Part 7
— On selvä, että niin teen! Tahdotteko sanoa, että Jumala rakkaudesta alentui ihmiseksi? Minä en ryhdy keskustelemaan näistä asioista, sanon vain, että kuka rakastaa ja on lisäksi älykäs, hän ei voi eikä saa luopua siitä yhteiskunnallisesta toimesta, joka hänelle kuuluu. Sanon vain, että jos teidän uskontonne kehoittaa kunnioittamaan ihmisten lainluomia eroavaisuuksia, niin sitä enemmän täytyisi sen kunnioittaa niitä eroavaisuuksia, jotka kantavat korkeamman tahdon leimaa. Teidän lähimmäisenrakkaudellanne olisi kokonaan muuta tekemistä kuin leipoilla demokraattisia tasavaltoja ja saarnata yhdenvertaisuutta talonpoikain ja muiden shakkinappulain välillä vain senvuoksi, että kaikki ovat puusta ja asuvat samalla shakkilaudalla. Rakas ystävä, siitä on jo puoli tuntia kun sanoin: shakki kuninkaalle.
— Ei käy päinsä, tässä on hevonen.
Kreivi painoi pörröisen päänsä shakkilaudan ylitse.
— Niin, sanoi hän. — Eihän tässä oikein näekään. Katsokaahan, tuliko kukaan. Ei, ei, en tahdo, että te vaivaudutte.
Kreivi nousi ja soitti itse.
— Suokaa anteeksi, sanoi Silla, — mutta on välttämätöntä, että teen teille erään kysymyksen.
— Tehkää vain.
— Teidän mielipiteenne mukaan olisi siis syntyperäkin niitä erilaisuuksia, joita on kunnioitettava?
— Se on selvä, pahus soikoon. Lahjoitan teille sadoittain nykyaikaisia aatelismies-pahasia yhdestä rovosta parin, mutta ettekö ymmärrä, että yksilöiden erilaisuus luo perheiden erilaisuuden, että vanhat suvut, jotka ovat syntyneet mahtavasta sysäyksestä ja seisoneet kautta vuosisatojen korkealla, ovat jonkinlaisia korkeampia olentoja, elävät neljä-, viisi-, kuusisataa vuotta, omistavat tavallista suuremman voiman ja kykenevät säilyttämään kauemmin hyviä tapoja keskuudessaan, asettamaan isänmaan edun ohimenevän miespolven edun yläpuolelle, saavuttamaan harvinaisen pitkäaikaisen kokemuksen valtion asioissa ja olemaan johtajina ja esimerkkinä kansalle.
— Soititteko, herra kreivi? kysyi sisään astuva kamaripalvelija.
— Kuka pahus on käskenyt teitä sulkemaan ikkunat ja luukut tuolla tapaa?
— En ole niitä sulkenut; sen teki varmastikin neiti Fanny.
Kreivi iski nyrkkinsä pöytään.
— Missä tuo neiti Fanny on?
— Luulen hänen olevan pihalla.
— Ja mitä hän siellä tekee?
Kamaripalvelija epäröi hetkisen.
— En tiedä, sanoi hän sitten.
Kreivi nousi, meni ikkunan luokse, avasi sen kiivaasti ja katsoi alas murahtaen jotakin Piemontin murteella ja sanoi sitten kamaripalvelijalle:
— Tulkoot molemmat tänne.
Kamaripalvelija kumarsi.
— Aa, te ette tietänyt! huudahti kreivi.
Tämä meni nolona tiehensä.
— Ihme kyllä, sanoi kreivi. — Tuo tohtorin-aasi pyörii sisarentyttäreni kamarineidin ympärillä kuin kyyhkynen kuhertelemassa puutarhassa!
Minuutin perästä tohtori astui tulipunaisena sisään huudahtaen: — Mikä sattuma, mikä sattuma, saavun juuri parahiksi pieneen otteluun...
— Fannyn kanssa, keskeytti kreivi.
Tohtoria nauratti kovin, kun kreivi suvaitsi olla leikkisä. Mutta kreivi näytti kaikkea muuta kuin leikkisän näköiseltä, ja tohtorin nauru hiljeni hiljenemistään. Lopuksi hän sanoi, ettei neiti Fanny voinut tulla ylös, koska hänen emäntänsä kutsui häntä.
— Minä luovutan paikkani tohtorille, sanoi Silla nousten. Tohtori vastusti, hänelle riitti seisoa ja katsella, hän ei tahtonut pelata, kreivillä ei voinut olla mitään huvia pelata hänen kanssaan. Mutta Silla ei hellittänyt; hän pelkäsi, että tulossa oli kohtaus, eikä välittänyt jäädä sen katselijaksi.
— Tulen myöhemmin takaisin jatkamaan peliä, sanoi hän.
Hänen mentyään Fanny pisti päänsä ovesta kysyen äreänä:
— Mitä käskette?
— Että astutte sisään.
Fanny raotti enemmän ovea, mutta pysyi itse paikallaan.
— Astukaa sisään! ärjäisi kreivi.
Fanny otti askeleen eteenpäin.
