Part 19

— Ah, teidän kirjanne _Eräs Uni!_ Luen sen mielelläni, se on varma. Luemme sen yhdessä, isä, lepuuttaaksesi itseäsi Gneististä. Ole hyvä.

Hän ojensi kirjan takaisin sitä selailematta, huomaten kuitenkin omistuksen ja nuo neljä sen alle kirjoitettua riviä, ja ryhtyi taas työhönsä.

— Olen varma, että se on tavattoman kaunis ja että löydämme siitä suurta huvia, sanoi Steinegge tulipunaisena koettaen korvata tyttärensä kylmyyttä.

— Runojako?

— Ei.

— Eikö? Minä luulin teitä runoilijaksi.

— Minkä vuoksi?

— Suokaa anteeksi, rakas ystävä. Steinegge tarttui molemmin käsin nauraen ystävänsä käsivarteen. — Kravattinne vuoksi, joka aina on vinossa. Torinossa annoin tunteja eräälle nuorukaiselle, joka sanoi, että Italiassa runoilijat tunnetaan kravatista. Ettekö runoile?

— En.

— Onko se kertomus?

— On.

— Sitä on varmastikin paljon kiitetty, niin yleisö kuin sanomalehdetkin. Luonnollisestikin se on herättänyt suurta hälinää?

— Niin suurta kuin kivi, joka putoaa kaivoon. Se otettiin jääkylmästi vastaan. Se ei löytänyt ainoatakaan ihmistä, ei edes niiden harvojen joukosta, joille sitä tarjosin, joka olisi vastaanottanut sen kuin jonkun ystävän suositteleman muukalaisen, kunniallisen ja säädyllisen, joka ehkä on vailla nerokkuutta, mutta ei ole ilman sydäntä, sen voin vakuuttaa, ja joka pyytää tulla kuulluksi vain silloin kun tahdotte.

— Onko se mahdollista? Mutta tämä on varmasti kateutta, uskon.

— Ei, ei, ei. On olemassa onnettomia ihmisiä, niinkuin kirjojakin, jotka herättävät vastenmielisyyttä yksinpä kaikkein lempeimmissäkin sydämissä.

— Se on totta, rakas ystäväni, se on totta.

— Minun mielestäni ei kirjailijan pitäisi uskoa sellaista, huomautti Edith kohottamatta päätään työstään.

Silla oli vaiti.

— Minkä tähden, Edith? kysyi Steinegge.

— Sillä tämä mielipide vie häneltä uskon ja voiman ja estää häntä varmastikin tutkimasta tarkkaan teoksensa vikoja.

— Ei, sanoi Silla. — Jonkin aikaa pysytään lujina; mitä enemmän onni meitä kolhii, sitä enemmän sitä halveksitaan ja tehdään työtä, sitä enemmän koetetaan tyydyttää itseämme ja omaatuntoamme. Haavat melkein kiihoittavat ja antavat intoa; mutta sitten tuntee odottamatta piston ruumiissaan, ja silloin ei ole muu edessä kuin kaatua pää pystyssä armoa rukoilematta.

— Voi olla totta, mutta minä sanoisin, että on varottava kovasti mielikuvitusta ja ettei pidä panna onnen tiliin sitä, mikä ei siihen kuulu. Eikö teistäkin? Eikö ole miehekkäämpää olla uskomatta liiaksi onneen?

— Oo, huudahti Steinegge, — ja kuinka voit olla uskomatta onneen? Olisitko sinä maanpakolainen, melkein köyhä ja yksin vanhan tyhjäntoimittajan kanssa, ellei onnen oikkuja olisi olemassa?

Edithin silmät leimahtivat.

— Isä, sanoi hän.

Tämä ei uskaltanut vakuuttaa sanojaan tosiksi ääneen, mutta myönsi hiljaa nauraen päätään nyökäten.

Edith nousi ja meni hänen luokseen.

— Suokaa anteeksi, herra Silla, sanoi hän kiihkoisasti. — Te olette ystävämme ja otan siis vapauden sanoa isälle pari sanaa. Voitko sinä olla tietämätön sanoi hän sitten kääntyen jälkimmäiseen päin, — ettei minulle ole olemassa suurempaa onnea kuin aina elää sinun kanssasi, yksin sinun kanssasi, rakastaa sinua, palvella sinua, tuntea olevani sinun suojaamasi ja tietää että pidät minusta?

Hän sanoi tämän italiaksi ja jatkoi sitten saksaksi hellää mielenpurkaustaan. Hänen isänsä keskeytti häntä huudahduksin ja elein, löi käsillään Gneistiin ja pöytään, jokainen lihas hänen kurttuisissa kasvoissaan taisteli liikutusta vastaan. Hän oli juuri antautumaisillaan, kun yhdessä silmänräpäyksessä vetäsi kellonsa, huudahti: — Ah, G... odottaa minua! juoksi hakemaan hattunsa, teki komean tervehdyksen Sillalle ja hävisi ovesta. Edith kutsui häntä, mutta ei saanut vastausta, juoksi pidättämään häntä, mutta tämä oli jo ehtinyt portaiden päähän ilman sateenvarjoakin. Edith kävi kalpeaksi ja neuvottomaksi, mutta hillitsi heti paikalla itsensä ja sen sijaan, että olisi palannut takaisin paikalleen ikkunan ääreen, pysähtyi järjestelemään kynttilöitä ja kukkia uunin reunustalla.

