Part 22

Vezza ja Mirovich yrittivät lähteä hiukan liian myöhään.

Salvadorit eivät liikahtaneetkaan.

— Jääkää vain, lisäsi Marina. — Tarvitsen raitista ilmaa. Tuletteko alas puutarhaan, herra Silla?

Tämä kumarsi uudelleen.

— Puutarhaan, huudahti kreivitär.

— Näin kolealla ilmalla? lisäsi hän sitten. — Minusta ei tunnu...

— Ja näin kostealla... sanoi Nepo. — Mieluummin pylväskuistikolla...

— Hyvää iltaa, sanoi Marina. — Teen pienen kierroksen ja palaan heti huoneisiini.

Nepo tahtoi sanoa jotakin vastaan, sekaantui ja änkytti muutaman sanan. Donna Marina otti askeleen ovea kohti ja katsoi lujasti Sillaan, joka tuli avaamaan sen hänelle.

— Hyvää iltaa, sanoi hän uudelleen mennen ulos.

Kukaan ei vastannut.

Marina astui hitaasti, hiljaa kuin hengetär leveää, puolipimeää porraskäytävää alas. Silla pysytteli hänen takanaan, melkein sokeana ja kuvaamattoman mielenliikutuksen puristaessa hänen kurkkuaan. Vielä hetkinen — ja hän olisi kahden Marinan kanssa yön helmassa.

Puutarhaan vievä lasiovi oli selkosen selällään. Häilyen yön henkäyksessä eteisen lamppu näytti ulkona siekaleen vaaleanpunaista hiekkaa. Tuolilla oven vieressä oli Marinan valkea hartiahuivi. Hän ojensi sen Sillalle pysähtyen, jotta tämä panisi sen hänen hartioilleen. Heidän kätensä yhtyivät; ne olivat jääkylmät.

— On kylmä, sanoi Marina puristaen huivia rintaansa vastaan. Hänen äänensä tuntui olevan toinen, se melkein vapisi. Silla ei vastannut; hän luuli Marinan voivan kuulla hänen sydämensä lyönnit. Hetkeksi hän pani kätensä tämän hartioille kuin asettaakseen paremmin huivia. Toinen säpsähti, hartiat ja rinta kohosivat. Hän astui sanaakaan sanomatta ulos, kulki noin viisikymmentä askelta lehtokujaa pitkin ja meni sitten nojautumaan aitausta vastaan katsellen järvelle.

Yö oli pimeä. Jokin harva tähti loisti sumuisella taivaalla mahdottoman suurien, tummien vuorien välissä, jotka heittivät varjonsa järveen... Suihkulähteiden lorina ja sirkkojen kaukainen laulu niityillä tuli ja meni tuulen mukana.

Silla ei nähnyt muuta kuin hienon, valkean vartalon vierellään kumartuneena aitausta vastaan.

— Cecilia, sanoi hän hiljaa käyden lähemmäksi.

Tämä nojasi leukaansa ristissä oleviin käsiinsä. Hän ojensi toisen niistä Sillalle päätään kääntämättä ja sanoi hänelle kiihkeästi:

— Niin, sanokaa aina niin. Muistatteko?

Silla puristi silkin hienoa, tuoksuavaa kättä omiinsa. Hän pelkäsi olevansa kylmä, melkein ilman aisteja tuona hetkenä. Hän veti huulilleen käden ja painoi intohimoisesti huulensa valtasuonta vastaan.

— Sanokaa minulle, muistatteko? toisti Marina.

— Oi Cecilia!

Hän käänsi käden painaen nopeasti kasvonsa alas sitä vastaan, puristi sitä silmilleen ja puhui suonenvedontapaisesti:

— Jospa tietäisitte, minulla ei enää ole olemassa maailmaa, ei sukulaisia, ei ystäviä, ei menneisyyttä, ei tulevaisuutta, ei mitään, ei mitään, ei muuta kuin te, ottakaa minut, ottakaa minut kokonaan!

Hän koetti kiihoittaa itseään ja onnistuikin. Hän veti pienen käden huulilleen, ajatteli omaa katkeraa elämäänsä, kieroa maailmaa, ja upotti siihen intohimonsa tuskallisen väristyksen, joka lävisti Marinan veren tunkien aina sydämeen saakka.

— Ei, ei, sanoi tämä katkonaisesti ja voimattomalla äänellä. — Ei nyt.

Kummallakin oli kuume.

— Milloin muistitte? kysyi Marina.

Hän oli takertunut ajatukseen Cecilia Varregasta, joka toisessa maa-elämässä löytäisi uudelleen ensimmäisen rakkautensa.

