Part 21

— Te, joka niin suureen rehellisyyteen yhdistätte niin suuren varovaisuuden ja ymmärrätte niin hyvin, mihin asti lailliset edut ja sopivaisuus voivat yhdessä mennä, te ette tahtone moittia minua, jos sanon, että toinen vakava asia astuu eteemme tällä hetkellä. Sanon edeltäpäin, etten ole omanvoitonhaluinen, mutta... Hyvä! huudahti hän vetäen kätensä ja nenänsä pois. — Näen, että ymmärrätte minua. Lahjoitussitoumus, hitossa! Rukoilen Jumalaa, että hän säilyttäisi enon vielä monta vuotta meidän rakkaudellemme, mutta jos onnettomuus tapahtuu! Lahjoituskirjani oli allekirjoitettava eilen aamulla. Kykeneekö hän enää sitä allekirjoittamaan? Pitää valvoa joka hetki. Ei saa päästää käsistä ainoatakaan selvää hetkeä.

— Niin, mutta, sanoi asianajaja syvästi vakavana, — ehdolla, että tuo hetki on selvä, ja ehdolla, että se on hyvin selvä ja että lääkäri on läsnä; toivottavasti kaikki menee hyvin, niin ettemme joudu mihinkään sotkuun.

Kuultiin isä Tosin puhuvan pylväskuistikolla.

— Menen katsomaan enoa, sanoi Nepo ja lähti.

— Kaiken lopuksi, sanoi kreivitär, — poikani oli oikeassa tuon poliisijutun suhteen. Se oli koko jutku, tiedättekö!

— Se on selvää! Jos kreivitär sallii, puhun minä tuolle herralle.

— Niin, niin, puhukaa, puhukaa te! Aivan niinkuin tahdotte! Oh, Jumala, Zorzi, mitä ihmeen sotkuja! Täällä ei todellakaan tiedä, missä maailmassa ollaan. Täällä ei ymmärrä niin mitään! Täällä mennään naimisiin eikä mennä. Täällä ei ole aikaa, ei syömiseen eikä nukkumiseen. Ja kaikki Jumalan nimessä...! Oo, millaista elämää, millaista elämää!

Palvelija astui sisään korjaamaan pöytää. Näytti siltä, kuin hän olisi tahallaan viivytellyt ja vain leikkinyt astioiden kanssa.

— Menkää, menkää tekin, Zorzi, sanoi kreivitär. — Minä menen lepäämään hetkiseksi. En ole ummistanut silmiäni tänä yönä, olen aivan lopussa. Ja sinä, kutsu Catte tänne. Zorzi, sanoi hän, kun palvelija oli mennyt Cattea etsimään, — koettakaa saada ulos jotakin tuosta herra Sillasta.

Silla ei ollut mennyt heti sisään kreivin luokse. Ensin hän antoi Giovannan kertoa itselleen, mitä kahtena viime päivänä oli tapahtunut. Giovanna parka! Hän puhui surullisen laimealla äänellä, joka tuntui tulevan kaukaa kuin jostakin surujen maailmasta.

Häät oli määrätty 29 päivän illaksi. Donna Marina oli viime hetkellä siirtänyt ne 30 päivän aamuun. Siitä huolimatta oli 29 päivänä ollut ilotulitus ja musiikkia järvellä. Kreivikin oli pitänyt hauskaa ja oli terveytensä puolesta ollut ennallaan. Muutama päivä sitten häntä oli vaivannut pieni pahoinvointi, mutta sinä iltana hän ei enää ollut puhunut siitä mitään. Hän oli kyllä huononnäköinen, mutta jo pitemmän aikaa, oh, hyvinkin kauan jo! Giovanna pysähtyi tässä merkitsevästi, hän näytti ajatuksissaan vievän kreivin terveyden romahduksen siihen aikaan, jolloin Silla oli jättänyt palatsin. No niin, sinä iltana ei ollut mitään merkille pantavaa. Vihkimisen piti tapahtua kello 7 aamulla. Kello 5 oli Giovannan pitänyt mennä hakemaan kreivin huoneesta eräitä avaimia, ja silloin hän oli tavannut kreivin pitkänään maassa, puolikuolleena, kaikki halvauksen merkit ruumiissaan. Tässä Giovanna taas vaikeni, ehkä liikutuksesta, ehkä jostakin muusta syystä. Sitten he olivat heti kutsuneet lääkärin ja kirkkoherran; edellinen, kunnon mies, joka muutama kuukausi sitten oli tullut vanhan tohtorin sijalle, piti tapausta vakavana, tahtoi pitää lääkärineuvottelun ja kehoitti toimittamaan uskonnolliset menot. Onnettomuudeksi sekä puhekyky että ymmärrys olivat poissa, niin ettei kirkkoherra voinut tehdä muuta kuin antaa viimeisen voitelun. Sattumalta isä Tosia ei oltu tavattu asunnossaan, hän oli saapunut vasta pari tuntia ennen Sillaa. Päivän kuluessa kreivi ei ollut parantunut eikä pahentunut. Illalla oli lääkäri tyytyväisyydekseen todennut sairaassa hiukan kuumetta, joka oli yön aikana ehkä hieman kohonnutkin. Kasvot näyttivät taas jokseenkin luonnollisilta, silmät vähemmän lasimaisilta, huuletkin koettivat silloin tällöin muodostaa jonkin sanan. Giovanna toivoi, että jos hän voisi tuntea Sillan, se olisi hänelle suureksi lohdutukseksi. — Muutapa iloa hänellä ei voi ollakaan, sanoi Giovanna.

