Part 11

Ja sillävälin meidän kunnon ystävämme Steinegge kuunteli messua _in excelsis_, istuen laakeripensaiden keskellä ja syleillen polviaan. Hän oli todellakin astunut ulos kirkosta, sillä sen lattia oli polttanut häntä. Kuinka moneen vuoteen hän ei ollutkaan astunut jalallaan Isän Jumalan vankiloihin, niinkuin hän sanoi! Hän ei ollut uskaltanut jättää tytärtään kirkon ovelle, mutta heti kynnyksen ylitse päästyään, kun Edith lähti menemään naisten puolelle, katui hän, että oli luullut liikoja omista voimistaan. Se ei ollut niin paljon hänen ylpeä vihansa kuin kunniantunto, joka työnsi häntä pois temppelistä. Vanha susi pakeni lammastarhasta.

Kokoonkyyristyneenä kuin surumielinen susi, hän ei välittänyt ollenkaan vuorten, vesien ja niittyjen ihanuudesta, joka hymyili hänen edessään, hän ei kuullut lehvien hyväilysanoja, jotka suhisivat hänen ympärillään. Hän katsoi alas kirkon kattoon ja kuunteli laulujen ja urkujen sekavia säveliä, jotka ajoittain nousivat sinne ylös. Hänen päässään oli yksi ainoa ajatus, ja sitä hän jauhoi joka puolelta: Hänen silmissään olen kadotettu. Se oli karvas ajatus. Taisteltuaan niin paljon, kärsittyään niin paljon, säilytettyään kunniansa koskemattomana julmassa nälässä ja kaikissa loppuunkulutetun ruumiin hurjissa haluissa ja väsymyksen raukkamaisuudessa ja säilytettyään sen melkein enemmän häntä kuin itseään varten, rakastaen häntä niinkuin hän rakasti, oli hän tyttärensä silmissä tuomittu kadotukseen! Täytyisikö hänen siis nöyrtyä pappien edessä, pappien, jotka olivat panneet hänen sukulaisensa ja vaimonsakin kiroamaan häntä, jotka olivat syynä kaikkiin hänen vaikeuksiinsa ja hänen vaimonsa kuolemaan? Kai teen lopuksi senkin, ajatteli hän, alennun siinä määrin, kunhan Edith vain pitäisi minusta.

Hänen päähänsä tuli ajatus: Jospa sanoisin sanasen tuolle Jumalalle, olettaen, että hän on olemassa! Hän nousi seisoalleen ja alkoi puhua kovalla äänellä saksaksi:

— Herra Jumala, kuulkaa minua hiukan. Emme ole ystäviä! Olkoon! Olen puhunut paljon pahaa papeista. Teidän kanssanne en ole milloinkaan puhunut mitään. Jos Te siitä huolimatta tahdotte kohdella minua niinkuin vihamiestä, niin pyydän Teitä tekemään ensin laskunne. Sanotaan, että olette oikeamielinen, ja minä uskon sen, Herra Jumala. Katsokaa kirjastanne nassaulaisen Andrea Fredrikinpoika Steineggen tiliä. Katsokaa, eikö hän ole maksanut kylliksi. Te olette hyvin suuri, minä hyvin pieni; te aina nuori, minä vanha ja väsynyt. Mitä tahdotte minulta vielä ottaa? Tyttäreni Edithin rakkauden? Muuta minulla ei ole, Herra Jumala. Katsokaa, voisitteko jättää sen minulle. Ellette voi, niin pyyhkäiskää minut pois ja tehkäämme lopputili.

Oman äänensä soinnusta Steinegge alkoi tulla liikutetuksi ja heltyi yhä enemmän. Hän notkisti toisen polvensa.

— Tunnen Teitä vähän, Herra Jumala, mutta minun Edithini rakastaa Teitä ja minäkin voin palvella Teitä, jos tahdotte. Näette, polvistun, ymmärtäkäämme toisiamme, mutta jättäkäämme pappien joukko syrjään. Ehkä voin sanoa teille jotakin muuta. Minulla on rautainen terveys. Ottakaa se. Antakaa minun kuolla vähitellen, mutta älkää asettuko minun ja Edithin väliin. En voi polvistua pappien edessä ja valehdella. Olen rehellinen, olen sotilas.

— Herra Jumala! Tässä Steinegge notkisti toisenkin polvensa ja vaimensi ääntään. — Pelkään tehneeni paljon syntiä nuoruudessani. Olen rakastanut peliä ja naisia — niitä huonoimpia. Kolmeen kahdestatoista kaksintaistelusta olin minä syypää, haavoitin toista ja olin vaarassa. Uskon näiden olevan kolme syntiä, ne ovat aina painaneet sydäntäni. Edithini Herra Jumala, pyydän Teiltä anteeksi.

