Part 6

Warhain aamulla läksimme leiristämme, noustaksemme vuorelle. Me ratsastimme ensin kameleillamme noin tiiman matkan yli korkeain ja jyrkkäin kiviraunioin, vuoren juurelle asti. Sitte rupesimme kiipeemään ja monta sangen raskasta hetkeä kului, ennenkuin vihdoinkin pääsimme kukkulalle. Hyvin usein oli meidän pysähtäminen, levätäksemme ja kootaksemme uusia voimia. Tie oli toisinaan niin jyrkkä ja täynnä pienempiä ja isompia kiviä, että näytti melkein mahdottomalta päästä edemmäksi. Kappaleen matkan päässä ylhäällä vuoren sivulla tapasimme kirkkaan vuorilähteen, jonka äärellä lepäsimme hyvän tuokion ja virvottelimme itseämme sen raittiilla vedellä. Lähes neljä-tiimaisen matkustuksen perästä saavuimme vuoren korkeimman kukkulan huipulle. Me olimme silloin jotenkin uuvuksissa, niin että istuimme hyvän hetken ja levähdimme, ennenkuin rupesimme katselemaan tuota vuorista, jylhää seutua, joka nyt leveni melkein meidän jalkaimme alla. Näköala tältä korkealta vuorenhuipulta palkitsi kyllin sen vaivan, minkä sinne kiipeäminen oli maksanut. Nuo ympärillä olevat vuoret, joita ennen syvistä laksoista olimme katselleet ja joita olimme pitäneet mahdottoman suurina, näyttivät nyt tältä ylhäiseltä asemalta pieniltä, mitättömiltä kummuilta, ja etäältä näimme tuon äärettömän hieta-ulapan levenevän pohjaan ja koilliseen päin. Tämän lakeuden kautta oli meidän tiemme kulkeva Pyhään Maahan, kuin ensin olimme matkanneet tuon mahtaman vuoriseudun läpitse, joka nyt varsin hämärästi häämötti tuolla etäällä etelässä. Niin! täältä näimme ensimäisen kerran sen merkillisen vuoren, jota niin suuresti olimme halanneet nähdä ja jonka tähden olimmekin lähteneet tälle pitkälle matkalle erämaahan. Niinkuin Serbel tässä kohosi noiden ympärillä olevain vuorten yli, niin nousi Sinai tuolla etäällä yli läheisyydessään olevan vuori-maiseman, ja me näimme sen täältä ihan selvästi, vaikka olimme enemmän kuin päiväkauden matkan päässä siitä. Lännessä päin meistä näkyi vielä kerta Punainen meri, jonka vastaiselta rannalta Egyptin vuoret kohosivat, niin että me olimme tilaisuudessa vielä luomaan silmäyksen hyvästijätöksi sille maalle, jossa olimme viettäneet niin monta kallista päivää.

Oli ehkä vielä vaikeampi astua alas Serbeliltä, kuin ylösnouseminen oli ollut, ja tunsimme itsemme hyvin kiitollisiksi, kun kaikki taasen terveinä istuimme telteissämme.

Illalla saivat meidän Beduinimme vieraikseen koko joukon Beduineja näiltä tienoilta, ja hyvin omituista oli nähdä näiden mustanruskeain, aseilla varustettuin miesten istuvan koossa ympäri ison valkean, jonka kuumassa tuhassa he kypsensivät leipäänsä ja valmistivat illallisatriaansa, pakisten vilkkaasti ja korkealla äänellä. Yhellä heistä oli jonkinlainen yksikielinen viulu, jolla hän soitti ja lauloi samassa, ilahduttaaksensa kumppaneitansa. Me istuimme hyvän aikaa tuoleillamme teltteimme edessä katsellen tätä erämaan elämää. Seuraavana päivänä matkasimme yhdeksän tiimaa ja sioitimme leirimme erääseen laksoon, kuuden tiiman matkan päässä Sinaista, ja toisena päivänä, joka oli tuorstai Maaliskuun 22:s päivä, saavuimme mainitulle vuorelle. Kun tie oli tehnyt polven ja minä viimeinkin sain Sinain näkyviini, en voinut kääntää silmiäni siitä pois koko sillä ajalla, joka vielä kului, ennenkuin sen saavutimme. Wuoren edessä levisi mahdottoman suuri ylhäinen tasanko, joka ulottui aina vuoren juurelle asti. Tältä lakeudelta katseli vapiseva Israel Jumalan ihmeitä, jotka tapahtuivat tuolla korkealla vuorenhuipulla, ja kuuli Hänen äänensä, kun Hän julisti heille lakinsa. Täällä rupesivat he pelkäämään ja pakenivat, siirtyen taaemmaksi.

Minkä suurellaisen näyn lie tämä korkea, jylhä vuori monien kukkulainsa kanssa silloin tarjonnut, kun Jehova astui alas sen päälle tulessa ja kun nuo kovat harmaat kalliot vapisivat Hänen jalkainsa alla ja suitsivat ja savusivat kuin pätsi ja jolloin taivaallisten pasunain ääni enemmän ja enemmän eneni, kunnes Jumala vihdoin julisti jumalallisen lakinsa.

