Part 11

Seuraavana aamuna lähetimme muulimme suorastaan Bejt-Jibriniin, vanhaan Eleutheropoliin, jossa aioimme viettää tulevan yön. Itse teimme sinä päivänä useampia retkilöitä lähitienoilla oleville, merkillisille paikoille. Ensimäinen paikka, jota nyt kävimme katsomassa, oli es-Sumt, joka on sama kuin Sochan ja Asekan välillä Dammin'in rajalla oleva tammilakso, jossa "Saul ja Israelin miehet tulivat kokoon ja sioittivat leirinsä ja valmistivat itsensä sotimaan Philistealaisia vastaan". Bejt-Nettifistä tänne vievä tie oli hyvin hankala, se kulki yli jyrkkäin vuorentörmäin; mutta onneksi oli se hyvin lyhyt, niin että me 20 minutissa saavuimme laaksoon. Laakso on sangen avara, se on lähes puolta penikulmaa leveä. Keskellä tätä laaksoa juoksee virta tai oikeimmin puro, joka kuitenkin kesäisin on kuivilla. Raamatun kertomus siitä tanteresta, jossa Filistealaisten ja Israelin sotajoukot tulivat vastatusten ja jossa David teki ensimäisen urostyönsä, viittaa ihan tesmälleen tähän paikkaan. Laaksoa, joka kulkee kaakosta luoteesen, sulkee kaksi korkeata vuorenharjaa, joista raamatussa sanotaan: "Filistealaiset seisoivat vuorella siellä, ja Israelilaiset seisoivat vuorella täällä, että laakso oli heidän välillänsä". Täällä astui tuo mahtava sankari Goliath Gathista esiin ja kehoitti yhtä Israelin miehistä, ken vaan tahtoi, käymään hänen kanssansa taisteluun, ja kun ei kenkään uskaltanut siihen ryhtyä, pilkkasi hän koko sotajoukkoa. Hän jatkoi tätä miekkasille vaatimustansa ja näitä pilkkasanojansa monta päivää, kunnes vihdoin uros astui esiin Israelinkin leiristä ja kävi pelotta taistelemaan tämän määrällisen vihollisen kanssa. Sotajoukot katselivat levottomalla uuteliaisuudella, kun David ja Goliath, kumpikin vuoreltaan, astuivat alas laaksoon ja lähestyivät toisiansa tuossa kauniissa, hedelmällisessä tammilaaksossa. Filistealaisten jättiläisen kaltainen sankari, puettuna rautaan ja varustettuna oivallisilla aseilla, katseli kummastellen tuota heikkoa, punaposkista nuorukaista, joka tuli taistelemaan hänen kanssansa, varustettuna ainoastaan sauvalla, lingolla ja muutamilla kivillä. Goliath ylenkatsoi hentoa, kaunista vastustajaansa ja sanoi hänelle: "olenko minä koira, ettäs tulet sauvoilla minua vastaan? Tule tänne minun tyköni, ja minä annan sinun lihasi taivaan linnuille ja kedon pedoille". Tuo Israelin kuninkaaksi jo voideltu nuorukainen vastasi: "sinä tulet minun tyköni miekalla, keihäällä ja kilvellä, vaan minä tulen sinun tykös Herran Zebaothin, Israelin sotaväen Jumalan nimessä, jota sinä pilkannut olet; tänäpänä antaa Herra sinun minun käsiini, että minä lyön sinun, ja otan sinun pääs sinulta pois, ja annan Filistealaisten sotaväen ruumiin tänäpänä taivaan linnuille ja kedon pedoille, että kaikkein maan asuvaisten pitää tietämän Israelilla olevan Jumalan, ja koko tämän seurakunnan pitää ymmärtämän, ettei Herra auta miekan eikä keihään kautta; sillä sota on Herran, ja Hän antaa teidän meidän käsiimme".

Tuokion perästä makasi tuo väkevä soturi verisenä maassa, nuorukaisen kivi oli sattunut hänen otsaansa ja hänen oma peloittava miekkansa eroitti hänen päänsä ruumiista. Filistealaiset pakenivat ja Israelin miehet ajoivat heitä takaa ja löivät heitä aina Ekroniin ja Gathiin asti.

Omituista oli lukea kertomusta tästä merkillisestä sodasta samalla paikalla, jossa se varmaankin oli tapahtunut.

Me ratsastimme alas laksoon siltä vuorelta, jolla Israelin leiri oli ollut, ja nousimme ylös sille töyräälle, jolla Israelin viholliset olivat sijoittuneet. Meidän matkamme kävi samaa suuntaa kuin pakenevain Filistealaisten, kun he voitettuina ottivat turvansa Gathiin ja Ekroniin.

Maa oli täällä kaikkialla hedelmällistä ja silmiinpistävänä vastakohtana Judean kaljuihin vuoriin; vuorien rinteetkin olivat täällä viljeltyinä, ja penkereen-tapaisesti rakennetut kivimuurit estivät maata vierimästä alas vesivirtain kanssa sadeaikana.

