Part 16

Steinegge oli tyttärensä huoneessa. Hän oli tuonut tälle suuren uutisen: insinööri Ferrieri oli muutama tunti sitten pyytänyt häneltä Edithin kättä. Steinegge-paralla oli suorastaan kuume. Hän tunsi hämärästi, että katsoen Ferrierin kykyyn ja yhteiskunnalliseen asemaan tämä oli suuri onni, tunsi, että insinöörin täytyi olla kunnon mies, sitä todisti hänen keskustelunsa tämän kanssa juuri-ikään. Ferrieri oli rehellisesti avannut hänelle sydämensä ja kertonut tapauksen Orridossa toivoen, että Edith tahtoisi vastaanottaa hänen anteeksipyyntönsä, ja puhui hänestä liikuttavalla kunnioituksella kuin kuusitoistavuotias poika. Sitten hän oli puhunut kauan itsestään ja perheestään peittelemättä hyvää tai pahaa sekä kuvaillut sitä vakavaa ja rauhallista, mutta ylhäistä elämää, jota hän tarjosi Edithille. Steinegge käsitti, että hän olisi siten kadottanut tyttärensä; se suretti häntä, ja samalla hän oli raivoissaan itseään kohtaan voittamattoman itsekkyytensä vuoksi. Hän oli siis ottanut omantunnonasiakseen kuvailla Edithille suurenmoiseksi tämän miehen ja hänen sanansa. Mutta hän oli liiaksi liikutettu voidakseen selittää asiaa niinkuin piti. Hän oli töherrellyt puheensa Terrieristä pannen yhteen nippuun alkupään ja loppupään ja silavoi häntä huudahduksillaan:

— Ylevä mies! Suuri mies! sekaantuen joka hetki ja alkaen taas uudelleen.

Kun hän pääsi loppuun, tuli Edith ja pani kätensä hänen olkapäälleen.

— Minkä neuvon annat minulle, isä? sanoi hän.

Steinegge-parka ei kyennyt vastaamaan sanoin, vaan teki tarmokkaan liikkeen, epätoivoisesti myöntäen sekä päällään että käsillään. Vihdoinkin ankarin tahdonponnistuksin hän sai änkytetyksi nämä kaksi sanaa:

— Suuri onni!

Edith puhui painaen päänsä hänen olkapäätään vastaan, sillä hän ei voinut puhua paljastetuin kasvoin sydämensä asioista.

— Tiedätkö? On olemassa jokin, joka sanoo minulle: hänellä ei ole enää isänmaata, ei vanhoja ystäviä eikä nuoruutta, mutta olen rauhallinen, koska sinä olet paikallasi hänen vierellään ja annat hänelle sydämesi ja koko elämäsi.

— Oi, ei, ei, ei, puhkesi Steinegge puhumaan.

— Se sanoo minulle niin, isä. Ja lisää vielä: et saa erota nyt isästäsi, jos...

Edith alensi ääntään:

— ... jos toivot, että kerran yhdymme kaikki ja olemme onnellisempia, paljon onnellisempia kuin noina surullisina vuosina, jolloin isäsi ponnisteli ja kärsi niin paljon minun ja sinun itsesikin tähden.

Steinegge sulki kätensä tyttärensä käden ympärille toistaen:

— Ei, ei, ei!

— Niin... ja sitten isä, sanoi Edith nostaen ylös valoisat kasvonsa, — siinä on vielä toinenkin pikku seikka. Tuo herra ei ole minun mieleiseni.

— Oo, mahdotonta! Ajattele, lapseni, kuka ties voisimme ehkä siitä huolimatta pysyä yhdessä.

— Ei, ei! Tiedät hyvin, että ensiksi tulisi minun olla hänen vaimonsa ja sitten vasta sinun tyttäresi. Ajattele! Ja entä meidän suunnitelmamme! Meidän pieni talomme ja kävelyretkemme? Ja lopuksi, voin hyvin antaa anteeksi herra Ferrierille, jos niin tahdot; mutta hän ei miellytä minua. Sanot hänelle näin: Tyttäreni suostuu ainoastaan anteeksipyyntöihinne. Eikö totta, että sanot hänelle niin, isä?

— Ei, se ei ole mahdollista, ethän suinkaan tee niin. Minä olen vanha, ja jos...

Edith pani kätensä hänen suulleen.

— Isä, sanoi hän, — miksi suret minua? Se on kuitenkin turhaa.

Steinegge ei tietänyt pitikö näyttää iloiselta vai surulliselta. Hän huitoi käsillään, teki tuhansia eleitä ja pamahdutteli teutonisia huudahduksiaan kuin shamppanjapullon korkkeja, yhden toisensa jälkeen. Ennenkuin hän lähti huoneesta, hän alkoi uudelleen pyytää Edithiä miettimään asiaa, harkitsemaan ja viivyttelemään. Vihdoinkin mentyään ulos hän palasi muutaman minuutin perästä koputtamaan ovelle sanoakseen tyttärelleen, että oli vielä aikaa muuttaa mielensä ja että voisi kysyä ensin kreivi Cesaren mielipidettäkin. Mutta Edith keskeytti hänen puheensa.

