Part 4

Hän saapui tänne pari viikkoa sitten, ennen elokuun puoliväliä, yöllä, niinkuin oikea salakuljetustavara. Seuraavana päivänä minulla oli suuri dramaattinen kohtaus enoni kanssa, joka uskoo itsellään olevan oikeuden tuomita joko elämään tai kuolemaan kaikki ranskalaiset kirjani, jos tuon ne ulos huoneistani. Silloin hän heitti vihastuneena ikkunasta erään Musset-nidoksen, jonka olin jättänyt rakkaan Canalettoni eteen. Sinä päivänä näin mustan prinssin kaukaa, mutta en mennyt alas päivälliselle, vaikka eno tuli pyytämään minua aivan lauhkeana, jommoiseksi hän aina tulee raivokohtauksen perästä. Tämän jälkeisenä päivänä tuo herra matkusti pois ja palasi sitten 18 p:nä kimpsuineen kampsuineen asettuen lopullisesti tänne. Ymmärrät hyvin, että näinä kymmenenä päivänä minun on täytynyt tavata häntä.

Tiedätkö, uskon kaikki mitä puhutaan, mutta eno on valtioviisas. Hän ei ole koskaan puhunut minulle tästä herrasta, ei ennen eikä jälkeen hänen tulonsa. Muuten meidän suhteemme onkin jo käynyt sellaiseksi, että koko maailma voi mennä ja tulla, ilman että hän puhuu siitä minulle. Hän pitää tuota olentoa suljettuna kirjastossa melkein koko päivän. Pöydässä he eivät puhu muusta kuin tutkimuksistaan. Kuka ei tietäisi asian oikeaa laitaa, sanoisi, että enoni aikoo naittaa tälle Steineggen eikä minut, sillä hän antaa heidän työskennellä yhdessä ja lähettää heidät joka iltapäivä kävelylle yhdessä, vaikka sataisikin. Muuten noissa molemmissa herroissa on syntynyt salamannopea ystävyys toisiinsa. Olen jo luullakseni kuvaillut sinulle tuon äärettömän vastenmielisen olennon, joka on täällä kääntämässä saksasta enolleni. _Les Deux Font la Paire_. Muutama aika takaperin tahtoi tuo samainen olla keikari ja sukkela minua kohtaan, mutta osoitin hänelle heti selvästi paikkansa, ja nyt olen sen osoittanut myöskin hänen ystävälleen, joka jo päivän esittelyn jälkeen unohtui ojentamaan minulle kätensä. Totta puhuakseni, hän ymmärsi minut jo ilmasta ja pidättyi, ennenkuin ehti ojentaa sen, mutta aikeissa hän oli. Tuo käsi ei muuten ole ollenkaan porvarillinen, se muistuttaa enoni kättä, joka onkin rotua. Sen jälkeen hän on käyttäytynyt hyvin, jopa ylpeästikin, se täytyy tunnustaa hänen kunniakseen. Huomaan tehneeni häneen vaikutuksen aivan tahtomattani. Tunsin sen heti ensi hetkestä ja voin sen hyvin sanoakin, sillä asia on niin kovin vähän imarteleva. Minä en ole niinkuin sinä, rakas Giulia, joka viiden minuutin ajan keimailisit vaikka jonkun kauppamatkustajan kanssa, tunnusta vain rehellisesti! Musta prinssi, jos haluat tietää, näyttää noin kolmenkymmenen ikäiseltä; ei kaunis, mutta ei voi sanoa rumaksikaan, hänen silmistään ei puutu älykkyyttä ja hän voisi hyvin miellyttää kamarineitiäni. Minusta hän on vastenmielinen ja inhoittava, äärettömän inhoittava. Älä luulekaan sen johtuvan vaarassa olevan perinnön vuoksi; en osaisi alentua sellaisiin asioihin, en niitä edes ymmärräkään, ja sillä hyvä.

Mitä teen? Aina yhtä ja samaa. Luen, soitan, kirjoitan, kävelen, soutelen ja nyt ikävissäni ammun pistolillakin. Sanasta sanaan totta! Muistatko niitä kauniita salonkipistoleja, jotka isäni lahjoitti miss Sarah'lle ja minulle? Nyt neljän vuoden kuluttua muistui mieleeni, että minulla oli omani mukanani täällä ja aloin ammuskella puiston veistokuvia, etenkin erästä mustunutta Floraa, joka olisi aivan opettajattareni näköinen, jos vain voisin saada hänelle rokonarpiset kasvot niinkuin tällä oli. Onpa minulla ylimääräisiäkin huvituksia. Esimerkiksi voin jonakin iltana mennä öiseen kohtauksen, jota seudun vanha, hupsahtava lääkäri koettaa saada Fannyltä. Kiiruhdan sanomaan sinulle, että odotan aina kuuta.