— Entä häät? kysyi Silla.

— Oh, Jumala paratkoon! vastasi Giovanna. — Niistä minä en tiedä mitään. Donna Marina ei ole astunut jalallaankaan ulos huoneestaan. Hän nähtävästi on sairas, sillä eilen aamulla hän antoi kantaa suuren joukon jäätä ylös. Hän ei tahdo nähdä sulhastaan eikä rouva kreivitärtäkään. Hänen luonaan ei käy kukaan, paitsi kamarineiti ja se poika, tiedättehän, se soutaja. Oh, Jumala, minä puolestani en toivo muuta kuin että isäntäni paranisi, kaikki muu on minusta...! Tulkaa, tulkaa! Kuka ties, kuinka iloiseksi hän mahtaisi tullakaan, jos voisi tuntea teidät!

Helteiseen huoneeseen astuessaan he erottivat vaivoin sairaan pään kuin tumman läiskän valkealla tyynyllä sekä raollaan olevan ikkunan ääressä valvovan lääkärin. Giovanna lähestyi Sillan kanssa vuodetta, kumartui kärsivän pään ylitse ja kuiskasi muutaman sanan. Kreivi katsoi Sillaa sekavin silmin, käänsi ne sitten hitaasti Giovannaan päin liikuttaen huuliaan. Tämä painoi korvansa aivan lähelle ja kuuli vaivoin murteellisesti lausutun sanan:

— Juotavaa.

Moneen vuoteen ei kreivin suuhun ollut tullut sanoja syntymäseutunsa Piemontin murteella, jollei joskus suutuspäissään, nyt ne palasivat kuoleman synkän varjon mukana. Salamana oli sairaus iskenyt hänet maahan, riistänyt häneltä hänen mahtavan voimansa, nopean älynsä ja itsepintaisen muistinsa, jossa niin monet asiat ja henkilöt säilyivät; se oli syössyt hänet voimakkaasta vanhuudesta lapsuusikään ja vienyt hänen muististaan kaiken muun paitsi ensimmäisinä vuosina opitut sanat.

Giovanna antoi hänen juoda ja koetti sitten taas kääntää hänen huomionsa Sillaan.

— Riittää, sanoi lääkärin ääni pimeästä.

Nainen lähti surullisena ulos Sillan kanssa. Käytävässä he tapasivat munkin.

— No, kuinka kävi? kysyi tämä. — Eikö mitään. Tiesinhän sen.

Ja mitä te tästä sanotte?

— On vielä liian aikaista, rakas neitsykäiseni. Pitäisi tietää, tuleeko toinen kohtaus. Se on selvää, ettei tuo leikki saa uudistua, muuten he surmaavat hänet siihen paikkaan. Sanoitko siitä mitään tälle nuorukaiselle?

— En, herra.

— Hyvä, kuulehan, pikku Giovanna, tahtoisin, että veisit minut katsomaan taloa. Sen jälkeen käske asettaa tuoli pylväskuistikolle, niin että saan polttaa hiukan. Ellen neljännestunnin perästä saa tupakoida, niin halkean.

Giovannan ja munkin kierrellessä palatsissa, meni Silla nojautumaan pylväskuistikon kaidepuuhun katsellen auringossa lepäävää vihreää järveä. Oliko siitä todellakin niin monta kuukautta kulunut! Vuoret ja luonnon syvä rauha ottivat taas hänet omanaan takaisin; hänestä tuntui, kuin hän ei koskaan olisikaan ollut poissa, vain uneksinut Milanosta, pitkästä talvesta ja tuskallisista ajatuksista. Mutta vanhoista, ankarista kivistä syöksähti samassa nykyisyys esiin, syöksähti kauhuna, jota kuolemantauti levittää merkitsemänsä miehen ylitse, ja ennen kaikkea naisen kuvana, joka itse pysyen piilossa täytti kuitenkin olemuksellaan koko talon. Minkä tähden hän piilotteli? Joka hetki Silla luuli kuulevansa hänen askeleensa, hänen vaatteidensa kahinan ja näkevänsä hänen ylpeän ja eriskummallisen kauneutensa ilmestyvän esiin. Ja kääntyen katsomaan pitkin tyhjää pylväskuistikkoa hän terästi kuuloaan.