Sillä vuorenharsulla, jossa Filistealaisten sotajoukko seisoi, löytyy Makedan luola, jonne ne viisi Israelia vastaan sotivaa kuningasta oli paennut ja jossa Josua heidät otti kiini ja tappoi.

Me ratsastimme eteenpäin läpi tuon viljavan, puita kasvavan seudun ja seisahduimme silloin tällöin kirkkailla lähteillä, joiden raitis maukas vesi virvoitti sekä meitä että hevosiamme.

Puolipäivän aikaan tulimme kaupunkiin, joka on rakennettu korkean, melkein pystysuoran vuoren kukkulalle. Tätä kaupunkia on yleisesti arveltu Gathiksi, Goliathin syntymäpaikaksi. Sen asema on semmoinen että se varustettuna mahtoi olla Filistealaisten vahvimpia linnoja. Näköala täältä on erinomaisen avara ja kaunis. Ylt'ympäri näkyy Filistean, viljava silmin siintämättömiin ulottuva lakeus, ja tätä rajoittavat idässä Judean vuoret ja lännessä Wälimeri, jonka välkkyvä pinta selkeällä ilmalla näkyy Gathiin asti. Lounaassa päin näkyy tummia pilkkuja lähellä merenrantaa; nämät ovat ne armolliset öljypuistot, jotka ympäröivät Gazaa ja Askalonia. Lännessä nähdään Asdodin kukkulat, joilla myös kasvaa öljypuita. Taipaleen matkaa siitä oikealle päin näkyy Ekron ja Ramlah.

Sen vuoren harjalla, jossa Gath muinoin oli, nähdään muutamia vanhan linnan raunioita, joiden joukosta nykyisen kaupungin huoneet kohouvat.

Gath oli, siihen aikaan kuin Israel soti Filistealaisia vastaan, vahvasti varustettu paikka juuri Filistean ja Judean rajalla. Se oli ikäänkuin avain kumpaankin maahan ja sentähden taisteltiin täällä usein verisiä taisteluita, jolloin Gath hyvin usein toiselta ja toiselta valloitettiin. Kun Filistealaiset olivat saaneet liiton arkin, käsiinsä kuljettivat he sitä paikasta paikkaan; mutta joka paikassa, jonne se tuotiin, ilmaantui surmaava rutto kansaan. Muiden paikkain ohessa vietiin se myös Gathiin, jossa sen tulo oli yhtä turmiollinen asukkaille, niin että se sieltä siirrettiin Ekroniin.

Gathin kuninkaan luona David sai turvapaikan, kun hän pakeni Saulin vainoa.

Levättyämme hetken aikaa sen vuoren harjalla, jolla varmaankin tuo vahva ja kuuluisa Gath muinoin seisoi, ja johdettuamme mieleemme niitä ihmeellisiä, viehättäviä seikkoja, jotka sen läheisyydessä olivat tapahtuneet, astuimme alas vuorelta ja jatkoimme matkaamme kivistä ja epätasaista tietä myöten.