Niin, ja rakkauskirjeenvaihtoni? Loppunut, rakkaani, loppunut Lorenzon viimeiseen kirjeeseen, jonka minulle lähetit. Näin ollen ei sinulla ole enää omantunnonvaivoja, eikä sinun tarvitse haettaa postista kirjeitä minun laskuuni. Hän halusi jonkinlaista taivaansinistä rakkautta, jonkinlaista filosofis-sentimentaalista suhdetta saksalaiseen tyyliin, kuvittele! ja loukkautui minun kevyestä äänilajistani. Lopettaakseen kaikki hän kirjoitti minulle pitkän sepustuksen täynnä tulta ja itsetuntoa, jaellen iskuja, jotka jäätävät veren. Sen kunnian hän kuitenkin suo minulle, että sanoo minulla olevan henkevyyttä, mutta sitten taas isku: mitä on henkevyys? Joutavaa ja koleata vetten välkettä kuun valossa. Minä kysyn puolestani: jos välkkyvät vedet ovat olevinaan henkevyyttä, niin mitä kuu sitten on? Sekin on kylmä, mutta ei joutava, vaan hyvinkin todellinen ja tuntuva. Kunhan ei hengen välke tulisi jostakin tuollaisesta kylmästä totuuden valosta, jostakin korkeasta, epätoivoisesta kaiken kieltämisestä. Silloin halveksin minäkin sitä, niinkuin tuo pedantti Lorenzo, sillä minulla on vielä usko, vaikk'ei enää se sama kuin viimeisessä messussa _San Giovanni alle case rotte_ kirkossa, jopa hyvinkin erilainen. Ah, ei ole enää ketään, joka voisi sanoa minulle: Neiti! Oi, jospa tietäisit, Giulia, mitä sydämessäni liikkuu, minkä kidutuksen minulle tuottavat unettomat yöni! Mutta et sinä eikä kukaan muukaan ole milloinkaan sitä tietävä.

Suo anteeksi, jätän sinut hetkeksi ja menen ikkunaan kuuntelemaan aaltojen juttelua.

Palaan taas luoksesi. — Onneksi aalloilla on yksitoikkoinen ääni. Ne ovat kovin köyhiä ajatuksista ja kertaavat kyllästymiseen asti sitä samaa. Tuntuu kuin ne lukisivat rukouksia. Ja uni lähestyy, lähestyy kreivitär Foscan, kreivi Nepon ja heidän matka-arkkujensa kevyiden varjojen mukana. Hyvästi, _Myosotis_.

Marina.»

Kirjoitettuaan tämän hermostuneen kirjeen donna Marina nousi ja meni peilin ääreen. Hänen hoikka, ylhäinen kaulansa kohosi väljästä aamupuvusta kuin valkeasta pilvestä, ja kahden tumman palmikon välissä näkyivät hänen pienet, hempeät, oikukkaat lapsenkasvonsa, joissa loisti kaksi suurta, läpitunkevaa silmää, jotka olivat kuin luodut hallitsemaan ja hekumoimaan. Lämmin kalpeus peitti hänen kasvonsa, kaulansa ja rintansa, jonka juova häämötti valkean kankaan lävitse. Hän katseli itseään hetken, heitti sitten päänliikkeellä molemmat hiuspalmikot hartioilleen, meni panemaan kynttilän yöpöydälle ja löi kiivaasti sen hopeajalan pöydän marmorilevyä vastaan kuin loukatakseen äänettömyyttä ja yksinäisyyttä.

Ja nyt, kun hän nukkuu tavan takaa rauhattomasti säpsähdellen lakanoidensa välissä, aivankuin jokin hellittämätön levottomuus vainoaisi häntä unessakin, nyt kun kaikki muutkin vanhan palatsin asukkaat ovat vaipuneet unen helmoihin, tahdomme hiljaa kertoa donna Marinasta ja siitä, mikä hänen sydäntään painoi.

V. OMITUINEN TARINA.

Hän oli kreivi Cesaren sisaren ja markiisi Filippo Crusnelli di Malombran ainoa tytär. Isä, lombardialainen aatelismies, oli hävittänyt runsaan omaisuutensa Pariisissa, jossa hän oli oleskellut vuosien 1849 ja 1859 välillä. Siellä Marina kadotti äitinsäkin ja joutui ankaran belgialaisen opettajattaren käsistä erään nuoren, kauniin, vilkkaan englantilaisen _governessin_ huostaan. Kun markiisi palasi takaisin Milanoon, marraskuussa v. 1859, oli Marina kahdeksantoista vuoden vanha, hänellä oli pää täynnä romantiikkaa, vierellään ajattelematon ohjaaja ja huulillaan ivallinen hymy, joka ei voittanut hänelle montakaan ystävää. Tuona talvena, 1859—60, huimapäinen markiisi jätti itsestään loistavan muiston Milanon seuraelämään, johon hän palasi Pariisista kaduilla kaikuvan postivaunun räminällä. Hän piti päivällisiä, illallisia ja tanssiaisia, joissa miss Sarah hoiti emännän virkaa. Eräät vanhat rouvat, markiisin sukulaiset, nuhtelivat tuota »rakasta Filippoa», tuoden suurella juhlallisuudella ja vakavuudella ilmi kunnioitetun kastin arvostelun. Mutta kun heidän puheillaan ei ollut minkäänlaista vaikutusta, lopettivat he kokonaan kanssakäymisen tuon »Filippo-raukan» kanssa. Huhuja alkoi kierrellä markiisin huonoista raha-asioista, ja ne olivatkin suureksi osaksi tosia, mutta jumala ties kuinka paljon samppanjaa olisi vielä voinut virrata Marinan kunniaksi, ellei hänen isänsä paljon pelätty valtasuonen ajos olisi avautunut ja vienyt muassaan, kuin salama kirkkaalta taivaalta, isän, samppanjan ja miss Sarah'n.

