Part 2
Ja mitkä syyt olivat saattaneet hänet keräämään näitä esineitä Sillan kodista vanhoilta ajoilta ja kutsumaan sitten suvun jäsenen luokseen? Milloinkaan Silla ei ollut kuullut tuota nimeä, ei äidiltään, ei muilta. Hän antoi kirjeen pudota ja peitti kasvot käsillään. Heikko aavistus alkoi kajastaa hänen mielessään. Ehkä se oli totuuden valo. Nämä tavarat oli myyty taloudellisen romahduksen jälkeisenä päivänä. Eräät henkilöt, Silla muisti sen sekavasti, olivat tulleet kuin ryöstämään heidän kotiinsa joko omassa tai mahtavien velkojien nimessä, velkojien, jotka itse jäivät piiloon pysyäkseen edelleen perheen ystävinä tai muista vähemmän kunniallisista syistä. Lukuunottamatta kiinteätä omaisuutta vietiin polkuhinnasta tauluja ja suuriarvoisia koruesineitä kuin hävyttömästi ryöstäen. Kreivi d'Ormengo saattoi olla yksi näistä velkojista, joka oli käyttänyt liiaksi hyväkseen jonkin ahneen välittäjän intoa ja halusi nyt järjestää laskujaan omantuntonsa rauhoittamiseksi. Joku oli ehkä sanonut hänelle, että Silla oli jäänyt kuin tuuliajolle ja kärsi ahtaissa oloissa. Senvuoksi kreivi ehkä astui nyt esiin, puhui molemminpuolisesta välttämättömyydestä tavata ja kohotti jo kirjeensä ensi rivillä kunniallisuuden lipun: tuon huoneen antaminen hänelle oli tietysti jonkinlainen keino päästä puheisiin jo ennen tapaamista.
Askelten ääni hänen yläpuolellaan sai hänet höristämään korviaan, ja hänestä tuntui kuin ikkuna olisi avattu. Hänen huoneessaan oli kaksi ikkunaa, ja hän avasi päättäväisesti toisen.
Silla jäi hämmästyneenä seisomaan kädet ikkunanlaudalla. Taivas oli kirkas kuin kristalli. Kuunsirppi kumotti vasemmalla korkeiden vuorten yläpuolella valaisten heikosti ikkunan vierellä vanhaa, harmaata muuria ja linnan ikkunoiden vakavia piirteitä; tuo korkea muuri kohosi jyrkästi laajasta, puhtaasta, peilikirkkaasta vedenpinnasta, joka oli kuulas länteen päin mataloiden kukkulain puolella, mutta itään päin synkkä kuin yö. Kuului näkymättömien lehtien suhinaa, heikkoja tuulenhengähdyksiä kulki, levisi ja haihtui vedenpinnalla.
— Miellyttääkö? kysyi ääni, joka tuli ylhäältä, hiukan Sillan oikealta puolelta. — Aivan kuin pieni _Föku_, eikö totta? Se oli Steinegge. Hän istui ylhäällä ikkunalaudalla ja puhalteli savuja kuin höyrykone. Kreivi nukkui hyvin kaukana ja hyvin lujasti, koska hänen sihteerinsä uskalsi puhua noin kovalla äänellä huolimatta yön hiljaisuudesta ja alhaalla olevan järven soinnukkaasta kaiusta. Hän kiiruhti kertomaan Sillalle, että oli ollut Konstantinopolissa kaleerivankeudessa valtiollisten syiden tähden ja että kirotut turkkilaiset vahdit keskeyttivät hänen unensa joka toinen tunti kiusallisella Allah-al-Allah-huudollaan. Siitä ajasta — lähtien häneen oli jäänyt tottumus herätä yöllä aina joka toinen tunti. Hän tuli ikkunaan paitasillaan ja poltteli; varjelkoon, jos kreivi sen tietäisi! Hänellä oli ollut tapana polttaa aina kahdeksaantoista Virginiaan päivässä palvellessaan ratsumestarina itävaltalaisissa husaareissa ennen vuotta 1848. Hän oli myös viettänyt muutaman päivän syömättä ja tupakoimatta. Kreivin elämänjärjestys sai hänet kärsimään ja pani hänen hermonsa ylösalaisin.
— Pyydän, sanoi Silla keskeyttäen hänen juttelunsa, — tiedättekö te, minkä tähden herra kreivi on kutsunut minut tänne?
— Menen vaikka turkkilaiseen kaleeriin takaisin, jos tiedän siitä sanaakaan! Tiedän vain, että herra kreivi tuntee teidät, en muuta.
Silla oli vaiti.
— Aaa! — Aaa! — Aaa! puhalteli Steinegge levitellen savua ja autuuttaan.
— Mikä järvi tuo on? kysyi Silla.
— Ettekö tiedä? Ettekö ole ollut täällä? Monet, hyvin monet italialaiset eivät luullakseni tiedä, että tätä pientä järveä onkaan. On hullua, että minun pitää opettaa se teille.
— Siis?
— Oo, perhana!
