Part 17

Hän ja Silla puhuivat toisilleen jonkinlaisella ystävällisellä tuttavallisuudella, jossa tarkempi huomioiden tekijä olisi heti keksinyt silminnähtävää pidättyväisyyttä, niinkuin kaksi ihmistä, joita samalla yhdistää ja erottaa molemminpuolinen kunnioitus, jotka tutkistelevat, miten olla koskettamatta toisiinsa, sitäkin enemmän, mitä lähempänä kulkevat. Etenkin Sillan käytös ilmaisi tätä usein liiallista varovaisuutta, tätä huolenpitoa itsensä pidättämisestä. Edith sitävastoin oli luonnollisempi ja tasaisempi, hänen tapansa oli ylimalkaan myötäsyntyisen hillitty ja rauhallinen. He tunsivat toisensa jo kauemmin kuin kuusi kuukautta, tapasivat toisensa usein, ei kylmissä seurustelusalongeissa, vaan lämpimän kotielämän tuttavallisuudessa, ja heitä yhdisti molemmille rakas, vaikka erilailla rakas henkilö. Jo heidän tuttavuutensa ensi päivistä lähtien Edith oli puhunut Sillalle palatsista ja sen asukkaista. Marinaa oli hän kuitenkin kosketellut puheissaan mahdollisimman vähän, tuntien heidän suhteidensa koko peitetyn historian. Silla huomasi hyvin tuon varovaisuuden, eikä Edith voinut epäilläkään, ettei hän tietänyt sen syytä. Tuo heidän tietoinen vaikenemisensa muuttui jollakin tavalla salaiseksi siteeksi heidän välilleen, melkein kuin kahden sielun väliseksi sopimukseksi. Tuollaiset salaisuudet kahden henkilön välillä jotka kunnioittavat toisiaan ja tapaavat toisensa usein yhdistävät heitä aluksi jonkinlaisella suloisella tunteella; mutta sitten, tuttavallisuuden ja ystävyyden kasvaessa, tuo vaitiolo, sen sijaan että yhdistäisi, erottaa, ja suloinen tunne käy kiusalliseksi, syntyy hermostunut halu kosketella tuota kiellettyä puheenaihetta epäsuorasti. Silloin tapahtuu kuin kahdelle tasaisella pinnalla vierekkäin vierivälle vesipisaralle: riittää vain hiuksen kosketus, niin ne sulavat yhdeksi: yhden ainoan sanan kosketus särkee viimeiset pidättelyt sydämen purkauksille ja ystävyys tulee täydelliseksi. Mutta Edith ja Silla eivät näyttäneet olevan vielä lähelläkään tätä kohtaa.

Edith suostui mielellään isänsä ehdotukseen ja meni pukemaan ylleen hattunsa ja takkinsa. Myöskin Steinegge pyysi Sillalta monin kursailuin lupaa saada mennä koristamaan omaa persoonaansa. Silla meni sill'aikaa kanavanpuoleiselle parvekkeelle odottelemaan.

Huhtikuu loisti sinä iltana kirkkaine taivaineen, huokuen kevään iloista lupausta vanhan kaupungin ylitse, joka joi lämpimiä tuulenhengähdyksiä joka ikkunallaan. Ne levisivät lempeinä toreille, hyppelivät kaduilla ja humisivat nurkissa. Tuolla korkealla ne kulkivat suurina, äänettöminä aaltoina heilutellen kattoikkunoihin ripustettua pyykkiä ja ikkunalaudoille järjestettyjä kukkia, jotka keväisen auringonlaskun äärettömässä sulossa hymyilivät taivaalle, viattomina ja epätietoisina vanhojen talojen syntitaakasta. Aurinko laski Sillan selän taakse. Talo, jossa hän oli, oli mahdottoman iso, synkkä rakennus, ja toiset samanlaiset rivissä molemmin puolin heittivät varjojaan alhaalla seisoviin pieniin puutarhoihin, katuun ja osaksi vastapäisiin taloihin.

