Part 14

Marina jäi hetkeksi mietteisiinsä etusormi leuallaan, niinkuin sanat olisivat taistelleet hänen salaisuudestaan; sitten näytti kuin maasta olisi kohonnut liekki tuohon kauniiseen olentoon. Hän värisi päästä jalkoihin, työnsi ulospäin läähättävää rintaansa, hänen huulensa aukenivat, eikä kukaan olisi voinut kuvata, mitä hänen silmänsä sanoivat. Edith säpsähti ja odotti ennakolta aavistamattomia sanoja.

Mutta noita sanoja ei tullut. Suu sulkeutui, olemus muuttui entiselleen, silmien outo valo sammui.

— En mitään, sanoi hän. — Lähtekäämme.

Edith ei liikahtanut.

— Tulkaa, toisti Marina. — Te olette liiaksi saksalainen. Minulle riittää tietää, missä herra Silla asuu ja mitä hän tekee. Kirjoittakaa se minulle heti. Tahdotteko?

— Neiti, sanoi Edith, — Saksassakin voidaan jonkin verran ymmärtää ja tuntea. En halua tietää teidän salaisuuksianne, mutta jos voin tehdä teille hyvän työn...

— Ah, hyveellisyys! Itsekkyys!

Eräs vanha eukko, suuren heinäkorinsa alle kumartuneena, ilmaantui tallien välistä, pysähtyi, kohotti vaivalloisesti päätään heitä kohden ja ystävällisesti ja ihmeissään hymyillen sanoi:

— Kaikella kunnioituksella, neidit! Oletteko tulleet kävelyretkelle?

Hän oli likaisen, haisevassa maassa ja rappeutuneissa talleissa kasvaneen kurjuuden kuva paljaine jalkoineen ja laihoine, mustine, petolinnun sääriluineen. Leuka lepäsi kahden siloisen, punertavan kaulakuvun päällä, ja harmaiden ryppyjen sekasorto näkyi hänen otsallaan. Katse oli lempeä ja kirkas.

— Millaista elämää, vaimoparka! sanoi Edith.

— En minä mikään parka ole, tiedättekö. En tuota nyt juuri rikaskaan ole, mutta vanhus ansaitsee vielä jonkin verran ja minä sen, minkä voin, sillä olen jo kuudenkymmenenkolmen ikäinen, mutta niin se vain menee; heinäkorini tahdon vielä kantaa muutaman vuoden. Ja lopuksi, Herra pitänee huolen meistäkin. Siis kaikella kunnioituksella, voikaa hyvin ja hauskaa kävelymatkaa, neidit.

Hän painoi taas päänsä taakkansa alle ja alkoi astua hiukan hoiperrellen kivien, tiilikivipalasten ja roskien ylitse. Marina vetäisi norsunluisen kukkaronsa taskustaan ja työnsi sen äkkiä vanhuksen käteen.

— Ah, rakas madonna! huudahti vanhus, — minä en sitä huoli, en vain huoli, rakas neiti. Enkä todellakaan huoli. Kiitos, kiitos, lisäsi hän, pelästyen Marinan liikettä ja silmäystä. — Aa, herrainen aika, liikaa. Terve terve, niinkuin tahdotte! Ah, herrainen aika!

— Hyvästi, sanoi Marina ja kulki eteenpäin.

Päästyään ulos lannan ja lian hajusta hän kääntyi taakseen ja näki hyväntahtoisen ilmeen Edithin kasvoilla.

— Minä en ole hyveellinen, sanoi hän, — en tule pyytämään tätä takaisin Jumalalta. En ole ystävällinen niitä kohtaan, joita en rakasta, mielessäni ylevä tarkoitus, että saisin lunastetuksi pääsylipun paratiisiin. Muuten, minun puolestani ette voi tehdä muuta kuin sen, minkä jo sanoin: kirjoittaa, missä herra Silla asuu ja mitä hän tekee.

Edith oli vaiti.

— Pelkäättekö, että tahdon murhata hänet?

— Oi en! Tiedän vallan hyvin, ettette rakasta häntä, sanoi Edith hymyillen.

Marina tunsi jäisen kylmyyden kouristavan sydäntään. Hän kulki kaivon luokse, asetti käsivarret sen reunustalle ja painoi päänsä alas syvyyttä kohden. Vain _rakastaa_ sanan sointu täytti jo hänen sielunsa. _Ette rakasta_, oli Edith sanonut, mutta kielteinen muoto oli seurannut odottamatta tuon maagillisen _rakastaa_-sanan mukana. Marinalle kävi niinkuin koskemattomalle viulunkielelle, joka sulkee sisäänsä äänettömän säveleensä, mutta jos joku tästä mitään tietämättä kulkee huoneessa laulaen ja koskettaa tätä säveltä, niin koko kieli alkaa väristä. Kaivon mustan putken pohjalla päilyi valoisa, tumman ihmispään särkemä ympyrä. Marina huusi tahtomattaan, puoliääneen:

— Cecilia!

