Part 1

language: Finnish

MATKAMUISTELMIA EGYPTISTÄ, SINAILTA JA PALESTINASTA 1859—1860

Kirj.

Gustaf Emanuel Beskow

Suomentanut

N. Hauvonen

Wiipurissa, "Östra Finland'in" kirjapaino, 1877.

SISÄLLYS:

1. Matka Tukholmasta Konstantinopoliin. 2. Konstantinopolista Kairoon — Egypti ennen ja nyt. 3. Niili-virralla. 4. Theban rauniot. — Palausmatka Kairoon. — Kaupunki ja sen ympäristö. 5. Erämaassa-matkustuksen alku. 6. Erämaassa matkustuksen jatkoa. 7. Erämaassa matkustuksen loppu. 8. Ensimäinen viikko Jerusalemissa. 9. Matka Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon. 10. Matkustus Filisteassa. 11. Filisteassa matkustamisen loppu. 12. Wiimeiset päivät Jerusalemissa. 13. Jerusalemista Sichemiin — Samarialaiset. 14. Sichemista Karmeliin. 15. Karmel. Matka Karmelista Nazaretiin. 16. Nazaret. 17. Nazaretista Kapernaumiin. 18. Galilean meri. 19. Galilean mereltä Damaskuun. 20. Damaskos. 21. Matka Libanonin vuoriston kautta Beirutiin. 22. Beirutista Athenaan. 23. Kotimatka Athenasta Tukholmiin.

Suomalaisessa kirjallisuudessa on vielä tuntuva puute kelvollisista matkakertomuksista, jonka tähden Wiipurin Kirjallisuusseura päätti ryhtyä tämän puutteen poistamiseen. Waikea oli määrätä, mitkä teokset tällä alalla etupäässä ansaitsivat tulla suomennetuiksi, sillä matkakertomusten luku, muilla edistyneimmillä kielillä, on erinomaisen suuri. Kirjallisuusseura luuli kuitenkin parhaaksi, alottaa tämän toimensa tässä nyt ilmautuvalla teoksella, joka kertoo meille erittäinkin sen maan nykyistä tilaa ja oloa, johon kristityn mailman kalliimmat muistot ovat liitetyt, sen pyhän maan, joka jo lapsuudesta saakka on tullut meille jokaiselle niin rakkaaksi.

Kirjan kelvollisuutta todistaa parhaiten sen suuri menekki Ruotsissa, jossa jo kymmenkunnan vuoden kuluessa seitsemäs painos siitä on ilmaantunut.

Wiipurissa Tammikuussa 1877.

Ensimäinen Luku.

Matka Tukholmasta Konstantinopoliin.

Lokakuun 20 päivänä 1859 jätimme me Tukholmin sataman, matkataksemme uhkealla "Svea" nimisellä höyrylaivalla Lyypekkiin. — Aamu oli kylmä, tuuli kävi tuimasti ja talven ensimäiset lumisinkaleet alkoivat jo lentää ilmassa, niin että kotikaupunki oli peittynyt harmahtavaan vaippaan, kun me heitimme sille viimeisen jäähyväisemme. Kun matkattiin Tukholmin saariston läpitse, rupesi tuuli puhaltamaan yhä rajummin ja lumentulo lisääntyi samassa niin, että meillä vihdoin oli täydellinen lumipyry. Saavuttua Dalarö'hön, päätti kapteeni Nylén, ettei mentäisi merelle, vaan laskettaisiin tässä ankkuriin ja odotettaisiin parempaa ilmaa. Kello 4:ltä seuraavana aamuna saatoimme me taasen pitkittää matkaamme ja laskimme ankkuriin illalla, kun jo oli pimeä, juuri lähellä Kalmar'ia, onnellisen vaikka keinuvan matkan perästä.

Toisena päivänä illan päälle tulimme Ystad'iin ja menimme merelle taasen k:lo 10 aikaan. Kun huomeneltain seuraavana päivänä heräsimme, havaitsimme ettei masini enää tehnyt tehtäväänsä, vaikka höyrylaivan heiluvasta liikunnosta voimme päättää että vielä olimme ulapalla aukealla. Kun tulimme laivan kannelle, saimme kuulla että pyöräin akseli oli katkennut k:lo 1 aikaan yöllä. Alus lepäsi nyt kahdessa ankkurissa juuri lähellä Skoonen rannikkoa, muutaman peninkulman päässä Ystad'ista. Wähän matkan päässä Sveasta virui eräs kuunari, viskattuna maalle. Se oli karahtanut karille yön kuluessa, melkein samaan aikaan kuin me olimme laskeneet ankkuriin. Tuontuostakin hyökkäsivät suuret aallot tuon rannalle ajautuneen aluksen ylitse, niin että hyrsky lensi korkealle ilmaan, joka oli suurellainen, mutta hirmuttava näky.