Parvekkeen alla, hieman vasemmalla, ulkoni ensimmäisestä kerroksesta terassi kahden magnolian välissä, valkopunaruutuisine kivilattioineen ja vaaleanpunaisina graniittireunuksineen. Viisi, kuusi herraa, hännystakit yllä ja valkeat kravatit kaulassa, ilman käsineitä, käyskenteli siellä poltellen. Eräs nainen, kuin pitkä, vaaleansiniseen samettiin kiedottu pyrstötähti, valkea kameelian kukka tukassa, ilmaantui sinne nojaten pieneen, lihavaan herraan, joka myöskin oli puettu hännystakkiin ja valkeaan kravattiin. Tupakoitsijat lähestyivät heti kunnioittavin elein tätä. Silla ei voinut parvekkeelta erottaa puhetta, mutta äänet kuuluivat, ja etenkin pienen, lihavan herran, komendööri Vezzan, äänen kuuli hyvin. Silla tunsi naisen erääksi itsepintaisen hyvin säilyneeksi neljäkymmentäviisivuotiaaksi kaunottareksi, joka muutama vuosi sitten oli eronnut peluri-miehestään ja oli hyvin tunnettu kirjallisista harrastuksistaan, ensiluokkaisista kokeistaan ja neljännen luokan rakastajistaan, niinkuin kerrottiin. Kirpeä hienostuneen aistillisuuden lemu, tuhansien valikoitujen, henkevyyden hienostamien nautintojen _aura_ kohosi tuolta terassilta illan puhtauteen, niinkuin jonkin suuren hotellin maanalaisista keittiöistä epäselvä herkkujen haju nousee ylös kadulle. Mutta täällä ylhäällä, tuulen suurissa aalloissa, haihtui tuo hienon maailman tuoksu. Täällä ylhäällä hengitti suloista ilmaa, joka oli kuin siveän nuoruusiän selittämättömät mielenhaikeudet, sen lemmen hämmennys, joka ei löydä ilmaisuaan, sen ääretöntä tarvetta avata sydäntään. Silla ei ajatellut mitään erityistä; hänen mieleensä tuli muistoja kaukaisista maista, epämääräisiä rakkaudentunnelmia aikaisemmilta nuoruusvuosilta, molli-akordeja ja kansanlaulujen säkeitä. Eräs niistä, joka tänään soi yhtä mittaa hänen korvissaan, oli Markeilta kotoisin, äärettömän suloinen:

Bocouccia riderella spandifiori.

— Herra Silla, sanoi Edith hymyillen. — Aiotteko jäädä tänne?

Hän säpsähti ja kääntyi kiireesti ympäri pyytäen anteeksi hajamielisyyttään.

Edith ja Steinegge odottivat häntä. Edithillä oli tummanharmaa päällystakki ja musta, pieni hattu alaslaskettuine harsoineen.

— On suorastaan vahinko, sanoi Silla hänelle, — että pitää laskeutua alas.

— Te haluaisitte kävellä pilvissä, vai mitä?

Hän katsoi hieman närkästyneenä Edithiin, huomasi tämän hymyssä salatun surumielisyyden ja vaikeni.

— Anteeksi, sanoi Edith, — minussa ei ole runollisuutta.

Ehkei hänessä ollut runollisuutta, mutta äänessä, jolla hän sen sanoi ja tuossa somassa olennossa, jota laskeva aurinko valaisi, oli sitä niin paljon.

— Menkäämme siis! sanoi Steinegge.

— Se ei ole mahdollista, vastasi Silla vihdoin Edithille heidän astuessaan ulos.

Hän oli miettinyt kauan tätä vastausta. Edith ei puhunut; ei myöskään voinut nähdä, miten hän vastaanotti Sillan myöhäisen vastauksen, sillä hän oli jo astunut pimeihin portaihin.

Oli lohduttavaa päästä ulos pimeästä ja kylmästä porraskäytävästä vielä valoisalle kadulle, joka oli melkein yhtä puhdas tuulisen päivän jälkeen kuin Steineggen sylinteri. Tämä asteli tyttärensä vasemmalla sivulla jäykkänä kuin ylösalaisin käännetty Y. — Oo, sanoi hän yhtäkkiä pysähtyen, — tiedättekö, rakas ystävä, olen tänään saanut kirjeen don Innocenzolta!

Hän oli ryhtymäisillään etsimään sitä päällystakkinsa taskusta, mutta Edithin luodessa häneen nopean silmäyksen, sanoi hän unohtaneensa sen kotiin ja alkoi puhua suurella innostuksella siitä Sillalle.

— Hyvin ystävällinen kirje, sanoi Edith, — ja hyvin...

— Ei henkevä, ei. Italiankielessä on toinenkin sana, joka minusta tuntuu vaistomaisesti paremmalta tähän kohtaan.

— Sattuva, sanoi Silla.

— Niin, sattuva.

Edith osasi kerrata siitä suurimman osan Sillalle. Ei ollut ensi kertaa, kun don Innocenzo kirjoitti hyvälle saksalaiselle ystävälleen, täyttäen täten Edithin hänelle ilmaiseman salaisen toiveen ennen lähtöään palatsista. Näiden kirjeiden pohjasävy oli täynnä hyväntahtoisuutta ja terävyyttä, ne olivat kirjoitetut klassilliseen tyyliin ja jonkin verran teennäiseen muotoon, niinkuin ylimalkaan on tapana oppineilla miehillä, jotka kirjoittavat harvoin kirjeitä. Hän kosketteli silloin tällöin seurakunnassaan sattuneita surullisia tapauksia, vakavia vaivoja, joita kannettiin kristillisellä kärsivällisyydellä, puhuen kunnioittavasti ttalonpoika-raukoista, heidän hyveistään ja uskostaan, niinkuin mies, joka itsekin on taistellut uskonsa puolesta ja, vaikka onkin siinä taistelussa voittanut, katsoo ymmärtäen niitäkin, jotka ovat epäonnistuneet. Hän kertoi, että pakkanen, lumi ja sateet olivat vahingoittaneet hänen kirkkonsa kattoa ja että edellisenä sunnuntaina eräs nuori mestari oli sattumalta tullut sinne ja soittanut suurenmoisesti erään saksalaisen Bachin musiikkia. Kansaan ei tuo musiikki ollut tehnyt suurtakaan vaikutusta, mutta hän oli yhä vieläkin kuin paratiisissa sen johdosta. Sitten hän kertoi paperitehtaan töiden olevan jo jokseenkin pitkällä ja että sen perustuksia kaivettaessa oli löytynyt eräitä esihistoriallisia astioita ja astioiden sirpaleita, jotka nyt koristivat hänen yksityismuseotaan. Kirkkoherra ilmoitti lopuksi, että hänen vuoriensa lämpöiset rinteet olivat täydessä kevätasussaan, ja kuvaili niiden ulkonäköä harkitun hienoa tyyliä käyttäen pyytäen innokkaasti Steineggejä tulemaan muutamaksi päiväksi hänen luokseen niin pian kuin mahdollista.

