seurue lähti liikkeelle puron uomaa pitkin seuraten Ricoa, joka hyppeli kiveltä kivelle kuin sammakko. Ensimmäisinä pysyttelivät hänen perässään Edith ja Marina, sitten tuli Ferrieri, kova kävelijä ja tottunut vuorilla-kiipeilijä. Hänen takanaan ravasi Nepo aivan vääränä ja tuskasta hikoillen kävellessään kiireesti noilla terävillä kivillä. Hän pohti, kuinka hellyttää Marinaa peräjoukossa kulkevien komendöörien suhteen, jotka olivat todella säälittäviä.

— Rakas serkkuni, sanoi Marina kääntyen ja pysähtyen. — Pyydän teitä edustamaan täällä enoani ja pitämään seuraa hänen vierailleen.

Nepo ja Ferrieri, ymmärrettyään vihjauksen, hiljensivät kulkuaan yhtyen noloina lähestyviin komendööreihin. Finotti tuli kiehuvan kuumana läähättäen, toinen taas harmissaan ja alla päin. Kun he näkivät naisten etenevän noista toisistakin, niin he menettivät kokonaan toivonsa saada heidät kiinni ja pysähtyivät hiukan henkäisemään puhkuen raivoa Marinaa kohtaan ja kiroten sitä, joka ensiksi oli keksinyt tuon mainion ajatuksen tulla tähän onnettomaan jalkojen verilöylyyn. Sillävälin Rico palasi Marinan lähettämänä katsomaan, etteivät he eksyisi tieltä. Marina ei itsekään sitä tuntenut, mutta oli antanut pojan neuvoa itseään ja kulki nyt nopeasti ja äänettömänä eteenpäin.

Edith pysytteli hänen perässään äänettömänä ja hermostuneena hänkin, mutta toisista syistä. Hänen ympärillään ja vielä enemmän hänen sisällään soi yksi ainoa sana: Italia! Italia! Siitä lähtien kun hän oli tullut palatsiin, joutuessaan joskus yksin tai jos hetkeksi ajatus isästä ja tulevaisuudesta jätti hänet, leimusi hänen sisällään tuo sana: Italia! Silloin hänen täytyi ojentaa kätensä koskettaakseen jotakin todellista, kiinteää esinettä. Katsellessaan taivaanrantaa tai jonkin kaukaisen tien valkeana häämöttävää juovaa, tunsi hän sydämensä sykkivän kiivaammin ja vajosi epämääräisen kaipuun valtaan. Nyt hän tunsi tarvetta pysähtyä yhtä mittaa, sitä mukaa kuin tie nousi, katsellakseen, kuinka vuoret hitaasti ja majesteetillisesti vyöryivät hänen eteensä, ja ihaillakseen auringon täyttämää vehreyttä, joka kiipesi aina taivaan kirkkaaseen sineen asti, ja alhaalla takanaan järveä, joka laajeni länteen päin.

— Ah! huudahti Marina solahtaen auringon paisteeseen, — olemme perillä!

Hän hyppi ilosta sukeltaen lämpimään valomereen kulkiessaan parhaillaan kahden maissipellon välissä.

Perhosia kohosi sankkana pilvenä maissin valkeista kukista, leijaili hetken niiden yläpuolella ja laskeutui taas alas.

— Se on kuin lunta, sanoi Marina kääntyen silloin ensi kertaa Edithiin päin.

Mutta Edith oli jäänyt vähän matkaa hänestä jälkeen.

— Tulevatko he? huusi Marina.

— Kuulen serkkunne äänen, vastasi Edith.

Marina irvisti.

— Tulkaa kanssani, sanoi hän.

Polku kosketti hiukan ylempänä vuoren reunustalla seisovia tallirakennuksia, joita Orridoon vievä tie kiersi. Nuo kömpelöt, karkeatekoiset tallit seisoivat keskellä suurta, haisevaa likaläjää, muutaman korkean, auringon säteiden lävistämän pähkinäpuun valoisassa varjossa. Ei kuulunut eikä näkynyt elävää sielua; kaikki oli hiljaa. Jokin unohtunut kori tallin suljettujen ovien edessä jokin kaivon reunalta riippuva nuoranpätkä, syvä laakso alhaalla ja kaukaisten, näkymättömien putousten kohina lisäsivät vain melkein painostavaa äänettömyyttä. Ricon neuvoma polku kulki tallien välitse; Marina lähti kulkemaan toista, joka vei suoraan ylös erästä kappelia kohti. Hän viittasi Edithiä istumaan ja sanoi hiljaa: — Odottakaamme kunnes he kulkevat ohi.

Tuohon kappeliin oli maalattu hyvin ruma Vapahtajan kuva orjantappuraseppele päässä, jonka alla oli kirjoitus:

»Quantunque, o passegger, ti sembri un mostro, lo sono Gesu Cristo, Signor Nostro.»

[Vaikkakin, ohikulkija, näytän sinusta hirveältä, olen Jeesus Kristus, meidän Herramme.]

