Part 25

Tullessaan käytävään don Innocenzo huomasi sen pimeäksi. Kuljettuaan muutaman askeleen seiniä pitkin hän eksyi oikeasta suunnasta ja pysähtyi, aikoen palata takaisin etsiäkseen kynttilää, mutta jäi kuuntelemaan. Ylhäältä kuului ajoittain huutoja, valituksia ja sanoja, mutta hän ei voinut ymmärtää niitä. Kuitenkin hän tunsi donna Marinan äänen. Kukaan ei vastannut. Kiireisiä askeleita kaikui käytävän katolla, sitten taas kaikki oli hiljaa. Don Innocenzon ympärillä, edessä ja takana vallitsi syvä äänettömyys. Mitä tuolla ylhäällä tapahtuikaan? Huudot ja valitukset alkoivat taas. Tuskan hetkiä, jolloin talon sisukset vaikenevat tyhjinä elämästä, jolloin typerryksen sekainen levottomuus ja sekasorto valtaa johdottomat jäsenet! Don Innocenzo, joka oli seisonut tyynenä kuoleman edessä, tyynenä Marinan kaamean ilmestyksen edessä, hämmentyi nyt.

Nopeat askeleet kaikuivat käytävän katolla, sitten portailla ja tulivat alas käytävään.

— Valoa! huusi don Innocenzo.

— Ah, herra! huudahti alastullut juosten suin päin pimeään.

Kirkkoherra tunsi Ricon ja kutsui häntä turhaan luokseen, näki edessään heikon valon välähtävän ja häviävän, kulki umpimähkään eteenpäin ja työnnettyään erästä ovea joutui pylväskuistille.

— Oh, herra kirkkoherra! huudahti Rico, joka oli jo livistämäisillään toiselta puolelta.

Kello saattoi olla kaksi. Ilma oli viileä. Taivas oli uudelleen peittynyt surumielisen vaaleihin pilviin vielä näkymättömän kuun ja vaikenevan veden peilin välillä.

— Tule tänne! sanoi pappi. — Minne menet?

— Menen hakemaan lääkettä.

— Mikä on?

— Kuulkaa!

Huudot alkoivat taas tällä hetkellä yhä selvempinä. Don Innocenzo kurkotti kuistikon kaiteelta ja katsoi ylös oikealle, jossa hän näki yläkerran nurkkaikkunan valaistuna. Ääni tuli sieltä. Nyt ne tuntuivat olevan nuhteita, kirouksia, sitten taas valituksia, ja lopuksi vallitsi taas kamala hiljaisuus.

— Se on donna Marina, sanoi Rico hiljaa. — Hän on kuin hullu. Lääkäri ja herra Silla ovat myöskin siellä ylhäällä. Ja hän sanoo vaikka mitä herra Sillalle.

— Eikö siellä ole ketään muita?

— On, siellä on minun äitini. Myöskin neiti Fanny oli siellä hetken, mutta pakeni tiehensä.

— Ja mitä sinä menet hakemaan?

— Tiedänkö minä itsekään sitä? Herra tohtori sanoi jonkin nimen kuin koralli. Ja käski minun hakemaan Battistin Luisaa häntä hoitamaan.

Don Innocenzo otti kirjeen taskustaan ja antoi sen pojalle.

— Vie se, sanoi hän, — herra Sillan huoneeseen, ja menkäämme sitten yhdessä.

Myöskin palatsin toisessa siivessä alkoi nyt hillitty levottomuus. Useammasta kuin yhdestä ovesta välähti valo ja kuului supatusta. Kellojen nyörit värähtelivät ja hypähtelivät kärsimättömästi ja niiden kaikuva, käskevä sointu kuului kauaksi. Portailla don Innocenzo ja Rico tapasivat Momolon, joka laskeutui alas kynttilä kädessä.

— Taidetaan lähteä! sanoi hän.

Toiset eivät vastanneet.

Tultuaan ulos palatsista lähti Rico juoksujalkaa asialleen, ja kirkkoherra kulki hitaasti katsellen suuria, miettiväisiä sypressejä. Portilla hän tapasi Steineggen. — Te täällä? sanoi hän.

— Kuulin sielukellojen soivan, vastasi Steinegge liikutettuna. — Oh, tämä on todella suuri suru! Minun pitäisi itkeä tuota miestä!

Hän syleili ja suuteli don Innocenzoa tukahduttaen nyyhkytyksensä ja sanoi sitten kiireesti:

— Voikohan mennä eteenpäin? Oletteko nähnyt herra Sillaa?

— Ehei! sanoi don Innocenzo. — Nähnyt, totta totisesti! Ja hän kertoi Steineggelle äskeisen pitkän kohtauksen ja mitä oli kuullut Ricolta.

Steinegge kuohui ja puhkui eikä antanut don Innocenzon lopettaakaan, vaan lähti menemään tarmokkain elein kuin sanoen: Menenpä minä! Hän astui palatsiin juuri, kun puutarhuri tuli ulos kovalla kiireellä edes tuntematta häntä.