Edith kertasi melkein sanasta sanaan kirkkoherran kirjeen, jättäen vain yhden kohdan pois. Oli outoa kuulla puhuttavan järvestä, vuorista ja yksinkertaisesta maalaiselämästä Porta Venezian korsolla kahden tiheän ihmisvirran välissä, jotka hitaasti kulkivat kaupungin vallituksia kohden ajopelien kumeassa melussa, loistohevosten iskiessä jäntevästi kavionsa kiviin katujen kulmauksissa, joita kaikenkaltaiset valkeat, punaiset ja keltaiset ilmoitukset koristelivat. Aurinko oli jo laskenut, kultaiset pilvet läntisellä taivaalla kuvastivat lämmintä valoaan korkeimpien talojen huippuihin, ja tuuli toi silloin tällöin kevään hengähdyksiä tai savukkeiden ja hajuvesien tuoksua mukanaan. Naiset vaunuissaan näyttivät rientävän kirkasta taivaanrantaa kohden ja antautuivat harvinaisen kaihomielisinä ja hiljaisina lempeän ilman hyväilyihin. Ja nuo kaksi pitkää, mustaa, siellä täällä jonkun vaalean naispuvun värittämää ihmisvirtaa laskeutuivat hitaasti korson kumpaakin sivua askelien ja äänien sekavassa pauhussa, näyttäen kahdelta pitkältä ja painavalta kangaskappaleelta, joita vedettiin käytäviä pitkin ulos kaupungin pimeistä varjoista. Kaikki ikkunat olivat selko selällään. Sillasta tuntui kuin sydämetkin olisivat olleet auki ja että tuo ihmisvirta kätki sisäänsä iloisten ajatusten ja hymyilevien kuvien loppumattomia aarteita, jotka uhkuivat kevään viatonta nuoruutta. Yksiöpä auringossa lämminneiden kivienkin värissä hän tunsi häikäilemättömän huhtikuun voiman, joka kykenemättömänä herättämään näissä elämää pani niihin ainakin halun ja kaukaisen toiveen siihen. Hänen sydämensä ei edes värähtänytkään kuullessaan puhuttavan järvestä ja vuorista, ei ainoakaan menneisyyden äänistä herännyt eloon hänen sisällään.

— Eikö kirkkoherra kirjoita mitään muuta? kysyi hän Edithiltä.

— Ei mitään muuta, vastasi Steinegge.

— Kuinka? Eikö hän puhu mitään palatsista?

— Hm, jonkin sanan.

— Eikö hän puhu donna Marinan naimisiinmenosta.

Steinegge ei voinut vastata, sillä eräs _tilbury_ tuli juuri täyttä ravia, niin että katukivitys kaikui, aivan Sillan sivuitse, joka kääntyi katsomaan hevosta, kaunista, solakkaa raudikkoa.

— Kaunis hevonen! ehätti ratsumestari sanomaan tilburyn ajettua ohitse. — Kaunis, mutta liian kevyt. Unkarilaista rotua, tunnen kyllä. Sopivampi satulaa kantamaan.

— No, niin, kertasi Silla, — eikö hän puhu aiotusta avioliitosta?

Steinegge katsoi häneen kummissaan. Oliko mahdollista, että toinen oli todellakin noin välinpitämätön?

— Niin, hän taisi kirjoittaa jotakin.

— Teidän isänne on valtioviisas, neiti.

— En usko, vastasi Edith. — Onnistuisit siinä huonosti, isä, eikö totta? Mutta te, herra Silla, mikä te olette?

— Utelias, tahdotte sanoa. Olette oikeassa. Mutta mitä viattominta laatua, uskokaa se.

Hän lausui viimeiset sanat innokkaasti kuin antaakseen niiden ilmaista enemmän kuin mitä ne voivat. Silloin Steinegge astui ulos varustuksistaan, kuitenkin jonkin verran varovaisesti, ja alkoi hitaasti selitellä:

— Näyttää siltä, kuin asiat sujuisivat hyvin ja häät pidettäisiin hyvinkin pian.

— Sen kyllä uskon. Eikö siitä ole jo kuusi kuukautta, kun asia tuli järjestetyksi?