— Eilen illalla, sanoi Silla luullen ymmärtäneensä kysymyksen. — Eilen illalla rouva de Bellan luona, joka puhui minulle, teistä; sitten soitettiin siellä kappaleita, jotka särkivät sydämeni ja vetivät pinnalle niin paljon. Palasin kotiini melkein hulluna ja löysin teidän sähkösanomanne. Silloin minulle selveni kaikki, tunsin teidän kohtalonne tarttuvan minuun ja kuljettavan minut tänne. Antakaa minun pidellä tätä kättä, tätä suloista kättä. Ette tiedä, kuinka suuri on intohimoni! Tuntuu siltä kuin kuolisin, ellen saa sitä sanotuksi ja kuitenkaan en voi puhua. Tahtoisin vajota ikipäiviksi teidän kanssanne tähän kuiluun, joka kutsuu minua.

Hän veti luokseen voimattoman, vangitun käden, käsivarren ja koko olennon.

— Huomenna, kuiskasi Marina vastustaen, — huomenillalla yhdentoista jälkeen sisälaiturin portailla.

Silla ei tahtonut laskea kättä ja painoi siihen yhä tyydyttämättömät huulensa.

— Tulkaa, sanoi Marina yht'äkkiä kiihtyneenä, seuratkaa minua matkan päässä, älkää puhuko minulle ja jättäkää minut ovelle. Arvasinhan sen.

Silla ymmärsi ja totteli. Kuljettuaan pari askelta näki hän jonkun pimeässä. Se oli Catte.

— Aa, oletteko täällä, markiisitar. Etsin teitä joka puolelta. Hänen Ylhäisyytensä käski minun tuoda tämän hartiahuivin teille.

Marina ei alentunut edes vastaamaan, vielä vähemmin katsomaan palvelijattareen. Ovella hän tervehti kylmästi Sillaa ja hävisi eteiseen.

Silla kulki pihan poikki, nousi kiviportaita ja poikettuaan niiltä sivulle istuutui nurmelle sypressin alle. Hän viipyi siellä kauan hengittäen täysin siemauksin puun voimakasta tuoksua ja nostaen silmänsä sen korkeaa, tummaa pylvästä pitkin aina tähtiin saakka.

Myöhemmin kreivitär Fosca, sulkeutuneena makuukamariinsa Nepon kanssa, raivosi, itki ja pauhasi munkkia vastaan, joka oli kertonut tuollaisia kauheita asioita, ja milanolaista rouvaa vastaan, joka oli ensimmäiseksi antanut hänelle tietoja Marinasta. Mitä ihmettä Marinan ja hänen enonsa välillä saattoi olla, kyseli hän itseltään, mitä ihmettä oli tämä sanonut, mitä tehnyt tuona yönä? Kreivitär vakuutti menettävänsä järkensä, sanoi tahtovansa lähteä tiehensä ja pakottaa Neponkin lähtemään tuosta kirotusta talosta ja jättämään sen isännät ja emännät ja rahat ja kaikki. Ja lopetettuaan hän aloitti taas uudelleen. Nepo vaikeni yhä myrtyneenä; ainoastaan kun hänen äitinsä kohotti liiaksi ääntään, teki hän vihaisen liikkeen. Kreivitär vastusti aluksi, sanoen: — Ja mihin sinä sitten pääset vaikenemisellasi? Silloin Nepo raivostui. Naisparka kävi nöyräksi ja alkoi vaikeroida: — Nepo, hän on hullu! Nepo, hän on hullu! Ja tahtoi kutsua asianajajan neuvotellakseen hänen kanssaan. Nepo kielsi sen niin päättävästi, että äiti luuli voivansa lukea tämän kasvoilta valmiin suunnitelman, ja kysyi mitä hän aikoi tehdä.

— Odottaa, vastasi tämä, — eikä pilata mitään.

— Mitä lahjoitukseen tulee, rakkaani, pelkään, että käy huonosti.

— Odottaa, kertasi Nepo.

— Jaaritusta!

Nepo pudisti monokkelin silmästään, tarttui äitiään käsivarteen, upotti silmänsä hänen silmiinsä ja sanoi tuhahdetulla äänellä:

— Ja jollei testamenttia ole olemassa...

Kreivitär mietti hetken katsoen häneen.

— ... jää kaikki Marinalle, sanoi hän.

Nepo vetäytyi takaisin levittäen kätensä.

— Noh! sanoi hän ja lisäsi: — Ajatellaan sitten.

Seurasi pitkä äänettömyys.

— Pudotat napin, aarteeni, sanoi kreivitär hiljaa ja hellästi.

Nepo katsoi nappia, joka riippui hänen puvustaan ja vastasi samalla äänellä:

— Momolo ei sitten milloinkaan pidä huolta mistään. Menen kreivin luokse.

— Entä tämäniltainen kuje? sanoi kreivitär hänen mennessään. — Mainiota, eikö totta?

— Se ei anna minulle minkäänlaista ajatuksen aihetta, sanoi Nepo.

