Part 5

Kun pienen leirimme olimme pystyttäneet, oli se niin omituisen näköinen, etten sitä milloinkaan voi unohtaa, mutta työläs on minun kuitenkin kuvata sitä semmoiseksi, kuin se todella oli. Siinä seisoivat nuo kolme matkoista telttiä juuri lähellä toinen toistaan avaralla hieta-aavikolla. Kamelimme makasivat ympärillä aivan tyynesti ja rauhallisesti, leväten päivän vaivoista, ja tuossa istuivat kehässä ne kaksitoista Beduinia, jotka seurasivat meidän karavania; he haastelivat keskenänsä äkäisellä, tiuskimalla äänellä, niinkuin heidän tapansa on ja toisinaan tuli heidän kiistansa niin ankaraksi, että me pelkäsimme heidän tarttuvan aseisiinsa; he olivat nimittäin kaikki aseilla varustetut. Ympäri koko leirin hyppeli noin sata-määrä kananpoikia, jotka äsken oli päästetty ulos ahtaista häkeistään; ne taistelevat nyt voimainsa perästä, ja kukkoin hyvintunnettu laulu teki tämän kaiken jotenkin kodikkaaksi ja ikäänkuin muutti meidät takaisin asutuille seuduille.

Aurinko oli jo laskenut ja lakeus kävi yhä pimeämmäksi, mutta ei kauvan viipynyt ennenkuin täysikuu nousi veripunaisena taivaan rannalle ja levitti omituista valoaan noille autioille seuduille.

Eräs amerikalainen lähetyssaarnaaja h:ra Barnet, joka asuu Kairossa, tuli kaupungista meidän leiriimme katsomaan kuinka me voimme ja ilahdutti meitä läsnäolollaan aina myöhään iltaseen. Syötyämme ystäväimme teltissä päivällistä ja juotuamme teetä, palasi h:ra Barnet Kairoon. L. ja minä sanoimme hyvää yötä matkatovereillemme ja menimme telttiimme lepäämään yöksi. Meidän pieni telttimme oli todellakin miellyttävä eikä meistä suinkaan näyttänyt vaikealta elää täällä kolme kuukautta, joka aika meiltä oli kuluma korvessa ja Palestinassa. Teltin hietalattia oli peitetty sievillä matoilla, vastapäätä sisäänkäytävää toisella seinuksella seisoi pöytä, jolla meidän kynttilämme, kirjamme ja kirjotuskalumme olivat, kahden puolin seisoivat nuo keveät ja mukavat telttivuoteet, joiden alle olimme panneet matkasäkkimme, ja teltin tankoon, joka kohosi keskeltä kelttiä ja kannatti sitä, oli tehty vaatevaarna, jossa meidän takkimme riippuivat, ottamatta suurta tilaa.

Me viihdyimme hyvin siirtonaisessa majassamme ja menimme levolle tänä iltana, aivan tyytyväisinä matkamme alkuun.

Mainitsin äsken jotakin meidän Beduineista, ja ennenkuin menen edemmäksi, tahdon kirjoittaa muutaman sanasen tästä omituisesta kansasta; ansaitseehan se erityistä huomiota.

Beduini on yhteinen nimitys kaikille erämaan arabialaisille. He asuvat näillä autioilla seuduilla, siirtyen paikasta paikkaan, etsiäksensä laidunta kameleillensa, vuohilleen ja lampailleen sekä juottaaksensa niitä siellä täällä erämaassa löytyvillä lähteillä; noilla harvassa tavattavilla aaseilla harjoittavat he myös jonkinlaista maanviljelystä. He ovat jaetut eri heimokuntiin, joita jokaista hallitsee oma sheikkinsä, ja he asuvat eri piirikunnissa.

