Part 18

Täällä syödään yhteisessä vieraspöydässä aamiaista ja päivällistä ja ruokia oli aina yltäkyllin.

Isäntä on Kreekkalainen, nimeltä Demetrius (nykyään kenties murhattu siinä kauhistavassa verilöylyssä, jota Damaskussa asuvat kristityt sittemmin ovat kärsiä saaneet, ja kenties on tuo komea hotellikin niiden talojen seassa, jotka nuot vimmatut Drusit tässä onnettomassa tilaisuudessa polttivat). Demetrius oli oivallisin isäntä. Hän oli kohtuullinen otoissaan ja rehellinen, aina kohtelias ilman hätäilemättä. Paitsi näitä kahta hotellia on kaupungissa koko joukko majapaikkoja eli n.k. "Karavan-seraita".

Me emme voineet aavistaakaan niinä päivinä, kuin me Damaskussa viivyimme, mitä kauheita verisiä töitä täällä oli tapahtuva muutamia viikkoja jälistä päin. Me kyllä kuulimme puhuttavan yhtä ja toista tuimasta ja verisestä sodasta, joka Libanonilla oli syttynyt Drusein ja Maroniitein välillä. Mutta näiden lahkokuntain keskinäiset riidat ovat niin tavallisia, ettei kukaan näyttänyt pitävän mitään lukua tuosta nykyisestä taistelusta, sitä vähemmin voitiin aavistaa että muutamana päivänä joukko Druseja oli hyökkäävä itse Damaskuun ja siellä asuvain Muhamedilaisten avulla rupeeva armottomalla tavalla teurastamaan noita raukkoja kristityitä, jotka eivät aavistaneet mitään vaaraa.

Kristittyin teloitus tässä kaupungissa on nyt koko mailmassa tunnettu asia. Damaskun väkiluku on arvosteltu 150,000, jotka ovat Muhamettilaisia, kristityitä ja Juutalaisia.

Kaupunki harjoittaa melkoista kauppaa. Europan tavarat menevät mielellään tätä tietä itäisiin maihin, ja paljo itämaiden tuotteita kuljetetaan Damaskun kautta Europaan.

Damaskus on Syrian pääkaupunki ja suurin kaupunki turkkilaisessa Aasiassa. Täällä on Syrian armeijan pääkortteeri ja "Seraskierin" eli sotamarsalkin asunto.

Kaupungin historia ulottuu aina satuaikakauteen asti, vieläpä sitä kauvemmaksikin.

Josephus sanoo Uzin, Aramin pojan ja Noakin pojanpojan, perustaneen tämän kaupungin; eikä ole mitään syytä epäillä sitä. Aramin jälkeentulevaiset asettuivat asumaan Syrian koilliseen kolkkaan ja kansoittivat sen ja antoivat maalle nimen, jolla se tavallisesti raamatussa on tunnettu, nimittäin Aram.

Miten kaupunki liekään perustettu, oli se kumminkin jo Abrahamin aikana tunnettu paikka. Patriarkan "huoneenhaltia" oli nimittäin "Eleasar Damaskusta".

Myöhempään Benhadadin hallituksen aikana oli Damaskus paisunut suur'-vallaksi ja Israel pelkäsi usein vapisten sen voitollisia sotajoukkoja.

Kun Syrialaiset kerran olivat sotaretkellä Israelin maassa, toivat he tullessaan muiden vangein joukossa myöskin Israelilaisen tytön, joka sitte palveli Naamanin vaimoa.

Naaman oli korkea-arvoinen mies kuningas Benhadadin hovissa ja oli pitalinen.

Eräsnä päivänä sanoi tämä Israelilainen tyttö emännällensä: "O, jos minun herrani olis prophetan tykönä, joka on Samariassa, niin hän parantais hänen pitalista".

Naaman päätti seurata hänen neuvoansa ja kun hän läksi Damaskusta, sai hän Syrian kuninkaalta kirjan viedäksensä Israelin kuninkaalle.

Kun Naaman oli tullut Samariaan, antoi hän kirjeen Israelin kuninkaalle, ja sen sisältö oli tämä: "Koska tämä kirja tulee sinulle, katso, minä lähetin minun palveliani Naamanin sinun tykös, ettäs hänen puhdistaisit pitalistansa".

Koska Israelin kuningas oli kirjan lukenut, repäisi hän vaatteensa ja sanoi: "Olenko minä Jumala, että minä kuolettaisin ja eläväksi tekisin? Sillä hän lähettää minun tyköni, että minä puhdistaisin miehen pitalistansa. Havaitkaat siis ja katsokaat kuinka hän etsii tilaa minua vastaan."

Kun Jumalan mies Elisa kuuli Israelin kuninkaan reväisseeksi vaatteensa, lähetti hän kuninkaan tykö ja antoi sanoa hänelle: "miksis olet reväissyt vaattees? Tullaan nyt minun tyköni, että hän tietais prophetan olevan Israelissa".

Niin tuli Naaman hevosillansa ja vaunuillansa, ja seisahti Elisan huoneen oven eteen. Ja Elisa lähetti sanansaattajan hänen tykönsä, sanoen: "Mene ja pese itses seitsemän kertaa Jordanissa, ja sinun lihas pitää entisellensä ja puhtaaksi tuleman".