Muuta Steinegge ei sanonut. Hän palasi paikalleen istumaan liikutettuna ja tyytyväisenä itseensä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ottanut hyvinkin pitkän askeleen eteenpäin. Puhuessaan Jumalalle hänen vähäinen uskonsa oli kasvanut siinä määrin, että hän nyt odotti vastausta. Ainakin hän tunsi samanlaista tyydytystä kuin köyhä mies, jonka pakosta täytyy puhua jollekin mahtavalle, jonka vihaa hän pelkää ja, välttääkseen palvelijoiden väliintuloa, astuu rohkeasti hänen eteensä kadulla ja sanoo sanottavansa äkisti ja lyhyesti, niin paljon kuin aika sallii, ja kun häntä hiljaa kuunnellaan, hän arvelee hiljaisuuden sisältävän voiton siemenen. Hän sytytti sikarin voittaakseen liikutuksen, joka kuristi hänen kurkkuaan. Ratsumestari Steineggen ei sopinut itkeä. Hän poltti kiivaasti, raivoisasti. Heti kun hänen sielunsa oli päässyt tyyntymään, tuntui hänestä katsellessaan maahan sikari etu- ja keskisormen välissä, että ruohon silmut kivien välissä tulivat sanomaan hänelle jotakin juhlallista ja käsittämätöntä, johon pensaiden suhina vastasi. Ja vaikkakin oli saksalainen, ei hän ollut milloinkaan ymmärtänyt luonnon kieltä, ei ollut milloinkaan ollut tunteellinen! Sikari sammui hänen kädessään. Mitä tämä merkitsi? Hän liikahti, nousi ylös ja lähti laskeutumaan kirkolle päin.

Ihmiset tulivat ulos kirkosta, ensin miehet, jotka pysähtyivät ryhmiin kirkon edustalle, sitten naiset. Steinegge jäi polulle katselemaan moniväristä ihmisvirtaa, joka purkautui pääovesta, odottaen Edithin mustan hatun näyttäytyvän. Virta väheni ja harveni. Kun vaara töytäistä maalaisten kyynärpäitä vastaan oli ohitse, ilmaantuivat kreivitär Fosca ja Marina Nepon saattamina, viimeksi tuli pari kolme vanhusta. Ryhmätkin hajaantuivat ja kirkon edusta tyhjeni. Steinegge meni levottomana heittämään silmäyksen kirkkoon. Siellä oli enää vain kaksi henkilöä: seurakunnan pappi polvillaan ensimmäisen penkin ääressä pääalttarin luona ja kahdeksan tai kymmenen penkkiä taempana Edith.

Steinegge vetäytyi hiljaa takaisin ja istuutui kirkkoa ympäröivälle matalalle muurille. Hänen sydämensä jyskytti. Mitä Edith sanoisi hänelle! Tämä tuli siinä samassa ulos kiireesti ja sanoi hymyillen huomanneensa hänet, vaikka ei ollut katsonutkaan, sillä hän oli jo oppinut tuntemaan hänen askeleensa, ja pyysi anteeksi, että oli odotuttanut itseään. Kiireessään hän oli unohtanut päivänvarjonsakin kirkkoon. — Herra isä, sanoi hän kujeillen, — olisiko teistä vastenmielistä...? Herra isä meni juoksujalkaa kirkkoon, ja ennenkuin hän ehti penkille, missä Edith oli istunut, tuli pappi jo häntä vastaan päivänvarjo kädessään ja tarjosi sitä hänelle, tehden pari kolme kumarrusta.

— Onko se teidän?

— Se on tyttäreni.

— Haluaisitteko ehkä nähdä kuorin ja sakariston... meillä on yksi Luino, yksi Caravaggio... siinä tapauksessa, että haluatte...

— Oo, kiitos, kiitos, sanoi Steinegge, joka kuultuaan mainittavan Luinoa ja Caravaggioa oli jäänyt seisomaan suu auki.

— Ehkä tahdotte sanoa neiti tyttärellenne...