— Neiti Edith, alkoi Silla oudolla äänellä.

Edith kääntyi, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

— Hyvästi.

Silla vaikeni hetken ja sanoi sitten:

— Anteeksi. Varastan teiltä vielä minuutin. Tahdoin vain sanoa, että nyt monen epävarmuuden ja vastenmielisyyden jälkeen alan todella uskoa onnen epäsuosioon.

Edith oli ääneti.

— Voitteko ymmärtää mitä tarkoitan, neiti Edith?

— Herra Silla, te olette isäni ystävä ja siis minunkin ystäväni. En ymmärrä, minkä tähden pidätte minulle tuollaisia puheita. En osaa hyvin teidän kieltänne, mutta jos te tahdotte antaa sanojen tarkoittaa enemmän kuin mitä soveliasta on, niin se ei ole oikein, enkä minä tahdo kuunnella teitä.

Hän sanoi sanat »en tahdo» ylpeän tarmokkaasti ja kiihoittuneesti. Näytti siltä, kuin hän ei olisi sanonut niitä yksistään vain Sillalle.

Silla kumarsi.

— En tarkoita, sanoi hän, — sanoillani enempää kuin soveliasta on, enkä kadu niistä ainoatakaan. Muuten olin tullut sanomaan isällenne, etten voi ottaa huomenna tuntia. Tahtoisitteko olla niin äärettömän hyvä ja ilmoittaa sen hänelle?

— Sen teen varmasti.

— Tuhannet kiitokset. Hyvästi, neiti.

Hän meni ja otti kirja-parkansa hyllyltä.

— Minkätähden? kysyi Edith.

Hän hymyili päätään pudistaen kuin sanoakseen: mitä te siitä välittäisitte?

— Isäni näki sen jo, sanoi Edith melkein kainosti, mutta tyynenä. Silla pani kirjan pöydälle, kumarsi syvään, johon Edith tuskin vastasi, ja astui ulos.

Jäätyään yksin Edith meni takaisin tuolilleen ikkunan ääreen ja tarttui nenäliinaan, jota päärmäsi isälleen. Neula oli pudonnut lattialle ja rihma haihtunut pois silmästä. Hän koetti panna sitä siihen uudelleen, mutta hänen kätensä vapisivat niin, että se oli mahdotonta. Silloin hän painoi päänsä alas kuin olisi ommellut ja kaksi suurta kyyneltä vieri kankaalle. Hän nousi, pani pois nenäliinan, meni ottamaan _Erään Unen_ ja aukaisi sen seisoen pöydän vieressä, mutta nähtyään käsinkirjoitetun omistuslauseen, käänsi sen lukematta muutamia sivuja. Sitten hitaasti selaillen sivu sivulta hän palasi takaisin omistuslauseeseen ja pysähtyi siihen... pitkäksi aikaa.

Vihdoin hän sulki kirjan kiivaasti ja pani sen kirjahyllylle Schillerin rintakuvan taakse. Mutta samassa hän katui, otti sen takaisin, pani sen rintakuvan viereen, johon hänen isänsä oli sen asettanut, ja meni avaamaan ulkoparvekkeen oven nojaten sen reunaa vastaan.

Satoi yhä ja tuuli; puiden vihertävät latvat, jotka kohoilivat siellä täällä talojen välissä, heiluivat haikean näköisinä. Kuin hämärän valkea vaate peitti sade taivaanrannan joka puolelta, ja sen alimmasta nurkasta näki jonkin verran synkeää maisemaa. Kaikki oli kuin suuri, intohimoisen surullinen taulu. Mutta Edith ei katsonut eikä nähnyt mitään. Hän etsi viileää, vapaata ilmaa ja pieniä, kylmiä pisaroita, jotka virkistivät kaikkea. Oltuaan siinä pitkän aikaa hän palasi sitten takaisin ja kirjoitti seuraavan kirjeen don Innocenzolle:

»Milanossa huhtikuun 30 p:nä 1865.

Korkeastikunnioitettu herra ja ystävä.

Otamme vastaan ystävällisen kutsunne tulla viettämään muutaman päivän talossanne ja olemme teille siitä kiitollisia! Arvelen, ettei herra kreivi voi loukkaantua, jollemme menekään palatsiin; hänkin tarvinnee lepoa kaiken sen hälinän jälkeen, joka heillä on ollut häiden vuoksi. Ja samoin isäni ja minä tarvitsemme myöskin heti lepoa ja vihreyttä. Suokaa anteeksi huono italiankielen taitoni, en tiedä kuinka ilmaista ajatuksiani. Tahdon sanoa, että tarvitsemme sitä hiljaisuutta ja lepoa, jota löytää vihreillä kedoilla ja joka on omiaan tyynnyttämään eräitä, ei aivan terveitä ajatuksia ja synnyttämään toisia, tuoreita ja yksinkertaisia; näin tarvitsemme mekin puhdasta ilmaa niinkuin puiden lehdet ja nurmi. On melkein varma, että lähdemme ylihuomenna.