Tuulenpuuska löi Steineggeä vasten kasvoja temmaten häneltä tämän huudahduksen. Tuskin hän ehti heittää ulos sikarinsa ja sulkea ikkunan. Sikari viiletti kuin tähdenlento Sillan silmien ohitse, ikkunalasit kilahtivat ylhäällä, lehdet suhisivat talon takana, Steinegge, vavisten pelosta, että oli päästänyt sisään savua, haisteli ilmaa ja palasi vuoteeseensa uneksimaan, että hän pääsi turkkilaisesta vankilasta ja että padisha tarjosi hänelle hymyillen keisarillista piippuaan täynnä hyvää Smyrnan tupakkaa.
Silla jäi pitkäksi aikaa nojaamaan ikkunaan. Raitis yö, tuuli ja vuorten tuoksu virkistivät häntä, toivat hiljaisuutta hänen ajatuksiinsa, rauhaa hänen sydämensä syvyyteen. Hän tuskin huomasikaan ajan kulkua, järveä, ääniä, lehtien huminaa ja hopeaisen kuun kulkua taivaalla. Hän kuuli kaukaa kellon lyövän juhlallisesti. — Kaksiko vai kolme? Ei. Hän ei oikein tietänyt, mutta nousi huoaten ja sulki ikkunan. Täytyi käydä nukkumaan, levätä hiukan, että ajatukset olisivat huomenna kirkkaita, kun hän tapaisi kreivin. Mutta uni ei tullut. Hän sytytti uudelleen kynttilän ja käveli jonkin aikaa edestakaisin huoneessa, mutta se ei auttanut. Sitten hän alkoi päättäväisesti etsiä ajatuksia ja muistoja, jotka olisivat kaukana nykyhetken epävarmoista asioista, ja näytti lopulta löytäneen jotakin, sillä hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja mietittyään kauan kirjoitti, sata kertaa keskeyttäen työnsä, seuraavan kirjeen:
»Cecilia.
Kirjani johdosta, nimeltä _Eräs Uni_, sain kunnian, rouva, vastaanottaa ensimmäisen mieluisan kirjeenne. Vastatessani Teille uneksin toista, paljon parempaa, paljon korkeampaa unta kuin kirjani uni... Sanonko Teille, mikä se oli? En. Saattaisin Teidät hymyilemään, ja nyt se salanimi, joka on tuon kirjan etusivulla sekä tämän kirjeen lopussa, kätkeekin taakseen ei turhamaisen, mutta ylpeän hengen. Sain toisen kirjeenne, ja tuo unelma häipyi olemattomiin niinkuin niin monet turhat toiveet, jotka olivat viehättäneet ja ivaten pettäneet nuoruusvuosiani. Näen elämän edessäni kuin tyhjän, surkean, loppumattoman vaivalloisen tien. Me emme voi ymmärtää toisiamme ja sanomme siis toisillemme hyvästi, Te kääriytyneenä hienoon _Cecilia_-kaapuunne ja minä sulkeutuneena _Lorenzo_-nimen suojaan, jota Te pidätte rahvaanomaisena, mutta joka minulle on rakas senvuoksi, että sitä on kantanut muutaman päivän viisikymmentä vuotta sitten eräs rakastamani suuri runoilija. Minä puolestani en tule milloinkaan uteliaisuuden vaivaamana etsimään teidän oikeata nimeänne, ja olisin Teille kiitollinen, jollette tekään hakisi tietoonne minun nimeäni.
Kun te kirjoititte minulle, kysyen mielipidettäni inhimillisen vapauden ja sielun yhä uudistuvan maa-elämän suhteen, ajattelin, että ainoastaan suurisieluinen ylhäisönainen (tehän sanoitte olevanne ylimys) voisi tuntea innostusta noihin kysymyksiin, jotka ovat niin paljon tavallisia herraselämän harrastuksia korkeammalla. Minusta näytti, ettei Teidän harrastuksenne ollut paljasta toimettoman mielen vaihtelunhalua, joka parin huvin ja ehkäpä parin rakkaussuhteen lomassa tahtoo huvin vuoksi nähdä, mitä sellainen henkilö tekee, joka ajattelee, tutkii ja työskentelee ja samoin huvin vuoksi tahtoo maistaa tieteen ja filosofian karvasta ja voimakasta nestettä. Jopa epäilin, että jokin tapaus elämässänne, josta Te vaikenitte, olisi pannut sydämeenne tuon ajatuksen, tuon salaisuuden varjon, jonka suhteen pyysitte minun tuomiotani. Ja vastasin mielettömän kiihkoisasti, tunnustan sen, sekä lapsellisin ilmaisumuodoin, joka varmasti on mitä huonointa makua Teidän valheellisessa maailmassanne, jossa — suokaa anteeksi kuva, jonka tarkoituksena ei ole loukata Teitä — jossa naiset salaavat ryppyjään ja miehet nuoruuttaan.