Kas, tuolla hän ehkä tulikin! Ei, se oli vain Salvadorin ystävä, asianajaja Giorgio Mirovich. Hän lähestyi kävellen varpaidensa terillä, tervehti Sillaa juhlallisella »palvelijanne» ja kulki ohitse kreivin huonetta kohti, josta palasi heti takaisin kysyen Sillalta puoleksi italiankielellä, puoleksi Veneton murteella, oliko tämä nähnyt munkkia. Saatuaan kuulla, että isä Tosi oli kiertämässä palatsia Giovannan kanssa, hän lisäsi: — Tuolla herra munkilla on hiukan oudonlainen puhetapa! ja pysähtyi puhelemaan. Hän oli oikea kunnon mies ja ritarillisella alttiudella kiintynyt kreivitär Foscaan, — muinaiseen ihailunsa esineeseen, — jonkin verran äreine, juhlallisille olemuksilleen ja vilpittömine, mutta samalla varovaisine puhetapoineen. Hän yritti ottaa selville, miten Silla oli saanut tiedon kreivin sairaudesta. Silla vastasi hänelle, että kaikkihan siitä lähiseuduilla puhuivat ja että oli liikkunut huhuja suuremmastakin onnettomuudesta. Hän ei antanut ymmärtää, missä paikassa erityisesti tuo uutinen oli hänet tavannut eikä myöskään sanonut, mistä hän oli sinä aamuna matkustanut, vaikka hän ei epäillytkään, että ajomiehen kautta asia helposti tulisi tunnetuksi. Asianajaja, jota tuo epäsuora urkinta inhoitti, jätti piankin tämän puheenaiheen. Sen sijaan hän tunnusti Sillalle vastenmielisyytensä noihin epäystävällisiin seutuihin, noihin seinänsuoriin vuoriin ja tuohon haikeamieliseen taloon. Hänkin oli vanhan ystävättärensä tavoin aivan lopussa eikä toivonut muuta kuin saada kuulla piakkoin ikkunainsa alla gondolinkuljettajain tutut huudot.

Vihdoinkin munkki palasi. Silla laskeutui alas puutarhaan.

Siellä komendööri Vezza huvitteli heittelemällä leivänmuruja varpusille.

Silla vältti häntä, kulkien pihan poikki porttia kohden, sivuutti sisälaiturin matalan oven, tarkasteli veneitä, katsoi ylös palatsin oikeaan siipirakennukseen johtavia salaportaita. Tyhjää ja autiota. Hän astui ulos portista ja kuljettuaan muutaman askeleen maantiellä kääntyi...

Tuolla ylhäällä oli tuttu kulmaikkuna kiinni. Laskeva aurinko paistoi sälekaihtimiin, suureen, harmaaseen muuriin ja välkkyili magnolian kiiltävillä lehdillä pienessä riippuvassa puutarhassa. Ei elonmerkkiäkään missään. Silla teki pitkän kävelymatkan kierrellen kaikkein yksinäisimmillä poluilla ja palasi samaa tietä palatsiin. Ikkuna oli yhä vielä kiinni, vaikkei aurinko koskettanutkaan enää kuin kattoja. Silla astui sisään mielessään aavistus, ettei Marina päivän kuluessa antaisi itsestään elonmerkkejä, mutta että hän yöllä näkisi tytön.

II. SALAISUUS.

Päivällinen oli haikea. Isä Tosi nousi kohta liemen jälkeen pöydästä ja meni kreivin luokse eikä palannut enää takaisin. Kreivitär ja Nepo söivät masentunein mielin. Herra Vezza halusi jutella peläten, että tuo haikeamielinen hiljaisuus valmistaisi hänelle vaikean ruoansulatuksen. Hän valitsi asianajaja Mirovichin haastateltavakseen puhuen tälle Veneziasta, sikäläisistä ystävistään, Veneto-opistosta ja gondoleista, vetäen väkipakolla Vergiliuksenkin mukaan:

_Convulsum remis, rostrisque tridentibus aequor_.

Asianajajaa se kiusasi, ja hän vastaili lyhyesti, mutta komendööri jatkoi lörpöttelyään jokaisen suupalansa välillä, uskaltaen silloin tällöin pienen, syödessä terveellisen hymynkin. Silla oli vaiti niinkuin Salvadoritkin. Kreivitär tuijotti häneen yhtä mittaa, hänen kumartuessaan lusikkansa ylitse tai palvelijan tarjotessa hänelle ruokia. Silminnähtävästi hän kärsi, heitteli Nepoon ilmeikkäitä silmäyksiä, jotka sanoivat: — Nyt puhun, en voi enää olla vaiti, mutta Nepo katsoi häneen suurine, likinäköisine silmineen sulkien hänen suunsa.

Päivällisen loputtua tuli Giovanna ja kuiskasi kreivittären korvaan, että isä Tosi teki lähtöä ja halusi sitä ennen pitää neuvottelun perheen jäsenten kanssa, niinkuin asianajajan kanssa oli sovittu.

— Ilmoittakaa markiisittarelle, vastasi rouva Fosca.

— Olen jo ilmoittanut, mutta hän sanoo, ettei hän voi tulla.