— Ja ettette tunkeudu availemaan ja sulkemaan ikkunaluukkuja minun huoneissani! Ja myöskin, ettette hukkaa niin paljon aikaa puutarhassa, missä teillä ei ole mitään tekemistä.
Tohtori-parka oli kuin tulisilla hiilillä; hän painoi nenänsä kuninkaan ja kuningattaren väliin tuijottaen viholliskuninkaan etenevää talonpoikaa.
— Markiisitar... alkoi Fanny taisteluvalmiilla äänellä ja kierrellen oven käsiripaa.
— Pyytäkää markiisitarta tulemaan tänne, keskeytti hänet kreivi.
Fanny meni tiehensä mutisten ja ovia paiskellen.
— Hupsu! sanoi kreivi, vetäen kuningattarensa vastapuolueen juoksijan toisesta ruudusta, jonne hän oli sen huomaamattaan muuttanut, näkemättä, että hevonen sitä uhkasi.
Hän teki toisen vedon ja lisäsi:
— Eikö teidänkin mielestänne, tohtori?
— Ehkä hiukan kevytjalkainen, niinpä niin, vastasi tohtori raukkamaisesti ja työnsi talonpojan pari askelta eteenpäin, niin että se uhkasi viholliskuninkaan talonpoikaa.
— Pankaa tarkasti mieleenne, rakas tohtori, sanoi kreivi, — ettette sotkeudu pelaamaan palvelijoiden kanssa, kun pelaatte minun talossani; teille ei koituisi siitä mitään hyötyä.
Tohtori antoi hevosensa tehdä huikean hyppäyksen.
— Mitä nyt teette? sanoi kreivi.
Tämä iski päätään kädellään, vetäisi takaisin hevosensa ja sanoi olevansa suorastaan sekaisin kovasta kuumuudesta; hän oli lähtenyt kotoaan jo kello 11 ja tehnyt neljä, viisi sairaskäyntiä auringon paahteessa.
— Oh! huudahti kreivi säpsähtäen ja katsoen kelloansa. — Ja minä kun unohdin kokonaan. Minunhan täytyy mennä eräitä ystäviäni vastaan.
Tohtori ei voinut uskoa, että tuo kiusallinen peli todellakin keskeytyisi.
— Jättäkäämme, jättäkäämme se, sanoi hän, — tulen joskus toiste.
Fanny palasi.
— Markiisitar haluaa tietää, sanoi kamarineitsyt, — mitä herra kreivi haluaa.
— Sanokaa hänelle, että pyydän häntä lopettamaan pelin tohtorin kanssa.
— Oo, herran nimessä! huudahti tohtori, — älkää suinkaan häiritkö häntä minun vuokseni!
— Menkää, sanoi kreivi.
Tohtorin silmät kiiluivat yksin jäätyään.
— Ahaa, etten sotkeutuisi pelaamaan palvelijain kanssa! sanoi hän itsekseen ja käsiään hykerrellen. — Pidä hyvänäsi!
Hiukan ennen hän oli saanut Fannyn lupaamaan, että tämä tulisi tänä yönä, heti keskiyön jälkeen, kappelin luokse, yksinäiselle paikalle järven rannalla, ei kaukana palatsista. Hän tunsi itsensä levottoman onnelliseksi ja lähti kiertämään salia etsien peiliä, josta näkisi onnellisen naamansa onnitellakseen itseään. Mutta minkäänlaista peiliä ei näkynyt, vain avatusta ikkunalasista hän voi nähdä rakastuneen muotonsa. Tohtori katsoi sitten alas pihalle, jossa kreivi oli nähnyt hänet keskustelemassa Fannyn kanssa, ja murisi:
— Kirottu ikkuna.
Siinä samassa kreivi kulki pihan poikki ja lähti sitten rohkeasti kiipeämään ylös auringon paahtamia kiviportaita suurten sypressien liikkumattomien varjojen ja välkkyvien viinilehtojen lävitse, missä etelätuuli humisten liikuskeli. Tohtori katsoi hetken hänen peräänsä ja kun oli aivan varma asiastaan, puikahti kiireesti tiehensä Fannya etsimään.
Sillävälin valkean kuningattaren ja mustan kuninkaan sotilaat seisoivat vinoittain liikkumattomina vastatusten, ihmetellen kovasti, oliko tullut rauha vai aselepo vaiko vain sotaneuvottelu. Ei kukaan koko leirissä tietänyt mitään. Kuiskailtiin niin mustien kuin valkeidenkin joukossa, että sotaa oli käyty huonosti, ilman ryhtiä, että sotaväen toiminta oli alistettu vaihtelevan ja monimutkaisen diplomatian alle, johon eri tarkoitusperiä silmälläpitäen ottivat osaa perätysten useat eri vallat. Ja todellakin, tuo oli kuin leikkisota, jota tuulet leikkivät pienen järven pinnalla, tuskin koskettaen sitä ja antaen tummien läiskien juoksennella sen aalloilla, sillä välin kuin oikea sota riehui ylhäällä, vuorten huippujen yläpuolella suurten, salaperäisten, vihamielisten pilvien välissä.
— Tässä olen, sanoi Silla astuen sisään, mutta pysähtyi samassa.