Jo jonkin aikaa ei isäni ole tehnyt edistysaskeleita niinkuin toivoin, ja epäilen katkerasti itseäni. Pelkään, etten ole valinnut oikeata tietä ja etten ole osannut käyttää hyväkseni isäni suurta rakkautta minuun; tulee mieleeni, että olisi ehkä ollut parempi jo heti alussa päättäväisesti pyytää, rukoilla, vaatia, enkä varmastikaan olisi kadottanut silloin osaa vaikutusvallastani, niinkuin epäilen nyt kadottaneeni kaikkine varovaisuuksineni, ehkäpä liian turhamaisine varovaisuuksineni, antaessani hänen uskoa, että olen rauhallinen ja tyytyväinen, aivan kuin mikään pilvi ei pimittäisi sieluani.

Katsoin parhaaksi, kunnioitettava ja rakas herra, pyytää neuvoa eräältä vanhalta papilta, jonka luona kävin pääsiäisenä. Hän kehoitti minua kääntymään erikoisesti hartausharjoituksineni Neitsyt Maarian ja monien muiden pyhien puoleen. Uskon nöyrästi, että tämä on hyvää, mutta minun on tarpeen saada tietää, kuinka toimia, kuinka puhua isäni kanssa eri tilaisuuksissa; ja on tärkeätä, etten tee erehdyksiä. Minusta tuntuu, etten voi saada korkeampaa apua, ellen käytä myöskin omaa järkeäni parhaimman kykyni mukaan.

Jumala on suonut minulle jo paljon, koska isäni käy kirkossa ja rukoilee, mutta tämän saavutin jo hyvin pian, aivan alussa. Hän kuuntelee mielellään puhuttavan uskonnollisista asioista, kun väliin yritän, ja näyttää taipuvaiselta uskomaan, mutta jos koskettelen jotakin hartausharjoitusta, johon välttämättä pappikin kuuluu, niin näen, kuinka hän kärsii, kun ei voi ilmaista ankaraa vastenmielisyyttään. Ehkä ensimmäisinä aikoina, ehkäpä vielä nytkin hän voisi voittaa tuon vastenmielisyyden, jos minä pyytäisin, mutta onko minun pyydettävä? Voinko minä saattaa henkeäni kidutukseen? Voisiko tämä todella olla minun tyttärenvelvollisuuteni? Ja tulisiko siitä hyvä, Jumalalle suotuisa hedelmä? Kun ajattelen niitä äärettömiä vääryyksiä ja suuria onnettomuuksia, joita isäni on saanut kärsiä, ja hänen pitkää elämäänsä ihmisten keskuudessa, jotka eivät harrasta sielun kehittämistä, ajattelen hänen rautaista rehellisyyttään, hänen yhä vielä mitä hellintä rakkauttaan äitiäni samoinkuin minua kohtaan ja hänen taas uudestaan herännyttä uskoaan Jumalaan, niin näen hänessä suorastaan pyhän olennon, vaikkakaan hän ei harjoita uskonnollisia menoja niinkuin minä ja monet muut pikkusielut; ja minusta on väärin pakottaa hänet sellaiseen, mitä hänen sydämensä ei vielä kaipaa. Kas tässä sisäiset taisteluni.

Tunnen, kunnioitettava herra, tarvitsevani suuresti teidän elävää sanaanne, jossa on suuri valo ja voima. Ja ennen kaikkea toivon, että isäni viipyisi jonkin aikaa seurassanne. Isäni tuntee todellakin suurta myötätuntoa teitä kohtaan, jota tunnetta on mahdoton selittää hänen toisten mielipiteidensä takia. Tämä on minulle kuin mykkä viittaus erään tien lähtökohdasta.

Pitäisin rehellisyyden puutteena itsessäni, ellen nyt sanoisi Teille, että tarvitsen apuanne oman itsenikin vuoksi.

Te tiedätte millä tavalla ymmärrän velvollisuuteni isääni kohtaan. Ja olen vakuutettu siitä, että niinkuin sen ymmärrän, niin se on. Minun on kuuluttava kokonaan isälleni, jolla ei ole maailmassa ketään muuta ihmistä. Monet vuodet hän on kiertänyt yksin pitkin maailmaa kärsien rasituksia, häväistyksiä ja nälkää, sill'aikaa kuin minä elin Nassaussa rikkaana neitinä lähettämättä hänelle edes tervehdystäkään. Ja korvaukseksi tästä on hänelle kaikki inhimillinen rakkaus sydämessäni liian vähäistä. En osaa nyt ilmaista ajatustani niinkuin tahtoisin, selitän sen Teille paremmin ääneen pienessä, yksinäisessä talossanne viattomien ketojen keskellä.