Kapteeni oli kohta aamusella lähettänyt sanan Ystad'iin hankkimaan höyryvenettä, joka vetäisi meidät satamaan; mutta kun se luultavasti ei saapuisi, ennen kuin vasta seuraavana päivänä, pyysivät muutamat matkustajista, että kapteeni jollakin laivan veneellä laskisi heidät maalle, jonka hän myös suvaitsi. Meitä läksi silloin kuusi henkilöä, joiden joukossa oli m:r Younger, syntysin englantilainen, nyt asuva turkin konsulina Cadiz'issa Espanjassa, sekä muutamia ruotsalaisia ynnä minun matkakumppanini, paroni Lejonhufvud, ja minä. Me otimme esille matkasäkkimme, jotka kaikki sälytettiin laivan suureen venheesen, joka sitte laskettiin alas vesille. Köysiportaat ripustettiin aluksen perään, ja niitä myöten oli meidän kapuaminen alas tuohon keinuvaan venheesen; sillä meri kävi niin rajusti, ettemme voineet käyttää tavallisia kiinteitä laskuportaita. Nuo kaidat portaat, joita laivan liikunto heilutteli edes takaisin, näyttivät meistä jotenkin epävakaisilta, kuitenkin uskalsimme me yrittää, ja hetken ajan perästä olimme kaikki onnellisesti päässeet venheesemme. Wenhe irroitettiin aluksesta, ja viisi rivakkaa matruusia tarttui airoihin ja rupesivat soutamaan meitä maalle. Wenheemme keinui kuin pieni lastunen aalloilla, kuitenkin saattoi sen vakaasta kulusta nähdä, että se oli rakettu suurta merta varten ja juuri aiottu tämmöisille retkille kuin tämä.

Kun sillä tavoin olimme lähestyneet rannikkoa, näkyi rannalla koko joukko katselijoita, jotka uteliaasti pitivät silmällä meidän kulkuamme. He rupesivat viittaamalla ilmoittamaan meille, ettemme voineet nousta maalle siinä paikassa, jossa aiomme. Me teimme siis käännöksen, soutaaksemme ulos ulapalle taasen, ja olisimme, ennen kuin sitä aavistimmekaan, tulleet matalalle aaltojen hyrskyyn, jossa, joka kerta kun venhe vaipui alas aaltoihin, airot pohjasivat, vaikka olimme kaukana rannasta. Me pääsimme kuitenkin onnellisesti syvälle vedelle taasen, ja muutamat kalastajat soutivat nyt ulos meidän luoksemme pienellä venheellä ja veivät meidän maalle, kaksi aina erältään, ja sen perästä kaikki meidän kapineemme.

Meitä otettiin ystävällisesti vastaan eräässä mökissä, jossa saimme muuttaa vaatteita, sillä muutamat meistä olivat tulleet jotenkin läpimäriksi tuossa avonaisessa venheessä. Illan päälle saimme hevosia, niin että voimme matkata lähimpään kestikievariin, jossa lepäsimme yötä.

Toisena päivänä jatkettiin matkaa Malmö'hön ja sieltä yli Juutinrauman Kyöpenhaminaan. Täällä majautuimme me kaikki samaan hotelliin. Ne matkan-vaiheet, joita yhteisesti olimme saaneet kokea, olivat yhdistäneet meidät niin, että tuntui melkein siltä kuin kuuluisimme kaikki samaan perheesen.

Wietettyämme muutaman päivän Kyöpenhaminassa, matkasimme rautatietä Korsör'iin, sieltä höyryveneellä Kiel'iin, ja sitten rautatietä Hampuriin.

Täältä pitkitettiin matkaa Saksanmaan läpitse, jossa viivyimme päivän, kaksi, yhdessä ja toisessa kaupungissa. Berliinissä, jonne saavuimme varhain eräänä sunnuntai-aamuna, kävimme kuulemaan erästä kuuluisata saarnamiestä, pastori Knak'ia, ja harvoin olen kuullut semmoista saarnaa, kuin silloin kuulla sain; niin sydämellinen, innokas ja väkevä se oli.

Seuraavana päivänä kävimme pastori Knak'in luona ja vietimme hänen seurassansa monta kallista hetkeä. Hän näytti olevan oikean evankelisen opettajan perikuva, jonka sekä sanat että olento oli elävä saarna ristiinnaulitusta. Ikävyydellä ja kaipauksella sanoimme me hänelle vihdoin jäähyväiset ja pitkitimme matkaamme.

Matkalla Berlinistä Leipzig'iin sivusimme me hyvin läheltä Wittenberg'in — sen kaupungin, jos Lutherus eli, ja näimme illan hämärässä sen kirkon tornit, jonka portin päälle tuo suuri uskonpuhdistaja löi tunnetut väitteensä katolisen kirkon erehdyksiä vastaan.

Wähän ajan perästä senjälkeen matkasimme yli Breitenfeld'in ja Lützen'in tappelukenttäin, joilla esi-isämme kolme-kymmen-vuotisen sodan aikana saivat kaksi loistavaa voittoa, ja jossa suuri Kustaa Adolfimme kaatui.

Leipzigissä tulimme tutuiksi useain armollisten miesten kanssa, joiden joukossa oli t:ri Besser, tunnettu hyvän piplia-teoksen ulos-antajana, jota teosta myöskin on ruvettu ruotsiksi kääntämään, sekä t:ri Graul, erään lähetyslaitoksen esimies. Hänen kodissaan tapasimme me viisi ruotsalaista, joita valmistettiin tuohon tärkeään lähetyssaarnaaja-ammattiin.

