Part 14

Kristityt raukat, samaten kuin Samarialaiset ja Judalaiset, saavat yhä kokea heidän julmuuttansa ja vainoansa, ja heitä häväistään, rääkätään, vieläpä tapetaankin toisinaan hirveällä tavalla. Muutamia vuosia takaperin ampui eräs Muhamettilainen varsin raakealla mielellä Judalaisen pojan eräässä puotissa, ilman että hän siitä sai kärsiä mitään rangaistusta. Juuri hiljakkoin hätyytti roistoväki, hallitusmiesten yllytyksestä, kristityitä. He ryöstivät kristittyin kirkon, protestanttisen kouluhuoneen ja lähetyssaarnaajain asuinpaikan sekä monta muuta kristityille kuulumaa rakennusta. He tappoivat useita ja harjoittivat monenkaltaisia julmia tekoja; ja kaikki tämä sai tapahtua, ilman että turkkilaiset hallitusmiehet ryhtyivät mihinkään toimeen, vallattomuutta hillitäksensä.

Kaupungin rakennukset ovat kivestä, kadut ahtaat ja likaiset, niinkuin muut itämaalaiset kaupungit. Ei mitään raunioita vanhoilta ajoilta löydy täällä, siellä täällä maan nähdään särjettyjä pylväitä ja suurempia hakattuja marmorin ja granitin lohkareita.

Kaupungin historia ulottuu aina 4000 vuotta takaperin, jolloin kerrotaan että Abraham tultuansa maahan "vaelsi sen maakunnan lävitse, hamaan Sichemin paikkakuntaan, Morehn lakeuteen asti"; arvattavasti oli Moreh Sichemin laakson senaikuinen nimi. "Ja siihen aikaan", kuuluu vielä, "asuivat Kananealaiset maalla".

Sittemmin mainitaan uudestaan tätä paikkaa pyhässä historiassa, kun kerrotaan kuinka patriarkka Jakob "tuli siihen kaupunkiin Sichem, joka on Kanaan maalla, sitte kuin hän oli tullut Mesopotamiasta; ja sioitti itsensä kaupungin kohdalle". Täällä osti hän, niinkuin jo on mainittu, pellontilkun, johonka hän teki majansa ja asui muutaman aikaa. Täällä harjoitettiin sitten sitä väkivaltaa Dinaa, Lean tytärtä vastaan, jonka kaupungin miehet saivat hengellänsä maksaa.

Kuinka Josephia täällä pahoin pidettiin, kuinka hän myytiin ja kuinka koko Israel maan valloituksen perästä kokoontui tänne kuulemaan lakia, on jo mainittu.

Sitten mainitaan taas Sichemiä Abi Melechin verisessä historiassa ja valtakunnan jakamisessa Rehabeamin ja Jerobeamin välillä. Tämän paikan rikkahin muisto on Wapahtajan viipyminen tässä kaupungissa, jolloin monta Samarialaista kääntyi ja uskoi Häneen hänen sanainsa tähden.

Sanoin kaupungissa tätä nykyä olevan 150 Samarialaista ja nämät ovatkin ainoat tähteet tästä lahkokunnasta. Heidän lukunsa, omituista kyllä, ei ole moneen aikaan enennyt eikä vähennyt. He pitävät vielä katkerinta vihaa Judalaisia vastaan, mutta odottavat samoin kuin jälkimmäiset Messiasta, joka on tuleva auttamaan heitä heidän hädässänsä ja on hankkiva heille valtaa ja rikkautta, armoa ja kunniaa.

Heidän jumalanpalveluksensa on hyvin Judalaisten jumalanpalveluksen kaltainen ja he viettävät useimpia Israelilaisten juhlia ja juhlallisia menoja.

Sinä päivänä, jolloin me saavuimme Sichemiin, viettivät Samarialaiset Garizimin kukkulalla Passah'nsa (Pääsiäistä). Me olimme sentähden kiiruhtaneet matkaamme, ehtiäksemme paikalle hyvään aikaan näkemään tätä juhlallisuutta. Pääsiäistä viettävät Samarialaiset samoin kuin Judalaiset jälkeen auringon laskun. Kun saavuimme leiriimme, saimme harmiksemme kuulla että juhlallisuus oli jo lopussa, vaikka aurinko tuskin vielä oli laskenut. Syynä siihen oli että seuraavana päivänä oli sapatti (lauvantai) ja heidän Pääsiäisensä täytyi siis loppua klo 6 perjantai-iltana, jolloin lepopäivä alkaa.

Toisena päivänä ratsastimme me ylös Garizimin vuorelle; vuori ei ole nimittäin niin jyrkkä, ettei sen huipulle voisi ratsastaa.

Täällä näimme Samarialaisten leirin, johon kuului useampia telttejä. He jäivät nimittäin vuorelle sapatin päiväksi.