Steinegge kumarsi, meni viemään viestiä ja palasi kohta Edithin kanssa. Kirkkoherra tuli heitä vastaan jollakin lailla ujon sydämellisenä, hieroen käsiään ja imien ilmaa huulineen kuin se, joka on pistänyt kätensä liian kuumaan veteen. Hän näytti olevan siinä kuudenkymmenen vaiheilla. Korkea otsa, vilkas ja viaton katse, kasvot, käynti, ääni täynnä vilpittömyyttä. Koko hänen olemuksestaan huokui kainouden miedontama jäntevyys. Hän näytti Steineggelle ja Edithille molemmat taulut, jotka kantoivat parhaansa mukaan komeita nimiään. Kuorissa oleva Caravaggio esitti Pyhän Lorenzon kidutusta, barokkia piirustuksessa ja valoissa, mutta täynnä eloa. Steinegge ei ymmärtänyt mitään maalauksesta ja kehui sitä kovasti. Edith oli ääneti. Sakariston Luino oli taas vaalea Pyhän Neitsyen pää, epäilemättä todellinen Luino, hyvin suloinen. Edith tunsi itsensä liikutetuksi. Hän sanoi papille rauhallisella äänellään, että oli ulkomaalainen ja että nyt ensimmäisen kerran tunsi Italian sulouden. Kuinka kummassa tuo köyhä maalaiskirkko voi omistaa sellaisen aarteen? Kirkkoherra punastui ja vastasi, että taulu oikeastaan oli hänen omansa, perhemuisto, ja kun se oli hänestä näyttänyt Jumalan innoittamalta ja sen vuoksi sopi pyhään paikkaan, niin sai Maria nyt koristaa köyhää ja vaatimatonta kirkkoa. Sitten hän pyysi neidiltä lapsellisella innolla lupaa näyttää kirkon hienoimmat liinat ja komeimmat messukoristeet. Kaikki oli suurella huolella järjestetty sakariston isoon laatikkoon, aina hohtavan valkeista, lavendelille tuoksuvista maljaliinasista vasta Novarasta saapuneeseen, suurimpien juhlien aikana käytettävään messukasukkaan. Pappi levitteli ja pani kokoon niitä taidokkaasti kuin nainen.

— Näen kyllä, herra, sanoi hän Steineggelle. — Näen kyllä, että haluatte sanoa minulle: _Ad quid perditio haec?_ Vanhalla papilla ei pitäisi olla nuoren naisen makua. Mitä tehdä? Nämä köyhät ihmiset pitävät kaikesta tästä. He mielestään kunnioittavat täten Jumalaa, ja Jumala näkee sydämeen.

Hän ei kertonut, kuinka hän itse oli auttanut tiukoilla ja sitkeillä säästöillään seurakuntalaistensa toivomuksia sillä vaikka hän olikin syntynyt ylhäisessä perheessä oli hän jättänyt osansa perinnöstään monille veljilleen. Nämä, tuntien hänet perinpohjin ja rakastaen häntä olivat joku aika sitten lahjoittaneet hänelle kauniit urut Serassista. Ensimmäisen juhlamessun ensimmäistä _Dominus vobiscumia_ soitettaessa uusilla uruilla, seisoi don Innocenzo pari minuuttia liikkumattomana pääoven yläpuolella, kädet levällään, nauttien sävelaalloista ja torvien kiillosta. Nyt hän tahtoi näyttää Steineggelle myöskin urut. Edith oli niin ystävällinen, hänen isänsä niin kohtelias, että don Innocenzo voitti pian kokonaan kainoutensa ja tultuaan heidän kanssaan ulos kirkosta unohti häntä odottavan kahvinsakin tehdäkseen heille tuhansia kysymyksiä Saksasta, sen eri seuduista, tavoista, taiteesta, jopa Goethesta, Schilleristä ja Lessingistä, ainoista saksalaisista kirjailijoista, joiden nimen hän tunsi ja joilta hän oli jotakin lukenut. Hänen mielestään olisi joka saksalaisen pitänyt tuntea Saksa päästä päähän ja kuuluisien maamiestensä joka sana ja teko. Vieläkin yhden saksalaisen nimen hän muisti, Beethovenin, kysyi hänestäkin, kertoi, että hän kuusitoistavuotiaana oli kuullut erään rouvan soittavan yhden Beethovenin sonaatin ja se oli ollut hänestä täynnä ylimaallisia ääniä. Don Innocenzo parka! Vieläkin hän punastui.

Steineggen pienet, vaaleat silmät välkkyivät tyytyväisyydestä. Hän vastaili kirkkoherran kysymyksiin innokkaasti ja kansallista ylpeyttä värähtelevällä äänellä. Edith hymyili väliin äänettömänä, väliin totuuden kunniaksi, tehden jonkin rauhallisen huomautuksen, joka ei ollenkaan ollut kirkkoherran mieleen. Tätä miellyttivät Steineggen ehdottomat tuomiot ja liioitellut kuvaukset, jotka veivät hänet voimakkaasti aivan uuteen, lumottuun maailmaan.

— Antakaa olla, neiti, sanoi hän melkein kärsimättömänä. — Antakaa minun uskoa kaikkia noita kauniita asioita, joita herra isänne kertoo. Minä olen pappi, joka ei ole nähnyt mitään, ei kuullut mitään eikä tiedä mitään, ja minusta tuntuu, että hänen pitäisi olla oikeassa.