Sanon vain, että hetkisen on sydämeni ollut heikko ja hauras ja antanut yllättää itsensä, ja henkeni, ponnistellen pakosta ylöspäin, on vieläkin tuskan huumaama, tuskan ja pelon ja jonkinlaisen onnen ja mielihyvän tunteen vallassa saadessani kärsiä edes tuonkaan verran isä-parkani puolesta. Tämä on kaikkea muuta kuin uskonnollinen synnintunnustus, jonka teen Teille, kunnioitettava herra, löytääkseni siinä mieluisen nöyryytyksen ja lohdutuksen, uskoen varmasti, että jumalallisia välähdyksiä on inhimillisissäkin tunnustuksissa, ja myöskin vapautuakseni salaisuuden polttavasta runollisuudesta. Suokaa minulle anteeksi tämä pitkä kirje. Minusta tuntuu kuin teille kirjoittaessani luottamukseni ja toivoni kasvaisivat. Se, mitä näen ja tunnen täällä Italiassa uskonnon alalla, ei ole useinkaan sydämeni mukaista ehkä siksi, että olen kylmä saksalainen luonne. Jos tässä on ylpeyden varjoakaan, niin sanokaa se minulle, se on huonoin taipumukseni. Varmasti olen löytävä sanoistanne sisäisen hopean harvinaisen soinnun, jolle koko sieluni avautuu.

Rukoilkaa Jumalaa puolestamme ja rakastakaa meitä.

E.S.»

Silla astui portaita alas sielussaan katkera, ivantäysi tyyneys itseään kohtaan, kuin olisi hän joka askeleella nauttien polkenut jalkainsa alle yhden noista typeristä haaveistaan, noista järjettömistä mielikuvistaan, joita hän hetki sitten oli kantanut tuonne ylös, polkenut miehekkään ylpeästi, kohottaen otsansa ja sydämensä näkymätöntä vihollista kohden. Myöskin tuolla pihalla ikuinen sade kertasi: itke, mutta häntä ei haluttanut itkeä. Kolmannen kerran petti jo hänen toiveensa rakkauteen, jossa sielun tuskaisen huudon tyynnyttyä olisi tuntenut itsensä voimakkaaksi, puhtaaksi, eikä enää milloinkaan olisi nähnyt edessään pimeässä tuon viimeisen, auttamattoman lankeemuksen synkkää haamua. Kolmannen kerran sanoi Jumala hänelle: Näetkö, kuinka ihanaa se on? Mutta et ole sitä saava. Olisiko hän itkenyt niinkuin lapsi, niinkuin raukka? Ei, ei ikinä! Hänen ylpeytensä ja synkät aavistuksensa eivät sallineet hänen edes ajatellakaan, mitä toiset tässä tapauksessa olisivat tehneet: taistella ja voittaa Edith pitkän ponnistuksen perästä. Että Edith olisi voinut teeskennellä, sitä hän ei epäillyt hetkeäkään. Häntäkö olisi rakastettu, häntäkö? Mahdotonta, senhän hän hyvin tiesi!

Kadulla muutaman askeleen päässä Steineggein ovelta hän tapasi erään toisen luokan kustantajan, jolle hänet oli muutama päivä sitten esitelty ja suositeltu kirjailijana. Tämä katsoi toisaalle ja kulki ohitse tervehtimättä. Mitä Silla siitä nyt välitti! Hän nykäytti hartioitaan. Tämän hän kyllä jaksoi kestää ja voi halveksia tuota herraa, joka luuli voivansa olla epähieno kirjailijoita kohtaan, joiden kirjoja hän ei halunnut julkaista. Hän ponnistelisi, niin kauan kuin verta riittäisi aivoissa ja sydämessä. Ja sitä hänellä vielä oli paljon, hän oli rikas omistaessaan jänteviä aatteita, hellyyttä ja vihaa. Hänellä olisi vielä paljon sanottavaa totuuden palveluksessa, paljon kauniita ja voimakkaita sivuja, ennenkuin laskeutuisi tuntemattomana ja halveksittuna päivänsä päätyttyä hautaan mukanaan tieto siitä, että oli pysynyt tasa-arvoisena kohtuuttoman Jumalan rinnalla.

Tuo ylpeä ja mahtava, hänen henkensä yksinäisyydessä syntynyt ajatus hämmästytti häntä itseäänkin ja valoi häneen pirullista voimaa. Jo ennenkin se oli häntä vietellyt, mutta hän oli sen aina työntänyt luotaan. Nyt hän antautui ja humaltui suorastaan siitä. Tuomiokirkon ohitse kulkiessaan hän tunsi halua astua sinne sisään niinkuin usein ennenkin sisäisissä taisteluissaan.