Ratsastettuamme tiiman verran saavuimme vähäiseen kylään, nimeltä Dhikrin. Tämän kylän ympärillä oleva seutu oli hedelmistä rikas ja kasvoi tiheästi tuuheita viikuna- ja öljypuita, mutta itse kylä on rakennettu laakson vierteelle, alastomille kallioille. Eräällä korkealla töyräällä, juuri kylän lähellä etelää kohti töröttää vähäinen ympyriäinen torni, joka, varsin huolettomasti kokoon kyhätty kömpelömäisesti hakatuista kivistä, näyttää hyvin rutiskomaiselta. Useat kerrat on tämä Dhikrinin vähäpätöinen linnoitus saanut kestää ankaraa piiritystä. Wiime kerta taisteltiin täällä tuimasti, kesällä 1856 jolloin urholliset asukkaat suojelivat kyläänsä voimallisempaa vihollista vastaan, ja tämä rohkea taistelu olisi todellakin tuottanut kunniaa mille maalle hyvänsä. Kun melkein kaikki naisväki oli ulkona pelloilla kokoomassa eloa, hyökkäsi kylään lähes 50 Tyahah-Arabialaista (sama Beduini-heimo, joka meidän erämaamatkallamme oli kuljettanut meitä Nukhl'ista Hebroniin), toiset ratsastaen kameleilla, toiset hevosen selässä. Paimenet huomasivat heidän jo kaukaa, ja kylän asukkailla oli tuskin aikaa hätä-pikaan kokoomaan karjansa ja ajamaan niitä kylään. He itse, yhdeksän luvultaan, ottivat turvansa torniin, latasivat pitkät pyssynsä ja varustivat itsensä puolustukseen, sillä aikaa kuin vaimot ja lapset piilivät erääsen tornin alla olevaan luolaan. Näillä tienoilla oli useampia isompia ja pienempiä vuoriin hakattuja luolia. Ylös kylään vievä tie on ratsastajille vaikea kulkea, ja Arabialaiset lähestyivät sentähden vitkaan, toivoen helposti voittavansa saaliinsa. Laukaus tornista kaatoi heidän johtajansa maahan, ja vaikka hän sai ainoastaan pienen haavan, täytyi heidän kumminkin viedä hänet pois. Toiset vetäysivät takaisin mutta yksi heidän hevosistansa ammuttiin kuoliaaksi. Rosvot kiersivät nyt tornin itäiselle kulmalle, jossa maa oli verrattavasti tasaisempi ja lähestyivät tiheässä joukossa. He otettiin hyvin tähdätyillä laukauksilla vastaan ja useampia miehiä ja hevosia kaatui. He hyökkäsivät uudestaan päälle, mutta paimenet ampuivat heitä niin tuimasti, että he vihdoin vetäytyivät takaisin, ikäänkuin aikoen luopua koko yrityksestä. Dhikrinin vähälukuinen väestö päästi voittohuudon, naiset juoksivat ulos luolastaan ja yhtyivät miesten riemuun; mutta ei kauvan viipynyt ennenkuin tämä voiton hälinä vaikeni. Arabialaiset seisahtuivat niin pian kuin pääsivät ulkopuolelle ampuma-alaa, he astuivat alas hevostensa ja kameleinsa selästä ja sitoivat ne erään vuorentörmän taa. He laskivat tähän haavoitettunsa ja jättivät muutamia miehiä heitä vartioimaan. He asettivat vanhat sytyttimillä varustetut kivärinsä kuntoon, sillä kahdella- tai viidellätoista heistä oli tälläiset aseet. Wähän aikaa neuvoiteltuansa, jakautuvat he kahteen osaan. Yksi joukko ryntäsi suorastaan kylään, toinen, joka oli suurempi, kiersi itäänpäin, hätyyttääksensä tornia siltä puolelta. Paimenet, jotka tämän kaiken näkivät, valmistivat itseänsä urholliseen puolustukseen. Naiset kehoittivat heitä ja kymmenkunta reippaimpia vaimoja täytti helmansa kivillä ja kantoi ne torniin. He riensivät sitte lähimpään taloon ja varustivat itsensä nuijilla, kuokilla ja mitä vaan käsiinsä saivat, jonka perästä he yhtyivät miesten kanssa yhteiseen puolustukseen. Hetken aikaa kesti tuskallinen odotus. Arabialaiset tulivat hiipien kallioiden, mäkien ja pensaiden suojassa. Merkki annettiin, ja he hyökkäsivät kaikki yht'aikaa tornia vastaan, laukaisten samassa pyssynsä. Piiritetyt eivät ampuneet laukaustakaan, ennenkuin koko joukko oli 20 askeleen päässä. Silloin ampui 5 paimenta ja 5 Arabialaista kaatui, toiset hämmästyivät ja naiset viskasivat heidän niskaansa kiviä. He tahtoivat paeta, mutta päällikkö paljasti miekkansa ja pakoitti heidät rynnäkköön. Kun he ehtivät tuon vähäisen linnoituksen muurille, ammuttiin sieltä vielä kolme hyvin tähdättyä laukausta. Päällikkö nousi siitä huolimatta muurille ja oli juuri aikeissa ampua pistoolillaan torniin, kun samassa eräs vaimo löi häntä nuijalla päähän, niin että hän kaatui. Toisen yhtä urhokkaan Arabialaisen kävi samoin ja muut pakenivat sinne tänne. Toinen joukko oli kuitenkin sillä aikaa tunkenut kylään ja ruvennut kuljettamaan karjaa pois, mutta muutamat pyssynlaukaukset karkoittivat heidät sieltä, sitten kun ensin kuitenkin kostoksi olivat sytyttäneet kaksi huonetta tuleen. Kylän urhokkaat naiset hyökkäsivät nyt ulos tornista ja luolasta ja heille onnistui sammuttaa valkean, huolimatta niistä luodeista, joita pakenevat Beduinit etäältä ampuivat heitä kohden. Dhikrinin uskaliaat asukkaat olivat sillä tavoin pelastaneet kylänsä, henkensä ja omaisuutensa.

Paimenet tervehtivät meitä ystävällisesti ja puhuivat jonkinlaisella kopeudella urosteostaan ja näyttivät meille ne paikat, joissa oli taisteltu.

Me jätimme sitte Dhikrinin ja vähän yli tiiman aikaa ratsastettuamme saavuimme hyvään aikaan iltapäivällä Bejt Jibrin nimiseen kylään, jota ennen kutsuttiin Eleutheropolis.

Syötyämme päivällistä oli meillä aikaa ennen pimeän tuloa käydä katsomassa muutamia luolia, joiden kautta Bejt Jibrin on merkillinen. Nämä hirmuisen suuret salit ovat hakatut suuriin kalkkikivisiin vuoriin, jotka kahden puolin sulkevat avaran, eteläänpäin viertävän laakson.

