Part 12

Meidän tiemme kävi nyt useat tiimat pitkin meren rantaa niin lähellä merta, että aallot toisinaan läiskyivät vasten hevostemme jalkoja. Itse ranta oli täynnä pehmeätä hietaa ja näkinkenkiä. Oikealla puolellamme oli korkeita hietakumpuja, jotka kokonaan sulkivat meiltä näköalan. Koko maa on Beduinein hallussa, jotka kuitenkin hyvin harvoin häiritsevät matkustajia. Turvallisuuden vuoksi olimme kuitenkin Gazasta palkanneet oppaan, joka hyvin varustettuna seurasi meitä ratsastaen.

Pakisten kahden nuoremman matkatoverini kanssa ratsastin minä eteenpäin pitkin rantaa. Kun hyvän hetken perästä katsahdimme taaksemme, nähdäksemme kumppaneitamme, olivat he niin kaukana meidän jälessämme, että he näyttivät aivan pieniltä pilkuilta rannikolla. Me seisahdimme sentähden ja päätimme odottaa heitä. Enemmän kuin tiiman odotuksen perästä saavuttivat he meidät vihdoinkin; syynä heidän viivytykseensä oli se, että kaksi hevosista oli väsynyt, niin että he tuskin voivat kulkea. Yksi mies jätettiin viemään näitä kahta hevosta Asdodiin ja se tovereistamme, jonka hevonen oli väsynyt, käytti sen siaan borikka aasia, joka tänäpänä meitä seurasi; toinen väsynyt hevonen oli tulkkimme oma ja hänen täytyi kulkea jalkaisin loppupuolen päivää.

Me luovuimme tässä merenrannasta ja poikkesimme sydänmaahan päin. Tie oli taasen kovin vaivalloinen meidän väsyneille hevosraukoillemme, sillä meidän oli ratsastaminen yli useampain hietatöyrästen, joilla hevoset vajosivat syvälle. Useimmat meistä astuivat alas ja taluttivat hevoisiansa, säästääksensä niitä. Näitä kumpuja, jotka hieta yksin oli tehnyt, ulottui pitkin koko rannikkoa aina Libanoniin asti, ja myrskyn aikana lentää tuo keveä hieta pyrynä yli kenttäin ja muuttaa ne vähitellen erämaiksi.

Meidän oppaamme näytti kotvasen ajan perästä eksyneen tieltänsä, sillä hän kuljetti meitä milloin mihinkin suuntaan. Wihdoinkin pitkän ja vaivalloisen matkustuksen perästä tässä hietaisessa maassa, tulimme kovalle ja hyvälle pohjalle, ja meidän oppaamme näytti taasen osanneen oikialle polulle. Tässä ei kuitenkaan mitään varsinaista tietä ollut, vaan me ratsastimme läpi vainioin, johtaen kulkuamme suorastaan Asdodiin. Me tulimme sillä tavoin suurelle viljavainiolle ja kun olimme juuri keskellä sitä, näimme etäällä muutamia ratsastajia, jotka tulivat täyttä nelistä meitä kohden; tultuansa meitä niin likelle, että ääni voi kuulua, seisahtivat he ja huusivat meille muutamia tuimia sanoja Arabian kielellä. Me kysyimme tulkiltamme mitä he tahtoivat. Hän vastasi meitä kehoittamalla meitä jouduttamaan matkaamme ja pysymään koossa. Luultavasti olivat nuot ratsastajat sen viljan omistajia, jota me ihan vastoin tahtoamme sotkimme, ja he olisivat varmaankin, jos heitä olisi ollut useampi tai meitä vähempi, kostaneet meille tämän pahanteon. Nyt pysyivät he kohtuullisen matkan päässä ja jättivät meidät, kun olimme ratsastaneet ulos heidän vainiostansa.

Hämärässä saavuimme vihdoinkin leiriimme, jonka jo havaitsimme asetetuksi eräälle vähäiselle lakeudelle lähellä Asdodia. Päivällinen oli jo valmisna ja me istuimme hyvin nälkäisinä pöytään.

Täällä löysimme hyvin vähäpätöisen kylän keskellä kaunista seutua. Ylt'ympäri kasvoi kosolta öljypuita, viikunapuita ja palmuja. Kaupungin asema on sangen korkealla ja sieltä voi nähdä hyvin etäälle yli tuon avaran lakeuden Judean synkkiin muoriin asti, jotka siintävinä kohoavat tuolla kaukana idässä.

Wanha kaupunki on — samoin kuin Gaza ja Askalon — kadonnut maan päältä ja jättänyt jälkeensä ainoastaan joitakuita hakattuja kiviä. Nuo jo mainitut ennustukset, jotka ilmoittivat Gazan ja Askalonin hävitystä, koskivat myöskin Asdodia, ja ne ovat tämänkin suhteen käyneet toteen.