Kreivi Cesare d'Ormengo kutsuttiin ottamaan osaa Marinan vuoksi pidettyyn perheneuvotteluun. Ehdittiin vielä pelastaa nimen kunnia ja pieni myötäjäissumma. Kreivi Cesare ja markiisi-vainaja eivät olleet ystäviä eivätkä olleet edes tavanneet toisiaan moneen vuoteen, mutta kreivi oli Marinan läheisin sukulainen ja heistä kaikista ainoa, joka tarjosi tälle kotinsa. Marina olisi mielellään hylännyt tuon tarjouksen, jos se vain olisi ollut mahdollista. Enon ulkomuoto, tavat ja ankara puhe olivat hänestä kovin vastenmieliset, mutta ystävät onnellisilta ajoilta olivat hävinneet, hänen isänsä sukulaiset osoittivat hänelle vakavaa sääliä ja hituisen nuhdetta, joka sai tytön raivoamaan. Yksin hän ei voinut elää, ja siksi hän vastaanotti enonsa tarjouksen, teki sen kylmästi, ilman kiitollisuuden varjoakaan, aivan kuin kreivi Cesare täyttäisi vain velvollisuutensa ja hankkisi itselleen kaiken lisäksi täten seuralaisen synkkään yksinäisyyteensä. Marina ei ollut milloinkaan käynyt siellä, mutta oli useamman kerran kuullut kuvauksia tuosta »karhunpesästä» (niinkuin hänen isänsä sanoi), jonka karhu oli jättänyt v. 1831 palatakseen 28 vuoden jälkeen sinne takaisin, nimittäin vuonna 1859. Marina ei tuntenut ollenkaan kauhua tulevaa asuinpaikkaansa kohtaan, päinvastoin hänestä oli mieluista ajatella tuota yksinäistä palatsia vuorten keskellä, jossa hän elelisi kuin mikäkin karkoitettu kuningatar valmistautuen piilossa ja yksinäisyydessä vastaanottamaan taas valtaistuintaan. Sinne hautautumisen vaara ei välähtänyt hänen mieleensäkään, sillä hänellä oli sokea usko hyvään onneensa. Hän tunsi syntyneensä elämän loistoon ja ihanuuteen ja oli siten valmis odottelemaan paluutaan ylpeän välinpitämättömänä.

Hän saapui palatsiin enonsa kanssa eräänä myrskyisenä iltana. Kreivi itse saattoi sisarentyttärensä huoneisiin, jotka hän oli määrännyt Marinalle itäisessä siipirakennuksessa vuorten puolella. Ne olivat yksinkertaisen hienosti sisustetut, talvea varten oli järjestetty lämmityslaitokset, makuukamariin oli eno antanut asettaa sisarensa muotokuvan, Hayezin työtä. Marina saatatti itsensä sinne, katseli äänettömänä seiniä, kattoa, sisustusta, taulua, kuunteli enonsa selityksiä, avasi sitten ikkunat ja sanoi tyynesti haluavansa huoneen järven puolelta.

Hän rakasti laineita ja myrskyä eivätkä enon rypistynyt otsa ja salamoivat silmät peloittaneet häntä ollenkaan; kylmäkiskoisen lujana hän vastusti kaikkia tämän tekemiä huomautuksia, jotka kreivi yht'äkkiä Marinan suureksi hämmästykseksi lopetti päättäväisellä: hyvä on.

Annettuaan matalalla äänellä käskyn vanhalle taloudenhoitajattarelleen Giovannalle kreivi lähti tiehensä. Silloin taloudenhoitajatar lähti liikkeelle kynttilä kädessä ja häntä seurasi kaamea kulkue palvelijoita ja matka-arkkuja. Marina tahtoi kulkea viimeisenä nuoren kamarineitinsä Fannyn kanssa. He kulkivat koko palatsin halki, päästä päähän. Heidän astuessaan huoneesta toiseen Marina pysähtyi usein katselemaan taakseen pimeyteen, jolloin koko karavaanin oli pakko odottaa. Kaikkien kasvot kääntyivät häneen päin, vanhan taloudenhoitajattaren syvästi vakavina, palvelijain hämmästyksen ja kauhun valtaamina.

Kun kulkue saapui pylväskuistille, joka yhdisti palatsin molemmat siivet, nojautui Marina järvenpuolista kaidetta vasten heittäen silmäyksen vastapäiseen tummaan rantaan ja sanoi kulmiaan rypistäen:

— Minne viet minut?

Heti paikalla miehet laskivat matka-arkut maahan.

Vanha taloudenhoitajatar asetti kynttilän eräälle arkulle, lähestyi Marinaa ristissä käsin ja päätään pudistaen ja kuiskasi syvästi säälien:

— Kovin rumaan paikkaan, rakas, kaunis neiti.

— Silloin en tule.

— Parempi olisikin, keskeytti yksi kantajista.

— Oh, niinhän te sanotte, vastasi vanhus vakavana, — mutta entä herra kreivi? Jumala meitä varjelkoon!