Me kävimme ylimmäisen papin luona hänen teltissään ja puhelimme hetken aikaa hänen kanssansa tulkkimme avulla. Hän kertoi meille muun ohessa että Garizim oli korkein vuori maan päällä, vaikk'ei se nouse yli 3,600 jalan yli merenpinnan. Kun me vastasimme että vuoria voidaan mitata erinomaisen tarkasti ja että löytyy pian lukemattomia vuoria, jotka ovat korkeammat kuin Garizim, sanoi hän kyllä olevan mahdollista että vuoria voi löytyä, jotka juuresta huippuun olivat korkeammat kuin tämä pyhä muori, jolla me nyt olimme, mutta että Garizim seisoi niin korkealla ylängöllä, että sen juuri melkein kohosi yli korkeimpain kukkulain. Kun me todistukseksi väitteellemme, että löytyi korkeampia muoria kuin Garizim, osoitimme Hermonia, jonka täältä näimme kaukana taivaanrannalla ja joka vuori on peitetty lumella ja jo siitäkin syystä näyttää olevan korkeampi, vastasi hän syynä Garizimin lumettomuuteen olevan sen, että tämä vuori oli likempänä aurinkoa kuin Hermon. Tähän väitteesen emme tietäneet mitään vastata. Me käänsimme sentähden puheen toisaalle ja ylimmäinen pappi jäi luultavasti siihen luuloon, että meidän oli myöntäminen hänen olevan oikeassa, kun hän ilmoitti meille kuinka korkea Garizim oli.

Hän sanoi myöskin Garizimin sisuksista virtaaman vettä kaikkiin lähteisin maan päällä ja että sillä tavoin kaikki maailman maakunnat saavat hedelmällisyytensä ja kaikki ihmiset elatuksensa tästä vuoresta.

Täällä oli, hänen ennustuksensa jälkeen, Messias kerta ilmestyvä. Silloin on hän siunaava Samarialaisia ja tekee heidän suureksi ja voimalliseksi kansaksi.

Tässä olisi ehkä paikallaan lausua muutaman sanasen Samarialaisten synnystä ja historiasta. Kun Israelin lapset olivat viedyt pois Babelin vankeuteen, lähetettiin uudisasukkaita heidän hävitettyihin kaupunkeihinsa idänpuolella Palestinaa olevista maista. Maa oli sillä aikaa sodan kautta paljastunut ja oli muuttunut melkein erämaaksi, ja kun kansa oli viety vankeuteen, oli maa tullut autioksi ja asuttomaksi. Sentähden oli melkein koko Kanaan maa tähän aikaan joutunut petojen valtaan. Danista Bersabaan, Wälimerestä Jordaniin kuleksi leijonia, karhuja, pantteria, hyenoja, susia ja sjakaleja. Uudisasukas ei voinut niissäkään olla turvassa näiltä pedoilta. Ne hävittivät hänen karjansa ja uhkasivat hänen omaakin henkeänsä.

Maahan muuttaneet muukalaiset luulivat syynä tähän onnettomuuteen olevan sen, että Kanaan Jumala oli vihoissaan että he vielä palvelivat vanhoja jumaliaan ja kun eivät he tietäneet kuinka heidän tuli palvella Israelin Jumalaa, pyysivät he Assyrialaisia lähettämään heille Judalaisia pappeja, jotka voisivat opettaa heille Judalaisten jumalanpalvelusta. Uksi Kanaan maasta vankeuteen viedyistä papeista lähetettiin nyt heille ja hän asettui asumaan Betheliin ja opetti heitä Herran pelkoon. "He pelkäsivät Herraa ja palvelivat myös epä-jumalitansa pakanain tavan jälkeen, kusta he tulleet olivat".

Semmoinen oli Samarialaisten lahkokunnan synty. He saivat sillä tavoin osan Judalaisten raamatusta, oikeastaan Moseksen viisi kirjaa, ja omistivat koko joukon Judalaisia juhlamenoja. He nimitettiin Samarialaisiksi, koska he enimmästä päästä asuivat Samariassa.

Kun Judalaiset tulivat takaisin vankeudesta, pyysivät Samarialaiset saada auttaa heitä temppelin rakennuksessa ja sillä tavoin yhtyä heihin; mutta Judalaiset kielsivät tämän heiltä ja sanoivat itse tahtovansa rakentaa Jumalansa huoneen. Kun Judalaiset sillä tavoin hylkäsivät Samarialaiset, päättivät he rakentaa itsellensä erityisen temppelin Garizimin vuorella, jonka temppelin he saivatkin valmiiksi noin 420 vuotta ennen Kristuksen syntymää.

Sichem tuli nyt Samarialaisten pääkaupungiksi ja, Josephon luulon mukaan, myöskin turvapaikaksi Judalaisille, jotka olivat tehneet rikoksen, tahi semmoisille, jotka eivät tahtoneet noudattaa kirkkolain ankaria käskyjä.

Tähän aikaan syttyi tuo tunnettu vihollisuus Judalaisten ja Samarialaisten välillä, joka on kestänyt aina meidän aikoihin saakka.