Täällä jossakin paikoin oli Dagonin — Filistealaisten epäjumalan — temppeli, jonne voitolliset Filistealaiset veivät Monarkin, lyötyänsä Israelilaiset Aphekin kedolla. He asettivat arkin Dagonin kuvan viereen, ja kun Asdodin asukkaat seuraavana aamuna varhain nousivat, löysivät he Dagonin makaavana suullansa Herran arkin edessä; mutta he ottivat Dagonin ja nostivat hänen entiselle siallensa. Kun he seuraavana aamuna uudestaan nousivat, löysivät he Dagonin toistamiseen makaavan suullansa Herran arkin edessä ja hänen päänsä ja molemmat kätensä olivat hakatut pois kynnyksellä, niin että muu ruumis vaan makasi siinä. Heidän epäjumalansa pantiin pian uudestaan kokoon, mutta Herran käsi oli raskas heidän päällänsä ja löi Asdodin ja kaiken ympäristön. He lähettivät silloin arkin yli lakeuden Gathiin. Tämä on merkillisin niistä tapauksista, joita raamattu kertoo täällä tapahtuneeksi.

Me lähdimme liikkeelle varhain seuraavana aamuna ja lähetimme muulimme suorinta tietä Lyddaan, jonne itse aioimme saapua illaksi, käytyämme ensin Joppessa.

Kun lähdimme Asdodista, kulki tiemme läpi seudun, joka oli hedelmällisempi ja paremmin viljelty kuin yksikään niistä paikoista, mitkä tähän saakka Pyhässä maassa olimme nähneet. Me sivusimme yhden lainehtiman viljavainion toisensa perästä ja näimme myös monta äsken orastunutta vihantavaa peltoa. Tällä hedelmällisellä alalla oli monta kylää keskellä kauniita istutuksia.

Edellä puolenpäivää kuljimme Ekronin ohitse, joka oli viides Filistealaisten suuremmista kaupungeista. Tämä kaupunki oli taipaleen matkaa itäänpäin meidän tieltämme.

Me viivyimme hetken aikaa eräällä lammikolla ja katselimme muutamia sen ympärillä olevia raunioita.

Niin pian kuin pysähdimme, laskihe yksi matkakumppaneistamme, Hra Doughty, maahan pitkäkseen. Me luulimme hänen tehneen sen ainoastaan väsymyksestä, emmekä sentähden luoneet mitään huomiota häneen; mutta kun meidän taasen piti lähteä matkalle, valitti hän itseänsä kovin kipeäksi, hänellä oli kuitenkin sen verran voimia, että hän jaksot nousta hevosen selkään, ja me ratsastimme hiljakseen eteenpäin. Wähän ajan kuluttua seisatti Doughty hevosensa, astui tahi pikemmin putosi selästä ja vaipui hermottomana maahan. Me tutkimme hänen tilaansa ja havaitsimme hänellä olevan ankaran poltteen ja hänen otsansa oli hyvin kuuma; me pelkäsimme hänen saaneen tuon vaarallisen Syrian kuumetaudin, joka vuosittain tekee tuhojaan Itämailla matkustajain joukossa. Ainoa mitä voimme tehdä, oli, että niin pian kuin mahdollista koetimme saada häntä viedyksi Joppeen, jossa hän voi saada lääkärin apua. Me asetimme hänen sentähden etunojoon borikka-aasin selkään, jota hevostemme hoitaja käytti, ja koetimme kuljettaa häntä tällä tavoin eteenpäin; mutta hänen vaivansa tuli yhä kovemmaksi ja hetken ajan perästä rupesi hän hourailemaan ja vaikeasti valittamaan. Wiimein heittäytyi hän alas borikan selästä ja putosi maahan, vakuuttaen ett'ei hän voinut kulkea edemmäksi. Me neuvottelimme nyt hetken aikaa mitä oli tehtävä, ja päätimme vihdoin, että joku meistä jäisi Doughtyn luoksi, sillä aikaa kuin toiset ratsastivat Joppeen tuomaan kantotuolin, jolla voisimme kuljettaa ystäväraukkamme kaupunkiin. Minä lupasin tulkkimme kanssa jäädä hänen tykönsä, ja toiset lähtivät Joppeen, joka oli kahden tiiman päässä siitä, missä nyt olimme.

Minä valmistin meidän vilteistämme niin mukavan sijan kuin mahdollista oli kipeälle matkatoverilleni ja panin takin hänelle päänalaiseksi. Sateenvarjo levitettiin yli hänen päänsä suojelemaan häntä Filistean paahtamalta auringolta, ja minä kostutin silloin tällöin hänen kuumaa otsaansa raittiilla vedellä. Doughty houraili hourailemistaan ja puhui paljon, mutta varsin sekavasti; ainoastaan silloin, kun hän puhui äitistään (hänen äitinsä oli leskenä ja hän oli äitinsä ainoa poika), olivat hänen sanansa jotenkin selvät; hän sanoi olevansa varma siitä, ettei hän enää milloinkaan saa häntä nähdä. Meidän tulkkimme laskihe levolle ja vaipui pian sitkeään uneen ruohostoon vähän syrjässä päin Doughtyn vuoteesta.