Steinegge, kuullessaan sanottavan näin ja nimitettävän itseään herra isäksi, oli vähällä syleillä kirkkoherraa tämän mustasta kauhtanasta huolimatta.

Sillävälin pieni seurue oli saapunut puiselle portille, joka vei papin vihannespuutarhaan. Don Innocenzo pyysi seuralaisiaan sisään kahville. Steinegge otti heti kutsun vastaan, hän ja pappi tuntuivat jo olevan vanhoja tuttavia. R...n pieni, kokonaan valkea pappila, puolivälissä kirkkoa ja kylää, mutta jonkin verran syrjässä, kääntää selkänsä vuorille ja katselee kukkivaan puutarhaansa uponneena ketoja, jotka ulottuvat aina joelle asti. Neliskulmaisen vihannespuutarhan sulki sisäänsä matala muuri. Daaliat ja ruusupensaat vartioivat siellä vihanneksia ja rikkaruohoja. Talon takana kohoaa nurminen vuorenrinne omena-, persikka- ja oliivipuiden varjostamana.

Pienet huoneet olivat puhtaat ja valoisat. Etupuolisista on paratiisimaisen ihana näköala. Pappi antoi vieraidensa ihailla sitä suuresti mielissään, näytti heille salinsa ja työhuoneensa, jossa hän säilytti muutamia historiantakaisia astiasirpaleita, jotka oli löydetty kaivoksista järven luota ja joita hän piti tavattoman suuressa arvossa. Hänen salainen mielipahansa oli se, ettei vielä ollut sattunut löytämään yhtään niin terävää kiveä, jota olisi rehellisesti voinut luulla historiantakaiseksi aseeksi. Steinegge kuunteli suurella harrastuksella näitä hänen selityksiään, jotka olisivat saaneet tiedemiehen hymyilemään, sillä pappiparka innostui jokaisesta uutuudesta, joka sanomalehden tai kirjan avulla pääsi tunkeutumaan hänen yksinäisyyteensä, ja näille katkonaisille ja pilatuille tieteen muruille hän rakensi tavanmukaisia, yksinäisen ajattelijan järjettömiä perustelmia.

Edith katseli mieluummin niittyjä, joihin suuret pilvet heittivät varjonsa, ja kylän tummia kattoja, jotka melkein hävisivät pähkinä- ja mulperipuiden sisään. Vasemmalla, pappilan alapuolella, näki siekaleen järveä kuin ruskeutuneen terän leikkaavan niittyjen vaaleaa vihreyttä.

— Miltä teistä Italia näyttää, neiti? kysyi kirkkoherra.

— En tiedä, vastasi Edith. — Luulin sitä paljon erilaisemmaksi kuin oma maani. Olen nähnyt Saksassa paljon meikäläisten taitelijain maalaamia italialaisia maisemia, mutta aiheet olivat aina Roomasta, Veneziasta tai Neapelista. Goethen ja Heinen Italian matkoja ei minun annettu lukea. Häpeän sanoa, mutta syvimmän vaikutuksen minuun teki huononhuono vesivärimaalaus, ensimmäinen esine, joka herätti huomiotani eräässä talossa, jossa olen elänyt kaksitoista vuotta. Se esitti Vesuviota ja alle oli kirjoitettu »Kuvia Italiasta». Siinä näkyi pieni, punainen täplä ison, vaaleansinisen täplän alla. Vain aivan läheltä katsoessa voi erottaa vuoren juovan, meren ja veneen täynnä omituisesti puettuja ihmisiä. Pitkiin aikoihin en voinut kuvitella Italiaa ja italialaisia muunlaisiksi.

— Se on luonnollista, sanoi don Innocenzo, joka ahnaasti tarttui kaikkiin, eriskummallisiin puheenaineisiin. — Katsokaa, hyvin terävä-älyisille lapsille en ikinä antaisi lapsuusvuosina nähtäväksi minkäänlaista kuvaa Jumalasta tai pyhimyksistä, sillä nuo kuvat voisivat itsepintaisesti jäädä heidän mielikuvitukseensa ja muutamissa tapauksissa vaikeuttaa myöhemmin korkeamman uskonnollisen käsityksen muodostumista. Tuo vanha, partasuinen ukko, joka itsepintaisesti seuraa Jumala-käsitettä, on omiaan auttamaan heissä huomaamatta syntyvän ratsionalismin kehittymistä. On olemassa niitä, jotka epäilevät pyhimysten palvelemista, koska eivät voi ollenkaan kuvitella näitä maailman kaikkeudessa toimiviksi, puhtaiksi kengiksi; ja kaikki tämä johtuu lapsuudessa saaduista vaikuttimista: lapsi on nähnyt ne kuvattuina rumiksi, huonosti puetuiksi, istumassa pilvillä ja katselemassa ilmaan. Ettekö usko, herra?