— Niinpä niin, rakas ystävä, mutta ymmärrättehän, että valmistukset vievät paljon aikaa. Nyt tuntuu kuitenkin kaikki menevän hyvin nopeasti.

— Iloitsen siitä todellakin, sanoi Silla rauhallisesti.

Nyt Steinegge heitti kaiken varovaisuuden.

— Häät, sanoi hän, — ovat kuulemma tänä iltana, huhtikuun kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä päivänä. Kansa aikoo valmistaa suuria juhlallisuuksia, musiikkia ja ilotulitusta. Niin ainakin meille on kirjoitettu. Sanotaan myös, että kreivi Cesare olisi tahtonut antaa donna Marinalle kolmesataakaksikymmentätuhatta liiraa myötäjäisiksi, mutta että tämä olisi pyytänyt kreiviä antamaan ne lahjana hänen miehelleen avioliiton solmimishetkellä. Kreivi Cesare on ollut sairaana pari päivää, mutta voi jo paremmin. Kreivi Nepo on ollut viikon palatsissa tämän kuun alussa, ja palvelijat sanovat häntä hyvin ahneeksi, mutta kirkkoherra vakuuttaa päinvastoin, ettei se ole totta, ja sanoo saaneensa häneltä sata liiraa köyhilleen.

Steinegge teki pilaa tuosta loistavasta anteliaisuudesta, joka oli häikäissyt pappiparan, mutta Silla vastusti päättäväisesti, sanoen, ettei hyviä töitä pidä mittailla tai käännellä nurin nähdäkseen vuorin puolelle. Hän jutteli innokkaasti keskeyttäen tavantakaa puheensa tervehtiäkseen vastaantulevia tuttaviaan ja tehden Edithille iloisia huomautuksia henkilöistä ja asioista, jotka kulkivat hänen silmiensä ohitse. Kaikki ne, jotka tervehtivät häntä, vilkaisivat uteliaasti Edithiin. Edith vastaili Sillalle lyhyesti ja häneen katsomatta tai katsoi vain silloin, kun ei voinut muutakaan tehdä. Hänen hymynsä oli kadonnut ja hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja tarttunut isänsä käsivarteen.

Sillakin kävi vähitellen harvasanaisemmaksi. Hän epäili, että Edith oli antanut määrätyn merkityksen hänen ilmilausumalleen välinpitämättömyydelle markiisitar di Malombran avioliiton suhteen, ja tahtoi nyt pysyä varuillaan. Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti, ja sumea, suloinen tunne hämmensi hänen ajatuksensa. Joku ihmisjoukosta tervehti häntä juuri silloin; hän ei vastannut. Hän kulki ihmisvirran keskellä näkemättä tai kuulematta mitään.

He olivat saapuneet vallituksen lähistölle. Siellä huokui ilma koleampana ketojen tuoksun täyttämänä, mutta ihmisjoukko nousi siitä huolimatta sankoin joukoin lehtokujan vasenta vierustaa, ja heidän päidensä yläpuolella näki keskellä katua ajajien hitaasti ohivierivän joukon kiertelevän, siinä näki pöyhkeitä ja nöyriä ajajia, ratsu-ajajia parittain ja yksinäisiä ajajia, tyytyväisiä ajajia ja tyytymättömiä, tummia, keltaisia, punaisia, azuurinsinisiä ja vihreitä ajajia. Edith olisi halunnut palata takaisin; ilma tuntui hänestä kostealta ja hän pelkäsi isänsä vilustuvan. Steinegge nauroi hänelle. Koska kummassa oli hänen tyttärensä nähnyt hänen välittävän oliko kostea vai kuiva. Ja korsolla oli hänestä niin hauskaa! Edith oli vaiti.

Juuri lehtokujan alkupäässä Steinegge kohotti molemmat kätensä ilmaan suunnaten joukon saksalaisia huudahduksia erästä herraa kohti, joka seisoi siinä katselemassa ohi vieriviä ajopelejä. Se oli C... jonka kanssa Steinegge oli aikoja sitten yrittänyt perustaa kivipainon. Tämä kääntyi ympäri, katsoi Steineggeen ja tuli sitten käsi ojossa häntä vastaan.

— Suokaa anteeksi, sanoi Steinegge Edithille ja Sillalle. — Tämä on C... Minulla on vähän puhuttavaa hänelle. Menkää te edellä, minä tulen kohta jäljessä.

Edith ei ehtinyt edes vastata, kun hänen isänsä oli jo pujahtanut tiehensä ihmisvirran välitse, joka taajana ja yhtäjaksoisena tulvien ei sallinut kenenkään pysähtyä paikalleen. Muutaman askeleen kuljettuaan tahtoi hän mennä lehtokujan keskelle katsomaan näkyisikö hänen isäänsä, mutta tätä ei näkynyt. Oli mahdotonta pysähtyä sinne odottamaan, ja hän tunsi itsensä hermostuneeksi ja yksinäiseksi. Silla ehdotti nöyrästi, että he menisivät eteenpäin, niinkuin Edithin isä oli käskenyt, ettei tämän tarvitsisi turhaan etsiä heitä, jos sattuisi huomaamatta kulkemaan ohitse väkijoukossa.