— Ja kuulithan millä tavalla Catte oli nähnyt heidän palaavan takaisin. Ja Marinan sanoista päättäen uskon, ettei hän ole tehnyt tälle anteeksipyyntöjä eikä sanonut kohteliaisuuksia. Saatpa nähdä, että huomenna, ellei jo tänä yönä, mies laputtaa tiehensä. Mitä muuta voit ajatellakaan? Sen jälkeen kun hän viime kerralla meni sillä tavoin ja siitä syystä? Mirovichille hän on kertonut, kuinka oli tullut tänne; sanoi kuulleensa lähiseuduilla kreivin sairaudesta. No niin, minä menen.

Galleriassa Nepo tapasi Catten jaarittelemassa asianajajan ja Vezzan kanssa, jotka polttelivat. Nähdessään isäntänsä Catte laputti kiireesti tiehensä; toisilla taas ei ollut mitään uutisia kreivistä tohtorin lähdön jälkeen. Nepo poistui varpaillaan, ja toiset jäivät juttelemaan. He puhelivat näistä kummallisista tapauksista, joiden todistajina olivat, Vezza itsekkään uteliaan mielenkiinnolla, Mirovich jonkin verran surkutellen kreivitär Foscaa kohtaan tuntemansa vilpittömän alttiuden vuoksi. He tekivät tuhansia erilaisia otaksumia ja joutuivat aina lopuksi sanomaan samaa kuin kreivitär Fosca, nimittäin, etteivät ymmärtäneet mitään. Mirovich veti loppupäätöksen:

— On todellakin syytä sanoa niinkuin Chioggion saarelaiset: »juuri kun on oikein miettinyt, huomaakin erehtyneensä».

Vezza sanoi pitkän vaitiolon jälkeen jotakin yön syvästä rauhasta, ja hänen toverinsa, muistellen Veneziaa ja menneitä aikoja, hyräili ensimmäistä säettä laulusta, joka alkaa:

Stanotto de Nina...

— Kaunista, kaunista! Edelleen! sanoi komendööri. Nepo palasi pylväskuistikolle.

— Miten on? kysyi asianajaja.

— Huonosti, huonosti, surullista kyllä, vastasi Nepo kulkien edelleen.

— Kuinka ikävää! huokasi asianajaja.

— Niinpä niin!

Pihan suihkulähde puheli jonkin hetken yksikseen heidän takanaan.

— Kyllä hän jo olikin huonossa kunnossa, sanoi komendööri.

— Niinpä kyllä.

— Ja nyt hän olisi jäänyt aivan yksin, jatkoi Vezza.

— Niin, totisesti.

— Melkein, melkein...

— Oh, niin luulen minäkin.

Taas puheli yksikseen suihkulähteen lempeä ääni. Vezza viskasi pois sikarinsa.

— Suorastaan myrkkyä! sanoi hän.

— No niin? lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen.

— Mitä?

— Se laulu!

— Ahaa, kas niin: Stanotto de Nina...

Asianajaja vaimensi ääntään. Kevyt iltatuuli, joka huokui pylväiden välitse, hajoitti ja vei mukanaan laulun hekumalliset sanat.

Huoneessaan, jonka lattialla himmeä, pieni lamppu levitti lämpimään ja painostavaan ilmaan hautakammiomaista valoaan, lepäsi kreivi Cesare liikkumattomana, näkemättä edes vuoteensa vieressä istuvaa Giovannaa, joka istui lohduttomana kädet sylissä ja silmät tuijottaen sairasta. Päinvastoin hän luuli sisarentyttärensä seisovan keskellä huonetta. Se oli hänen sisarentyttärensä ja eräs toinen henkilö samalla kertaa ja tämä tuntui hänestä aivan luonnolliselta. Se liikkui puhui ja katsoi hourailevine silmineen; kuinka se oli mahdollista, kun tuo henkilö oli kuollut ja aikoja sitten haudattu? Hän tiesi vallan hyvin, että tuo henkilö oli haudattu, muisti kuulleensa sen isältään, mutta minne, minne? Tuskallinen unohdus! Hänen muistissaan oli tuo paikka, tuo nimi; hän tunsi sen liikkuvan siellä, nousevan nousemistaan, kunnes se ponnahti esiin kuin selvin kirjaimin.

Hän luuli silloin saavansa vedetyksi lakanoiden sisältä oikean käsivartensa, ojentavansa sen, osoittavansa sormellaan tätä naista ja sanovansa hänelle, että hän valehteli, että hänet oli tarkoin haudattu Oleggion perhekappeliin. Mutta nainen uhkasi häntä yhä ja heitti uhmaten käsineensä; se näytti olevan Marina ja samalla hänen isänsä ensimmäinen vaimo, kreivitär Cecilia Varrega? Nainen puhui vanhoista rikoksista ja kostonsa täyttymisestä. Silloin hän kuvitteli ryntäävänsä vihan vimmassa vuoteestaan, ja kaikki sekoittui hänen mielessään sumeaan näkyyn, kuin kuoleman portin tuolta puolen hänen eteensä ilmaantuisi peloittava, yli-inhimillinen murhenäytelmä.

Sairaan tilassa huomattiin äkillinen huonontuminen, halvaus uhkasi keuhkoja.