— Ainakin, sanoi hän kohteliaille tavoilleen uskollisena, — ainakin kiitän herra Ferrieriä sinun nimessäsi ja sanon hänelle: tyttäreni on kiitollinen...

— Minusta se ei ole tarpeellista, isä. Sano hänelle, että otan vastaan hänen anteeksipyyntönsä.

— Ah, hyvä.

Ja Steinegge palasi huoneeseensa juuri samalla hetkellä, kun kreivitär Fosca, nauttien mielihyvää tuntien vanhalla ihollaan Salvadorien suvun lakanoiden raikkaasta pehmeydestä, lähetti luotaan Catten sanoen:

— Se ei miellytä minua ollenkaan, ei ollenkaan. Sammuta.

Kuiskailut käytävissä hiljenivät, valon juovittamat ikkunaverhot tummuivat yht'äkkiä — toinen toisensa perästä; mutta vanha talo ei nukkunut vieläkään rauhallisesti. Läntisessä siipirakennuksessa olivat nurkka huoneen ikkunat järvelle päin avoinna loistaen kuin mahdottoman ison pöllön kellertävät silmät. Marina valvoi.

Hän oli lähtenyt kreivin luota kiusallisen ajatuksen tuottama mielipaha sielussaan, tämän viimeisten sanojen jättämä varjo sydämellään. Mielipaha syveni, varjo laajeni yhä sitä mukaa kuin nuo verhotut sanat saivat hänen mielessään määrätyn tarkoituksen ja soivat soimistaan hänen muistossaan selvinä ja peruuttamattomina, samoinkuin mustepisara pudotessaan huomaamatta imupaperille levenee levenemistään joka puolelle. Hänen kulkiessaan hitaasti kynttilä kädessään pylväskuistikon halki lattia, joka häntä kannatti, katto hänen päänsä päällä, pylväät, kaaret, kaikki olivat täynnä yhtä ainoaa, hänen omantuntonsa pohjalla lepäävää kiusallista ajatusta: kreivi Cesaren hyvyyttä. Sen miehen hyvyyttä, jota hän vihasi ja jota hänen täytyi vihata. Ei, hän ei olisi koskaan tunnustanut tätä velkaansa. Ei koskaan tuo valheellinen ääni pääsisi koskettamaan hänen vihaansa eikä hänen rakkauttaan. Ei koskaan. Hän kulki käytävään ja enon sanat raatelivat tuskallisesti hänen sydäntään; portaissa ilmaantui tämän kuva laihoine vartaloineen hänen eteensä, ja hän näki tuon suuren pään loistavan hellyyttä.

Vasta kun hän astui omaan huoneeseensa, seinien sisälle, jotka olivat imeneet hänen salaisimmat ajatuksensa, hänen olemuksensa tuoksun itseensä, jotka seisoivat vartioiden hänen asioitaan, hänen kirjeitään, hänen rakastamiensa kirjojen salaista viehätystä, vasta silloin hän tunsi itsensä voimakkaaksi, ja hänen sydämensä sumea ärtymys pääsi purkautumaan.

Niin, kultainen isku vasten kasvoja, sitä olivat kreivin sanat olleet! Siinä hänen hyvyytensä! Kiitollisuutta tämän vuoksi? Hän tunsi nousevansa maasta ylpeyden voimalla, pudistavan päältään likaisen rahan, pudistavan sen Nepo Salvadorin niskaan. Hän inhosi niitä kumpaakin samalla tavalla, vihasi niitä, rahaa vieläkin enemmän kuin miestä. Hän ei vielä milloinkaan ollut tuntenut sen inhoittavaa kosketusta, hän oli elänyt pitkän aikaa sen loisteessa näkemättä sitä, tahtomatta ajatella, että loiste hänen ympärillään oli nopeasti vierivää kultavirtaa, jota tuhannet töhryiset ja raa'at kädet toivat ja toiset samanlaiset veivät pois, eikä suinkaan hänen aateluutensa, kauneutensa ja hienon älykkyytensä loistetta. Siinä oli kyllä ollut hetkellinen pimennys heti hänen isänsä kuoleman jälkeen, mutta enemmän ihmisten kasvoilla kuin häntä ympäröivissä asioissa. Hän tiesi, että raha oli maailman jumala, ja hänestä oli huumaavaa halveksia tätä jumalaa. Hänestä oli nautinto ärsyttää ylhäisen naisen kylmyydellä rikasta porvaristoa, jonka naiset olivat aateloituneet, mutta eivät miehet. Hän olisi tahtonut, että näiden ihmisten silmissä ja otsalla olisi jo nähnyt kullan loisteen, että heidän äänessään olisi metallin sointu, että jokaisen porvarirouvan laahustin kantaisi jonon numeroita mukanaan.