Ääni kulki sointuvan veden lävitse ja palasi synkästi kumisten takaisin. Marina suoristautui ja lähti taas liikkeelle mitään puhumatta.

He kiersivät vuoren rinnettä aina alas oikealle puron piikiviuomaan. Kaukaisten putousten pauhu, joka kuului talleilta päin, tuntui tuulevan vasten kasvoja. Mitään mahtavia vesiä ei näkynyt, ne vain aavisti tuolla synkkien, keskipäivän pilvien peittämien vuorten sulkemassa solassa, pitkän ja kiemurtelevan railon varjossa, joka laskeutui solasta punertavina maarepeäminä pitkin tummaa, metsäin peittämää rinnettä ympärillään auringossa loistavien ketojen ja vihreiden niittyjen jykevä kehys. Solan sivulla näkyi valkea kirkko korkealla kalliolla ja sen alla joukko tummia kattoja ja niittyihin piiloutuneita mökkejä. Ja molemmin puolin olivat vuorten rinteet täynnä siloisia, pyöreitä karjalaitumia, siellä täällä näkyi tummia täpliä ja kuului tuhansien kellojen kilinää, joka muodosti yhden ainoan leveän, puhtaan ja värähtelevän äänen. Polku halkoi ruohoisia rinteitä, joita syksyn raittiissa tuulessa vapisevat marjatertut koristelivat.

Marina pysähtyi katsomaan vuoren solaa laakson päässä.

— Tuolla se varmasti on, sanoi hän.

— Mikä? kysyi Edith.

— Orrido. Tämä kohina tulee sieltä. Tänään Orrido viehättää minua.

— Minkä tähden?

— Siksi, että tahdon mennä yhdessä serkkuni kanssa luolaan. Te vaikenette, ettekö tule liikutetuksi? Ettekö ajattele, miltä tuntuu olla yksin hänen kanssaan luolassa? Oletteko te voinut vastustaa serkkuni viehätysvoimaa, silmiä, jotka menevät suoraan sydämeen. Ja mikä henkevyys! Hän itsekin, ihmisparka, sotkeutuu siihen. Eleganssista puhumattakaan! _Vatteau_ hän on, minun serkkuni! Kauttaaltaan valkea ja ruusunpunainen, _coldcream_-sekoitus —, suussa sulava! Eikö teistäkin? Sanokaa, ettekö kadehtisi minua, jos minusta tulisi kreivitär Salvador?

— Näen, ettette tule siksi, vastasi Edith.

— Miksikä en? Tunnen erään, joka meni naimisiin vihaten.

— Mutta ei halveksien, luulisin.

— Vihaten ja halveksien. Ne kaksi tunnetta mahtuvat mukavasti naisen kengän terävään kantaan. Tämä henkilö käytti sitä _pour fauler aux pieds_ parilla iskulla miehensä ja muutaman muun inhoittavan ja halveksittavan seikan.

Edithistä tuntui mahdottomalta, että täällä ylhäällä luonnon juhlallisen viattomuuden keskellä voisi pitää tuollaista puhetta. Hän ajatteli kauaksi haudattua äiti-vainajaansa; jos tämä näkisi tyttönsä tällaisessa seurassa ja kuulisi tuollaisia puheita! Mutta Edithille ei siinä ollut vaaraa. Hän ei ollut tietämätön pahasta, mutta hän eli rauhallisena ja varmana omassa sisäisessä puhtaudessaan. Hän antoi Marinan jatkaa.

— Tämä ystävättäreni oli rakastunut toiseen. Loukkaako se teitä?

Edith ei vastannut.

— Olkaa nyt! Älkäämme kuvitelko, että isä-ukko tai herra eno tai joku muu housuniekka olisi täällä. Kuinka vanha olette?

— Kahdenkymmenen.

— No, niinpä siis! Varmastikin tiedätte, mitä maailmassa tapahtuu. Olkaa vaiti, antakaa minun puhua. Minä en usko eräisiin viattomuuksiin. Siis, ystävättärelläni oli rakastaja, ja hän tahtoi — yhdentekevää minkä vuoksi — saavuttaa tämän kulkien kenkänsä terävällä korolla halveksittavan miehen ja inhoittavan suvun ylitse. Mitä pahaa siinä on? Ihmiset kieltävät yhtä ja toista. Hyvä! Mutta millä oikeudella? Niitä, jotka Jumala yhdistää, ei kukaan erota. Eikö se ole niin? Suunnilleen. Hyvä, tämä on kaunista, tämä on suurenmoista! Papit selityksineen ovat tyhmiä. Kysyn, onko se Jumala, joka vetää messukasukan ja kauhtanan ylleen, paukuttaa pari sanaa yhdistääkseen umpimähkään kaksi ruumista ja sielua? Jumala yhdistää heidät jo ennenkuin he rakastavatkaan toisiaan, ennenkuin he näkevät toisensa, ennenkuin he syntyvät, ja vie heidät kaiken lävitse toistensa luokse. Ne taas, jotka ihminen tai paremminkin perhe yhdistää tai pappi, joka ei tiedä mitä tekee, ne Jumala erottaa. Mistä puhuin? Tämä ystävättäreni meni vihaten ja halveksien naimisiin: niin hän kulki!