Portaita ylös mennessään hän tapasi Fannyn, joka tuli itkien alas Catten kanssa toistaen yhä:

— Oh, en ymmärrä mitään; tahdon pois!

— Pääsette, pääsette, vastasi Catte, — mutta hiukan kärsivällisyyttä, herran siunattu. Tahdotteko jättää emäntänne tuollaiseen tilaan?

— Oh, en tiedä, tahdon pois!

— Pyhä äiti, millaista elämää! sanoi Catte Steineggelle, joka vetäytyi käsipuuta vastaan laskeakseen heidät ohitseen ja katsoi heitä silmät pyöreinä. Hän oli kysymäisillään jotakin, kun kreivitär Fosca huusi ylhäältä:

— Ohoi, tuo Momolo!

— Heti paikalla, teidän Ylhäisyytenne! vastasi Catte laskeutuen kiireesti alas ja vetäen Fannya mukanaan. Steinegge nousi kiireesti ylös.

— Momolo, sanoi kreivitär, luullen Steineggeä palvelijakseen, — mahtoiko tuo ymmärtää oikein, häh? Rattaat tai kiesit kello kuudeksi! Ah, tekö se olettekin! Suokaa anteeksi, rakkahin.

— Matkustaako rouva kreivitär?

— Matkustan, matkustan, ja kirottu se päivä, jolloin tulin!

Nepo kutsui äitiään salin ovelta. Hänen takanaan näkyi Mirovich pöydän ääressä, lamppu, mustepullo ja kaksi suurta paperiarkkia edessään. Kreivitär astui saliin, ja ovi suljettiin Steineggen nenän edessä. Pylväskuistikolla hän tapasi Vezzan nojautuneena järvenpuoliseen kaiteeseen ja lähestyi hattu kädessä häntä, mutta tämä, tuskin häneen vilkaistuaan, viittasi häntä vaikenemaan ja käänsi päänsä toisaallepäin kuunnellen.

Kuului pitkä, heikko vaikerrus.

— Donna Marina? kysyi Steinegge.

Toinen ei vastannut, vaan kuunteli yhä. Mitään ei enää kuulunut; silloin hän kuin unesta havahtuen alkoi puhua nopeaan:

— Hirveitä asioita, tiedättekö. Onko teille kerrottu?

— Kyllä, kyllä, herra kirkkoherra sanoi minulle jo jotakin.

— Oh, ette voi kuvitellakaan tuota hetkeä! Katsokaa!

Vezza kuvasi koko kohtauksen puoliääneen ja keskeyttäen kertomuksensa silloin tällöin kuunnellakseen.

— Kun tulin asianajaja Mirovichin kanssa ulos, tiedättehän, Salvadorien asianajajan, sanoi hän sitten, — tapasin käytävässä donna Marinan kamalien kouristuksien vallassa. Hän ei huutanut, sillä hän puri hampaineen tuon toisen pukua rinnasta, mutta hän voihki. Kutsuttiin lääkäri, kamarineiti ja puutarhurinvaimo. Suurella vaivalla he saivat hänet kannetuksi portaita ylös voimatta avata hänen suutaan. Sitten en tiedä enää mitään varmaa, kiivas hourailu jatkui. Nyt hän on luonnollisesti rauhallisempi, mutta vielä hetki sitten kuului huutoja ja sekavia rukouksia ja kirouksia. Ja aina hän puhui tuolle toiselle. Hän on siellä, tuo toinen, voitte arvata! Ei kertaakaan hän ole tullut alas. Oh, tuntuu aivan uskomattomalta! Etenkin kun ajattelee kohtausta tässä pylväskuistikolla vuosi takaperin. Kesken kaiken, tiedättekö, että tänä yönä, kun Cesare-vainaja sai viimeisen kohtauksensa, olivat nuo kaksi yhdessä?

— Olivatko he yhdessä?

— Yhdessä, yhdessä! Fanny oli tavannut heidät makuukamarissa.

— Oh! huudahti Steinegge viskaten pois hattunsa ja jääden kädet levällään seisomaan.

— Yhdessä! kertasi Vezza hetken vaitiolon jälkeen. — Ja sinä samana hetkenä tiesivät sen jo kaikki.

— Komendööri, sanoi Nepo kuistikon toisesta päästä, — tahtoisitteko olla hyvä!

Komendööri meni ja palasi muutaman minuutin perästä. — Mikä sekasorto! Tiedättekö, että he matkustavat?

— Kutka? kysyi Steinegge hajamielisenä.