Jos joku heimokunta joutuu elatuksen puutteesen, tapahtuu usein että se lähtee liikkeelle ryöstämään jotakin toista paremmin voipaa heimokuntaa, ja silloin syttyy monasti verisiä taisteluita. Beduinit käyvätkin aina aseilla varustettuna ja ovat julmia ulkonäöltään. Heidän vaatepartensa on hyvin yksinkertainen; valkoinen paita on köytetty vyöllä ympäri ruumiin. Tällä vyöllä he kantavat miekkaansa ja toisinaan pistoliakin. Tämän paidan päällä on heillä ruskea ja valkea, tahi kokonaan valkea viitta. Heidän päähineenänsä on turbani eli pää- verho; jaloissaan käyttämät sandaleja, se on nahka-anturaa, joka sidotaan jalan alle. Heidän parhaimpana aseenansa on pitkä pyssy, jota kantavat olallaan.

Mitä niihin vaaroihin tulee, jotka matkustajaa täällä uhkaavat, ei ne ole niin suuria, kuin tavallisesti luullaan; sillä Beduineilla on täällä aina tilaisuutta ansaita jotakin vuoroamalle kamelinsa matkustajille sekä myymällä vuohia ja lampaita; he kohtelemat sentähden muukalaista usein jonkinlaisella ystävyydellä. Mutta ei vaara kuitenkaan ole varsin vähäpätöinen. Se näyttää minusta jotenkin sen vaaran kaltaisetta, jolle eläin-kesyttäjä on alttiiksi annettuna joka kerta, kuin hän käy petojensa luoksi; hänen yrityksensä onnistuu useimmasti, mutta voi myös käydä päinvastoin. Tänään on tie, jota matkustat, turvallinen, sillä beduinit ovat rauhallisia ja ystävällisiä, huomenna voi kaikki olla toisin; joku beduini-heimo on lähtenyt ryöstöretkelle, ja ne paikat, joiden kautta sinun on kulkeminen, saattavat olla veristen taisteluin tepastus-aloina; silloin on karavani vaarassa tulla ryöstetyksi, ja matkustajat saavat lunastaa henkensä semmoisissa tiloissa useinkin jotenkin suurella rahasummalla. Jos silloin joku matkustajista sattuisi olemaan niin varomaton, että ampuisi vihollisiansa ja haavoittaisi tahi tappaisi jonkun heistä, niin joutuisi, ei ainoastaan hän yksin, vaan myös kaikki hänen matkatoverinsa arvattavasti noiden jälkeenjääneitten koston uhriksi. Semmoisissa tiloissa ei siis juuri muuta ole tehtävänä kuin maksaa pois ja olla iloinen, jos sittenkään pääsee hengissä heidän käsistään.

Beduinein, niinkuin kaikkein muidenkin Arabialaisten, luullaan todellakin olevan Ismaelin, Abrahamin toisen pojan, jälkeläisiä. Kun hän ja hänen äitinsä Hagar ajettiin pois Abrahamin majasta, "sillä ei palkkavaimon pojan pidä perimän vapaan pojan kanssa", niin "eksyi hänen äitinsä korpeen, ja Ismael kasvoi ja asui siellä ja tuli tarkaksi joutsi-mieheksi". Jo Ismaelin syntyissä oli Herra ennustanut: "Hän tulee tylyksi mieheksi ja hänen kätensä jokaista vastaan, ja jokaisen käsi häntä vastaan, ja hän on asuva kaikkein veljeinsä edessä." Ja vielä lisäksi: "Minä teen hänen hedelmälliseksi ja lisään hänen sangen suuresti ja teen hänen suureksi kansaksi".

Wielä tänä päivänä ovat Ismaelin jälkeläiset semmoisia, jommoiseksi ennustus tässä kuvailee heidän esi-isäänsä — he ovat hurjaa ja julmaa sukua, jokaisen miehen vihollisia. Ei milloinkaan ole valloittajalle onnistunut kukistaa heitä, eivätkä he ole milloinkaan käyneet minkään toisen kansan kanssa liittoon. He ovat aina olleet erityisenä sukukuntana, heidän kätensä on ollut jokaista vastaan ja jokaisen käsi heitä vastaan.