— Mutta kerta kaikkiaan, huudahti Marina kärsimättömänä, — onko tämä huone vilja-aitta, kaappi vai kaivo?

— Oo, huone on kaunis.

— No mitä siis?

— Siis, huudahti edellinen puhuja, vanha, puoleksi oppinut talonpoika, — suokaa anteeksi, jos otan vapauden _loquire in tre_; mutta siellä on sisällä perkele, niin se on; en tiedä, lienenkö sanonut sen kyllin selvästi.

— Hiljaa siinä! Lähtekäämme ja olkaa varovaisia. Mitä se teihin kuuluu!

— Varovaisia? Niinpä niin, rouva Giovanna, varovaisuus neuvoo, ettemme astu sinne, emme me, ettekä te.

— Eteenpäin kaikki, sanoi Marina. — Totelkaa herra kreiviä.

Ja hän meni Giovannan kanssa.

Tämä kääntyi toisiin päin ja teki kädellään liikkeen kuin olisi ajanut kärpäsiä otsaltaan, tarkoittaen, että Marina oli hiukan sekapäinen.

He astuivat leveään käytävään ja kuljettuaan sitä puoliväliin alkoivat nousta vasemmalle vieviä portaita, kunnes saapuivat toiseen käytävään yläkerrassa.

Kun Giovanna aukaisi tuon pelätyn oven, tempaisi Marina kynttilän hänen kädestään ja astui kiireesti sisään. Hän näki jokseenkin tilavan, hyvin korkean huoneen tiilikivilattioineen; seiniä peittivät huonosti keltaiset, repeytyneet paperit, katto muodosti puoliholvin, keskellä. olevine freskomaalauksineen; sisustuksena oli suuri sängynhylky telttakattoineen, joka näytti rappiolle joutuneen aatelismiehen kruunulta, ja muutamia vanhanaikaisia tuoleja. Marina antoi avata ikkunaluukut ja heittäytyi ikkunan kaiteelle työntäen päänsä ulos pimeään ja myrskyn pauhuun, metsän ja järven sekavaan huminaan, joka tuntui hänestä nuhtelevalta ja uhkaavalta ääneltä, suuttuneen kreivin vihastuneilta ystävättäriltä, täynnä mahtavaa voimaa ja pahanilkisyyttä.

Marina viipyi siinä kauan kuin lumouksen valtaamana huomaamatta takanaan toisten kuumeista puuhailua ja säälin huudahduksia heidän pannessaan huonetta järjestykseen ja kantaessaan sinne huonekaluja ja liinavaatteita. Monet kerrat ennen hänen mieleensä oli tahtomatta ilmaantunut kuvia yksinäisistä ja synkistä paikoista, joissa hänen ajatuksensa lepäsi ilman erikoista halua, mutta myöskin ilman vastenmielisyyttä. Nyt ne palasivat taas hänen mieleensä. Ja hän muisti erään, joka oli tämän mustan erämaan kaltainen. Niin, eräänä yönä Scalan naamiohuveissa hän oli sen nähnyt; ja eräänä toisena yönä kotonaan käydessään levolle erään suuren juhlan jälkeen hänen mielessään oli välähtänyt synkkä näky vuorten yksinäisyydestä. Silloin hän ei ollut pannut paljonkaan huomiota noihin haamuihin. Ja tässä oli nyt todellisuus!

— Neiti! sanoi Giovanna arasti.

Marina ei vastannut.

— Neiti!

Äänettömyys.

— Donna Marina!

Tämä säpsähti ja kääntyi kiivaasti.

— No, mikä on?

— Täksi illaksi koettakaa tyytyä tähän. Huomenna toivottavasti herra kreivi muuttaa mielensä. Ellei, niin koetamme järjestää hiukan mukavammin. Käskettäkö vielä jotakin?

— En, hyvä on.

Annettuaan tämän lakonisen vastauksen Marina teki pari kolme, kierrosta huoneessa tullen sitten takaisin hämmästyneen vanhuksen eteen.

— Entä tuo perkele? Missä se on?

— Ah Madonna, en minä tiedä. Puhutaan niin, ymmärrättehän. En minä vain tiedä.

— Mitä puhutaan?

— Ah, älkää vain pelätkö!

— Mitä puhutaan?

— Puhutaan, että sielu täällä sisällä on erään kuolleen ihmisparan, joka kuulemma on herra kreivin isä, teidän isoisänne.

Marina nauroi.

— Enoni on siis perkeleen poika!