Kuinka ihmeessä täällä ei ollut enää ketään? Hän läheni shakkipöytää. Peli ei näyttänyt olevan lopussa, kaikkea muuta; sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt, ei oltu tehty kuin kaksi vetoa. Hän katsahti ympärilleen ja nähtyään tohtorin hatun ja kävelykepin eräällä tuolilla, otaksui tämän ainakin piakkoin palaavan ja istuutui ikkunan ääreen odottamaan.
Hän muisteli kreivin sanoja poliittisesta tasa-arvoisuudesta ja syntyperän etuoikeuksista. Hänen silmiinsä kohosi kuin sumea pilvi. Totta puhuen, hän ei ollut erikoisesti syventynyt näihin asioihin, mutta yliopistossa ja jälkeenkin päin häntä oli ruokittu aivan päinvastaisilla aatteilla; hän oli hengittänyt nykyaikaisen yhteiskunnan jäntevää, kansanvaltaista ilmaa eikä voinut käsittää, miten tasavaltalainen niinkuin kreivi voisi omaksua tuollaisia mielipiteitä. Nyt hän ymmärsi muutamia kreivin lauselmia ja puheita, joiden ajatuksesta hän ei ensi hetkessä ollut päässyt selville; ja hän nuhteli itseään, että liian ajattelemattomasti oli ruvennut tämän kumppaniksi.
Kun kreivi oli ilmaissut hänelle teoksen sisällön, jonka hän aikoi uskoa Sillan toimeksi ja jolle hän ehdotti nimeä: »Positiivisen politiikan aatteet», niin Silla oli kyllä lausunut julki mielipiteensä tasavallasta ja kuningasvallasta, mutta ei ohut tullut ajatelleeksi tätä toista erimielisyyttä. Kreivi oli ottanut huomioon hänen lausuntonsa ja selittänyt, ettei ikinä, ei missään tapauksessa, pyytäisi häntä uhraamaan omia mielipiteitään ja että keskustellen asiasta yleisemmin ja positiivisilla perusaatteilla he olisivat ehkä päässeet yksimielisyyteen helpommin kuin luulisikaan; joka tapauksessa he keskustelisivat ensin kaikesta. Ja he olivat käyneet viipymättä työhön, esittäen ensin nopeasti tieteen eri vaiheet kreikkalaisista lähtien. Mutta nyt Silla tunsi heidän eteensä avautuvan paljon suuremman erimielisyyden. Mitä oli tehtävä? Ryhtyäkö mielipiteiden vaihtoon kysymyksessä, jossa puutteellisten opintojen vuoksi voisi jäädä alakynteen? Siinä oli suuri vaara. Ja taas toiselta puolen, mikä ylpeys ja rohkeus kreivin sanoissa, mikä jokapäiväisten mielipiteiden ja ihmisjoukkojen halveksiminen! Olisi ollut nöyryyttävää peräytyä taistelematta, yhtyä enemmistöön ja jättää tuo mies yksin kaikkia vastaan. Ei, oli seisottava etunenässä hänen kanssaan eikä intohimojen ja kansanvaltaisten ennakkoluulojen puolella! Oli kohotettava korkealle yhdenvertaisuusaatteen suuruus ja jalous uskonnollisen hengen valossa, jonka sitten tuli korkean veljeysihanteen mukaan säännöstää sen täytäntöönpano. Oli tunnustettava rehellisesti nykyisen demokratian erehdykset, vääryydet, sokeus ja sietämättömät vaatimukset, mutta oli myöskin taisteltava, taisteltava ennen kaikkea aateliston ylpeyttä ja syntyperän oikeuksia vastaan. Tämä viimeinen ajatus alkoi kuumentaa Sillan verta, ja hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaammin työntäen tulta ja ylpeitä sanoja, jotka eivät kohdistuneet kreiviin.
Ei! Vähitellen, huomaamattaan hän kuvitteli itsensä donna Marinaa vastapäätä, näki hänen kulkevan ylpeän välinpitämättömänä ohitse, sitäkin purevampana, mitä sirompi ja hennompi hänen olentonsa oli noine kylmine silmineen, jotka iskivät kipinöitä kohdatessaan kreivin katseen. Häneen Silla kohdisti ajatuksissaan kaunopuheisuutensa. Hän ei ollut puhunut kolmea sanaa kahteenkymmeneen päivään; puhumattakin hän oli antanut Sillan ymmärtää, ettei pitänyt tätä kohteliaisuuden eikä huomion arvoisena. Ainakin Silla näin uskoi, ja jo ensimmäisistä päivistä lähtien hän oli muovaillut oman käytöksensä tämän ajatuksen mukaan, pannen ylpeyden ylpeyttä vastaan; kuitenkin hän kärsi siitä, tuntien samalla jonkinlaista katkeraa nautintoa, joka pusersi hänen sydäntään donna Marinan läheisyydessä. Ja nyt tuntui hänestä, että heidän tiensä yhtyisivät hetkeksi, että hän pysähdyttäisi tämän ja kysyisi häneltä, mitä kummaa hän ajatteli...
— No, tohtori, sanoi ääni hänen takanaan.