Ympärillämme oleva seutu oli täynnä kukkuloita ja laaksoja ja me olimme sijoittuneet ruohoiseen laaksoon. Wiisi pitkää tiimaa sai kuluneeksi, eivätkä meidän kumppanimme vielä tulleet. Doughtyn polte rupesi vähitellen taukoamaan ja houraileminen loppui, mutta hän valitti vielä surkeasti.

Kun jo rupesi hämärtämään heräsi tulkki ja,'havaittuansa päivän jo niin pitkälle joutuneen, sanoi hän minulle, että meidän oli kaiken mokomin ehtiminen Joppeen ennen pimeän tuloa, sillä jos yöksi jäimme kedolle, emme olleet turvallisuudessa Arabialaisilta. Minä luulin hänen liioittelevan vaaraa, mutta Joppessa sain toisena päivänä kuulla, että samana iltana, kun me tämmöisessä tilassa olimme muutaman penikulman päässä idässä päin kaupungista, oli kaksi turkkilaista sotamiestä joutunut Beduinein käsiin, toinen heistä oli ammuttu kuoliaaksi ja toisen käden oli kuula särkenyt.

Minä kysyin Doughtylta, luuliko hän voimansa pitkittää matkaa; hän koetti silloin nousta vuoteeltaan, mutta vaipui heti takaisin ja sanoi olevansa niin heikko, että hän tuskin voi sormeansakaan liikuttaa. Minä neuvottelin nyt tulkin kanssa, miten turvallisimmalla tavalla voisimme viettää yötä; sillä jos oli mahdoton pitkittää matkaa ja kumppanimme luultavasti olivat käyneet harhaan, aioimme etsiä jonkun syrjäisen laakson, viedä sinne sairaan, panna hevosemme liekoon, ja valvoa vuorotellen. Tulkki sanoi kumminkin tämän olevan hyvin vaarallista, kun meitä oli niin vähän eikä meillä ollut muita aseita kuin minulla revolveri ja Alilla sapeli.

Kun me pidimme tästä neuvoa, lausui Doughty, joka oli kuullut keskustelumme, että hän tahtoi tehdä viimeisen yrityksen, ja käski meidän uudestaan nostaa hänet borikan selkään. Me asetimme hänen silloin borikan leveään satulaan, joka oli hyvin vuoteen kaltainen muodoltaan. Minä hyppäsin hevoseni selkään ja ratsastin etupäässä, tulkki tuli perässä taluttaen borikkaa, ja tällä tavoin me matkustimme Joppea kohden.

Me kohtasimme paljon Arabialaisia vähemmissä ja suuremmissa joukoissa, vaan ei kukaan meitä häirinnyt, muutamat lausuivat muutamia sanoja meidän tulkillemme, ja katselivat vähän kummastuen Doughtya, joka suuresti vaikeroiden makasi borikan satulassa.

Me ratsastimme nyt yhtä mittaa eteenpäin, ja matkattuamme noin tiiman aikaa, rupesi sairas tointumaan; hän ei enää valittanut ja vihdoin kykeni hän nousemaan pystyynkin. Yhtä suruissani kuin ennen olin ollut, pelätessäni matkakumppanini saaneen Syrian kuumetaudin, joka muutamissa päivissä, vieläpä tiimoissakin olisi voinut tehdä lopun hänestä, yhtä iloinen olin nyt, kun tuosta äkillisestä parantumisesta luulin voivani päättää, ettei hänen tautinsa muuta ollutkaan kuin näillä seuduilla liikkuma vilutauti, joka kyllä on tuima ja tuskallinen, mutta ei kuitenkaan hengelle vaarallinen.

Hän tuli viimein niin voimiinsa, että me saatoimme ruveta ratsastamaan hienoa juoksuakin.

Tultuamme eräälle vuoren kukkulalle, josta meillä oli vapaampi näköala yli edessämme olevan seudun, saimme nähdä useampia ratsastajia, jotka ajoivat täyttä nelistä ja puhuivat korkealla äänellä toinen toisillensa, niin että me voimme kuulla heidän huutonsa; he ratsastavat edessänsä oleville kunnaille ja näyttivät tähystelevän tienoota. Kun he viimein huomasivat meidän, tulivat he kaikki meitä kohden täyttä vauhtia. Me arvasimme jo heidän olevan meidän matkakumppanejamme, vaikk'emme pimeän tähden voineet heitä tuntea, ja emme luulossamme erehtyneetkään. Ilolla kohtasimme taas toinen toisemme ja ilahduttavaa oli heistä nähdä Doughtyn niin toipuneena.

Syynä heidän viipymiseensä oli, että he olivat ratsastaneet väärää tietä Joppeen, joten he olivat viipyneet enemmän aikaa matkalla, kuin me olimme arvelleet; sen lisäksi oli heidän ollut työlästä saada kantotuolia Joppesta ja sitten olivat he eksyneet laaksoissa, etsiessänsä sitä paikkaa, jonne olivat meidän jättäneet.