Hän pullisti kuohuvaa rintaansa ja polki jalallaan maata niin tarmokkaasti, että Edithistä tuntui kuin olisi kipinöiden täytynyt sinkoilla siitä.

Kuului kimeä ääni kaukaa:

— Donna Marina!

Se oli Ricon ääni. Hän ilmaantui pian itsekin juoksujalkaa, ja nähtyään emäntänsä hän lakkasi juoksemasta ja huusi:

— Käskivät sanomaan, että olisitte hyvät...

Marina viittasi äkkiä päivänvarjollaan häntä tulemaan lähemmäksi.

Poika vaikeni heti, teki vielä pari hyppyä ja saapui läähättäen perille, vakavana lähetintoimessaan ja peläten unohtavansa jonkin sanan sanottavastaan.

— Käskivät sanomaan, että olisitte hyvät ja tulisitte nopeampaan, sillä on jo myöhä ja rouva kreivitär odottaa alhaalla.

— Missä he ovat? kysyi Marina.

— Yksi on tässä lähellä tulossa teitä vastaan, toiset ovat kylässä.

He eivät kulkeneet kauan, ennenkuin jo näkivät Nepon istumassa polun vierellä nenäliinansa päällä. Hän katseli ympärilleen pelästyneen näköisenä ja löyhytteli itseään pienellä japanilaisella viuhkalla. Kun neidit saapuivat, Rico edellä, hän nousi ylös ja unohtaen hetkeksi olevansa aatelismies huusi tälle, ennenkuin tervehti naisia:

— Mikset odottanut minua, aasi?

— Hän näyttää olleen oikeassa, kun ei odottanut, huomautti Marina kylmästi.

— Te olette hyvin ilkeä minulle, vastasi Nepo puoliääneen.

Marinaa ei näyttänyt miellyttävän tuo tuttavallinen, vihjaileva ääni, ja hän sanoi kuivasti:

— Kuinka pitkä matka täältä on Orridoon?

— Se on aivan kohta tässä, mutisi Rico hampaidensa välistä.

— Laupias taivas, koko iankaikkisuus sinne on, vaikeroi Nepo. — Ei ollut suinkaan mikään onnellinen ajatus lähteä kiipeämään tänne. Komendöörit Vezza ja Finotti ovat puolikuolleita. Olen erinomainen kävelijä ja muistan ylioppilaana nousseeni jalan Torreggiasta Ruan luostariin Euganei-vuorilla, mikä ei olekaan mikään pikku asia; mutta en ymmärrä, täällä käveleminen on aivan toista; tekee vähemmin matkaa, mutta väsyy enemmän. Mitä tahdotte, että sanon? Meillä vuoretkin ovat kohteliaampia.

Käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Edith poikkesi tieltä poimiakseen cyklamin, sanoi hän Marinalle harmistunut valitus äänessään ja kasvoillaan:

— Ja teidän vastauksenne?

Marina katsoi häneen.

— Pian, sanoi hän.

— Milloin?

— Tulkaa kanssani Orridoon.

Nepo ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta ei voinut pyytää selityksiäkään, sillä Marina oli tarttunut Edithin käsivarteen, ja Nepo pysyi vain vaivoin heidän perässään.

Komendöörit ja Ferrieri olivat istumassa C:n osterian oven edessä seinää vastaan asetetulla puupenkillä, puhellen erään kaljupään vanhuksen kanssa. Tämän iho oli tiilikiven värinen ja hän istua kyykötti osterian kynnyksellä paitahihasillaan, pitkä seiväs paljaiden jalkojensa välissä: se oli veneen kuljettaja, Orridon arvoinen Kaaron.