Silla kääntyi äkkiä. Se oli todellakin hän, donna Marina, istumassa shakkilaudan ääressä.
— Minä otan mustat, sanoi hän katsellen tarkkaavana shakkinappuloita.
Hän oli tullut hiljaa kuin hengetär, tai ehkä Silla oli vaipunut ajatuksiinsa!
Tämä ei liikahtanutkaan.
— Tohtori! sanoi Marina hämmästyneenä, kohotti päänsä ja näki Sillan.
Hän rypisti hieman kulmakarvojaan, kääntyi katselemaan tarkkaavasti shakkinappuloita ja sanoi jääkylmällä äänellä:
— Missä tohtori on?
— En tiedä, neiti.
— Sulkekaa hiukan ikkunaluukkuja, lisäsi hän hiljaa Sillaan katsomatta. Tämä ei ollut kuulevinaan, nousi ikkunan luota ja lähti menemään hänen taitseen ulos. Marina ei nostanut päätään, mutta kun Silla ehti ovelle, sanoi hän samalla äänellä:
— Pyydän teitä, sulkekaa hiukan ikkunaluukkuja.
Silla kääntyi hiljaa takaisin, kiirehtimättä, sulki luukut ja lähti taas ovelle päin.
— Osaatteko pelata? kysyi donna Marina.
Silla pysähtyi hämmästyneenä.
Marina oli lopultakin kohottanut päänsä, mutta nyt oli huoneessa pimeä, eikä Silla voinut nähdä hänen ilmettään. Ääni kaikui kuitenkin kylmän välinpitämättömänä. Silla kumarsi.
Don Marina odotti ehkä että hän tarjoutuisi lopettamaan pelin hänen kanssaan; mutta tätä tarjousta ei tullut. Silloin donna Marina viittasi oikealla kädellään vastapäätä olevaa tyhjää tuolia, ollenkaan liikuttamatta päätään. Silminnähtävästi tuo käsi ei sanonut »pyydän», vaan »sallin».
Silla tunsi itsensä raukkamaiseksi. Olikohan se tuo huoneeseen tulvinut hieno tuoksu, sama, jonka Silla oli tuntenut tulopäivänään taulugalleriassa, joka nyt pehmensi hänen ylpeytensä ja sanoi hänelle Marinan nimessä tuhansia vienoja asioita. Hän tahtoi kieltäytyä, mutta ei voinut.
— Pelkäättekö? kysyi Marina.
Silla otti tyhjän tuolin.
— Pelkään voittaa, neiti, vastasi hän.
Marina nosti silmänsä. Silla voi nyt melkein tuntea hänen kasvojensa lämmön; hän näki hyvin nuo suuret, kylmät silmät, jotka kysyivät yhdessä huulten kanssa:
— Minkä tähden pelkäätte voittaa?
— Sentähden, etten osaa tehdä itseäni ala-arvoisemmaksi kuin olen.
Marina kohotti tuskin huomattavasti kulmakarvojaan niinkuin toiset olisivat kohottaneet olkapäitään, katsoi hetken shakkilautaa pitäen etusormeaan kaarena leukaa vastaan ja sanoi:
— Minä aloitan.
Hän ojensi kätensä ja antoi sen riippua hetken nappuloiden päällä.
Kapea valojuova, joka tunkeutui sisään raollaan olevien luukkujen lomista, välkkyi vallattomilla hiuksilla, kalpealla poskella, hienon hienolla korvalla, pienellä, ilmassa riippuvalla kädellä, jonka se väritti ruusunpunaisen läpikuultavaksi, ja näytti kauniin, rauhallisen, peliin vaipuneen olennon. Silla ei ollut noin rauhallinen, hän ajatteli tahtomattaan Marinaa katsellessaan, että olisi tahtonut suudella ja purra. Donna Marina otti valkean talonpojan ja heitti sen noppamaljaan.
— Luuletteko todellakin, ettette ole ala-arvoisempi? sanoi hän.
— En tiedä, kuinka te pelaatte, vastasi Silla tehden vedon juoksijallaan.
Marina naurahti lyhyen, metallisen naurun katsellessaan vastapuolen juoksijaa ja sanoi:
— Näettekö, että minä sen sijaan tiedän, kuinka te pelaatte. Te pelaatte varovasti. Pelkäätte menettävänne ettekä voittavanne.
Tällä hetkellä tohtori raoitti ovea ja nähtyään, että peli oli täydessä menossa, pysähtyi. Marina ei näyttänyt huomaavan häntä. Tohtori sulki uudelleen hiljaa oven.
— Mitä nyt teette? jatkoi Marina virkeämmällä äänellä. — Miks'ette lähetä ulos kuningatarta? Miks'ette tee rehellistä hyökkäystä?
— Minä en hyökkää. Minulle riittää puolustaa itseäni, ja vakuutan teille, markiisitar, että voin tehdä sen aivan hyvin. Minkä tähden tahdotte, että hyökkäisin?
— Sentähden, että silloin lopettaisin pikemmin.
— Se riippuu asianhaaroista.
— Koettakaapa, sanoi Marina.