Niin Naaman vihastui ja meni matkaansa, sanoen: "Katso, minä luulin hänen kumminkin tulevan ulos minun tyköni, seisovan ja huutavan avuksensa Herran hänen Jumalansa nimeä, ja hänen kädellänsä pitelevän tätä paikkaa ja niin parantavan pitalin. Eikö Abanan ja Pharpharan virrat Damaskussa ole kaikkia Israelin vesiä paremmat, että minä itseni niissä pesisin ja tulisin puhtaaksi?"

Ja hän palasi ja meni matkaansa vihoissansa. Ei pidä kummaksua että Naaman ylvästeli Damaskun vesistä, sillä ne voittavat kauneuden ja hedelmällisyyden suhteen kaikki Israelin vedet, vieläpä itse Jordaninkin. Palveliansa kehoituksesta seurasi hän kumminkin viimein prophetan neuvoa ja astui terveenä ylös Jordanista.

Hasael tuli Benhadadin jälkeen kuninkaaksi, ja hänen hallituksensa aikana nousi Damaskus suureen voimaan. Hasael valloitti Israelin maan ja tappoi paljon kansaa.

Tätä mahtavuutta kesti vaan vähän aikaa.

Nuot alituiset päällekarkaukset ja hävitykset Palestinaan pakoittivat Israelin kuningasta vihdoin etsimään apua Tiglat Pileseriltä, Assyrian kuninkaalta.

Tämä marssi nyt sen erämaan halki, joka eroittaa Syrian Assyriasta. Damaskus valloitettiin, sen kuningas sai surmansa, koko maa hävitettiin ja enimmät asukkaat vietiin pois vankeuteen Kisiin.

Monta vuosisataa oli Damaskus jo ollut voimallisen kuningaskunnan pääkaupunkina, ja nyt oli kaupunki raunioina. Se ennustus täytettiin, joka sanoo: "Katso, ei Damaskun pidä oleman enää kaupunkina, vaan rauvenneen kiviroukkion".

Taas sanoo toinen propheta: "Minä lähetän tulen Hasaelin huoneesen; sen pitää Benhadadin huoneet kuluttamaan. Ja rikon Damaskun salvat ja hävitän Avenin lakson asuvaiset — — — niin että Syrian kansa pitää Kisiin vietämän, sanoo Herra".

Assyriasta lähetettiin uudisasukkaita uudestaan rakentamaan kaupunkia ja Damaskus yleni vähässä ajassa taas tuhastaan ja tuli uudestaan itämaisen kaupan pesäpaikaksi.

Damaskus ei kuitenkaan enää ollut vapaan, voimallisen valtakunnan pääkaupunki, vaan maksoi veroa vieraille valloille.

64 vuotta ennen Kristuksen syntymää valloittivat Romalaiset, Pompejon johdannon alla, Damaskun.

Ei kauvoja aikoja sen jälkeen, niin tuotiin Saulus sokiana kaupunkiin ja hän asui "kadulla, jota kutsutaan Oikiaksi". Ja hän oli kolme päivää näkemättä, ja ei syönyt eikä juonut.

Wihdoin lähetti Herra hänen tykönsä opetuslapsen, nimeltä Ananias, joka laski kätensä hänen päällensä ja sanoi, "rakas veljeni Saul! se Herra lähetti minun (Jesus, joka sinulle ilmestyi tiellä, jotas vaelsit), että sinä saisit näkys jälleen, ja Pyhällä Hengellä täytettäisiin." Ja hänen silmistänsä putosivat kohta niinkuin suomukset, ja hän sai sillä hetkellä näkönsä jälleen, nousi ja kastettiin.

Munkit näyttävät tietysti niinhyvin Judan huonetta kuin myöskin Ananiaan asuntoa. Näytetäänpä sekin paikka muurista, josta Paavali laskettiin korissa maahan, että hän pääsisi vainoojiltansa.

Kristinusko leveni pikaiseen Damaskussa. Sen metropoliti oli Nikeian kokouksessa (325) seitsemän muun hänen allensa kuuluvan pispan kanssa.

Seitsemänkymmentä vuotta tämän kokouksen jälkeen muutettiin kaupungin iso temppeli kristilliseksi kirkoksi ja sai nimensä Johannes Kastajan jälkeen.

Kristin-usko pysyi täällä voimassa monta vuosisataa, kunnes muhamedilaisuuden tulva hävitti sen täältä, niinkuin kaikista muistakin paikoista Itämailla. W. 634 valloittivat nimittäin Muhamedilaiset Damaskun.

Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen muutti Kalisi Moavyah asuntonsa kaupunkiin ja teki sen muhamedilaisen valtakunnan pääkaupungiksi.

Täältä levisi Muhamedilaisten valta pikaisesti länteen päin yli Afrikan aina Atlantin mereen asti ja itäänpäin yli Aasian aina tuolle puolelle Indus-virran Himalaja vuorelle asti.

Damaskus tuli tämän suunnattoman suuren valtakunnan keskustaksi ja sillä tavoin maailman suurimman vallan pääkaupungiksi. Se oli mahtavampi kuin Noma, ja kreekkalaisten kuningasten istuin vapisi usein Saracenien edessä.