Tätä suurta tapausta aattelin sydämessäni, kun vitkalleen keikuin edespäin kamelini selässä yli suuren lakeuden, kunnes me viimein saavuimme tuon halatun vuoren juurelle.

Muutamassa kapeassa laksossa, jota Sinain vuoret joka taholta ympäröivät, on kreikkalainen luostari, johon matkustajat voivat majaantua. Siinä tapauksessa on ainoastaan tarpeesen hankkia itsellensä lupakirja kreikkalaiselta pispalta Kairossa. Muutamat asuvat mieluisemmin telteissään luostarin ulkopuolella, mutta me puolestamme majoitimme itsemme luostariin, saadaksemme asua edes muutaman päivää varsinaisissa huoneissa.

Sinain luostari on oikea oasi erämaassa-matkustavalle. Suloinen levon ja turvallisuuden tunne valtaa hänet, niinpian kuin hän astuu muurien sisään — tunne, jota ainoastaan se voi käsittää, joka on kokenut tämän pitkän ja vaarallisen matkan vaivoja, kulkeissaan läpi aution maan, jossa ainoastaan villit Beduinit ovat hänellä seuralaisina.

Tämä oli ensimäinen kerta kuin olin luostari-muurien sisäpuolla, ja vaikka ilma siellä tuntui rasittavalta, oli kuitenkin suloista levähtää täällä tuon väsyttävän matkan perästä erämaassa. Siellä eleli noin kaksi- eli kolmekymmentä munkkia kokonaan eroitettuna muusta mailmasta. He viettivät aikaansa hoitamalla luostarin puutarhoja ja pitämällä tiheään jumalanpalveluksia rikkaasti koristetussa luostarikirkossaan.

Me olimme läsnä yhdessä näitä jumalanpalveluksia eräsnä sunnuntai-aamuna. Sitä vietettiin lukemalla koko joukko pitkiä kreikkalaisia rukouksia, ja samassa tehtiin kaikenlaisia ulkonaisia temppuja, niinkuin ristinmerkkejä, kumarruksia ja muuta semmoista. Suurta, hopeakansiin sidottua raamattua kannettiin ympäri juhlasaatossa ja useat munkeista suutelivat sitä. Paitsi sitä kävivät he lakkaamatta suutelemassa tauluja, jotka kaunistivat kirkon seiniä. Tuontuostakin toivat he esille suitsutusastiat, joita he heiluttivat edestakaisin, siksi että kirkko täyttyi hyvällä hajulla.

Tämän luostarin munkit ottavat aina hyväntahtoisesti ja kohteliaasti vastaan matkustajia, tarjoavat mielellänsä heille virvokkeita. He korjaavat aivan kernaasti ne vauriot, joita kapineet erämaan-matkalla ovat kärsineet, ja varustavat matkustajan kaikella mitä hän tarvitsee. Mutta kun tulee lähtemisen aika ja pitää velkansa heille suorittaa, silloin saadaan nähdä että tämä heidän rakkautensa, hyväntahtoisuutensa ja alttiutensa on ollut sulaa itserakkautta ja oman voiton pyyntöä. Nuo rauhalliset, kunnian-arvoisat ja nöyrät munkit menettävät kärsivällisyytensä, ellet kyllin korkeaksi annostele ja kyllin kalliisti maksa heidän alttiiksi-antavaa ihmisrakkauttansa. He muuttumat, yhtäkkiä saaliin himoisiksi Beduineiksi, jotka tiuskien, milt'ei uhkaamalla, vaativat enemmän, vaikka kreikkalainen kirkko elättää heitä täällä juuri sitä varten että ilmaiseksi holhoisivat matkustajia.

Tämä ilkivaltaisuus oli ollut niin suuri ja matkustajilla oli ollut heisiä niin paljon haittaa, että siitä oli nostettu kanne kreikkalaisen kirkon esimiesten edessä, ja seurauksena oli, että Kairon piispa juuri tänä talvena oli käynyt luostarissa maalimassa ankaraa tiliä noilta "pyhiltä isiltä." Hän jätti luostariin kirjan, johon joka matkustaja sai tehdä muistutuksensa ja kirjoittaa ne rahalahjat, joita hän vapaa-ehtoisesti oli munkeille antanut. Matkustajille ilmoitettiin myös tässä kirjassa, ettei heidän ollut tarvis maksaa äyriäkään, koska luostari oli rakettu matkustajain majoitusta varten, ja sentähden munkit saivat eläkkeensä kreikkalaiselta kirkolta. Joka vuosi oli piispa tarkasteleva tätä kirjaa.

Onneksemme olimme tulleet juuri kohta sen jälkeen, kuin piispa luostarin oli jättänyt, eikä meillä ollut siis mitään moittimista munkkein käytöstä vastaan.