Steinegge, jonka oli nyt pakko keskustella pyhimyksistä uskaltamatta siitä kieltäytyä, oli juuri sanomaisillaan jonkin suuren tyhmyyden, kun Edith kiirehti vastaamaan.

— Mutta, sanoi hän, — jospa kaikki kuvat olisivat Dürerin tai teidän Luinonne näköisiä. Aistivaikutelmaan jäisi myös uskonnollinen vaikutelma.

— En usko, neiti, vastasi don Innocenzo hymyillen ja punastuen. Edith arvasi heti hänen ajatuksensa. Hän tunnusti, että Saksassa taiteellinen vaisto oli harvinaista, mutta lisäsi luulevansa, että Italiassa se oli yleinen, vaikkakin oli jo huomannut useamman kerran päinvastaisia merkkejä siitä lähtien kuin oli kulkenut Alppien ylitse. Don Innocenzo tunnusti rehellisesti, ettei omistanut sitä ollenkaan. Luino tuotti hänelle varmasti suurta nautintoa, mutta niin oli toisten keskinkertaistenkin maalausten laita.

— Se ei mahda olla totta, huomautti Edith, — mutta vaikka olisikin, niin se osoittaisi vain, että teiltä puuttuu taiteellista arvostelukykyä eikä tunnetta.

Don Innocenzo ei tuntenut sivistyneen naisellisen älyn herkkää suloa. Ensi hetkellä Edith ei ollut miellyttänyt häntä paljoakaan; hän teki kylmän vaikutuksen kaikessa ystävällisyydessään. Mutta keskustellessaan hänen kanssaan muutti pappi pian mielipidettään, niinkuin ylimalkaan hänen luontoisensa miehet tekevät. Nyt hän ihaili neidon aina luonnollista ja sattuvaa puhetta, jota elähdytti salattu tunteellisuus ja hyvin hieno ja hyvin rohkea äly.

— Jos te, herra abbee, tulisitte palatsiin, näkisitte paljon kauniita kreivin omistamia tauluja.

— Käyn siellä pari kertaa vuodessa ja minusta tuntuu kuin olisin nähnyt teidätkin siellä! Menisin sinne useamminkin, mutta tiedän, ettei herra kreivi pidä papeista...

Steinegge lensi punaiseksi; hänen mieltään pahoitti että oli aiheuttanut nuo sanat.

— Oh, sanoi don Innocenzo, hänkin puolestaan käyden tulipunaiseksi, — mitä se tekee! En minä itsekään pidä papeista, tiedättekö!

— Ah, huudahti Steinegge, levittäen käsivartensa aivankuin pappi olisi antanut hänelle enemmän ilahduttavan kuin uskottavan uutisen.

— Älkää loukkaantuko, neiti, jatkoi tämä. — Puhun italialaisista. Italiassa papit (don Innocenzon silmät leimusivat ja hänen äänensä soi kuin sotatorvi), ei kaikki, mutta useimmat, etenkin nuoret, ovat kurjaa joukkoa, tietämättömiä kiihkoilijoita, vihan välikappaleita...

— Se on selvää, että vihaa on kylvetty, sanoi Edith vakavasti, sillävälin kuin Steinegge ilmaisi kiivain liikkein iloaan.

— Ovat kylväneet ja kylvävät edelleen, vastasi don Innocenzo, — ja se kasvaa meidän ympärillemme, sanon meidän kaikkien ympärille, jotka kannamme tätä pukua, ja sieluja kadotetaan joka päivä. Riittää, riittää, riittää!

Kirkkoherran oli vaarallista koskettaa tätä aihetta. Viha kohosi hänen päähänsä, sanat soivat kiivaina ja katkerina. Ei tarvittu paljoa kiihoittamaan häntä tällä tavoin: jonkin kirkollisen lehden numero, jonka piispan maalaisapulainen, monenkertainen jesuiitta, lähetti hänelle, merkiten ihastuksensa kaikkein kiivaimpien kirjoitusten kohdalle, tai jonkun virkaveljen kuohuva kirje, jonka kuuria oli pannut pannaan ja jota se vainosi poliittisten mielipiteiden vuoksi. Silloin hän alkoi puhkua ja kiehua ja murista, kunnes kiivaat raivon puuskat saivat hänet kokonaan valtoihinsa, ja hän lopetti, niinkuin oli alkanutkin, katkonaisin sanoin, puolinaisin parjauksin yhteenpuristettujen hampaidensa välistä. Hänen vihansa lauhtui kuitenkin heti, ja hän nauroi ystäviensä kanssa omalle raivolleen.