Heillä oli muassaan kantotuoli, jota neljä miestä kuljetti, mutta koska Doughty nyt oli melkein täysissä voimissaan, käytti hän mieluisemmin vastedeskin borikkaansa, ja tämä olikin onneksi hänelle; sillä, kun hra Botcharby, joka oli väsynyt, hänen siastansa istui kantotuoliin, ei käynyt paremmin kuin että yksi kantajista kompastui ja veti mukaansa kolme toveriaan, niin että hra Botcharby suistui maahan ja satutti rintansa pahoin.

Me saavuimme vihdoinkin myöhään illalla Joppeen eli Jaffaan, joksi kaupunkia nykyään kutsutaan, ja pilkkopimeä oli, kun kävimme kaupunkiin sisään. Ennenkuin tulimme kaupunkiin, ratsastimme pitkäin istutettujen puistojen läpitse.

Me poikkesimme yöksi erääsen mukavaan hotelliin, sillä liian myöhäistä oli enää ehtiä leiriimme lähellä Lyddaa.

Jaffa on jotenkin iso ja hyvinrakennettu kaupunki ja harjoittaa melkoista kauppaliikettä, sillä se on Jerusalemin satama. Sillä on 5,000 asukasta, joista 1000 ovat kristityltä, 150 juutalaista ja muut muhamedilaisia.

Doughty kävi kohta erään täällä asuvan amerikalaisen lääkärin puheella, nimeltä Barkley, ja sai tietää ettei hänen tautinsa ollut muuta kuin vilutautia.

Me saimme varsin hyvät huoneet hotellissa ja tapasimme siellä erään Englantilaisen, joka oli ollut meidän seurassamme niinä kolmena päivänä, joina olimme Kuolleella merellä ja Jordanin virralla. Hän oli nyt palausmatkalla Englantiin ja makasi täällä Jaffassa odottamassa höyrylaivaa. Me emme olleet asuneet missään hotellissa siitä saakka kuin Kairossa nousimme kameleimme selkään.

Seuraavana aamuna nousin minä hotellin katon päälle ja katselin sieltä kaupunkia avaroine puistoineen. Jaffa on tunnettu runsaasta appelsiini-viljelyksestään; täällä ostimme appelsiinejä ja maksoimme skillingin kappaleesta. Kaupungin alapuolella levisi satama laivoineen. Tämä satama on niinkuin kaikki, jotka tällä rannikolla näin, ihan avonainen merta kohden, niin ettei se myrskyn aikana tarjoa mitään suojaa eikä siis ansaitsisikaan sataman nimeä. Höyrylaiva näkyi ulkona merellä, joka, tullen Europasta päin, läheni rannikkoa. Se tuli vihdoin niin lähelle, että selvästi voin nähdä sen keikkumista aalloilla.

Rannikko on laakea ja määrällinen, niin etteivät höyrylaivat voi tässä laskea rantaan, ja jos on kova tuuli, ei voida edes lähettää venheitä rannalle, niin että usein tapahtuu etteivät laivat tässä voi laskea matkustajia eikä postia maalle, vaan niiden täytyy jatkaa matkaansa johonkin toiseen satamaan.

Kaupungilla on valli, joka merta kohden on varustettu muutamilla vanhoilla kanuunilla; koko tämä muuri kukistuisi kuitenkin pian, jos Europalainen sotalaiva muutaman kerran täyden kylkensä sitä vastaan tyhjentäisi.

Maanpuolelle päin on Joppella ainoastaan yksi portti, jossa aina on semmoinen borikkain, hevosten, kamelein ja Beduinein tungos, että matkustajan on työläs päästä läpitse.

Taru tietää kertoa että Joppe on vanhin kaikista kaupungeista. Sen satamaan kuljetettiin Salomonin aikana, "seteripuita Libanonilta", jota puulajia käytettiin Herran huoneen rakennukseen.

Kun Israelin lapset olivat tulleet takaisin Babelin vankeudesta, kertoo Esra, antoivat Judalaiset Zidonin ja Tyron kivenhakkaajille ja salvureille rahaa, ruokaa ja juomaa ja öljyä, että he kuljettaisivat seteripuita Libanonilta meritse Joppeen saakka.

Joppessa astui profeta Jona laivaan, kun hän aikoi paeta Herran edestä, joka oli kehoittanut häntä saarnaamaan Niniveläisille.

Täällä herätti Pietari opetuspiian, nimeltä Tabitha, kuolleista ja asui täällä sitten monta päivää Simon parkkarin huoneessa. Matkustajille näytetään vielä vanha huone, jonka sanotaan olleen Simon parkkarin.

Tänne lähetti Kornelius palveliansa, noutamaan Pietaria sen ilmestyksen jälkeen, jonka hän oli saanut, ja täällä näki Pietari, kun miehet lähestyivät Joppea, sen näyn, jonka kautta Herra opetti häntä, ettei hän ylenkatsoisi pakanoita, vaan saarnaisi heillekin evankeliumia, joka on Jumalan voima itsekullekin uskovaiselle autuudeksi, ensin Judalaisille niin myös Grekiläisille.