Se on totta, olen käyttäytynyt kuin kömpelö porvari, joka ojentaa ystävällisesti kätensä aatelisrouvalle ilman että häntä on esitetty. Rouva vetää kätensä takaisin ja pistelee pienin, välkkyvin neuloin, jotka eivät vie verelle, mutta tekevät kipeää, ja ruiskuttaa kasvoilleni henkevyyttään, tuota henkevyyttä, josta äärimmäisyyteen hienostuneiden ihmisten äly elää, niinkuin muutamat hennot olennot elävät makeisista. Minä panen arvoa henkevyydelle, mutta en kunnioita sitä, hyvä rouva; ja sen pahempi, jos henkevyys on ranskalais-mallista, niinkuin Teidän, väärää ja skeptillistä. Tuossa on sen kuva edessäni vedenpinnassa, joka aaltoilee kuun hohteessa, muuttaen tämän lempeän valon tyhjäksi nauruksi ja haihtuviksi säkeniksi. Teidän ivailunne eivät haavoita minua; olen raaka ja sanon suoraan, että olen nähnyt naisten, jotka rakkaus on temmannut valtoihinsa vastoin heidän tahtoaan, puolustautuvan kuin vangitut linturaukat viattomin iskuin; mutta totisesti, se ei ollut naamiohuvimainen _flirt_, joka minua vietteli, vaan tuttavallinen, vakava yhteys intohimoisen sielun kanssa noissa samoissa, korkeissa aatteissa, jotka minunkin mieltäni huumaavat. Olin päättänyt olla enää vastaamatta; syyttäkää tästä kirjeestä erästä unetonta yötä, jona se auttoi minua viihdyttämään sydäntäni muutamista tuskallisista, sekavista tunteista. En muista tavanneeni Teitä missään edellisessä elämässä, enkä tiedä, mikä aristokraattinen helmi-emo-tähti tulee ole maan kyllin arvokas ottamaan Teidät vastaan, kun kerran pakenette tältä meidän poroporvarilliselta planeetaltamme, tältä likaiselta, huonomaineiselta tähdeltä, jossa ei ole paikkaa, mihin jumalatar laskisi jalkansa; mutta...»
Ehkä tässä kohden kynttilän valo sammui, tai unen sumu kohosi lopultakin kirjoittajan aivoihin. Mutta kuinka olikin, aamulla Silla nukkui, ja arkin viimeiseltä riviltä tuijotti tyhjään ilmaan kuin hammasmainen, haavoittava terä tuo kaksimielinen sana: mutta...
II. PALATSI.
— Tätä tietä, herra, sanoi palvelija, joka kulki Sillan edellä, — herra kreivi on kirjastossa.
— Onko tämä kirjaston ovi?
— On, herra.
Silla pysähtyi lukemaan oven yläpuolelle marmorilevyyn kaiverrettuja profeetta Hosean sanoja:
_Loquar ad cor eius in solitudine_.
Nämä runolliset ja lämpimät sanat saivat marmorissa jylhän, juhlallisen leiman, herättäen kunnioitusta kuolleen latinalaisen muotonsa vakavassa jäykkyydessä.
Palvelija avasi oven ja sanoi kovalla äänellä: — Herra Silla.
Tämä astui sisään nopeasti ja vavisten.
Palatsin kirjasto on tuttu muutamille oppineille ja kirjojen ystäville. Se on tilava, melkein neliskulmainen sali, ja sitä valaisee kaksi isoa ikkunaa järven puolisella seinällä sekä lasiovi, joka johtaa veden päällä riippuvaan pieneen puutarhaan. Vastapäisellä seinällä on iso, vanhanaikainen kamiini mustasta marmorista pylväiden ja stukki-koristeiden kannattamana, ja katosta riippuu suunnattoman iso pronssilamppu pyöreän pöydän yläpuolella, joka on tavallisesti täpötäynnä sanomalehtiä ja kirjoja. Salin ylhäisin huonekalu on iso, molempien ikkunoiden välissä seisova kaappikello, tavattoman kaunista tekoa 18:nnelta vuosisadalta. Kaapin korkokuvat esittävät allegorisia kuvauksia vuodenajoista, jotka liitelevästä ja soittavasta _Maineesta_ laskeutuvat alas toisen, uneen vaipuneen Maineen luokse, joka on pudottanut siipensä ja torvensa. Kellotaulua pitelevät ylhäällä hempeät tanssijattaret, hetkettäret, ja kaikkein ylimpänä nähdään siivekkään olennon kohoavan lentoon. Alla on kirjoitus:
_Psyche_.