Näistä ajoista asti näyttämät Samarialaiset aina pysyneen näillä seuduilla. Kun he kerran hyökkäsivät Sicharissa asumain kristittyin päälle, ajettiin he joksikuksi ajaksi pois Garizimin vuorelta. Kristityt rakensivat silloin vuorelle kirkon ja kun Samarialaiset yhtenään sitä ahdistivat, ja ottaaksensa sitä maahan, antoi keisari Justinianus ympäröidä kirkon vahvalla linnoituksella, suojelluksensa sitä Samarialaisten päällekarkauksilta.

Kun ristiretkein aikana maassa marsi milloin minkäkin vihollisen sotajoukko, sai Sichar kärsiä samoja kovia kohtaloita kuin muut kaupungit; se valloitettiin ja ryöstettiin kerta toisensa perästä.

Koko tällä melskeisellä ajalla ei, minun tietääkseni, mainita sanaakaan Samarialaisista niissä kertomuksissa, jotka puhuvat Sicharista, ja vasta eräs matkustava Judalainen, Benjamin Tudelasta, mainitsee heistä jotakin, kun hän kahdennellatoista vuosisadalla kävi näillä tienoilla. Hän sanoo tavanneensa Cæreassa Wälimeren rannikolla noin 200 Samarialaista ja Nabulossa, vanhassa Sichemissä lähes 100. Muuten kuvailee hän heitä, heidän uskontoansa ja tapojansa melkein samallaisiksi, jommoisina matkustaja ne vielä tänäpäivänä näkee.

Tästä lähin ovat matkustajat tuon tuostakin kertomuksissaan vähän maininneet tätä merkillistä kansaa.

Oikein alakuloiseksi tuli mieli nähdessä tätä vähäistä vielä elävää Samarialaisten joukkoa kokoontuneena sen vuoren huipulla, jolla heidän esi-isänsä tavallisesti rukoilivat ja jossa he turhaan odottamat Messiastansa.

Se paikka vuoresta, jossa me kohtasimme Samarialaisten leirin, oli jotenkin avara ala heti alapuolella vuorenhuipun.

Me jätimme nyt Samarialaiset ja kävimme ihan vuoren huipulle. Täällä löytyi avaria raunioita, jotka varmaankin olivat tuon äsken mainitun kristillisen kirkon ja sen linnoituksen jäännöksiä, ja kenties löytyi näiden raunioin seassa myöskin Samarialaisten entisen temppelin kiviä.

Wähän matkan päässä etelään päin näistä raunioista löytyy jonkinlainen tasainen paikka, jonka luonto itse on tehnyt kallioon. Tämä tasakatto, joksi sitä voisi sanoa, on epäsäännöllinen soikio muodoltaan, ja se on lähes 45 jalkaa läpimitaten.

Tämä paikka on Samarialaisten "kaikkein pyhin". Joka kerta kuin he lähestyivät sitä, riisuvat he kenkänsä ja tätä paikkaa kohden kääntyivät he aina rukoillessaan, samoin kuin Muhamedilaiset aina rukoillessaan kääntävät kasvonsa itäänpäin.

Samarialaiset luulevat että Abraham tällä kalliolla aikoi uhrata poikansa ja että Jakob makasi täällä, kun hän näki unta taivaan tikapuista, jonka tähden he kutsumat tätä paikkaa "Jumalan huoneeksi" Betheliksi.

Wähän matkan päässä länteenpäin tuosta äsken mainitusta suuresta linnanrauniosta seisoo 12 kiveä yhdessä rivissä. Samarialaiset sanovat näiden olevan ne kivet, jotka otettiin Jordanista, kun Israelin lapset tullessaan pyhälle maalle kävivät yli tämän virran.

Rauniot ovat siellä täällä hajallaan itse vuoren kukkulalla ja kun suurella vaivalla olimme nousseet raunion korkeimmalle kohdalle, joka on jonkinlainen torni, oli meillä sieltä niin suuri ja avara näköala, että se veti vertoja mille näköalalle hyvänsä niistä, kuin jo pyhässä maassa olimme nähneet.

Idässäpäin oli juuri alapuolellamme tuo rikas ja hedelmällinen Mukhuan lakeus, jonka ylitse edellisenä päivänä olimme matkanneet. Näin korkealta katsoen, näytti lakeus levitetyltä matolta. Sarat olivat nelikulmaisia pilkkuja siinä, joista muutamat, äsken kynnetyt, näyttivät tummanharmailta, toiset taasen, äsken kylvetyt, rehoittivat ihanimmassa vihannuudessa ja vielä toiset, kypsinä leikkuuseen, häikäsivät silmää heleänkeltaisella loisteellaan.

Tästä alangosta lähtee kaksi vihreätä haaraa. Toinen menee länteen päin ja se on Sichemin lakso. Toinen kulkee vastaisella puolella itään päin harmahtavain vuorentörmäin välissä. Tätä jälkimmäistä laaksoa sanotaan Salemin laksoksi ja se on saanut nimensä eräästä vähäisestä kylästä, joka on öljypuiden keskellä lakson pohjoisella vierteellä.

Täällä oli varmaankin Salem, yksi Sichemin kaupungeista, johon Jakob, palattuaan Mesopotamiasta Kanaan maalle, pystytti majansa.