Silla painoi päänsä keskitetyn tarkkaavaisesti shakkilaudan ylitse. Donna Marina teki kärsimättömän liikkeen ja hypähti pystyyn.
— On turhaa, että mietitte noin, sanoi hän, — vakuutan teille, ettette voita. Ette voita, kertasi hän, — sekoittaen käsillään nappulat ja kaataen ne. — Minä en ole pelannut teitä vastaan muuta kuin tämän pelin, enkä ole pelaava toista.
— Sen parempi teille.
— Oh, ei parempi eikä pahempi.
— Niin, sehän on selvää, te ette ole täällä pelaamassa minua vastaan, jatkoi hän ivallisella äänellä, — te olette täällä tekemässä syviä tutkielmia kreivi Cesaren kanssa, eikö totta? Minkälaisia nuo tutkielmat ovat?
Silla nautti nähdessään hänen kiihoittuvan. Se oli jo voitto.
— Eivät ollenkaan mielenkiintoisia teille, neiti, vastasi hän.
Marina jäi hetken mietteisiinsä, sitten hän istahti uudelleen.
Mitä epäilyjä, mitä sovinnon aikeita mahtoikaan risteillä hänen päässään? Hän tarttui molemmin käsin pieneen kultaristiin, joka riippui hänen paljaalla kaulallaan, ja leikki sen kanssa painaen päänsä alas ja paljastaen hiukan pyöreitä käsivarsiaan.
— Ne ovat siis hyvin alhaisia nuo tutkielmat? sanoi hän.
— Ei suinkaan.
— Ahaa, te ajattelette siis, että ne ovat liian korkeita minulle?
— En ole sanonut sitä.
— Katsotaanpa! Matematiikkaa?
— Ei.
— Metafysiikkaa?
— Ei.
— Salatieteitä ehkä? Kreivissä onkin jotakin noitamaista, eikö teistäkin, herra... herra... Mikä teidän nimenne olikaan?
— Silla.
— Eikö teistäkin, herra Silla?
— Ei, neiti.
— Te olette hyvin päättäväinen.
Seurasi hetken äänettömyys. Kreivin ja vieraiden ääniä kuului portailta.
Silla nousi.
— Odottakaa hetkinen, sanoi Marina äkkiä. — En siedä sfinksejä edessäni. Mitä te kirjoitatte? Te ja enoni.
— Erästä ikävää kirjaa.
— Ymmärrän, mutta mitä se käsittelee?
— Poliittista tiedettä.
— Oletteko valtiomies?
— Jotakin vähän parempaa, olen taiteilija.
— Laulajako?
— Markiisitar laskee leikkiä.
— Ja te olette hyvin ylpeä.
— Ehkä.
— Ja millä oikeudella?
Sanoessaan nämä sanat Marina hymyili arvoituksellista hymyä, jonka myrkkyä Silla ei keksinyt.
— Vastustajan.
— Oo! huudahti Marina ja vihan liekki leimahti hänen silmissään.
Kumpikin ajatteli tällä hetkellä jotakin edeltäpäin määrättyä kahletta, joka yhdisti heidän tulevat kohtalonsa, vaikkakin ehkä vastustajina ja vihollisina.
— On siis totta, että te pelaatte täällä palatsissa toistakin peliä, sanoi Marina puoliääneen.
— Minä? vastasi Silta hämmästyen. — En ymmärrä, mitä tarkoitatte.
— Ymmärrätte vallan hyvin! Mutta te pelaatte varovasti, salamyhkää, ette ole vielä liikuttanut kuningatarta. Teidän kurja ylpeytenne! Ja te puhutte vastustustoimista! Ette tunne minua. Minulle on kirjoitettu jokin aika sitten, että olen ylpeä, että tahtoisin elää jossakin helmi-emo-tähdessä ja ettei tässä poroporvarillisessa planeetassa, tässä likaisessa, huonomaineisessa tähdessä ole paikkaa minulle, mihin astua jalallanikaan. Tahdon vastata, että olen löytänyt paikan ja...
— Kas tässä sisarentyttäreni, sanoi kreivi astuen sisään muutamien vieraiden kanssa.
Silla ei liikahtanut. Hän tuijotti Marinaa silmät selällään. Hänen kirjeenvaihtotoverinsa, Cecilia, oli Marina!
— Herra Corrado Silla, hyvä ystäväni, lisäsi kreivi, — jonka pää näyttää yhä vielä olevan täynnä shakkia.