En tiedä, lieneekö se ylhäinen perhe, jonka hallussa palatsi muutaman kuukauden ajan on ollut, jättänyt kirjaston koskematta; mutta silloin korkeat hyllyt peittivät kokonaan seinät. Kirjoja oli sinne kokoontunut useamman miespolven aikana, ja koska eri isännät ovat olleet hyvin erilaisia mielipiteiltään ja maultaan, vallitsi suuri ristiriita hyllyjen eri osien välillä, jopa muutamat kirjat näyttivät ihmettelevän, että olivat jääneet eloon kerääjänsä jälkeen. Tavattoman monien ulkomaalaisten ja meikäläisten salatieteellisten teosten seasta ei olisi löytänyt ainoatakaan luonnontieteellistä teosta, ja askeettisten ja teologisten kirjojen takana piili sopimattoman epäpyhiä lentolehtisiä. Kirjaston maine perustuu runsaisiin, mitä kauniimpiin kreikkalaisten ja latinalaisten klassikkojen vanhanaikaisiin painoksiin, samoin mitä rikkaimpaan kokoelmaan italialaisia novellikirjailijoita sekä matemaattisiin ja sotatieteellisiin teoksiin, kaikki hankittu ennen vuotta 1800. Kreivi Cesare pani kreikkalaisten ja latinalaisten klassikkojen kokoelman sekaisin, ajoi filosofit ja teologit pilviin, niinkuin hän itse sanoi, ja piti käden ylettyvillä vain historioitsijat ja moralistit, sulloi laatikkoon ja antoi heittää kosteaan makasiiniin novellikirjailijat ja runoilijat, paitsi Dantea, Alfieria ja Angelo Broffieron piemontilaisia lauluja. Niiden paikan anastivat muutamat ulkomaalaiset, suurimmaksi osaksi englantilaiset, historialliset, poliittiset ja puhtaasti tilastotieteelliset teokset. Kreivin hallintoalueelle ei päässyt tunkeutumaan ainoatakaan kirjaa, joka olisi käsitellyt kirjallisuutta, taidetta, filosofiaa tai yleistä taloustiedettä, ja tuskin ainoatakaan saksalaista, sillä hän ei osannut saksaa.
Hän istui pitkänä, laihana, mustiin puettuna pöydän ääressä. Sillan astuessa sisään hän nousi ja meni tätä vastaan sanoen hyvin selvästi korostetuin äänin:
— Te olette Corrado Silla?
— Olen, herra.
— Kiitän teitä.
Lausuttuaan nämä sanat lempeällä ja vakavalla äänellä kreivi puristi nuorukaisen kättä.
— Otaksun, että ihmettelitte, kun ette nähnyt, minua eilen illalla.
— Muuta, pikemmin ihmettelin... sanoi Silla, mutta kreivi katkaisi hänen lauseensa.
— Oh, hyvä, hyvä, se miellyttää minua, sillä vain aasit ja konnat eivät ihmettele mitään. Mutta sihteerini sanoi kai teille, joko italiaksi tai saksaksi, että minun on tapana mennä nukkumaan ennen kello kymmentä. Se on teistä kummallinen tapa, vai mitä? Ja niin se onkin, se on minulla ollut jo kaksikymmentäviisi vuotta. — Ja Kuinka tuo ajurinveijari toi teidät tänne?
— Erittäin hyvin.
Kreivi käski Sillaa istumaan ja istahti itsekin sanoen:
— Ja nyt tahtoisitte tietää, minne hän on teidät tuonut?
— Luonnollisesti.
Silla vaikeni.
— Oh, ymmärrän hyvin tuon halunne, mutta otan itselleni vapauden olla sanomatta mitään aina iltaan asti. Sillävälin pyydän teitä olemaan kuin ystävä, joka tulee lahjoittamaan minulle ikävän joutoaikansa, tai kuin oppinut, joka haluaa maistella hiukan kirjojani ja keittiöni tuotteita. Pahus soikoon, en puhu liikeasioista vieraan kanssa, joka juuri on tullut talooni. Tänä iltana juttelemme niistä. Uskon, ettette tule viihtymään täällä niin huonosti, että tahtoisitte heti lähteä takaisin.
— Kaikkea muuta, vastasi Silla innokkaasti, — mutta teidän täytyy kertoa minulle...
— Siitä yllätyksestä, joka kohtasi teitä täällä? Niin, voi olla, että olen sen teille velkaa, mutta pyydän mitä kohteliaimmin, ettette puhuisi minulle siitä ennen iltaa. Mutta tulkaa, tahdon näyttää teille palatsini, niinkuin sanovat nuo talonpojan tomppelit, jotka muuten voisivat jättää maineikkaalle nykyajan sivistykselle nuo liian suuret sanat liian pieniä asioita varten.
— Minun taloni on näkinkenkä, hän jatkoi nousten. — Niin, näkinkenkä, missä on syntynyt useita, mielenlaadultaan erilaisia nilviäisiä. — Niin, ehkäpä ensimmäinen oli jonkin verran kunnianhimoinen: saatte nähdä, kuinka hän on koristellut kuortaan mitään säästämättä. Mutta kukaan heistä ei ollut epikurolainen, jonka vuoksi näkinkenkä jäi hyvin epämukavaksi. Mitä minuun tulee, olen misantrooppi ja muutan kuortani päivä päivältä yhä mustemmaksi.
Silla ei uskaltanut olla itsepäinen; jonkinlainen lumous valtasi hänet. Kreivi Cesare, uskomattoman pitkä ja laiha suurine päineen ja pystyssä törröttävine, harmaine hiuksineen, vakavine silmineen ja luisine, parrattomine, oliivinvärisine kasvoineen oli hämmästyttävä. Hänen syvässä bassoäänessään erotti vihan sekä hellyyden vivahduksia. Tämä ääni läikähteli aina tunteiden aallokossa, täyttäen tavallisimmatkin lauseet elolla ja erikoisuudella; se lähti jäntevänä suuren sydämen ja rautaisen rinnan onkaloista aivan päinvastoin kuin eräät terävät ja epäluotettavat äänet, jotka näyttävät räiskähtelevän vain kielen kärjellä.