Orrido on vain muutaman sadan askeleen päässä kylästä. C:n joki pulppuaa lähteistään muutama kilometri ylempänä, kokoaa vetensä sinne äärettömiin luoliin kahden vastakkain seisovan vuoren välissä, juoksee sitten lyhyen matkaa aukealla tasangolla, tulvii kylän alitse purosta puroon, putouksesta putoukseen läpi koko laakson kuollakseen kurjasti siihen kohtaan järveä, johon palatsin huviseurue oli laskenut. Kylästä tultaessa löytää heti pienen puusillan, joka heittää varjonsa vihreän veden hajanaisille kuohuille ja hohtavan valkeille piikiville. Ei mennä sillan ylitse, vaan jatketaan sen sijaan pitkin joen vasemmanpuolista viertä. Siellä lempeät vedet vierivät ilakoiden iloisten, koskemattomien metsien halki väristen vielä ohimenneen kauhun muistoissa. Kaihoista ei näy muuta kuin vinot juovat maan pinnalla tumman sammalen, ruohotukkojen ja mahtavien cyklamien peittäminä. Katsoessa rannan hiekalta ylöspäin näkee joen reunojen piirtyvän taivasta vastaan kuin kaksi mahdottoman suurta tuuhealehväistä vuoren huippua, kuin kaksi korkeaa, elävää patoa, ja sen tammet, pyökit, saarnit ja pihlajat seisovat toinen toisensa takana auringon loistossa taivutellen runkojaan nähdäkseen paremmin aaltojen iloisen ohikulun ja heilutellen levitettyjä oksiaan kuin mieltymystään osoittaakseen. Pian saavutaan joen mutkaan. Siellä ei enää ole auringon paistetta, ei vehreyttä eikä ilakoivia vesiä: äärettömät kallioiden kuilut avautuvat eteen, ja kulkijan pysähdyttää niiden sisästä lähtevä kumea ärjyntä ja kylmän kostea ilman henki, joka pimentää luolan muodottoman kidan tuolla perällä. Ärjyntä lähtee luolan sisästä, sillä vesi virtaa leveänä, synkkänä, mutta äänettömänä, kallioiden välitse. Kulunut vene on kytketty renkaalla kallioon. Se kantaa vain kaksi henkeä sekä ohjaajan. Sillä noustaan vasten virtaa, mutta se kiemurteleikse sinne tänne, ja mielellään karkaisi tiehensä ilman Kaaronin sauvaa. Pauhina kasvaa, valo vähenee. Kuljetaan kahden mustan kallioseinän välitse, jotka tällä puolen ovat täynnä suuren suuria kivimuodostuksia, kuin outoja kasveja, tuolla taas onteloita ja syvänteitä kuin ylösalaisin käännettyjä vateja, kaikki yhtäläisesti viirutettuja ja huulimaisesti alhaalta ylös hakattuja. Ylhäällä taivas pienenee pienenemistään, kunnes lopuksi kokonaan häviää näkyvistä.

Vene syöksähtää pimeään, ärjyvään rotkoon, riuhtoo ja riehuu siellä kallioiden kaikuvain holvien alla kuin kauhusta mielettömänä kohoten kiemurrellen ylös nopeasti rientävän virran voimasta. Ohuen ohuesta halkeamasta, joka leikkaa vuorien metsäistä viittaa, tunkee vihertävä, aavemainen sarastus tuohon pimeyteen; se täplittää kallion uloimmat kielekkeet, väheten sitten kiveltä kivelle ja kuolee, ennenkuin ehtii koskettaa synkän vihreää vettä; se on kuin valon säde pilven harson takana aamun valjetessa.

Tästä käytävästä kuljetaan valtaistuinsaliin. Se on pyöreä paholaisen temppeli, keskellä valtava kivimöhkäle, joka näyttää suorastaan alttarin epämuodostumalta mustaa messua varten; sen molemmin puolin kuohuu vesi kahtena mahdottoman suurena virtana kiertäen sen sivuja ja rynnäten sen eteen leveäksi, kiehuvaksi vesihaudaksi, joka synnyttää hirveän melun kuin kaksi junaa, jotka kiitävät loppumattomasti tunnelissa. Juuri tuosta kivimöhkäleestä luola on saanut nimensä: valtaistuinsali. Tulee ajatelleeksi jotakin varjojen kuningasta istumassa mietteisiinsä vaipuneena valtaistuimella, tuijottaen vesien syvyyksiin, joista kohoaa kärsivien henkien valituksia ja uhkauksia. Valtaistuimen takaa pilkottaa eräästä halkeamasta kirkas päivänsäde.

Kaaron irroitti veneensä renkaasta ja jykevästi sysäten työnsi sen hiekalta veteen. Sillävälin hyppeli Rico virran ulkonevilla kivillä kuin västäräkki, ja kahdeksan tai kymmenen pojanmollikkaa oli lähestynyt seuruetta katsellen uteliaina kuin pienet linnut isoa pöllöä. Vezza, joka ymmärsi vähän luonnon kauneutta, ja Finotti, joka ei sitä ymmärtänyt vähääkään, ihailivat kovaäänisesti paikan kaameaa kauneutta. Ferrieri ei välittänyt yhtyä heidän ihastukseensa, vaan jutteli rauhallisesti Edithin kanssa. Hän sanoi aina tunteneensa itsensä jäätäkin kylmemmäksi tällaisten maisemien edessä jo siitä lähtien, kun hän aikaisemmassa nuoruudessaan oli musertanut ja murhannut runoilijan rinnassaan, joka oli hyvin hankala asukas siellä, mutta että hän oli alkanut nyt ensi kertaa epäillä oliko se todellakin kuollut, sillä hänestä tuntui väliin, että se liikahteli ja häneen kohosi omituista lämpöä...