— Ah, jumala, mitä neiti sanookaan! Ei, isännän isä ei ollut perkele, mutta ehkä jonkinverran sille sukua. Voitte tietää, että hän piti täällä sisällä vankina rouva kreivitärtä, ei isännän äitiä, vaan ensimmäistä rouvaansa, joka oli genovalainen ja monta vertaa nuorempi häntä itseään. Täällä R...ssa on vielä vanha ukko, joka muistaa nähneensä hänet ja sanoo hänen olleen kauniin kuin pienen lapsen. No niin, tämä rouva-parka tuli hulluksi ja teki öisin runoja laulaen niitä tuntikausia samalla sävelellä, niin että R...n kalastajat kuulivat sen aina peninkulman päähän mennessään yöllä kalaan. Ajatelkaa, täytyi panna rautaristikotkin ikkunaan. Muistanpa vielä minäkin, kun vanha kreivi-vainaja antoi ottaa ne pois. Sillä minä, näettekös, olen syntynyt täällä palatsissa. Tämä rouva-parka muutti pian toiseen maailmaan, ja kun vuosia sen jälkeen herra kreivikin, teidän isoisänne kuoli, niin alkoivat ihmiset puhua, että talosta kuului outoa melua ja että se tuli juuri tästä huoneesta. Sanoivat, että Herramme oli tuominnut tuon ilkeän aviomiehen sielun jäämään tänne sisälle kuusikymmentäseitsemän kertaa pitemmäksi ajaksi kuin hänen vaimonsa oli ollut. Vielä nytkään ette löytäisi yhtä ainoata paikkakuntalaista, joka kävisi nukkumaan tänne edes miljoonastakaan.

— Tyhmää lorua, mutisi Marina. — Mitä tässä alhaalla on?

Makuuhuone, joka oli teidän isoäitinne; sen jälkeen ei siellä ole ollut ketään.

— Entä ylhäällä?

— Hedelmäin säilytyshuone.

— Ja minne päin tuo ikkuna on?

— Meren selälle, sillä olemme talon kulmauksessa

— Ja minne tuo ovi vie?

— Se vie toiseen yhtä suureen huoneeseen, jossa teidän kamarineitsyenne voi nukkua.

Tällä hetkellä kuului viereisestä käytävästä kova itkunpurskahdus ja valituksia. Fanny siellä nyyhkytti epätoivoissaan, nojaten seinää vastaan ja kerraten nyyhkytyksiensä välillä, että tahtoi pois, Milanoon, heti paikalla.

Giovanna hämmästyi nähdessään, kuinka kärsivällisen lempeänä Marina puuhaili tuon itsepäisen ja järjettömän tytön kanssa tyynnyttääkseen häntä, saamatta häneltä koskaan suoraa vastausta. Hän tahtoi Milanoon, kotiin; niin, eihän hänellä kotia ollutkaan, mutta hän olisi mennyt jonkun toisen kotiin: Milanossa oli ainakin viisikymmentä herrasperhettä, joilla oli hevoset ja vaunut ja jotka olisivat vastaanottaneet hänet kuin mannan taivaasta. Hänelle oli jo tehtykin erinomaisia tarjouksia, ennenkuin jätti Milanon. Ei hän ollut ikinä kuvitellutkaan tulevansa tällaiseen paikkaan, ja enempää kuin viikon hän ei viipyisi täällä, ei koko maailman kullasta. Ajatus, että oli nukuttava tuossa kamalassa huoneessa, teki hänet hulluksi. Niin, lahjat olivat kyllä kauniit ja hyvät, mutta enempää kuin kaksi viikkoa tai korkeintaan kuukauden hän ei täällä viipyisi; palkasta välitti hän vähän, jos jäisi, jäisi vain rakkaudesta emäntäänsä, eikä palkankoroituksen vuoksi; muuten hän ei ollut oikein tervekään, tunsi suurta tarvetta syödä jotakin ravitsevaa tai juoda jotakin väkevää. Jätettyään Giovannan huoleksi hankkia Fannylle toisen makuuhuoneen, jossakin vähän kauempana tuosta aaveiden asunnosta, palasi rauha ja Marina otti haltuunsa uuden asuntonsa.

Myös juron enonsa Marina kesytti vähitellen arvokkaalla ja hillityllä käytöksellään ilman nöyriä anteeksipyyntöjä tai hyväilyjä, jotka eivät olisi olleet kummallekaan luonteenomaisia. Nähdessään jäykän kreivin alkavan osoittaa sulamisen merkkejä, hän sulatti tämän kokonaan jollakin erikoisella jutulla tai pienellä huomaavaisuudella. Aluksi Marinan olemus tuntui kreivistä salaperäiseltä ja epäilyttävältä, ja tämän omituinen käytös tuona myrsky-yönä jäi selittämättömänä arvoituksena hänen mieleensä. Myöhemmin kreivi tarjosi hänelle toisen iloisemman huoneen palatsin vasemmassa siivessä, mutta Marina hylkäsi tarjouksen, sillä häntä miellytti tuo Giovannan hänelle kertoma peloittava taru. Vanhan palatsin yksinäisyys ja surumielisyys saivat hänen huoneensa seinien sisällä haaveellisen ja juhlallisen leiman; hän huomasi palvelijain ja talossa käyvien talonpoikien silmien seuraavan itseään ihailun ja kauhun sekaisin tuntein. Lopuksi hän sai kreiviltä luvan muuttaa ja järjestää mielensä mukaan huoneessaan, mikä Giovannasta tuntui suorastaan velhon tempulta. Hän repi keltaiset, rikkinäiset paperit seiniltä ja levitti niiden sijalle mitä ihanimpia gobeliineja, joita kreivi säilytti arvottomina ullakolla, asetutti tiilikivilattialle kiiltävän mosaiikkilaudoituksen ja pani sen päälle, vuoteen viereen ja ruskean samettileposohvan alle, mattoja ja gobeliineja. Vanha, kruunattu vuode sai jäädä, mutta sen hoviseurue lähetettiin tylysti pois. Sen sijaan tuli Milanosta joukko mahtipontisia ja teeskennellysti hymyileviä rouvia ja ritareita, viimeinen jäte Crusnelli-suvun myymättä jääneestä loistosta, komeilemaan seinille surullisen hallitsijansa ympärille.