Hän oli puettu pitkään, mustaan, aina polviin asti ulottuvaan päällystakkiin, jonka muodottomista hihoista pisti esiin mitä kaunein ja valkein käsi; ison, mustan kaulaliinan sisältä näki vain kauluksen valkeat kärjet.
— Ennen kaikkea, hän sanoi osoittaen kirjastoaan, — Pyydän esittää teille sen seuran, jossa vietän joka päivä monta tuntia. Siihen kuuluu kunnon väkeä, mutta myöskin konnia ja suuri joukko tyhmeliinejä, jotka hyvänä kristittynä lähetin niin lähelle taivasten valtakuntaa kuin voin. Siellä on runoilijoita, romaaninkirjoittajia ja kaunokirjailijoita. Voinhan sen sanoa teille, vaikka itse olettekin jonkin verran kaunokirjailija; sanoin sen ritari d'Azegliolle itselleen, joka, huolimatta halustaan töhriä tauluja ja kirjoittaa tyhmyyksiä, on sangen järkevä mies, ja hän naurahti minulle. Siellä on monta teologiakin, tuolla ylhäällä. Tuolla, nuo valkeat dominikaanit! Ne ovat kotoisin eräältä Novaran piispalta, isäni sedältä, jolla oli paljon joutavaa aikaa tuhlata. Mitä ystäviini tulee, niin toivon, että teette henkilökohtaisesti heidän tuttavuuttaan. He ovat kaikki silmien alla ja käden ulottuvilla. Ja nyt, menkäämme, jos haluatte, tekemään tuo kierros.
Hän tarttui Sillan käsivarteen ja meni ulos hänen kanssaan.
Palatsi on erään vehmaisten rantain verhoaman lahden perukassa, jonne järvi ulkonee mataloituen kahden metsikön välissä. Se kohottaa 18:nnen vuosisadan tyyliin rakennetun vasemman siipensä etelää ja oikean länttä kohden. Viisikaarinen pylväskuisti kiertää rakennusta järven puolella ja kolmikaarinen vuorten puolella vinosti molempien siipirakennusten välillä yhdistäen sen ensimmäiset kerrokset suuren, mustan kallionkielekkeen yläpuolella, joka tunkeutuu ulos järvestä. Puutarhurin pakottamana on tuon möhkäleen täytynyt vastaanottaa hiukan multaa, jossa nyt vallattomat verbenat ja betuniat hymyilevät kevytmielisesti. Oikea siipi, jossa on kirjasto ja joka ehkä on rakennettu kesäasunnoksi, kuvastuu vakavana veteen. Vastapäätä, noin viidenkymmenen askeleen päässä, on yksinäinen ranta, täynnä pähkinäpuita ja valkopyökkejä; oikealla on nurminen laakso, mihin järvi häviää. Katon ylitse kohoilevat sypressit ja viinitarhat peilaillen vihreässä vedessä, joka on niin kirkas, että väliin kesällä auringon paistaessa keskipäivän aikaan näkee syvällä pohjassa liikkumattomia leviä ja jonkin kalan varjon välähtävän keltaisten kivien välissä.
Palatsin vasen siipi katselee aukealle selälle, ja idän puolella on sitä vastassa vuoret lännessä, laakson puolella, on taustana kukkuloita ja poppelien juovittamia niittyjä taivaan sinisen holvin alla. Luoteessa järvi kiertää erään korkean, punertavan kallion taitse peittääkseen sinne hämärän perukkansa. Se on pieni järvi niin kokonsa kuin maineensakin puolesta, mutta kunnianhimoinen ja ylpeä vuorikruunustaan, joka sitä ympäröi, intohimoinen ja vaihtelevainen, väliin sinipunerva, väliin vihreä, väliin lyijynharmaa ja joskus, laakson puolella, taivaansininen. Siellä on sen hymy, siellä sen värittävät auringonlaskun palavat pilvet ja siellä se leimuaa yhtenä ainoana loimuna, kun etelätuuli karehtii sen pinnalla kesän loistavan auringon alla. Joka paikassa muualla vuoret levittelevät metsäisiä vaippojaan aina ylös huipuille asti, joita siellä täällä täplittää alas syöksyvä, tuhkanharmaa kallio, laakson varjot ja jokin smaragdinvihreä niitty. Lännessä järvi päättyy laaksoon, josta vuoret kohoavat penkereittäin _Alpe dei Fioren_ kaukaisia, hammasmaisia huippuja kohden, jotka ikäänkuin leikkaavat taivasta. Tuossa laaksossa, vähän matkan päässä järvestä, näkyy kylän kirkko, ja vastapäisellä rannalla, pähkinäpuiden välissä, häämöttää kellotorni.