He kävelivät täpö täyden lehtokujan ja pitkän jonon välissä, joka katseli ohiajavia, vähän vähä pysähtyviä ajopelejä. He kulkivat jonkin verran loitolla toisistaan mitään puhumatta, katsellen suurella innostuksella kaikkia ajopelejä, olivat ne sitten Dumont-kiesejä tai likaisia vuokravaunuja. Ja yhtä mittaa Edith käänsi päätään katsellakseen taakseen.

Sillävälin loppumattomat tasangot vallituksen tuolla puolen alkoivat ilmaantua itäistä taivaanrantaa vastaan, illan varjojen laskeutuessa niiden ylitse ja taivaan kalpean sinen melkein sekaantuessa niihin alhaalla, missä ne lepäilivät laajoina, aukeina ja ahnaina huhtikuun yön sanomattomalle huumalle. Ne ilmaantuivat esiin ajopelien välistä, hävisivät ja ilmaantuivat uudelleen kuin äärettömänä rauhan kuvana maallisen melun tuolla puolen. Lännessä kaupungin tummat, talot piirtyivät oranssinkeltaista taivasta vastaan, joka loi kaihoisaa, lämpöistä valoaan puutarhojen matalille nurmikoille ja lehtokujan paljaille reunuksille. Pitkä tumma ihmisvirta vaelsi hitaasti nauttien illan sulosta ja ilman puhtaudesta, joka oli täynnä kevään tuoksuja ja hienon maailman henkeä, vaununpyörien pehmeää vierintää, velton rikkauden houkuttelevia kuvia. Ja naiset loistovaunuissaan vierivät hiljalleen plataanien vihertävän sumun alla kuin veltot jumalattaret, tulisten silmäysten risteillessä heidän ympärillään ja yleisön uteliaana katsellessa, kun he tuon kirpeän ihailun suitsutuksen imartelemina istuivat liikkumattomina katse tähdättynä jonnekin kauaksi kansan päiden yläpuolelle. Tuo hidas, pehmoinen liikunta ja väsähtänyt, inhimillinen levottomuus näyttivät yhtyvän sopusointuun maan heräävien intohimojen ja uuden aistien hämmennyksen kanssa.

Silla olisi tahtonut puhua keskeyttääkseen äänettömyyden, joka oli täynnä hämmennystä ja väriseviä mielikuvia, mutta ei kyennyt. He saapuivat puiston kahvilan edustalle, juuri kun ihmisjoukko tulvahti sieltä ulos särkien kävelijöiden virran. Silloin Silla tarjosi käsivartensa seuralaiselleen, joka kiittäen pani siihen kätensä, hiljaa, tuskin tuntuvasti. Silla tunsi sydämeensä asti tuon kevyen kosketuksen. Hän halkoi ihmisjoukkoa tehden tietä Edithille ja katseli salaa pientä kättä, joka lepäsi elotonna hänen käsivarrellaan. Päästyään ulos tungoksesta hän tunsi sen hiljaa vetäytyvän pois. Vaistomaisesti hän puristi käsivarttaan ja tietämättä oikein mitä sanoa, tuntien hämärästi heittäytyvänsä uskallettuun keskusteluun, hän puhkesi sanomaan:

— Anteeksi, puhuiko donna Marina koskaan teille minusta?

Edith ei ollut odottanut tällaista kysymystä. Hän ei enää vetänyt kättään pois, vaan vastasi yksinkertaisesti.

— Puhui.

Silminnähtävästi hän valmisteli jotakin varovaista selitystä seuraavaan välttämättä tulevaan kysymykseen, mutta tätä kysymystä ei tullut.

— Kuinka suloinen ilta! sanoi Silla, — huhtikuu tuntuu sydämessä. Te ette tahtonut sanoa minulle, mitä kirkkoherra kirjoitti; olin todellakin iloinen, kun kuulin sen isältänne.

Edithin käsi liikahti hiukan, mutta ei vetäytynyt pois.

— Te ette tiedä, miten koettaa välttää jokaista, yksin ystävänkin, kädenpuserrusta, kun on haavoittunut, ja kuinka lohdulliselta tuntuu, kun yhtäkkiä siihen koskiessa ei kärsikään enää kipua.

— Se merkitsee, vastasi Edith, — ettei se ollutkaan muuta kuin pieni naarmu ja että tämä henkilö pelkää kovin kipua. Jos sen sijaan on kysymys sielun haavoista, niin minusta olisi suuri nöyryytys olla tuntematta tuskaa enää ja parantua niinkuin parannutaan kuluneesta tai niinkuin kasvit paranevat talven kylmästä. Eikö teistäkin? Kuinka, paljon väkeä! Ja isää ei kuulu vieläkään!

Hän irtaantui aivan hiljaa Sillasta ja pysähtyi; Steineggeä ei näkynyt.