Täältä ulottuu sitte vuoren selänne pohjoista kohden, kunnes se näyttää loppuvan hopealla seppelöityyn Hermoniin, joka tuolla etäällä näyttää mahtamatta kulmakiveltä.

Lännessä päin kohouu koko joukko vuoria, joista muutamat ovat terävähuippuisia, toiset ymmyrkäisten kumpuin näkösiä. Näiden vuorten välistä vilkahtelee sieltä täältä esiin Saronin viljava, tammia kasvava lakeus, joka ulottuu länteen päin aina Wälimeren rantaan asti.

Ympärillämme töröttävät Ephraimin vuoret, joiden välissä hedelmällisiä lakeuksia ja viljavia laksoja luikertelee joka taholle mahdottoman suuren verkon tavalla.

Kun jätimme Garizimin, ratsastimme alas toista tietä kuin vuorelle nousseet olimme, ja tulimme nyt juuri Jakobin lähteen edessä olevalle kedolle. Me kävimme vielä kerran tuolla rakkaalla paikalla ja palasimme sitte leiriimme.

Tällä matkustuksellamme oli meidän seuralaisenamme ollut eräs kristitty Arabialainen Sichemistä, joka oli täällä opettajana ja saarnaajana, ja julisti Kristuksen evankeliumia maanmiehillensä. Tässä tärkeässä toimessa oli hänellä apulaisena eräs hänen kansalaistansa, joka myös oli tullut käännetyksi Kristinuskoon. Pispa Gobat Jerusalemissa oli vihinnyt heidät molemmat protestanttisiksi papeiksi. He puhuivat molemmat jotenkin hyvin engelskaa ja heillä oli enemmän sivistystä ja oppia kuin mitä olimme voineet odottaa.

Neljästoista Luku.

Sichemistä Karmeliin.

Iltapuolella päivää jätimme Sichemin, ratsastaaksemme Samariaan. Tie, jota nyt kuljimme, kävi viljavain seutujen läpitse. Joka paikassa näimme vuorien välissä vihantavia laksoja ja lakeuksia, joita runsaat, raittiit lähteet kostuttivat. Useat kukkulat olivat myös viljeltyjä ja näyttivät runsasten istutustensa kanssa penkeren tapaisilta puutarhoilta. Tämä iltapuolipäiväinen ratsastus oli sentähden aivan suloinen ja tuntui pikemmin virvoittavalta huvitukselta kuin vaivalloiselta, rasittamalta matkalta.

Me saavuimme illan päälle Samariaan, joka on rakettu erään töyrään kukkulalle, joka nousee tuolta ympärillä olevalta lakeudelta 300 jalan korkeuteen. Samariasta voi sentähden nähdä erinomaisen avaralle. Me sivusimme itse kaupungin ja sioitimme itsemme erääsen lehtoon, jossa oli runsaasti viikunapuu-istutuksia. Täällä saatoimme katsella Saronin ihanaa lakeutta ja tuolla taaempana kimalteli Wälimeren kiiltävä selkä.

Seuraavana päivänä oli sunnuntai ja me saimme sentähden levätä päiväkauden tällä kauniilla, varjokkaalla paikalla.

Melkein koko sunnuntain puhalsi raitis merituuli suoraan Wälimereltä. Tämä tuuli kiihkeni päivän kuluessa varsinaiseksi myrskyksi, niin että pelkäsimme sen puhaltavan telttimme pois. Yksi teltti — h:ra Botcharbyn — meni todellakin nurin. Herra Botcharby makasi silloin telttisängyssään, kun hän yht'äkkiä tuli häirityksi; kaatuva telttitanko sattui häntä nenään, joka siitä rupesi pahasti verta vuotamaan.

Sekin paikka, jossa nyt olimme, oli hyvin rikas muistoista.

Tämän kaupungin alku on selvästi kerrottu raamatussa, jota sanoo: "Assan, Judan kuninkaan, ensimäisenä vuonna neljättäkymmentä oli Amri Israelin kuningas kaksitoistakymmentä ajastaikaa, ja hallitsi Thirtsaassa kuusi ajastaikaa. Hän osti Semeriltä Samarian vuoren kahdella hopiacentnerillä, ja rakensi vuorelle, ja kutsui kaupungin, jonka hän rakensi, Semerin vuoren herran nimellä Samariaksi".

Samaria kilpaili nyt vanhan Sichemin kanssa pääkaupungin arvosta Israelin valtakunnassa, joka silloin jo oli eroitettu Judan valtakunnasta.

Amrin kuoleman jälkeen nai Ahab, hänen poikansa ja jälkeläisensä, tuon pahamaineisen Jesebelin, Sidonin kuninkaan Eth'in tyttären.

Jesebel houkutteli puolisonsa palvelemaan Baalia ja asettamaan tälle epäjumalalle alttarin Baalin huoneessa, jonka Kuningas sille rakensi Samariassa. Arvellaan tämän Baalin temppelin seisoneen sen töyrään kukkulalla, jolle Samaria oli rakettu.