Tämän luostarin historia ulottuu hyvin kauaksi menneisiin aikoihin. Jo ensimäisinä vuosisatoina jälkeen Kristuksen syntymän rupesi Sinain jylhä ja autio vuoristo olemaan hurskasten erakkoin tyyspaikkana; he asuivat siellä täällä noilla korkeilla vuorilla luolissaan, joita luonto oli muodostanut tahi erakot itse kaivertaneet. Niiden ankarain vainoin aikana, joita kristityt silloin saivat kärsiä, siirtyi yhä enemmän hurskaita miehiä näille kaukaisille, autioille seuduille, saadaksensa häiritsemättömässä rauhassa palvella Jumalaansa tällä pyhällä paikalla. Kolmannen vuosisadan alussa asuskeli jo useampi satamäärä erakoita näissä vuoriseuduissa. He rupesivat vähitellen likenemään toinen toistaan ja elämään yhdessä määrättyjen sääntöjen mukaan ja rakensivat vakinaisia asuntoja, kunnes vihdoin erakoista tuli munkkeja ja nuo hajanaiset suojukset muuttuivat isoksi luostariksi.

Usein ovat Beduinit karanneet erakkoin ja sittemmin myöskin munkkein päälle ja ovat hävittäneet heidät melkein perinpohjin. Ilman armotta saivat he surmansa luolissaan tahi luostarissaan, ja ne vähät elatus-varat ja vaatteet, jotka heillä oli, ryöstettiin.

Sanoma näistä tuhotöistä ei suinkaan pelättänyt toisia asettumasta tänne asumaan, vaan näytti päinvastoin kiihoittavan erakkoja ja munkkeja rientämään tänne, jossa he, samassa kuin joka päivä saivat pitää rukouksiansa näin pyhällä paikalla, myöskin voivat saavuttaa tuon suuresti halatun marttyyri-kruunun. Munkkien lukumäärä enentyi sentähden vaan enentymistään. Viimeisinä vuosisatoina on heidän lukunsa kuitenkin melkoisesti vähennyt, niin ettei heitä tätä nykyä ole enempi kuin kahden eli kolmen kymmenen paikoille.

Tuorstaina maaliskuun 22 päivänä saavuimme tähän luostariin, ja kun sitä lähestyimme, kuulimme kovan tykin ampumisen; luostarissa on nimittäin useampia tykkejä. Näillä tykin laukauksilla kunnioitettiin Parisin kreiviä, Ludvig Philipin pojanpoikaa, joka nuoremman veljensä kanssa oli luostaria katsomassa. Kun tulimme lähemmäksi, näimme franskalaisten prinsien leirin pystytettynä eräälle vähäiselle lakeudelle. He olivat tulleet tänne Kairosta ja heidän karavanissaan oli lähes satomäärä kameleja, hevosia ja muuleja. Kello kahdentoista aikana olimme jo majotetut pariin hupaiseen ja mukavaan huoneesen, ja hyvältä tuntui saada levätä tämän päivän tuon jotenkin väsyttävän matkan perästä.

Iltapuolla päivää katselimme luostaria ja kuljimme läpi täydellisen sokkelon käytäviä ja huoneita. Me kävimme luostarin rikkaassa kirkossa, sen kirjastossa, jossa on lähes 2000 niosta, ja sen kaikenlaisia hedelmäpuita kasvavissa puutarhoissa, sekä viimeiseksi noissa hautaholveissa, jotka tallettavat Sinailla kuolleitten munkkein luurankoja. Kävellessämme luostarissa kohtasimme useat kerrat Franskan prinsit, jotka samoin kuin me, käyskentelivät katselemassa luostarin merkillisiä paikkoja.

Seuraavana päivänä läksimme varhain aamulla luostarista ja rupesimme kiipeemään Sinain vuorelle.

Kun vähäistä ennemmin olimme kiivenneet melkein luoksepääsemättömälle Serbelin kukkulalle, tuntui meistä jotenkin helpolta nousta Sinain vuorelle.

Serbelillä olimme vaivoin löytäneet kuljettavaa polkua noissa syvissä ja jyrkissä uurroksissa; Sinailla sitä vastaan kävivät jotenkin hyvät, vaikka vähän epätasaiset, kiviportaat aina vuoren huipulle asti. Hetken aikaa matkustettuamme tapasimme täällä, samoin kuin Serbelillä, kirkkaan lähteen, jossa oli erinomaisen hyvää vettä.

Me nousimme yhä korkeammalle. Näköalat rupesivat joka askeleelta laakenemaan ja tulivat yhä jylhemmiksi ja mahtavammiksi. Ylt'ympärillämme vaan kovia harmaita kallioita ja niiden välissä kapeita, syviä laksoja. Näitä vuoria eivät kaunistaneet mitkään vihannoitsevat metsät, näistä laksoista ei tuoksunut mitään kukkasten lemua. Kaikki oli autiota, kuollutta — elämä näytti paenneen pois Horebin vuori-seuduilta, ja Sinain kalliohuiput kohosivat pilviä kohden, kovina, niin että tuskin mikään ruohonkorsi voi yletä niiden halkeimista, komina ja taipumattomina kuin se laki, jonka Herra täältä julisti.