Palatsin takana on kuokka ja lapio hyökännyt ankarasti vuoren kimppuun ja vallannut puolipyöreän pihamaan, jossa kristallinkirkas vesisade putoaa suhisten ja aaltoillen ylhäisten gynereumien ja leveälehtisten aromien väliin. Näitten molemmin puolin on kaksi soikeata kukkien ja kasvien sikermää ja ympärillä puhdas, hieno hiekka. Vuorta vastaan asetetulla tukiseinällä kiemurtelevat ja risteilevät ristinkukat, glysiinit ja jasmiinit kuin hauraat, rakastavaiset olennot, jotka joka paikassa etsivät tukea ja koristavat sen sitten kiitollisina kukkasilla. Kaksi ristinkukkakimppua takertuu myöskin molempien rakennusten sisänurkkiin heitellen aina ylös pylväskuistille asti hajanaisia lehviään.
Keskellä tukiseinää ja aivan vastapäätä pylväskuistia, vuoren etelä- ja länsirinteen välissä, kohoavat leveät kiviportaat, joita suunnattoman suuret sypressit ja veistokuvat reunustavat. Oikealle ja vasemmalle leviää viinitarhoja, kuin paraatiin asetettuja rykmenttejä. Jokin sypressi on kadottanut huippunsa ja näyttää salaman iskemää, mustaa repeämää; mutta suurin osa on koskematon ja mahtava juhlallisessa vanhuudessaan. Ne näyttävät suurilta kykloopeilta, jotka laskeutuvat juhlallisesti vuorilta pesemään itseään, synnyttäen ympärillään hämmästyksen hiljaisuuden.
Kuvanveistoksista on enää vain kahdeksan tai kymmenen jäljellä, kaikki murattidominoon naamioituneina. Ne ojentelevat paljaita käsivarsiaan kuin uhkaavat sibyllat tai omituisen metamorfoosin jäykistämät ja kivettämät nymfit. Puutarhurin poika, seuraten tätä viimeistä ajatusta, panee usein niiden käsiin kukkia tai heinäkimppuja. Portaiden yläpäässä on iso vesiallas, joka nojaa hienoon, valkean-, punaisen- ja mustankirjavaan mosaiikkiseinään; se on jaettu viiteen kaareen yhtä monen komeron ympärillä, joista jokaisessa on marmoriuurna; keskellä on alaston ja naurava najadi kumartuneena uurnan ylitse ja painaen sitä jalallaan, niin että vesi tulvii virtanaan altaaseen, josta se salaisen putken kautta on johdettu pihalle kukkien keskelle. Veistoksen jalkaan on kaiverrettu Herakleitoksen kuulut sanat: _Panta Rei_.
Kirjastosta, joka on melkein huvilan länsipäässä, astutaan pieneen riippuvaan puutarhaan, jonka suurenmoinen magnolia peittää melkein kokonaan varjoonsa. Pienet portaat vievät täältä alas pihalle aina sisälaiturin portille ja ulkoportille asti. Täältä vaatimaton, pieni tie johtaa R:ään.
Palatsin toisella puolella kulkee tanakka aidake vedestä kohoavien kallionlohkareiden päällitse. Aidakkeen sisällä on suuri lehtokuja, jossa on jono kukkalavoja sekä korkea ja tilava hapanhedelmien ansari, joka lämpimänä vuodenaikana lähettää etuvartiansa, suunnattoman isot sitruunaruukut, peilailemaan itseään aidakkeen pylväiltä alas kirkkaaseen veteen. Lehtokujan perällä peittää kuusimetsä ympäröivän aitauksen kohoten vuorelle kuin musta nauha ja sulkien syliinsä puutarhurin mökin ristikkoportin vierellä, josta pääsee äkkijyrkkää polkua pitkin maantielle.
Sypressineen, viinitarhoineen, kuusimetsineen ja järvineen huvila olisi hyvin ihastuttava katsella valokuvassa stereoskooppisen lasin lävitse, jos tiede kykenisi saamaan siihen tuon tumman ja välkkyvänvihreän värin, läpikuultavat vedet ja auringon heijastukset vanhoilla muureilla. Voisi kuvitella sen tilavain ikkunani eteen toisia huviloita, iloisia kyliä ja hymyileviä puutarhoja taivaan ja veden välille. Mutta vakavassa yksinäisyydessäänkään »Palatsi» ei ole surullinen. Sen alueen ulkopuolella etelänpuoliset rannat näyttelevät oliivipuitaan ja kertovat lauhkeista talvista, ja laakson laajan aukeaman kautta, minne aurinko laskee, tunkeutuvat työteliään elämän äänet; tuota tietä kulkevat silmät ja sielu, kun niiden ei tarvitse nähdä kauaksi eikä haaveilla vapaudessa. Palatsi vallitsee tuota erämaata ylhäisessä suuruudessaan; kuka siinä asuu, voi uskoa itsensä kaiken näkemänsä hallitsijaksi, mahtavaksi kuninkaaksi, jota kukaan ei uskalla lähestyä. Vuoret puolustavat valtaistuinta ja aallot nuoleksivat sen jalkoja.
— Sanotaan, ettei näköala täältä ole hullumpi, sanoi kreivi, astuen Sillan kanssa pylväskuistille. Minustakin se näyttää jotakuinkin mukiinmenevältä. Lukekaapa tuo. — Ja hän osoitti kiveä taimmaisen keskipylvään yläpuolella.