Monta vuosisataa pysyi Damaskus Arabialaisten hallussa, kunnes heidän valtansa vuorostaan sai loppunsa mahtavalla kansantulvalta, joka tuli Aasian sydänmaista. Nuot urholliset Mongulit, joiden johtajana oli tuo hurja ja verenhimoinen Tamerlan, tulvasivat yli suuren osan maailmaa ja vuodattivat joka paikassa, mihin he ilmaantuivat, virtana verta. Tamerlan valloitti väkirynnäköllä Damaskun. Kaupunki jaotettiin maan tasalle ja asukkaat teurastettiin.

Tuon komean kaupungin rikkaus ja loistoisuus katosi yhtenä päivänä.

Kaupunki nousi kumminkin toistamiseen ikäänkuin sadun Phoenix häviöstään, ja kun Mongulilaisten valtakunta ennen pitkiä kukistui, tuli Damaskus Turkkilaisten valtaan.

Wielä luetaan Damaskus kuuluvaksi Turkkilaisten valtakuntaan.

Sillä tavoin on kuusi eri kansakuntaa toinen toisensa perästä omistanut "mailman vanhimman kaupungin."

Tällä kaupungilla on siis kuusi eri aikakautta. Ensimäinen aikakausi kesti 1450 vuotta, jolloin kaupunki oli vapaana. Seuraavana aikakautena tuli se Babylonian ja Persian kuningasten haltuun, joiden malta kesti 417 vuotta. Kreekkalaiset hallitsivat sitte kaupunkia 248 ja Romalaiset heidän jälkeensä 699 vuotta. Sen jälkeen tuli Damaskus Saracenien valtaan 441 vuodeksi ja vihdoin Turkkilaisten.

Nykyään näyttää siltä kuin tulisi kaupunki pian vaihtamaan hallitsiaa seitsemännen kerran, sillä Turkin valtakunta kallistuu loppuansa kohden.

Kaikkein näiden mullistusten aikana on kaupunki kukoistanut.

Omituisuutena on mainittava, ettei tästä ikivanhasta kaupungista ole jäänyt mitään raunioita jälkimailmalle, niinkuin Babylonista, Ninivestä, Thebestä, Athenasta, Nomasta y.m. Ei semmoisia nähdä juuri ollenkaan Damaskussa ja ne harvat, jotka vielä löytyivät jälillä, ovat vähäpätöisiä ja melkein kokonaan nykyisten rakennusten ja huonetten peitossa.

Wuonna 1843 alottivat protestanttiset lähetyssaarnaajat tointansa Damaskussa ja sitä on sitten jatkettu yhtä mittaa.

Monta kaupungin asukkaista on kääntynyt. Muhamedilaisia, Juudalaisia ja kaikenuskoisia kristityttä on käynyt lähetyssaarnaajain kouluissa, ovat lukeneet heidän kirjosansa ja sillä tavoin tulleet tuntemaan elävän kristillisyyden päätotuuksia.

Me tulimme Damaskuun tuorstaina 17:ntenä päivänä Toukokuuta ja läksimme matkaan taas maanantaina 21:ntenä.

Sunnuntaina jätti Turnbull meidät "hyvästi" ja matkasi suorinta tietä Beirutiin.

Me kuultelimme sunnuntaina tohtori Nickelsin saarnaa Englannin konsulin huoneessa.

Yhdeskolmatta Luku.

Matka Libanonin vuoriston kautta Beirutiin.

Samaan aikaan kuin me läksimme Damaskusta, jättivät myös Franskan prinsit kaupungin. Ääretön ihmisjoukko oli kokoontunut noihin istutettuihin puistoihin ulkopuolella kaupungin porttia, nähdäksensä prinsien lähtöä. Tungos oli niin suuri kaupungin portissa, että meidän oli vaikea päästä pois.

Me ratsastimme nyt yli lakeuden koillista suuntaa kohden ja saavuimme pian Anti-Libanonin vuorille.

Tie kulkee täällä jyrkkiä vuoren-uurroksia myöten ja tiiman aikaisen vaivalloisen matkustuksen perästä sivutaan vasemmalla kädellä oleva töyräs, jonka päällä on erään rakennuksen, luultavasti jonkun moskeian rauniot.

Matkustajan tulee kaikin mokomin ratsastaa ylös tälle töyräälle, nähdäksensä sieltä Damaskua valkoisine huoneineen, istutuksineen ja vilppaine virtoineen.

Tällä paikalla sanotaan Muhamedin ensi kerran nähneen Damaskun.

Hämmästyneenä tästä näystä, joka häntä täällä kohtasi, seisotti hän hevosensa ja katseli hetken aikaa tätä kaunista näkyä.

Hän käänsi sitten hevosensa ja ratsasti pois, sanoen: minä etsin taivaallista paratiisia, vaan en maallista.

Paratiisin kaltaiselta näytti todellakin tämä raittihin vihannuus ja kasvullisuus keskellä elottomia erämaita.