Me kävimme ensin laakson itäisellä puolella olevissa luolissa. Isompain ja vähempäin kaarrosaukkojen kautta tullaan isoihin saleihin, jotka ihmiskäsi on hakannut kallioon; sivulla oli siellä täällä koko rivit pienempiä kammioita ja etehemme aukeni sali salin perästä. Muutamissa luolissa voimme tungeida aina viimeiseen saliin saakka, muutamissa taasen oli meidän seisahtaminen hirveän, pilkkopimeän syvyyden reunalle, joka näytti johtavan vuoren sisuksiin asti. Muutamain näiden salein katot olivat luhistuneet, niin että me kävelimme ikäänkuin jonkun suuren haudan pohjassa. Enimmät katot olivat avarain kirkonkupuin kaltaisia. Salit olivat lähes 100 jalkaa pitkiä ja 60 jalkaa korkeita, syrjäkammiot olivat 70 jalkaan saakka pitkiä ja yhtä korkeita kuin salit. Eräs matkustaja lausuu näistä ihmeellisistä luolista, että Virgilius olisi voinut ottaa ne kaavoiksi niille onkaloille, joista hänen lauluissaan puhutaan ja joissa Eolus tavallisesti piti ulvovia tuuliaan suljettuina.

Näiden luolien toisella puolella, melkein laakson päässä, ovat niinkutsutun S:t Annan kirkon rauniot. Ainoastaan osa niistä on enää jälillä todistamassa, kuinka jalo tämä rakennus ennen on ollut. Tämä kirkko lienee ollut hyvin vanha, sillä jo Eusebius mainitsee Eleutheropolista pispan istuimena, joka todistaa täällä olleen kristillisen seurakunnan.

Laakson läntisenä rajana oleva vuori on kokonaan luolia täynnä. Monta käytävää vie tämän ontoisen vuoren sisään. Me ratsastimme yhdelle näistä ja, sidottuamme hevosemme, kapusimme alas kaitaa ja jyrkkää kivikäytävää, joka vei tuohon pimeään luolaan. Heti, aukon alapuolella oli jonkinlainen lattia, josta kaitaiset kiertoportaat johtivat alas huimaavaan syvyyteen. Me sytytimme tässä kaksi vahakynttilää ja, seuraten molempia oppaitamme, menimme tähän eksyttävään sokkeloon, täynnä portaita, holveja ja käytäviä, jotka kävivät ristin rastin tuon ison vuoren sisustassa.

"Nämä komerot", sanoo eräs matkustaja, "ovat merkillisimmät koko Syriassa ja vetävät melkein vertoja Roman katakombeille".

Yhdestä luolasta toiseen tultiin jotenkin ahtaan aukon kautta ja nämä vuorikammiot olivat melkein yhdennäköiset. Jokainen niistä oli varustettu seinään hakatuilla kiertoportailla, jotka ulottuivat alas kallioiseen lattiaan asti. Wähän matkan päässä ylhäällä näiden portaiden sivulla oli se aukko, josta päästiin viereiseen kehänmuotoiseen kammioon ja sen kiertoportaille, ja tällä tavoin tultiin sitte huoneesta huoneesen, portailta portaille läpi koko vuoren. Jos oppaamme olisivat meidän jättäneet, kun kappaleen matkaa jo olimme tunkeuneet tähän sokkeloon, olisi meidän ollut mahdoton osata täältä ulos ja jos kynttilät olisivat sammuneet, eivät oppaamme itsekkään olisi tainneet tietää, minne mennä. Toinen kynttilöistämme sammuikin, ja meille juohtui mieleen, mihin vaaraan olisimme joutuneet, jos toinenkin olisi sammunut. Me käännyimme sentähden takaisin, ja palausmatkalla seisahtuivat kerran oppaamme ja näyttivät olevan kahden vaiheella, minkä tien valitsisivat. Hetken aikaa matkattuamme, havaitsimme kuitenkin etäältä päivänvalon pilkistävän ja vähän ajan perästä olimme taasen hevostemme selässä. Näiden luolien historia on vielä tuntematon, eikä kukaan tiedä varmuudella, minkä tähden ne ovat hakatut. Moni on kumminkin koettanut selittää niiden syntyä seuraavalla tavalla: Kun Judalaiset olivat viedyt pois Aabelin vankeuteen, tulla tulvasi Edomiteja yli koko eteläisen, osan Palestinaa, jonka tähden Josephus usein kutsuu tätä osaa maasta Idumeaksi. Kun Judalaiset tulivat takaisin, ottivat he maan vähitellen jonkun osan siitä uudestaan haltuunsa. Hieronymus kutsuu Idumealaisia Horiteiksi, se on Troglodyteiksi eli luolanasukkaiksi, ja sanoo heidän asuneen lähellä Eleutheropolista. Tästä näyttää, kuin olisi tämä kansa kovertanut mainitun kaupungin läheisyydessä olevat vuoret ja asunut niissä, niinhyvin löytääksensä suojaa paahtavaa hellettä vastaan kuin ollaksensa paremmassa turvassa; ja oli kenties tämä jälkimmäinen seikka syynä siihen, että he hakkasivat äsken kerrotun vuorisokkelon, sillä vieraan ei ole hyvä tunkeuda siihen. Ei yksikään matkustaja ole vielä aivan pitkälle päässyt tämän kolkon vuoren sisään. Kenties keksii sen historian vielä kerran joku rohkea tutkija, joka uskaltaa käydä sen pimeät, hiljaiset salit läpitse, kunnes hän löytää sen seinissä jonkun kirjoituksen, joka kertoo kuinka ne ovat alkunsa saaneet ja kutka niissä omat asuneet.