Ennustus kansan "suuresta kasvamisesta", sen mahtavuudesta kävi toteen silloin kun Arabialaiset seitsemännellä vuosisadalla rupesivat tulvana levenemään yli suuren osan tunnettua mailmaa ja valloittivat alueen, joka oli suurempi kuin noiden ylpeitten Roomalaisten hallussa milloinkaan on ollut. Wäärän uskon kiihkossa läksi tämä hurja kansa valloittamaan mailmaa heidän prophetansa Muhammedin hyväksi ja sen uskonnon eduksi, jonka hän oli antanut heille. He valloittivat Palestinan, Syrian ja suuren osan Aasiaa aina Judiaan asti. He valloittivat Egyptin ja koko pohjoisen Afrikan aina Gibraltarin salmeen saakka. He kävivät yli tämän salmen ja Espanjakin lankesi heidän käsiinsä. He menivät Pyrenein vuorten yli Franskan maahan, laskeaksensa koko Europan heidän prophetansa jalkain juureen; mutta täällä Karl Martellin miekka särki heidän voimansa ja pani rajan heidän valloitus-retkellensä Poitiers'in tappelussa vuonna 732.

Kauvan pysyivät he vallanpitäjinä niissä maissa, jotka he olivat voittaneet, kunnes he vihdoin kadottivat yhden toisensa perästä, ja heidän valtansa supistui takaisin entisiin rajoihinsa.

Waikka Arabialaiset näin kauan aikaa olivat yhteydessä niin monen kansakunnan kanssa, ovat he kuitenkin pitäneet vanhat tapansa ja alkuperäisen, jo ennen ennustetun luonteensa, — he ovat vielä tänä päivänä villiä kansaa, julmaa ja kesyttämätöntä sukukuntaa — heidän kätensä on jokaista vastaan ja jokaisen käsi heitä vastaan.

Eräs kirjailia, joka nykyään on käynyt arabialaisissa maissa, lausuu tästä asiasta muun ohessa näin: "Tämä kansa on alhaisimmankin laskun jälkeen pitänyt samat tavat ja samaa elinkeinoa vähintänsäkin kolme tuhatta vuotta. Täten toteutuu kaikin puolin se ennustus, joka Ismaelin syntyissä julisti että hän ja kaikki hänen jälkeisensä olisivat ja tulisivat aina olemaan villiä kansaa, vaikka he aina tulevat asumaan veljeinsä edessä. Että vilpas ja toimelias kansakunta, eläen keskellä kukoistavia, viljelyksen tilassa olevia heimokuntia, on muinaisista ajoista ruveten nyky-aikaan asti pysynyt villinä kansana, kukistumattomana ja muuttumattomana, on todellakin silmiin-pistävä ihme — yksi niistä käsittämättömistä seikoista, jotka näyttävät ennustuksen käyneen toteen (Porter'in Travels)."

Meidän päiväjärjestyksemme erämaassa matkustaissamme oli seuraava. Joka aamu nousimme vähän ennen aurinkoa, s.t.s. k:lo 5 aikaan. Kun kapineemme oli kokoon sälytetty ja kaikki valmisna lähtöön, syötiin aamiaista isommassa teltissä; sillä aikaa kuormittivat Beduinit kamelimme, ja kun kaikki oli valmisna, nousimme korkeain konkareimme selkään ja alotimme päivämatkamme. Ratsastamista pitkitettiin siten k:lo 12:een, jolloin seisahdimme ja nautimme vähän virvokkeita, niinkuin lihaa ja leipää, apelsineja ja taateleja. Matkaa jatkettiin sitten k:lo 3:een tai 4:ään j.p.p., jolloin seisahdimme ja pystytimme leirimme. Päivällistä syötiin nyt niin pian kuin se ehti valmistua, päivällisen perästä joimme teetä, ja sitten oli meillä muutamia tunteja loma-aikaa, jota käytimme lukemiseen, kirjottamiseen ja keskustelemisiin, ennenkuin tuli aika mennä levolle. Tervetulleet olivat todellakin nämä levähdyshetket tuon jotenkin rasittavan päivämatkan perästä.

Me olimme suostuneet siitä, ettemme matkustaisi sunnuntaisin, vaan lepäisisimme pyhäpäivänä häiritsemättömässä rauhassa, ja me havaitsimme siitä olevan suurta hyötyä niinhyvin ruumiin kuin sielun puolesta.