Heittää hänen päälleen kultasuihku ei suinkaan merkinnyt hyvyyttä; toisille ehkä se sitä merkitsi, ei hänelle. Ennemmin se oli loukkaus, sillä kreivi Cesaren raha oli varmasti vihamielisyyden myrkyttämää. Ja vieläkin pahempi: luuliko hän täten sovittavansa ehkä monet häikäilemättömyydet, monet epäsuorat loukkaukset? Varmasti hän luuli. Kuinka ihmeessä hän ei ollut ennemmin tätä ajatellut?

Hän soitti Fannya. Fannya nauratti kovin tänä iltana, vähän väliä hän avasi suunsa kuin olisi tahtonut puhua, mutta ei uskaltanut ja näytti odottavan kehoitusta.

— Toivon, sanoi hän vihdoin aukoillen emäntänsä palmikkoa, — että jos teidän tulisi lähteä täältä, niin ette suinkaan jättäisi minua, eikö totta?

— Tee pian, vastasi Marina.

— Pian, pian. Kuinka minua miellyttääkin tuo rouva kreivitär! Kuinka hän onkin herttainen!

Ja tyttö alkoi aukoilla toista palmikkoa.

— Onko totta, ettei Veneziassa ole vaunuja? Kuitenkin on siellä aina parempi, mahtaa olla, kuin täällä, sen sanon. Eikö totta?

Marina ei vastannut.

— Kuinka, tyytyväinen rouva kreivitär olikaan tänä iltana! Melkeinpä hän oli suudella minua. Ihmisparka! Hän pitää minusta todellakin. Sanoi, että olen oikea aarre. Rouva parka! Ei minun oikein sopisi kerrata sitä, mutta niin hän vain sanoi. Niin sanoo neiti Cattekin, tuo neiti Catte-parka, että sellaisia kamarineitejä kuin minä ei heidän seuduillaan olekaan. Niin, on hänkin hyvä. Pitäisi nähdä, kuinka hyvin hän neuloo! Neuloo melkein yhtä hyvästi kuin minä. Hän sanoi minulle juuri...

— Nopeammin.

— Teen, teen. Hän sanoi minulle, että herra kreivi oli tahtonut melkein syödä hänet, koska...

— Oletko lopettanut?

— Kyllä, rouva.

— Hyvä, mene tiehesi.

— Ettekö tahdo, että riisun teidät?

— En, en tahdo mitään. Mene.

Fanny epäröi hieman.

— Oletteko suuttunut minuun?

— Olen, sanoi Marina päästäkseen hänestä pikemmin, — olen suuttunut. Mene.

Ja hän nousi pudistaen tummaa hiusvirtaa, joka putosi hänen kampausvaippansa ylitse.

— Minkä tähden olette suuttunut? kysyi Fanny.

— En minkään vuoksi, mene tiehesi.

— Kuulijaa, alkoi Fanny tulipunaisena, — jos se sattuisi olemaan joidenkin valehtelijoiden vuoksi, jotka täällä talossa kertovat kaikenlaisia juttuja, niin älkää välittäkö uskoa niihin, sillä nuoria ja kauniita herroja olen tuntenut moniakin, eikä kukaan ole koskaan koskettanut sormeanikaan...

— Riittää, riittää, riittää! keskeytti hänet Marina, — en tiedä, mitä tahdot sanoa, enkä välitä tietää. En ole suuttunut. Minua nukuttaa. Mene, mene.

Fanny meni.

— Aa, ihastuttavaa, mutisi Marina jäätyään yksin. — Mainiota tämä!

Sitten hän luki rouva de Bellan kirjelapun.

Hän ei löytänyt enää edellisiä tunnelmiaan. Kaikkea muuta! Giulia oli päässyt selville Corrado Sillan jäljistä, oli kirjoittanut heti, ja kirje oli saapunut vähän sen jälkeen kuin hän, Marina, oli luvannut naida Nepon. Entä sitten? Oliko siinä kohtalon sormi, niinkuin hän aluksi oli luullut? Hän tiesi, että Silla oli Milanossa ja tunsi tämän asunnon. Mikä ihme! Sen hän olisi saanut joka tapauksessa tietää Edithiltä muutaman päivän perästä. Mutta oliko siinä pienintä vihjaustakaan, että Silla aikaisemmin tai myöhemmin palaisi takaisin palatsiin? Ei ollut. No niin? Mitä tämän epätietoisen kohtalon toimeton odotteleminen voi hyödyttää?

Hänen ajatuksensa pysähtyivät tähän kysymykseen ja haihtuivat yht'äkkiä jättäen jälkeensä äärettömän tyhjyyden tunteen. Kaikki hänen aistinsa pingoittuivat vaistomaiseen jonkin merkin, jonkin esineiden äänen odotukseen vastaukseksi tehtyyn kysymykseen. Kaukaa kuului oven kumea kolahdus, sitten oli kaikki hiljaa. Ei atomikaan liikkunut yön raskaassa hiljaisuudessa. Tummat seinät eivät puhuneet enää Marinalle, eivät myöskään esineet huoneen hämärässä, sulkeutuneina painavaan liikkumattomuuteensa. Himmeät välkkeet katselivat häntä ilmeettöminä kuin aaveiden silmät kiiltävän järven salaisista syvyyksistä. Äkkiä hänen ajatuksensa heräsi taas ja hänen sydämensä kutistui kokoon.