— Anteeksi, neiti Edith, sanoi Silla ääni hieman vavisten. — Te tuomitsette minua väärin. Olenhan kyllä tottunut tulemaan väärin tuomituksi aina siitä lähtien, kun äitini kuoli. Ja syy onkin suurimmaksi osaksi omassa luonteessani, mutta se tuntuu kuitenkin katkeralta. Sen jaksaa kyllä kestää, jos on hiukan ylpeyttä ja uskoa toistenkin tuomioihin joko täällä tai muualla, mutta väliin ylpeys ja uskokin romahtavat alas sydämen syvyyksiin ja tuntuu kuin itse sydänkin uppoaisi. Antakaa minun puhua, neiti Edith. En näe ihmisissä muuta kuin välinpitämättömyyttä ja onnessa paljasta pilkkaa. Mutta astun siitä huolimatta pää pystyssä, ainakin tähän asti; mutta uskokaa, että on julmaa haavoittaa sellaista, jolle kaikin kääntävät selkänsä. Pyydän teitä antamaan kätenne ja kuuntelemaan minua hetkisen.

— En luullut loukanneeni teitä, sanoi Edit nojaten taas kädellään hänen käsivarteensa, — sehän on niin inhimillistä.

Toinen tarttui päättäväisesti vastahakoiseen kätöseen ja käsivarttaan kohottaen veti sen puoleensa puhellen matalalla äänellä välinpitämättömän ihmisjoukon keskellä innokkaammin ja vilpittömämmin kuin jos olisi ollut Edithin kanssa kahden erämaassa:

— Inhimillistä? Mutta ei niinkuin te luulette. En ole parantunut niinkuin kasvit, jotka aurinko ja ilma saattavat unohtamaan, vaan olen tahtonut parantua hillitöntä tahdonvoimaa käyttäen; olen repäissyt pois sydämestäni ilkeäluontoisen kuumeen, joka alensi minua siveellisesti. Sillä minä en kunnioita tuota naista, enkä milloinkaan ole häntä kunnioittanut.

— Ettekö? sanoi Edith tahtomattaan innostuen.

— En, en milloinkaan. Uskokaa te edes minua, te, joka olette niin jalo. Minulle on äärettömän tarpeen, että joku teidän kaltaisenne uskoo minuun ja tuntee hiukan ystävyyttä minua kohtaan. En puhu asioistani kenellekään, mutta usein minulle sattuu, että tunnen kuolevani tuolla korkeudessa, jonne pakotan henkeni työtä tehden, tutkien ja Jumalaa ajatellen. Kuulen monien synkkien äänien, jotka kasvavat yhä voimakkaammiksi, kutsuvan minua alas kuiluun, lokaan, joka sammuttaa ajatuksen. Anteeksi, neiti Edith, varmasti ikävystytän teitä puhumalla niin paljon itsestäni.

— Oi, ette, sanoi tämä hiljaa. — En olisi voinut aavistaakaan sitä mitä nyt kerrotte.

— Tiedän sen; sydämeni on tavallisesti suljettu. Tänä iltana puhun, sillä minusta tuntuu kuin eläisin unessa.

— Te uneksitte puhuvanne jo kauan sitten kuolleelle henkilölle, johon voitte täydellisesti luottaa.

— Ei, uneksin kevätyön unelmaa, niinkuin uneksivat ehkä nuo vanhat plataanit toiveita täynnä, kun kuu nousee ja ihmiset menevät täältä tiehensä. Uneksin, että minäkin vielä kerran saan lehteni ja kukkani ja puhelen taas pitkän äänettömyyden perästä lempeän kevään kanssa, kertoen sille syksyn ja talven kaikki surut, kuin ne olisivat jo vuosisatoja sitten koetut. Kuulkaa siis. En kunnioittanut häntä. Edellyttäkäämme ensin tämä: lannistukseni hetkinä on minulla aina ollut mieletön, vaistomainen tunne jostakin synkästä, minua hallitsevasta kohtalosta. Teidän isänne ei ole voinut kertoa teille kaikkea, siksi ettei hän tietänyt kaikkea. Minä avaan nyt sydämeni lempeälle keväälle. Jokin aika sitten julkaisin salanimellä kirjan _Eräs Uni_.

— Saanko lukea sen? kysyi Edith.