Joppea mainitaan usein Makkabein sodissa.

Kun Franskalaiset Napoleonin aikana hyökkäsivät Syriaan ja Pyhään maahan, joutui Joppekin heidän valtaansa, ja he harjoittivat täällä semmoista julmuutta, joka paremmin olisi sopinut raaoille Beduineille kuin europalaisille sotureille. Osoitteeksi heidän hirmuisuudestaan mainittakoon, että kun lähes 3000 miestä kaupungin varustusväkeä oli antaunut sillä ehdolla, että saisivat jäädä henkiin, antoi Napoleon, sotaoikeutta pidettyään, ampua heidät kaikki, sillä hän ei luullut voivansa elättää niin paljon vankeja. Nuot uhriraukat asetettiin joukottain merenrannalle, heille suotiin muutamia minuuteja, valmistuaksensa kuolemaan. He rukoilivat vielä kerran armoa, turvautuen niihin ehtoihin, joilla he olivat antautuneet; vastaukseksi komennettiin: "ampukaa!" ja neljän tunnin kuluessa ei kuulunut muuta kuin kivärin laukauksia ja kuoleman parkua. Tämä työ on ruma pilkku, joka monen muun senkaltaisen teon kanssa saastuttaa "suuren" Napoleonin muistoa!

Käveltyämme kerta kaupungin kadut, joilla väkeä vilisi yltä kyllin, suorimme uudestaan matkaan:

Kuljettuamme noiden pitkien puistojen poikki, jotka kolmelta puolelta ympäröivät Joppea, tulimme taas tuolle hedelmälliselle lakeudelle. Noin kolme tiimaa kestävän ratsastuksen perästä saavuimme Lyddaan, jossa meidän leirimme oli pystytettynä. Kokkimme ja miehemme katselivat meitä ällistyneinä, ja kysyivät mikä syynä oli meidän viipymiseemme; he olivat levottomuudella odottaneet meitä koko yön ja olivat nyt iloissaan nähdessään meidät taasen. Me istahdimme nyt maahan ja söimme murkinaksemme sen päivällisen, jonka Moses (meidän kokkimme) edellisenä päivänä oli valmistanut.

Lyddankin ympärillä on kukoistavia istutuksia ja se on rakennettu kauniille kunnaalle. Puolen penikulman päässä etelään päin näimme Ramlah'n tornit, mutta meillä ei ollut aikaa käydä katsomassa paikkaa eikä sillä olekkaan mitään erityistä merkitystä.

Lyddassa löytyy vielä niin kutsutun Pyhän Yrjön kirkon kauniit rauniot. Kirkko on suuri ja muutamat osat siitä ovat jotenkin hyvin säilyneet. Se on hyvin vanha ja Richard Leijonamielen sanotaan ristiretkein aikana rakennuttaneen sen uudestaan.

Lydda on sama kuin Wanhan Testamentin Lad, joka kaupunki kuului Benjaminin suvulle, niinhyvin ennen kuin jälkeen Babelin vankeuden. Paikalla on vielä vanha hebrealainen nimensä.

Apostoli Pietari tuli myöskin lähetysretkillään "Pyhäin" luoksi Lyddaan. Siellä tapasi hän miehen nimeltä Eneas, joka kahdeksan vuotta oli halvattuna maannut vuoteellaan. Ja Pietari sanoi hänelle: Enea, parantakoon sinun Jesus Kristus: nouse, tee itse vuotees, ja hän kohta nousi. Ja kaikki Lyddan ja Saronan asuvaiset näkivät hänen, jotka tulivat käätyksi Herran tykö. Täällä Pietari vielä oli, kun opetuslapset Joppesta lähettivät kaksi miestä hänen luoksensa rukoilemaan, ettei hän viivyttelisi heidän tykönsä tulemasta.

Jättäen Lyddan ratsastimme nyt yli lakeuden itäänpäin ja saavuimme vihdoin taas Judean vuorille.

Alenevan auringon valossa aloitimme vaivalloista matkustustamme ylös vuoren jyrkille kukkuloille kallioista polkua pitkin, joka kierteli ylöspäin vuoren melkein pystysuoraa rinnettä myöten. Kun ehdimme yliseen Beth Horoniin, johon olimme aikoneet sijoittaa leirimme ensi yöksi, oli aurinko jo lähestynyt taivaan rantaa, ja meistä näytti ikäänkuin sen punertava kehä olisi hetken aikaa viivähtänyt Wälimeren peilikirkkaalla pinnalla. Me katselimme näiltä Ajalonin laakson yli kohoavilta kukkuloilta kaunihinta auringon laskemista mereen, mitä milloinkaan olimme nähneet. Me seisoimme noiden armasten Judan vuorien läntisellä rinteellä, etelässä näimme Ajalonin laakson ja Gibeon oli vähän matkan päässä takanamme; jalkaimme alla levisi Filistean avara lakeus, täynnä todistuksia Jehovan, Israelin väkevän Jumalan voimasta, ja sitten tuolla sen takana tuo kullan kiiltävä Wälimeri, jonka sylihin aurinko laski — aurinko, josta Raamattu kertoo, että se seisahti, kun Josua sillä paikalla, jossa me nyt olimme, puhui Herran kanssa ja sanoi koko Israelin läsnä ollessa: Aurinko seiso alallas Gibeonissa ja kuu Ajalonin laaksossa. Täällä myös Judas Makkabeus pienellä joukollansa kohtasi Syrialaisten sotalauman ja tuiman taistelun perästä ajoi heidät takaisin alempana olevalle kedolle.

