Part 18

He istuutuivat kahvilan edustalle. Lyhdyt eivät olleet vielä sytytetyt, ja pöydät olivat melkein tyhjät. Sen sijaan suuren kaasulampun valaiseman kahvilan sisältä kuului tarjoilijain teräviä ääniä, kuppien ja teevatien kalinaa ja lusikoiden ja tarjottimille heitettyjen rahojen kilinää. Steinegge alkoi puhua G...stä, johon oli tutustunut Itämailla. He olivat tavanneet toisensa Bukarestissa v. 1857 ja vuosi sen jälkeen Konstantinopolissa ja sitten v. 1860 Torinossa. Steinegge puheli kovin mielellään oleskelustaan »suuren portinvartijan» alusmailla. G...stä hän johti puheensa Stambuliin ja Bosporiin. Liikuttaa kummallisesti sydäntä, kun hämärän painuessa kuulee puhuttavan kaukaisista maista, oudoista tavoista ja tuntemattomista, ihmeellisistä kielistä. Silla katsahti vähän väliä Edithiin kuunnellen kertojaa niinkuin kuunnellaan suloista musiikkia lukiessa jotakin kirjaa tai miettiessä, niin että kertomuksen runollisuus värittää kirjaimet ja ajatukset eikä kuitenkaan ainoakaan tavu jää mieleen. Hän runoili Edithin hienosta, tummasta olennosta kuullessaan puhuttavan sypresseistä, maurilaisista suihkulähteistä, valkeista palatseista ja kimaltelevasta merestä. Jokainen ääriviiva tuossa kauniissa olennossa ilmeni hänelle uuden sulon leimaamana ja näytti hänestä läpitunkemattoman, puoleensa vetävän ajatuksen merkiltä. Hän ei nähnyt Edithin silmiä, mutta kuvitteli ne mielessään ja tunsi niiden lempeyden sydämessään, kuvitteli hänen ajatuksiaan, ei ajatuksia itseään, vaan paremminkin niiden arvokkuutta ja tyyneyttä ja ylpeää puhtautta. Ja hänen sisällään syntyi kirkas valo, lämpö, joka oli yhtä kaukana intohimosta kuin välinpitämättömyydestä, jonkinlainen selittämätön luottamuksen alku. Hänet valtasi kuin ylöspäin kohoamisen tunne, omituinen innoitus, näkökyvyn laajentuminen; kaikki näytti hänestä hämmästyttävän elävältä ja selvältä: vallituksen puiden suuret varjot, häntä ympäröivien ruskeiden läiskien ääriviivat, lähellä olevat esineet, kaikki näyttivät uusilta ja mieltäkiinnittäviltä kuin muinoin hänen lapsuutensa aikoina.

Sillävälin Steinegge puhui puhumistaan. Hän kuvaili erästä hullunkurista tapausta matkaltaan Konstantinopolista Messinaan. Samassa läheisen katulyhdyn kaasu leimahti sytyttäjän tulen koskettamana liekkiin valaisten Edithin kasvot.

Tämä oli hyvin kalpea ja vakava eikä katsonut isäänsä päin. Nyt hän säpsähti ja alkoi kuunnella liian äkkinäisesti ja innokkaan tarkkaavasti, jotta sitä olisi voinut pitää vilpittömänä. Silla huomasi sen, ja ilon aalto valahti hänen rinnassaan.

Kun hän sitten myöhemmin saattoi isän ja tyttären kotiin, ei heidän välillään vaihdettu montakaan sanaa. Heidän erotessaan Silla ojensi Edithille kätensä, johon tämä epäröiden laski omansa vetäen sen heti takaisin. Silla tuskin kuuli Steineggen meluavia hyvästelyjä ja lähti matkaansa osaksi pahoillaan, osaksi iloissaan jäädessään yksin. Hän poistui hitain askelin, pää kumarassa, muistellen mielessään Edithin kalpeata kasvoja ja hänen silmiään, kun kaasuliekin leimahdus yllätti ne; hän johdatti yksitellen mieleensä heidän välillään vaihdettuja sanoja, omia tunnustuksiaan ja tuota Edithin varovaisille huulille niin outoa ystävyyden vakuutusta, hänen silminnähtävää hämmennystään heidän erotessaan hänen isästään, jonka hän kuitenkin sitten pian unohti Sillan puhellessa. Kaikesta tästä Silla ei vetänyt mitään erikoista johtopäätöstä, katsoi vain käsivarttaan, jossa Edithin käsi oli levännyt, ja nautti noista muistoista niinkuin kukkien tuoksusta. Ja näytti siltä, kuin hän olisi vähitellen humaltunut siitä. Hiljaiselta kadulta, jossa Steinegget asuivat, hän kulki itsetiedottomasti kaupungin keskustaa kohden. Ihmisjoukot alkoivat tihetä, puotien ihanuudet kasvoivat, vaunujen kolina yltyi. Silla kohotti päätään ja kiiruhti askeleitaan. Kuuma ylpeyden loimu liekehti hänen sisällään, ei aivan harvinainen hänelle, joka näinä hetkinä etsi tavallisesti ihmisjoukkoa, tuntien kirpeää nautintoa tietäessään olevansa sille tuntematon, halveksivansa ja vallitsevansa sitä ajatuksellaan. Huomattuaan yhtäkkiä olevansa korso Vittoriolla hän heittäytyi ihmisvirtaan.