Palatsi ei ollut milloinkaan näyttänyt niin synkältä kuin tuona yönä, vaikka tulet paloivat siellä aamun sarastukseen asti.

III. LEPO.

— Kuinka hyvin teittekään! Kuinka hyvin teittekään, kun tulitte, toisteli Martta kantaen juoksujalkaa Edithin ja hänen isänsä matkalaukkuja pappilan portaita ylös heille varattuihin huoneisiin ja paiskaten siellä ikkunat auki. Ylhäältä hän huusi Don Innocenzolle:

— Oletteko tyytyväinen, häh? Ja ryntäsi taas samaa kyytiä takaisin touhuissaan selitellen, ettei pappila ollut mikään palatsi, että täällä tulisi vierailta puuttumaan sitä ja tätä. Hänellä oli suuri halu suudella Edithiä mutta ei uskaltanut. Pölyisenä kuin vanha Bordeaux-pullo Steinegge vastusteli näitä kursailuja viittoillen, käsiään ristien ja huudahdellen, ja don Innocenzo, jonka silmät loistivat ilosta, piti hänen puoliaan Marttaa vastaan arvellen, että hän puolestaan luuli varmastikin vieraidensa viihtyvän hyvin: muuten hän ei olisi pyytänytkään heitä tulemaan. Silloin Martta käännähti isäntäänsä päin:

— Mutta sopiiko teidän sanoa näitä asioita? Kuuluuko se teille?

— Hyvä, hyvä, olkaa siinä nyt, tyyntykää, vastasi pappi parka nähdessään hänen kimmastuvan. — On tuo vasta mainio, lisäsi hän Steineggeihin kääntyen, — näin itse, miten hän on puuhaillut ja valmistellut vaikka mitä!

Steinegge päästi uudelleen huudahduksen, ja Martta, epätoivoissaan tuollaisen isännän suhteen, juoksi keittiöön, ettei kadottaisi kokonaan kunnioitustaan häntä kohtaan.

— Sanokaapa te, neiti, kysyi don Innocenzo Edithiltä, — puhuinko hullusti? Kyllähän tekin sen tiedätte, että olen vain köyhä pappi parka.

— Me suuret herrat alennumme väliin mielellämmekin, vastasi Edith kujeillen.

Pieni talo oli kauttaaltaan hymyilevä. Pölyn hiukkastakaan ei näkynyt kalustolla eikä ikkunalaseilla; juuri pestyt ja silitetyt uutimet heijastivat pieniin huoneisiin helmenväristä valoaan levittäen samalla ympärilleen puhtauden tuoksua. Ruokasalissa, joka oli alakerrassa, liverteli iloisesti yksinäinen varpunen molempien puutarhaan vievien ovien välissä ja keskellä pöytää upeili valkea posliinimaljakko kukkineen. Kahdesta ovesta ja talon kaikista ikkunoista tunki hempeä vihreys sisään sekä syvä levon tunne sille, joka saapui kaupungista ja kuuli yhä korvissaan junan jyskytyksen ja tunsi luissaan pitkän hevosmatkan väsymyksen. Lepoa ja rauhaa huokui vanhanaikuinen, korkea sohvakin, salin kellertävät, vanhat piirustukset ja täytetyt linnut, jotka pesivät kahdessa lasikuvussa työhuoneen uunin reunustalla. Samoin pöytäkello lasikupujen välissä käheine ja väsyneine ukonäänineen lepuutti mieltä. Ja tuossa pienen talon levollisessa hymyssä oli jotakin neitseellisen puhdasta, joka lepäsi viattomasti, ilman epäluuloja rakastavan, elämän katseluun avautuneen luonnon helmassa. Sen luki jo yksin muutamain esineiden epämukavasta muodosta; sillä joskin kaikki siellä sisällä kertoi rauhasta ja levosta, niin eivät korkeat, kapeat sohvat eivätkä suoraselkäiset olkituolit luvanneet suinkaan kevytmielisen levon hekumaa ja harhailevia mielikuvia. Työhuoneesta, joka oli ahdettu täpötäyteen kirjoja, huokui vakava, mietiskelevä henki, niin että talon ulkonäkö kuvasti jollakin tavalla don Innocenzoa itseään, iloisena, yksinkertaisena ja täynnä aatoksia.

Tämä oli autuas saadessaan Steinegget luokseen. He ilahduttivat hieman hänen yksinäisyyttään, josta hän itse asiassa kärsi lapsellisessa uudenaikaisen seuraelämän ihailussaan ja intohimossaan keskustella politiikasta, kirjallisuudesta ja kaikenlaisista uutuuksista. Steineggeen hän oli suorastaan rakastunut. Edithiä kohtaan hän tunsi, etenkin tämän viimeisen kirjeen jälkeen, suurta kunnioitusta, johon sekoittui hieman ujouttakin. Noin jalon hengen luottamus melkein kammotti häntä. Hän pelkäsi, ettei osaisi vastata siihen, ettei kykenisi käsittämään eräitä naisellisen hengen hienouksia, ettei ymmärtäisi muutamia tunnevivahduksia, joihin täytyisi syventyä voidakseen neuvoa tuota sielua ja antaa pyydettyä uskonnollista johtoa. Ja samalla hän tunsi vaistomaisesti, että Edithin asketismissa oli jotakin liioiteltua ja itsepintaista, jota vastaan olisi taisteltava. Joka tapauksessa se oli yksi niitä viehättäviä, mutta vakavia tehtäviä, jotka muuttivat hänen olentoaan, panivat hänet ajattelemaan rauhallisesti, puhumaan punnitusti ja toimimaan varovaisesti.