Leipzigistä matkasimme me Dresden'iin, jossa kävimme katsomassa sitä kuuluisaa taulu-kokousta, sitä yhtä kuuluisata "Wihreää holvia" suunnattomine aarteineen, sekä useita muita kalliita kokouksia.

Matkalla Dresden'istä Prag'iin kuljimme sen ihanan vuoriseudun läpitse, jota nimitetään Saksilaiseksi Schveitz'iksi. Täällä seurasi rautatie hyvän matkaa Elbe-virran vasenta rantaa, ja molemmin puolin kohosi hirmuisia vuorentörmiä, toinen toisensa ylitse, aina siintämään etäisyyteen asti. Milloin olivat vuoret peitetyt viiniköynnöksillä ja metsillä, näyttäen penkeren-tapaisilta puutarhoilta ja puistoilta, milloin olivat ne taasen ihan alastomat ja kohosivat korkeuteen kuin suunnattoman suuret luonnolliset linnoitukset. Tämän ihanan alppimaan läpitse kiirehti nyt tuo nopsajalkanen höyryhepo, vetäen perässään pitkän junan vaunuja, eikä mikään estänyt sen kulkua. Toisinaan olimme syvän lakson pohjassa, ylt'ympäri ympäröittyinä korkeilta vuorilta, josta ei näyttänyt olevan mitään uloskäytävää; mutta höyryveturi löysi aina semmoisen, joko kiertämällä jotakin jyrkkää kalliota, tahi ajamalla suoraan läpi hirmuisen vuoren jotakin mahtavaa tunnetta myöten. On todellakin ihmetteleminen sitä suurta keksintöä, että yhdellä ainoalla pienellä höyrhveturilla voidaan kuljettaa pari kolme-kymmentä suurta vaunua, matkustajilla ja tavaroilla lastattuna, vahvinta vauhtia yli korkeuksien ja laksoin, läpi hirmuisten vuorten ja suoraan poikki leveäin virtain.

Pragissa viivähdimme muutamia päiviä. Se oli vanhan-aikuinen, viehättävä kaupunki, monella muistomerkillä muinais-ajoista. Eräällä vuorentörmältä, Hradschin, joka kohouu kaupungin yhdestä kulmasta, on ihana näkö-ala yli kaupungin ja sen lähiseudun. Heti törmän juurella näkyy hirmuisen suuri vanhanaikuinen rakennus; se on Wallenstein'in palatsi, tuon suuren itävaltalaisen sotapäällikön kolmekymmen-vuotisen sodan aikana; kappaleen matkaa etäämpänä juoksee Moldau (yksi Elben lisäjokia) suoraan läpi kaupungin, ja sen joen ylitse vie kaksi suurta siltaa, joista toinen on sievä, suljakka rippuva-silta, nykyajan rakennustapaa, toinen vanha suurellainen kivisilta, koristettu koko joukolla muotokuvia keskiajalta. Tätä siltaa yrittivät ruotsalaiset rynnäköllä saada valtaansa, kun he kolmekymmen-vuotisen sodan loppupuolla olivat valloittaneet toisen puolen kaupunkia; mutta se ei heille onnistunut. Toisella puolella virtaa näet sitten muun osan kaupunkia monen kaunisten rakennustensa ja korkeain kirkkotorniensa kanssa, ja tuolla näköalan perässä kohouu kauniita suurellaisia vuorentörmiä, niin kauaksi kuin silmä kantaa. Todellakin ihana näky, jota me katselimme juuri kun laskevan auringon säteet sitä valaisivat.

Pragista kulki matkamme sitten Wien'iin, joka on muhkea kaupunki viehättävän ihanilla ympäristöillä, joista me kävimme katsomassa tuota suloista Schönbrunn'ia, erästä keisarillista huvilinnaa, jossa Napoleon I:llä oli pääkortteerinsa vv. 1805 ja 1806, sitte kun hän oli valloittanut Wienin. Muuten oli kaupunki jotenkin muiden Europan mantereella olevien suurempain kaupungein kaltainen.

Wienistä matkasimme rautatietä Pest'iin, Unkarin suurimpaan kaupunkiin, joka on mitä kauniimpi niistä kaupungeista kuin tähän saakka olemme nähneet, hyvin rakettu ja leveillä kaduilla. Sen asema on juuri Tonava-virran varrella; ja vastapäätä Pestiä Tonavan toisella rannalla on Ofen, Unkarin pääkaupunki. Nämät molemmat kaupungit ovat yhdistetyt suurellaisella riippuvalla sillalla, joka on rakettu niin korkealle yli virran, että höyrylaivat voivat uida sen alitse. Sattuipa juuri, kun me ensi kerran matkasimme sen ylitse, että saimme nähdä suuren höyrylaivan kulkevan jalkaimme alta.

Pestissä astuimme erääsen noista kauniista Tonavan höyryvenheistä, matkustaaksemme pitkin virtaa Mustalle Merelle ja senkautta Konstantinopoliin.