Hän oli sanonut Edithille: Sielu! Yksi ainoa sielu, joka vastaanottaisi neroni tuotteet! Mutta tämä oli lainauksen raskaiden hetkien huuto, kun hän tiesi itsensä heikoksi välinpitämättömän maailman edessä ja tunsi sivullaan synkän paholaisen kalvavan ydintään. Se oli pimeiden hetkien huuto, hetkien, jotka olivat tyhjät uskosta ja toiveista. Eikä se olisi ollut rehellinen silloin, kun nero loimusi rohkeana ja elinvoimaisena hänen sisässään ja kun synkkä paholainen vaikeni. Silloin mies ylpeän onnen humalluttamana halveksi yleisön välinpitämättömyyttä, arvostelun karvasta vääryyttä, onnen suosikkien hävyttömyyksiä, jopa tuon saman pilkallisen onnen pahankujeellisia kasvoja; ja hän kirjoitti silloin, ei kunnianhimosta, ei mielihalusta, ei ylevästä taiteen rakkaudesta, joka on suurten nerojen muusa, vaan ihanteellisen velvollisuuden tunnosta Jumalaa kohtaan totellakseen tuota mahtavaa, laajaa kättä, joka iski hänen hartioidensa väliin, piti häntä silmällä, paiskasi hänet työpöytänsä ääreen, pusertaen hänen sydämestään elämän veren, joka nyt kelmenee unohdettujen kirjain lehdillä. Näitä harvoin sattuvia, loistavia hetkiä erotti toisistaan pitkät, pimeät väliajat. Mahtava käsi kohosi hänen hartioiltaan, ajatuksen valo sammui toimettomuuden painavaan pimeään; kaikki ennen eletyt pettymykset raatelivat hänen sydäntään, kaikki vanhat haavat vuotivat verta; hän luetteli tuntien katkeran tuskallista nautintoa nuoruutensa pettyneet toiveet, aina ja joka paikassa kokemansa kummalliset ja uskomattomat vastoinkäymiset ja lopuksi oman luonteensa turmiota tuottavat vastakohdat. Näin hän vähitellen lakkasi tekemästä työtä, ei rukoillut enää, ei tuntenut Jumalan läsnäoloa. Silloin hänen kärsivällinen kuolemanvihollisensa, tuo hänen sivullaan kalvava paholainen, alkoi nousta ja kirkua hänen veressään.

Se oli hekuman synkeä paholainen. Sillan nuorukaisikä ja ensimmäinen nuoruus oli ollut puhdas. Hänen äitinsä pyhä suojelus, taiteelliset taipumukset hänen henkensä ihanteellinen ylevyys, opintojen tuottama rasitus ja kirjallinen kunnianhimo olivat, varjelleet häntä siitä karkealuontoisesta turmeluksesta, joka myrkyttää tuota ikää. Hänen verensä oli silloin vielä tyyni, mielensä ihanteellisen naiskauneuden innoittama, joka oli yli-inhimillinen enemmän älyn kuin muotojen puolesta. Ajoittain hän luuli olevansa rakastunut. Hänen tunteensa etsi aina jotakin tuntematonta ja mahdotonta. Jonkun tuntemattoman naisen katse, hymy, lempeä ääni tunkeutui moniksi kuukausiksi hänen sydämeensä. Silloin alhaisten rakkaussuhteiden ajatuskin kauhistutti häntä. Kaikki hänen nuoruuden liekkinsä paloivat sydämessä ja aivoissa, mutta jouduttuaan ensimmäisten kirjallisten pettymystensä perästä suuren lamauksen valtaan, tuo kalvava tuli laskeutui hänen aisteihinsa. Häntä iletti kauan, sitten hän heittäytyi siihen. Mutta hän ei etsinyt helppoja suhteita, hänen oli mahdoton taivuttaa sieluaan valheellisten sanojen teeskentelyyn: hän valitsi sen synkän, mykän nautinnon, jota tarjotaan kaupungin varjoissa. Pian hän kuitenkin siitä heräsi hämmästyksissään, liekehtien vihaa omaa itseään kohtaan, sai taas takaisin menetetyn neronsa lämmön, löysi ihanteelliset rakkautensa, tarttui uudelleen kynään takertuen ajatukseen velvollisuudesta Jumalaa kohtaan kuin pelastusköyteen. Hän lankesi taas ja nousi yhä uudelleen taistellen ja ponnistellen lakkaamatta ja kärsien tappionsa hetkellä uskomatonta hengen lamausta ja tuskallista aavistusta viimeisestä, korjaamattomasta lankeemuksesta kuiluun, joka on nielevä hänet ikiajoiksi. Sillä hengen ja aistien antagonismi oli hänessä niin voimakas, että toisen puolen valta menehdytti kokonaan toisen. Hän ei ollut koskaan tuntenut inhimillisen rakkauden tervettä tasapainoa, ei koskaan saanut osakseen pysyväistä vastatunnetta sille ylevälle ja puhtaalle rakkaudelle, jota hän täynnä tuskaa rukoili tuntiessaan Jumalan hylkäävän itsensä. Kaksi kertaa hänelle oli sattunut harvinainen ja arvaamaton onni tulla rakastetuksi sielun hehkulla, niinkuin hän itse toivoi. Mutta toinen näistä suhteista rikkoutui yhtäkkiä kohtalon välttämättömästä pakosta. Toinen hävisi taas salaperäisesti jättäen Sillan kauhun valtaan, kuin hän olisi nähnyt aaveen ja kuullut kohtalon ivanaurun soivan korvissaan. Marinan herättämä aistien ja mielikuvituksen hurma kulki hänen lävitseen kuin polttava tuli. Milanoon palattuaan hän sammutti väkipakolla tuon tulisen muiston itsepintaisiin kreikankielen ja uskonnonfilosofian tutkimuksiin, vuorotellen syventyen fantastisiin kirjoihin ja siveellisiin tutkielmiin.