Jo ennenkuin Edith isänsä kanssa nousi heille varattuihin huoneisiin, tahtoi kirkkoherra Martan huomautuksista huolimatta viedä heidät katsomaan ruusupensaita, mansikoita ja herneitä puutarhassaan. Tämä pieni kasvitarha oli hänen mielestään jotakin vallan erinomaista, ja hän piti siitä kovin, puhellen kömpelöstä puutarhurista, aivan kuin vihreät lehdet, jotka versoivat kukkalavoihin harvaan sirotelluista siemenistä, vihreästä puhjenneet kukat ja kukista muodostuneet hedelmät olisivat olleet hänen omia ihmetöitään. Ja Steinegge, toinen syvätietoinen botaanikko, tuhlaili suurenmoisia kohteliaisuuksiaan oikealle ja vasemmalle herneiden ja mansikoiden suhteen ja toruskeli Marttaa, joka kulki hänen perässään harjaten hänen päällystakkiaan. Edith jäi hajamielisenä katselemaan ketojen hieman kylmää vehreyttä ja veti ruusunnuppujen tuoksua henkeensä. Miten puhdas tuoksu! Se oli kuin lapsen rukous. Mutta don Innocenzo ahmi nauttien Steineggen taitamattomat ylistykset toistellen: — Niin, eikö totta? Niin, sanokaapa, todellakin!

Herneiden jälkeen hän näytteli vierailleen talon uutuuksia. Ensiksikin Veuillot'n, yksinäisen varpusen, nenäkkään lörpöttelijän, joka oli saanut lisänimensä eräältä iloiselta papilta, kun tämä suuttuneena sen yhtämittaiseen viserrykseen oli huutanut: — Vaikene, Veuillot! — Ja minusta on nautinto pitää sitä häkissä, lisäsi don Innocenzo julmasti juttua kertoessaan. Hänellä oli myöskin näytettävänään uusia esihistoriallisia astioita, jotka oli löydetty paperitehtaan perustusta kaivettaessa; tämän nähtiin kohoavan kuin ison, valkean arpanappulan joen poppelien tuolla puolen keskellä tummaa läiskää, joka oli kuin inhoittava haava vehreydessä. Don Innocenzo oli yhä vielä innostunut paperitehtaaseen ehkäpä osaksi astioidensa löydön vuoksi. Työhuoneen lävitse kulkiessaan Steinegge kumartui hetkeksi erään avonaisen kirjan ylitse, joka oli kirjoituspöydällä don Innocenzon nojatuolin edessä. Tämä hyppäsi nopeasti kuin nuori poika kirjaansa kiinni ja puristi sitä nauraen ja hiusmartoa myöten punastuen rintaansa vastaan. Steinegge punastui hänkin ja pyyteli anteeksi.

— Teille voin sen näyttääkin! Olkoon menneeksi! Ottakaa, ottakaa! sanoi don Innocenzo ojentaen hänelle molemmin käsin kirjaa, jota toinen ei tahtonut ottaa.

— Ah! huudahti Steinegge tuskin vilkaistuaan siihen. — _Mein Gott! Mein Gott!_ En olisi ikinä uskonut!

Se oli saksan kielioppi.

— Malttakaahan toki, minä en siitä mitään ymmärrä! huudahti don Innocenzo yhä nauraen. Hän otti kirjan Steineggen kädestä, heitti sen kirjoituspöydälle, laski ristihattunsa sen päälle ja puikahti tiehensä Edithiä etsimään.

Tämän jälkeen ei ollut enää mitään katsottavaa; pieni talo kävi taas äänettömäksi, Steinegget vetäytyivät huoneisiinsa ensimmäiseen kerrokseen, Martan kattaessa pöytää alhaalla.