— Ei hän kuitenkaan ole aina noin ilkeä, hyvä rouva, sanoi papin vanha palvelija hiljaa Edithille omalla murteellaan viedessään pois kahvitarjotinta.

Edith ei ymmärtänyt.

— Hän sanoo minun olevan ilkeän, ja valitettavasti se onkin totta. En voi hillitä itseäni. Toivon, että siedätte minua siitä huolimatta. Viivyttekö vielä kauan palatsissa?

— Emme tiedä, vastasi Edith.

— Emme tiedä, toisti hänen isänsä umpimähkään.

— Suokaa anteeksi kysymykseni. Miksi toivoisinkaan tapaavani teitä vielä toisen kerran.

Steinegge oli voitettu. Hän suli kohteliaisuuksiin.

— Ystäväni, toivon varmasti, sanoi hän ojentaen kätensä.

— Varmasti, aivan varmasti, vastasi pappi puristaen kovasti hänen kättään. — Mutta ennenkuin lähdette, tulkaa katsomaan kukkiani.

Nuo kuuluisat kukat olivat pari pelargonia- ja heliotrooppiriviä talon ympärillä vihannespuutarhan daalioiden, ruusupensaiden ja leijonankitojen lisäksi.

— Kauniita, eikö totta? sanoi don Innocenzo.

— Oikein kauniita, vastasi Steinegge.

— Taittakaa yksi heliotrooppi tyttärellenne.

— Ooh!

— Ottakaa, ottakaa, mitä joutavia, enhän minä tiedä mitä niillä tehdä.

— Edith, herra kirkkoherra...

Näin sanoen Steinegge lähestyi kukka kädessään tytärtään, joka seisoi hiukan syrjässä muurin vierellä.

Edith kiitti hymyillen, otti heliotroopin, haisteli sitä ja katsoi sen taitettua vartta kuiskaten:

— Tämä on lempeä sydämeltään.

Don Innocenzo ymmärsi.

— Olette oikeassa, sanoi hän nöyrästi.

— Oi ei, huudahti Edith pahoillaan, että oli sanonut nuo sanat ja että hänet oli heti ymmärretty. Sanokaa minulle missä päin Milano on?

— Milano, Milano... vastasi don Innocenzo, varjostaen kädellään, silmiään auringolta. — Milano on tuolla etelässä, hiukan länteen, suoraan noiden kukkuloiden takana.

— Hyvä herrasväki, huusi palvelija ikkunasta, — jos aiotte mennä palatsiin, niin lienee paras mennä kiireesti, sillä rupeaa satamaan.

Satamaan! Aurinko loisti täydeltä terältään eikä kukaan ollut huomannut uhkaavia pilviä. Vanha Martta, oli kuitenkin oikeassa. Järvenpuolisilta vuorilta kohosi tavallista tummempia ja sakeampia pilviä, joita etelätuuli alkoi kuljetella.

— Martta, huusi kirkkoherra, — tuo herrasväelle sateenvarjo.

Steinegge pani vastaan. Martta teki ikkunasta merkin, jota viaton mies ei ymmärtänyt.

— Mitä ihmettä? Sateenvarjo, sanoin.

Martta antoi toisen huomattavamman merkin, mutta turhaan.

— No, mikä teitä vaivaa?

Martta lähti äimistyneenä ikkunasta, muristen jotakin etevistä miehistä, jotka eivät ymmärrä mitään. Sitten hän ilmestyi puutarhaan iso, vihreä laitos kädessään ja ojensi sen ärtyisästi kirkkoherralle, sanoen:

— Ottakaa! Kaunis kapistus tarjottavaksi! Mitä sanonevatkaan meistä palatsissa?

— Mitä sanomista heillä on? Ettei minulla ole toista. Siinä koko asia! Kas tässä, _quod habeo tibido_.

Todellakin, don Innocenzolla oli enemmän sydäntä kuin sateenvarjoa. Tuo kamala, vihreällä kankaalla päällystetty laitos ei ansainnut sateenvarjon nimeäkään. Martta ei voinut olla sanomatta Edithille hiljaa: — Hänellä oli toinen, kaunis, mutta hän antoi sen pois. Hän antaa kaikki.

Steinegget laskeutuivat polkua, joka kiertää kylää, hipaisee järven rantaa ja nousee taas hiukan yhtyäkseen palatsin tiehen. Sill'aikaa Martta purki harmiaan isännälleen, joka vastasi lauhkeasti: — Teinkö pahoin? Hyvä, hyvä, olkaa hiljaa, olette oikeassa. Hän oli iloissaan uudesta ystävyydestä ja ajatteli, että Steineggein kautta hänelle avautuisivat palatsin ovet ehkä helpommin. Se oli hänen harras halunsa, sillä tuo lammaslaumasta pois eksynyt palatsi oli hänen sydämellään enemmän kuin kaikki muut yhdeksänkymmentäyhdeksän kirkon siipien alle kerättyä taloa.