Eikä tuo kaamea sisäinen hiljaisuus vallannut häntä kertaakaan sinä talvena, hiljaisuus, joka tavallisesti kävi kiivaiden aistimyrskyjen edellä. Pitkä lepoaika terästi hänen mieltään ja antoi hänelle takaisin melkein nuoruusvuosien raikkauden. Ja nyt Edithin katse ja lempeä ääni sydämessään hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja puhtaaksi uskaltaen katsoa avoimin silmin peloittavista haamuista tyhjään tulevaisuuteen. Hän kulki ilon kantamana ihmisvirrassa kuin reipas uimari, joka aaltoja halliten halkoilee niiden kuohuja. Hän tunsi, että tuo ylpeä luottamus oli taas palannut, luottamus, että hän nerollaan vallitsee tuota kauneutta ja iloa ahnehtivaa ihmisjoukkoa, joka pysähteli jalokivikauppiaiden välkkyvien ikkunoiden eteen tai seisoskeli tiheänä toisten, vatsan riemua kätkevien akkunain edessä värähdellen kullan synkässä huumauksessa ja eläimistyneenä vatsansa himoissa. Minkä unelman voisi heille osoittaa tämän vastapainoksi? Kuinka uhmata heidän alhaisuuttaan ja itsekylläisyyttään, ruoskia heitä vasten kasvoja kuin villiä eläintä, hämmästyttää ja lannistaa kesyiksi sanansa ja sisäisen, jumalallisen innoituksen voimalla. Ja rakastaa ja olla rakastettu ilman määrää, varmana sellaisen naisen kuin Edithin rakkaudesta, vapautuneena ikuisesti tuosta inhottavasta loasta.

Näin haaveillen hän kulki pitkin tuomiokirkon sivua. Vaitelias, suunnattoman suuri rakennus seisoi kaasulyhtyjen kuin menneen aikakauden kääpiöiden piirittämänä kantaen kyljessään niiden pieniä liekkejä, jotka hiukan ylempänä sammuivat pimeään. Pimeä taas haihtui ylempänä puhtaankelmeään hämärään, josta kohosi huippuja, harjoja ja marmori, väriltään kuin kaukainen lumi ennen aamuruskoa. Noiden marmorikoristeiden näkeminen kuunvalossa, — turhia mutta ihastuttavia ihanteen komeuksia, — rikkoi Sillan haaveet, jotka eivät suinkaan olleet aivan vapaat kunnianhimosta ja katkeruudesta ihmisiä kohtaan, viilensi hänen sydäntään ja herätti hänessä suuren hiljaisuuden kaipuun. Silla alkoi kulkea kotiaan kohti. Hän asui kaukana San Ambrogion lähistöllä. Hänen astuessaan autiolle, valoisalle torille, pilkisti kuu esiin ylhäältä S. Vittore-kadun talojen huipulta. Silla säpsähti ja nosti vaistomaisesti hattuaan. Oliko tuo kylmä ja juhlallinen valo ollut mukana hänen syntymähetkellään, koska se tuli aina katselemaan, häntä surumielisesti hänen elämänsä vakavina hetkinä, nyt niinkuin eräänä toisenakin iltana, jolloin se kohosi Alpe di Fiorin synkkien pilvien välistä heittäen järven tummaan pintaan hopeaisen sirppinsä? Silla naurahti itselleen ja sanoi sen olleen jäähyväistervehdyksen tuolle vanhalle ystävättärelleen.

Hän valvoi kauan pienessä huoneessaan neljännessä kerroksessa, josta näki alas ahtaaseen, syvään, neliskulmaiseen pihaan. Hän antoi ikkunan olla auki. Sen ulkolaudalla oli ruukussa kukkivia sinivuokkoja, jotka lähettivät tuoksuaan huoneeseen. Työpöydältä Silla näki vastakkaisen, valkean muurin, kattoikkunoiden ja savupiippujen ylitse kaistaleen taivasta ja jonkin kalpean tähden kuun valossa. Hän veti esiin erään aloittamansa kertomuksen käsikirjoituksen, nimeltä _Nemesis_, luki siitä muutamia sivuja, mutta se ei miellyttänyt häntä. Hän laski sen pois kädestään ja ajatteli Edithiä.

— Hyvää iltaa, sanoi ääni ikkunasta.

Se oli eräs ylemmän oppilaitoksen oppilas, joka asui kuistikäytävän perällä. Silla tervehti.