— Eteenpäin, hyvät herrat ja naiset! sanoi Marina.

Kaaron oli lopettanut valmistelunsa veneessä ja viittasi nyt naisia astumaan siihen.

— Serkkuni ja minä, sanoi Marina, — menemme viimeisiksi.

— Silloin me kaksi menemme ensimmäisiksi? Eikö niin, neiti Edith?

Näin sanoen Ferrieri kiersi kauniin seuralaisensa olkapäille vaaleansinisen huivin, jota tämä kantoi käsivarrellaan. Edith tuskin huomasi sitä, vajonneena kun oli edessään aukenevien kallioiden ihailuun. Molemmat astuivat veneeseen ja se alkoi loitota. Oli kaunista nähdä, kun vene, vaaleansininen hartiahuivi ja venemies suorana keulassa liukuivat noista helvetin porteista sisälle. Pian he hävisivät kokonaan näkyvistä: ensin Kaaron, sitten vaaleansininen huivi ja lopuksi ruskea, pieni vene.

Noin kymmenen minuutin perästä ilmaantuivat he uudelleen: rautapäinen seiväs, Kaaron ja sininen huivi.

— No, millaista oli? Millaista oli? huusivat Vezza ja Finotti.

Ei kumpikaan vastannut. Maahan noustessaan he sanoivat vain jonkin kylmähkön ihailun sanan. Edith oli surullinen ja totinen, insinööri punainen aina päälakea myöten. Veneenkuljettaja odotteli välinpitämättömänä uutta paria.

Edith jäi Marinan vierelle ja Ferrieri kuljeskeli pää alas painuneena tutkiskellen rannan kiviä. Finotti ja Vezza lähtivät vastahakoisesti yhdessä.

Nepo oli rauhaton. Hän ei puhunut, mutta liikkui yhtä mittaa katsellen sinne ja tänne, pudisti päätään pudottaakseen silmästään olemattoman monokkelin ja kasteli pari kolme kertaa jalkansa hyppiessään virran kivillä vilkuillessaan palaisiko vene jo takaisin. Hänen ollessaan kauempana, sanoi Marina hiljaa Edithille, Ferrieriä osoittaen:

— Eh, hänkin gentlemannitapoineen! Ymmärsin sen heti, kun nousitte veneestä. Kaikki samanlaisia!

— Mikä häpeä, mikä häpeä! sanoi Edith kuohuen.

— Oliko hän hyvin rohkea?

Edith punastui. — Kuka unohtaa hetkeksikään ja pienimmälläkään teolla kunnioituksen minua kohtaan, hän on hyvin rohkea, sanoi hän.

— Herra Ferrieri! huusi Marina ääneen.

Ferrieri kääntyi. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta ei voinut.

— Olkaa hyvä ja menkää alas kreivitär Foscan luokse, jolla varmasti jo on hyvin ikävä. Neiti Edith ja minä laskeudumme myöhemmin alas pojan kanssa luultavasti toista tietä.

Marinan värähtävässä äänessä oli hänen tahtomattaan vihankaunaa, jota nainen tuntee tavatessaan itselleen välinpitämättömänkin miehen toisen naisen jalkojen juuresta.

Ferrieri kumarsi ja lähti.

— Ei tällaista, mitä nyt tein, ole tapana tehdä, — sanoi Marina sitten Edithille. — Ehkä jokin vanha _chaperon_ sen tekisi. Mutta tein sen teidän vuoksenne, ettei teidän tarvitsisi enää olla yhdessä tuon kaljupään Lovelacen kanssa, joka herättää teissä niin suurta vastenmielisyyttä, ja koska minusta, väliin on aivan yhdentekevää se, mikä on tapana.

— Kiitos, vastasi Edith.

Vene palasi komendööreineen.

— Kreivi! sanoi Marina.

Nepo oli vähällä vastata: Kreivitär! mutta avasi vain huulensa ja astui Marinan jälkeen veneeseen.

— Entä Ferrieri? kysyi Vezza.

— Hän meni jo edellä alas, vastasi Marina.

Mutta koska hän oli jo hyvän matkaa rannasta, sekoittuivat hänen sanansa virran kumeaan pauhinaan, niin että niitä tuskin voi erottaa.

Hän kääriytyi hartiahuiviinsa ja kallisti päänsä alas varjellakseen kasvojaan kylmältä tuulelta, joka tipahutteli mukanaan hienonhienoja vesipisaroita kallioiden onkaloista.

Vene sukelsi pimeään käytävään valtaistuinsalin edessä. Vanhan miehen suora vartalo korkealla keulassa mustankiiltävien kallioiden välissä tummui tummumistaan, seipään iskut sekottuivat putousten korviasärkevään pauhinaan. Tuskin näki enää mitään. Nepo kallistin Marinan puoleen ja otti hänen kätensä.