Hän näki itsensä nousemassa matkavaunuihin Nepo Salvadorin rinnalla, kuuli piiskan läimäyksen, joka hajoitti kaikki hänen tyhmät mielikuvansa, tunsi vaunujen nykäyksen ja Nepon himokkaat käsivarret. Silloin hän nousi inhon voimistamana; se ei ollut mahdollista, Nepon syliin hän ei milloinkaan vaipuisi, olkoon tuo narri sitten hänen aviomiehensä tai ei! Mutta tämä ajatus toi mukanaan toisen.

Hän oli sulkenut kirjeen salkkuun ja mennyt panemaan aamuvaippansa matalalle istuimelle peilipöydän eteen. Siihen hän vaipui istumaan ja katsoi vaistomaisesti kuvaansa peilistä, jota kaksi kultahaaraista kynttilää valaisi molemmin puolin. Hän katseli itseään tuosta puhtaasta kuvastimesta, kynttilän valon langetessa ylhäältä hänen hiuksilleen, hartioilleen, rinnalleen; se näytti paljastavan hekumallisen merenneidon puhtaassa ja syvässä vedessä. Kiiltäväin hiusten alla kumartuivat läpikuultavan varjon verhoamat kasvot, leuka nojasi kättä vastaan, joka oli käsivartta paljon valkoisempi, niin että sitä tuskin erotti rinnan kullalle vivahtavasta puhtoisuudesta ja pitsien kuohuista, jotka ympäröivät tuota alastomuutta. Hartiat eivät muistuttaneet ollenkaan Palman aatelisnaisen mahtavia hartioita. Kuitenkaan niissä ei huomannut merkkiäkään laihuudesta, ja niiden hennossa sulossa ja ääriviivojen muodossa oli jotakin haurasta, jonkinlainen ylpeyden ja älykkyyden henki, joka loisti myöskin suurissa, vaaleansinisissä silmissä ja kevyesti rintaa vastaan painuneissa kasvoissa. Eivät koskaan, koskaan vielä rakastajan huulet olleet koskettaneet noita kasvoja! Väristen kuvitteli Marina silloin, että eräs, jonka kasvot hän oli nähnyt viimeksi salamain välkkeessä, saapuisi kuumeisen ja pimeän yön halki kaukaa maan kiihkeiden äänien ja oman toivonsa humaltamana, lähestyisi lähestymistään ja yön varjoja mykempänä astuisi palatsin aukenevista ovista sisälle, nousisi haparoiden portaita, työntäisi hänen ovensa auki...

Hän kohosi seisoalleen nimettömän ahdistuksen tukahduttamana, veti pitkään henkeään löytääkseen viihdytystä, mutta lämmin, tuoksuava ilma oli kuin tulta. Hän rakasti, rakasti ja kutsui häntä puristaakseen hänet käsivarsiensa väliin! Kiihkeänä hän puhalsi kynttilät sammuksiin, vajosi polvilleen tuolinsa viereen, syleili sen selkämystä ja pusertaen kasvonsa sitä vastaan puri sitä hampaillaan.

Siinä hän lepäsi pitkän hetken aivan liikkumattomana, vain hartiat kohoilivat taajaan ja ankarasti nytkähdellen. Vihdoin hän nousi synkkänä ja mietteissään.

Miks'ei hän ollut pidättänyt Sillaa kuultuaan tuon peloittavan nimen?

Miksi, vaikka olikin sillä hetkellä kadottanut kyvyn liikkua, tuntea ja tahtoa, miksi hän ei ollut kuitenkin jo samana yönä hyökännyt umpimähkään intohimonsa vaiston ohjaamana purren perään, hänen luokseen, jota hän ilman pienintäkään epäilyä oli raivostaan ja harmistaan huolimatta rakastanut jo heti ensi näkemältä, joka oli pusertanut häntä rintaansa vastaan sanoen häntä Ceciliaksi. Eikö täten täyttynyt käsikirjoituksen ennustus, että häntä rakastettaisiin tämännimisenä? Miks'ei rientää etsimään häntä heti paikalla? Minkä tähden tämä ilveily Nepo Salvadorin kanssa?

Siinä oli kyllä syynsä, syy, jota Marina ei saanut pitkäksi aikaan mielestään.

Nuo käsikirjoituksen viimeiset sanat! »Antaa Jumalan toimia. Olkoot lapsia, lastenlapsia, sukulaisia, kosto on hyvä heille kaikille. Täällä odota sitä, täällä.» Ja eivätkö tapauksetkin antaneet jo epämääräisesti aavistaa, kuinka hän voisi saavuttaa koston ja rakkauden yhdellä kertaa?