Tämä kukoistava alue, tämä hedelmällinen kosteikko on noiden kahden jo mainitun virran, Abanan ja Pharpharin synnyttämä ja kasvattama. Ei kenkään siis voi kummaksua tuon pitalisen Naamanin sanoja: "eikö Akanan ja Pharpharin virrat Damaskussa ole kaikkia Israelin vesiä paremmat." Matkustajan on myöntäminen hänen puhuneen totta.

Pharpharin lähteen Hermonin vuorella olemme jo sivunneet ja lähdemme nyt etsimään Abanan lähdettä, joka saa alkunsa Anti-Libanonin vuorista.

Lähteen nimi on Tijeh. Se on taipaleen matkan päässä meidän tieltämme, niin että meidän täytyy tehdä lähes tiiman aikaa kestävän matkustuksen syrjään päin.

Matkalla pudotti minun hevoseni kengän. Ali ja minä ratsastimme sentähden vähäiseen tien vieressä, juuri Abanan rannalla, olevaan kylään.

Sillä aikaa kuin odotin, istuin tuolla lehväkkäällä, viehättävän kauniilla rannalla palmulehdistä tehdyllä tuolilla, ja Ali hankki minulle Nargilen (vesipiipun) ja kupillisen Turkin kahvia, ilman kermaa ja sokuria.

Me istuimme näin yhdessä ja haastelimme toinen toisemme kanssa, siksi kuin arabialainen seppä oli tehnyt tehtävänsä, jolloin hyppäsimme virkkuin hevostemme selkään ja riensimme kumppaneimme perästä niin sukkelaan, kuin tuo epätasainen tie salli.

Me kapusimme edelleen uljasten, alastomain vuorien ja metsäisten kukkulain läpitse Abanan runsaalle lähteelle, jonne saavuimme iltapuolella päivää.

Wuoret, joilla nyt vaelsimme, olivat oivallisia, ja kuitenkin olivat ne vaan vähäpätöisiä töyräitä verrattuina Anti-Libanonin korkeaan harjanteesen, joka seisoi meidän edessämme kuin suuri mustanharmaa pilvi.

Tijeh'n lähde oli erinomaisen runsasvesinen. Wahva, valtava virta pursuaa täällä kalliosta.

Lähteen yläpuolella on oivallisen temppelin rauniot. Hyvin saattaa ymmärtää mitä vanhat tarkoittivat, kun he runsasten lähteillensä reunoille rakensivat kauniita temppeleitä, palvellaksensa siellä jumaliansa ja ikäänkuin kiittääksensä heitä heidän suuresta lahjastansa.

Tijeh muistutti mieleen Jordanin lähdettä lähellä Baniasta.

Tuota vahvasti kuohuvaa lähdevettä varjostivat kelvolliset puut, jotka kahden puolin kaunistivat rantoja.

Syötyämme aamiaistamme tällä luonnon ihanalla paikalla, pitkitimme matkaamme ylös Anti-Libanonin mahtavalle harjanteelle.

Illalla, kun jo oli pimeä, saapui meidän karavani Zebdany'n kylään, joka on rakettu keskellä Anti-Libanonin vuoren-selänteitä olevalle suurelle tasangolle.

Harjanteet kahden puolin tätä laksoa idässä ja lännessä päin ovat useampia tuhansia jalkoja korkeat ja näyttävät hyvin uhkeilta. Lumi peittää aina näitä kukkuloita, ja nuot paksut pilvet vyöryivät myrskyn ajamina yli näiden lumisten jättiläisvuorten, kostuttaaksensa sitte virvoittavalla sateella noita lämpösiä, hedelmällisiä laksoja.

Näitä laksoja kastelee myös koko joukko pieniä virtoja, jotka vuoden ympäri syöksyvät alas noilta ilmaisilta lumi-aloilta.

Zebdanyn kylä, samoin kuin kaikki muut Libanonin kylät, on tunnettu silkin-viljelyksestä.

Lakso oli ylt'ympäri erinomaisen lehväkäs ja viljava, ja ihanat kukkaset täyttivät sen suloisimmilla hajuilla.

Seuraavana päivänä ratsastimme yli jälillä-olevain Anti-Libanonin harjanteiden ja tulimme illan päälle summattoman suurelle Cælesyrian lakeudelle, jota lännessä ja idässä rajoittavat Libanon ja Anti-Libanon. Tällä lakeudella, ei kaukana länteenpäin Anti-Libanonin juurelta, ovat Baalbekin mailman-mainiot rauniot. Kauneuden ja suuruuden puolesta vetävät ne vertoja seka Kreekan että Egyptin muinaisjäännöksille. Ne ovat kolme eri temppeliä, jotka ovat raketut niin liki toinen toisiansa että niitä voisi sanoa saman temppelirakennuksen eri osiksi.

Yksi temppeli oli pyhitetty Jupiterille, toinen Auringolle ja kolmas, suurin kaikista, on Europalaisille tuttu ainoastaan suuren temppelipihan nimellä. Näiden raunioitten kirjoitukset todistavat täällä olleen tuon vanhan Phoinikialaisen Heliopolis kaupungin aseman.

Kuka tämän kaupungin perusti, on, minun tietääkseni, vielä tietämättömissä, eikä sitäkään tiedetä millä aikakaudella nämät temppelit rakettiin.