Ahabin aikana piiritti Samariaa Benhadad, Syrian kuningas, joka oli tullut maastaan äärettömän suuren sotalauman kanssa. Pieni joukko Israelilaisia löi heidät Herran avulla ja Samaria tuli tällä erällä pelastetuksi.

Syrian kuningas hyökkäsi toisen kerran Israelin maahan. Propheta Elisa ilmoitti silloin vihollisen hankkeet Israelin kuninkaalle, niin että hän voi valmistaida puolustukseen. Kun Syrian kuningas vihdoin sai tästä tiedon, lähetti hän osan sotajoukkoansa Dothaniin, jossa Elisa asui, ottamaan hänen kiinni. He saapuivat kaupunkiin yöllä ja piirittivät hänen. Kun jumalan miehen palvelia varhain aamulla nousi, mennäksensä ulos: katso, suuri sotajoukko piiritti kaupunkia hevoisten ja vaunuin kanssa. Palvelia sanoi silloin Elisalle: voi, minun herrani! mitä me nyt teemme? Propheta vastasi: älä pelkää, sillä niitä on enämpi kuin meidän kanssamme ovat, kuin niitä, jotka heidän kanssansa ovat. Ja kuin Elisa samassa rukoili, että Herra avaisi hänen palveliansa silmät, niin katso, vuori oli täynnä tulisia hevosia ja vaunuja Elisan ympärillä. Elisa ei ollut niin yksinään kuin hänen pelästynyt palveliansa luuli. Ylimmäisen voima oli hänen puolellansa ja hän voi Paavalin kanssa sanoa: jos Jumala meitä puolustaa, ken voi meitä vastaan seisoa. Wäkevä Herran nimessä kävi hän yksin koko tuota vihollisten joukkoa vastaan, jonka Jumala löi sokeudella, niin että Elisa vei heidän keskelle heidän vihollisiansa. Kun Israelin kuningas näki että viholliset olivat hänen vallassansa, kysyi hän Elisalta, löisikö hän heitä. Elisa vastasi: älä lyö! Pitääkö sinun lyömän niitä, kuin sinä vangiksi saat miekallas ja joutsellas? Anna heille leipää ja vettä, että he söisivät ja joisivat, ja anna heidän mennä heidän herransa tykö. Ja niin tuli loppu sodasta sillä kertaa.

Sitten tapahtui, että Benhadad, Syrian kuningas uudestaan kokosi sotajoukkonsa ja meni piirittämään Samariaa. Tämän piirityksen aikana tuli kauhea nälänhätä kaupunkiin. Wihollisen sotajoukko saarsi kaupunkia joka taholta niin visusti, ettei yksikään päässyt ulos.

Hätä nousi yhä korkeammalle kaupungissa, niin että vihdoin aasinpäästä maksettiin kahdeksankymmentä hopiapenninkiä; nälkä sai tästä syystä niin hirveän vallan, että vaimot rupesivat teurastamaan ja syömään omia lapsiansa. Kun kuningas sai tämän kuulla päätti hän tappaa Elisan, ikäänkuin olisi hän syypää tähän kauhistavaan kurjuuteen, vaikka tämä vaan oli Herran Rangaistus Ahabin ilkeän epäjumaluuden tähden. Kun kuoleman sanoma tuotiin Elisalle, vastasi propheta: kuulkaat Herran sanaa: huomenna tähän aikaan maksaa yksi vakkainen pieniä jauhoja siklin, ja kaksi vakkaista ohria siklin Samarian portissa. Kun yksi kuninkaan päämiehistä sanoi: jos Herra tekis vielä akkunat taivaasen, kuinka se tapahtuis? vastasi Elisa: katso, sinun silmilläs pitää sinun sen näkemän, mutta ei sinun pidä siitä syömän.

Neljä pitalista miestä päättivät seuraavana päivänä mennä vihollisten leiriin rukoilemaan ruokaa, sillä he pitivät parempana ennen kuolla vihollisten miekkaan kuin odottaa kaupungissa tuskallista nälkään nääntymistä. Kun he tulivat Syrialaisten leiriin, katso, ei siellä ollut ketään; sillä Herra oli antanut Syrialaisten sota joukon kuulla vaunuin, hevosten ja suuren sotaväen äänen, niin että he pelkäsivät ja pakenivat, jättäen leirinsä ja kaikki mitä heillä oli. Nuo pitaliset miehet ilmoittivat tämän kaupungissa. Kun kaupunkilaiset visseytyivät, että tosiaankin niin oli laita, menivät he kaikki ulos kaupungista ja paljastivat Syrialaisten leirin ja niin maksoi vakkanen pieniä jauhoja siklin ja kaksi tunkkaista ohria siklin Herran sanan jälkeen. Kuningas lähetti sen päämiehen, joka edellisenä päivänä oli puhunut Elisan kanssa, kaupungin portille, ja kansa, joka nälkänsä innossa riensi ulos leiriin, tallasi hänen siinä, niin että hän kuoli, niinkuin Jumalan mies sanonut oli.