Silloin tällöin rikkoi tuota syvää hiljaisuutta joka meitä ympäröitsi, tuolla alhaalla olevan luostarikirkon kellojen juhlallinen soiminen, joka kutsui munkkeja rukoukseen, ja luostari itse puutarhoinensa näytti, tältä ylhäiseltä asemalta katsoen, hyvin somalta. Se oli vähäisenä oasiana tässä vuorisessa erämaassa, ja silmä vihtyi kauvan tämän kuolleen seudun ainoassa, eloisassa, kukoistamassa kohdassa.

Me olimme jo tehneet melkein puolen matkaa, kun jonkinlaisen kiviportin kautta tulimme eräälle aukealle ylhäiselle alalle, jota nuo korkeat vuoren-huiput ympäröivät.

Tässä jakautui tie kahtiaalle: toinen polku vei vasemmalle kädelle ylös Moseksen vuoren huipulle, jonka tarinan mukaan pitäisi olla se paikka, jossa Herra antoi lakinsa — ja eräs toinen käytävä kukki oikealle kädelle kapeata laksoa myöten eräälle Sinain kukkulalle, nimeltä Sufsafeh, jota vuorta nykyisinä aikoina on ruvettu pitämään sinä vuorena, jolta Herra ilmoitti itsensä Israelin lapsille.

Keskellä tätä lakeutta kasvoi yksinäinen kypressi, joka latvallaan suojasi kirkasta lähdettä, ja siinä lähteessä oli hyvää, raitista vettä saatavana. Tämä paikka oli matkustajalle suloisena lepopaikkana, ja täältä saatoimme katsella noita korkeita vuorenhuippuja, joille aioimme nousta. Wasemmalla kädellä kohosi Moseksen vuori melkein pystysuorasti ilmaan. Juuri suoraan edessämme yleni toinen kukkula, joka oli korkein näistä kaikista; sen nimi oli S:t Chatharina, ja oikealle kädelle ulottui jono vuoria, jotka päättyivät korkealla huipulla, tuolla äsken mainitulla Sufsafeh'lla. Sillä vuoriseudulla, jossa nyt olimme ja jota niin moni kallis muisto Wanhasta Testamentista pyhittää, on raamatussa kaksi eri nimeä. Kaikkia näitä kukkuloita ynnä tuota lähellä olevaa erämaata kutsutaan toisessa Moseksen kirjassa Sinaiksi. Toisissa paikassa taasen, esimerkiksi kun puhutaan Moseksen keskustelusta Jumalan kanssa palavan pensaan vieressä ja Eliaan paosta tänne, nimitetään sitä Horebin vuoreksi. Tarkoitetaanko Horebilla jotakin erinäistä osaa Sinaista tai oliko koko vuoristolla myöskin tämä nimi, on vaikea ratkaista. Me olimme kuitenkin nyt kalliilla paikalla ja jalkamme tallasivat pyhää maata. Joka hetki tämän matkustuksen aikana oli sanomattoman kallis, ja me tunsimme ikäänkuin joutuvamme pyhän vavistuksen valtaan, kun kiipesimme näillä vuorilla, joita Jumala pyhässä, peloittavassa majesteetillisyydessään oli koskettanut jalallaan. Wähän matkan päässä ylhäällä Moseksen vuorella sivusimme erään rakennuksen, joka oli rakettu yli sen luolan, jossa Elias asui, kun hän pakomatkallaan pyhästä maasta oli tullut Jumalan vuorelle Horebille.

Elias oli tappanut Baalin papit, ja Isebel, kuningas Ahabin puoliso, oli vannonut sentähden ottamansa häneltä hengen. Jumalan mies pakeni silloin ja tuli yksinänsä korpeen päiväkunnan matkan etelään päin Judan maasta ja istui maahan katavan alle ja toivotti itsellensä kuolemaa, sanoen: "Jo kyllä on, Herra, ota nyt minun sieluni; sillä en minä ole parempi minun isiäni."

Väsymyksestä ja surusta uupuneena vaipui hän vihdoin uneen pensaan alla, jossa hän lepäsi. Mutta Herran enkeli herätti hänen ja käski hänen syödä ja juoda, ja kun hän katsahti ympärillensä, näki hän vieressänsä hiilillä kypsetyn leivän ja astiallisen vettä.

Syötyänsä ja juotuansa pani hän maata jälleen, kunnes Herran enkeli, uudestaan herätti hänen ja sanoi: "nouse ja syö, sillä sinulla on pitkä matka." Hän nousi, söi ja joi ja kävi sen ruoan voimalla neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä Jumalan vuoreen Horebiin asti. Ja tuli siellä luolaan ja oleskeli siellä yötä; ja Herran sana tuli hänelle ja sanoi: "mitäs tässä, Elia, teet?" Hän vastasi: "minä olen kiivaudella kiivannut Herran Jumalan Zebaothin tähden; sillä Israelin lapset ovat hylänneet sinun liittos, ja sinun alttaris kukistaneet ja tappaneet sinun prophetas miekalla ja minä yksinäni jäin, ja he etsivät minun henkeäni, ottaakseen sitä pois."