Temppelit ovat olleet suuria saleja, ympäröityt mahdottomilla pylväsriveillä. Enimmät salit ovat kukistuneet ja ainoastaan verrattavasti harvoja pylväitä on jälille jäänyt.

Parhaiten säilynyt näistä temppeleistä on tuo Jupiterille pyhitetty.

Pylväät ovat ihmeteltävän korkeita ja muutamat temppeliseinät kivistä ovat 60 jalkaa pitkät ja 30 jalkaa leveät, ja näitä hirmuisia kallionlohkareita on nostettu enemmän kuin 20 jalkaa korkealle. Kuinka näitä jättiläiskiviä on lohkottu, voi vielä ymmärtää, mutta millä keinolla ne ovat nostetut ylös ja sovitetut muuriin, on salaisuus.

Baalbek'in vieressä oleva kylä ei ole erittäin suuri ja väestö on tunnettu hurjuudestaan.

Tuo suuri lakeus levenee kaikille tahoille ja kahden puolin näkyvät nuot mahtavat vuoret lumivalkeine harjoilleen.

Noiden oivallisten raunioin keskelle pystytimme me leirimme ja kamelimme useita tiimoja edes takaisin, ihmetellen näiden jättiläisrakennusten suuruutta ja sitä erinomaista hienoutta ja kauneutta, joka oli nähtävänä jokaisessa noiden vanhain kivenhakkaajain vuolemassa kivessä.

Illalla tuli eräs mies meidän leiriimme ja kertoi että 10,000 Drusia oli hyökännyt Maroniitein kyliin, ja että verinen taistelu, oikein hävityssota, raivosi Libanonilla.

Enimmät meidän muuleimme ja hevostemme omistajista olivat kristityitä. He eivät sanoneet tohtivansa matkata edemmäksi, sillä he pelkäsivät joutumansa Drusein surmattavaksi. He tahtovat sentähden jättää meidät ja paeta kotia.

Me vastasimme heille, ettemme voineet mennä mitään muuta tietä kuin yli Libanonin Beirutiin, ja että heidän siis oli meitä seuraaminen. Meillä ei ollut mitään muuta neuvoa kuin käydä pois. Ilman sitä uhkasimme me heitä sillä, ettemme maksaisi heille äyriäkään ennen kuin tulisimme Beirutiin, ja tämä autti enemmän kuin kaikki muut meidän väittelymme.

Ikävä oli kuitenkin tämä sanoma, ja me läksimme seuraavana aamuna matkaan tietämättä mikä kohtalo meidät oli saavuttava.

On jo tunnettu asia, että tämä sota sittemmin levisi Baalbek'iinkin ja että täälläkin veri vuosi virtana.

Me ratsastimme yli Buka'a-lakeuden, yli sen ylhäisen tasangon, jolla Baalbek on, ja sai kuluneeksi lähes kolme tiimaa, ennen kuin meidän karavani saapui itse Libanonin juurelle.

Keskellä tätä lakeutta seisoi yksinäinen pylväs, joka oli 5 jalkaa läpimitaten ja lähes 60 jalkaa korkea.

Me rupesimme nyt nousemaan Libanonin vuorelle ja sioitimme itsemme illalla erään virran varrelle, jonka nimi oli Ain'Ata. Sen vesi tulee Libanonin lumisilta huipuilta ja on kylmä kuin jää. Se kastelee vähäistä vuoren juurella olevaa laksoa.

Täällä kuulimme taas puhuttavan tuosta onnettomasta sodasta ja että Maroniitit niissä kylissä, joita Drusit ahdistivat, olivat lähettäneet pyytämään uskolaisiansa avuksi.

Seuraavana päivänä kävi meidän karavanimme yli Libanonin vuoriharjan. Meidän hevosemme vajosivat syvään lumeen ja ilma tuntui raittiilta, niinkuin soipeina talvipäivinä meidän pohjoisilla mailla.

Wahva myrsky puhalsi suoraan Wälimereltä ja kiiti vinkuen yli vuorenselänteen. Me emme mertä nähneet, sillä se oli ikäänkuin peitetty pilvillä, joita me katselimme ylhäältä päin korkealta asemaltamme.

Libanonin harjalta näimme vähän matkan päässä Pohjosessa päin metsikön, joka on milt'ei ainoa jäännös niistä setripuista, jotka Salomonin aikana seppeleen-tapaisesti reunustivat melkein koko Libanonia.

Me ratsastimme alas Libanonin läntistä rinnettä myöten tähän metsikköön ja viivyimme muutamia tiimoja sen hongain alla.

Ikivanhoja setripuita oli enää jälillä ainoastaan kaksitoista, ja sanotaan näiden kasvaneen tässä jo Salomoninkin aikana. Näiden ikivanhain hongain ympärillä kasvaa noin 400 nuorempaa, joista kumminkin useain sanotaan olevan 300 vuoden vanhoja.

Libanonin setereitä käytettiin Jerusalemin temppelin rakennukseen ja näitä oivallisia puita mainitaan ilman sitä useasti raamatussa.