Beth Horonin muistoja mieleemme johdattaessa, tulimme yht'äkkiä siinä toimessa keskeytetyksi ankaran melun kautta, jonka tulkkimme ja passaajamme olivat nostaneet eräässä teltissä; me kuulimme muutamia aika lätkäyksiä teltistä ja heti sen perästä tulivat he ulos tuimasti painellen. Me erotimme heidät toisistansa ja palvelia riisui nyt turbaninsa, viskasi sen vihan vimmassa maahan, kohotti sitte molemmat kätensä taivasta kohden ja huusi täyttä kurkkua: "Allah!" jonka arabialaiset aina tekevät, kun he ovat epätoivon tai vihan vimmassa. Hän sitten koko iltakauden uhkasi yöllä tappaa tulkin veitsellä, mutta ennen kuin yö tuli, olivat he taas hyviä ystäviä ja söivät varsin levollisina illallista yhdessä. Arabialaisen viha asettuu tavallisesti yhtä pian kuin se syttyykin.

Warhain seuraavana aamuna läksimme Beth Horonista, ratsastaaksemme Jerusalemiin.

H:ra Doughty, joka edellisenä päivänä oli ollut varsin terveenä sai nyt taas matkalla vilutaudin puuskan. Hänen oli taasen laskeuminen maahan ja minä jäin tulkin kanssa häntä odottamaan, toiset jatkoivat matkaansa Jerusalemiin ja aikoivat poiketa Gibeoniin ja Aissaan. Neljän tai viiden tiiman kuluttua oli taudin aika ohitse ja me voimme taas pitkittää matkaamme tuota vaivalloista tietä myöten.

Illemmällä saavuimme Jerusalemiin ja näimme tuon kalliin kaupungin toiselta puolelta kuin ennen, sillä nyt tulimme pohjoisesta päin suoraan sille portille, jota sanotaan Damaskon portiksi. Tältä puolelta katsoen näyttää kaupunki aivan kauniilta. Näköala ei ole niin avara kuin Jerikosta tullessa, mutta täältä näkyy yhtä haavaa itse kaupunki, koko Jehosaphatin laakso ja tuo mahtava Öljymäki kolmen korkean huippunsa kanssa.

Me ratsastimme nyt kaupunkiin siihen hotelliin, missä Lejonhufvud asui, ja armas oli se hetki, jona taas sain nähdä rakkaan ruotsalaisen matkatoverini.

Kun lyhyesti olimme kertoneet toinen toisellemme tärkeimmät havaintomme sillä aikaa, kuin olimme olleet eroitettuina, jätin minä hänen ja Doughtyn, joka oli päättänyt asua hotellissa siksi että hän oli kokonaan toipunut sairaudestaan, ja lähdin tulkin kanssa leiriimme, joka oli sijoitettu Öljymäen eteläisimmälle huipulle. Kaupungin portti oli jo suljettu, kun me aioimme ratsastaa ulos, mutta turkkilainen vartia aukaisi sen meille, vaikka aurinko jo oli aikaa laskenut ja oli ihan pimeä.

Me ratsastimme nyt alas Jehosaphatin laaksoon, yli Kidronin osan eli oikeimmin yli tuon entisen puron uoman, kuljimme Gethsemanen sivutse ja nousimme öljymäelle.

Elävästi muistuivat mieleeni öisen ratsastuksen aikana Vapahtajani viimeiset elämänvaiheet. Minä ratsastin samaa tietä, jota hän oli käynyt. Minä kuljin sen paikan ohitse, jossa tuo rakkaudesta rikas Sovittaja vaipui maahan meidän syntikuormamme alla ja jossa hän murehti, vapisi ja hikoili verta, tunteissaan sen kauhean kuoleman esimakua, jonka hän seuraavana päivänä oli kärsivä.

Minä kävin näin viettämään ensimäistä yötäni Öljymäellä, jossa Vapahtaja oli viettänyt niin monta yötä rukoillen Jumalaa — mikä kallis, mikä autuas yö oli tämä minulle — semmoisina hetkinä ja semmoisilla paikoilla tuntee itsensä olevan ikäänkuin hyvin lähellä Jumalatansa.

Kahdestoista Luku.

Wiimeiset päivät Jerusalemissa.

Leiristämme oli meillä vapaa näköala yli Jerusalemin; me katselimme täältä joka päivä tuota pyhää kaupunkia ja koetimme painaa tätä kallista näkyä muistiimme ijäksi päiviksi.