— Tiedättekö, tulen sieltä, jatkoi toinen, joka mielellään uskoi Sillalle rakkausjuttujaan. — Hän lähetti minut heti tieheni eikä salli minun palata ennenkuin ylihuomenna, senvuoksi, että sanoi käyneensä tänään ripittämässä itseänsä. Mutta tiukkaa se teki, kovin tiukkaa.

Tämä ajatus näytti suorastaan humalluttavan tuon nuorukaisen. Hän puhui nauraen ja läähättäen.

— Näettekö, olen tunteellinen, ehkä tämän illan vaikutuksesta. Tahdon soittaa hiukan. Panenpa tuon »vaalean» tulemaan ulos ikkunaan, hänen, joka saapui toissa-iltana. Kuinka? Ettekö tunne häntä? Kolmannessa kerroksessa, ensimmäinen ikkuna oikealle. Tuolla, missä on valoa. Ranskatar. Hyvää yötä!

Hän lähti tiehensä laulaen puoliääneen erästä professori B:lle sepitettyä säkeistöä, jonkin lombardialaisen laulun sävelin:

Per ridurre all'orizonte...

Huoneeseen päästyään hän jätti ovensa selko selälleen ja rummutti pianolla jotakin paholaisen valssia joka olisi saanut yksin kuolleetkin tanssimaan. Silla nousi sulkemaan ikkunaansa kiusaantuneena niin keskustelusta kuin musiikistakin. Mutta kukkien tuoksu oli niin suloinen, valkea kuun valaisema muuri ja kirkas taivas viehättivät häntä. Hän katsoi alas. Ranskalainen neiti oli ilmaantunut ulos kolmannen kerroksen kuistikäytävälle ja nojasi tupakoiden sen reunustaan. Pari palvelustyttöä tanssia pyöritteli heitellen vastauksia jollekin näkymättömälle puhujalle. Eräs eläkettä nauttiva kapteeni istui yömyssy päässään nuoren taloudenhoitajattarensa kanssa ikkunassa. Silla sulki ikkunansa. Kevään pyhä yö oli hänen mielestään häväisty ja pilattu. Hän tempaisi kiivaasti luukut kiinni ja palasi työpöytänsä ääreen. Mietittyään kauan pää käsien varassa hän tarttui paperiarkkiin ja kirjoitti kiihkoisasti:

»Onko tämä rakkautta? Ja millaista rakkautta? Olen nyt vielä kyllin rauhallinen ja tahdon miettiä ja tutkia itseäni niin kauan kuin se on mahdollista. Tunnen häntä ajatellessani haluavani jotakin minulle itsellenikin tuntematonta, inhimilliselle ajatukselle käsittämätöntä. Haluni on niin puhdas, että yksin sen kirjoittaminenkin tuottaa minulle vaivaa ja vastenmielisyyttä. Ja kuitenkin siitä huolimatta minussa on jotakin ruumiillistakin tunnetta, erittäinkin rinnassa. Se on todellista veren ja hermojen liikettä, joka on vastakaikuna henkeni hurmiolle. Olen kykenemätön miettimään kylmäverisesti, mutta jos se, mitä tunnen, on rakkautta, niin se ei ole yksistään henkistä laatua. Ajattelen, uskon, että ne ovat välähdyksiä tulevasta ylevämmästä elämästä, jota tunnen itsessäni, aavistuksia suloisesta ruumiillisesta rakkaudesta, jota täällä alhaalla ei käsitetäkään. Vain sen tiedän, että se varmasti on henkeäkin monin verroin arvokkaampi, vaikka se ehkä vielä olisi mahdollinen muihinkin yleviin muunnoksiin. Koetan kuvitella täydellistä yhtymistä, katsettani vaipuneena hänen katseeseensa, sydäntä yhtyneenä sydämeen, toisiinsa sekoittuneiden ajatusten leimahdusta ja väristystä, joka erottaa ja yhdistää meidät joka hetki. Tunnen myöskin, että nämä ajatukset ilmoittaessaan mieltäni eivät lannista ruumistani eivätkä keskeytä alhaisimpia halujani.

Sinä Herra, joka olet kaikkien henkien yläpuolella, Sinä, joka suot minulle näitä jumalallisia houreita, näitä tulevaisuuden mielikuvia, näitä liekkejä, jotka kohottavat minut loasta, älä hylkää minua! Salli, että minua rakastettaisiin! Sinä sen tiedät: en etsi rakkaudesta ainoastaan suloa, vaan kaiken alhaisen inhoa, voimaa taistella hyvän ja toden puolesta huolimatta ihmisten välinpitämättömyydestä, huolimatta tuosta ikuisesta, salaperäisestä vihollisesta ja Sinun peloittavasta äänettömyydestäsi. Isä, vastaa sieluni huutoon! Anna minulle rakkautta! Näiden ihanien toiveiden keskellä minut valtaa taas se kauhea tunne, että ne vielä tälläkin kertaa ovat vain kohtalon pilkkaa ja minun sydämeni niihin pusertuneena huokaa.»

— Ah, ei!

Hän viskasi kynän kädestään, rutisti paperin sormiensa vähin ja poltti sen kynttilän liekissä, veti sitten pienen muistikirjan esiin ja luki seuraavat vuosia sitten siihen kirjoitetut rivit:

»Kaikki on lopussa! Luoda, luoda yhä vielä houreita siitä, mitä turhaan olen toivonut, jättää muistokin sieluni syvyydestä ja hävitä pois kautta kuilujen, johonkin kaukaiseen tähteen, josta tätä kylmää maata ei voisi edes nähdäkään! Jumala, ihmiset, nuoruus, usko, rakkaus, kaikki minut jättää.»