Täällä sai myös Elias käskyn astumaan Herran eteen, ja katso: Herra meni ohitse, ja suuri ja väkevä tuuli kävi, joka vuoret halkaisi ja mäet särki Herran edellä. Tuulen perästä tuli maanjäristys, vuori vapisi perustuksissaan ja erämaa värisi. Maanjäristyksen perästä tuli tulta, ukkonen jyrisi vuorilla ja ilmassa välähteli uhkaavia salamoita. Mutta ei Herra ollut tuulessa, ei Herra ollut maanjäristyksessä, eikä Hän ollut tulessa; nämä väkevät luonnon voimat olivat vaan Hänen edelläkäviöitänsä, jotka ilmoittivat Hänen tuloansa, hänen voimaansa ja väkevyyttänsä.

Naiden peloittavain enteiden perästä tuli vieno tuulen hyminä. Myrsky, maanjäristys, tuli, nämä Jumalan vihan väkevät tunnusmerkit, uhkaavat hänen vihamiehiänsä, ei hänen tunnustajiansa ja ystäviänsä. Ne uhkaavat Ahabia, hänen jumalatonta puolisoansa ja hänen epäjumalia palvelevaa kansaansa, vaan ei Eliasta — Jumalan prophetaa. Tuo hiljainen tuuli oli häntä varten. Kun se hiljaan ja viileästi liehui hänen ohitsensa, tuntui siltä kuin Jumala olisi häntä kädellään sivellyt, kun sen suloinen hyminä kävi hänen karvaansa, oli se ikäänkuin rauhallinen tervehdys Jumalalta. Kun Elias siis kuuli tämän tuulen hyminän, peitti hän kasvonsa hameellansa ja kävi Herran eteen.

Kun Jumala rakkaudessaan lähestyy meidän sydäntämme, niin tunnemme enemmän kuin milloinkaan oman mitättömyytemme, oman kelvottomuutemme. Semmoinen armo masentaa meidät, me häpeemme itseämme — me ikäänkuin peitämme kasvomme Jumalan edessä.

Elias valitti Herran edessä onnettoman Israelin lankeemusta, ja Herra vastasi hänelle ja käski hänen mennä Damaskoon, voitelemaan Hasaelia Syrian kuninkaaksi, ja Jehua Israelin kuninkaaksi ja Elisaa prophetaksi. Näiden piti paneman toimeen Jumalan tuomiot; sillä Herra lisää: "Ja tapahtuu, että se kuin välttää Hasaelin miekan, se tapetaan Jehulta, ja se kuin välttää Jehun miekan, se tapetaan Elisalta;" ja lopuksi ilmoitti Herra Eliaalle, että Hänellä oli seitsemän tuhatta miestä Israelissa, jotka eivät olleet notkistaneet polviansa Baalin edessä, ja ne oli Herra jättävä maahan; ei yksikään rangaistustuomio ollut koskeva heihin.

Kuinka monasti olen lukenut tätä Eliaan kohtausta Jumalan kanssa Horebin vuorella, ja nyt seisoin minä itse tällä vuorella sen luolan suulla, jossa Elias puhutteli Herraa. Tämä yksistään olisi jo kyllin palkinnut tuon vaivalloisen matkan erämaan läpitse ja kuitenkin oli Sinailla vielä kalliimpiakin muistoja, vielä pyhempiäkin paikkoja kuin tämä.

Kun olimme jättäneet Eliaan luolan ja kulkeneet vielä hyvän hetken, seisoimme vihdoinkin Moseksen vuoren huipulla ja katselimme yli tuon pyhän maiseman. Mahdoton on minun kuvata kuinka autioilta, jylhiltä ja mahtavan suurilta ympärillämme olevat vuoret näyttivät. Niiden pyhät muistot valtasivat meidät, ja minusta tuntui ikäänkuin olisin ollut liian rohkea uskaltaissani nousta tälle pyhälle vuorelle, jolle Jumala astui alas ja antoi meille lakinsa ja jonka juurta Israelin lapset eivät tohtineet lähestyä eikä koskea, sillä he pelkäsivät kuolevansa.

Mainitsin olevan epätietoista, kumpi näistä molemmista vuoren kukkuloista on se, jolla laki annettiin, Moseksen vuori vai Sufsafch'ko. Wanha taru tietää tuon suuren tapauksen tapahtuneen edellisellä kukkulalla, mutta useimmat matkustajat, jotka viimeisinä aikoina ovat käyneet näillä seuduilla ja ovat tutkineet asiaa, sanovat sen tapahtuneen Sufsafeh'ella. Kun sentähden täällä Moseksen vuoren kukkulalla olin lukenut raamatun kertomuksen lain antamisesta, voidakseni itse jotakin päättää asiasta, näytti minusta ikäänkuin molemmat mielipiteet olisivat oikeat. Toisessa Moseksen kirjassa löytyvän kertomuksen jälkeen ei tämä ihme tapahtunut yksin Moseksen vuorella, eikä yksin Sufsafeh'n kukkulalla, vaan koko Sinain vuori (kaikkein huippuinsa kanssa) suitsi siitä, että Herra astui alas sen päälle tulessa ja sen savu kävi ylös niinkuin pätsin savu, niin että koko vuori sangen kovaan vapisi.