Me ratsastimme nyt takaisin leiriimme ja saavuimme sinne illan hämyssä.

Seuraavana päivänä, kun muulimme kuormitettiin, silmäilimme itse kylää. Se ei ole juuri iso ja huoneet ovat matalia ja huonoja. Juuri kaupungin vieressä on suuren linnoituksen raunioita. Näitä ympäröi korkea valli ja sen sisäpuolella näimme muutamia rakennusten jäännöksiä.

Me jätimme nyt Eleutheropolin, ratsastaaksemme Gazaan. Me lähetimme miehemme muulein kanssa suorinta tietä tähän kaupunkiin, sillä aikaa kuin itse tulkkimme kanssa valitsimme toisen tien, käyväksemme muutamain raamatussa mainittuin kaupunkein raunioilla, jotka löytyivät lähitienoolla. Me jouduimme kuitenkin väärälle tielle ja eksyimme, niin ettemme tietäneet missä olimme. Hetken aikaa ratsastettuamme umpimähkään, tapasimme muutamia Beduineja, joilta kysyimme tietä Gazaan. Me seurasimme heidän neuvoansa ja kyselimme sitte tietä niiltä harvoilta, joita tapasimme, ja tulimme sillä tavoin munkeinkin taasen oikealle tielle. Kun olimme useat tiimat kulkeneet yli tasaisen ja polttavan kuuman lakeuden, rupesimme tulemaan levottomiksi, ettemme nähneet muulejamme, ja ne Beduinileirit, joita siellä täällä lähitienoilla havaitsimme, eivät suinkaan meitä rauhoittaneet. Pahoin jo pelkäsimme, että kuormastomme oli joutunut näiden erämaan saaliinhimoisten asujainten käsiin. Mutta tässä ei muuta neuvoa ollut kuin pitkittää matkaamme Gazaan.

Koko päiväkauden puhalsi hirveän kuiva ja polttava erämaantuuli, jota näillä seuduilla kulkevat matkustajat ovat valittaneet. Tämä tuuli oli niin kuuma, että tuntui milt'ei varsin vilpoiselta, kun se tuokioksi herkesi, vaikka Itämaiden polttava aurinko paahti meidän kasvojamme, ja se tuotti sammuttamattoman janon, jonkatähden me pian olimme juoneet koko vesivarastomme tyhjäksi. Me saimme sitten monta tiimaa kärsiä hirmuista janoa, sillä tuolta kuivalta aavikolta emme voineet löytää veden pisartakaan. Matkatessamme erään Beduinileirin ohitse, poikkesimme sinne ja kysyimme noilta teltteinsä alla varsin levollisesti loikovilta Arabialaisilta, oliko heillä vettä, mutta he eivät sanoneet olevan, luultavasti sentähden että he tahtoivat säästää vesivarastoansa. Me ratsastimme eteenpäin ja monen tiimaisen kärsimyksen perästä saavuimme lammikolle, johon vettä vuosi eräästä lähteestä. Tämä vesi ei suinkaan ollut hyvän makuista, mutta meille maistui se kuin parhain vesi, mitä milloinkaan olimme juoneet.

Me levähdimme tässä lähteen reunalla ja söimme aamiaista. Ihan lähellä lammikkoa oli vähäinen arabialainen kylä.

Juurikuin meidän piti lähteä liikkeelle täältä, saimme nähdä miehemme ja muulimme, jotka tulivat toisaalta päin. Me olimme tulleet samaan paikkaan vaikka eri teitä, ja sentähden emme olleet nähneet toisiamme. Nyt iloitsimme, kun he terveinä taas olivat luonamme, ja hilpeällä mielellä ja uudistetuilla voimilla jatkoimme matkaamme Gazaan.

Erämaat ja hietatöyräät ympäröivät tätä kaupunkia joka taholta, niin että lähetessämme sitä oli hevostemme kulku pehmeällä tiellä varsin vaivalloista. Noin puolta peninkulmaa leveä hietavyöhyke kiertää ympäri kaupungin. Tämän kehän sisäpuolella on Gaza eli niinkuin sitä nykyään kutsutaan: Ghuzse, kaunisten puutarhainsa ja leheväin puistoinsa kanssa, ikäänkuin kukoistava kosteikko. Me lähestyimme kaupunkia pohjoiselta puolelta, jossa puuistutukset ovat erittäin avarat; melkein koko tiima sai kuluneeksi, ennenkuin olimme ratsastaneet näiden akaseja, viikunapuita, aprikkosa-, öljy- ja mulperi-puita kasvavain metsäin läpitse.

Hevosemme olivat väsyneet, niin että meidän oli ratsastaminen varsin verkkaan, joka tuntui kovin vaikealta, sillä meitä ahdisti naännyttävä jano ja me halusimme saada sammuttaa sitä Gazan kirkkailla lähteillä. Wihdoin viimeinkin tuli tästä meidän vaivalloisimmasta päivämatkastamme loppu. Me astuimme alas hevostemme selästä erään kirkkaan lorisevan lähteen reunalle, jossa sekä meidän hevosparkamme että heidän ratsastajansa samalla haavaa saivat virvoittaa itseänsä.