Tämän alle hän kirjoitti:

»Huhtikuun 29 p:nä 1865.

Toivon.»

II. QUID ME PERSEQUERIS?

Hän nukkui vähän sinä yönä. San Ambrogion kellojen mahtava ääni täytti hänen huoneensa, sekaantui hänen levottomaan unenhorrokseensa synnyttäen siinä tuntemattoman huomisen odotuksen. Vasta aamun koittaessa hän vaipui syvään uneen ja heräsi myöhään päivällä. Harmaa valo tunki sisään ikkunasta. Satoi.

Silla tunsi ruumiinsa väsymyksen runtelemaksi aivankuin olisi sinä yönä kulkenut parikymmentä penikulmaa tyynnyttääkseen kuumeista kiihkoaan, joka ruumiin väsymyksestä oli vain yltynyt. Hänen mieleensä välähti ajatus tehdä pitkä kävelyretki vallituksille, mutta hän ei kuitenkaan kyennyt lähtemään. Hän jäi pitkäksi aikaa istumaan sänkyynsä katsellen kylmää, ikävää, talvimaista taivasta, kiiltäviä kattoja ja sateen väriseviä viiruja vastapäisillä tummilla ikkunoilla; ne humisivat kevyiden verhojen lailla tiilikivillä ja räiskyivät pihalla vesikourujen alla.

Hän katseli, voisi melkein sanoa ajattelematta, tai ainakin ajatellen vain sekavasti, ilman tahtonsa johtoa. Hänen aivoissaan vallitsi unelman hämärä, missä ajatukset liikuskelivat umpimähkään hämmästyksissään niinkuin vieraat herrashuoneissa isännän pysyessä poissa. Kuitenkin hän tunsi sydämessään jotakin, jota ei edellisenä iltana vielä siellä ollut, jonkinlaista väsymyksen ja kiihoituksen sekoitusta, jotakin mykkää vaivaa, joka teki kipeää joka kerta, kun hänen sadetta tuijottaviin silmiinsä tuli Edithin kuviteltu katse. Se oli surumielinen epäily, joka koski. Harmaat pilvet sen tunsivat, sade sitä sanoi ja kertasi yhä:

Itke, itke, hän ei rakasta sinua, hän ei rakasta sinua.

Kaikin voimin hän koetti taistella epäilyä vastaan, että Edith olisi muuttunut eilisillasta niinkuin taivas, että yö, uni ja toiset ajatukset olisivat sammuttaneet hänen heräävän rakkautensa, ettei tuo rakkaus ollutkaan vain häikäisevä näköhäiriö. Hän menisi vielä tänään hänen luokseen viemään kirjaansa, niinkuin oli luvannut. Kuinkahan hänet otettaisiin vastaan?

Hänellä oli kirjastaan melkein koko painos luonaan, suuri pino ulkoapäin tomuisia kirjoja, mutta sisältä koskemattoman valkoisia kuin vanhat, viattomat nunnat. Hän veti esiin yhden ja mietti minkä omistuslauseen siihen kirjoittaisi, valmisteli niitä kymmenisen, mutta mikä tuntui liian kylmältä, mikä liian vaativaiselta. Lopuksi hän kirjoitti kirjan alkulehdelle:

»Lempeälle Keväälle C. S.»

Mutta heti sen jälkeen hän oli siihen tyytymätön tuntien, että olisi pitänyt sanoa enemmän, antaa Edithin ymmärtää mitä tunsi. Mutta kirjaanko itseensä? Ei, se ei sopinut. Ja miksi ei? Hän ei löytänyt kyllin painavaa syytä ja kirjoitti siis omistuslauseen alle: »Lempeää kevättä rakastaa tuntematon kirjailija, jota kukaan ei rakasta. Tälle, vain tälle voisi hän olla suuri ja voimakas, voittaa onnen ja unohduksen. Jos hänet hylätään, vajoaa hän pohjaan asti.»