— Ah, sanoi tämä kuin loukkaantuneena, mutta ei vetänyt kättään pois. Nepo puristi sitä onnellisena omiinsa tietämättä mitä sanoa; hänestä tuntui kuin kaikki olisi jo ollut sanottu, ja hän puristi kerta toisensa perästä tuota kylmää, elotonta kättä kuin pusertaakseen siitä esiin ajatuksen, lauseen, sanan. Hänen mieleensä välähti jotakin. Pitäen vasemmalla kädellään Marinan kädestä kiersi hän oikean tämän vyötäisten ympäri. Marina vetäytyi pois ja heittäytyi eteenpäin.

— Hiljaa, piru vie, ärjäisi veneen ohjaaja.

Ei kuullut, ei nähnyt enää mitään. Yhtämittainen pauhina tunkeutui tuskallisena puserruksena otsaan ja rintaan.

Nepo hellitti otettaan. Hän ei käsittänyt Marinan torjuvaa liikettä. Hän alkoi puhua. Oli kuin hän olisi puhunut pää virran sisässä, mutta hän puhui huumautuneena kaikesta huolimatta. Ja hän tunsi Marinan vartalon riuhtovan itseään. Se sai hänet värähtämään nautinnosta, ja hän levitti ahnaasti sormensa, kuin likainen elukka käpälänsä, elukka, joka pimeydestä saa rohkeutta, levitti sormensa himoiten sulkea koko tuon hekumallisen olennon niiden sisälle, lävistää vaatteet ja siten päästä koskettamaan elävää, pehmeää lihaa. Marina oli heittäytynyt taaksepäin sokean raivoisana tahtoen ruhjoa palasiksi tuon käsivarren, joka ärsytti häntä kuin ruoska, ja hän kääntyi Nepoon päin haukkuakseen tätä, vaikka toinen ei voinut kuulla eikä nähdä mitään. Vesi, tuuli ja kalliotkin huusivat sata kertaa kovemmin. Ne musersivat vihallaan ja äärettömällä tuskallaan pienet, kurjat ihmistunteet, musersivat ja heittivät sanat sekasortoisina pois kuin tomuhiutaleet. Raaka, väkivaltainen luonto tahtoi yksin puhua. Nepo tunsi Marinan lämpimän rinnan puristuvan kokoon ja laajenevan huohottaen hänen kätensä alla, hän luuli erottavansa sanoja tuossa pauhinassa, kuin heikon ihmisäänen, ja kuvitteli kuulevansa lemmen sanoja, ojensi huulensa etsien hänen huuliaan, hengittäen pimeyttä ja tuoksuvaa, pyörryttävää lämpöä.

Silloin voimakas seipään isku kuljetti veneen pimeän käytävän viimeisestä käännöksestä hämärtävään, vihertävään valoon, joka näytti kohoavan läpikuultavasta vedestä. Nepo ei ehtinyt nähdä Marinan kasvoja. Veneenohjaaja oli kääntynyt häneen päin. Nepo laski kiireesti Marinan vapaaksi ja oli katselevinaan ylös. Vanha venemies oli laskenut veneen kalliota vastaan iskien sauvansa rautakärjen vastapäiseen kallioon ja teki suurenmoisia liikkeitä kädellään näyttääkseen vuorten onkalolta ja muodottomia kyttyröitä.

— Erittäin kaunista! huusi Nepo.

Kaaron vei käden korvalleen tehden etusormellaan kieltävän merkin, heilutti sitten ojennettua käsivarttaan ja nyökkäsi päätään kuin luvaten jotakin vieläkin kauniimpaa ja alkoi meloa eteenpäin sauvoineen.

Marina kalpeana, yhteenpuristetuin huulin, valkeaan hartiahuiviin kääriytyneenä oli kuin syntinen sielu, joka on paennut helvetin virtojen varjoihin puoleksi vihoissaan, puoleksi hämmästyksissään.

Valtaistuinsali aukeni heidän eteensä kuin kullanhohtoinen, vihertävä näky, suurine, muodottomine kupoleineen, keskellä musta kallionmöhkäle, kuohuvat virrat sen ympärillä ja kiehuva vesihauta pärskyen pitkin ryhmyisiä vuorenseinämiä; vene luikahti oikealle erääseen tyynten vesien altaaseen ja pysähtyi. Kuin jättiläismäinen verho putosi kiviseinä ylhäältä alas muodostaen portaat ja suojellen osaksi allasta vesien pauhinalta. Täällä voi vielä kovaan puhuen ymmärtää toisiaan. Veneenohjaaja kysyi Marinalta, miellyttikö Orrido tätä ja lisäsi hyväntahtoisen säälivästi hymyillen, että se ylimalkaan miellytti herrasväkeä. Hän puolestaan ei löytänyt siinä muuta hyvää kuin forellit ja sanoi niitä näkyvän usein juuri tässä paikassa ja käski heitä katsomaan veteen, jos jokin puikahtelisi sen pohjassa.