Noiden kaunisten havupuiden haju tällä raittiilla lumisella seudulla ikäänkuin siirsi meidät hetkeksi kotia Ruotsiin ja teki ne tiimat, jotka me täällä viivyimme, Lejonhufvud'ille ja minulle sangen suloisiksi.

Illalla sioitimme itsemme lähelle kylää, nimeltä Hasron, joka on rakettu enemmän kuin tuhatta jalkaa syvän lakson reunalle. Lakson toisella äyräällä oli toinen kylä. Nämät kylät olivat niin lähellä toisiansa, että asukkaat saattoivat puhutella toinen toisiansa, tarvitsematta huutaa erittäin suuresti, mutta kuitenkin kesti kaksi tiimaa aikaa ennenkuin voi päästä toisesta kylästä toiseen, niin syvä ja jyrkkä oli syvänne niiden välillä.

On jo mainittu, että Libanonin vuori ulottuu pohjoisesta etelään. Länteen päin lähtee itse pääselänteestä useampia sivuhaaroja alas Wälimerta kohden. Näiden sivuhaarojen välissä löytyy koko joukko laksoja, joiden pohjana usein on syvä, alastomilta, pystysuorilla seinillä varustettu uurros.

Semmoiseen laksoon olimme me nyt pystyttäneet telttimme.

Siellä täällä tuli joku vilpas vuorivirta näkyviin, joka juoksi alas lumi-alalta, kunnes ehti syvyyden äyräälle, jonne se katosi valkeana vahtona.

Näiden pienten purojen vesi kokoontuu lakson pohjaan ja tulee siellä väkeväksi, uusilla virroilla yhä lisääntyväksi koskeksi, joka kiiruhtaa Wälimeren rantaa kohden.

Me sivusimme useampia tämänkaltaisia laksoja matkallamme Beirutiin.

Damaskusta lähtien olimme yhtämittaa matkustaneet pohjoista kohden, kunnes tulimme setrimetsikköön. Tässä käännyimme nyt Beirutia kohden ja ratsastimme lounaan päin.

Hasronin asukkaat ovat Maroniiteja. He kokoontuivat suurissa joukoissa leirimme ympärille. Kansa on täällä kaunista ja puhtaannäköistä, me havaitsimme useoita kaunottaria meidän tiheässä ryhmässä seisovain katselijaimme joukossa.

Kaupungin kuvernööri kutsui meitä huoneesensa. Me nousimme ylös katon päälle, jossa hän tarjosi vieraillensa viiniä ja saksan-pähkinöitä. Sitten seurasi hän meitä meidän leiriimme, jossa hänelle tarittiin kibukia ja Turkin kahvia. Me puhuttelimme koko ajan häntä tulkin kautta, ja meidän vieraamme ilmaisi aina ajatuksensa tavallisella itämaalaisella liiallisella kohteliaisuudella.

Kun seuraavana aamuna tehtiin lähtöä ja miehemme juuri kuormittivat muuleja, joutuivat muutamat miehistä sanakiistaan, joka muuttui täydelliseksi tappeluksi. Kun tulkki tahtoi heitä eroittaa ja teki sen kenties jotenkin kovakouraisesti, hätyyttivät he vihdoin häntä; meidän oli nyt itse puuttuminen asiaan, rauhoittaaksemme Alia, ja tuli tappelusta nyt pian loppu; sillä, vaikka Arabialainen olisi kuinka vihainen ja vimmastunut hyvänsä, ei tappele hän mielellään Europalaisten kanssa, ellei näitä ole paljoa vähemmän luvultaan.

Me pakoitimme pian miehemme tekemään tehtävänsä. Muulit kuormitettiin hätäpikaan ja me läksimme matkaan.

Ympärillämme oli koko päivän kuluessa ihanimpia alppimaisemia ja me ehdimme illalla laksolle, nimeltä Afka eli Apheca, joka lakso jylhän kauneuden suhteen voitti tuon ylhäällä mainitun.

Laksoa ympäröi kaksi jyrkkää vuorta, jotka Libanonin korkealta harjalta lähtevät länteen päin. Me lähenimme nyt tätä laksoa pohjan puolelta ja olimme aikoneet matkata sen läpitse, sioittaaksemme leirimme Afkan kylään, joka on lakson eteläisellä vierteellä, mutta tie oli täällä erinomaisen hankala. Se kierteli alas noita melkein pystysuoria kallioita myöten aina syvänteen pohjaan asti ja sitte ylös taas yhtä jyrkkänä vastaisella sivulla. Me päätimme sentähden pystyttää leirimme lähellä vähäistä kylää, joka on lakson pohjoisella puolella vastapäätä Afkaa.

Meidän miehemme eivät tahtoneet mennä edes niinkään kauvaksi, vaan sanoivat miettivänsä seisahtaa lähellä toista kylää, joka oli noin puolentoista penikulman päässä siitä kylästä, jossa me olimme päättäneet ottaa yösiamme. Kun emme suostuneet heidän tuumaansa, rupesivat muutamat heistä riisumaan muuleja ja sanoivat, että me saimme mennä niin pitkälle kuin tietä kesti. H:ra Taylor antoi silloin noiden uppiniskasten johtajalle omalla kädellään niin tuntuvan muistutuksen, että miehen rohkeus masentui ja ettei hän enää yrittänyt estää meitä matkaamasta, vaan sieppasi turbanin päästänsä ja meni ylös muorille, huutaen täyttä kurkkua.