Meidän höyryaluksemme oli erinomaisen mukava; siinä oli kaksi kerrosta, joista alimmainen oli makauskammiona ja ylimmäinen avarana salina, ylt'ympäri ympäröittynä suurilla akkunoilla, joista voi katsella maisemia, joiden kautta matkamme kävi, ja se oli meille erinomainen onni, me kuin tätä matkaa teimme jo alkaneella kylmällä vuoden ajalla. Matkustajia ei ollut monta, ja se teki meidän matkamme sitä hupaisemmaksi; ja koska me päivät umpeen oleskelimme tuossa yhteisessä salissa, tulimme pian jotenkin tutuiksi toinen toistemme kanssa.

Niissä monissa keskusteluissa, joihin näinä päivinä yhden ja toisen matkakumppanini kanssa jouduin, tuli useasti puhe hengellisistä aineista, jolloin sain tilaisuuden kuullella heidän eri mieliänsä elämän tärkeimmistä kysymyksistä. Muutamat näyttivät olevan varsin huolettomia kaikista uskon asioista ja elivät vaan päivänsä illalle, tyytyväisinä, kun vaan pysyivät verhossa ja ruuvassa. Toiset taas olivat filosofeja ja heillä oli jokaisella oman järkensä jälkeen muodostettu uskontonsa, jotka kaikki enemmän tai vähemmän erosivat toinen toisistaan, mutta kuitenkin siinä olivat yhdenlaiset, että sotivat raamattua ja sen oppia vastaan. Keskellä tätä kirjavaa seuraa oli myöskin matkustajain joukossa eräs jotenkin iällinen, lihava roomalais-katolinen arkkipiispa, piispanristi rinnassa, punainen lakki päässä ja musta, pitkäliepeinen kauhtana yllä; jos sitten olisit puhunut hänen kanssansa, olisi hän voinut opettaa sinulle yhtä ja toista paavin virheettömyydestä, anekirjain ostamisen hyödyllisyydestä, kuinka vaarallista on lukea raamattua, ja kuinka tarpeellinen viimeinen voiteleminen on sille, joka tahtoo autuaana kuolla j.n.e.

Odottamaton ilo oli siis minulle, kun keskellä tätä uskottomuutta ja harha-uskoisuutta tapasin kaksi henkilöä, jotka etsivät totuutta ja olivat alttiit sille. Nämät kaksi olivat katolilaisia naisia, toinen unkarilainen, toinen italialainen. Edellinen kertoi minulle, että hän oli saanut kasvatuksensa eräässä luostarissa ja oli jo varhain ruvennut huomaamaan kirkkonsa suuria vikoja; olipa hän yhteen aikaan jo ollut kääntymäisillään protestantilaiseksi, mutta sukulaisensa estivät hänen siitä. Hän sanoi nyt olevansa iloissaan että oli kohdannut protestantilaisen ja kyseli minulta yhtä ja toista Lutherista ja hänen opistansa, ja toivonsa oli saada omaksensa raamatun, josta hän itse voisi tutkia totuutta. Jälkimäinen sitä vastaan piti kirkostansa suuresti eikä näyttänyt milloinkaan olleen aikeissa luopua siitä, mutta hän tunsi aivan hyvin piplian, jota kirjaa hän tavallisesti luki joka päivä, ja osasi useita lukuja sekä vanhasta että uudesta testamentista ulkoa. Hän tunnusti uskon Jesukseen ja hänen sovitukseensa olevan ainoan keinon syntisen vanhurskauttamiseen ja pelastukseen. Joka kerta kuin hänen kanssansa puhuin, kummastutti minua enemmän tai vähemmän, että olin kohdannut semmoisen katolilaisen.

Tässä seurassa matkasimme me nyt alas Tonavaa myöten, jolla ensimäisinä päivinä, niin kauan kuin se vielä juoksi Unkarin lakeusten läpitse, ei ollut mitään merkillisempää meille näytettävänä; mutta jätettyämme Unkarin, juoksi Tonava rajana Turkin ja Walakian välillä, ja näköalat tulivat yhä ihanammiksi. Joka taholla näkyi hirmuisia vuorentörmiä, joiden välistä tuo mahtava virta luikerti milloin niin hiljakseen, että tuskin voi huomata veden kulkua, milloin taas niin rajusti, että vesi kuohui noita jyrkkiä vuorenseiniä vastaan. Tämä seutu muistutti suuresti mieleeni Saksilaista Schveitziä, jossa Elbe juoksee korkeain vuorten välissä, vaikka täällä Tonava oli paljoa leveämpi kuin Elbe ja nuo ympäröivät vuoret paljoa korkeammat kuin Saksissa.

Marraskuun 18 p:nä saavuimme me, viiden päiväsen matkan perästä Tonavalla, Galatz'iin, erääsen kaupunkiin Moldovassa. (Galatz'ssa piti meidän muuttaa toiseen höyrylaivaan, joka oli vievä meidät alas jälillä olevaa osaa Tonavasta ja sitten yli mustan meren Konstantinopoliin). Kun saavuimme Galatz'iin, saimme kuulla, ettei meidän höyrylaivamme vielä ollut tullut, ja lähes neljätoista päivää oli turhaan odotettu useita höyrylaivoja, joiden piti tulla Konstantinopolista; syynä niiden viipymiseen oli ankara myrsky, joka raivosi Mustalla Merellä.