— Salvadorit, kello kuusi. Mitä tehdä? Heti onnettomuuden tapahduttua kreivi Nepo aikaa tuhlaamatta etsi ja löysikin testamentin, joka on omakätisesti kirjoitettu ja päivätty kaksi viikkoa sitten. Novaran hospitaali perii kaiken. Salvadorien vuoksi tulee ehkä riitaa, sillä perijä määrätään myymään Lomellinnan tila, jonka kauppahinnasta maksettakoon kahden vuoden kuluessa kolmesataakaksikymmentätuhatta liiraa, jotka, sanoo testamentti, lahjoitan serkulleni Nepomuceno Salvadorille Veneziasta. Donna Marinalle ei mitään. On sitten lukemattomia lahjoituksia. Cesare on todellisena gentlemannina muistanut kaikkia. On siinä teillekin elinkautinen eläke. Minä olen testamentin toimeenpanija. Muuten on aivan luonnollista, että Salvadorit menevät, heidän arvolleenkaan ei enää sopisi jäädä tänne. Kreivi olisi tahtonut nostaa melua, aikaansaada kaksintaistelun, kukaties, mutta antoi kuitenkin vaikuttaa itseensä ja luopui siitä ajatuksesta.

Catte tuli pyytämään, että komendööri menisi vielä kreivittären luokse. Steinegge jäi yksin.

Hän ei milloinkaan ollut ollut mikään suuri herra, Steinegge-parka, kuitenkin jonkin unelman oli hänkin uneksinut puolensataisen elämänsä aikana, jonkin pienen unelman isänmaan vapaudesta ja perheonnesta. Hänen viimeinen nöyrä ja vaatimaton unelmansa oli ollut että hänen vaimonsa paranisi ja että hän löytäisi leipänsä Elsassissa; ja kun kohtalo oli pyyhkäissyt pois häneltä tämänkin, ei hän ollut enää uneksinut.

Tai paremmin sanoen, hän ei ollut uskonut uneksineensa, sillä nyt, katsellessaan järveä palatsin kuistikolta ja tuntiessaan sydämensä niin haikeaksi, hän ymmärsi, että eräs toinen toive oli syntynyt siellä aivan itsestään, hänen tietämättään, särkynyt sinne ja teki nyt kipeää. Kuka olisi voinut uskoa, että Silla kykeni teeskentelemään tuolla tavoin? Hän päätti odottaa tätä.

Marinan huoneesta ei kuulunut enää mitään ääniä; koko se palatsin siipi oli mykkä. Toiselta puolelta kuului vielä usein ovien pauketta ja kellojen kilinää. Yhtä mittaa avattiin kuistikon ovea ja kutsuttiin hiljaa väliin yhtä, väliin toista. Ei kukaan vastannut, jokin pää pilkisti esiin, sitten ovi sulkeutui taas hitaasti. Jotkut naisten äänet kohosivat väliin kovaäänisiksi, mutta ne vaiennettiin heti. Askeleita risteili pihan hietikolla, nousi ylös portaita; ylhäällä viinitarhan poluilla huudettiin ja väliin naurettiinkin. Onneksi Salvadorien matkatavarat oli jo pari päivää sitten pakattu ja kreivitär kannatti ne nyt alas puutarhurin asuntoon.

Steinegge, seisoen kuistikolla viimeisen lännenpuolisen kaaren alla selkä järvelle päin, käsivarret ristissä rinnalla odotti kauan, tuijottaen oveen, josta toivoi Sillan tulevan.

Vihdoinkin hän kuuli kahden henkilön askeleet käytävässä. Hän kuunteli henkeään pidättäen: he eivät puhuneet. Ovi avautui.

— Siis olemme selvillä, tohtori, sanoi Silla. — Kertokaa, missä vakavissa olosuhteissa minun on täytynyt antaa apuani; kertokaa millaisessa lainauksen ja herpaantumisen tilassa hän nyt on, ja jos joku kysyy minua, niin pyydän teitä vastaamaan nimessäni, että vielä tunnin ajan minut löydetään täältä kuistikolta.

Ääni oli synkeän kylmä. Joku palasi tulen kanssa takaisin, lääkäri kulki kuistikon poikki, ja Silla astui sinne hänen jälkeensä.

Steinegge meni häntä kohden.

— Herra Sillä! sanoi hän.

Toinen ei vastannut, ei edes kääntynyt katsomaan häneen, vaan meni pihanpuoliselle kaiteelle ja jäi nojaamaan siihen.

Steinegge otti toisen askeleen.

— Herra Silla, ettekö tunne enää minua?

Äänettömyys.

— Aa, jos niin on, niin hyvä!

Hän palasi entiselle paikalleen ja vaikeni katsoen Sillaa, joka ei liikahtanutkaan.

— En tiedä, en luulisi ansainneeni tätä.

Ei mitään vastausta.

— On katkeraa, herra Silla, tulla kuin ystävä ja saada tuollainen vastaanotto. Tahdoin vain sanoa teille, etten olisi toivonut näkeväni teitä koskaan enää täällä; ja nytkin tahtoisin mieluummin nähdä rehellisen pyssynsuun rintaanne vastaan, Jumala paratkoon! Olin tullut tänne sanoakseni teille näitä ja eräitä muitakin asioita, mutta koska ette tahdo kuunnella minua, niin menen. Hyvästi!