Tämän kirjoitettuaan hän koetti hillitä kiihkoaan rauhallisella työllä. Hän tarttui erääseen vanhaan käsikirjoitukseen, uskolliseen ystäväänsä, joka kasvoi hitaasti muiden töiden sivulla, töiden, joille osaksi abstraktinen mietiskely, osaksi jokapäiväinen ihmisten ja elämän tutkistelu antoi ravintoa. Ne olivat siveellisiä tutkielmia todellisuudesta. Sillan mielestä nykyaikainen kirjallisuus oli tavattoman köyhää tällaisista kirjoista, joissa jotkut suuret menneen ajan kirjailijat olivat kuvanneet kokonaista ihmistä sekä tieteellisellä tyyneydellä että tyylin hienolla taidolla. Ja hänestä tuntui, että tällaisessa tutkielmassa nykyajan tapaukset ja havainnot olisi pantava menneen ajan tapausten ja havaintojen rinnalle, jotta voitaisiin mitata meidän miespolvemme relatiivinen ja absoluuttinen siveellinen arvo. Hänelle uskonnollisten ja poliittisten muutosten jopa tieteellisen ja aineellisen edistyksen arvo oli yksistään siinä hyvässä ja pahassa, joka niistä lähti, sillä jos hyvä ylimalkaisesti oli moninaisen inhimillisen toimeliaisuuden päämäärä, niin siveellinen hyvä oli itse sen laki, sen kestävyyden ja voiman ehto; puhumattakaan siitä, että ihminen sen kautta lähestyi paljon enemmän totuuden ja kauneuden olemusta kuin tieteen ja taiteen kautta. Ja tätä viimeksimainittua hän arvosteli samalla mitalla, pitäen suoranaista siveellisen opetuksen teoriaa lapsellisena ja vääränä. Hän uskoi, että tarkkoja siveellisen arvon mittalukuja on todella olemassa, mutta että ne tässä elämässä ovat ihmishengelle tutkimattomia. Hän ei katsonut myöskään tilastotiedettä arvokkaaksi tutkimisen välineeksi, koska siinä mielivaltaisesti lisätään yksilöitä yleisiin piirteisiin enemmän lain kuin inhimillisten tekojen kannalta katsoen, ollen kaikki sen eri haarat enemmän tai vähemmän epämuodostumia, joiden todellista siveellistä mittaa ei voida löytää muualta kuin sieltä, mistä ne johtavat alkunsa, mihin tilastotiede ei pääse tunkeutumaan ja missä sielutieteellisellä havainnolla olisi syytä luokitella ne aivan uudella ja odottamattomalla tavalla, mullistaen silloin monet tilastotaulut sekä mielipiteetkin. Hän pani siis kömpelöiden laskuopillisten todisteiden edelle siveellisten havaintojen tekijäin tutkimukset, koska ne etsivät tarkasti ihmisten teoissa ja sanoissa heidän sisäisiä vaikuttimiaan, samoin myöskin teräväin ajattelijain työn heidän järjestellessään näitä kaikilla elämän aloilla tehtyjä havaintoja ja vetäessään niistä melkein tieteellisiä johtopäätöksiä. Hän tahtoi, että noita havaintoja olisi tehtävä mitä suurimmalla tarkkuudella, mutta pani vähän arvoa niille, joita romaaneissa oli. Hänen neronsa, enemmän taipuvainen mystillisyyteen kuin selväjärkiseen ajatteluun, oli voimakkaampi haihtuvien sisäisten tunnevivahdusten oivaltamisessa kuin omassa kestävässä ydinvoimassaan, ja hänen ajatuksensakin olivat sen vuoksi epämääräisiä ja kovin epäkäytännöllisiä, ja koska hän oli myös palavasti uskonnollinen, kiinnitti häntä ihmiskunnan tutkimisessa vain sen alku ja loppu. Hän nojautui mielellään kevyissäkin aineissa johonkin suureen, yleiseen perusaatteeseen. Täten hän oli kovin vähän sopiva kylmään, tieteelliseen huomioidentekoon, joka kuitenkin on täydelleen mahdollinen näissä kysymyksissä, eikä ainoa niistä lähtevä todellinen hyöty ole vain itse tutkijan tunteminen.

Mutta häntä ei vetänyt tähän ainoastaan filosofinen taipumus, vaan hän etsi siitä työstä lohdutusta kaikille niille loukkauksille, joilla maailma häntä haavoitti. Sukulaistensa ylenkatsomana, jotka näkivät hänessä vain toimettoman uneksijan, ystäviensä hylkimänä, jotka loittonivat hänestä kuin hyödyttömästä tuttavasta seuraten omia harrastuksiaan; arvostelijain, kirjallisuusmiesten ja kustantajain halveksivan epäkohteliaisuuden haavoittamana hän nautti näiden tyyppien tutkimisesta, tyynesti, _sine ira et studio_. Siinä hän löysi ylpeytensä ja lohdutuksensa, pidellessään heitä kynänsä terässä, ja antoi heille anteeksi.

Nyt hän valmisteli erästä kyhäelmää teeskentelystä. Ollen itsetiedottomasti ennakolta omaksuttujen ja ehdottomien ajatusten seuraaja hän tahtoi tässä näyttää toteen, että valhe ja siveellinen heikkous ovat nykyajalle luonteenomaisia, sekä johtua vähitellen siihen, että ne aiheutuvat juuri aikamme positiivisista pyrinnöistä tai toisin sanoen siitä, että yliaistillinen totuuden peruskäsite oli pimennyt ihmisten sieluissa ja että fyysillisellä tavalla voitetut totuudet, vaikkakin pienen pieni osa tuon suuren alkuperustan säteistä, eivät olleet eivätkä voineet olla minkään arvoisia siveellisen parannuksen uudistajina. Sitäkin vakavammalta näytti hänestä tuo valheen kukoistaminen suuressa sanojen ja töiden vapaudessa. Sillä hän näki sen saastuttaneen koko yhteiskunnallisen elämän, politiikan, taiteen, kirjallisuuden, jopa teollisuudenkin, jonka inhoittavaksi kanssarikolliseksi tiedekin alentui. Tuttavissaan hän pani usein merkille jonkinlaisen takaperoisen teeskentelyn ilmiön, nimittäin mitä rehellisimpien, mitä ylevimpien tunteiden ja mitä järkevimpien mielipiteiden peittelemisen sekä aivan päinvastaisen kielenkäytön henkilöiden ja asiain suhteen, riippuen kuulijoiden luvusta ja laadusta. Ja hän päätti, että jos ihmisten todelliset ajatukset yhtäkkiä saataisiin ilmi, niin maailma hämmästyisi nähdessään olevansa niin kokonaan toisenlainen kuin luultiin. Tuo noin laajaperäinen ja vapaaehtoinen valheellisuuden vuodatus turmeli ihmisten puheet ja teot ja synnytti pakostakin yhteiskunnan ruumiissa pahan, sillä yhteiskuntahan muodostuu yksilöjen mukaan. Silla pani suoruuden kaiken edelle, yksin erehdyksissäkin, ja esitti esimerkkejä mielipiteidensä vahvistukseksi. Parhaillaan hän käsitteli ystäväänsä Steineggeä.