Koska se höyryalus, jota me tähän asti olimme käyttäneet, oli palajava Pest'iin, täytyi meidän nousta maalle ja ottaa kortteerimme eräässä hotellissa. Kaikista matkustajista oli enää ainoastaan neljä jälellä, joilla oli aikomus pitkittää matkaa Konstantinopoliin, nimittäin eräs nuori italialainen ja hänen sisarensa, sama nainen josta tässä ylempänä olen puhunut, minun matkakumppanini ja minä; nuo muut olivat jo edellisenä päivänä jättäneet aluksen Orsovassa.

Se hotelli, jossa me asuimme Galatz'issa, oli jotenkin meidän keskinkertaisten kestikievaritaloin kaltainen Ruotsissa; mutta ne päivät, jotka me siellä vietimme, kuluivat varsin pikaiseen, sillä me olimme hyvässä seurassa.

Kaupunki itse oli rakennettu hyvin suurelle alalle, mutta huoneet olivat pienet sekä etäällä toisistaan, ja täällä voimme asukasten omituisesta, romantillisesta vaatetuksesta nähdä, että lähenimme Itämaita.

Kun täällä olimme odottaneet neljä päivää, saapui viimein eräs höyrylaiva Konstantinopolista. Se oli taistellut kauhistavan myrskyn kanssa ja oli viipynyt kaksitoista päivää matkalla Konstantinopolista Galatz'iin, vaikka tämä matka tavallisesti tehdään noin 40 tiimassa. Kun se kerran oli koettanut ankkuroida, olivat molemmat ankkuriketjut katkenneet, niin että laivan oli koettaminen pysyä aavalla merellä, miten vaan voi.

Me matkasimme tällä höyrylaivalla alas virtaa myöten, kunnes tulimme Sulinaan, erääsen turkkilaiseen kaupunkiin, joka on juuri Tonavan suussa Mustan Meren rannalla. Tuuli oli vielä tuima, meri kävi rajusti, ja ympäri koko rannikkoa kuohuivat aallot, särkyen luotoihin. Erään tulitornin huipussa heilui musta lippu merkiksi, että purjehdus oli määrällinen; meidän oli sentähden ankkuroiminen ja odottaminen parempaa aikaa. Siellä täällä näimme aluksenhylkyjä, jotka olivat karahtaneet karille tuon ankaran myrskyn aikana, ja me saimme kuulla että lähes kahdeksankymmentä haaksirikkoa oli tapahtunut Mustalla Merellä näinä kauhistavina myrsky-päivinä, ja niissä oli moni ihminen henkensä menettänyt.

Seuraavana päivänä oli myrsky kokonaan tauonnut, eikä tuuli käynyt juuri ensinkään; me saatoimme siis turvallisesti lähteä ulos tuolle vapaalle, aukealle merelle, joka nyt oli tyyni ja hiljainen, vaikka sen pinnalla kävi pitkiä maininkeja, muistoja edellisten päiväin taisteluista.

Me matkasimme siten kaiken sen päivää ja meillä oli ihana ilma. Myöhään illalla, kun jo oli pimeä, astuin minä laivan kannelle, ja siellä kohtasi minua suurellainen näky. Joka taholla ympärilläni näin ainoastaan tuon avaran, aukean ulapan, ihan pimeänä ja kolkkona, mutta se kuohu, jonka laivan pyörät kohottavat, samoinkuin kölivetemme, loisti pimeässä juurikuin palava phosphori, sillä tuuli oli sellainen, että meri phosphoroitsi. Oli todellakin ihana, viehättävä näky nähdä meidän keikkuvan laivamme rientämän eteenpäin yli tuon pimeän syvyyden, purskahtaen ympärilleen valonsäteitä.

Kun seuraavana aamuna nousin kannelle, näkyi jo maa, ja me olimme onnellisesti saapuneet matkamme perille 26 tiimaisen purjehduksen perästä.

Tuo kaunis Bospori (se salmi joka tässä eroittaa Europan Aasiasta) oli nyt meidän edessämme, ja me purjehdimme sen kautta ihanalla ilmalla, ja taivas oli ihan selvä. Molemmat rannikot olivat hyvin korkeat, ja pitkin rantoja näkyi koko joukko viehättäviä huviloita; näköalat olivat täällä joka taholla mitä ihanimpia milloinkaan nähdä saa.

Kahden tiimaisen matkan perästä salmen kautta saavuimme Konstantinopoliin.

Kun ensi silmäyksen, satamaan saavuttuamme, kaupunkiin loimme, näytti se todellakin uljaalta. Molemmin puolin kohosivat rannat hyvin korkealle, ollen kokonaan peitetyt huoneilla, jotka enimmältään olivat rakennetut itämaalaiseen rakennustapaan laakeilla katoilla ja ulkonevilla akkunoilla; yli näiden rakennusten suunnattoman joukon näkyi siellä täällä moskeijain komeat kupu-laet ja minareettien korkeat, hoikat huiput, ja tuolla näköalan perällä nuo synkät kypressimetsät, jotka ovat turkkilaisten hautausmaitten tunnusmerkkinä. Koko sisempi satama oli täynnä aluksia ja niiden välissä vilisi lukematon määrä kaikeja, jonkinlaisia pitkiä, soukkia veneitä, joiden soutajat olivat ihan valkoisessa puvussa. Jos sitten katselit tuota suunnattoman suurta seralje-rakennusta, ympäröittynä puistonkaltaisilta yrttitarhoiltaan, juuri sataman suussa eräällä niemekkeellä, jonka ylitse voit nähdä etäälle Marmora-meren kirkasta selkää pitkin, niin näytti tämä näköala viehättävän ihanalta ja muistutti paljon noista itämaalaisten haaveellisista saduista "Tuhat yksi yötä" nimisessä sadustossa.