Vallitsi rauhallinen hiljaisuus, jonka vain Martan veitsien ja kahvelien kalina tai väliin jokin raskas askel pienellä kadulla kasvitarhan tuolla puolen keskeytti. Edith oli onnellinen tietäessään olevansa niin kaukana Milanosta, suuren rauhan ja paljon vihreän keskellä, niinkuin hän itsekin oli kirjoittanut. Matkalaukkujaan purkaessaan hän kutsui isäänsä kysyäkseen oliko tämä tyytyväinen. Steinegge tuli huoneeseen kravatti kädessä ja silmät, kiiluen. Jopa nyt ei olisi ollut! Edith näytti hänelle lipastonsa päällä kahta pientä ruusunnuppua ja Lessingin teosta _Nathan der Weise_. Hänen isällään oli myös kukkia huoneessaan ja Schillerin 30-vuotisen sodan historia saksaksi. Mikä huomaavaisuus don Innocenzon puolelta, mikä sydämellinen vastaanotto! Edithin mielestä hän oli hiukan vanhentunut, Steineggen mielestä ei ollenkaan. Ja Marttakin, niin sydämellinen, mummoparka! He vaihtoivat matalalla äänellä vaikutelmiaan Edithin pannessa tavaroitaan laatikkoihin. Hän oli tuonut mukanaan muutamia saksalaisia ja italialaisia kirjoja, mutta ei _Eräsiä unta_. Hänen isänsä pahoitteli tätä unohdusta, mutta Edith ei vastannut mitään; sen sijaan hän tarttui isänsä käsivarteen ja veti hänet ikkunaan, josta näki puutarhan, pienen kadun, kedot ja joen kaukaiset poppelit, kukkulat ja paljon valkeita pilviä.

— Minusta tuntuu kuin olisin pikku tyttö, sanoi Edith, — ja olisin taas päässyt omaan sänkyyni harhailtuani koko päivän eksyksissä, kaukana kodistani, itkien ja kärsien monia vaivoja. Etkö sinäkin, isä, tunne itseäsi vähemmän muukalaiseksi täällä kuin Milanossa!

Joku puheli puutarhassa. Siellä oli don Innocenzo erään vanhan talonpoikaisvaimon kanssa, joka itkien syytteli miniäänsä. Pappi koetti rauhoittaa häntä, mutta silloin vanhus alkoi pää painuksissa kertoa toista salaisempaa, mutta yhtä surullista juttua, jonka don Innocenzo keskeytti tyytyväisellä: — Hyvä, hyvä! aivan kuin tähän onnettomuuteen olisi ollut helpompi löytää apu.. Kiireesti hän pisti vaimon käteen muutaman kolikon ja lähetti hänet nopeasti matkaansa.

— Senkin noita, tuo muija! huusi Martta sisältä, — ettehän vain liene antanut hänelle mitään?

— Mitä päähänne pälkähtääkään! vastasi don Innocenzo.

— Ruusujakin ja saksalaisia⁻ kirjoja! huusi Steinegge ikkunasta. — Tämä on liikaa huomaavaisuutta, herra abbee. Emme tiedä kuinka...

— Oo, vanhoja kirjoja kodistani! Tulkaa, tulkaa alas, niin syömme heti aamiaista!

Aamiainen alkoi iloisesti. Martta monisti itsensä. Hänellä oli paikkansa pöydässä, mutta hän kulki lakkaamatta keittiön ja ruokasalin väliä, välittämättä vieraiden pyynnöstä tai isäntänsä huomautuksista. Edith julisti, että näin ensimmäisenä päivänä hän salli sen tapahtua, mutta huomisesta lähtien ottaisi hänkin, hyvällä tai pahalla, osansa taloustoimista. Martta vastasi monella kimeällä: — ei ikinä, ei ikinä! Steinegge tarjoutui kokin apulaiseksi, luvaten »Klössejä», joita hän sanoi neuvoneensa palatsin Paolollekin. Don Innocenzo-parka ei osannut muuta kuin lämmittää kahvia ja tarjoutui vaatimattomasti tähän toimeen.

— Kesken kaiken! huudahti Steinegge katsellen häntä kuuntelematta ja odottaen kärsimättömästi hänen lopettavan, — emmehän ole vielä kysyneet uutisia herra kreivistä!

— Olin pari tuntia sitten palatsissa, vastasi don Innocenzo. — Hän oli jo vähän parempi kuin eilen illalla.

— Kuinka, vähän parempi?

Steinegge kumartui jännittyneenä kuuntelemaan.

— Sairasko? huudahti Edith hämmästyen.

— Ettekö tietänyt sitä? kysyi pappi.

— Emme ollenkaan!

— Luulin, että Martta tai joku toinen olisi kertonut teille siitä. Oh, kovin ikäviä ja surullisia asioita!

— Ah, hyvä Jumala, ettekö tiedä mitään! sanoi Martta seisoen pöydän vieressä ja nojaten käsiään pöytään. — Mutta sehän on luonnollista! Kuinka he voisivatkaan tietää! Nehän ovat vain parin päivän vanhoja asioita.

— Mutta, Jumalan nimessä, mitä on tapahtunut? kysyi Steinegge.

— Niin, sanoi don Innocenzo. — Mikä päivä meillä onkaan tänään? Keskiviikko. Hyvä. Maanantaiaamuna, tai paremmin sanoen maanantaita vasten yöllä sai kreivi halvauskohtauksen.

— Oh!