/p EMANUELE DE ORMENGO TRIBUNATU MILITARI APUD SABAUDOS FUNCTUS MATERNO IN AGRO DOMUM MAGNO AQUARUM ATQUE MONTIUM SILENTIO CIRCUMFUSAM AEDIFICAVIT UT SE FESSUM BELLO POTENTIUM INGRATITUDINE LABORANTEM HUC VESPERASCENTE VITA RECIPERET ATQUE NEPOTES IN PARI FORTUNA PARI OBLIVIONE FRUERENTUR MDCCVII p/
— Niin! huudahti kreivi seisoen suorana, hajasäärin Sillan takana. — Tämä kunnon esi-isäni on maistanut kuninkaita ja sylkenyt ne suustaan, niinkuin näette. Ja juuri tämän vuoksi en ole välittänyt maistaa niitä. Minä palvelisin kuninkaita vain siinä tapauksessa, että olisi valittava heidän ja demokraattisen roskajoukon välillä. Rautainen mies, tuo tuossa! Tarvitaan vain prinssejä, ja demokratia murtuu sellaiseen ja heittää sen hylkiönä pois. Uh! Te ette usko sitä?
— Olen kuninkaalle uskollinen, vastasi nuori mies liikutettuna. — Olen taistellut hänen kanssaan Italian puolesta.
Ah, Itähän puolesta! Se on aivan oikein. Mutta te tuotte esiin yhden päivän tapauksen, kun minä sen sijaan puhun laitoksista, joita voi arvostella vuosisataisen kokemuksen nojalla. Minullakin on demokraattinen sihteeri ja pidän hänestä hyvin paljon, sillä hän on parhain ja rehellisin olento, mitä ajatella voi. Muuten, jos teillä on ihanne, en tahdo pilata sitä, olkoon se sitten mikä tahansa, sillä ilman ihannetta sydän putoaa vatsaan.
— Ja mikä on teidän ihanteenne? kysyi Silla.
— Minunko? Katsokaahan ympärillenne.
Kreivi astui järvenpuolisen kaiteen luokse.
— Näette, missä olen valinnut asuntoni; suurenmoisen luonnon helmassa, keskellä tätä upeata aristokratiaa, joka ei ole rikas, mutta mahtava, näkee ja hallitsee kauas tasankojen yli, kokoaa voimia seudun teollisuuselämästä ja synnyttää ympärilleen puhdasta ja virkistävää ilmaa eikä vaadi näitten hyvien töittensä palkaksi muuta kuin etusijansa ja majesteettisuutensa. En tiedä, ymmärrättekö te nyt, mikä on minun poliittinen ihanteeni ja minkä tähden elän maailmasta erilläni. _Res publica mea non est de hoc mundo_. Menkäämme.
Kreivi oli mitä valppain opas, hän käänsi Sillan huomion kaikkein pienimpiinkin esineihin, jotka vain olivat huomion arvoisia, ja selitti rautaisen esi-isänsä, palatsin rakentajan, ajatuksia, kuin ne olisivat asustaneet hänen omissa aivoissaan. Tuo vanha soturi oli rakennuttanut kaikki mahtavasti kuin suuri herra: talviasunnon ja kesäasunnon, kolme kerrosta kummassakin, keittiöitä, kellareita, makasiineja ja muita palvelusväen huoneita puoleksi maan alla, rakennustaiteelliset suuret portaat itäisessä siivessä, suuria juhlasaleja ensimmäisissä kerroksissa. Näihin oli tehnyt maalauksia eräs tuntematon maalari hillittömine mielikuvituksineen: romanttisia rakennuksia, täynnä pylväskuisteja, terasseja ja obeliskeja, sekavia sotakuvia, eräitä ratsuväen taisteluita, jotka olivat jokseenkin kaukana Leonardon edeltäjien taiteesta, tavattoman virheellisiä piirustukseltaan, mutta ei vailla eloa.
— Olen saanut kuulla hyviltä ystäviltäni, sanoi kreivi näyttäen näitä Sillalle, — että tuo maalari on ollut aika tomppeli, jopa häntä on suvaittu sanoa häräksikin. Minä en ymmärrä niin mitään kaikesta tästä, mutta sen kuuleminen tuottaa minulle suurta iloa, sillä en rakasta taiteilijoita.
Ja se oli totta: hän ei rakastanut taidetta eikä ymmärtänyt sitä. Hän omisti paljon tauluja, muutamia aivan erinomaisia, joita hänen äitinsä, syntyisin markiisitar B... Firenzesta, oli kokoillut, sillä tämä oli rakastanut intohimoisesti taidetta. Mutta kreivi ei ymmärtänyt siitä rahtuakaan ja kauhistutti väliin ystäviään lausuessaan kaikessa rauhassa mitä suurimpia tyhmyyksiä. Hän olisi aivan mielellään kääntänyt jonkin Rafaelin maalaaman muotokuvan seinää vastaan ja tehnyt jostakin Tizianin taulusta huonekaluverhoja. Hän ei nauttinut niistä enempää kuin maalaamattoman kankaan katselemisesta eikä olisi kaiken maailman kullasta salannut tätä mielipidettään. Vähemmän vastenmielisiä olivat hänelle vanhanaikaiset maalarit, sillä he olivat hänen mielestään vähemmän taiteilijoita ja enemmän kansalaisia. Mutta hän ei osannut perustella tätä arvosteluaan. Sensijaan hän inhosi erityisesti maisemamaalausta, jota hän piti jonkinlaisena yhteiskunnallisen rappeutumisen oireena ja joka hänen mielestään oli syntynyt skeptillisyydestä, yhteiskunnallisten velvollisuuksien halveksimisesta ja jonkinlaisesta tunteellisesta materialismista. Hän ei ollut mies hävittämään äitinsä rakastamia tauluja, mutta piti ne vangittuina eräässä pitkässä, toisen kerroksen käytävässä, ruokasalin yläpuolella, jossa aamuruskot ja auringonlaskut jäykistyivät kultaisiin kehyksiin.