— Sanokaa, että me menemme hänen luokseen.

— Oh, olen sen jo sanonut, mutta hän ei tahdo ketään luokseen.

Silla nousi heti pöydästä ja tehden äänettömän kumarruksen lähti.

— Ymmärsipä, sanoi Nepo. — Voitteko sanoa, Giovanna, kuinka tuo herra on tullut ja kuka häntä on pyytänyt jäämään tänne.

— Kuinka lie tullut, en tiedä. Viipymään olen häntä pyytänyt ehkä minäkin, sillä tiesin, kuinka herra kreiviä suretti hänen lähtönsä, ja olen varma, että jos herra kreivi tuntisi hänet, tekisi kreiville niin hyvää nähdä häntä taas. Olipa isäntäni käskenyt minua pitämään valmiina huoneenkin häntä varten, jos hän sattuisi palaamaan.

— Teidän ei ollenkaan pidä pyytää häntä, sanoi Nepo.

— Tässä tapauksessa olisi teidän pitänyt seurata markiisittaren käskyjä, ja melkeinpä minunkin, voin sanoa. Ja nyt, ilmoittakaa isälle, että odotamme häntä kreivitär Salvadorin huoneessa. Myös te, komendööri Vezza, enoni ystävänä. Se on selvää, todellisena ystävänä, sillä eräitä toisia ystäviä en totisesti tahtoisi asettaa perheen jäsenten rinnalle.

Komendööri Vezza, tyydytettynä uteliaisuudessaan, teki myöntävän eleen.

Munkki astui heti toisten jälkeen kreivittären huoneeseen, kosketti kalottiaan ja istuutui kehoitusta odottamatta tuolille sohvan viereen, jossa kreivitär Fosca levottomana ja hämmästyksissään löi hermostunein elein isolla suljetulla viuhkallaan polviaan. Asianajaja Mirovich oli hämillään, katsoi vuoroin munkkiin, vuoroin lattiaan ja alkoi puhua:

— Selvitykseksi eräille... eräille... ei oikein selville sanoille, jotka isä tänä aamuna lausui kreivin ja kreivittären... muutamain toisten henkilöiden läsnäollessa, haluaa hän nyt antaa tietoja... eikö totta? tietoja sairaudesta, jonka vuoksi hänen neuvoaan on kysytty.

— Haluaa! sanoi munkki. — En ollenkaan halua. Se on velvollisuuteni. Minä menen muitta mutkitta asiaan ja sanon asiat oikealla nimellään. Minun velvollisuuteni on ilmoittaa herrasväelle, että minun mielipiteeni mukaan kreivi d'Ormengo on... Ennenkuin hän lopetti lauseensa, antoi kreivitär Fosca viuhkansa pudota. Nepo nousi seisoalleen. Toiset eivät liikahtaneetkaan.

— Murhattu, sanoi munkki hitaasti hetken epäilyn jälkeen nostaen silmänsä ylös Nepoon, vasemman käden nyrkki reittä vastaan ja oikea käsivarsi ristissä vasemman ylitse.

— Oo Jumalani, oo! vaikeroi kreivitär levittäen säikähtyneet silmänsä selko selälleen. Nepo kohotti kätensä ja päästi halveksivan, epäuskoisen huudahduksen.

Asianajaja koetti tyynnyttää heitä liikkein, sanoen sekä päällään että käsillään, etteivät pelästyisi ja että odottaisivat. Nepo tyyntyi, mutta kreivitär kertasi yhä kovemmin: — Oo Jumalani, oo Jumalani —, ja purskahti itkuun.

— Te olisitte voinut olla varovaisempi, isä, huomautti Mirovich tylysti ja lähestyi kreivitärtä apuaan tarjoten ja rohkaisten.

— Armias, pyhä Jumala! nyyhkytti tämä. — Noin hirvittäviä sanoja... ja vielä päivällisen päälle.

— Rouvani, sanoi munkki. — Sairaan etu vaatii, että puhutaan selvästi ja nopeasti. Ja muuten on minulla tapana sanoa totuus päivällisen päällekin.

— Jatkakaa, jatkakaa! huudahti asianajaja. — Selittäkää pian.

— Olisin sen jo tehnyt, jos herra ja rouva olisivat olleet hiukan kärsivällisempiä. En tarkoita, että olisi käytetty aseita tai myrkkyä. Lapsikin tuntee halvauksen; ja tässä tapauksessa on todellakin kysymys halvauksesta. Sanon _murhattu_, sillä olen varma siitä, että tämän sairauden alkusyynä on jonkin henkilön kiivas väliintulo.

— Tämä on mieletöntä! huudahti Nepo.

— Te olette mieletön, kaunis nuoriherra, sanoi munkki korostaen joka tavua ja katsoen häneen puoleksi ivallisesti, puoleksi ylpeästi. — Te olette mieletön. Jos minulla esimerkiksi on sydänvika ja teillä ei, niin voivat henkilöt, jotka rakastavat minua, tappaa minut ilman myrkkyä tai aseita.