Don Innocenzo kertoi, Martan oikaistessa silloin tällöin, kaiken mitä tiesi kreivin sairaudesta. Steinegge oli aivan epätoivoissaan tämän onnettomuuden vuoksi, Edithiä suretti se myöskin kovin.

— Ja entä häät?

— Oh, en totisesti odottanut mitään tällaista! huudahti Steinegge.

— Häät kai siirtyvät tuomiopäivään, lisäsi Martta.

Hänen isäntänsä torjui hänet sanoen, että häät oli hiukan siirretty ja että oli todellakin ollut syytä siirtää niitä. Martta meni muristen keittiöön.

— On siellä sitten muitakin sotkuja, sanoi don Innocenzo puoliääneen.

Steineggelle ei ruoka enää maistanut; hän nojasi kyynärpäitään pöytää vastaan ja odotti.

— Myöhemmin, myöhemmin, kuiskasi pappi tehden eleen keittiöön päin.

— Oh, en todellakaan odottanut tällaista! huudahti Steinegge.

Edith kyseli donna Marinasta. Pappi sanoi hänen voivan hyvin ja että oli nähnyt hänet edellisenä iltana.

Sillävälin oli Martta tuonut liemilihan pöytään; hän ei sanonut enää sanaakaan harmissaan isäntänsä antamasta läksytyksestä ja suruissaan, että tuo niin murea ja maukas vasikanliha ja hänen omat valmistamansa etikkakapperit jäisivät ilman kiitosta tuon onnettoman keskustelun vuoksi, aavistaen saman kohtalon odottavan paistiakin.

— Iltapäivällä menemme palatsiin, eikö totta, isä? sanoi Edith.

— Varmasti, oh!

Vain Veuillot ei ollut kadottanut puheluhaluaan; juttuamisinnossaan se pani pöytävieraat kuuntelemaan, kertoen itsestään ja ansaitsemattomasta liikanimestään. Aurinko paistoi iloisesti kattoon. Don Innocenzo alkoi puhella arvokkaista löydöistään ja oppineista, joiden piti tulla niitä katsomaan.

Edith teki arvostelevia huomautuksia, jotka närkästyttivät hänen isäänsä. Tämä pani täyden luottamuksensa näihin löytöihin sekä oppineisiin ja kertoi tuntemistaan sveitsiläisistä paalurakennuksista. Yhtäkkiä hän keskeytti muistaen, että oli aika mennä palatsiin.

— Odottakaa, sanoi hänelle don Innocenzo, — odottakaa, niin juomme ensin kahvia. Minun mielestäni voisimme mennä puutarhaan juomaan sitä.

He menivät alas puutarhaan, suloisen hyvätuoksuiseen kevätilmaan. Aurinko oli hajoittanut pilvet ja kosketteli lännen puoleisia kukkuloita, pieni talo oli kuin tulessa, ikkunalasit loimusivat. Edith tahtoi itse tarjota kahvin. Steinegge ja don Innocenzo istuutuivat puutarhan matalalle muurille vastapäätä salinikkunoita.

Martta on hyvä ihminen, sanoi don Innocenzo, — mutta hirveä lörppö. Palatsissa on kamalia sotkuja. Tuo Silla on palannut.

Steinegge hypähti.

— Oh, anteeksi, se ei ole mahdollista! Näin hänet itse Milanossa toissapäivänä, omassa kodissani, eikä hän silloin sanonut mitään.

— Ja kuitenkin hän on nyt täällä.

— Oletteko nähnyt hänet?

— Tietysti.

Oh, mutta tämä!... Suokaa tuhannesti anteeksi, mutta minä luulen, että teidän silmänne eivät ole nähneet oikein. Oh, tämä on vallan mahdotonta! Hän, hän täällä palatsissa!

Hän nousi ja alkoi kävellä kiivaasti edes takaisin muurin viertä puhuen jotakin saksaksi.

Yht'äkkiä hän pysähtyi. Eräs ajatus oli välähtänyt hänen mieleensä.

— Ehkä hänet on kutsuttu? Ehkä sähkötetty tulemaan?

— Voi olla, mutta en uskoisi, sillä kreivistä olen jo sanonut, missä tilassa hän on, markiisitar ei voinut sietää häntä silloinkaan, kun hän oli täällä ensi kertaa, ja Salvadorit eivät tunne häntä.

Ja mitä hän tekee täällä?

Mutta... tiedättehän te hyvin, mitä hänestä sanottiin? Tullessaan juuri tällä hetkellä näyttää hän panneen pahan okaan markiisittaren ja Salvadorien silmään.

— Perinnönkö vuoksi? Tämä on valhetta, tämä on parjausta! sanoi Steinegge kiihoittuneena. — Suokaa anteeksi, mutta te, herra pastori, ette tunne tätä asiaa. Älkää uskoko. Herra Silla ei ole ollenkaan se, miksi häntä samottiin, ja vannon, ettei hän ole tullut tänne tuo halpamainen asia mielessään.

Don Innocenzo viittasi häntä vaikenemaan: Martta riiteli Edithiltä kahvitarjotinta keittiön ovella.