Samariassa saarnasi Philippus Kristuksen evankeliumia ja perusti siellä seurakunnan. Kun apostolit, jotka olivat Jerusalemissa, saivat kuulla että Samarialaiset olivat vastaanottaneet Jumalan sanan, lähettivät he heille Pietarin ja Johanneksen. Silloin pyysi Simon, joka ennen oli kaupungissa harjoittanut noituutta, opetuslapsilta saada rahalla ostaa Pyhän Hengen lahjaa. Tästä lähin ei paljon tiedetä Samariasta.

Nykyisessä kaupungissa on noin 60 taloa ja 400 asukasta. Merkillisin rakennus on niin kutsuttu Pyhän Johanneksen kirkko, joka nyt on muutettu muhamedilaiseksi moskeijaksi. Tämä kirkko sanotaan olevan rakettu Johannes Kastajan haudalle, joka on pieni kallioon hakattu kammio. Taru tietää kertoa että tämä kolo myöskin oli hänen vankihuoneensa ja sama paikka, jossa hänen kaulansa leikattiin; kuitenkin sanoo Josephus varmasti että Johannes teloitettiin Macheron luostarissa, joka oli idän puolella Kuollutta merta.

Tuo vanha kaupunki oli luultavasti töyrään kukkulalla, jossa raunioita vielä on jälillä. Nykyinen Samaria eli Sebrestieh on rakettu vuoren itäiselle rinteelle, vahan matkan päähän huipusta, joka nyt on viljelty ja hedelmällinen ylänkö. Tämän vuoren sivutkin ovat penkereen tapaisesti viljellyt.

Itse kaupungissa ei löydy mitään raunioita, mutta sen yläpuolella, tuolla äsken mainitulla ylängöllä, joka on jotenkin laaja, löytyy melkoisia muinaisjäännöksiä. Suurin osa näitä muinaismuistoja — näitä pylväitä ja hakattuja kiviä — on korjattu pois tuosta hedelmällisestä maasta, jolla ne ovat seisoneet. Ne ovat joko kootut läjiin, tahi käytetyt pengerten rakentamiseen, eli heitetyt alempana oleviin laksoihin.

Itse vuoren huipulla on kuitenkin vielä noin 15 pylvästä jälellä. Wähän matkan päässä tästä, vuoren lounaisella vietteellä, nähdään toinen hirmuisen suuri ylänkö ja siellä löytyy vielä suuremmoisia pylväsrivejä ja hajanaisia raunioryhmiä, jotka ottavat 1000 jalkaa pitkän tilan. Nämä rauniot todistavat kuinka mahtavia Samarian temppelit ja palatsit kerran ovat olleet. Tuo voimakas kaupunki on nyt kadonnut ja nuo särkyneet pylväät seisovat siellä yksinänsä, osottaen kaupungin entistä asemaa, ja kaupungin rakennusten jäännökset ovat muuttuneet penkeriä kannattaviksi kiviaidoiksi, tahi viruvat hajallaan noissa läheisissä laksoissa. Eräs matkustaja lausuu tästä: kun seisoimme tällä töyräällä ja katselimme näitä hylätyttä pylväitä, jotka nousivat viinamäistä ja viljavainioista, ja noita hakatuista kivistä tehtyjä muureja pengerten ympärillä ja noita suuria soraläjiä, joita oli siellä täällä öljypuiden keskellä noissa ympärillä olevissa laksoissa, juohtui meille mieleen Michan oikea, mutta kauhistava ennustus: "minä teen Samarian kiviraunioksi kedolla, joka pannaan viinamäen ympäri, ja vieritän hänen kivensä laksoon ja särjen perustukseen asti maahan".

Maanantaina Toukokuun 7 päivänä jätimme nyt Samarian ja ohjasimme kulkumme suorastaan Cæsareaan, tuohon kerran väkevään merikaupunkiin, jonka Herodes rakennutti Wälimeren rannalle ja vihki Palestinan pääkaupungiksi.

Ratsastettuamme alas Samarian vuorelta, kuljimme hyvin hedelmällisen seudun kautta, jota lähteet ja lorisevat purot kostuttivat.

Täällä näimme koko joukon kyliä, muutamia laksoissa, toisia kaunisten kukkulain huipuilla, ja vähän välistä vilkahteli Saronin avara lakeus näkymiimme.

Näiden kyläin asujamet olivat kaikki varustetut kantapäästä kiireesen, sillä heidän on aina oleminen valmisna puolustamaan henkeänsä ja omaisuuttansa heidän ainaisia vihollisiansa, noita verenhimoisia Havara-Arabialaisia vastaan, jotka kuleksivat Saronin lakeuksilla.

Me jätimme vihdoin taaksemme Samarian vuorimaiseman ja tulimme alempana olevalle suurelle lakeudelle. Ei mitään tietä käynyt yli Saronin lakeuden Cæsareaan, vaan me ratsastimme poikki lakeuden niin suoraan kuin mahdollista matkamme määrää kohden.