— Saatte. Vähän aikaa ennen palatsiin lähtöäni saapui kirjapainoon, jossa tuo kirja oli painettu, kirje, osoitettuna _Erään Unen_ tekijälle, allekirjoituksena _Cecilia_. Se oli tuoksuava kirje, joka räiskyi sarkastista henkevyyttä, oli täynnä ranskalaisia mielilauseita ja puhui paljon kohtalosta ja kohtaloon uskomisesta. Tuon Cecilian äänensävy ei ollut minusta oikein miellyttävä, mutta kirjeellä oli kuitenkin älyn ja omituisuuden viehätys, ja sen lisäksi, hymyilkää vain, se imarteli minun itserakkauttani, joka harvoin on saanut maistaa julkista kiitosta: tunsin siis sitäkin suurempaa nautintoa tuon tuntemattoman lukijattareni minulle salaisesti lähettämistä riveistä. Näette, että tunnustan teille pienet kurjuutenikin. Lyhyesti sanoen, vastasin hänelle. Cecilian toinen kirje saapui palatsiin lähtöni edellisenä päivänä? Se oli täynnä sukkeluuksia ja häikäilemättömän uteliaita kysymyksiä. Päätin lopettaa koko kirjeenvaihdon siihen ja kirjoitin hänelle viimeisen kirjeeni, jonka aloitin palatsissa ja panin postiin täällä tullessani hakemaan kirjojani. Te olette kuullut isältänne mistä syystä ja millä tavalla lähdin pois palatsista. Tuona päivänä olin sattumalta päässyt selville, arvatkaa... Cecilia oli donna Marina. Lähdin matkaan yöllä ja tapasin hänet veneineen. Meillä oli kiivas sananvaihto. Meidät yllätti rajuilma ja minun täytyi saattaa hänet kotiin. En sano teille kuinka ja miksi, mutta jouduin silloin ankaraan kiusaukseen luopua koko matkastani. Tempauduin irti hänestä heittäen hänelle vasten kasvoja hänen salanimensä Cecilian ja pakenin kauhuissani tuon mielettömän ajatuksen takaa-ajamana, että olisin jonkin vihamielisen voiman leikkikaluna, voiman, joka näyttää minulle onnen, tarjoaa sitä, mutta vetää sen heti pois, kun olen tarttumaisillani siihen. Tarvittiin koko ylpeyteni... Te luulette minua vaatimattomaksi, neiti Edith. En ole sitä, paitsi lamautumisen hetkinä, jolloin tunnen itseni suorastaan mahdottomaksi elämään. Tarvittiin siis koko henkinen ylpeyteni saadakseni poljetuksi jalkojeni alle tuon kurjan pelon, tarvittiin ankaraa työtä vapautuakseni tuosta arvottomasta tunteesta sukeltamalla vanhoihin kirjoihin kuin kylmään veteen tai kirjoittamalla ihanteellisista asioista, joissa ajatukseni innoittui ja löysi lepoa. Ja niin voitin. Mutta vasta tänä iltana ymmärrän, kuinka täydellisesti olen voittanut. Ja te...

— Oh, sanoi Edith pysähtyen, — missä olemmekaan?

He huomasivat olevansa yksin lehtokujalla. Huomaamattaan he olivat sivuuttaneet kohdan, missä ajopelit ja kävelijät kääntyivät takaisin.

Edith punastui hajamielisyyttään ja kääntyi kiireesti ympäri jättäen Sillan käsivarren, mutta säikähti kuitenkin samassa loukanneensa häntä tuolla äkkinäisellä liikkeellään.

— En voinut tuntea näitä asioita, sanoi hän. — En ymmärtänyt kaikkea, mitä kerroitte, mutta uskon teihin. Jospa tietäisitte, kuinka korkea ajatus isälläni on teistä! En ole italialainen, lisäsi hän pontevasti, — enkä tiedä onko totta, ettei teillä ole mainetta, mutta varmastikaan se ei ole totta, jatkoi hän ääntään alentaen, — ettei teillä ole ystäviä.

Oliko se huhtikuun hempeä runollisuus vaiko äsken uskottujen salaisuuksien synnyttämä liikutus, joka sai Sillan niin herkäksi, että nämä Edithin yksinkertaiset sanat sumensivat hänen silmänsä. Hän tarttui uudelleen Edithin käsivarteen.

— Ah, sanoi hän, — onko totta, onko todellakin totta, että te uskotte minuun, vaikk'ette ymmärräkään minua täydellisesti? Maineesta ja kaikkein loistavimmasta kunniasta luopuisin tuhat kertaa, jos minulla niitä olisi, en ystävyydestä; ei, se ei riitä...

Edithin käsi vapisi hänen käsivarrellaan.

Silla jatkoi epävarmalla ja epätavallisella äänellä, kävellen melkein hoiperrellen ja epätahdissa:

—... Sielusta! Sielusta, joka suostuisi vaatimaan minulta itselleen, ja yksistään vain itselleen, kaikki älyni ja sydämeni luomistuotteet, sielusta, joka olisi sulkeutunut kaikilta muilta paitsi minulta, niinkuin minäkin sulkeutuisin tähän sieluun. Ja sen täytyisi olla polttava, mutta puhdas kuin taivas. Me rakastaisimme yhdessä toinen toisemme kautta Jumalaa ja luomakuntaa yli-inhimillisen voimakkaalla rakkaudella. Minusta tuntuu, että voisimme olla liitossamme voimakkaampia kuin ikinä kukaan voisi aavistaakaan, voimakkaampia aikaa, onnettomuutta ja kuolemaakin. Ja minusta tuntuu, että tunkeutuisimme asiain ja olioiden sisäiseen olemukseen, heidän henkeensä, ja että aivoihimme ilmaantuisi näkyjä tulevaisuudestamme, uskomattoman loistavia näkyjä. Löydänköhän milloinkaan tuon sielun?