Aurinko hymyili vielä Steineggen selän takana, mutta uhkasi jo edestä. Eräässä polun käänteessä Edith pysähtyi katsomaan taakseen.

— Näetkö, isä, sanoi hän hymyillen, — kuljemme kohti idyllistä murhenäytelmää.

— Ei, ei mitään murhenäytelmää:

Draus ist alles so prächtig, Und es ist mir so wohl.

[Ulkona on kaikki niin kaunista, ja minun on niin hyvä olla.]

— Muistatko vielä entisiä laulujamme, isä?

Tämä alkoi laulaa:

Ännchen von Tharau hat wieder ihr Herz Auf mich gerichtet in Freud' und in Schmerz, Annchen von Tharau, mein Reichtum, mein Gut, Du meine Seele, mein Fleisch und mein Blut.

[Tharaun Änncher rakastaa minua jälleen myötä- ja vastoinkäymisissä. Tharaun Ännchen, olet minun aarteeni, kaikkeni, sieluni, lihani ja vereni.]

Hän lauloi silmät täynnä iloa ja kyyneleitä kulkien pari askelta Edithin edellä peittääkseen tältä kasvonsa. Hän oli kuin nuori poika, humaltunut ketojen tuoksuvasta ilmasta ja vapaudesta. Edith ei ajatellut enää murhenäytelmää huolimatta vuorten synkästä muodosta ja muutamista suurista pisaroista, joita putoili poppelipuiden lehtien välitse järveen tehden suuria ympyröitä veden tyyneen kalvoon. Edithin valtasi isänsä liikutettu ilo. Harvaan putoileva, lauhkea sade herätti kasvullisuuden sulotuoksuineen ja kiihoitti heitä. Kuka olisi nyt tuntenut eilispäivän Edithiä? Hän poimiskeli kukkia, heitteli niitä isälleen, juoksenteli ja lauloi kuin pikku tyttö. Yht'äkkiä hän pysähtyi, katseli järveä ja alkoi surumielisen laulun:

Am Aarensee, am Arensee...

— Ei, ei, huusi isä juosten hänen luokseen. Edith pakeni nauraen ja alkoi uudelleen kauempaa:

Da rauscht der vielgrüne Wald. [Siellä humisee ikivihreä metsä.]

Hänestä oli hauskaa, ettei isä antanut hänen laulaa tuota surullista laulua, ja huvikseen hän kiusoitteli tätä. Isänsä takaa-ajamana hän pakeni laulaen »Da geht die Jungfrau», hiljensi vauhtiaan ja ääntään laulaessaan »und klagt» ja joutui takaa-ajajansa käsiin ennen sanoja »ihr Weh» suudellen kättä, joka sulki hänen suunsa.

— Ei koskaan, ei koskaan, isä, sanoi hän sitten, — niin kauan kuin pidät minut luonasi. Tiedätkö, että olemme hiukan hupsuja molemmat? Sataa!

Steinegge ei ollut huomannut sitä. Hän aukaisi vaivalloisesti vihreän, natisevan sateenvarjon, joka sateen alla murahteli suunnilleen samalla äänellä kuin vanha Martta, yhtyen surinaan kedoilla ja puiden lehvissä. Kuitenkin se saattoi olla tyytyväinen siihen, mitä kuuli isännästään puhuttavan. Etenkin Steinegge ei tahtonut millään lakata kiittämästä hänen ulkomuotoaan ja rehellistä puhettaan, niin että Edith lopuksi kysyi, oliko rehellisyys niin harvinaista Italiassa. Siihen vastasi Steinegge kokonaisella kaunopuheisuuden tulvalla, ettei Edith saisi epäilläkään hänen ajattelevan pahaa italialaisista, joita kohtaan hän tunsi vilpitöntä kiitollisuutta, sillä kaiken lopuksi olivat ne ainoat ulkomaalaiset, joilta hän oli saanut hyvyyttä osakseen. Kaikista näistä hänen lämpimistä sanoistaan ymmärsi sen, ettei hän pitänyt rehellisyyttä harvinaisuutena italialaisten keskuudessa, vaan pappien. Tätä päätelmäänsä hän ei sanonut, eikä uskonut kaikessa viattomuudessaan Edithin sitä ymmärtäneen ja kiirehti lisäämään, että toivoi pian tapaavansa uudelleen kirkkoherran.

— Mutta, isä, sanoi Edith pysähtyen yhtäkkiä ja katsoen tiukasti kauniine silmineen isäänsä kasvoihin, — voimmeko jäädä tänne?