— Siis te sanotte... äännähti Vezza lopettaakseen tuon hermostuttavan sananvaihdon.

— Minä sanon, vastasi munkki, — että sairas sai halvauksen jonkin hirvittävän voimakkaan mielenliikutuksen johdosta.

— Mutta minkä? Kuinka? kysyi kreivitär kyynelissään. — Jumalan nimessä, kuinka? Älkää tässä nyt riiputtako meitä kuin nuorasta näin kauan! Puhukaa, armias! Tahdotteko tappaa meidät?

— Ennenkuin jatkan, sanoi munkki, — tahtoisin tietää, ovatko kaikki perheen jäsenet läsnä?

Ei kukaan vastannut.

— Ovatko kaikki? kysyi munkki uudelleen.

Joku sanoi hiljaa:

— Markiisitar ei ole täällä.

— Markiisitar, minun morsiameni, sanoi Nepo mahtipontisesti, — ei voi oikein hyvin.

— Mikä tämän markiisittaren nimi on? kysyi munkki.

— Markiisitar Crusnelli di Malombra.

— Entä ristimänäni?

— Markiisitar Marina, sanoi Nepo.

Munkki vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten:

— Marina. Eikö hänellä ole muita nimiä?

— On. Marina Vittoria. Mutta mitä se tähän kuuluu?

— Kuuluu paljonkin, herra kreivi. Hyvinkin paljon. Minkä nimisiä ovat naispuoliset palvelijat tässä talossa paitsi Giovannaa?

— Catte, ensiksikin, vastasi kreivitär.

— Fanny, kuiskasi komendööri Vezza.

Muita nimiä ei mainittu.

— Siis, jatkoi munkki, — eikö tässä talossa ole naista nimeltä Cecilia?

— Ei, vastasivat kaikki toinen toisensa perään — No niin, mutta minä tiedän, että toissa yönä eräs nainen, nimeltään Cecilia on astunut kreivin huoneeseen ja pelästyttänyt hänet melkein kuoliaaksi.

Kaikki kuuntelivat henkeään pidättäen. Salvadorit ja Vezza katsoivat munkkia suu auki; Mirovich piti silmiään alhaalla ja painoi leuan rintaansa vastaan; näytti siltä kuin hän olisi jo tietänyt edeltäpäin, mitä munkki oli sanonut. Tämä nousi ja asettui keskelle huonetta.

— Kas tuossa, sanoi hän osoittaen vasemmanpuolista seinää, — tuo on vuode; kreivi tavattiin tässä kohden paitasillaan, suullaan lattialla, käsivarret ojennettuina ovea kohden. Sen tekin, hyvät herrat, tiedätte. Mutta on olemassa muita asianhaaroja, joita te ette tiedä. Käytävän ovi, jonka kreivi sulkee aina vuoteeseen mennessään, oli auki. Sängystä Giovanna löysi tämän hansikkaan.

Hän veti taskustaan pienenpienen käsineen. Vezza ja Nepo tarttuivat siihen yht'aikaa ja juoksivat ikkunan luokse tutkiakseen sitä tarkkaan. Nepo huudahti heti:

— Hyvä Jumala, eihän tämä ole mikään hansikas. Kuka ties, milloin se lie sitä ollut; viisi ja yksi neljännes tai viisi ja puoli, kaksitoista vuotisen tytön käsine, nyt se ei ole muuta kuin väritön, homehtunut räsy.

— Hyvä, tuo räsy, joka ei voi kuulua kreiville, ei pudonnut hänen sänkyynsä, vaan heitettiin siihen, sillä vuode on hyvin leveä ja hansikas löydettiin litistyneenä päänalusen ja seinän välistä. Kreivin kynttilä, kynttilän nipistimet ja kuppi, joka hänellä on tavallisesti yöpöydällään, olivat hujan hajan lattialla lähellä ovea. Hän on nähtävästi itse singahduttanut ne sinne vihan vimmassa etsittyään ensin turhaan pimeässä kopeloiden tulitikkuja, jotka luultavasti oli pudottanut pöydältä, sillä ne löydettiin maasta siroteltuina vuoteen edustalle. Kuppi ainakin heitettiin, ja se oli täynnä vettä, sillä lattialla näkyi vielä räiskeitä ja kreivin oikea paidan hiha oli märkä. Ja nyt voin jatkaa. Koska kuppi siitä huolimatta oli ehyt, niin sanon, että sen on täytynyt sattua johonkin pehmeään ja kimmoavaan, joka laimensi iskun voimaa ja teki mahdolliseksi, että se putosi maahan särkymättä. Mikä se voi olla? Mutta sehän on selvää, mikä se voi ja mikä sen täytyy olla. Sen täytyy olla puku, johon tämä nappi kuului.

Nepo tarttui nappiin, jonka munkki ojensi hänelle. Se oli iso nappi peitetty azuurinsinisellä ja valkealla kankaalla. Nepo tunsi sen heti. Se kuului erääseen Marinan aamupukuun.