Mutta vaikka kaupunki meren-puolelta katsoen näytti niin kauniilta, oli se inhottava, kun astuimme siihen sisään. Me nousimme maalle sataman oikealta puolta, jossa se kaupungin osa on, missä Europalaiset tavallisesti asuvat, ja oikein hämmästyimme, nähdessämme mokomia katuja Turkin valtakunnan pääkaupungissa. Enimmät niistä olivat niin kapeita, että kaksi ihmistä tuskin saattoi vieretysten kulkea, ja levein katu, jonka me näimme matkalla hotelliin, ei ollut niin leveä kuin Läntinen Pitkäkatu Tukholmissa. Joka paikassa vallitsi ilettävä likaisuus, ja katujen kivitys oli melkein yhtäläinen kuin meidän huonoimmissa pikkukaupungeissa; kaupungin hotellit sitä vastaan olivat moitteettomia.

Me viivyimme 12 päivää Konstantinopolissa; mutta se oli liian lyhyt aika tutkiaksemme tätä kaupunkia ja sitä kummallista kansaa, jonka keskessä nyt olimme. Kaikki oli siellä toisin, kuin mitä ennen nähneet olimme. Nuo ahtaat kadut, aina täynnä hyöriväin ihmisten paljoudesta, esittelivät omituisen, kirjavan kuvan. Täällä nähtiin kaikkialla sikin sokin, Turkkilaisia, Kreikkalaisia, Armenialaisia ja Europalaisia ja yks ja toinen Afrikan mustia lapsia, ja useimmilla näistä oli omituinen, haaveellinen puku yllä.

Mitä itse Turkkilaisiin tulee, on väärin, että heitä tavallisesti soimataan erinomaisen raa'oiksi ja sivistymättömiksi ihmisiksi. Juuri päinvastoin havaitsin minä heidän laitansa olevan. Totta kyllä, että he seisovat alemmalla sivistys-kannalla kuin enimmät Europan kansat, ja että heidän valtansa nopeilla askeleilla näyttää käyvän hajoamistansa ja perikatoansa kohden; mutta se ei estä, että Turkkilaisella ihmisenä on suuri määrä luonnollista sivistystä, joka kummastuttaa muukalaista, ja että hänellä on jonkinlainen hienous käytöksessään, jolle ei vedä vertoja edes sekään, mitä kaikkein sivistyneimmissä maissa nähdään. Turkkilaisessa yhdistyy tavattomiin ruumiin voimiin taipumus laiskuuteen. Hän saattaa istua päiväkauden, jos hänellä on tilaisuus siihen, sohvassaan tahi kadunkulmassa, aina sen mukaan jos hän on rikas tahi köyhä, imeskellen vesipiippuaan ("nargileh") eli "chibukiansa", joka on hänen suurin nautintonsa, sekä silloin tällöin virvoitellen itseänsä kupilla kahvia; mutta hän voi myöskin, jos siksi tulee, heittää tämän torkkusissa-olon ja tehdä työtä ihmetyttävällä innolla ja uutteruudella. Me saimme tätä usein nähdä oleskellessamme turkkilaisissa maissa. Ja saatiinpa sitä muutamia vuosia sitten nähdä suuremmassakin määrässä, kun sodan aikana Wenäjän kanssa koko kansakunta heräsi uneliaisuudestaan ja torjui Wenäläiset päältään ja löi heidät useassa tappelussa, ennenkuin Länsi-vallat ehtivät heille avuksi.

Kun kävelin ympäri tässä väkirikkaassa pääkaupungissa ja näin tuon Turkkilaisten paljouden heidän ylimalkaan kauneilla miehekkäillä kasvoillaan, joiden tyynen, huolettoman pinnan alla näytti piilevän sisällinen voima, tuli mieleni surulliseksi aatellessani, että he kaikki Muhamedin uskolaisina palvelivat väärää prophetaa. Tämä tuntui minusta erittäin raskaalle, kun eräänä päivänä kävin Konstantinopolin suurimmassa moskeijassa, Sancta Sofiassa. Tämä moskeija oli kerran kristittyin kirkkona, mutta "kynttiläjalka sysättiin pois tältä sialta", kun Turkkilaiset vallottivat Konstantinopolin, ja nyt näin minä tuon entisen kirkon lattialla koko joukon Turkkilaisia rukoileman Allah'ta (niin kutsuvat Muhamedilaiset Jumalaansa) prophetansa nimessä kaikenlaisilla ulkonaisilla liikunnoilla, kumarruksilla ja heittäymällä suullensa, otsa lattiaa vasten, jupisten samassa koko joukon rukouksia ja tuontuostakin veisaten jonkun ylistysvirren ykstoikkoisella äänellä.