Kun Marinan hento vartalo, puettuna taivaansiniseen, pitkälaahuksiseen pukuun, liikuskeli näiden vanhentuneiden ja sumentuneiden kuvien keskellä, näytti hän pudonneen alas katon freskosta, sen kirkkaalta taivaalta, alastoman Auroran iloisesta saattueesta, missä se johti najadien ja oreadien tansseja, pudonneen johonkin sumuiseen, maanalaiseen valtakuntaan, missä hänen nuorekas kauneutensa loisti vähemmän iloisena, vähemmän viattomana. Tuolla ruusunpunaisella jumalattarella tuolla ylhäällä ei ollut niinkuin tällä maaelämän tulta ja ajatuksen liekkiä silmissään, ja vaikkakin se kaikkine jumaluuden symboleineen kohosi ylpeään lentoonsa, niin se näytti Marinan rinnalla kunniaan koroitetulta kyökkipiialta.

Viereiseen huoneeseen, joka oli herättänyt niin suurta kammoa Fannyssä, Marina antoi asettaa Erard-pianonsa, muiston Pariisin ajoilta, ja kirjansa, jotka olivat kuin kimppu myrkyllisiä yrttejä. Englanninkielisiä hänellä oli vain Byron ja Shakespeare komeissa, kuvitetuissa painoksissa, lahja hänen isältään, Poe ja kaikki Disraelin romaanit, joka viimeksimainittu oli hänen lempikirjailijansa. Saksalaisia hänellä ei ollut ollenkaan. Hänen ainoa italialainen kirjansa oli Crusnelli-suvun historiallinen tutkielma, julkaistu Milanossa markiisi Filippon häitä varten, jossa tämän perheen juuret johdettiin erääseen herra Kerosneliin, joka oli tullut Italiaan Giovanni Galeazzo Viscontin ensimmäisen vaimon, Ranskan Isabellan, Vertun kreivittären, saattueessa. Oli siellä Dantekin, apotti Lamnais'n ranskankielisessä kaavussa, joka teki hänet Marinalle paljon miellyttävämmäksi. Häneltä ei puuttunut ainoatakaan Sandin romaania, hän omisti useimmat Balzacin teokset, Musset'n ja Stendhalin kokonaan, Baudelairen _Fleurs du mal_, Chateaubriandin _Renén_, Chamfortin ja muutamia niteitä _Chefs d'oeuvre des litteratures étrangères_ ja _Chefs d'oeuvre des litteratures anciennes_, Hachetten julkaisemina, jotka Marina oli valinnut uteliaisuuden kiihoittamana ja vähääkään välittämättä eräistä vaaroista; lopuksi oli pöydällä muutamia vihkoja _Revue des deux Mondes_ lehteä.

Talon iso vene sai väistyä syrjään laiturin seinää vastaan tehdäkseen tilaa »Nuolelle», joka tuli Como-järveltä ja oli siro ja kevyt kuin nuori tanssikoulun oppilas lihavan äidin rinnalla. Puutarhurin poika, herra Enrico, jota yleisesti nimitettiin Ricoksi, tuli tuon laivaston amiraaliksi. Alussa hän toivoi Marinan kannustamana saavansa »Nuolen» arvoisen univormun, mutta tässä suhteessa kreivi oli taipumaton, julistaen, että ihmisarvon vuoksi hän piti enemmän Ricosta ilman housuja kuin univormuun puettuna. Kun Rico uskalsi huomauttaa, että hän oli nähnyt Como- ja Lecco-järvellä monta ikäistään poikaa tyytyväisinä univormuihinsa, niin hän sai kuulla olevansa suuri aasi. Marina puetti hänet tummaan herraspukuun, niin että turhamainen Rico, punaisena kuin krapu, oli pakahtua riemuun, kunnes vihdoin tottui tuohon loistoon, niinkuin ennen isänsä leveisiin housuihin. Yksin vanha puistokin sai jotakin nuorekasta ja keikailevaa Marinan tulon jälkeen. Uusia kukkia ilmaantui kukkalavoihin, ja koskemattoman puhtaat hiekkakäytävät kiertelivät niiden ympärillä. Kunnioittava puutarhuri järjesteli lehtiä ja kukkia nuoren markiisittaren nimessä keskelle isoa, soikeaa kukkalavaa kasvihuoneen ja järveä reunustavan lehtokujan välillä. Sillä puutarhuri niinkuin muutkin palvelijat katseli Marinaan kuin tulevaisuuteen ja kilpaili muiden kanssa päästäkseen hänen suosioonsa. Paitsi Giovanna. Giovanna ei katsellut niin kauaksi, hän ei pelännyt eikä toivonut enää mitään. Uskollisena isännälleen, kunnioittavana donna Marinaa kohtaan, hän eleli hiljalleen omaa elämäänsä.