Ja hän lähti. Silloin Silla, päätään kääntämättä, sanoi hänelle kylmästi:

— Sanokaa tyttärellenne, että pidin sanani ja vajosin pohjaan asti.

— Minun tyttärelleni?

— Niin, ja nyt menkää. Menkää, menkää, menkää! kertasi Silla äkkinäisen kiihkoisasti, kun hämmästynyt Steinegge palasi hänen luokseen. Tämä kumarsi alistuen päätään ja lähti.

Kaksi lyhtyä ja hiljainen kulkue meni pihan poikki. Heti sen jälkeen komendööri tuli ilmoittamaan Sillalle, että Salvadorit olivat menneet alas puutarhurin asuntoon odottelemaan hevosta ja että, jos Silla haluaisi, antaisi hän tälle tiedoksi erään kreivin määräyksen, joka koski Sillaa.

Ovi sulkeutui heidän jälkeensä, pylväskuistikko jäi tyhjäksi.

V. KELVOTON ELÄMÄÄN.

Aamu alkoi sarastaa Alpe dei Fiorin suurten, surumielisten, sumun peittämäin kivilohkareiden takaa, paljasti sen korkeat, harmaat huiput metsävaipoissaan, lännen kaukaiset, sateenverhoamat kukkulat ja lyijynharmaan järven. Järvellä ei vielä satanut. Lehtikään ei liikahtanut viikuna-, mulperi- ja oliivipuissa, jotka rannan niityillä riiputtivat oksiaan kuolleen järven ylitse, ja niiden samoinkuin jonkin matalan mökin seinän ja pensaikkoisten kivien kuvat vaikenivat mykkinä järven pinnassa. Mutta lännestä läheni sade kuin laajeneva, vino verho, joka riippui taivaasta maan päälle. Niittyjen poppelit tunsivat väristen sen lähenevän. Myöskin järvi alhaalla alkoi värähdellä, ja sen pinnalle syntyi pieniä, tummia läiskiä, jotka juoksentelivat eteenpäin, leveten nopeasti ja yhtyen yhteen ainoaan rypytettyyn raitaan pieniä, vapisevia aaltoja, jotka levenivät hiljaa, viuhkamaisesti ja riensivät loiskimaan rantoja vastaan. Noissa autioissa rannoissa ja itse järvessäkin, joka tuntui ikiajoiksi olevan erotettu maailmasta ja auringosta, vallitsi jonkinlainen hiljainen, salaperäinen hartaus, täynnä vakavia mietteitä ja hiljaisia, tuttavallisia puheluja, kuin luostarin rauha, jossa ilma ja kivet kertovat korkeista mysteerioista ja salaisista intohimoista.

Kukkulat hävisivät sateen valkean verhon taakse, jota vastaan niittyjen poppelit tummina piirtyivät, muuttuen nekin toinen toisensa perään vähitellen harmaiksi ja häviten kuin haamut, päivää paeten. Sillävälin pienet aallot liikkuivat eteenpäin ja vyöryivät tiukkoina riveinä palatsia kohden. Nyt ne jo loiskien löivät sen seiniä nousten uteliaina humisten sisälaiturille. Ei ainoakaan ääni vastannut niille. Läntisessä siivessä kaikki ikkunat olivat kiinni, mutta toisessa siivessä suurimmaksi osaksi selkosen selällään. Mutta silti ei sielläkään kuulunut ääntä eikä näkynyt elonmerkkiä, vaikkakin sisällä puhuivat avonaisten vuoteiden sekasorto, aukivedetyt laatikot ja järjettömästi huoneiden keskelle asetetut tuolit ja vaikkakin toisen kerroksen ikkunaan ilmestyi kivettynyt ihmismuoto, aamun sarastustakin kalpeampi.

Heti erottuaan Vezzasta, joka oli ilmoittanut hänelle eräistä säädöksistä kreivin testamentissa, oli Silla tullut ja heittäytynyt ikkunalautaa vastaan. Nyt hän tiesi, ettei Marinaa edes mainittukaan testamentissa ja että kreivi oli lahjoittanut Sillalle tämän äidille kuuluneet huonekalut, kirjearkun ja kymmenentuhatta liiraa palkkioksi tämän viime vuonna alkamasta tieteellisestä teoksesta, jota säädettiin jatkettavaksi, milloin ja miten Silla parhaaksi katsoi. Mutta hän ei ajatellut tätä; hän katseli vain, kuinka päivä teki hitaasti tuloaan, katseli sateen ja aaltojen lähenemistä. Hänen silmänsä eivät nähneet oikein hyvin, hän tunsi päänsä lyijyäkin raskaammaksi ja rintansa tyhjäksi tunteista. Miettien halpamaisen tekonsa kunniattomuutta, hän tunsi synkän pakon edessään yhtyä Marinaan, oli tämä sitten hullu tai ei. Ja hän tunsi itsensä rauhalliseksi aina sydämensä pohjaan asti. Taivas, järvi ja lähestyvä sade neuvoivat häntä nukkumaan. Suljettuaan ikkunan hän heittäytyi pukeissaan vuoteelle. Se tuntui hänestä pöyheämmälle ja pehmeämmälle kuin koskaan ennen, tyynyn kangaskin oli kuin hyväily poskea vastaan, hän halusi nukkua ja unohtaa, ja hän nukahtikin ja näki silloin edessään tuntemattoman miehen, joka katseli häntä.