Hän istuutui keskiholvin alle lähelle ristiä. Pari kolme vanhaa, mustiin puettua naista rukoili sateisen valon hämärässä; erään messupalvelijan kiireiset askeleet kuuluivat sivuovelta päin pimeästä; muutamia ulkomaalaisia näkyi liikkuvan hitaasti kuorin ikkunain lämpimässä valossa. Silla nöyrtyi yht'äkkiä, nojasi kädet penkkiä vastaan ja pään käsiinsä ja kysyi sydämensä syvyydestä henkien Herralta: _Quid me persequeris?_

Silloin hänen sydämessään syntyi suuri, kylmä hiljaisuus, samanlainen ja vielä synkempi kuin tuomiokirkon. Näytti kuin peloittavien pylväiden varjo olisi tunkeutunut sinne musertaen jok'ainoan ajatuksen. Itse tuo tuomiokirkon sisus, tuo suunnaton graniittiin hakattu runoelma, tukeva ja salaperäinen kuin Danten _Divina commedia_ kävi hänelle täydelleen mykäksi. Jonkinlainen kiusan tunne alkoi painaa häntä. Hänen tahtonsa ponnisteli turhaan, hän ei voinut heittää päältään tuota lyijymäistä painoa. Hän koetti muistella menneitä aikoja, jolloin hän lapsena äitinsä kanssa tuli kirkkoon ja kuvitteli urkujen soidessa Itämaiden erämaita ja palmuja, merta ja mietiskelevää elämää. Ei auttanut, ei auttanut, muisti oli kuin turtunut, sydän tyhjä ja ilman kaikua. Jokin oli sen lävistänyt ja kärventänyt kuin tulella. Hän seurasi uneksivin silmin muutamia ulkomaalaisia, jotka tulivat hitaasti, hattu kädessä kuorista katsellen ylös. Synkät pylväät herättivät ikävyyttä, lattiasta kohosi kuin unen höyryä ja ovet näyttivät silloin tällöin haukottelevan. Oli kuin lyijynraskas rauha olisi vallinnut kuolleiden vesien yllä, jotka eivät huomaa vuosisatojen kulkevan ohitseen. Silla ei toistanut kysymystään, koska hänelle ei kuitenkaan tahdottu vastata. Hän etsi tarkoituksella muististaan jotakin maallisen hekumallista kuvaa. Ja hän näki itsensä purressa vastapäätä Marinaa kahden kuohuvan aallon välissä, ja tytön kasvot taipuivat häneen päin järven leimutessa salamain häikäisevässä valossa. Ja hän tunsi tytön pienten jalkojen painavan omiaan. Kylmä, ikävä kirkko lämpeni ja alkoi elää; hänelle tuotti kirpeää nautintoa katsella noita askeettisia kiviä ja pakottaa niistä esiin aistien valoa ja lämpöä, tuntea viettelijän suloisen ja voimakkaan äänen ja antautua sen valtaan. Mielikuvitus riensi toisiin kuumeisiin kuviin. Marina oli hänen kanssaan, ei enää aaltojen keskellä, vaan omassa huoneessaan palatsissa, ja sanoi hänelle: »vihdoinkin!», tarttui hänen käteensä, veti häntä hymyillen, sormi huulillaan, luokseen syvään yöhön...

Hän nousi ja lähti horjuen kirkosta. Jumala oli vastannut hänelle.

III. »ICH HABE IM TRAUM GEWEINET.»

— Oh, hyvä Jumala, Silla, mikä kauhistus! sanoi rouva de Bella astuen sisään kuin silkkipilvi, josta pari pientä hermostunutta jalkaa polki kumeasti lattiaa. — Hyvää iltaa. Oletteko odottanut minua jo kauankin? Mitä kuuluu? Hän heitti nojatuolin selkänojalle valkean turkkinsa ja ojensi Sillalle pienen, paljaan käden, jossa sormukset välkkyivät niinkuin hänen naurava suunsa ja siniset silmänsä. Hän oli puettu mustaan tylliin, jonka alla oli taivaansininen silkkipuku. Olkapäät ja erittäin kauniit käsivarret olivat paljaat, ilman ainoatakaan rannerengasta tai medaljonkia, vain kaksi suurta turkoosia sormessa, pari helmeä korvissa ja taivaansininen kukka rinnalla ja toinen vaaleissa, runsaasti puuteroiduissa hiuksissa, jotka oli koottu niskaan kuin joukko suuria, kiemurtelevia käärmeitä. Hänestä lehahti lauhkea puuterin tuoksu, joka kertoi pehmeästä ihosta.

Silla kumarsi.

— Mitä kuuluu? Oikein, Silla! Ette ole katuva, että tulitte, tiedättekö! Minulla on paljon somia asioita kerrottava teille. Istukaa! Mutta mikä kauhistus! Mitä, ettekö ollut teatterissa? Ah, ette! Kuulkaahan! Kas, nyt tulee joku. Teatterin jälkeen tulee muutamia hyviä ystäviä luokseni teelle. Tänä iltana tulee myöskin M., joka tavallisesti pieksää hiukan pianoani. Tunnetteko hänet? Hän ei ole ollenkaan pianistin tyyppi, mutta soittaa hyvin. Teidän pitää etsiä paikka minun vierelläni; lähellä, lähellä. — Oh, rakas! Muistakaa, että meillä on puhumista!