Nepo sattui kääntyessään hipaisemaan Marinan poskea.

— Älkää koskeko minuun, sanoi tämä tylysti, häneen katsomatta.

Nepo arveli näiden sanojen johtuneen julkeasta päivänvalosta eikä välittänyt niistä sen enempää kuin että tiuskaisi veneenkuljettajalle:

— Mitä forellisi meihin kuuluvat, senkin hölmö? Lähtekäämme!

Hänen käytöstapansa alempia kohtaan oli huonostikasvatetun aatelisnulikan hävyttömyyttä, ja Nepo oli jo saanut läksytyksensä Torinossa eräältä kahvilan tarjoilijalta ja olisi nyt voinut saada vieläkin pahemman Kaaronilta, jos tämä olisi kuullut muutakin kuin viimeisen sanan. Työnnettyään siis veneen takaisin virtaan soutaja meloi sen isoon luolaan aivan valtaistuimen vierelle, jossa vesi oli tyynempää, ja alkoi taas mykkiä opastuksiaan tehden osoittaa ympärilleen. Kädenliikkeillään hän antoi ymmärtää, että voi nousta tuon kallionmöhkäleen päälle sekä mennä ulos eräästä vuoren halkeamasta. Marina lennätti huivinsa taaksepäin, hyppäsi seisomaan veneen penkille, torjui hämmästyneen venemiehen avun ja astuen kallionkielekkeelle ponnahti parilla otteella ylös sen laelle. Sieltä hän viittasi käskevästi Nepoa seuraamaan itseään. Nepo seisoi suorana veneessä, tunnusteli epäillen kiveä ja katsoi kulmainsa alta Kaaroniin. Tämä tuli ja nosti hänet ylös kalliota vastaan, jakun Nepo raappien käsineen ja jalkoineen oli päässyt siihen kiinni, sysäsi venemies hänet kämmenillään ylös.

Kallion halkeamasta ryntäsi vesi hurjasti sisään päivän valaisemana ja murtui valtaistuimen takasivua vastaan kahdeksi kuohuvaksi suihkuksi. Tästä pääsi ulos pitkää ja kapeaa lautaa pitkin, joka oli heitetty vedestä ulkoneville kiville. Forellinkalastajat käyttivät tuota tietä.

Marina lähti Nepon seuraamana kulkemaan lautaa pitkin annettuaan ensin veneen ohjaajalle merkin, että tämä odottaisi. Orridosta ulostullessa avautui eteen vakava maisema, ja se olisi voinut näyttää jylhältäkin siitä, joka ei noussut sinne luolien sisältä. Virta ryntäsi alaspäin loistaen auringon valossa kuin hopealangoista tehty verkko suurine, epäsäännöllisine silmuineen, pauhaten kahden eteenpäin työntyvän, puoleksi paljaan, puoleksi repaleisen, vihreän nurmen peittämän kallionkielekkeen välissä, jotka melkein yhtyivät toisiinsa virran yllä. Marina kiipesi muutamia kääpiömäisiä marjakuusia kohti, jotka mustine lehvineen nuoleksivat Orridon aukossa seisovaa isoa kiveä, mihin kosken jyrinä kuului hillittynä pauhuna. Jalka luisui yhtä mittaa tuolla jyrkällä rinteellä, jonka varjossa kasvava heinä oli alituisen kasteen kostuttamaa. Minkäänlaista polkua ei ollut, vain muutamia jalanjälkiä näkyi punertavassa maassa. Nepo kiipesi vaivalloisesti tarttuen käsin ruohotukkoihin. Vähän matkan päässä Marinasta hän pysähtyi henkäisemään.

— Jääkää sinne, huusi hänelle Marina, — teillä on enemmän rohkeutta pimeässä.

— Nyt en sitten missään tapauksessa pysähdy, sanoi Nepo, — se on varma.

— Pysähtykää!

Nepo pysähtyi synkännäköisenä ja levottomana. Ensin hän oli luullut, että Marina oli halunnut keskustella ilman veneenohjaajan kiusallista läsnäoloa. Nyt hän ei enää ymmärtänyt mitään. Hän oli sydämessään harmistunut Marinaan, mutta siitä huolimatta häneen oli tunkeutunut muutama minuutti sitten uusi tunne, tai paremmin sanoen aistimus.

Pienestä, sametinpehmeästä kädestä, lämpimästä, huohottavasta rinnasta, jota hän oli puristanut, oli hänen vereensä tunkeutunut hänelle hyvin tavaton hämmennys, häneen, jolla oli tapana sanoa olevansa palvelustyttöjen kanssa mies ja hienojen naisten seurassa enkeli.

Hetken molemmat olivat vaiti.

— Te siis tahdotte? kysyi Marina.

— Ah, vastasi Nepo ojentaen käsivartensa.

Uusi äänettömyys.

— Minkätähden tahdotte sitä?

— Mikä kysymys, hyvä Jumala!