Kreivistä ei voinut sanoa, että hän olisi nuortunut niinkuin osa hänen talostaan tai alkanut kukoistaa kuin hänen puutarhansa. Ja siitä huolimatta hänenkin olennostaan ja kasvoistaan heijastui jokin uusi valo, sillä nuoruus, kauneus ja hienous yhtyneenä samaan henkilöön saavat joko tahtoen tai tahtomattaan ihmiset ja asiat ympärillään säteilemään. Hän ajoi nyt useammin partansa, eikä hänellä nähty enää noita muinaistieteellisiä hiustöyhtöjä, jotka pelästyttivät varpusetkin lentoon eikä myöskään rautakauden esi-isiltä perimiään pitkiä takkeja.

Steinegge oli Marinaa kohtaan kohtelias ja kylmä. Hän oli tullut palatsiin ehkä kuukautta ennen tyttöä, tuo erinomainen sihteeri, joka ei osannut kirjoittaa paria riviä italiaa tekemättä virheitä. Kreivi oli ottanut hänet markiisi F.S. di Creman suosituksesta käännöstöitä varten saksan- ja englanninkielestä, jota viimeksimainittua Steinegge osasi täydellisesti, hänen äitinsä kun oli ollut opettajatar Bathissa. Marinan ilmestyttyä palatsiin, oli miesparka luullut velvollisuudekseen koettaa olla sukkela ja hienosteleva tätä kohtaan, sillä kurjuus ja niin monet kärsityt katkeruudet eivät olleet voineet tukahduttaa hänestä kokonaan nuoruuden ritarillisia tunteita. Hän oli ollut urhoollinen upseeri, ensimmäisiä hevosen selässä, ensimmäisiä miekkailussa ja ensimmäisiä jalossa lemmenleikissä, sopiko hänen käydä Marinan edessä tyhmästä kirjatoukasta? Hän ryhtyi latelemaan tälle vanhanaikaisia kohteliaisuuksia ja muodista jo aikoja sitten jääneitä hienosteluja, jopa Schillerin ja Goethen runojakin. Tulos ei ollut loistava. Marina ei edes alentunut huomaamaan sihteeriä sen verran, että kasvojen liikkeellä tai ivallisella sanalla olisi osoittanut, kuinka vähän hän pani arvoa hänen kohteliaisuuksilleen, nerokkuudelleen ja vanhalle, laihalle olennolleen; ja vaikkakin häntä huvitti olla rakastettava kreiviä kohtaan, ei se merkinnyt, että hän tahtoi olla sitä kaikille. Siitä, mitä eno oli kertonut hänelle Steineggestä, päätti Marina tämän olevan alhaisen seikkailijan; hänessä, joka oli elänyt Pariisissa usein mitä sekalaisimmassa seurassa, ei tuo ihmistyyppi herättänyt minkäänlaista uteliaisuutta. Ja kaiken lisäksi hän inhosi kaikkea saksalaista, saksankieltä, henkeä, rakkautta, musiikkia, kansaa, maata, nimeä, kaikkea. Saksaa ajatellessaan hän sanoi kuvittelevansa piippua äärettömän suuren, rikkoutuneen kipsipään lihavilla, poroporvarillisilla kasvoilla, joiden auenneissa aivoissa paloi ilman liekkiä kostea, epäterveellinen tupakka ja josta lähti ulos paksuja savurenkaita, liikkuvia, sinertäviä muotoja, groteskista aina sentimentaaliseen asti, muuttuen vähitellen yhä sankemmiksi pilviksi, laskeutuen alas, kiertäen meidät sisäänsä ja estäen näkemästä ja hengittämästä. Eräänä päivänä, kun Steinegge puhui suurella lämmöllä saksalaisista naisihanteista, Margaretasta ja Lottchenista, sanoi Marina ylhäisen välinpitämättömänä: »Tiedättekö, minkä vaikutuksen minuun teidän saksalaisenne tekevät?» ja esitti hänelle tuon rakastettavan vertauskuvan. Hänen puhuessaan Steineggen kelmeille kasvoille kohosi veri aina hiusmartoa myöten ja hänen silmänsä siristyivät kahdeksi kipunaksi. Marinan lopetettua hän vastasi: »Markiisitar, tuossa vanhassa piipussa on tulta ja tulee aina olemaan, neuvon teitä varomaan sitä, sillä se polttaa.» Siitä päivästä lähtien Steinegge piti kohteliaisuudet ja runosirpaleet omana hyvänään.