VII. KESKUSTELUA.
Sinä päivänä pyydettiin piloilla Palma Vecchion venezialaista aatelisnaista astumaan ulos kehyksestään ja istuutumaan päivällispöytään. Kaunis nainen vastasi tavanmukaisella hymyllään. Vaikkakin juhlapöydässä hopeat, kristallit ja kukkaset välkkyivät, se ei kyennyt houkuttelemaan häntä, joka oli kasvanut Itämaiden loiston keskellä. Ja kuinka kurja olikaan tuo ihailijaparvi tuossa hänen jaloissaan! Se, joka pyysi häntä astumaan alas, oli Ritariston komendööri Finotti, Parlamentin jäsen, kuudennellakymmenellä, silmät tulta ja loput tuhkaa. Siellä oli komendööri Vezzakin, kaunokirjallinen oppinut, ehdokas Senaattiin ja Korkeimman Opetuksen Neuvostoon, pieni, pyöreä, täynnä oppia ja älyä, hyvin rakas monille naisille, mutta ei sille, joka ei ollut teeskentelijä eikä sinisukka ja joka nauroi noille kultasankaisille silmälaseille, tuolle lyhyen lyhyelle, harmaalle metsästyslakille ja kimmoaville kumisotamiehen muodoille. Siellä oli myöskin professori, ritari ja insinööri Ferrieri, jolla oli hermostunut kasvojen ilme, älykäs katse, skeptillinen hymy, aivot ja pääkallo yhtä kiiltävät. Ei edes hänkään voinut houkutella kaunista veneziatarta. Hän itse oli XVI:n ja toinen XIX:n vuosisadan lapsi. Ferrieri oli syntynyt taiteilijan ja runoilijan merkeissä, mutta oli siirtynyt mekaniikan alalle. Siellä oli myös nuori asianajaja Bianchi, hienosti puettu, kaino nuorukainen, hämillään kuin vastanainut nainen, kauttaaltaan vielä kotilieden lämmittämä. Hänellekin hymyili välinpitämättömänä tuo kokenut nainen. Muita uusia muotoja siellä ei ollut, ellei sellaiseksi voisi lukea tohtorin ikävännäköistä olentoa, joka oli pujahtanut kutsumatta päivällispöytään.
Nuo vieraat oli tuonut palatsiin pieni, yksinäinen, poppelipuiden välitse juokseva jokipahanen, joka virtasi järven läntiseltä puolelta. Muutamat Milanon kapitalistit olivat antaneet professori Ferrierin toimeksi lähteä katsomaan, millainen johtovoima oli tuossa järvessä, ja tutkimaan olisiko se riittävä suurta paperitehdasta varten. Professorin tuli tehdä ylimalkainen luonnos, tunnustella R...n viranomaisten mielipidettä tarvittavan tienosan rakentamista varten ja saada ehkä se luovutetuksi ilman maksua jostakin kunnalliskassasta. Hän oli erittäin kuuluisa insinööri, pari sanaa hänen allekirjoittaminaan olisi saanut ihmiset kilpailemaan osakkeista. Hän oli tuonut mukanaan sisarensa pojan, nuoren asianajajan, asian laillisen puolen hoitoa varten. Poliittinen komendööri ja kaunokirjallinen komendööri olivat lähteneet mukaan. He olivat kreivi Cesaren ja insinöörin vanhoja ystäviä ja täyttivät nyt jo vuonna 1859 antamansa lupauksen tulla käymään palatsiin.
Päivällinen oli erinomainen ja runsaasti henkevyydellä höystetty. Parlamentin jäsenen tunnuslauseet vaihtelivat kirjallisuusmiehen pilapuheiden ja insinööriprofessorin purevien epigrammien kanssa. Kreivin mahtava ääni peitti usein kaikki muut äänet, kristallien, veitsien, kahvelien ja lusikkain helinän, astioiden kalinan ja kaiken muun. Nuori asianajaja pysyi vaiti, söi vähän, joi vettä ja katseli Marinaa. Steinegge ja tohtori kuiskailivat keskenään vaihtaen jonkin harvan sanan Sillan kanssa. Tämä oli hajamielinen ja omiin mietteisiinsä vaipunut eikä usein edes vastannutkaan heille tai vastasi aivan päin seiniä.
Myöskin Marina oli vaitelias.
Molemmat komendöörit, hänen naapurinsa, etsivät apua luonnolta, taiteelta, taivaalta ja maalta saadakseen hänet puhumaan, mutta heidän ei onnistunut houkutella hänen suustaan muuta kuin harvoja, yksitavuisia sanoja. Kuitenkaan ei hänen ilmeensä eikä katse, joka ei koskaan kääntynyt Sillaan, ilmaissut minkäänlaista levottomuutta. Komendööri Vezza, joka tahtoi tietää kaikki, teki viimeisen yrityksensä ja kysyi häneltä, tunsiko hän viimeistä muotiin tullutta reikäompelua, jota kaikki Milanossa opettelivat. Marina vastasi tukahdetusti huudahtaen hämmästyksensä ja halveksumisensa joka hämmensi siinä määrin oppineen miehen, että tämä heti heittäytyi suinpäin keskusteluun toisten kanssa. Puhuttiin uudesta paperitehtaasta. Insinööri kehui uusia koneita, jotka tuotaisiin paperimassan tekoa ja käyttämistä varten. Steinegge lausui ihmetyksensä, että paperimassa oli Italiassa vielä uutuus. Sen käyttö oli levinnyt erittäin laajalle Saksissa. Vezza huomautti, että Italiassa käytettiin paperimassan osakkeita ja rääsyosakkeita, selitellen sitten makean karvain sanoin tuota teollisuus-saksalaisuutta, hänen mielestään yhtä moitittavaa kuin kirjallinen saksalaisuus. Keskustelu kävi heti vilkkaaksi. Finotti asettui Vezzan puolelle, insinööri oli heitä vastassa. Steinegge, tulipunaisena, kuohui kiukkua ja joi Sassellaa ja Baroloa haavoitettuna kansallisessa itserakkaudessaan.