Tuo outo mies katseli häntä rauhallisesti jonkin aikaa, kohotti sitten hartioitaan ja kulmakarvojaan ja ojentaen avattuja käsiään pudisti päätään kuin sanoakseen: siitä et pääse. Silla luuli ymmärtävänsä maailman luonnollisemmalla tavalla: tuo teki liikkeitä, koska kuollut ei voi puhua. Ja pian hän tunsikin tämän erääksi vanhaksi perheensä ystäväksi, joka viisitoista vuotta sitten oli tehnyt itsemurhan. Hän tunsi tämän korkean, kaljun otsan, paljaan, terävän leuan suoran kauluksen ja mustan kaulaliinan, jossa oli vielä malakiittinen kravattineulakin. Samalla hän ihmetteli ettei ollut tuntenut tätä, pitihän hänen tietää, että se tulisi. Ja aave, lukien hänen ajatuksensa, hymyili hänelle. Tuo hymyily paljasti Sillalle toisen asian. Hän näki erään ajatuksensa salaisen kulun aina nuoruutensa ensi päivistä tähän hetkeen asti. Se oli alkanut suloisesta haikeamielisyydestä, jonkin kaukaisen isänmaan epämääräisestä toiveesta, oli sitten muuttunut ohimeneväksi aavistukseksi, sitten salaperäiseksi, elinvoimaiseksi epäilyksi, jota vastaan hän taisteli. Se oli kuin hidas, kauhea tauti, joka sisällämme jäytää. Näemme sen nimen ajatuksissamme, mutta emme tahdo sitä tunnustaa; se kävi vihdoin tahtoakin voimakkaammaksi, tuli kumoamattomaksi todisteluksi ja painavaksi tuomioksi, joka sopi näihin kahteen sanaan: _Kelvoton elämään_. Silla näki nuo sanat selvinä, aave hymyili yhä lähestyen häntä silmät levällään ja alkaen painaa hänen päällään, jäätäen hänen luunsa ja sulkien hänen hengityksensä. Kun se pääsi sydämeen asti, ei Silla nähnyt eikä kuullut enää mitään.

Hänestä tuntui vain, kuin hän olisi herännyt, tunsi äärettömän suloisen tunteen ja sanoi itsekseen: tämä ei ole enää unta. Hän oli toisessa maailmassa, jossa oli vähemmin valoa, mutta rauha ja hiljaisuus ympärillään. Suullaan liikkumatonta veden pintaa vastaan hän katseli siihen ja näki siinä ylhäällä taivaalla kulkevan sateisen aamunsarastuksen värisen pallon kuvan ja sanoi kerta toisensa jälkeen itselleen: kas, tuolla se on! olen poissa siitä, olen todellakin poissa tuosta kovin surullisesta maailmasta! Ja hän tunsi syvää ja hellää onnea, niinkuin unessa tuntee rakkauden. Mutta yht'äkkiä näytti hänestä, ettei tuo sateisen aamunsarastuksen värinen pallo kulkenutkaan enää eteenpäin, vaan suureni nopeasti, luonnottoman isoksi. Sanomaton kauhu valtasi hänet, ja hän heräsi.

Hän näki edessään avonaisen ikkunan lävitse leveän, valkean juovan ja nosti kauhuissaan päätään yhä uneksien. Kun hän vihdoinkin selvisi ja istuutui vuoteelleen, tunsi hän vähitellen, kuinka hänen sydäntään pakotti, hänen päänsä oli raskas kuin lyijy ja jäsenensä jäykistyneet kylmästä ja kosteasta ilmasta, joka tunki sisään ikkunasta; puoliääneen hän sanoi itsekseen kuin vastaten omalle unelleen: se on totta, kuolla, muuta neuvoa ei ole; nukkua yhä. Nukkua, nukkua!

Hänen päänsä yläpuolella Guercinon intohimoinen enkeli rukoili kiihkeän lämpimästi hänen puolestaan, mykkänä, huutaen Jumalalle: »Kuka hänet on heittänyt tänne maan päälle? Kuka kielsi häneltä hänen sielunsa toiveen? Kuka pani, pidätti ja kuljetti hänet tietämättömänä tämän tuskallisen hetken polulle?»