Ruoho kimalteli vielä kastehelmissä ja raitis, virkistävä tuulenhenki humisutteli hiljaa pähkinäpuun lehviä.

Edith katseli tuota pyhää kuvaa, yksinkertaisen kansan kunnianosoitusta surujen kuninkaalle, ja hänen sydämensä täyttyi äärettömällä, haikealla hellyydellä. Hänen mieleensä tuli tuhansia ajatuksia tuon maalari- ja runoilijaparan uskosta, yksinkertaisista vaimoista, jotka pelloille mennessään ja sieltä väsyneinä palatessaan nostivat silmänsä noihin töherryksiin suuremmalla hurskaudella kuin mitä hän tunsi katsellessaan Luinon maalaamaa Mariaa. Hän olisi halunnut syventyä noihin ajatuksiin, mutta ei voinut; hän tunsi kylmän ja kovan kahleen sitovan itseään ja ymmärsi epämääräisesti kärsivänsä toisen, oman itsensä kanssa epäsoinnussa olevan ihmishengen läheisyydestä, hengen, jossa toiset intohimot kuohuivat ja joka oli suljettu ja ylpeä. Hänen ja auringon välillä seisoi Marina suorana, yhteenpuristetuin huulin, alas tuijottaen ja piirrellen maahan päivänvarjonsa kärjellä; hänen varjonsa lankesi raskaana Edithin ylitse tunkeutuen tämän vereen.

Sillävälin toisten äänet lähestyivät lähestymistään yhä selvempinä. Kuului nopeita askeleita ja samassa pilkisti kappelin takaa tallien välistä Ricon loistava naama esiin. Nähdessään neidit hän pysähtyi siihen paikkaansa, avaten suunsa, mutta Marinan salamannopea silmäys mykisti hänet. Hän teki hyppäyksen mulperipensaikkoon, poimi muutaman marjan ja lähti juoksujalkaa alaspäin. Komendöörien karkeat äänet kuuluivat jo tallien välistä. Komendööri Finotti kertoi likaisia juttuja mitä tarmokkaimmalla äänellä elostelijan tapaan, joka tonkii hävyttömissä sanoissa löytääkseen niistä vielä mennyttä nuoruuttaan. Kuultiin Ferrierin sanovan hänelle nauraen:

— Lanta inspiroi sinua.

Marina vilkaisi välinpitämättömänä nopeasti Edithiin; mutta tämä ei tietystikään voinut tuntea tuota roskaista kieltä, eikä siis värähdyttänyt silmääkään. Hänen toverinsa nytkähdytti olkapäitään odottaen ääneti, että äänet haihtuisivat kuulumattomiin, ja istuutui sitten Edithin viereen.

— Nuo tiedonannot, sanoi hän, — koskevat erästä henkilöä, jonka te opitte tuntemaan Milanossa.

Edith katsoi häneen ihmeissään. Marina teki hieman kärsimättömän liikkeen. Silloin Edith muisti heidän jo alkamansa ja sitten keskeyttämänsä keskustelun järvellä.

— Oletteko varma, sanoi hän, — että tulen tuntemaan tuon henkilön?

— Ainakin teidän pitäisi.

— Pitäisi?

— Aivan varmasti! Ei sentähden, että tekisitte minulle mieliksi, mutta yksinkertaisesti siksi, että niin on tapahtuva. Loppujen lopuksi, se on yhdentekevää! Te tulette tuntemaan Milanossa tämän henkilön, joka on teidän isänne ystävä.

— Onko hänen nimensä Silla?

Marinan silmät leimusivat.

— Kuinka sen tiedätte?

— Isäni on puhunut minulle tuosta herrasta ystävänään.

— Mitä teidän isänne sanoi?

Edith ei vastannut.

— Pelkäättekö? kysyi Marina tylysti.

Edith punastui.

— En tunne sitä sanaa, sanoi hän.

Hetken viivyttelyn jälkeen Edith nosti päätään ja katsoi Marinaan.

— Varmasti totuuden.

— Totuuden. Älkää puhuko totuudesta. Kukaan ei sitä tiedä. Teidän isänne sanoi kai, että olin häväissyt tuota herraa?

— Sanoi.

— Ja että hän eräänä yönä haihtui ilmaan.

— Niin.

— Aivanko todella? Eikö isänne sanonut teille missä hän nyt on? Varmasti hän sen sanoi; te ette vain tahdo toistaa sitä minulle, mutta teidän isänne on sen sanonut, aivan varmasti.

— Arvelen, sanoi Edith hiukan ylpeästi, — että keskustelujemme pitäisi olla teille täydellisesti yhdentekevät? Tiedän, että herra Silla Milanosta on isäni ystävä, jolla muuten tuossa kaupungissa ei muita tuttavia lienekään. Senvuoksi ajattelin, että te ehkä tahdoitte viitata häneen ja mainitsin hänen nimensä. Sanokaa minulle nyt, jos hyväksi näette, mitä haluatte minulta siinä tapauksessa, että tutustun tähän herraan Milanossa.