— Tuo on parasta italialaista runoutta, eikö totta, sanoi hänelle nauraen insinööri.
Steinegge risti kätensä, huokasi ja nosti silmänsä taivasta kohden mitään puhumatta, niinkuin joku vanha, haltioitunut serafiimi.
— Hyvin sanottu, herra Steinegge, bravo, huusi valtiopäivämies. — Cesare, kohta saapuu, eikö totta, R...n maistraatti keskustelemaan Ferrierin kanssa. Ne pitää panna täyteen tätä Baroloa. Olkoot sitten nuo herrat kuinka raakoja tahansa, ystävämme pistelee heidät poskeensa yhden toisensa perästä.
— Ohoh, et tunne heitä, vastasi kreivi. — He tulevat juomaan minun viinini ja professorin selitykset, kehuvat kaikkea, mutta eivät päätä mitään. Ne ovat sellaista väkeä, että mitä enemmän heitä silittelet, sitä vähemmän he luottavat sinuun, eivätkä siinä kovin väärässä olekaan.
— Aa! Sillä tavalla! Mutta eihän professori tuo heille mitään lahjaa, ja onneksi hänellä on niin epäkreikkalainen profiili kuin suinkin! Eikö teistäkin, markiisitar?
Marina vastasi kuivasti, ettei hän harrastanut kreikkaa.
— Ja siitä on jo neljäkymmentä vuotta, kun hänkin on unohtamassa, että on joskus sitä harrastanut ja silloinkin huonosti, sanoi professori. — Älkää kuunnelko häntä. Muuten, en ole kreikkalainen, mutta minulla on sopimus taskussa. Kaksisataaviisikymmentä työmiestä, tusina teknikkoja ja hallintovirkamiehiä, ja esimerkki ennen kaikkea! Jos tietäisitte, kuinka monta tehdasta tuolla vedellä käytetään! Sitten tulee välttämättömäksi hankkia rautatie.
— Tavallinen todiste, kuiskasi komendööri Vezza.
— Lyhyesti sanoen, R...n maistraatin täytyy heittää syliini tie, maa-alue ja kaupunkinsa kunniakirja.
— Tuulentupia. Aa, forellia, _salmo pharius_, joesta! Nämä sinä varmasti pilaat paperillasi.
Tämän sanottuaan komendööri Vezza alkoi erittäin vilkkaan keskustelun kreivin, insinöörin ja Steineggen kanssa eri maiden forelleista, verkoista, ongista ja kalanviljelyksestä. Tällä välin poliitikko keksi keinon ryhtyä naapurinsa tohtorin kanssa läheisempään keskusteluun Corrado Sillasta keräten nautinnolla kaikki pahat puheet, jotka kulkivat nuoren miehen syntyperästä. Kun hän voi koskettaa sormellaan tuonlajista inhimillistä heikkoutta, odottamatonta, outoa puritaanin heikkoutta, niin hän oli onnellinen.
— Vai niin, sanoi komendööri Vezza, — joen forelleille pannaan siis onkeen kärpänen... tai kastemato...
— Tai saksalainen runoilija, kuiskasi insinööri.
— Ei, kuka niitä söisi? Eivät edes insinööritkään; mutta järviseutujen pormestareja onkiessa pannaan koukkuun joku yliopistollinen kuuluisuus hyviin ehdotuksiin käärittynä...
Tässä komendööri veti kiireesti käden suulleen, sillä R...n pormestari ynnä maistraatti astuivat sisään kamaripalvelijan ilmoittamina.
Yleistä liikettä, tuolien kolinaa, juhlallisia esittelyjä, äänettömyyttä, lasien kilinää, kommendööri Vezzan kaunopuhelias malja R...n kunnan tulevalle kukoistukselle, joka kunta oli tässä niin arvokkaasti ja viisaasti edustettuna. Pormestari ja maistraatti katselivat häntä kuin uneksien, epämääräisen levottomina, kuin se, joka kuulee itseään ylistettävän ylen määrin, eikä tiedä miksi ja pelkää joutuneensa johonkin sotkuun. Sitten kaikki nousivat pöydästä. Kreivi, insinööri, asianajaja ja maistraatti lähtivät neuvottelemaan yhdessä.
Komendööri Finotti tarjosi käsivartensa Marinalle kuiskaten hänelle muutaman sanan ranskaksi ja hymyillen nähtävästi viranomaisille, joista lähti vastenmielinen pulkkakankaan haju, ja hengitti helpotuksesta astuessaan ulos tuosta kuumuudesta pylväskuistikon viileään varjoon, jonne pihalta nousi kukkivan rhynchospermumin suloinen tuoksu. Järvi palatsin edustalla vaikeni, ollen suurimmaksi osaksi varjossa. Vuoret ja vesi, johon ne kuvastuivat, olivat kuin kullatut. Läntinen taivas loisti kirkkaana. Idässä Alpe dei Fiori kohotti punaisena leimuavan huippunsa synkkää myrskyä ennustavaa taivasta kohden.