Me ilmoitimme noille muille miehille, että olimme päättäneet matkata ylhäällä mainittuun kylään saakka ja että he saivat joko jäädä tähän tahi seurata perästä, miten vaan tahtoivat.

Kun olimme saapuneet kylään ja olimme odottaneet pari tiimaa tulivat kaikki miehemme perästä päin. Olisi voinut luulla heidän nyt olevan jotenkin raivoissaan, mutta niin ei ollut laita. Arabialaisen viha on tuima, mutta lyhytaikainen. Eräs mies, jota aamulla tappelun aikana olin kurittanut, tuli, kun nyt taas tapasimme toinen toisemme, suorastaan minun luokseni, tarttui minun käteeni ja pudisteli sitä sydämellisesti, ikäänkuin olisi hän tahtonut pyytää anteeksi ja kiittää minua siitä mitä olin tehnyt. Minä pudistin myös sydämellisesti hänen kättänsä ja osoitin itseäni niin ystävälliseksi kuin mahdollista.

Ala-puolellamme olevasta kaksosta saa Adonis-virta alkunsa, joka on viehättävin kaikista Libanonin virroista.

Se kuohuu esille suuresta pimeästä rotkosta, joka on kappaleen matkaa ylhäällä sen vuoren sivulla, josta lakson itäinen puoli alkaa.

Lähde on vedenputouksen kaltainen, jonka valkea-vahtoiset aallot särkyvät alastomia kallioita vastaan ja putoovat alas suuria äkkijyrkkiä törmiä myöten, jossa mesi jakautuu ja tekee useampia putouksia toinen toisensa viereen.

Sitten juoksee virta kohisten edelleen lakson pohjassa ja runsain kasvullisuus kaunistaa sen rantoja.

Me kävimme seuraavana päivänä tämän virran ylitse siltaa myöten, jonka luonto oli tehnyt kallionlohkareista.

Näky, joka meitä täällä kohtasi, oli todellakin suuremmoinen. Tuolla oli edessämme tuo syvä rotko, jonka pimeästä sisuksesta tuo vahtoava vedenpaljous pursui esiin. Ikäpuolella rotkon kohosi lumella peitetty Sunnin, joka on Libanonin korkeimpia kukkuloita, ja juuri kun me katselimme tätä uhkeata luontoa, ympäröi mahtava pilvi vuoren korkean huipun. Tämä ilmaus antoi meille jonkinlaisen käsityksen Sinain vuorella häilyvistä pilvistä, joista lain salamat leimahtelivat, ja kirkastuksen vuorella ilmaantuneesta pilvestä, josta kuului: "tämä on minun rakas poikani, johonka minä mielistyin: häntä kuulkaat".

Täällä katselimme me pitkin tuota kaunista kallioista laksoa, jonka pohjassa tuo kirkas virta vierieli, tuottaen siunausta ympärilleen ja täyttäen lakson vetensä kohinalla.

Me näimme enemmän kuin viisi vuoripuroa, jotka syöksyivät alas äyräitä myöten ja enensivät virran vettä.

Ihan päälähteen vieressä on muutamia Venus-temppelin raunioita.

Lähtien Libanonin kauniimmasta laksosta eteni meidän karavani tuota epätasaista tietä pitkin, milloin kavuten jonkun vuoren harjanteelle, milloin laskien alas johonkin syvään laksoon. Joka paikassa kuulimme koskien kuohunaa ja näimme vahtoavia putouksia. Siellä täällä vaappui jonkun syvänteen äyräällä hyvin rakettu kylä keskellä viljeltyjä penkereitä ja tuuheita istutuksia.

Iltapuolella päivää saavuimme syvään laksoon, jonka pohjassa kohisi väkevä virta. Tämän virran ylitse kävi mahtava silta, joka oli kumminkin 60 jalkaa korkealla yli veden. Luonto itse on tehnyt tämän sillan yhdestä ainoasta kallion-lohkareesta.

Me kävimme alas virran rannalle ja katselimme sieltä tätä kaarevaa siltaa, joka alhaalta päin katsoen näytti kuin olisi taitava kivenhakkaaja sen vuollut.

Kun iltapuolella päivää olimme sivunneet erään syvän ongelman ja tavallisuuden mukaan ratsastimme kappaleen matkaa karavanimme edessä, emme huomanneet että miehemme poikkesivat toiselle tielle kuin me. Me erosimme sillä tavoin toinen toisistamme, ja suurin vahinko oli, ettei Ali tänä päivänä matkustanut meidän seurassamme, vaan seurasi muuleja. Meillä oli muassamme ainoastaan kolme miestä ja kolme muulia. Nämät miehet eivät tietäneet tietä. Me kävimme sentähden varsin eksyksiin ja kuleksimme kauvan aikaa sinne tänne vuorilla, löytämättä miehiämme.