Luottamus palasi. Hän nousi, sytytti kynttilän ja meni toisen huoneen kynnykselle katsomaan arkkua, joka säilytti salaisuutta. Se seisoi seinän varjossa, melkein näkymättömänä, mustana valkeine leikkauksineen kuin mikäkin sarkofagi salaperäisine kirjoituksineen. Marina katsoi siihen, kynttilän vapisevan liekin kullatessa hänen hiuksiaan ja levittäessä valoaan pieneen ympyrään hänen ympärilleen lattialle ja seinille. Hänen edessään maassa värisi kynttiläjalan pyöreä varjo. Silloin valtasi ja kivetytti hänet yhtäkkiä muuan hänen salaperäisistä menneisyyden muistoistaan. Hänestä tuntui, kuin kerran ennenkin, vuosia takaperin, hän olisi seisonut tällä samalla kynnyksellä, puolipukeissaan, hiukset hajallaan ja nähnyt jalkainsa edessä kynttiläjalan värisevän varjon, ympärillään pienen valokehän ja edessään mustan arkun salaperäisine kirjoituksineen.

KOLMAS OSA

ERÄS KEVÄTUNELMA

I. HUHTIKUUSSA.

— Koira on uskollinen.

— _Der Hund treu ist_.

— Ehei, rakas Silla, _treu ist_, puh, se on suuri virhe. Jos minä sanon _dass der Napoleon ein treuer Hund ist_, niin se on aivan oikein kieliopillisestikin. Hän tahtoo Reinin, _der Kerl!_ Onko teillä tulta?

— Kyllä, mutta antakaa politiikan olla rauhassa.

— Oo, vastasi Steinegge kurottaen kaulaansa ja ojentaen leukaansa ulottuakseen panemaan sikarinsa Sillan ojentaman tulitikun lähelle, — ooh... Hän veti viisi, kuusi kiireistä savua. — En puhunut teistä italialaisista, sanoi hän, — _Der Hund ist treu_.

Silla otti kynän ja kirjoitti.

He istuivat vastapäätä toisiaan neliskulmaisen, rehellisen, jykevän mäntypöydän ääressä, jossa ei ollut liinaa eikä kiiltoa. Steineggellä oli edessään resuinen, kulunut, vanha kielioppi, täynnä töherryksiä ja kömpelöitä piirustuksia. Sillalla oli mustepullo ja paperiarkkeja.

— Mitä pidätte tästä kieliopista? kysyi jälkimmäinen kirjoittaen.

Steinegge käänteli ja selaili kirjaa kujeellinen hymy huulillaan?

— En tiedä, sanoi hän, — voinko kysyä paljonko se maksaa.

— Neljäkymmentä viisi centesimoa.

— Ah, neljäkymmentäviisi centesimoa, yhtä paljon kuin viisi sikaria. Paljon. Minulle se riittäisi kymmeneksi päiväksi. Härkä on sairas, rakas ystävä.

— _Der Ochs ist krank_. Kymmenen päivää?

— Hyvä, kirjoittakaa. Kymmenen päivää. Minä en polta, minä oikeastaan tuuletan silloin tällöin aivojani nenäni kautta.

Steinegge nauroi iloisesti.

— Minun tyttäreni luulee, jatkoi hän puoliääneen, — että minä poltan kaksi sikaria päivässä... Ooh, uh, sehän olisi hulluutta. Minä kerään rahaa viidessä kuukaudessa kaksikymmentä liiraa! Se on jo jotakin. Vai mitä? Ei hullumpaa. Oletteko jo kirjoittanut? Aasi.. aasi.. aasi... Missä tuo aasi nyt on? Aasi on laiha.

— _Der Esel ist mager_.

— Kirjoittakaa. Tämä on viimeinen lause, se on syvämietteinen. No niin, minä tahdon antaa pienen lahjan...

Steinegge osoitti peukalollaan ovea takanaan.

-— Teidän pitää neuvoa minua. Te olette hyvin hieno nuori mies.

Silla hymyili. Koko hänen hienoutensa loisti yhdessä ainoassa kravattineulassa; se oli suuri helmi Hollannin ruusukivien ympäröimänä ja hopeaan juotettuna, muisto hänen äidiltään. Hän käytti aina tummia hansikkaita, tummia kravatteja ja tummia pukuja. Mutta hänen olemuksensa teki hienon vaikutuksen ja tusinapuvutkin näyttivät hänen yllään ylhäisiltä. Mutta itse asiassa hänen hihansa kiilsivät kyynärpäistä alaspäin aika lailla, ja takin kauluksessa näkyi eräitä värivivahduksia, jotka eivät ollenkaan olleet hienouden vaatimat.

— Katsokaa, sanoi hän työntäen Steineggen eteen kirjoittamansa paperin.

— Pyydän anteeksi, olen sokea kuin jokin kreivi Rechberg, sanoi Steinegge vetäen esiin silmälasikotelonsa ja naurahtaen. Hän sammutti sikarinsa, pani lasit nenälleen ja luki kulmakarvat kohollaan ja suu auki kuin olisi koettanut katsoa itseään laseista.

Silla tarttui kielioppiin, jonka oli löytänyt eräästä vanhojen kirjojen kaupasta tuomiokirkon lähellä. Silminnähtävästi se oli Itävallan ajoilta kuulunut jollekin iloiselle koulupojalle, joka oli töhrinyt sen täyteen nimiä, vuosilukuja ja kirjoittanut verbien taivutusten ylitse:

Su nell'irto, ineroscioso Alemanno, Su, Lombardi...