Tämän kertomuksen mukaan näyttää siltä kuin koko tämä vuoriseutu olisi ollut niiden liekkien vallassa, niiden loistavain pilvein peitossa, joilla Jehovah peitti majesteetillisyytensä, kun hän astui alas Israelin kansan eteen.

Mutta koko tässä vuoriseudussa Sinain ympärillä löytyy ainoastaan yksi lakeus, joka oli kylläksi suuri Israelin lasten leiripaikaksi ja kylläksi tilava heidän paetaksensa etäälle, kadottamatta kuitenkaan vuoria pois näkyvistä, ja se on sama lakeus, jonka poikki me matkustimme, tullessamme Sinaille — Rahah'n lakeus — joka ulottuu aina Sufsafeh-vuoren juurelle asti. Tämä vuori nousee melkein pystysuoraan ylös lakeudelta, niin että voit lähestyä aivan liki sen juurta tasaista lakeutta myöten. Epäilemätöntä on siis että Israelin lapset juuri tältä lakeudelta katselivat Herran ihmeitä: ja silloin esti Sufsafehn vuori heitä näkemästä noita muita Sinain kukkuloita ja erittäinkin Moseksen vuorta, joka on juuri tuon edellisen takana. He näkivät siis etupäässä vaan Sufsafeh'n suitsevan ja savuavan, näkivät sen seppelöittynä välähteleviltä salamoilta ja sen huipulta kuulivat Jumalan pasunain äänen ja vihdoin viimeiseksi lain iloiset käskyt.

Me kävimme sentähden samana päivänä myöskin Sufsafeh'n kukkulalla. Sen huipulle viepä tie oli vaivalloisempi, kuin tie Moseksen vuorelle, ja itse huippu päättyi terävällä kärjellä. Sillä aikaa kuin täällä istuin, koetin kuvitella mieleeni niitä liikuttavia tapauksia, joita Israelin lapset täällä olivat nähdä saaneet; mutta en tahdo koettaakaan kuvata, niitä kynälläni sillä siihen puuttuu minulta kykyä.

Minä jätin vihdoin tuon pyhän paikan kiitollisuuden ja kaipauksen tunteilla. Olin suuresti kiitollinen sydämessäni, että olin saanut nousta tälle pyhitetylle muistorikkaalle vuorelle, mutta kaipauksella jätin sen, sillä aika oli ollut niin lyhyt. Jos olisin voinut, olisin seisahtanut ajan juoksun. Semmoisia hetkiä ei usein eläessään saa kokea. Itse paikka, sen juhlallinen hiljaisuus, sen ihana jylhyys ja vihdoin sen suuret muistot — kaikki tämä ylensi mielen Jumalan tykö.

Meidän oli kuitenkin jättäminen tämä kallis paikka, ja muutaman tiimaisen vaivalloisen matkustuksen perästä saavuimme takaisin luostariimme. Lauantaina 24:tenä päivänä kävimme katsomassa useita lähitienoilla olevia paikkoja, esimerkiksi sitä kalliota, johon Moses löi sauvallaan, niin että vesi juoksi siitä, paikkaa, jossa maa aukeni ja nieli Korah'n, joka kapinoitsi Mosesta vastaan j.n.e., mutta epäiltävää on, oliko oikein osattu yhteenkään näistä paikoista.

Seuraavaa päivää, joka oli sunnuntai, 25:s päivä Maaliskuuta, en voine unohtaa, vaikka eläisinkin kuinka kauvan. Tavallista juhlallisempi oli sabbatin aamu tällä paikalla, jossa Jumala itse pyhitti sabbatin.

Me olimme täällä ihan yksinämme, eroitettuina muusta mailmasta avarain erämaiden kautta, ja lepopäivän rauhallisuus oli niin täydellinen, että sitä häiritsi vaan silloin tällöin joku tuulen-leyhkä, joka humisi Sinain kukkuloilla ja täytti sen laaksot suloisella huminalla. Todellakin ihana, juhlallinen Sunnuntai.

Seitsemäs Luku.

Erämaassa-matkustuksen loppu.

Maanantaina, Maaliskuun 26:tena päivänä, sälytimme jo varhain aamulla kapineemme säkkeihin ja varusteleimme lähtöön. Ilman kaipausta emme jättäneet mukavia asuntojamme, alottaaksemme uudestaan erämaassa matkustusta, jonka vaivoja ja vaaroja muutamia viikkoja jo olimme kokeneet. Kuitenkin elähytti ja ilahutti meitä se aatos, että nyt ohjasimme kulkumme suoraan Pyhää Maata kohden, jonka rajoille toivoimme pian pääsevämme.

Me emme enää tulleet käyttämään samoja kameleita, kuin meillä Kairosta oli ollut, sillä kohta tänne tullessamme olimme tilanneet noilta lähitienoilta asumilta Beduineilta uusia. Varhaiseen aamulla oli sentähden noin 25 Beduinia kokoontunut luostarimuurin ulkopuolelle neljän, viiden kymmenen kamelin kanssa. Kaikilla näillä Beduiinilla oli nimittäin sama tie kuin meillä ja he yhtyivät meidän karavaniimme sekä paremman turvallisuuden vuoksi että myöskin ansaitakseen jotakin vouraamalla meille kameleitansa.