Sitten ratsastimme bazarille eli markkinapaikalle ja ostimme hyvän joukon apelsiineja ja sitruuneja, joita hedelmiä syödä uhmasimme, sillä me olimme niin nääntyneet tuosta kuivaavasta erämaan tuulesta, ettei juominen janoamme sammuttanut. Neljä, viisi apelsiinia oli kuitenkin kylliksi meille.

Me asetimme leirimme pellolle, jonka lähellä oli kaksi raitista lähdettä.

Iltapuolen päivää lepäsimme, ja vasta seuraavana päivänä kävimme katsomassa, mitä Gazassa oli katsottavaa.

Hevonen, jonka Jerusalemissa olin vaihtanut itselleni, oli kaunis rautikko-orhi. Hän näytti virkulta, niin että luulin saaneeni hyvänkin kulkijan; mutta tuskin olin sillä muutaman askeleen ajanut, kun jo havaitsin hänet jotenkin laiskaksi ja ilman sitä ihan tottumattomaksi ratsastukseen. Minun oli sitten koko aika vaikea seurata kumppaneitani. Sentähden vaihetin minä sen täällä Gazassa ja sain lihavan ja uljaan orhini siaan laihan konin, jolla oli pitkä suora kaula ja joka ei suinkaan näyttänyt kauniilta; minä otin hänen ensiksi koetteeksi, mutta en luopunutkaan hänestä ennenkuin Beirutissa, sitte vasta kun hän oli kantanut minun kaiken jälillä olevan osan matkastani Itämailla, ja paremmalla hevosella ei kukaan ole tätä retkeä tehnyt. Hän oli nöyrä ja totteli pienintäkin käden viittausta ja rupesi kohta nelistämään, niin pian kuin kannustimet koskivat kupeisin. Niinä tunsin itseni päivä päivältä kiitollisemmaksi, että olin saanut semmoisen hevoisen, sillä ilman hyvää hevosta on matkustus Palestinassa täydellinen kidutus. Useat matkatovereista saivat sitä kyllä kovaksi onneksensa kokea.

Uuden hevoseni omistaja oli ijällinen mies Damaskusta, joka nyt oli matkalla kotiinsa; hän seurasi meidän karavania ja vuokrasi meille hevosensa ja muulinsa ansaitaksensa jotakin. Jättäessään minulle hevosensa, suuteli hän minun kättäni ja pyysi minua kohtelemaan hänen juhtaansa hyvästi, sitte suuteli hän kyyneleet silmissä hevostansa, josta minä sittemmin rupesin pitämään melkein yhtä paljon kuin hänen omistajansakin.

Me ratsastimme nyt eräälle töyräälle kaupungin itäisellä puolella, josta meillä oli kaikkein avarin näköala. Jalkaimme alla oli koko Gaza, edessämme sen huoneet, sen puutarhat ja lehtopuistot ja niiden ympäri kierteli tuo keltainen tai valkealta hohtava hietavyöhyke. Pohjoisessa näkyi ääretön lakeus, joka ulottui aina Saroniin asti. Kaukana idässä rajoittivat lakeutta Judan vuoret. Lännessä levisi välimeri, jonka rannasta me olimme puolen peninkulman päässä. Etelässä oli tuo suuri erämaa, jonka kautta tie menee Egyptiin. Yksin tämän ihanan näköalan näkeminen palkitsee jo matkan Jerusalemista tänne.

Tällä ylhäisellä asemalla tahdomme viipyä hetken aikaa, katsellaksemme vähän likemmältä entistä ja nykyistä Gazaa. Gaza on maailman vanhimpia kaupunkeita, se on melkein yhtä vanha kuin Damaskus, Sidon ja Hebron. Jo ennenkuin Abraham jätti isänmaansa, oli Gaza Kanaanmaan eteläisellä rajalla. Sen asukkaat — Avim eli Hivitit — tulivat voitetuiksi ja hävitetyiksi Caphtorimilta, eräältä Egyptiläiseltä heimokunnalta, joka oli liitossa Filistealaisten kanssa. Se tuli sitten Filistealaisten kuningasten kaupungiksi ja voimallisen heimokunnan, nimittäin Enokin jälkeläisten, pesäpaikaksi, josta he alituisesti häiritsivät Israelin kansaa. Josua levitti kyllä valtaansa aina Gazaan asti, mutta ei hävittänyt tätä kansaa. Hän ei antanut yhtäkään Enakimia jäädä Israelin lasten maalle, paitsi Gazassa, Gathissa ja Asdodissa, joihin he jäivät. Pian sen jälkeen valloitti Judan sukukunta tämän kaupungin ynnä Askalonin ja Ekronin; mutta nuo sotaiset Filistealaiset saivat sen uudestaan haltuunsa ja voittivat ja kukistivat vuorostaan Israelilaiset. Neljäkymmentä vuotta sen jälkeen herätti Herra Simsonin heidän pelastajaksensa Filistealaisten ikeen alta ja kansan kärsimyksen kostajaksi. Gazassa näytti Simson voimiansa, kun hän otti kaupungin portit pihtipielinensä ja telkeinensä olalleen ja kantoi ne mäen kukkulalle, joka on Hebronin edessä.