Me olimme päättäneet matkata joka päivä noin 10 tiimaa, mutta ensimäisenä päivänä sen jälteen tuin Kairosta taksimme, emme ehtineet ratsastamaan enempää kuin 6 tiimaa; sai nimittäin useampia tunteja kuluneeksi, ennenkuin kaikki meidän kamelimme olivat koossa, sillä miehemme olivat palanneet useimmilla niistä Kairoon ostamaan yhtä ja toista, mitä olivat unohtaneet hankkia itsellensä matkaa varten. Päivänä sen jälkeen ratsastimme 10 tiimaa ja seuraavana päivänä saavuimme Suez'iin, pitkitettyämme sinä päivänä ratsastustamme 12 tiimaa yhtä mittaa. Tämä oli sangen raskas päivämatka, ja me tulimme leiripaikkaamme jotenkin väsyneinä; mutta seuraava päivä oli sunnuntai, jonka me lepäsimme Suez'issa, ja saimme niin tilaisuuden koota uusia voimia.

Se matka, jonka me näinä päivinä olimme tehneet, kävi yli autioin hieta-ulappain ja hietakumpuin, jossa tuskin yhtään ruohonkortta kasvoi; muutamia ohdakkeita näkyi vaan siellä täällä vihannoivan. Paikka paikoin kohosi eriskummallisia alastomia muoria, jotka vivahtivat kaikenlaisilta väreiltä ja antoivat koko seudulle kolkon ja aution muodon. Molempina ensimäisinä päivinä oli meillä vahva tuuli, niin että hietaa lentää ryöpytteli; mutta koska tuuli oli meille myötäinen, ei ollut siitä suurta haittaa.

Me olimme jo jotenkin tottuneet kameleihimme. Tuo keinuminen, jonka heidän raskas käyntinsä tuotti, vaikutti että me ensi iltoina tunsimme itsemme jotenkin runnelluiksi; mutta nyt olimme jo siitä päässeet ja toivoimme tästä lähin varsin hyvin voivamme kestää matkan vaivoja.

Kamelimme olivat ylimalkaan aivan rauhallisia ja siivoja; kuitenkin sattui silloin tällöin että joku niistä rupesi vikuroimaan. Yksi meidän kuormaa kantavista kameleistamme teki nimittäin useat kerrat semmoisia hurjia hyppäyksiä, että köydet, joilla hänen kuormansa oli sidottu, katkesivat ja kaikki tavarat syöksyivät hänen selästänsä maahan, jonka jälkeen hän kiiri täyttä nelistä hyvän matkaa aukealle. Matkamme toisena päivänä säikähti kameli, jota L. käytti, ja alkoi hyppiä niin, että minä pahoin pelkäsin ystäväni putoavan satulasta. Beduini, joka johti hänen kameliansa, sai kuitenkin sen pian lannistetuksi, jonka jälkeen se kulki tyynesti koko ajan. Muutamat kerrat tapahtui, kun annoin kamelini ravata, että hän yhtäkkiä seisahtui ja alkoi vikuroida. Kamelia ei ole vaikea johtaa; siihen tarkoitukseen käytetään ainoastaan kuonovyö, köyden kanssa, jolla se seisahdetaan, ja keppi, jolla sitä ohjataan oikealle ja vasemmalle keveillä lyönneillä vastaiselle puolelle kaulaa.

Ensimäiset päivät annoimme Beduinimme johtaa kameleitamme, mutta sitte ajoimme niitä itse ja se tuntui meistä varsin hupaiselle. Me ratsastimme enimmästä päästä käyntöjalkaa, mutta jolloin kulloin myös ravia.

Suez on vähäinen, halpa-arvoinen kylä keskellä erämaita Punaisen meren luoteisen lahdekkeen päässä. Ainoa seikka, joka tätä nykyä antaa kylälle jotakin arvoa, on se, että sitä käytetään kaikkein niiden tavarain purkauspaikkana, joita tätä tietä kuljetetaan Englannin ja Indian väliä. Sinne on nimittäin rakettu hirmuisen suuri hotelli niitä matkustajia varten, joita joka viikko englantilaiset ja indialaiset höyrylaivat tullessaan tuovat tänne.

Me emme asuneet itse kylässä, vaan pystytimme leirimme sen ulkopuolelle eräälle törmälle, josta meillä oli vapaa näköala yli Punaisen meren ja sen ihanain rantain.