— Hm! En tunne sitä, sanoi hän katsoen sitä tarkkaavaisesti.

— Rouva ehkä voi sanoa meille jotakin tästä. Näyttäkää sitä rouvalle.

— Kreivitär, tarkoitatte? Oo, varmastikaan hän ei sitä tunne. Eikö totta, äiti, että nämä asiat minä ymmärrän paremmin kuin sinä? Eikö totta, että jos olisin nähnyt vaikka yhden ainoan kerran tällaisia nappeja jonkun tämän talon asukkaan vaatteissa, niin tuntisin ne heti paikalla?

Kreivitär Fosca paloi halusta nähdä napin ja luki samalla Nepon silmistä kiellon. Hän ei kyennyt päättämään.

— Oh, sanoi hän, — siinä sinä kyllä olet mainio. Mutta... sittenkin... oh? Voin kai minäkin siihen vilkaista, vai mitä?

— Mutta... luonnollisesti, vastasi Nepo, puhuen hänelle silmillään. — No, katso vain. Vaikka turhaahan se on.

Kreivitär otti napin, nousi sohvalta ja meni ikkunan luokse, viivytteli siellä jonkin aikaa koskettaen melkein otsallaan ikkunalasia ja kääntäen selän toisiin päin, jotka kaikki odottivat vaieten.

Hän kääntyi vihdoinkin, antoi napin takaisin Nepolle ja sanoi munkille, joka katsoi häntä pää kumarassa ja kädet sivuilla:

— En ymmärrä mitään.

Munkki ei liikahtanut eikä puhunut. Katsoi vain yhtä mittaa. Hän pani merkille, kuinka kaikki uteliaisuus oli täydelleen hävinnyt kreivittären kasvoilta, suun vakuuttaessa: en ymmärrä mitään.

— Todellakin, en mitään? toisti kreivitär rauhallisella äänellä.

— Mistä se löydettiin? kysyi Nepo hätäisesti.

Munkin tuijotti yhä vaieten kreivittäreen, joka palasi takaisin sohvalle. Sitten hän liikahti ja vastasi Nepolle:

— Se löydettiin kreivin kiinni puristetusta vasemmasta kädestä. Olette kai huomannut pienen vaatesiekaleen napissa? On päivän selvää, että se repäistiin väkivalloin puvusta.

— Hm, niin, sanoi asianajaja.

Vezza heitti häneen ivallisen silmäyksen. Terävä komendööri epäili, että nappi tunnettiin ja piti varovaisena olla asettumatta tällä hetkellä Salvadorien ja munkin välille.

— Giovanna, joka astui ensimmäisenä huoneeseen, jatkoi munkki, — pani merkille kaikki nämä asianhaarat, kuitenkaan mitään ymmärtämättä. Ensin hän uskoi varkaan käyneen huoneessa, mikä on aivan mahdotonta: hän löysikin sitten avaimet, rahat, lompakon lipaston päältä, jossa ne yhä vieläkin ovat; siis ajatus varkaasta on mahdoton. Sitten hän arveli, että kreivi olisi voinut pahoin ja olisi halunnut mennä ulos apua etsimään, joka on aivan mieletöntä, sillä kuinka selittää, lukuunottamatta käsinettä tai kuppia ja kauaksi heitettyä kynttiläjalkaa, kuinka selittää ennen kaikkea, ettei kreivi soittanut? Joka tapauksessa Giovanna aavisti hämärästi, että jotakin salaperäistä tässä oli. Hän ei ole puhunut kenellekään, ettei turhaan levittäisi uskaliaita epäilyjä, mutta uskoi asian minulle, ehkä pukuni vuoksi. Ja minä tein sitten näin.

Kreivitär, Nepo ja Vezza ahmivat häntä katseillaan melkein hengittämättä.

— Sairaan älyntoiminta on hyvin sekava; kuitenkin jokin selvempi välähdys on ollut havaittavissa eilisestä tähän iltaan asti, sanoo lääkäri. Kun sain kuulla nämä asiat, tutkin kaikin, vedin johtopäätökseni ja muodostin vakaumukseni. Sitten kuulustelin sairasta.

Kreivitär Fosca pudotti suuren viuhkansa kädestään, ja se luisui alas polvilta. Hän ei kumartunut ottamaan sitä ylös, eikä kukaan muukaan liikahtanut.