Tuo avara lakeus kasvoi melkein joka paikassa korkeata ohdaketta, joka oli niin tiheä ja niin kietoontunut toinen toisiinsa, että meidän hevosraukat ja muulit toisinaan töin tuskin pääsivät läpitse.

Joka taholla näkyi yksinäisiä tammia, ja siellä täällä seisoi niitä koossa suurempiakin joukkoja, muodostaen kauniita, tiheitä puistoja. Kun ratsastimme näiden lehtimetsäin läpitse, voimme melkein luulla olevamme sivistyneessä maassa, ja me milt'emme odottaneet kohtaavamme jotakin viehättävää maataloa, jonka isäntä tavallisella europalaisella ystävyydellä ottaisi meitä vastaan; mutta kun metsiköstä olimme päässeet, tulimme taas tuolle polttavalle ohdakkeita kasvavalle lakeudelle, ja ystäväin siasta, jotka ilolla olisivat tervehtineet matkustavia, kohtasimme ainoastaan mustanruskeita, ryysyistä olentoja, joista koko joukko aseita pistihe näkyviin, ja nämä maan villit lapset katselivat meidän kuormaa kantavia muulejamme ja meidän pelätyitä europalaisia ampuma-aseitamme silmäyksillä, jotka näyttivät sanovan: "jos vaan tohtisimme".

Mitä enemmän lähestyimme meren rannikkoa, sitä autiommaksi ja kolkommaksi tuli seutu. Lakeus muuttui nyt vähitellen hedelmättömiksi hietakummuiksi, joita myrskyin tuoma hiekka tekee ja johon hiekkaan koko Wälimeren rantamaa vähitellen hautaantuu. Samoin kuin Philistean hedelmällinen maa joka vuosi vähenee tämän erämaista tulevan turmiollisen elementin kautta, niin tapahtuu täälläkin Saronin lakeudella, joka on lähinnä Philisteaa sen pohjoisella puolella.

Saronin lakeudet eivät ole raamatun muistoja vailla. Täällä paimensi Sithrai, Saronilainen, kuningas Davidin karjaa, ja Esaias sanoo että Saronin pitää oleman laumain huoneen. Esaias puhuu vielä Karmelin ja Saronin ihanuudesta ja Salomo on ylistänyt Saronin kukkia, sen laksojen liljaa ja sen ruusua orjantappurain seassa.

Wielä nyt on tämä lakeus maan kauniimpia, tammiensa, vihreän ketonsa, pyöreäin kumpuinsa ja vienosti viertäväin laksoinsa kanssa; Pohjosessa kohouu tuo kaunis Karmel ja idässä Samarian vuorentörmät.

Me olimme nyt, illan tullessa, ratsastaneet yli tämän lakeuden ja saapuneet noiden hedelmättömäin hietakumpujen keskelle, jotka lännessä sitä rajoittavat ja eroittavat sen Wälimeren rannasta. Me jätimme tähän muulimme ja miehemme ja joudutimme ratsastustamme, niinhyvin sen vuoksi että ehtisimme Cæsareaan niin aikaseen, että vielä päivän lopulla saisimme katsella sen raunioita, kuin myöskin sentähden että miehemme rupesivat napisemaan ja tahtoivat seisahtaa, sillä he sanoivat eksyneensä Cæsareaan vievältä tieltä. Me arvasimme tämän vaan olevan veruketta ja päätimme itse omin päimme ratsastaa merenrannalle etsimään Cæsareaa, sillä me tiesimme että miehemme kyllä seuraisivat meitä. Tulkkimme jäi myös perään ja tuli muulein kanssa, sillä hänen hevosensa oli väsynyt.

Me — 7 matkakumppania — ratsastimme suorastaan länteenpäin tullaksemme merenrannalle. Joka kerta kuin pääsimme jonkun kumman kukkulalle, toivoimme saamamme näkyviimme Cæsarean rauniot, mutta kerta toisensa perästä petyimme me toivossamme, me emme nähneet edes mertakaan vilaukselta. Useat kerrat jouduimme niin tiheään, läpipääsemättömään viidakkoon, että meidän oli palaaminen takaisin ja tekeminen suuri väärä, päästäksemme pois. Hevosemme rupesivat väsymään, sillä tätä vaivalloista ratsastusta syvässä hiekassa kesti kaksi tiimaa aikaa.

Koska minun hevoseni oli vahvimpia, ratsastin minä edeltäpäin korkeuksille, tähystelläkseni toisella puolella olevaa maisemaa ja havaitakseni merta tahi Cæsarean raunioita. Ilokseni sain vihdoinkin eräältä töyräältä nähdä kaukana lännessä päin kolme kivipylvästä, jotka eivät voineet olla muuta kuin tuon muinoin voimallisen Cæsarean jäännöksiä. Minä viittasin kumppaneille, jotka nyt riensivät ylös töyräälle, ja me olimme kaikki yhtämieliset siinä, että vihdoinkin matkamme määrä näkyi edessämme, ja me ohjasimme iloisina kulkuamme sinnepäin.