Wiimein sortui kuitenkin tämä väkevä "Jumalan Naziri" ja täällä Gazassa lopetti hän päivänsä. Kun Filistealaiset viimeinkin Delilan petoksen kautta saivat hänet käsiinsä, puhkaisivat he häneltä silmät ja veivät hänen vankina tähän kaupunkiin. He sitoivat hänen vaskikahleilla ja hänen oli jauhaminen vankeudessa — jota työtä tavallisesti naiset toimittavat Itäisillä mailla, sillä miehet pitävät sitä häpeänä. Hänen hivuksensa rupesivat kuitenkin kasvamaan ja hänen pelastuksensa hetki oli lähenemässä. Filistealaisten ruhtinaat kokoontuivat Dagonin temppeliin viettämään riemujuhlaa ja kiittämään jumalaansa, joka oli antanut tuon pelätyn vihollisen heidän käsiinsä. Heitä oli kokoontunut sinne noin kolme tuhatta miestä ja naista. He lähettivät noutamaan Simsonia vankeudesta, että tuon sokean näky heitä huvittaisi ja että hän soittaisi heidän kuullensa.

Simson pyysi taluttajiansa kuljettamaan häntä lähelle temppelin molempia pylväitä, että hän nojautuisi niitä vastaan. Sitten huusi hän Herraa avuksensa, lausuen: "Herra, Herra, muista minua, ja vahvista minua Jumala ainoasti tällä haavalla, että minä kahden minun silmäni tähden kostaisin yhden kerran Filistealaisille". Seuraavassa tuokiossa muuttui ilonhuudot, joista temppeli oli kajahdellut, hirveäksi kuoleman parkumiseksi, kun Simson taivutti pylväät, niin että huone lankesi ja tappoi kaikki, jotka siinä olivat; niin että kuolleita, kuin hän tappoi kuollessansa, oli enemmän kuin niitä, jotka hän eläissänsä tappoi.

Epätietoista on, missä tuo entinen Gaza oli.

Löytyy muutamia muinaisjäännöksiä lähellä merenrantaa ja siitä syystä ovat muutamat matkustajat arvelleet kaupungin olleen siellä, toiset taasen ovat luulleet sen olleen lähempänä nykyistä Gazaa; mutt' ettei se seisonut samalla paikalla kuin nykyinen, näkyy selvästi siitä, ettei itse kaupungin kehän sisässä löydy mitään niin vanhoja muistomerkkejä.

Waikea on löytää tuon vanhan Gazan raunioita, vaikka ne vielä olisivatkin jälillä, sillä erämaan lentävä hieta on kokoontunut kaupungin ympärille ja tehnyt hirmuisen suuria hietatöyräitä, joiden alla kokonaiset kaupungit voivat olla haudattuina. Missä hyvänsä se lieneekin seisonut, on ennustus kuitenkin käynyt toteen, joka sanoi että Gazan piti paljaspääksi tuleman ja hävitettämän laaksoissansa. Hieronymus kertoo hänen aikanansa tuskin mitään jälkeä olleen tuosta vanhasta kaupungista, ja ristiretkeiliät havaitsivat paikan olevan ihan aution. Että sittemmin saman niminen kaupunki on rakennettu lähitienoille, ei vähennä ensinkään ennustuksen todenperäisyyttä.

Minä puolestani olen siitä luulosta että tuo vanha kaupunki oli lähellä merenrantaa, sillä ne muinaisjäännökset, muurit ja hakatut marmorinkappaleet, joita siellä löytyy, eivät voi olla muuta kuin Gazan raunioita. Ne muinaismuistot, joita on töyräillä nykyisen kaupungin läheisyydessä, ovat kaikki siirretyt sinne merenrannalta, eivätkä suinkaan todista, että nykyinen Gaza, niinkuin muutamat luulevat on samalla paikalla, kuin vanha.

Kaupunki, jonka me täällä näimme, oli ilman varustuksia, ilman muureja, vaikka se on juuri erämaan rajalla ja sillä tavoin alttiina monilukuisten Beduini-heimokuntain päällekarkauksille, jotka kuleksivat paikasta paikkaan tällä äärettömällä hietaulapalla. Kuitenkin on Gaza jotenkin turvassa näistä saaliinhimoisista retkeiliöistä. Beduineja tulee joukottain kaupunkiin tekemään ostoksiansa, me näimme useampia satoja heitä, joko menossa kaupunkiin tahi sieltä palaamassa. Syynä siihen, etteivät he ryöstä kaupunkia, on luultavasti se, että kaupungin asukkaat ovat samaa sukukuntaa kuin hekin ja että he täällä voivat hankkia itsellensä kaikki tarpeensa, ja sillä tavoin pääsevät tekemästä pitempää retkeä Jerusalemiin tai Hebroniin. Rajakaupunkina Egyptiin päin on Gaza juuri puolimatkassa sen valtatien varrella, jota myöten karavanit kulkevat mainittuun maahan, ja sentähden on täällä melkein alinomainen hyörinä ja pyörinä ja kaupunki harjoittaa melkoista kauppaa. Sen asukasten lukumäärä on 15,000; näistä ovat pari kolme sataa kristityitä, muut muhamedilaisia.