Silla katsoi tahtomattaan tummaan peiliin vastapäätä vuodetta. Hän näki kalpeat kasvot ja kaksi sammunutta silmää ja ajatteli, että hän näytti nyt jo kuolleelta, muisti ennenkin useita kertoja olleensa noin kalpea aistien synkän huuman jälkeen sielunsa tuskallisessa vihassa. Nyt hänessä ei enää ollut vihaa, ei edes minkäänlaista voimaa: yksin tuo hänet vallannut kuoleman ajatuskin oli kuin väsymystä, kuin hengen hajoamista. Hän nousi vuoteelta ja meni horjuen istuutumaan pöydän ääreen, nojasi siihen kyynärpäänsä pitäen sekavaa päätään käsissään. Kuin sumun seassa hän ymmärsi, että piti toki kirjoittaa jotakin sukulaisilleen ja vuokraemännälleen, mutta ei jaksanut. Suljetuin silmin hän ponnisteli kootakseen ajatuksiaan ja pakottaakseen niiden sekasorron tyyntymään, ojensi kätensä ottaakseen kynän ja huomasi vasta silloin Ricon tuoman kirjeen. Hän katsoi siihen, mutta ei tuntenut käsialaa ja pani sen avaamatta jälleen paikalleen alkaen kirjoittaa sedälleen, ritari Pernetti Anzatille. Hän pyysi tätä keskeyttämään tavanmukaisen korkojen lähettämisen, sillä hän, Silla, kykeni nyt lahjoittamaan koko pääoman Pernettin perheelle, joka oli ollut niin ystävällinen häntä kohtaan. Ennenkuin hän käänsi lehteä, tarttui hän taas kirjeeseen ja avasi sen.

Siihen oli kirjoitettu muutamia sanoja ilman päällekirjoitusta ja päivämäärää:

»Edith S. vastaa tuntemattomalle kirjailijalle, että tämä voi tulla suureksi ja voimakkaaksi ihmisten vääryydestä huolimatta ja kohtaloakin vastaan. Edith on luvannut kuulua vain vanhalle isälleen, joka tarvitsee häntä kipeästi, mutta on vapaa kantamaan sielunsa sisimmässä nimeä, joka on hänelle rakas, sielua, joka ei vajoa koskaan, jos se rakastaa, niinkuin sanoo.»

Silla hymyili. — Nyt, nyt! sanoi hän, luki uudelleen kirjeen ja tunsi kuolevansa.

Hän veti lompakkonsa esiin sulkeakseen sen sinne, mutta pysähtyi katselemaan selviä ja solakoita kirjaimia muistellen kättä, joka ne oli kirjoittanut, ja puhdasta olentoa. Tuntien oman kelvottomuutensa, hän katui ensimmäistä ajatustaan, pani pois lompakon, sytytti kynttilän ja poltti siinä tuon kirjoituksen heittäen mustat jätteet tuuleen ja sateeseen. Hänen katsellessaan niiden lentoa alas pitkin muuria, astui eräs palvelija sisään sanoen, että komendööri halusi puhua hänen kanssaan ja odotteli häntä huoneessaan. Silla pani pois aloitetun kirjeensä ja lähti sellaisena kuin oli, tukka pörrössä ja vaatteet epäjärjestyksessä. Kello portailla löi hänen ohikulkiessaan yhdeksää.

— Täällä, sanoi komendööri, — ei yllätys jää odottamaan toista.

Silla ei tehnyt kysymyksiä. Hän odotti, että toinen puhuisi ja että tämäkin kiusa menisi pian ohitse. Mutta pyöreävatsainen kumisotilas katseli häntä tiukasti kädet taskuissa ja pää rinnalle vaipuneena.

— Mitä tehdä, sanoi hän jättäen yhtäkkiä tutkivan asentonsa. — Olen mitä vaikeimmassa asemassa. Täällä tukehtuukin kaiken lisäksi.

Hän avasi ikkunan ja heittäytyi nojatuoliin vastapäätä Sillaa.

— Mitä vaikeimmassa, kertasi hän.

Silla katsoi häneen suutaan avaamatta.

— Ja siitä huolimatta, lisäsi komendööri huoaten, — ei muu auta. Minä olen sanansaattaja, tiedättekö. Tunti sitten lähetti donna Marina kutsumaan minua.

Silla säpsähti.

— Te hämmästytte? Entä minä sitten! Mutta niin se on. Oli ehkä neljännestä yli kahdeksan, kun puutarhurin vaimo tulee herättämään minut sanoen, että markiisitar odottaa minua. Mitä ihmettä? sanon minä. Tämä kertoo hänen nukkuneen ilman minkäänlaisia lääkkeitä ja heränneen noin seitsemän aikaan rauhallisena ja täydellisesti selvänä. Hän ei vain antanut avata sälekaihtimia, vaan käski sytyttää vielä pari kolme kynttilää. Ja ensimmäiseksi hän oli kysynyt, oletteko te vielä palatsissa. Sitten hän oli antanut kertoa kaikki hourepuheensa sen jälkeen kuin...

Komendööri pysähtyi epäröiden.

— Puhukaa vain, sanoi Silla.