Steinegge oli eriskummallinen siveellisen suoruuden esimerkki; täynnä vääriä mielipiteitä joka kysymyksessä. Hänen erehdyksissään oli verratonta puhtautta ja vilpitöntä rehellisyyttä. Hän ei itse asiassa voinut edes uskoa toisissa löytyvän valhetta ja kunnottomuutta, vaikkakin abstraktisesti haukkui pahaksi puolet maailmaa. Hänen lämmin auliutensa oli opiksi toisille, hänen vilpittömyytensä herätti vilpittömyyttä, ja hänen rajut, ontuvat mielipiteensä olivat vaarattomia toisille, tuskin pysyen itsekään jaloillaan. Silla ajatteli, että jos voisi kuvata koko miespolvea yhdessä ainoassa miehessä, niinkuin monet ovat kuvanneet koko ihmiskuntaa, niin nykyistä polvea edustaisi sivistynyt mies, älyltään terävä, mutta sielultaan alhainen, ilkeä, kunnianhimoinen, kaksimielinen, aistillinen, mutta tunteeton, suuresti itseensä luottava, kerskaileva ja pintapuolisesti pienten pahaintuulten kiusaama, jotka väliin sentään uhkaavat heitä itseäänkin. Steinegge oli monta vertaa parempi tätä tyyppiä. Hänen kursailevan käytöksensä ja mustan takkinsa alla sykki suuri barbaarin sydän täynnä vääriä mielipiteitä ja tervettä verta. Silla ajatteli häntä kynän levätessä toimettomana paperilla ja katseen seuratessa sateen värähteleviä juovia. Hän ei voinut jatkaa rauhallista psykologista erittelyhän, hänestä tuntui kuin hän loukkaisi tuota yksinkertaista olentoa, joka piti hänestä niin paljon ja joka varmastikaan ei olisi koskaan epäillyt, että hänen ystävänsä tahtoi leikellä elävältä hänen aivojaan ja sydäntään. Silla näki hänet edessään rehellisine kasvoineen ja välkkyvine silmineen ja kuuli hänen sanovan tuhahdetun rajusti: — Ja ansaitsetteko te hänet?

Ja hän, Silla, nousi ylös ja vastasi: — Olen ansaitseva hänet. Olen oleva hänen tukensa, suojansa ja ylpeytensä. Minussa ei ole koskaan löytyvä valheen hiukkastakaan, ei ajatusta, josta hän olisi poissuljettu. Tahdon hänen silmäinsä alla miehekkäästi taistella niiden korkeiden aatteiden edestä, joita hän rakastaa.

Sitten tuo ääni teki hänelle toisia kysymyksiä. Hän hämmästyi huomatessaan, kuinka monta kylmää vaikeutta kohosi joka puolelta hänen rakkaudelleen. Hän kuvitteli toista läheistä keskustelua oman äitinsä kanssa. Tämä sanoi hänelle monta järkevää asiaa, jotka eivät milloinkaan olisi tulleet hänen mieleensäkään, pelästytti ja rohkaisi häntä yht'aikaa tyynellä elämänymmärryksellään, ylevällä velvollisuudenkäsityksellään ja lujalla luottamuksellaan ihmisen tahtoon ja sallimukseen. Ei, tulevaisuus ei ollut helppo. Äidinpuolisilta sukulaisiltaan hän ei voinut odottaakaan tukea, ellei jättäisi opintojaan ja antautuisi kauppa-alalle. Olivathan he jo sanoneet hänelle suoraan, ettei hänen tarvinnut toivoakaan apua heiltä, jos hän tahtoi elää toimettomana lueskellen ja töhrien papereita ilman hyötyä. He maksoivat hänelle kohtalaisen koron eräälle summalle, jonka he olivat pidättäneet hänen äitinsä perinnöstä ja täten pelastaneet perikadosta ja jolla Silla nyt vaivoin tuli toimeen. Tämän enempää ei voinut odottaakaan heiltä, jotka olivat rakennuttaneet omalle maalleen pappilan ja kansakoulun siihen kylään, missä kehräsivät silkkiä ja viettivät kesänsä. Taipua heidän tahtoonsa? Viha leimahti hänessä jo sitä ajatellessakin. Naimisiin mentyään hänen täytyisi lyödä rahaa omasta nerostaan. Mutta miten? Hänen kirjansa eivät olleet tuottaneet hänelle vielä penniäkään, ja menestys, jonka ne olivat saaneet osakseen, ei suinkaan ennustanut parempaa tulevaisuudelle. Voisihan hän kääntää jonkin tunnin päivässä ranskasta ja englannista saaden niin ja niin paljon sivulta; mutta oliko hän varma saavansa aina työtä? Kuinka hänen ajatuksensa lensi!... Ja harmaa, värisevä sade kertasi hänelle pihan perältä kourujen ja kiiltäväin kattojen kautta:

Itke, itke, hän ei rakasta sinua, hän ei rakasta sinua.