Kun kaikki kapineemme olivat säntillänsä, laskettiin ne alas eräästä aukosta luostarin muurissa ja niiden perästä me itse. Muurin korkeus oli noin 30 jalkaa. Paitsi tätä jotenkin epämukaista sisäänkäytävää oli luostarilla myöskin toinen, nimittäin pieni ahdasmainen takaportti, joka kokonaan oli raudoitettu paksuilla rautalevyillä. Kaikkiin näihin varokeinoihin oli ryhdytty luostarin puolustukseksi saaliinhimoisia Beduineja vastaan.

Kun kaikki kapineemme oli laskettu alas, syttyi kova kahakka Beduinein kesken, sillä jokainen tahtoi kuormittaa kamelinsa, ansaitaksensa jotakin. Tamaroitamme revittiin säälimättä sinne tänne, niin että meidän oli käsin käyminen väliin, varjellaksemme kapineitamme turmeltumasta.

Kamelein kuormittaminen alkoi kl. 7 ja kl. 9 oli kaikki valmisna. Silloin nousimme kameleimme selkään ja karavani läksi liikkeelle.

Luostari katosi vähitellen vuorien taaksi, ja sen kellojen ääni taukosi kuulumasta. Wiimeisen kerran loimme silmäyksen Sinain vuoren jylhille kukkuloille ja koetimme painaa tätä pyhää näkyä mieleemme iäksi päiväksi. Wihdoin katosi viimeinenkin vuoren huippu sen vuoriston taaksi, jonka laksoja pitkin meidän karavani eteni, ja nuo Sinailla vietetyt päivät olivat meille nyt ainoastaan kallis muisto.

Wähän aikaa matkustettuamme, tulivat muutamat kameleistamme vikuroiksi. Ne hyppivät ja potkivat voimainsa perästä, niin että saivat koko karavanin suureen hämmennykseen, joka oli sitä vaarallisempi, kun me nyt juuri kuljimme kapeata vuori polkua myöten. Yksi kameleista suistui nurin ja hänen kuormansa vieri alas jyrkkää tienvierua myöten; onneksi ei kukaan tällä kamelilla ratsastanut. Ennen pitkää saatiin kaikki kumminkin viihdytetyiksi ja me pitkitimme matkaamme.

Päivä oli kaunis niinkuin enimmät päivät matkustuksemme ajalla erämaassa ja ilta oli erittäin ihana halatun leponsa, virvoittavan viileytensä ja kirkkaan kuuvalonsa tähden. Ympäri meidän leiriämme, jonka olimme asettaneet jotenkin avaraan laksoon, olivat Beduinit tehneet viisi tulta, joiden ympäri he olivat sioittaneet itsensä yhtä moneen parvikuntaan. Nuo valkoiset teltit, riisutut kamelit ja Beduinit valkeainsa ympärillä — kaikki tämä hiljaisessa erämaan laksossa, ympäröittynä korkeilta alastomilta vuorilta olisi tarjonnut viehättävän aineen maalarin penselille.

Matkattuamme seuraavankin päivän vuoristen seutujen kautta, saavuimme keskiviikkona 28:tena päivänä isolle hieta-ulapalle. Kaukana tuolla lakeuden toisella puolella näimme hämäräisen selänteen, joka kiersi koko lakeuden. Meidän matkamme kävi nyt suoraan kohden tätä vuorenjonoa, joka nousi nousemistansa mitä lähemmäksi sitä tulimme.

Kun ratsastimme tämän lakeuden yli, seisahtui yksi meidän Beduineistamme yht'äkkiä (hän seurasi meitä jalkasin) ja kehoitti meitä tekemään samoin; nyt sieppasi hän kiven maasta, viskasi sillä jalkojemme edessä kiemurtelevaa kärmettä päähän, ja tappoi sen. Kärme oli saman värinen kuin hieta ja ainoastaan kyynärää pitkä, mutta miehemme vakuuttivat sen hampaan olevan auttamattomasti kuolettavan.

Nyt lähenimme lähenemistämme tuota ennen mainittua vuorta, ja kun viimeinkin olimme saapuneet sen juurelle, näytti meistä mahdottomalla että karavanimme voisi nousta sille. Se kohosi melkein pystysuoraan ylös 2000 jalkaa korkealle ja oli luonnollisen jättiläismuurin kaltainen, rakettu tähän sulkemaan Sinailta pyhälle maalle vievää tietä. Me havaitsimme kyllä käytävän, joka luikerti ylös vuorelle, mutta se oli niin kapea ja niin jyrkkä, että se näytti melkein kulkemattomalta, ja tohtori Nickels vakuutti ensin tahtovansa nähdä kamelein nouseman ylös tätä tietä myöten, ennen kuin hän voisi uskoa noiden suurten kömpelömäisten ja raskaasti kuormitettuin eläinten saattavan kiivetä ylös semmoista töyrästä myöten.

Me seisahdimme vuoren juurella ja söimme aamiaista; istuimme sitte kameleimme selkään ja jätimme tuon matalan hieta aavikon, noustaksemme Gebel a Thi'n kiertoportaita pitkin ylös vuorella olevalle ylängölle.