Hän nousi ja meni juuri tällä hetkellä ilmoitettua rouvaa vastaan, joka tullessaan heitti kylmän silmäyksen Sillaan ja kääntyi sitten hymyillen tervehtimään talon emäntää.

— Mikä kauhistus, eikö totta? sanoi donna Giulia.

Hän esitteli Sillan ja toisti:

— Mikä kauhistus, rakkaani!

— Tiesin sen jo edeltäpäin. Oletteko nähnyt Mirellinaa?

— Uh, uh! Hänen piti tulla tänne tänä iltana. Mutta kuinka sinä sen tiesit?

Kamaripalvelija ilmoitti taas uusia vieraita. Melkein peräkkäin astui sisään muutamia naisia ja herroja. Naiset ympäröivät Giulian siroine lörpöttelyineen, tervehdyksineen, naurahduksineen ja pehmeästi haihtuvine pikku sanoineen. Nuo valkeat, kaareutuva olkapäät keskellä vaaleansiniseen silkkiin verhottua salia kullanhohtavan, himmeän valon alla, joka tulvi kruunun palloista, näyttivät jostakin suuresta, näkymättömästä magnoliasta pudonneilta terälehdiltä. Uteliaita silmäyksiä, mustia, onnettomia hihoja, jotka ojentautuivat ryhmään etsien Giulialta hymyilyä ja kädenpuristusta. Ja tämän pieni, vaaleakutrinen pää heilahteli oikealle ja vasemmalle kevyesti naurahdellen kuin nokkelan, pienen linnun pää. Ryhmä liikahti ja hajaantui ympäri salia.

Silla oli tavannut nämä samat henkilöt jo ennen toisissa taloissa ottaessaan seuraelämään enemmän osaa kuin nyt. Naiset kuuluivat toisen luokan aateliin tai ylempään porvaristoon. Useimmilla näistä nuorista ja kauniista naisista oli niin menneiden kuin nykyistenkin rakkausseikkailujen sädekehä; heistä toiset tiesivät juuri sen, mikä riitti kiihoittamaan mielikuvitusta ja saattoi näkemään jonkun silmissä ehkä siinä olematonta kaihoa tai hehkua. Kolmea tai neljää noista samoista nuorukaisista, jotka ensin olivat piirittäneet nämä naiset ja sitten ryhmittyivät toisen tai toisen ympärille, pidettiin eräiden läsnäolevien onnellisina rakastajina. Kukaan ei olisi voinut arvata sitä heidän käytöksestään, lukuunottamatta ehkä muutamaa nopeaa mustasukkaisen epäilevää silmäystä, joka välähti salin toisesta päästä toiseen. Vähemmän varovainen oli eräs neljänkymmenen seuduilla oleva loisteliaan hienosti puettu aatelisrouva, selkä aina puoliväliin paljaana. Hän oli saapunut yksin toisten jälkeen hiukan ennen rakastajaansa, erästä nuorta tykkiväen upseeria. Kun tuo onneton puhui jonkun naisen kanssa, söivät tämän silmät hänet suorastaan.

Oli hyvin kuuma, vaikkakin oli avattu kaksi leveää ovea, jotka veivät kahteen valaistuun saliin: toinen niistä oli suurten vastaanottojen sali, keltainen, suuren suuri ja täpötäynnä koruesineitä ja antiikkisia tauluja, toinen musiikkisali, tummanpunainen, hekumallisine bajadeereineen Carraran marmorista. Mutta vaaleansinisessä salissa oli elävän kauneuden lauhkea tuoksu, joka kutsui salaisesti rakkauteen. Ja nuo tuoksuvat höyryt kohosivat Sillan päähän? hämmentäen hänen aivojaan niin monien pitkien kuukausien yksinäisen ja työteliään elämän jälkeen, sanoen hänelle, että ainoa todellinen, voimakas, vaikkakin haihtuva, vaikkakin alhainen onni, jota miehelle tarjottiin, oli olla jonkun tuollaisen ylpeän naisen mielettömästi rakastama kaikkine loiston ja synnin ihanine sivumakuineen.

— Mirellinaa ei kuulu? sanoi joku.

Jo kolmatta kertaa kerrattiin tätä samaa lausetta, mutta viimeksitullut ylhäinen rouva ei sitä kuullut.

— Kauheata, eikö totta, Laura? sanoi hänelle talon emäntä.

— Rakas... vastasi donna Laura, jonka huomio oli kiintynyt muualle. — Giboyer, eikö totta?

— Oo, mainiota! vastasi Giulia nauraen. — Enhän minä näytelmäkappaleesta puhu!

— Laura ei tietysti voinut huomata sitä, huomautti eräs toinen nainen.

— Ah, luonnollisesti!