Steinegge putosi kuin pilvistä. Hän ei ollut vielä tullut ajatelleeksi sitä. Ilo tyttären läsnäolosta sumensi häneltä kaikki tulevaisuuden ajatukset. Edithin, jolla oli herkkä ja terävä olojen ymmärtämys, oli pakko johtaa hänet pilvistä maan päälle saattaakseen hänet käsittämään, ettei voisi kovin kauan käyttää hyväkseen kreivin vieraanvaraisuutta, josta hän jo oli nauttinut, ennenkuin sitä oli hänelle tarjottukaan. Ja tytär sanoi kovin pahoittelevansa, että oli syypää tähän ja ehkä vielä moniin muihin isänsä uhrauksiin, ja hän nauroi hellästi, nähdessään isänsä tällöin heittävän sateenvarjon luotaan, tarttuvan hänen käteensä ja puristavan sitä voimatta sanoa sanaakaan. — Olet oikeassa, rakas isä, sanoi hän. — Pelkään olevani tekopyhä. Sitten hän kertoi preussilaisen lähetystöherran neuvoneen häntä asettumaan Milanoon, jossa oli monilukuinen, hyvin rikas ja kansalaisoikeuksia nauttiva saksalainen siirtola. Hän uskoisi jollekin hyvälle pankille »Niebelungien aarteensa», niinkuin hän nimitti perintöänsä; hän antaisi saksan tunteja ja herra isä eläisi kuin vanha rakas Kammerath, joka oli pantu lepäämään ja piippua polttelemaan monien vaikeuksiensa perästä. He vuokraisivat pienen asunnon kaukana ja korkealla maailman hyörinästä, jos asiat vaativat, mutta täynnä valoa ja ilmaa. Hän valmistaisi saksalaista ruokaa ja herra Kammerath saisi joka päivä päivälliseksi wieniläistä tai müncheniläistä olutta. Steinegge kävi tulipunaiseksi ja alkoi nauraa kovasti heiluttaen sateenvarjoaan, huutaen: — Ei, ei, ei ainakaan sitä! Edith ei tietänyt, että hänen isänsä oli kaikkien suuren saksalaisen isänmaan oluiden halveksija ja ymmärsi siis väärin tuon huudahduksen. Hän väitti vastaan sanoen, että he voisivat kestää paljon suurempiakin ylellisyyden tuhlailuja. Sunnuntaisin kauniina vuodenaikana he tekisivät erikoisia huviretkiä lähiseuduille hävitäkseen johonkin yksinäiseen, hiljaiseen, pieneen kylään. Ja kuka tietää, jos asiat menisivät hyvin, voisi herra ratsumestari kolme neljä kertaa viikossa lähteä ulos ratsastamaan neiti tyttärensä kanssa.

— Osaatko sinä ratsastaa?

Edith hymyili. — Etkö muista, rakas isä, sanoi hän, miten lapsena rakastin hevosia. Kun serkkuni opettelivat ratsastamaan, niin isoisä-vainaja tahtoi, että minullekin opetettaisiin. Opin heti. Tiedätkö, mitä soiton opettajani sanoi, nähdessään minut hevosen selässä?

— Osaatko sinä soittaakin? huudahti Steinegge yhä enemmän ihmeissään.

— Mutta isä, enhän minä enää ole kahdeksanvuotias! Hän sanoi, että huomasi heti, kenen tytär minä olin. Ja italiankielen taidostani et sano mitään? Tiedätkö, että olen sen oppinut näinä viimeisinä kuutena kuukautena.

Mutta hänen isänsä ei ollut vielä aivan varma siitä, että Edith ei enää ollut kahdeksanvuotias. Ja keksiessään hänessä kaikki nuo moninaiset tiedot hän hämmästyi kuin jostakin ihmeestä, heltyen siihen kainoon ihailuun, jota oli tuntenut jälleennäkemisen iloon yhtyneenä. Steinegge-parka! Palatsin portilla hän astui syrjään päästääkseen Edithin kulkemaan ohitse vetäisten huomaamattaan hatun päästään.

— Isä, sanoi Edith nauraen.

— Mitä?

Steinegge ei ymmärtänyt.

— Mutta hattu?

— Ah!... Oh!... Niin! Mies-parka pani sen takaisin päähänsä juuri samassa, kun kreivi Cesare tervehti Edithiä tullen häntä vastaan pihalle hyväntahtoinen hymy muuten aina vakavilla kasvoillaan.

IV. VÄLINÄYTÖS.

Oli kulunut viikko Edithin ja Salvadorien tulosta palatsiin. Kreivitär Fosca vakuutti ujostelleensa alussa kovasti serkkunsa samoinkuin vuortenkin hapanta naamaa. — Paha olisi minut perinyt, sanoi hän, — ellei minulla olisi ollut Marinan lohduttavaa seuraa!