Kesti kaksi tiimaa ennenkuin pääsimme vuoren harjalle, ja tämä oli todellakin omituisinta ratsastusta, mitä milloinkaan olen kokenut. Kamelit kulkivat yksitellen, ja sillä tavoin luikerti koko tämä pitkä matkaseurue ylös melkein pystysuoraa vuoren rinnettä, kapeata polkua myöten. Toisella puolellamme oli äkkijyrkkä vuorenseinä ja toisella huimaava syvyys. Jos kameli olisi astunut vähänkin harhaan, olisi varma kuolema tässä ollut tarjona.

Kameli, jota tässä käytin, oli paras kaikista, kuin koko matkallani tapasin; se oli valkean karvainen ja hyvin korkea — samalla haavaa vilkas ja säisevä ja hyvä ratsastaa erittäinkin sen ravatessa. Hänen käyntinsä oli vakaa, ettei minun ollut tarvis pelätä hänen luiskahtavan tältä jyrkältä vuoripolulta; minä voin siis häiritsemättä katsella karavaniamme, kuinka se vaivalloisesti kiivetä tepasteli ylös vuorta pitkin, ja sain ihastella sitä näkyä, joka näyttihe tuolla alhaalla ja joka suureni suurenemistansa mitä ylemmäksi me tulimme. Kun vihdoin onnellisesti olimme päässeet vuoren huipulle, näimme allamme koko sen lakeuden, jonka ylitse äsken olimme matkanneet, ja erämaa vivahteli kaiken kaltaisilta väreiltä, aina sen mukaan miten heitä oli valkea, keltainen, harmaa, musta tahi ruskea. Tuolla etäällä taivaan toisella rannalla muodostivat sitte Sinain ja Serbelin synkät törmät mahtaman, tumman sinisen reunan tälle avaralle näköalalle.

Me sanoimme täältä viimeiset jäähyväisemme tuolle pyhälle vuorelle, joka taivaan rannalla kohosi kuin hirmuisen suuri pilvi. Nyt kadotimme sen iäksi päiväksi näkymistämme, ja saimme tästä lähin vaan johdattaa mieleemme ja aatoksiimme näitä kalliita, ihmeellisiä seutuja.

Kun Gebet a Thin olimme jättäneet, matkasimme kaksi päivää yli erään ylhäisen tasangon, jossa tapasimme ainoastaan harvassa joitakuita vähäpätöisiä mäkiä, ja tulimme niin perjantaina, 30:s päivä Maaliskuuta, paikkaan, nimeltä Nukhl. Täällä löytyi jonkinlainen linnoitus, joka oli Egyptin varakuninkaan oma. Siellä asuu kuvernöri ja hänen komentonsa alla on muutamia sotamiehiä. Paikka on aiottu pysäyspaikaksi muhamedilaisille pyhissävaeltajille, heidän matkustaessaan Mekkaan. Linnoituksen ympärillä oli vähäinen kylä, jonka asukkaat asuivat matalissa, viheliäisissä mökeissä, ja uuteliaisina kokoontuivat he kaikki meidän ympärillemme, katsomaan matkustajia.

Tämä pysäyspaikka on yksinänsä keskellä autiota erämaata, ympäröitynä ainoastaan hedelmättömiltä hieta-lakeuksilta, jotka ovat niin suuria, niin eksyttäviä, että kokonaiset karavanit, ovat eksyneet ja hukkuneet Akaban ja Mekkan välillä.

Beduini-joukkoja kuleksii näillä tienoilla ristiin rastiin etsimässä elatusta karjallensa. Matkustaja tapaa heidät joko asuvina siellä täällä laksoissa, joista ovat löytäneet laitumia ja vettä, tahi kuleksivina pitkissä karavanijonoissa, tiedustellen paikkaa, johon voisivat asettua asumaan.

Hyvin omituista on kohdata näitä villejä, saaliin-himoisia ja aseilla varustettuja Beduineja avarassa erämaassa, joka on luontaisin paikka väkivallan ja ilkiötöiden harjoittamiselle. Erämaa hävittää keveällä, kuivalla hiedallaan aivan pian jokaisen verisen jäljen, ja voi sekä kätkeä murhattuin ruumiit että suojella murhaajia takaa-ajavalta kostajalta. Kuitenkin kavahtavat erämaan lapset Europalaisia ja pelkäävät suuresti heidän ampuma-aseitansa, jotka ovat paljoa paremmat kuin heidän omansa; erittäinkin vaikuttaa monikuulainen revolveri heissä kauhistuksen kaltaista ihmetystä. Sen sain minä itse useat kerrat nähdä. Kun esim. kerta useampia Beduineja oli kokoontunut meidän leiriin, laukaisin minä kaikki kuusi latinkia revolveristani, pitäen vaan vähän väliaikaa kunkin laukauksen välissä. Ensimäiselle laukaukselle hurrasivat he, koska se pamahti kovasti; kun sitte lataamatta ammuin laukauksen laukauksen perästä, seisoivat he äänettöminä ällistyneinä, astuivat sitten esille ja katselivat suurella kunnioituksella tätä hirveätä asetta.