— Minun täytyi kysellä häneltä useampaan otteeseen. Luonnollisestikaan en voinut vaatia, että hän vastaisi muuta kuin: kyllä tai ei. Aloitin kysymällä, oliko kukaan ollut hänen huoneessaan yön kuluessa. Ei mitään vastausta. Toistin kysymyksen. Se oli ehkä liian pitkä: hän katsoi minuun eikä edes koettanutkaan vastata, ei huulillaan eikä päällään. Silloin yritin kysyä häneltä suorastaan: mies? Ei vieläkään vastausta. Nainen? Oo! Silmät ja huulet liikkuivat, ne tahtoivat sanoa jotakin. Jätin hänet tunniksi rauhaan. Sillävälin hänen älynsä ja kielensä tila parani hieman. Hän pyysi Giovannalta juotavaa. Heti kun lääkäri oli lähtenyt, ryhdyin uudelleen kokeeseeni. Sanon: tuon naisen nimi? Hän ei vastaa, mutta hetki sen jälkeen, kun kumarrun tulitikku kädessä hänen ylitseen tutkiakseni hänen ihoaan, alkaa hän tuijottaa minuun ja änkyttää. Panen korvani lähelle hänen suutaan ja luulen ymmärtäväni sanan: _famiglia_ [perhe], otaksun, että hän tahtoo nähdä teitä, vastaan hänelle jotakin ja käsken pysymään rauhallisena. Hän vain jatkaa; minä kuuntelen taas ja luulen ymmärtäväni toisen sanan. Koetan sanoa sen hänelle: Cecilia! Hän vaikenee heti. Olisin halunnut, hyvä herrasväki, että olisitte nähnyt, kuinka silmät laajentuivat, kuinka ne katsoivat minuun, millaisen ilmeen tuon miehen vääntyneet kasvot saivat. Nyt toinen asia. Kuka muu kuin kreivi nukkuu palatsin oikeassa siipirakennuksessa?

— Minkä vuoksi tämä kysymys? sanoi Nepo.

— Siksi, että jos sairaan lisäksi joku toinen henkilö nukkuu palatsin oikeassa siipirakennuksessa, niin tämän henkilön... (munkki kohotti ääntään ja rypisti kulmakarvojaan) sitäkin enemmän jos oli huonovointinen, olisi pitänyt kuulla ja pitäisi tietää jotakin. Neuvon herrasväkeä tutkimaan häntä hyvin.

— Minulla on kunnia vakuuttaa teille, isä, sanoi Nepo tulipunaisena kasvoiltaan ja puhuen kateederiäänellään, — että jos te tuollaisilla sanoilla tahdotte herättää luvattomia ja aivan sopimattomia epäluuloja naista kohtaan, joka piakkoin on läheisesti kuuluva minulle, niin petytte kovin ja loukkaatte niitäkin henkilöitä, joille puhutte.

— Te ette tiedä, mitä sanotte, rakas herrani, sanoi munkki matalalla äänellä ja pakotetun rauhallisesti, — te ette tiedä, että minulla on tapana etsiä totuutta, vaikka tonkien veitsellä ihmisten lihoissa ja luissa, oli se sitten ylhäisen naisen tai työmiehen, aina yhtä kylmäverisesti. Minä leikkaan ja paloittelen löytääkseni sen ja melkein aina sen löydänkin järkähtämättömänä kuin Jumalan, vähät välittäen, rukoillaanko vai kirotaanko minua etsiessäni. Ja te vaatisitte, että varoisin viittaamastakaan kaukaa siihen, mikä voisi olla totta, pelosta loukata erästä naista, teidän sukulaistanne ja ystäväänne, kun olen varma siitä, että hoitamani sairaan etu on kysymyksessä. Te nauratte minua, pahus soikoon! Muuten hyvä herrasväki, tunnette nyt asian laidan. Muistakaa, jos sairas elpyy, niin toinen samanlainen mielenliikutus tappaisi hänet siihen paikkaan. Isä Tosi on tehnyt velvollisuutensa ja menee.

Hän nousi ja katsoi kelloaan. Hänen pienet rattaansa olivat jo varmasti maantiellä palatsin tienhaarassa odottamassa.

— Selvä on, sanoi asianajaja, — ettei isä puhu tästä sanaakaan ulkopuolella...

— Se on ensimmäinen tämänlaatuinen neuvo, joka minulle annetaan, vastasi munkki, — enkä sitä tarvitse. Hyvästi, hyvä herrasväki.

— Kenen tiliin hän toiminee? kuiskasi Mirovich Nepolle munkin mentyä.

— Mitä ihmettä tohtori lie ajatellutkaan, kun neuvoi kutsumaan tuon kelvottoman, sanoi Nepo vältellen. — Jos olisin tietänyt, että hän myöhästyikin vielä päivän, niin olisin kutsunut Namiasin Veneziasta! Nyt sinun on paha olla, äiti.

— Paha, totisesti paha, vaikeroi kreivitär.

— Senkin raakalainen, hullu! Tarvinnet lepoa, äiti, sanoi Nepo aivan uudella lapsellisella hellyydellä. — Lähtekäämme ja jättäkäämme hänet yksin. Sanon sen etten minäkään enää jaksa, ellen saa hieman raitista ilmaa. Olkaa hyvä, asianajaja, ja menkää katsomaan enoa. Minä käyn hakemassa hattuni ja menen pihalle. Annatte minulle sitten tietoja pylväskuistikolta menevätkö asiat hyvin, niinkuin toivon.