— Se olisi itsekäs sielu, sanoi Edith, — jos se tahtoisi yksistään itselleen teidän älynne ja sydämenne aarteet. Maineessa minun mielestäni pitäisi olla jotakin tyhjää, jopa surumielistäkin teidän kaltaisellenne hengelle; mutta omistaa kyky liikuttaa ihmissieluja iloon, suruun, rakkauteen ja hyveeseen, eikä käyttää sitä! Kätkeä valo aivoihinsa lähettämättä sitä suoraan tämän suuren, sumean maailman sekasorron lävitse!

— Tuo ei ole minua varten, neiti Edith. Se vähä, mitä olen kirjoittanut, on vaipunut äänettömyyden helmaan yhtyen täten onnettomuuteeni. Ehkäpä kerran joku selaillessaan omaksi hyödykseen papereitani löytää unohdettujen asiain joukosta...

Samassa Steinegge saapui punaisena ja läähättäen.

— Vihdoinkin! huudahti hän. — Luulin teidän jo kiivenneen johonkin puuhun. Minä olen juossut edes takaisin kuin jahtikoira.

— Suo anteeksi, rakas isä, sanoi Edith hellästi irtautui Sillan käsivarresta ja tarttui isänsä käsivarteen vaikka tämä vastusti kursaillen. — Olimme menneet hetkeksi pois ihmisjoukosta.

Hän puhui saksaksi ja hyväilevällä äänellä painautuen isäänsä vastaan, aivankuin olisi tuntenut omantunnon vaivaa ja tahtonut palkita häntä. Steinegge-parka oli suorastaan autuas ja pyyteli anteeksi, ettei ollut löytänyt heitä ennemmin, aivankuin syy olisi ollut hänen. Silla pysyi äänettömänä.

He kävelivät näin hetken. Väkijoukko alkoi harveta. Lehtokujat, puutarhat ja kaukaiset talot haihtuivat vähitellen hämärän, salaperäisen verhon sisään. Naiset kävelivät kaihoisina katsellen ohikulkijoita pimeän rohkaisemin katsein. Kuului puhetta puistokäytävien pimeiköistä, ja puutarhojen toisella puolen, pitkin pimeän peittämää talojen jonoa syttyivät katulyhdyt kuin suuret, iloon valmiin kaupungin palavat silmät, yksi toisensa jälkeen. Talojen yläpuolella selkeä, tähdetön, helmenvärinen taivas levitteli vielä lämpöistä valoaan vallituksen paljaille reunuksille ja puistokahvilan valkealle edustalle, jota kohden nyt Steinegge ohjasi askeleensa suurenmoiset anteliaisuuden aikeet mielessään. Siltatietä vastapäätä seisoivat tyhjät, komeat vaunut. Vaunupalvelija aukaisi juuri ovea kääntyen kahta naista kohden, jotka tulivat kahvilasta. Silla tervehti.

Sillan ohitse kulkiessaan toinen heistä sanoi tälle erittäin rakastettavalla äänellä:

— Muistakaa! »_Kuninkaan_» jälkeen.

— Onnittelen, rakas ystävä! sanoi Steinegge

— Oh, minkä johdosta? vastasi Silla halveksivasti. — Se on rouva de Bella, vastenmielinen pariisilaisnukke. En seurustele ollenkaan hänen kanssaan. Jospa tietäisitte, kuinka tutustuin häneen! Viime syksynä eräs G..., joka opiskelee filologiaa Berliinissä, lähetteli minulle vanhan runoilijamme Bonvesin de Rivan siellä painettuja runoja. Samalla hän lähetti nähtävästi toisia kirjoja ja valokuvia tuolle rouvalle, joka oleskeli silloin Varesessa. Erään postissa tapahtuneen väärinkäsityksen johdosta vietiin minunkin kirjaseni tämän kotiin täällä Milanossa. Juuri sinä päivänä tuo rouva pyrähti tänne Varesesta ja tapasi minut San Giuseppe-kadulla, kun saatoin tätiäni, rouva Pernettiä. Tätini pysähtyi puhumaan hänen kanssaan ja monien juttujen jälkeen esitteli minutkin. Silloin tuo rouva hämmästyy. — Mutta minullahan on teidän tavaroitanne! sanoo hän. Minä en ymmärrä enkä vastaa. — Tehän olette _Erään Unen_ tekijä, eikö totta? lisää hän. Nyt joudun hämmästyksen valtaan. Silloin hän kertoo nauraen kirjasta ja sanoo viattomasti, että G... oli pannut sen sisään kirjelipun, jossa seisoi: »Lähetä minulle kopio unestasi.» Sitten hän kehoitti minua monin kohteliaisuuksin käymään luonaan, jonne meninkin pari kertaa joulukuussa. Mutta sen jälkeen en enää mennyt. Tänään sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoi haluavansa puhua kanssani ja pyysi minua tulemaan luokseen huomenna teatterinäytöksen loputtua.

Silla kertoi tämän kaiken kiihkoisasti, aivan kuin olisi tahtonut puhdistautua jostakin epäluulosta.