Marinalla oli oma suunnitelmansa: valloittaa eno puolelleen ja päästä siten muutamaksi kuukaudeksi Pariisiin, Torinoon tai Napoliin, mihin tahansa suureen elämän ja huvitusten pyörteeseen, kunhan ei vain Milanoon, ja jättää sitten loput onnen järjestettäväksi. Sen hän oli suunnitellut jo palatsiin tulonsa iltana, miteltyään ensin voimiaan kreivin kanssa ja tunnusteltuaan mitä metallia tämä oli. Hän sai kamppailla kovin ylpeän sydämensä kanssa, joka ei tahtonut taipua teeskentelemään, vaikkakin oli menehtyä epätoivoon. Soviteltuaan ensimmäisen illan repeytymää arvokkaalla ja rauhallisella käytöksellä, alkoi hän vähitellen kehuskella palatsia, puutarhaa, ylhäisiä sypressejä, järviä ja vuoria, kuin henkilö, joka asettuu uuteen lepopaikkaansa tuntien myötätuntoa ympäristöään kohtaan ja mielellään taipuen sen tapoihin. Hän myös lopetti lukemattomat kirjeenvaihtonsa. Kreivin ei tarvinnut enää rypistää otsaansa tuolle kirjesateelle, jonka Rico toi ensimmäisinä aikoina postista. Kreivin pistopuheet noiden ystävättärien, entisten hullutus-tovereiden, suhteen olivat vähällä panna Marinan suunnitelmat kokonaan nurin, sillä vihaiset vastaukset kuristivat noina hetkinä hänen kurkkuaan ja olisivat yhdessä hetkessä tehneet tyhjäksi monien kuukausien kärsivällisen työn. Hänen rakkaat ranskalaiset kirjansa, romaaninsa ja runokokoelmansa eivät lähteneet koskaan hänen huoneistaan muuten kuin salamyhkää, kun kreivi ei ollut lähistöllä. Tämä oli ylpeä ranskalaisuuden, paitsi Bourgogne- ja Bordeaux-viinien, halveksija. Innokkaana tasavaltalaisena hänen oli tapana sanoa, että ranskalaiset rakastelivat suuria ja kauniita aatteita, mutta pilasivat ne kuin palvelustyttönsä, jättäen ne kurjaan tilaan ja häpeään, niin ettei kenelläkään ole enää halua koskea niihin. Hän halveksi heitä myöskin _Liberté, egalilé, fraternité_ -kaavakkeen keksijöinä, jossa toinen sana piiloutuu toisen taakse surmaten sen salakavalasti. Ja ollen ilman määrää niin halveksimisessaan kuin ihailussaan hänen mielestään kaikki ranskalaiset kirjailijat eivät olleet Giovannan pyykkiluettelon arvoisia, ja nykyaikainen runous ja romaani, oli se minkä kielistä tahansa, oli hänestä inhoittavaa ja vastenmielistä. »Yhteiskunta on sairas», oli hänen tapanaan sanoa, »ja nuo kirjailijat, senkin tyhmät laiskurit, kiihoittavat sitä vain yhtä mittaa».

Senvuoksi Marina ei antanut hänen nähdä ranskalaisia kirjojaan ja puhui hänelle sen sijaan usein ja vakavasti uskonnosta.

Kreivillä oli oma omintakeinen uskontonsa, ehkä ei aivan johdonmukainen, mutta luja ja sitkeä niinkuin kaikki muutkin hänen mielipiteensä. Uskoen Jumalaan ja kuolemattomaan sieluun, lähti hän tekstistä _gloria in excelsis Deo et in terra pax hominibus bonae voluntatis_, ja erotti tarkasti taivaalliset asiat maallisista. »Tietäkää», sanoi hän kerran eräälle liian innokkaalle katolilaiselle, »että isä Jumala, juhliakseen poikansa syntymää, antoi ihmisille perustuslait.» Hänen mielestään ihmiset olivat vapaat elämään maan päällä kukin seuraten sitä käsitystä hyvästä ja oikeasta, minkä kukin kykeni itselleen muodostamaan.

Marinan mielipiteet eivät olleet selvät ja tarkat. Hän oli seurannut itsetiedottomasti katolisia kirkonmenoja verensä voimasta, jossa vielä kaukaisten esi-isäin elinvoimainen usko vaikutti. Tällaiset kylmät hartausharjoitukset olivat riittäneet uskottelemaan hänelle kauan aikaa olevansa hyvä katolilainen, kunnes vihdoin ajatuksen ja selvän järjen kapina, todellisuuden ja kirjojen pohjalla, alkoi särkeä hänen henkensä kahleita, niinkuin lehdet ja kukat katkovat talven kahleet.

Nykyisessä uudessa asuinpaikassaan hän lopetti päättäväisesti kaikki uskonnolliset hartausharjoitukset. Nähdessään, ettei enonsakaan niitä noudattanut, hän toivoi tämän hyväksyvän ja puoltavan tätä päätöstä ja sen lisäksi koetti päästä selville tämän syistä, saadakseen täten varmoja ja perusteltuja todisteita uskontoa vastaan, joita uskoi uudenaikaisen ajatussuunnan varmasti omistavan. Mutta kreivi tyydytti huonosti hänen toivomuksiaan, hän ei ollut etevä uskonnonfilosofiassa ja arvosteli uskontoa enemmän historialliselta kuin filosofiselta kannalta. Se oli juuri tuo paha, joka oli syntynyt positiivisten uskontojen taistelusta, joka oli tehnyt hänestä epäilijän, mutta häntä ei kuitenkaan miellyttänyt levitellä epäuskoaan, päinvastoin hän sanoi kerran Marinalle, ettei ehkä olisi niinkään paha, jos naiset kävisivät messussa. Marina vastasi, että jos hän nyt enää uskoisi ja menisi messuun, tahtoisi hän myöskin voida sanoakin sen; mutta petoksen toimivankin puolen miehet olivat jo vallanneet itselleen.