— Nyt ymmärrän! huudahti donna Laura. — Todellakin kauheata! Mieheni sanoi sen minulle. Näin teidän kaikkien katsovan enkä ymmärtänyt miksi. Näin toisella puolella don Pippon punaisen hiustöyhdön ja erään valkean käsivarren.

— Minun mielestäni kuitenkin, sanoi eräs toinen nainen annettuaan ensin viuhkallaan pienen iskun naapurilleen, joka kuiskasi jotakin hänen korvaansa, — minun mielestäni Mirellina oli väärässä, kun lähti pois.

— Hän ilmaisi itse itsensä, lisäsi eräs nuori keikari, joka tarttui aina tilaisuuteen kääntääkseen toisten lauseita jotakin sanoakseen.

Seurasi vilkas keskustelu kaikkien kesken. Kuka moitti, kuka puolusti tätä Mirellinaa, joka oli lähtenyt pois teatterista, koska hänen rakastajansa oli hävinnyt sieltä erään seikkailijattaren kanssa. Puhuttiin paljon, mutta vältettiin jokaista liian voimakasta sanaa, käytettiin verhottuja ja hillittyjä ilmaisumuotoja peläten loukata tahtomattaan joitakuita läsnäolevista, jotka punoivat samanlaisia juonia.

— Se oli vain oikku Pippon puolelta, sanoi eräs nuori mies. — Hänhän on antanut miehelleen anteeksi niin monet kerrat, miks'ei sitten...

Seurasi lyhyt hiljaisuus, aivan kuin joku olisi sanonut jonkin verran sopimattomia sanoja.

— Ja tuo nainen, kuka hän oikeastaan on? kysyi rouva, joka ei ollut nähnyt selvästi.

Useat äänet vastasivat hänelle; nyt ei enää noudatettu minkäänlaista varovaisuutta. Hän oli venäläinen, englantilainen, amerikkalainen. Herroista oli jokainen tietävinään sen parhaiten. Hänen nimensä oli Sacha Ferline, tietysti väärä nimi. Hän oli tullut Milanoon lauluopintoja harjoittamaan ja asui Hotel de Villessä tuhlaten tavattomasti; tästä olivat kaikki yhtä mieltä. Oliko don Pippo rakastunut häneen? Kaikkea vielä! Muutamat puhuivat salaperäisesti hymyillen hänen suloistaan. Naiset kävivät muka vakaviksi ja alkoivat puhella keskenään purevan leikillisin silmäyksin.

Kamaripalvelija ilmoitti rouva Mirellin.

Kuin jäinen henkäys kävi läpi salin. Giulia, joka oli juuri teetä valmistamassa, juoksi tulipunaisena donna Mina Mirelliä vastaan, joka oli kaunis, pienenläntä, pyöreähkö, kalpea nainen mustine silmineen.

— Oo, rakas, rakas! sanoi hän. — En sinua odottanutkaan enää!

— Mitä tehdä? Mieheni lähetti kutsumaan minua teatterista Maxin vuoksi. Kyllähän hyvin tiedät, millainen mieheni on. Max oli yskinyt kerran, siinä kaikki, Mutta minut se sai aivan sekaisin... hyvää iltaa, Laura... ja tulin korvaukseksi sinun luoksesi... hyvää iltaa, Emilia. Teinkö hyvin? Hyvää iltaa. Hyvää iltaa.

Toisetkin olivat jo tyyntyneet ja ympäröivät donna Minan tervehtien häntä harvinaisen innokkaasti. Giulia palasi teensä ääreen. Naiset ja herrat jäivät seisomaan keskustellen äskeisestä näytelmäkappaleesta, Piemontin prinssistä, joka myöskin oli ollut läsnä, neiti Descléesta jota naiset arvostelivat ja josta lausuttuihin arvosteluihin herrat kohteliaisuudesta yhtyivät, vaikkakin sydämessään olivat kaikki hullaantuneita häneen. Silla, joka oli kuullut häntä vain yhden kerran rupesi häntä puolustamaan, puhuen hänen tenhoavasta katseestaan, hymystään ja älykkäästä äänestään, hänen lausuessaan suloisen vakavasti _je t'aime_, joka sai ajattelemaan kuningatar Iseultin ääntä Ranskan Marinan runossa:

La vois douce et bas li tons.

Tuossa seurapiirissä hänen puheensa into ei ollut aivan moitteetonta. Useat hymyilivät, kuitenkin useaa naista miellytti tuo nuorukainen, joka puhui sulosta ja kauneudesta sellaisella innolla. Häntä pisteltiin jollakin komparunolla pintapuolisesti, pilkallisen kylmäkiskoisesti, mutta sitten yksi ja toinen puhutteli häntä kysyen ilman muuta tungettelevasti hänen mielipiteitään ja makuaan. Kreivitär Antonietta V..., eräs hentomielinen ja ruma nainen, Heinen ja Schumannin ihailijatar, veti hänet luokseen sanoakseen kaikessa salaisuudessa hyväksyvänsä hänen puheensa ja että Desclée oli hänen mielestään kadehdittavin nainen maan päällä ja että nuo toiset eivät ymmärtäneet mitään. Hän sanoi haluavansa tietää, sopisivatko heidän mielipiteensä yhteen muissakin asioissa, kutsui hänet maanantai-vastaanottoihinsa ja tarjosi hänelle lopuksi tyhjän teekuppinsa.