Hän nousi ja lähti ulos.

Myöhemmin hän ei olisi edes muistanut, miten oli kuluttanut nuo tunnit siihen asti kun astui Steineggen asuntoon. Hän kulki kuin uneksien autioilla valleilla, vettä tippuvien plataanien alla ja kaupungin kaukaisimmilla kaduilla tuntematta niitä, kierrellen toisissa kaupunginosissa kuin missä Steinegget asuivat. Eräässä pienessä, pimeässä kahvilassa hän kulutti pitkän aikaa, kahden vanhan ukon pelatessa dominoa ja kahvilan emännän istuessa suuri musta kissa polvillaan ja katsellessa sadetta ahtaalla kadulla. Tiskin takana seinäkello tikutti painostaen loppumattomia minuutteja.

Nämä iankaikkiset minuutit alkoivat yhä enemmän ja enemmän kiiruhtaa askeleitaan, ja hänen määräämänsä hetken lähestyessä ne hävisivät suinpäin tiehensä, niinkuin hänen oma sydämensä.

Saavuttuaan mahdollisimman pitkiä kiertoteitä tutulle ovelle hän ei astunut sisään eikä pysähtynyt. Hänestä tuntui kuin hänen kohtalonsa odottaisi täyttymistään siellä sisällä. Hän kulki eteenpäin muutamia askeleita ja kääntyi sitten äkkiä takaisin astuen kynnyksen ylitse halveksien itseään kuin naurettavaa lasta, joka kaukaa ikävöi rakastettua naista, mutta läheltä pelkää häntä.

Mitään sanomatta hän vilkaisi portinvartijaan. Tämä tunsi hänet ja kohottaen päätään työstään sanoi: — Kotona.

Hitaasti hän nousi portaita, takertuen hermostuneesti käsipuuhun. Soitettuaan kelloa hän tunsi hermojensa heti tyyntyvän ja ihmetteli itsekin, että oli antanut mielikuvituksensa kiihoittaa itseään siihen määrään.

— Oo, oo, rakas ystävä! Antakaahan tänne! Oo, mikä suuri onni näin pirun saksalaisella ilmalla. Antakaa tänne! karjui Steinegge, joka oli tullut avaamaan ovea ja otti väkisin hänen käsistään sateenvarjon ja hatun.

— Hyvää päivää, herra Silla, sanoi Edith tyynesti. Hän istui ikkunan ääressä ommellen. Tervehtiessään hän kohotti kasvonsa, jotka eivät olleet punastuneet eivätkä kalvenneet, ja kääntyi sitten katsomaan ikkunasta ulos tuota »saksalaista» ilmaa.

Hermostunut, kalpea valo laskeutui sisään harmaalta taivaalta. Pöydällä, joka oli ilman kaunista, sinistä liinaansa, lepäsi pari kolme paksua nidosta sekä mustepullo ja käsikirjoituksia lähellä tuolia, jolta Steinegge oli noussut.

— Näettekö, sanoi Steinegge, — tämä Gneist on suuri mies ja korkeassa arvossa Saksassa. Pitäisi lukea eräs kirjoitus tästä aikakauslehdestä »Unsere Zeit». Jospa tietäisitte! Puh! Mutta minä olen pieni mies, ja kun olen kääntänyt viisi, kuusi sivua, en pääse enää millään eteenpäin. Teidän, teidän olisi opittava pian saksaa ja käännettävä _Self governement_ meidän kansallemme. Minä käännän herra kreiville, koska minun on elettävä, muuten heittäisin tämän vaivan hiiteen, sillä käännän huonosti ranskaksi. Luulen, että ansaitsisitte paljon rahaa, sillä kaikki italialaiset ostaisivat sen. Eikö? Ettekö usko? Oo, se ihmetyttää minua kovin, rakas ystävä! Olisipa minulla rahoja, niin antaisin kääntää sen omalla kustannuksellani keinottelun vuoksi. Eikö? Eikö todellakaan? Se hämmästyttää minua kovin. Istukaa. Teillä on jokin kirja.

— Se on kirja, jonka uskallan lahjoittaa neiti Edithille, vastasi Silla pannen sen hyllylle Schillerin rintakuvan viereen ja katsoen Edithiin.

— Oo, paljon kiitoksia, rakas ystävä, sanoi Steinegge.

Edith laski kätensä alas ja kääntyi Sillaan päin.

— Kiitos, sanoi hän puoleksi hämmästyneenä, puoleksi uteliaana. — Mikä kirja se on?

— Se, josta puhuin teille eilen illalla.

— Eilen illalla?

— Mutta katso toki! sanoi Steinegge ojentaen sen hänelle hiukan kärsimättömin elein, joka ehkä oli ensimmäinen hänen puhuessaan tyttärelleen.