Heidän astuessaan toisesta ovesta tähän käytävään, näytti Sillasta kuin joku olisi livahtanut pakoon vastakkaisessa päässä olevasta ovesta; ja hän huomasi salaman leimahtavan oppaansa silmissä. Käytävän kaikki kolme ikkunaa olivat selkosen selällään, mutta oliko mahdollista, että tuo mown-hay-tuoksu tuli ikkunoista sisään?
Yksi vanhanaikaisista nahkanojatuoleista, jotka seisoivat vakavan juhlallisina, määrätyn välimatkan päässä toisistaan, pitkin seiniä, oli vedetty vinoon ikkunan ääreen, vastapäätä mitä ihaninta Couoletton maisemaa; ja ikkunalaudalla oli avonainen, kokonaan rypistetty, mutta puhdas kirja.
— Näettekö, sanoi kreivi, sulkien tyynesti ensimmäisen ikkunan lasit, — minulla on täällä tavattoman suuria tiluksia. Omistan vuoria, metsiä, tasankoja, jokia, järviä, jopa pienen palasen mertakin.
— Mutta täällä, huudahti Silla, — on todellisia aarteita.
— Ah, kangas on hyvin vanhaa ja mitä huonointa lajia.
Näin sanoen kreivi asetti nojatuolin paikoilleen.
— Kangas! Mutta tämä venezialainen aihe, esimerkiksi!
— Ei edes Veneziakaan, jonka kuitenkin vakuutetaan olevan jotakin, miellytä minua! Ajatelkaa!
Hän otti kirjan, joka oli toisella ikkunalla, sulki sen, katsoi nimilehteä ja aivan kuin olisi tehnyt maailman luonnollisimman teon heitti sen ulos pihalle sulkien sitten ikkunan. Samassa kuului hirveä rämähdys ja kuin särkyvien lasien kilinää hiekalla. Kreivi kääntyi Sillaan päin jatkaen keskusteluaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
— En ole ikinä voinut sietää tuota likaista, haisevaa rääsyistä Veneziäa, joka kadottaa siekaleittain rasvaisen, vanhan ilonaisen manttelinsa, näytellen tahriintuneita liinavaatteitaan ja vanhaa, ilettävää ihoaan. Te sanotte sydämessänne: tuo mies on koko aasi! Eikö totta? Niin, toisetkin ovat antaneet minun ymmärtää sen. Oh, tietystikin. Huomatkaa, että olen muinaisten venezialaisten suuri ihailija, että minulla on sukulaisia Veneziassa ja ehkäpä jonkin verran venezialaista verta, sitä parhainta, suonissani. Mitä tehdä? Olen aika pässinpää, mutta uudessa Italiassa, jossa, Jumala paratkoon, pässinpäistä ei ole puutetta. Mistä luulette löytävänne tarpeeksi sivistyneen italialaisen, joka puhuisi teille niinkuin minä taiteesta? Suurin osa säädyllisistä ihmisistä ei ymmärrä siitä niin mitään, mutta varoo hyvin tunnustamasta tietämättömyyttään. On huvittavaa kuunnella tuollaisten teeskentelevien tyhmyrien ryhmää, heidän seisoessaan jonkin taulun tai kuvanveistoksen edessä, kuinka he hikoilevat ihaillessaan sitä, jokainen luullen olevansa tekemisissä älyniekkojen kanssa. Jospa he voisivat heittää yht'äkkiä naamion päältään, niin kuulisitte vasta naurunremahduksia.
Hän meni kolmannen ikkunan luokse ja huusi:
— Enrico!
Melkein lapsellinen ääni vastasi keittiöstä:
— Tässä olen. Tulen kohta.
Kreivi odotti hetkisen ja sanoi sitten:
— Tuo minulle tuo kirja.
Sitten hän sulki ikkunan.
Silla ei voinut erota tauluista.
— Olisin täällä koko päivän, hän sanoi.
— Tekin?
Tekin? Kuka se toinen oli? Ehkä se nuori nainen, josta ajomies oli puhunut hänelle? Olivatko paikaltaan siirretty nojatuoli, kirja ja mown-hay-tuoksu merkkejä hänen läsnäolostaan? Tuo kiireesti suljettu ovi, tuo salama kreivin silmissä?... Silla ei ollut vielä nähnyt palatsissa muita kuin kreivin, Steineggen ja palvelijat. Eikä kukaan ollut edes puhunut hänelle muista henkilöistä.