Yksi miehistömme tuskaantui vihdoin vimmaisesti. Hän hyppäsi alas muulinsa selästä, viskasi turbaninsa maahan, kohotti kätensä taivasta kohden ja huusi Allah voimainsa perästä. Hän sieppasi sitte ison veitsen ja, uhotellen sillä kaulaansa, silmäili hän meitä hetken aikaa, nähdäksensä minkä vaikutuksen hänen hurja epätoivonsa meihin teki. Kun me kaikki nauroimme sydämemme pohjasta, pisti hän veitsen vyöhönsä, pani turbanin päähänsä ja tuli varsin levolliseksi.

Me pitkitimme sitte umpimähkäistä matkaamme, toivossa, että kohtaisimme taas miehemme, mutta kun aika sai kuluneeksi ja ilta oli tulossa, pelkäsimme ettemme sinä päivänä enää saisi heitä tavata.

Koska meillä sentään oli kolme muulia muassamme, emme olleet ilman muonavaroja. Kun kokkia ei ollut, lupasi yksi kumppaneistamme valmistaa sopan, toinen liharuo'an, kolmas jälkiruojan, neljäs teen, viides lupasi valmistaa leiripaikan ja koota puita j.n.e. Sillä tavoin toivoimme tulevamme toimeen niin hyvin kuin mahdollista.

Tämän päivän olimme kokonaan pilvien keskellä, jotka peittivät näitä korkeita vuoren harjoja, niin ettemme nähneet montaa syltää ympärillemme, ja tämä tietysti pahensi meidän tilaamme.

Kuleksittuamme tällä tavoin sinne tänne hyvän aikaa, saimme viimeinkin kuulla kulkusten kilinän. Me kävimme ääntä kohden ja saimme iloksemme nähdä tulkkimme ja miehemme, jotka myös iloitsivat nähdessänsä meitä. Leirimme pystytettiin illalla lähellä kylää, nimeltä Meshara, joka oli korkealla vuorien keskellä.

Tänä päivänä olimme tavanneet isompia ja vähempiä joukkoja aseellisia miehiä, jotka joko tulivat tahi menivät sotaan, joka nyt riehui parhaallansa meidän läheisyydessämme.

Seuraava päivä oli sunnuntai, jonka me mietimme leväten tällä paikalla. Tänäkin päivänä olimme pilvien peitossa, ja ilma oli kylmä ja vilvakka.

Ali ja pasurimme sairastuivat äkisti ja muutamat matkakumppaneistanikin tunsivat itsensä pahoinvoiviksi.

Seuraavana päivänä piti meidän saapua Beirutiin, ja oli meillä siis enää maan yksi päivämatka jälillä pyhässä maassa.

Omituisilla tunteilla kävimme viimeisen kerran levolle teltteihimme, joita olimme käyttäneet kolme kuukautta aikaa.

Seuraavana päivänä otimme alas siirtonaiset majamme, joita emme koskaan enää tulleet käyttämään. Me astuimme hevostemme selkään ja alotimme viimeisen päivämatkamme.

Hetken-aikaisen matkustuksen perästä tuli Wälimeri uudestaan näkymiin, ja muutaman päivän kuluttua saimme taas keikkua sen sinisillä aalloilla. Meidän matkamme Itämailla kävi loppuansa kohden. Tämä ajatus oli niin outo. Me olimme iloiset ja kiitolliset, samalla kertaa kuin sydän oli täynnä kaipausta.

Koko joukkoja aseellisia miehiä näkyi lakkaamatta sinä päivänä, ja kylissä olivat asukkaat koossa neuvottelemassa millä tavoin parhaiten voisivat puolustaa itseänsä noita yhä läheneviä voitollisia Druseja vastaan. Me olimme nimittäin Maroniitein alueella, juuri lähellä kyliä, jotka sota jo oli hävittänyt.

Nuot ihmisraukat, jotka me täällä näimme, tulivat muutamain päiväin perästä kurjalla tavalla teurastettaviksi. Nuot kauniit, hyvinvoivat kylät runsasten istutustensa kanssa tulivat pian tulenliekkien saaliiksi. Hotellimme katon päältä Beirutissa saimme sittemmin katsella tätä kamalaa polttoa.

Me tulimme vihdoin alas syvään laksoon ja seurasimme Koirajoki-nimisen virran pohjoista rantaa, kunnes viimein saavuimme Wälimeren rannalle.

Me kävimme yli virran aimollista vanhaa kivi-siltaa myöten. Täällä oli useampia satoja aseellisia miehiä koossa. Useat niistä tervehtivät meitä; ei yksikään meitä millään tavoin häirinnyt.

Eräällä vuorella lähellä merenrantaa löytyy koko joukko Phoinikilaisia kallioon hakattuja kirjoituksia ja kuvia. Me seurasimme nyt Wälimeren rantaa ja kohtasimme yhtä mittaa aseellista väkeä.

Me saavuimme onnellisesti Beirutiin, ja ratsastimme Bellevue nimiseen hotelliin. Siellä astuimme viimeisen kerran alas hevostemme selästä, ja meidän muistorikas, pitkällöinen ja vaivalloinen ratsastuksemme oli loppunut.

Kahdeskolmatta Luku.

Beirutista Athenaan.