Täällä on tapahtunut asioita, jotka ovat luoneet maailman uudestaan, täällä on elänyt pyhiä miehiä, joiden sanat, joiden maine on levinnyt kaukaisiin kansoihin ja etäisiin aikoihin, ja jotka vielä vuosisatojen kuluttua vaikuttavat kansakuntain ja yksityisten elämään ihmeteltävällä voimalla. Täällä vaikutti ja opetti se ihmeellinen Propheta, jota Raamatun Pyhät miehet ovat kutsuneet Messiaaksensa ja Mestariksensa, ja joka on kaikkein heidän kirjoitustensa ihanana pääaineena. Täällä uhrattiin se rakkauden Ruhtinas, joka voitti kuoleman, sovitti Jumalan maailman kanssa ja aukaisi meille iankaikkisen elämän portit; sillä täällä jossakin paikassa meidän jalkaimme alla on Golgatha, jossa Jumalan poika kuoli. Täältä astui elämän Ruhtinas alas tuonelaan ja kukisti ihmiskunnan nimessä sen voiman, sen hirmuisen vallan ja muutti kuoleman uskovaisille tunnustajillensa sillaksi maan ja taivaan välille — kiiltäviksi Eliaan Waunuiksi, joilla he viedään maan "sumuisista laaksoista" taivaalliseen Jerusalemiin, elävän Jumalan kaupunkiin, Jehovan valtaistuimen eteen, säädöksensä ijankaikkisessa rauhassa asua heidän Isänsä monissa majoissa.

Jerusalem on se paikka, jossa Jumala on tehnyt suurimmat rakkauden ihmeensä, mutta tämä kaupunki on myöskin se paikka, jossa maailman suurin synti on tehty. Täällä ovat ihmiset, samassa kuin he vapauttivat murhaajan, ilkeimmillä syytöksillä ahdistaneet ainoata puhdasta, viatonta olentoa, joka jälkeen syntiin lankeemuksen heidän joukossansa on ollut. Täällä ovat he julistaneet Elämän Ruhtinaan syylliseksi, ja tuominneet hänen kuolemaan. Täällä ovat he ristiinnaulinneet Kunnian Herran. Jumalan rangaistus näyttää sentähden erittäin kohdanneen tätä kaupunkia; sillä ei missäkään maailmassa ole ihmiset niin vihaisina ja verenhimoisina teurastaneet ja raadelleet toinen toisiansa kuin täällä.

Neljäkymmentä vuotta tämän murhatyön jälkeen piiritti kaupunkia romalainen sotajoukko, jonka päällikkönä oli Titus. Kristityt pakenivat silloin kaupungista, niinkuin Mestari oli heitä eläessään käskenyt, sanoen, koska Jerusalemia saartaa sotalauma, on silloin sen hävitys lähellä; ja hävitys seurasikin, hävitys niin julma ja kauhistava, ettei maailma ole semmoista milloinkaan nähnyt. Se kansa, joka Pilatuksen palatsin ulkopuolella niin yksimielisesti oli huutanut: "hänen verensä tulkoon meidän ja meidän lastemme päälle", sai tässä tuta tuon väkevän Kostajan vanhurskasta vihaa. Heidän kaupunkinsa hävitettiin, heidän temppelinsä poltettiin ja he itse kaatuivat joukottain. Muutamat kuolivat nälkään, ja nähtiinpä esimerkkejä, että isät ja äitit epätoivossa söivät omia lapsiansa. Monta paloi tulen liekeissä, suuri joukko sai surmansa keskinäisissä sodissa, jotka näinä kauhistuksen päivinä raivosivat Judalaisten kesken, ja suurimman osan teurastivat voitolliset Romalaiset.

Toisella vuosisadalla, keisari Hadrianon aikana, nostivat Judalaiset kapinan Romalaisia vastaan. Eräs mies nimeltä Bar-Coch-Ba johti heitä. Hän sanoi olevansa Jumalalta lähetetty vapauttamaan sorrettua Israelia. Jerusalem, ynnä monta muuta paikkaa Palestinassa lankesi heidän käsiinsä, mutta heidän valtansa oli lyhyt. Suuri romalainen sotajoukko ryntäsi heitä vastaan. Jerusalem valloitettiin väkirynnäköllä ja niistä Judalaisista, jotka puolustivat kaupunkia, kaatui enin osa sodassa ja muut myytiin orjiksi. Tämä oli Judalaisten viimeinen yritys, saadakseen takaisin isäinsä kaupunkia eli sitä paikkaa, jossa se oli ollut. He jättivät sitte maansa, ollaksensa vierasten kansain seassa elävinä todistuksina raamatun ennustusten totuudesta.

Jerusalem pysyi nyt Romalaisten hallussa vuoteen 636, jolloin kiihkoisten muhamedilaisten armeija ilmaantui kaupungin eteen. Se otettiin nyt taasen väkirynnäköllä ja Saracenit harjoittivat tavallista julmuuttansa.