— Mutta ei, ei, sanoi hän, — eihän tämä sovi teille. No tehkää sitten niin kuin haluatte!

Edith tuli lyhyin askelin ja suu hymyssä tuntien tehtävänsä vakavuuden ja pitäen silmällä puna- ja vihreäkukkaisia kuppeja ja sokeriastiaa heiluvalla tarjottimella. Ilta-aurinko paistoi hänen kasvoihinsa, tarjottimeen ja hentoihin käsiin.

— Tiedätkö, sanoi hänen isänsä kiivaasti saksaksi, — herra Silla on täällä.

Edith pysähtyi vaieten osoittamatta mitään muuta hämmästyksen merkkiä.

— Missä täällä?

— Palatsissa.

Hän toi tarjottimen muurille ja kysyi halusiko don Innocenzo paljon vai vähän sokeria kahviinsa.

Hänen isänsä ihmetteli tuollaista välinpitämättömyyttä. Ehkä hän tiesi jo sen? Ehkä Silla oli sanonut hänelle jonkin sanan toissapäivänä?

Ei, Silla ei ollut sanonut hänelle mitään, eikä hän tietänyt sitä ollenkaan. Hän huomautti, että herra Silla oli ehkä kutsuttu sähköteitse.

— Ei, neiti, tuon herran vuoksi ei ole sähkölankoja naputeltu, sanoi hänen takanaan Martta joka oli tullut tuomaan lusikkaa. Don Innocenzo, kiintyneenä kahviin ja keskusteluun, ei ollut huomannut hänen tuloaan.

— Mitä te luulette tietävänne? sanoi hän.

Ja miksi en minä, vaimoparka, jotakin voisi tietää, minäkin? vastasi tämä julkeasti. — Tuo herra on pudonnut suorastaan pilvistä. Ei kukaan häntä odottanut, hyvä herrasväki! Eikä siellä ole ketään muuta kuin Giovanna, joka olisi tyytyväinen, sillä tämä tietää, kuinka paljon herra kreivi piti hänestä. Toiset eivät siedä nähdäkään häntä, ennen kaikkea donna Marina. Minun isäntäni ei tietystikään sano sitä minulle, mutta itse hän sen hyvin tietää, että donna Marina käski tuon herra Sillan tulemaan mukanaan alas puutarhaan antaakseen hänelle hyvän läksytyksen.

— Kuinka te tämän tiedätte? kysyi don Innocenzo ihmeissään.

— Tiedänpä vain. Eikö se ehkä ole totta?

— Että hän kutsui tuon herran kanssaan puutarhaan, se kyllä on totta, mutta mitä hän lienee tälle sanonut, sitä en tiedä minä, ettekä tekään.

— Emme tietystikään ole sitä kuulleet, se on selvä, eikä kukaan ole kuullut, mutta se, joka voi jotakin tietää, sanoo, että hän käski tämän herran lähteä tiehensä, sillä hän se oli, joka tämän ensi kerrallakin lähetti matkaansa.

— Mutta eikö hän sitten ole lähtenyt? kysyi Edith.

— Ei, neiti, ei; ei hän ole lähtenyt; ainakaan en usko. Näittekö hänet tänään, herra kirkkoherra?

— Kyllä, tapasin hänet portaissa.

— Lähdemmekö, Edith? kysyi Steinegge.

— Ei, isä, arvelen, ettei hetki ole sopiva minun mennä sinne. Mene sinä, minä jään don Innocenzon luokse.

— Tänään on meillä toukokuu, sanoi tämä.

— Hyvä, tulen kirkkoon kanssanne.

Steineggen mieleen ei ollut mennä yksin, mutta hän ei kiusannut sen enempää, vaan lähti. Martta palasi tarjottimineen sisään jättäen kirkkoherran ja Edithin kahden muurille istumaan.

— Tiedättekö, hän on niin hyvä, sanoi Edith kiihkeästi. — Hän on niin hyvä, oh, paljon parempi minua. Ja teistä hän pitää niin kovin. Hän halusi tavattomasti tulla tänne. Se on kuin Sallimus, tuo hänen kiintymyksensä teihin, puvustanne huolimatta. Eilenkin illalla puhuimme uskonnosta. Minä sanoin, että on olemassa sieluja, jotka aivan luonnollisella tavalla ovat välittäjiä tavallisten ihmisten ja Jumalan välillä, olkoon sitten heidän maaelämänsä muoto mikä hyvänsä, ja että esimerkiksi te, herra kirkkoherra, siinäkin tapauksessa, ettette olisi pappi...

— Oh, neiti Edith!

— Niin, niin, te olette sellainen sielu. Uskon sen, ja minulle tekee hyvää uskoa sekä sanoa niin. Jospa tietäisitte, kuinka paljon teitä tarvitsemme. Isänikin sanoi voivansa uskoa sen.

Hänen liikutuksensa oli yhtä voimakas kuin äkillinenkin.