[Ylös takkuista, kiusallista saksalaista vastaan, Ylös lombardialaiset...]

Hetken äänettömyyden päästä ovi, jota Steinegge oli osoittanut, avautui hiljalleen. Silla nousi. Hänen tuolinsa kolisi ja ovi sulkeutui uudelleen.

— Aivan oikein, rakas ystävä, sanoi Steinegge pannen vihon takaisin paikalleen. — Te kirjoitatte paremmin kuin minä saksalaisia kirjaimia. Ei uskoisikaan, kuinka kuokka ja lapio ovat pilanneet käteni, tiedättehän, Sveitsissä.

Steinegge pani silmälasit takaisin koteloon, järjesteli kravattiaan ja nousi.

— Rakas opettajani, sanoi Silla. — Tämä on kahdestoista tuntimme.

— Entä sitten?

Silla veti lompakostaan käärön.

— Oo, huudahti Steinegge kääntäen hänelle selkänsä ja juosten ympäri huonetta kädet levällään ja pää kumarruksissa. — _Das nehme ich nicht, das nehme ich nicht!_ En tahdo, en tahdo!

— Mutta kuinka? Ettekö muista sopimustamme?

— Oo, rakas ystävä, olisin suorastaan kurja, jos ottaisin rahojanne. Tahdon kutsua tyttäreni.

— Seis! Jollette ota, niin emme tule näkemään toisiamme enää koskaan.

— Antakaa, antakaa sitten nuo kirotut rahanne! Te ette tahdo vastaanottaa vanhalta ystävä-paraltanne pientä palvelusta.

— En, en tahdo, olen ylpeä; minulla on rautainen sydän.

— Oo, teillä on kultaakin parempi sydän niinkuin minullakin. Tiedän, että pidätte minusta; otan siis. Mutta minkä tähden opettelette oikeastaan saksaa?

— Ymmärtääkseni teitä, kun puhutte italiaa.

Steinegge loukkaantui hiukan.

— Eikö mitä, sanoin vain kujeillani, sanoi Silla tarttuen häntä ystävällisesti käsivarteen. — Opettelen sitä ymmärtääkseni Goethea ja erästä... meikäläistä kirjailijaa, mutta enemmän ehkä Goethen vuoksi. Enkö jo sanonutkin teille sitä.

— Se on totta, mutta minä pelkäsin nyt erästä toista asiaa. Tiedättekö, minun tyttäreni on rikas ja ansaitsee rahaa tunneillaan. Kreivi lähettää minulle yhtä mittaa saksalaisia kirjoituksia käännettäviksi ranskaksi sekä sata liiraa kuussa. Sata liiraa, hehei! Näettehän, että olen rikas.

— Entäpä minä sitten?

— Suokaa anteeksi, sanoi Steinegge kumartaen, — uskon kyllä, uskon kyllä, te myöskin.

Steineggein asunnossa ei kuitenkaan rikkauden loiste häikäissyt. Herrat olivat matalasta kulmahuoneessa aivan katon rajassa. Siihen kuului kaksi rautaristikon ympäröimän ulkoparveketta, toinen etelään, toinen itään päin, seinillä oli vaaleansiniset, tummajuovaiset paperit, katto oli maalattu taivaansiniseksi, siellä täällä jokin valkea pilvi. Silaamaton rautasänky kiiltävine messinkinuppineen ja kukitettuine karttuunipeitteineen seisoi läntisellä seinällä ja sen yläpuolella pienoinen taulu: vaalea hiuskiehkura valkealla atlassilla mustien ebenpuupuitteiden sisällä. Ulko-oven ja Edithin huoneen oven välissä oli uuni harmaasta kivestä, ja se kantoi sirosti reunustallaan kahta petroolilamppua ja näiden välissä sinivuokkokimppua lasissa. Uunia vastapäätä, jykevän lipaston harmahtavalla marmorilla, tuoksui muutama calicanthus, hempeänä kuin sairaan runoilijan surumieliset unelmat. Itäisen parvekkeen ja Edithin oven välillä kohosi kapea, kolmikerroksinen hylly täpötäynnä kirjoja, ja sen yläpuolella oli Friedrich Schillerin pieni rintakuva. Valkea mäntypöytä keskellä huonetta häpesi sinisen ja mustankirjavaa liinaansa, sen rikkauden ja ylhäisyyden vaippaa, peittääkseen sen alle jalkansa.