Wastikään ovat Europan vallat koettaneet lähettää konsuleja Gazaan, mutta tuo kiihkoinen kansa ei sitä kärsinyt, vaan repi alas heidän lippunsa, vaikka Englantilainen sotalaiva ilmaantui rantaan.

Yhdestoista luku.

Filisteassa matkustamisen loppu.

Gazan lähellä olevalta korkeudelta katseltuamme Filistean suurta lakeutta, joka ulottui täältä Pohjoseen päin kauemmaksi kuin silmä kantoi, lähdimme vihdoinkin liikkeelle, matkataksemme poikki tämän lakeuden niin pitkältä kuin sitä kesti.

Me lähetimme muulimme taluttajainsa kanssa Asdodiin, sillä aikaa kuin itse teimme pienen syrjäretken Askaloniin. Me kuljimme ison matkaa samaa tietä, jota Eleutheropoliista olimme tulleet, ja vasta sitte kuin olimme kulkeneet läpi Gazan pitkäin lehtimetsäin, poikkesimme tältä tieltä koilliseen päin; meidän tiemme vei meidät pian keskelle töyräitä, joita tuo turmiollinen lentohieta oli muodostanut. Tämä hieta hävittää vuosittain yhä enemmän Filistean hedelmällistä maata. Useat näistä töyräistä olivat niin pehmeätä hiekkaa, että meidän hevosemme vajosivat aina polviin saakka siihen, joka teki matkamme täällä hyvin vaivalloiseksi.

Me sivusimme muutamia kyliä, joita vihannoivat istutukset ympäröivät. Muutamat näistä puista olivat puoliksi, toiset kokonansa lentohiedan peitossa. Tästä huomasimme selvästi, mikä turmiota tuottama aine tämä oli.

Kun olimme muutaman tiiman ratsastaneet saavuimme Askaloniin, tahi oikeimmin sille paikalle, jossa kaupunki ennen seisoi. Askaloni oli aikanansa yksi Filistealaisten viidestä isosta kaupungista. Se oli silloin rikas ja voimallinen ja sitä kaunistivat ihanat palatsit. Nyt on siellä ainoastaan joku mökki ja muutamia harvoja istutuksia; muuten nähdään vaan raunioita ja lentohiedan tekemiä valkoisia kumpuja. Rauniot ovat hyvin suuremmoisia ja ovat todistuksina Askalonin entisestä ihanuudesta; seutu on melkein täynnä marmoripylvästen pirstaleita, jotka pylväät kerran kaunistavat komeita palatseja. Täällä on erään suuren linnoituksen rauniot, jonka luultavasti ristiretkeilijät rakensivat, ja joka paikassa tämän linnoituksen valleissa nähdään isompia ja pienempiä marmoripylväitä, jotka ovat olleet ikäänkuin muurien siteenä ja vahvistuksena. Myöskin nähdään kaikissa kylissä tämmöisten pylvästen kappaleita, jotka luultavasti kaikki ovat tuotuna vanhasta Askalonista. Niiden äärettömästä paljoudesta voi arvata kuinka rikas ja loistoisa tuo vanha kuningasten kaupunki oli.

Kaupunki oli rakennettu kunnaalle, joka amphiteaterin kaltaisena laskihe alas Wälimeren rantaan, jonka aaltojen kuohu oli Askalonin alituisena soitantona.

Tuo täydellinen näillä seuduilla vallitseva kolkkous tekee matkustajan mielen alakuloiseksi. Walkea, keveä hieta peittää joka vuosi osan raunioista, ja harvat, vielä jälellä olevat puut hautaantuvat yksi toisensa perästä, niin että puolen vuosisadan kuluttua kenties koko tuon vanhan kaupungin asema on kätkettynä hedelmättömäin hietakumpujen alle.

Prophetain ennustukset olivat käyneet toteen; Askalon pitää autioksi tehtävän ja Askalonissa ei pidä kenenkään asuman. Toiset prophetat ovat myös ennustaneet sen täydellistä häviötä.

Askalonin historia on merkillinen, mutta tulisi liian pitkäksi sitä tässä kertoa.

Me olimme nyt Wälimeren rannalla ja silmäilimme Askalonin kukkuloilta sen aaltoilevaa selkää. Nähdessämme tämän meren tunsimme aina uudestaan saman ilon ja myöskin jonkinlaisen ikävöitsemisen, että se hetki pian tulisi, jolloin Palestinat ja Syriat matkattuamme, saisimme astua laivaan, ohjataksemme kulkumme takaisin Europaan. Erittäin suloista oli katsella raitista merivettä tänä kuumana, paahtavana päivänä. Ennenkuin söimme aamiaista vilvoittelimme sen verkalleen vyöryvissä aalloissa.