Kun näin kaiken tämän harhailun, ihmettelin minä, miksi ei Herra antanut evankeliuminsa kaikua tämänkin raukan kansan seassa, ja miksi ei hänen henkensä tullut tähänkin pimeään maahan herättämään oikeata hengellistä elämää. Mutta muutaman päivän perästä siitä, kuin Sancta Sofiassa olin ollut, sain minä ikäänkuin vastauksen tähän kummastelevaan kysymykseeni, kun mietin iltaa erään amerikalaisen lähetyssaarnaajan, t:ri Schaufler'in, luona. Siellä näin minä nimittäin kaksi kääntynyttä kristittyä turkkilaista, jotka suurimmalla ilolla ja innolla tunnustivat Kristuksen vapahtajaksensa. Toinen heistä saarnasi nyt evankeliumia maamiehillensä ja antoi useita ilahduttavia tietoja, kuinka hän joka päivä kohtasi Turkkilaisia, jotka toivoivat tullaksensa opetetuiksi piplian neuvosta Jumalan valtakuntaan, sillä he eivät olleet löytäneet tyydytystä Muhamedilaisuuden tyhjistä säännöistä, jotka eivät puhu sanaakaan minkäänlaisesta sovituksesta, vaan ainoastaan mitä pitää tehdä, saavuttaaksensa autuutta omalla ansiolla. T:ri Schaufler kertoi minulle, että merkillinen hengellinen liikunto alkoi ilmaantua Turkkilaisissa, ja että se armonvaikutus, joka meidän aikoina käy väkevästi monen mailmanosan läpitse, myöskin on saavuttanut tämän kansakunnan, niin pimeyteen sidottuna kuin se onkin, ja että piplioita jaellaan sadottain heille. "Merkillistä kyllä", lausui hän, "on nähdä mitä Herra on toimeen saanut meidän seassamme näillä seuduilla; ja me lähetyssaarnaajat", lisäsi hän, "meillä ei ole muuta tehtävänä kuin seurata Herran viittausta ja olla uskolliset kutsumuksessamme, saarnaten evankeliumia sekä hyvällä että pahalla ajalla, ja seurauksia toimestamme, erittäinkin tämän kansan seassa, emme voi arvata; heittäkäämme ne Herran haltuun."

Kenties hän tällä ajatteli sitä päivää, jolloin Turkkilaiset, ei yksitellen, vaan suurissa joukoissa tulevat pyytämään kastetta ruvetaksensa kristityiksi, josta epäilemättäkin seurauksena olisi oleva, että se suuri osa kansasta, joka vimmaisesti riippuu kiinni uskossaan, on joutuva kukistamattoman vihan valtaan, joka arvattavasti loppuisi yleisellä verisaunalla kristittyin turmioksi. Sillä vaikka turkkilaiset ovat hyvin leppyisiä muita uskontoja kohtaan, siinä suhteessa että he sallivat niitä seassansa, eivät he kuitenkaan voi suvaita, että joku Turkkilainen menee toiseen uskontoon, niinkuin he eivät myöskään pidä siitä että joku vieras uskolainen tulee heidän uskontoonsa, vaan ylenkatsovat semmoista ihmistä huikentelevana raukkana. Sentähden näyttää tuo uhkaava ja osaksi jo aloitettu taistelu elävän kristin-uskon ja muhamedilaisuuden välillä tulevan kyllin tuimaksi, ja luultavasti on kristin-uskon voitto täällä, niinkuin useimmissa muissa maissa, joissa semmoinen voitto on saavutettu, tuleva sangen veriseksi.

Sillä ajalla kuin oleskelimme Konstantinopolissa, teimme muutamia retkilöitä useampiin paikkoihin Bosporin rannoilla, ja mihinkä hyvänsä tulimme, ihmetyttivät meitä nuo suurellaiset näköalat, jotka joka paikassa levenivät silmäimme eteen. Wapain ja suurellakin kaikista näköaloista Konstantinopolin läheisyydessä on epäilemättäkin eräältä vuorelta, nimeltä Burgurlu, yläpuolella Skutarin. Skutari on turkkilainen kaupunki Aasian rannalla vastapäätä Konstantinopolia, eroitettuna jälkimäisestä Bosporin kautta. Me menimme eräsnä päivänä Skutariin nopeassa kaik'issa, kahdella soutajalla. Me vourasimme sieltä hevosia ja ratsastimme ylös tuolle äsken mainitulle vuorelle, ja tämän vuoren huipulta oli meillä mitä ihanimpia näköaloja milloinkaan nähneet olemme. Alhaalla edessämme oli Skutari ja toisella puolla Bosporin koko tuo kaunis Konstantinopoli, sitten vasemmalla kädellä Marmorameri, ja oikealla puolella luikerti Bospori aina Mustaan Mereen asti. Me saatoimme nähdä yli hyvän osan tuota turkkilaista ylänkömaata, ja jos sitten käännyimme toisaalle päin, voimme nähdä Wähän Aasian vuoret, jotka kohosivat toinen toisensa ylitse, niin että nuo etäisimmät harjanteet näyttivät taivaanrannalta nouseville sinertäville pilville. Oli jotakin oudollaista ja mieltä liikuttavaa katsella näitä avaria, suurellaisia aloja.