Molempien parvekkeiden kautta tulvi aina huoneen perimmäiseen nurkkaan huhtikuun virkistävä aurinko, lähettäen kirkkaalta taivaalta sinertäviä välkkeitä pöydän hajanaisiin kukkiin ja lämpimän heijastuksen kattoon vastapäätä seisovista, päivän paahtamista taloista. Vaikkei olisikaan nähnyt noiden parvekkeiden puitteissa ihanaa taulua laajoine taivaankansineen ja myllertävine kattomerineen, jota halkoivat suurten katujen railot, kokoonpantuina varjoista ja valkeista muureista, törröttävistä savupiipuista ja kattoikkunoista, ja vaikkakaan ei olisi nähnyt parvekkeiden juurella Naviglion [kiertävä kanava Milanossa] mustaa kiemuraa ja samansuuntaisen kadun pitkää juovaa, jolla ihmismuurahaisia vilisi pitkänä, hitaana jonona, niin olisi kuitenkin aina ollut tunne tuon huoneen mittaamattomasta korkeudesta, missä se kylpi valossa ja ilmassa ja alhaalta kohoavien äänien tuhahdetussa huminassa kuin yhdessä ainoassa, yhtämittaisessa aallossa.

— Pyydän teitä, sanoi Steinegge ottaen mustepullon ja paperiarkit pöydältä ja pannen ne hyllylle, — auttakaa minua panemaan pöytäliina paikalleen. Tyttäreni pitää paljon tästä.

He ottivat mustan- ja sinisenkirjavan liinan ja levittivät sen pöydälle. Huone sai rauhallisen ja tyytyväisen leiman, joka kuvastui vanhan ystävämmekin kasvoilla.

— Kiitos, sanoi hän. — Paljon kiitoksia. Ah, te ette voi arvata kuinka suurella ilolla minä hommailen tällaista. Ette käsitä mitä tunnen koskettaessani vain yhtä näistä tuoleista. Siitä on jo seitsemäntoista vuotta, kun kosketin omaa tuoliani. Ymmärrättekö, seitsemäntoista vuotta! Tämä puu tuntuu niin suloiselta! Kiitän Jumalaa, rakas ystäväni. Te olette nuori, te ette ajattele tuota vanhaa herraa; minäkin mietin ensin pitkän aikaa, mutta nyt kiitän!... Kuulkaa.

Steinegge tarttui Sillan käsivarteen ja veti hänet luokseen. Hänen silmänsä välähtelivät ryppyisien silmäkulmien alla ja yksi ainoa suuri liekki loimusi hänen kaulallaan ja kasvoillaan.

— Minä kiitän... kertasi hän tukahtuneella äänellä ja ojensi äänettömänä oikean etusormensa ensin pientä hiuskiehkura-taulua kohti, sitten Edithin huoneeseen päin. Lopuksi hän kohotti sen ylös kattoa kohti.

— Jumala on olemassa, sanoi hän. — Ennen muinoin uskoin, että tuolla pilvien yläpuolella on jonkinlainen Preussin kuningas.

Steinegge pudisti rajusti nyrkkiään etusormi yhä suorana.

— On, no, uskokaa minua, lisäsi hän.

— Niin olen aina uskonut, rakas Steinegge, vastasi Silla. — Hukassa olisin ollut, ellen olisi uskonut.

— Jos te tietäisitte, sanoi Steinegge, — kuinka tyytyväinen olen! Väliin minua peloittaa, koska olen liian onnellinen enkä ansaitse sitä, oh en! Mutta sitten lohdutan itseäni, sillä kaikki ansio on tyttäreni. Ah, tyttäreni, rakas ystävä!

Steinegge risti kätensä.

— En voi sanoa mitä tyttäreni on, sanoi hän, — se liikuttaa liiaksi sydäntäni.

— Uskon sen, sanoi Silla puristaen lujasti hänen kättään. — Tunnen hänet.

— Ei, ei, te ette tunne häntä ollenkaan. Täytyisi kuulla, kuinka hän puhuu minulle näistä asioista, joista papit puhuvat. Ajatelkaa, pappien saarnat ovat huonoja positiiveja ja Edithin puheet ovat kuin nuoruudenunelmien musiikki. Me menemme väliin kirkkoon, mutta emme puhu koskaan papeista. Ja kuinka hän ymmärtää hyvin taidetta! Minä alan käsittää taidetta, ennen en ymmärtänyt siitä niin mitään. Menimme eilen... kuinka sanotaankaan! Brera, Breraan. Ajatelkaa, että teidän pitäisi nyt avata jokin saksalainen kirja, suuri Goethen teos, niin ymmärtäisitte kahdeksan, kymmenen sanaa sivulta. Tämä antaisi teille oudon tunnelman ja panisi sydämenne lyömään nähdessänne nämä kahdeksan tai kymmenen valoa pimeässä, ja te miettisitte mielessänne, mitä Goethe voikaan sanoa tuolla sivulla. Sellainen tunnelma oli minulla eilen, kun Edithiä kuunnellessani aloin ymmärtää hiukan tauluja. Ja kirjallisuutta sitten, rakas ystävä! Tuo Klopstock! Tuo Novalis! Tuo Schiller! Mutta, hän ei milloinkaan puhuisi teille näin, älkää uskokokaan! Hyvä!

Niin ratsumestari kuin olikin, Steineggen silmät täyttyivät kyyneleillä ja hänen äänensä kävi matalaksi ja värähteleväksi.