— Eikö totta, sanoi Marina hymyillen. — Te olette oikeassa.

Ja hän katsoi Nepoon tiukasti läpitunkevalla katseellaan, jonka hän sai vaihtumaan mielensä mukaan, ja sanoi kovemmalla äänellä:

— Mutta minä en rakasta teitä!

— Ah, sieluni! sanoi Nepo kuullen väärin ja kiiveten aina hänen luokseen.

Marina otti ihmeissään askeleen taaksepäin.

— Minä en rakasta teitä! kertasi hän.

Nepo kalpeni, mykistyi ja puhkesi sitten matalalla, ärtyisellä äänellä sanomaan:

— Ette rakasta minua? Kuinka ihmeessä ette rakasta? Viisi minuuttia sitten tuolla pimeässä luolassa...

— Tuntuiko teistä siltä?

— Mutta, hyvä Jumala, jos tuo vene osaisi puhua!

— Niin se puhuisi pahaa teistä. Te olette erehtynyt: en rakasta teitä.

Nepo katsoi häntä ylöskohotetuin kulmakarvoin ja puoliavoimin huulin.

— Mutta siitä huolimatta suostun, sanoi Marina.

Nepolta pääsi tuhahdettu: ah, hänen muotonsa muuttui ja hän ojensi kätensä Marinaa kohden.

— Se siis riittää teille? kysyi Marina.

Nepo tahtoi vastaukseksi syleillä häntä, mutta Marina työnsi nopeasti päivänvarjon hänen rintaansa kohti.

— Laskeutukaa heti alas, sanoi hän. — Veneenohjaaja voi mennä tiehensä. Minä en tule teidän kanssanne, kierrän Orridon ulkoapäin. En, en tule. Tekö minun kanssani? En huoli teitä. Menkää. Ettekö ole tyytyväinen? Sanokaa neiti Steineggelle ja pojalle, että odottavat minua sillalla. Te toiset, menkää edeltä. Älkääkä odottako meitä veneen luona. Älkää edes odottako meitä päivälliselle. Kun tulette kotiin, niin puhukaa vain äidillenne ja enolleni. Heti, ennenkuin minä palaan. Menkää.

Mutta Nepo ei millään tahtonut mennä. Hän rukoili suudelmaa — turhaan; pieni, sametinhieno käsi, jopa puvun lievekin kiellettiin hänen huuliltaan.

Hän tarttui päivänvarjoon ja suuteli sitä; sekin oli Marinan olemuksen tuoksun täyttämä. Vedet ja puiden lehvät nauroivat hänelle; ja hän meni samalla kerta tyytyväisenä ja tyytymättömänä, sumean aistihuuman kiihoittamana, joka ei ole aivan kokonaan halveksittava, sillä ainakin jonkin kerran se panee jokaiseen sieluun elämänkiihkoa, tuon päivän kestävän, synkän kukan.

Kun Marina saapui sillalle, oli Edith jo Ricon kanssa odottamassa häntä siellä. He kulkivat ääneti aamulla kulkemaansa tietä aina vanhalle kivelle saakka, johon oli, asiaan kuuluvine nuolineen, kirjoitettu: Vuorille. He kääntyivät pienelle polulle, joka vei C:n yläpuolella olevan kaihon ja toisten ruohoisten rinteitten välissä olevalle kukkulalle.

He olivat jo melkein kukkulan lähellä, kun Marina kulkien Edithin edellä pysähtyi ja sanoi äkkiä:

— Tiedättekö? Olen ollut rehellinen.

Edith ei ymmärtänyt eikä vastannut. Hän ei pannut merkille sitä kuumeista kiihkoa, joka värisi Marinan äänessä ja kiilui hänen silmissään. Hän oli kokonaan vaipunut ihailemaan laaksoa yhä laajenevien näköalojen, vihreitten ja sinertävien huippujen aaltoillessa hänen ympärillään. Karjalaitumilta kuului kellojen yhtämittainen, värisevä ääni ja purojen terävät ja vakavat soinnut niiden juostessa salaisten, pienten laaksojen pohjissa ja niittyjen ruohikossa, josta ne hypähtelivät väliin tielle, ja paetessa toiselta puolelta toiselle. Hän astui hitaasti katsellen puhdasta taivasta monien loistavain vuortenhuippujen yläpuolella, vastapäätä vinosti paistavaa aurinkoa, johon ne kaikki näyttivät katsovan kuin yhtyneinä johonkin suureen aatteeseen tai ylevään, sanattomaan rukoukseen. Hän huokasi ja tunsi sydämeensä laskeutuvan varjon, täynnä noiden vuorten mykkää henkeä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka voi ajatella muuta. Nyt hän ei tuntenut enää niinkuin aamulla Marinan kiusallista läsnäoloa — hän oli vapaa. Vuoren kukkulalle päästyään hän sanoi katsellen uutta maisemaa, joka avautui hänen eteensä:

— Se on kuin runoutta.