Meidän menestymiseemme Konstantinopolissa ollessamme oli melkoisena syynä se ystävällisyys, jolla sikäläinen Ruotsin ja Norjan ministeri, kamariherra Collet ja pastori Blom, meidän lähettiläskunnan saarnaaja siellä, meitä kohtelivat. Ruotsin lähettiläskunnan sihteeri paroni Beckfriis ei ollut kotona, vaan oli matkalla Palestinassa, mutta koska hän tuli takaisin Konstantinopoliin muutamia päiviä ennen kuin me läksimme matkalle, oli meillä kuitenkin ilo saada tavata häntä ja kuulla yhtä ja toista Pyhästä Maasta, jonne me ennen pitkiä aioimme. Me kohtasimme Konstantinopolissa erään Norjalaisen, herra Due'n joka vaarallisen rintataudin tähden aikoi matkata Egyptiin talveksi. Kun hän ei voinut matkata samana päivänä kuin me, suostuimme siitä, että kohtaisimme toisemme Kairossa, matkataksemme sitten ehkä yhdessä seurassa ylös Niili-virtaa myöten.

Ensimäisenä sunnuntaina, kuin Konstantinopolissa olimme, kuulimme pastori Blomein saarnaavan lähettiläskunnan kirkossa. Tuo pieni kirkko oli melkein täynnä; enimmät kuulijat olivat merimiehiä Ruotsista, Norjasta, Tanskasta ja Suomesta.

Seuraavana sunnuntaina saarnasin minä ja oli meillä silloin myöskin tilaisuus viettää Vapahtajamme muisto-atriaa.

Toinen Luku.

Konstantinopolista Kairoon — Egypti ennen ja nyt.

Kaiken sen aikaa, jonka me Konstantinopolissa mietimme, kesti ihaninta ilmaa; mutta 7 p:nä Joulukuuta, sinä päivänä, jolloin meidän piti astua laivaan lähteäksemme matkalle, kävi tuuli tuimasti, ja taivas oli peitetty synkillä pilvillä jotka silloin tällöin lähettivät alas runsaita sadekuuroja. K:lo 4 iltasella jätti meidän aluksemme, joka ei ollut iso, mutta hyvin rakettu höyryalus, Konstantinopolin ja läksi Marmora-merelle. Tuuli kiihkeni joka hetki, ja sade valui virtana niin ettemme voineet olla ulkona laivankannella sanomassa hyvästi viimeiselle europalaiselle kaupungille, johon poikkesimme matkallamme Itä-maille. Koko seuraavan yökauden keikkui "Germania" vahvasti ja narskahteli liitoksissaan, ikäänkuin olisi se ollut rikkimenemäisillään.

Kun seuraavana päivänä kävin kannelle, näkyi meidän vasemmalla puolellamme Marmaran saari, jonka korkea kupu kokonaan oli sumulla peitetty, ja vastaisella puolella näkyivät Turkin ylhäiset rannat. Puolipäivän aikaan tulimme me Dardanellein salmeen, vanhain Hellespontiin, ja näimme vielä kerran Europan ja Aasian lähenevän toinen toistansa ja viruttavan rantojaan samassa vedessä.

Muutaman tiiman kuluttuja kun jo oli pimeä, tulimme ulos Arkipelagiin ja näimme silloin vasemmalla puolellamme Aasian rannikolla mahtavan, hämäräisen korkeuden; se oli Ida-vuori, jonka juurella muinoin Troija lepäsi, tuo mahtava kaupunki, jonka kreikkalaiset viekkaudella valloittivat ja hävittivät kymmen-vuotisen piirityksen perästä. Pimeys, joka nyt lankesi maille, esti meitä näkemästä koko joukon saaria, joiden ohitse me kuljimme ja jotka olivat rikkaita muistoista vanhoilta ajoilta.

Wielä seuraava päiväkin oli tuulinen ja meri kävi rajusti niinkuin ennenkin. Huomeneltain sen jälkeen olimme Smyrnan lahdessa; ja kaupunki, josta tämä lahti on saanut nimensä, lepäsi meidän edessämme, vuorentörmiensä sylissä.

Me viivyimme Smyrnassa vuorokauden ja vietimme siellä hupaisen illan Ruotsin konsulin herra van Lennep'in luona, sitten kun ensin päivällä hänen seurassansa olimme käyneet eräässä diakonissa-laitoksessa tässä kaupungissa, joka laitos näytti olevan mitä oivallisimpia laatuaan. Sen koulussa opetettiin joka päivä lähes sataa lasta eri kirkkokunnista, ja tulivat siellä kaikki pienuudesta alkaen tuntemaan Raamattua, tuota ikuisen totuuden lähdettä. Näistä lapsista oli laitoksessa noin 60 sisäoppilaina. Me haastelimme kauan johtajattaren kanssa, joka oli saanut kasvatuksensa samassa koulussa, kuin diakonissalaitoksen johtajatar Tukholmissa.

Me olimme nyt siinä kaupungissa, jossa kristinopin ensi aikoina se seurakunta löytyi, jolle Vapahtaja Johanneksen kautta lähetti sen tervehdyksen, joka löytyy Johanneksen Ilmestys-raamatun 2:ssa luvussa 8-11 värsyissä. Nytkin löytyi täällä vähäinen uskovaisten seurakunta; antakoon Herra sille siunauksensa!