Kun sillä tavoin olimme ratsastaneet noin puolen tiiman aikaa, tulimme eräälle lakeudelle meren rannalla, joka lakeus kasvoi viljaa, ja täällä saimme yhtäkkiä nähdä jotenkin suuren joukon hurjimman näköisiä Beduineja. Muutamat näistä miehistä puivat eloa, sillä aikaa kuin toiset pitivät vaaria, oliko joku vihollinen lähestymässä. Niinhyvin työntekijät kuin vartiat olivat hyvästi varustetut.

Tämä oli meille hieman odottamaton näky, erittäinkin kun tiesimme seudun väestön olevan erinomaisen villiä ja verenhimoista kansaa. Heitä oli myös enemmän luvultaan kuin meitä. Me ratsastimme kaikki yhdessä koossa ja sivusimme heidät ihan läheltä ja kysyimme heiltä Arabian kielellä, niinhyvin kuin voimme, tietä Cæsareaan, ja he osoittavat sen meille ja tarkastelivat meitä uuteliailla silmäyksillä, niin kauvan kuin olimme näkyvissä.

Me tulimme sillä tavoin viimeinkin onnellisesti Cæsareaan. Se kaupunki, jolla muinoin oli tämä nimi, on nyt kokonaan hävinnyt. Ei ole siitä yhtäkään huonetta jälillä eikä sillä alalla asuta. Rauniot ovat ainoastaan sjakalein, hyenain ja kärmetten tyyssiana ja toisinaan myöskin Beduinein, joita matkustajan tulee pelätä enemmän kuin petoja.

Nuo vielä jälillä olevat rauniot ovat hyvin suuret ja enimmäksi osaksi erään vahvan linnoituksen jäännöksiä. Me ratsastimme tähän raunioon sisään, riisuimme hevosemme ja laskimme heidät laitumelle siksi ajaksi, kuin katselimme Cæsarean muinaisjäännöksiä. Kun hyvän aikaa olimme odottaneet ja kun jo rupesi hämärtämään, saimme vihdoinkin etäältä kuulla muuleimme kellojen kilinän ja vähän ajan kuluttua olivat sekä tulkkimme että kaikki miehemme luonamme.

Me sioitimme itsemme raunioin keskelle ja lepo oli tänä yönä hyvin tervetullut tuon tavallista enemmän rasittavan päivämatkan perästä.

Illalla olivat miehemme kovin pelonalaisia ja sanoivat, että Beduinit, jotka he olivat kohdanneet, varmaankin hyökkäisivät meidän leiriimme yöllä. He kehoittivat sentähden meitä lataamaan pyssymme ja pistoolimme, voidaksemme puolustaa itseämme.

Juuri kuin meidän piti mennä levolle, kuulimme pyssyn laukauksen lähellä leiriämme, ja me melkein jo luulimme vihollisen karkaavan päällemme, mutta hetken ajan kuluttua saimme kuulla, että eräs miehistämme oli laukaissut pyssynsä, peloittaaksensa Beduineja, jos niitä ehkä oli läheisyydessä.

Cæsarean rauniot ovat jotenkin Askalonissa löytyväin muinaisjäännösten kaltaisia. Ne ovat vahvain linnoitusten jätteitä, joita luultavasti ristiretkeiljät rakensivat; mutta joka paikassa nähdään muureissa tuon vanhan komean Cæsarean jäännöksiä; sillä joukko sievästi hakatuita pylväitä näkyy jokaisessa muurissa; ne tekevät tässä saman toimituksen kuin rautaliitokset meidän muureissa. Paitsi muureja, on jälillä vielä useita torneja, jotka ovat joko raketut mereen ulkoneville niemekkeille, tahi sioitetut niin, että ne suojelevat paikkaa maan puolelta nousevaa vihollista vastaan. Nuo ennen mainitut kiviset pylväät, jotka nousevat noiden sortuneiden muurein ylitse, ovat arvattavasti kaupungin ensimäisiltä loistavilta ajoilta.

Paikka näytti niin autiolta, niin oudolta, että minun on työläs sitä kuvata. Meidän ympärillämme kohosivat nuo tumman harmaat särkyneet rauniot, joiden halkeillusta melkein joka paikassa liukkaat sisiliskot tirkistivät esiin. Ympärillä oleva seutu ei ollut erämaata parempi, ja sen tiheissä pensaikoissa hiipii väijyviä Beduineja; mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin tuon meuroavan meren alituinen pauhu, kun kuohuiset aallot särkyivät rantaa vastaan tahi huuhtoivat tuon suuremmoisen raunion perustuksia.

Cæsareaa mainitaan usein, kun kerrotaan apostolein lähetystoimesta pyhässä maassa: niin on kirjoitettu esimerkiksi, että Philippus, kastettuansa Ethiopian kamariherran, matkusti ympäri ja saarnasi evankeliumia kaikissa kaupungeissa, kunnes hän tuli Cæsareaan, ja että hän sitte jäi tänne asumaan ja teki työtä neljän tyttärensä kanssa lähetystoimen hyväksi.