— Ihanaa! huudahti komendööri Finotti nojautuen kaiteeseen, — ihanaa, mutta liian autiota. Kuinka aikanne kuluu tässä erakkomajassa, markiisitar?
— Se ei kulu ollenkaan, vastasi Marina.
— Mutta täällä kai on läheisyydessä edes joku pesty ja kammattu ihmisolento, jonka kanssa voi vaihtaa pari sanaa.
— On yksi, maalattu.
Hän osoitti tohtoria, joka seisoi pylväskuistin portailla kuunnellen suu auki Vezzan ja Steineggen erittäin vilkasta keskustelua. Silla pysytteli syrjässä katsellen pihan suihkulähdettä.
— Mutta, väitti Finotti vastaan, — Cesarella on aina vieraita. Nytkin, minusta näyttää...lisäsi hän, ääni täynnä salaisia kysymyksiä ja katsellen nuorta naista, joka työnsi ulos alahuulensa mitään vastaamatta.
— Kuinka ihmeessä hän on Cesaren ystävä? kysyi komendööri puoliääneen.
— En tiedä.
— Minä kuitenkin kadehdin häntä.
— Minkä tähden?
— Elää näin lähellä teitä!
— Voi olla hyvinkin vähän miellyttävää, ellei ole minuun makuuni, sanoi Marina äänellä ja eleellä, joka ilmaisi hänen haluavan lopettaa keskustelun.
— Vezza! huusi Finotti ääneen. — Kuinka voit seisoa ja puhua forelleista naisen läheisyydessä, sillä puhutpa forelleista tai kravuista, näen sen päältäsikin. Huomaan, että teet hyvin huonon vaikutuksen kohteliaaseen ystävääni tohtoriin.
Kohtelias ystävä purki sisältään tulvan vastaväitteitä.
— Markiisitar, sanoi Vezza lähestyen, — kuulkaa, kuinka palkitaan ystävän epäitsekkyys, joka jättää toiselle etusijan!
— Oliko se sitten teillä? kysyi Marina hymyillen omaa hymyään, ja odottamatta vastausta kääntyi hän Steineggeen päin:
— Kolme tuolia, sanoi hän.
Pylväskuistikolla oli viisi henkeä eikä yhtään ainoata tuolia.
— Kun nainen käskee, vastasi Steinegge hetken äänettömyyden jälkeen, — niin voi ratsuväen kapteeni tuoda niitä kolmekymmentäkin.
Komendööri Finotti tarkasteli Sillaa. Tämä oli kalpea ja katseli Marinaa vihan liekki silmissään, niin että tuota käytännöllisen psykologian harrastajaa alkoi hiukan epäilyttää.
— Kaikki seisovat! huomautti kreivi astuen tällä hetkellä insinöörin, asianajajan ja virkavaltaisten maistraatinherrojen kanssa pylväskuistille. Rakas Steinegge, olkaa hyvä ja sanokaa, että tänne tuotaisiin tuoleja. Professori haluaa nähdä, voisiko ja millä tavalla laittaa säännönmukaisen sulun veden nousua vastaan; ja olisiko ehkä tarvis tehdä joitakin. Minä saatan häntä. Nämä herrat haluavat mieluummin jäädä tänne.
— Me sanomme jo ehkä hyvästi, sanoi eräs maistraatinjäsen.
— Mitä hittoa! vastasi kreivi. Teidän pitää toki tervehtiä sisarentytärtäni. Jos haluatte, professori...
Professori jakoi kiireesti hymyilyjä ja kädenpuristuksia viidelle kuudelle arvokkaalle maistraatinjäsenelle ja lähti kreivin kanssa.
— Nyt panemme karhut tanssimaan, kuiskasi Finotti donna Marinalle.
Mutta karhut eivät olleetkaan niin karhumaisia kuin hän kuvitteli. Kolme heistä, viransijaiset jäsenet ja pormestari, tunsivat itsensä tarpeeksi pitääkseen visusti suunsa kiinni. Toiset kaksi, todelliset jäsenet, olisivat voineet opettaa oveluutta herra komendöörillekin. Sukkelassa suunsoitossa he eivät olleet häntä ollenkaan huonompia, ottaen huomioon, että he olivat talonpoikia, rikkaita ja lihavia, mutta oikeita kuokan ja auran varresta lähteneitä. — Olemme tyhmiä maalaisia, sanoi yksi heistä. Heillä oli erittäin hieno vaisto ivan suhteen.
Puhuttiin luonnollisesti paperitehtaasta. Finotti maalasi suurin piirtein, kuin luudalla, niitä teollisuuden ihmeitä, joita saataisiin nähdä, ja satumaisia voittoja, joita seutu tulisi tehtaasta saamaan. Nuo kaksi myönsivät nyökäytellen päitään kaikesta voimastaan ja hangaten käsiään polviinsa.
— Kylläpä maailma on tullut teräväksi! sanoi vanhempi heistä.
— Ja me pysymme aina yhtä pyöreinä, vastasi toinen. — Elleivät meitä hiukan höylää.
— Niin, rikas kunta! sanoi Finotti.