Kaupungissa olevat kristityt saivat nyt usein kärsiä ankaria vainoomisia ja pyhissä vaeltajia rääkättiin ja tapettiin tuontuostakin. Sitä kesti monta vuosisataa perätysten, kunnes vihdoin tuo yhä kiihkenevä vainoominen Palestinassa asuvia Kristityttä vastaan herätti koko Europassa yleistä mielipahaa. Nyt päätettiin valloittaa pyhä maa uskottomain käsistä, ja niinkutsutut ristiretket alkoivat. Saksanmaan, Englannin, Franskan ja Italian parhaimmat soturit riensivät tälle pyhälle paikalle taistelemaan Saraceneja vastaan, ja Jerusalem virui taasen veressä.

Ristiarmeija valloitti kaupungin v. 1099, muhamettilaiset teloitettiin säälimättä ja kristityt harjoittivat semmoista julmuutta, joka paremmin olisi sopinut Arabialaisille kuin kristityille.

Sittemmin Saracenit ja kristityt vuorottain valloittivat kaupungin toisiltansa, jolloin verta aina vuosi virtana, kunnes kristityt vihdoin ajettiin siitä pois iäksi päiviksi v. 1243.

Tästä ajasta saakka on kaupunki yhtämittaa ollut muhamedilaisten hallussa. Kuitenkin käy puhe Arabialaisten kesken, että kristityt vielä kerran valloittavat kaupungin ja kukistavat muhamedilaisten vallan, ja huhu kertoo myöskin minkä portin kautta he tunkevat sisään, nimittäin "Kultaisen portin" kautta, joka on kaupungin itäisessä kyljessä juuri vastapäätä Omarin moskejaa ja joka johtaa isolle temppelikartanolle. Tämän ennustuksen tähden on tuo Kultainen portti muurattu kiini, etteivät Kristityt pääsisi sisään.

Omituista oli johtaa mieleensä tämän kaupungin monivaiheista historiaa ja kaikkia niitä verisiä mullistuksia, jotka täällä ovat tapahtuneet, samalla haavaa kuin olimme tilaisuudessa leiristämme katselemaan tuon suuren kuninkaan kaupunkia, semmoisena kuin se näkyy matkustajan silmiin. Se ei tätä nykyä ole paljon sen ihanan kaupungin näköinen, jonka Titus hävitti, mutta sillä on sama nimi, ja sen pyhät muistot kirkastavat sitä ja tekevät sen kalliiksi kaikille kristityille, niin kauvan kuin maailma seisoo. Me emme väsyneet katselemasta Jerusalemia, ja illoin viivyin minä kauvan ulkona leiristäni, katsellen, tuota muistojen kallista kaupunkia ympäristöineen, heleän kirkkaan kuuvalon valaisemana. Jerusalemin väkilukua ovat eri kirjailijat hyvin erinkaltaisesti arvostelleet. Muutamat eivät sano sen nouseman yli 10,000, toiset lukevat taas sen 30,000 asti. Erään laskun jälkeen, jonka minä olen nähnyt ja jonka sanotaan olevan kaikkein todenperäisimmän, olisi väkiluku 4,000 muhamedilaista, 6,000 Judalaisia, 1,610 Kreikkalaista kristittyä, 1,200 Romalais-katolilaista, 200 Armenialaista, 150 Syrialaista, Kopteja ja Abyssinialaisia ynnä 100 protestanttilaista — yhteensä 13,340.

Kaupunki on jaettu neljään suureen kortteeriin, joissa eri uskolaiset asuvat erillään toinen toisistaan. Koillisessa kortteerissa asuvat Muhamettilaiset, luoteisessa kristityt, lounaisessa Armenialaiset ja kaakkoisessa Judalaiset.

Näistä kortteereista on erittäin Judalaisten kortteeri silmiinpistävä huonoin rakennustensa ja äärettömän likaisuutensa tähden. Sen perästä on muhamedilaisten kortteeri kurjin. Molemmat jälillä olevat ovat paljoa siivommat. Nämä kortteerit ovat erotetut toisistaan kaupungin kahden suurimman kadun kautta, joiden varrella bazarit ovat.

Jerusalemissa on useampia isoja, eri kirkkokunnille kuuluvia luostareita, ja juuri nykyään on Zionin vuorelle rakennettu yksinkertainen, mutta erinomaisen soma protestanttinen kirkko. Tämän kirkon esimiehenä on pispa Gobat ja hänen allensa kuuluu useita englantilaisia ja saksalaisia evankelisia opettajia.

Tuossa protestanttisessa kirkossa olimme, täällä viipyessämme, joka sunnuntaina tilaisuudessa muiden kristiveljein kanssa viettämään harrasta jumalanpalvelusta ja veisaamaan Jumalan kunniaa juuri samoilla virsillä, joita David tällä sialla teki ja lauloi. Hyvin liikuttava oli kuulla Jerusalemissa saarnattaman ristiinnaulitusta.