— Meillä käy palvelijatar muutaman tunnin päivässä. Muuten Edith tekee kaikki itse, niin luonnollisesti, niin iloisesti kuin joku toinen menee kävelylle. Minä olen vanha herkkusuu ja laiskuri, juon mielelläni aamukahvin vuoteessa. Mutta vakuutan teille, etten herkuttele kahvin vuoksi, vaan nähdäkseni tyttäreni astuvan sisään ja kuullakseni hänen sanovan minulle saksaksi: — Hyvää huomenta, isä. Joka aamu tuntuu minusta kuin löytäisin hänet kahdentoista vuoden perästä. Hän tuo minulle kahvin, puhdistaa vaatteeni, jopa korjaileekin niitä joskus. Sillävälin juttelemme omasta maastamme ja niin monista, kaukaisista asioista, mutta myöskin hiukan tulevaisuudesta. Edith antaa kolme tuntia melkein joka päivä. Kahdelle rouvalle, rouva Pedulli Ripa ja rouva Serpi, hienoja rouvia, ah! — Steinegge veti silmänsä levälleen ja kohotti kätensä. Nämä rouvat ovat suorastaan rakastuneet häneen ja heidän tyttärensä vieläkin enemmän; monta kertaa he olisivat tahtoneet lähettää hänet kotiin vaunuillaan, mutta hän ei ole koskaan suostunut, sillä hän tietää, etten minä nousisi vaunuihin.

— Te? sanoi Silla. — Mitä se tähän kuuluu?

— Kyllä maar, sillä minä odotan ulkona kadulla koko ajan.

— Ja miks'ette tahdo nousta vaunuihin?

— Se ei olisi sopivaa, rakas ystävä. Ja niin on tyttäreni aina tullut minun mukanani, tuulipa tai satoi. Tunnen itseni silloin ylpeäksi ja nautin, että tyttäreni tullessaan ulos noiden rouvien luota, ei ole enää opettajatar. He ovat pyytäneet hänet päivällisille, jopa olisivat vieneet teatteriinkin, mutta hän ei ole koskaan mennyt pitääkseen vain seuraa minulle; ei koskaan!

Yksin hänen hiuksensakin kiilsivät hänen sanoessaan: ei koskaan, ja nenä oli kurtussa aina juuria myöten.

— Tiedättekö mitä teemme illalla? Ensin Edith tekee työtä, ja minä teen ranskankielisen yhteenvedon Gneististä herra kreiville. Sen jälkeen Edith lukee minulle Schilleriä, Uhlandia tai lausuu minulle nykyaikaisia runoja, joita en tunne, niinkuin Freiligrathia, Geibelia ja...

— Heineä.

— Ei, minun tyttäreni ei lue Heinrich Heineä. Minä tunsin sen miehen Pariisissa. Hän ei ole mikään oikea saksalainen. Jos tulisitte joskus illalla, niin kääntäisin teille näitä runoja ja tarjoaisin kupin teetä, sillä Edith keittää minulle joka ilta teetä.

— Te, sanoi Silla hymyillen, — te juotte teetä!

Steinegge alkoi nauraa äänettömästi väännellen itseään ja huitoen käsiään.

— Aa, te olette pahanilkinen mies. Ymmärrän, ymmärrän. Se on niinkuin _der König in Thule_, tiedättehän: Thulen kuningas, rupeaisi juomaan terveysteetä, eikö totta? Minä juon nykyään kaksi lasia illalliseksi, en muuta.

— Tyttärennekö haluaa sitä?

— Ei, ei, minä itse tahdon niin. Tyttäreni pyysi minun juomaan viiniä illalla, ja pyytää vielä nytkin, mutta minä näin kerran hänen sydämensä hänen silmissään ja juon teetä, rakas ystäväni...

— Kadehdin teitä! sanoi Silla tarttuen hattuunsa lähteäkseen. Steinegge pidätti häntä.

— Odottakaa, tulkaapa kävelylle meidän kanssamme.

Silla epäröi vastata.

— Tulkaa, tulkaa!

Steinegge meni koputtamaan Edithin ovelle pyytäen häntä tulemaan ulos hetkeksi.

Edith tuli heti ja ojensi ystävällisesti kätensä Sillalle.

— Hyvää päivää, sanoi hän. — Sepä oli pitkä tunti!

Hän oli ihastuttava yksinkertaisessa, mustassa puvussaan, sinivuokkokimppu vyössä, rinnallaan onyksiin ja kultaan juotettu medaljonki ja kapea, valkea kaularöyhelö, joka kuvasti hänen kaulansa läpikuultavaa ja pehmoista valkeutta. Runsaat palmikot oli kammattu niskaan. Hänen hempeissä, kevyesti vaaleanpunaisissa kasvoissaan huomasi vain suun ja silmien ilmeessä luonteen lujuuden. Kummallista, kuinka nuo silmät voivat kuvata todellista elämänymmärtämystä ja samalla suurta hyvyyttä. Hänen laskiessaan leikkiä ja hymyillessään niihin ilmaantui surumielisen lempeä väri, aivankuin joku toinen hänen henkeensä yhtynyt haikeamielinen olento olisi hiukan iloinnut hänen ilostaan.