Kello kymmenen jälkeen illalla Salvadorit, Vezza, asianajaja Mirovich ja Silla seisoivat ryhmittyneinä salin pöydän ympärille kuunnellen lääkäriä, joka ennen lähtöään teki selkoa sairaan tilasta. Puettuna mustaan, kaksikymmentä vuotta sitten muodissa olleeseen pukuun hän lasketteli noille kaupungin herroille vasten kasvoja joukon kreikkalaisia ja barbaarisia nimiä ja sitaatteja kirjoista ja tieteellisistä aikakauslehdistä. Lamppu suurine, tummine varjostimineen keskellä pöytää jätti ihmiset ja huoneen varjoon ja heitti pöytäliinalle pyöreän valoläikän, jonne lääkärin punaiset sormet ulottuivat. Hänen mielestään asiat edistyivät kutakuinkin tyydyttävästi. Oikea jalka oli jo saanut osaksi takaisin liikuntakykynsä, eikä käsivarsikaan ollut enää aivan eloton. Älyn toiminnassa ja puhekyvyssä edistysaskeleet olivat tosin vähemmin tuntuvat, mutta voi ja oli todella syytä uskoa, että ajan oloon voitaisiin saavuttaa paljon, jollei juuri täydellistä parantumista, niin ainakin...

Hän oli ehtinyt tähän lupaavaan käännekohtaan taudin prognoosissa, kun hän yhtäkkiä pysähtyi ja päätään kohottaen katsoi siristelevin silmin kuulijapiirinsä ylitse ja kumarsi sitten kunnioittavasti. Kaikki kääntyivät katsomaan: siellä oli donna Marina.

Silloin tuli ryhmään liikettä ja se hajaantui eri osiin.

Kreivitär Fosca ja Nepo lähestyivät Marinaa, toiset tekivät tilaa; kaikki liikkuivat hitaasti ja äänettöminä. Nepo katsoi morsiantaan suurin, tyrmistynein silmin.

— Hyvää iltaa, kuiskasi Marina. Ja kun lääkäri yhä vaikeni, sanoi hän kovemmin huolimattomalla äänellä: — Olkaa hyvä.

Ei voinut oikein erottaa, oliko hän puettu mustaan vaiko hyvin tummansiniseen pukuun. Näki vain tuon kauniin olennon ylhäiset ääriviivat, suuret silmät ja kasvojen ja kaulan yhtenäisen kalpeuden. Hän heitti silmäyksen taakseen melkein kuin tuolia hakien. Nepo tahtoi pakottaa hänet istumaan sohvaan, mutta hän valitsi nojatuolin aivan vastapäätä lääkäriä.

— Ainakin, jatkoi tämä epävarmana ja noiden suurten, häntä tuijottavain silmien magnetisoimana, — jalkojen käyttökyvyn... ehkä myöskin osaksi käsivarren liikunnan... sanon osaksi... ja ymmärryksen... kuitenkin mitä ymmärrykseen tulee, niin se on vaikeata, hyvin vaikeata.

Hän näytti tahtomattaan ottavan Marinan silmistä puheensa sävyn.

Komendööri Vezza tarkasteli läheltä noita silmiä varoen, etteivät Salvadorit huomaisi mitään. Niissä näki epämääräisen, kuumeisen tulen, ankaran uteliaisuuden ilmeen ja jotakin uutta, joka hämmästytti komendööria.

Joku astui sisään; se oli kirkkoherra, joka tuli kysymään uutisia. Don Innocenzo-parka, likinäköinen ja hämillään, ei tuntenut ketään, tervehti päin honkia ja pyyteli anteeksi imien ilmaa yhteenpuristettujen huuliensa välitse, kuin lattia polttaisi hänen allaan. Sillävälin lääkäri lähti. Huoneessa vallitsi jääkylmä tunnelma. Kumartuneena Marinan nojatuolin selkänojan ylitse Nepo kyseli puoliääneen hänen vointiaan ja pahoitteli, ettei ollut saanut nähdä häntä kahtena päivänä. Kreivitär Fosca huojui toisella puolella. Hän kumartui Marinaa kohden kuiskaten hänelle muutaman sanan, vetäytyi sitten takaisin, ettei joutuisi liiaksi Marinan ja Nepon väliin ja lankesi taas uudelleen kiusaukseen. Kirkkoherra kyseli kreivin vointia asianajaja Mirovichilta hieman syrjässä. Silla ei ollut liikahtanutkaan koko aikana. Marina oli sisään astuessaan katsahtanut häneen hetkisen ja naulinnut, melkeinpä kivetyttänyt hänet paikalleen.

Marina nousi.

— Haluaisin sanoa sanan herra Sillalle, sanoi hän. Tämä kumarsi tavattoman kalpeana.

Kreivitär, Nepo ja Vezza seisoivat kuin salaman iskeminä, odottaen räjähdystä, jotakin samantapaista kohtausta kuin vuosi sitten. Asianajaja keskeytti kertomisensa, Don Innocenzo ei ymmärtänyt mitään ja kysyi: — Mitä nyt?

— Ei täällä, sanoi Marina.