Katsopa Antoniettaa! sanoi eräs rouva donna Minalle. — Nyt hän alkaa puhua ystävyydestä, etkö usko?

Mutta kuka hän oikein on? kysyi donna Mina hajamielisesti.

— Eräs Silla, silkkitehtailijoiden sukulainen, joka puolestaan tehtailee luvattomia kirjoja.

Giulia kuiskasi pari sanaa erään nuorukaisen korvaan, joka meni sitten levittelemään niitä puoliääneen sinne tänne, lähestyen hymyillen teetä hörppivää maestroa. Nuorukainen näytti pyytävän jotakin ja maestro torjuvan. Useat muutkin piirittivät nyt hänet pyytäen puhein ja elein. Donna Giulia lähetti vaikuttavan pienen pyyntönsä liikahtamatta paikaltaan. Silloin maestro antautui ja lähti, toisten huutaessa puoliääneen: bravo, musiikkisalia kohti, huoaten:

— Mutta... en todellakaan tiedä... Giulia kuiskasi vielä pari sanaa ensimmäisen ministerinsä korvaan ja kulkien Sillan ohitse sanoi tälle hiljaa ja nopeasti, häneen katsomatta:

— Te, jääkää tänne minun kanssani.

Kaikki lähtivät musiikkisaliin.

— Mitä soittaisin? sanoi maestro istuen muhkean Erard-pianon edessä kädet polvillaan ja katsellen vasemmanpuolista kynttilää.

— Soittakaa _Frühlingsnacht_, kuiskasi kreivitär Antonietta kainolla äänellään, ollen itsekin erinomainen pianisti.

—Oo, liian vähän, sanoi donna Giulian salainen lähetti. — Jokin suuri konserttikappale!

Siihen aikaan oli vielä Thalberg muodissa. Joku ehdotti hänen fantasiaansa _Unissakävijästä_.

— Kas siinä myrsky, joka pieksää pianoa! sanoi donna Giulia Sillalle, maestron notkistellessa sormiaan soittimilla kuin joku vanhentunut Jupiter.

Giulia heittäytyi nojatuoliin, josta häntä ei voitu nähdä saliin. Hänen vaaleat hiuksensa ja paljaat hartiansa tekivät ihastuttavan vaikutuksen vaaleansinistä silkkiä vastaan. Hän löi pitseillä koristetulla helmiviuhkallaan läheistä tuolia. Silla totteli.

— On olemassa eräs neiti, joka osoittaa suurta mielenkiintoa teitä kohtaan.

— Minua?

— Juuri teitä. Olkaa hyvä, Silla, älkääkä tekeytykö liian vaatimattomaksi. Vaatimattomat miehet eivät miellytä minua. Juuri teitä kohtaan. Hyvin kaunis neiti, hyvin ylhäinen, hyvin hieno ja hyvin henkevä, minun hyvä ystävättäreni lyhyesti sanoen. Tehkää kumarrus. Tämä neiti on lukenut teidän nimettömän _Unenne_ ja se näyttää miellyttäneen häntä kovin, niinkuin se miellytti minuakin.

Silla kumarsi uudelleen.

— Ja tämän neidin nimi?... sanoi hän hymyillen.

— Oo, kuinka te riennätte! vastasi donna Giulia hiljaa naurahtaen. — Ei voi tietää, mikä tämän neidin nimi on. Tämä neiti ei tunne teitä. Hän tietää vain nimenne, jonka minä ilmoitin hänelle sen jälkeen kuin olin tavannut teidät S. Giuseppe-kadulla. Muutamia päiviä ennen hän oli kysynyt sitä minulta, mutta ellei berliiniläistä ystäväämme olisi ollut ja sitten hiukan niin ja näin... Donna Giulia antoi siroin kädenliikkein sormustensa välähdellä otsallaan, — niin en varmastikaan olisi tietänyt. Täytyy sanoa, että tuo nimi oli hyvin hänen makuunsa, sillä se herätti hänessä hirveän uteliaisuuden ja mielenkiinnon. Tiedättekö? Hän tahtoi tuntea teidän elämänne, teidän tapanne, teidän tuttavuutenne ynnä kaikki ne pikkuseikat, joille me naiset panemme arvoa. Minä olin luvannut hänelle vaikka kuinka paljon tiedonantoja, toivoen, että te viime talvena olisitte näyttäytynyt hiukan useammin. Mutta te pysyitte poissa kuin mikäkin karhu. Hyvä jumala, Silla, mikä karhu te olettekin! Siis, kuulkaa, nyt teidän on tultava usein, hyvin, hyvin, hyvin usein ja annettava tutkia hiukan itseänne.

Ja hän ojensi kätensä hymyillen Sillalle, pitäen hänen kättään kauan omassaan.