— Sen jälkeen kuin te olitte kantanut hänet pois Cesare-vainajan huoneesta. Ja erittäinkin... suokaa anteeksi, olitteko te nuhdellut häntä sen johdosta, mitä hän oli sanonut siellä?

— Oikeastaan en sanoin nuhdellut häntä, mutta varmasti hän ymmärsi herättäneensä minussa kauhua, koska sätti minua houreissaan.

— Hyvä, tämän teidän ilmaisemanne kauhun johdosta sanoi vaimo markiisittaren tehneen kiihkeitä kysymyksiä. Sitten hän oli noussut ja lähettänyt hakemaan minua. Ja nyt kuulkaa. Minä edellytän, että hän on yhä vielä sairas, hyvin sairas. Huonompi nyt kuin viime yönä, minun mielestäni. Suusta sen huomaa melkein paremmin kuin silmistä; suu on kuin vääristynyt. Mutta totta on myöskin se, että hän puhui minulle niin kylmästi ja rauhallisesti, että hämmästyin. Hän oli kalpea kuin ruumis, mutta vähät siitä. Hän pyysi minulta anteeksi, että oli vaivannut minua, mikä kohteliaisuus on harvinaista hänelle, sanoi sitten, että tässä hyvin omituisessa asemassa, jossa hän nyt oli, ei hänellä ollut johtoa eikä apua ja että hän tahtoi kääntyä neuvoa pyytäen minun puoleeni, joka olin hänen enovainajansa paras ystävä. Minä luonnollisestikin tarjouduin hänen käytettäväkseen. Silloin hän kysyy minulta... suokaa anteeksi, herra Silla, te olette valitettavasti sekoittunut viime yönä tapahtuneihin asioihin. Olkaa kärsivällinen, minä en tahdo ruveta teidän tuomariksenne. Älkää loukkaantuko, jos minun on pakko muistuttaa teille näitä asioita ja ehkä sanoa teille vielä toisia, jotka voivat tuntua teistä vastenmielisiltä.

— Puhukaa, puhukaa, sanoi Silla.

— Hyvä. Hän siis kysyy minulta Salvadoreista, minkä tähden he ovat matkustaneet. Minä katson häneen. Hm, sanon, sen ja sen vuoksi. Siksi, että viimeisten tapausten jälkeen he arvelivat, ettei heillä ollut enää mitään tekemistä täällä. Silloin hän näyttää hämmentyvän hiukan ja sanoo ymmärtävänsä tämän, mutta vakuuttaa olevansa täydelleen syytön, vaikkakin kaikki valitettavasti puhuu häntä vastaan. Ja sitten tuo raukka kertoo minulle jotakin, joka saattaa minut kokonaan vakuutetuksi siitä, että hän on hullu, vaarallisesti hullu, ehkä suorastaan raivohullu. Kahdeksaan päivään en ole ollut vastuunalainen toimistani, sanoo hän. Olen saanut eräältä kuolleelta ilmoituksia, jotka ovat sekoittaneet järkeni. Herra Sillakin, sanoo hän, tuntee nämä ilmoitukset.

— Se on totta, sanoi Silla.

— Ooh! huudahti komendööri hämmästyneenä. Hän ei odottanut tätä vastausta, se hämmensi hänen ajatuksensa ja herätti hänessä epäluulon, ettei tuo kalpea, pörrötukkainen mieskään huolimattomissa pukeissaan ollut aivan terve päästään.

— Se on totta, toisti Silla.

— Spiritismiäkö? kysyi komendööri.

— Ei. Mutta pyydän, jatkakaa.

Vezza oli kadottanut konseptinsa ja kesti hetken, ennenkuin hän pääsi takaisin kiinni puheensa katkenneeseen lankaan.

— Siis, sanoi hän, — hän vakuuttaa eläneensä kahdeksan päivän aikana jonkinlaisessa unenhorroksessa, jolloin hän on tehnyt suorastaan käsittämättömiä tekoja, jotka nyt surettavat häntä kovin. Donna Marina vakuuttaa välinpitämättömyyttään, jopa vastenmielisyyttäänkin teitä kohtaan huolimatta siitä, miten oli käyttäytynyt tuona aistihäiriönsä aikana, lisäten vielä, että hän toivoo minun saavan kreivi Salvadorin vakuutetuksi tästä ja pyytää minun auttamaan itseään. Mitä piti minun vastata? Että minä puolestani uskoin kaikki, mutta etten luullut olevan mahdollista saada kreivi Salvadoria uskomaan mitään. Ja sitten sanon hänelle, ymmärrättehän, ettei Fanny ole vaiennut...

Silla keskeytti hänet kiivaasti.

— Mitä siihen tulee, sanoi hän, — voin antaa teille kunniasanani...

— Hyvä, hyvä, tyyntykää. Ymmärrättehän, että siinä on joka tapauksessa kylliksi loitontamaan Salvadorit. Palatakseni takaisin markiisittareen; hän kysyi minulta ivallisesti hymyillen, tunsinko testamentin sisällön. Kerroin sen hänelle, mutta hän ei näyttänyt hämmästyvän ollenkaan. Jos minut on jätetty perinnöttömäksi, niin on se sitäkin suurempi syy serkkuni kaltaiselle kunnon miehelle olla hylkäämättä minua. Sen jälkeen hän puhuu minulle teistä, ja minun täytyy tunnustaa, hyvin järkevästi. On olemassa todellakin pakottavia syitä, joiden vuoksi donna Marina on oikeassa, ja toivon, ettette pahastu, että olen ottanut toimekseni tuoda ne perille. Olen varma siitä, että teen hyvän työn teitä kumpaakin kohtaan.

— Ettäkö minä matkustaisin? kysyi Silla kiihtyen. Komendööri ei vastannut.

— Mutta luuletteko te todellakin, että kreivi Salvador palaa, että hän ottaa itselleen sairaan ja perinnöttömän vaimon muusta puhumattakaan? Kuinka voi ottaa vakavalta kannalta tuollaisessa tilassa olevan naisen puheita! Pankaa toki käsi sydämellenne ja vastatkaa, voinko minä, joka valitettavasti olen sekoittunut tämänöisiin tapauksiin, voinko minä nyt, kun donna Marina on sulhasensa hylkäämä, osaksi minunkin vuokseni, ja köyhä, sillä omastaan ei hänellä mahda paljoakaan olla, ja hirveän sairauden uhri, voinko minä, toistan sen vielä kerran, jättää hänet ja palata maailmaan kevyin sydämin, aivan kuin ei mitään olisi ollut, vain siksi, että tuo sairas nainen herää hourailustaan ja sanoo: menkää? Mennä pois ja jättää hänet yksin peloittavan onnettomuutensa kanssa! Neuvottako te, komendööri, minulle tätä halpamaisuutta?

— Hiljaa, hiljaa, hiljaa, sanoi kommendööri hiukan loukkaantuen. — Älkäämme käyttäkö suuria sanoja ja miettikäämme vähän enemmän. Te luulette, omantuntonne mukaisesti, että teidän täytyy ruveta markiisitar Malombran suojelijaksi? En tahdo olla ankara teitä kohtaan, sillä sydämen asioissa en ole sitä koskaan ja toiseksi, kenellä voi pää olla paikallaan tällaisen yön jälkeen. Mutta selittäkää minulle, suokaa anteeksi, minkälaista suojelusta te voisitte tarjota markiisittarelle? Ajatelkaa tarkemmin, se olisi vähän vaikuttava ja vähän kunniallinen suojelus, joka saisi kaikki muut loittonemaan hänestä. Sillä markiisittarella on sukulaisia, jotka tulevat hänen avukseen, ellei rakkaudesta, niin ainakin hyvän tavan vuoksi. Minä tunnen heidät, ja olen siitä varma. Mutta teidän täytyy hävitä näyttämöltä. Ja näettehän, suoraan puhuen, ettei tässä voi edes, olla kysymystä sovittavasta avioliitosta, kun nainen itse työntää teidät luotaan, ja ennen kaikkea, nainen, joka ei ole täysin järjissään. Siis, mitä te tahtoisitte tässä tehdä? Teille ei jää muuta kuin matkustaa.

Silla taisteli ylpeästi pysyäkseen kylmäverisenä, tukahduttaakseen pienen toiveen kipinän, joka alkoi syntyä hänen sydämessään ja joka olisi voinut tuossa tukalassa asemassa hämmentää hänen arvostelukykyään.

— Kunnianne kautta, herra Vezza, sanoi hän, — luuletteko tämän neuvon olevan hyvän?

— Kunniani kautta, luulen sen olevan ainoan.

Te voitte varmentaa itsenne donna Marinan aikeista puhumalla itse hänen kanssaan. Samalla voitte arvostella hänen järkensä tilaa.

— Minä? En ikipäivinä! Jos lähden, niin en tahdo nähdä häntä enää.

— Hetkinen! Markiisitar pyysi minun kertomaan hänelle tämän keskustelumme, jonka tulen myös luvallanne tekemään; samalla hän ilmaisi, että hän toivoo tapaavansa teidät.

— Minkä tähden?

— Hm. Pitäisi kysyä häneltä itseltään. Menkää ja olkaa rohkea. Minulla on ikäni vuoksi oikeus puhua teille, herra Silla, kuin isänne. Selittäkää minulle tämä asia, jota en voi käsittää, muistaen erästä kohtausta viime vuonna. Pidättekö te todellakin donna Marinasta?

— Anteeksi, tässä ei ole nyt kysymys minun tunteistani.

— Riittää, riittää. Siis sanon hänelle, että olette päättänyt lähteä?

— Ei, sanokaa hänelle vain, että hän ilmoittaisi ajan, jolloin minun on mentävä hänen luokseen.