Sunnuntai, 11:s päivä, jonka me vietimme täällä, antoi meille tilaisuuden tarkastelemaan tätä viehättävää paikkaa ja virkistämään mielessämme muinaisia muistoja näiltä seuduilta. Me luimme kaikki yhdessä 2:sen Mos. Kirjan 14:nnen luvun, ja tiesimme, että me nyt olimme meikein samalla paikalla, jossa se ihmeellinen tapaus tapahtui, josta mainitussa luvussa kerrotaan.

Meidän leirimme ulkopuolla levisi suuri aavikko pitkin Punaisen meren läntistä rantaa; tämän lakeuden rajana idässä päin oli Punainen meri, joka ennen ulottui paljoa ylemmäksi Suezin ohitse, mutta myrskyt ovat vähitellen täyttäneet osan tästä merenlahdesta hiedalla, jota läheisistä erämaista ryöpyttävät, ja tämä lentävä hieta on aikain kuluessa niin mataloinnut merta hyvän matkaa Suezista, etteivät höyrylaivat voi uida kaupunkiin saakka, vaan pysähtyvät kappaleen matkan päässä ulkona merellä, josta sitten pienempi höyryvene kuljettaa matkustajat ja tavarat kaupunkiin.

Etelässä rajoittivat tätä lakeutta korkeat vuoret, jotka ulottuivat aina mereen asti, mutta lännessä ja Pohjosessa katosi lakeus tuohon avaraan hieta-aavikkoon. Tähän luultavasti olivat Israelin lapset pystyttäneet leirinsä paetessaan Egyptistä kun he olivat matkalla maahan, jonka Jumala heidän isillensä oli luvannut. Tässä Israelilaiset eräsnä päivänä nostivat silmänsä ja näkivät Pharaon koko sotajoukkonsa, vaunuinsa ja ratsasmiestensä kanssa ajavan heitä takaa. He peljästyivät silloin sangen suuresti ja huusivat Herran tykö ja sanoivat Mosekselle: "eikö hautoja ollut Egyptissä, ettäs rupesit meitä johdattamaan korpeen kuolemaan." Moses vastasi kansalle: "Älkäät peljätkö, seisokaat ja katsokaat, minkä autuuden Herra tänäpänä tekee teille; sillä näitä Egyptiläisiä, jotka te tänäpänä näette, ei pidä teidän ikänänsä enämpi näkemän ijankaikkisesti. Herra sotii teidän puolestanne ja teidän pitää alallanne oleman."

Kuinka voi tämä ainoa mies olla niin ilman pelkoa keskellä tätä vapisevaa joukkoa? Tunsiko hän ehkä jonkun tien, joka vei ulos tästä paikasta, jossa hän ja hänen kansansa olivat niin hyvästi suljetut meren, erämaiden, vuorien ja vihollisen sotalaumain väliin? Ei, hän ei tuntenut mitään semmoista tietä. Kaikki mitä hän tiesi oli se, että Herra oli käskenyt hänen viedä kansan tälle lakeudelle Punaisen meren rannalla, ja että Jumala jo ennakolta oli sanonut tahtovansa voittaa kunnian Pharaosta ja kaikesta hänen sotajoukostansa, että Egyptiläiset näkisivät että Hän on Herra. Moses oli tehnyt niinkuin Herra oli käskenyt, ja tässä seisoi hän nyt Israelin lasten kanssa, Punainen meri edessään, tuolta läheni Pharaon sotajoukko ja vaara suureni joka hetki. Moses ei näytä pelkäävän tätä vaaraa, hän rohkaisee kansaa, ja julistaa heille mitä Herra oli sanonut: että hän itse tahtoi sotia Israelin puolesta ja että he seisoisivat alallansa silloin. Mutta yhtä kaikki mahtoi hän tuntea sisällistä kauhua ja pelkoa, sillä raamattu sanoo näin: "Ja Herra sanoi Mosekselle: mitäs huudat minun tyköni?" Kansa ei tätä huutoa kuullut, he kuulivat hänen vaan sanovan: "älkäät peljätkö, Herra on sotiva teidän puolestanne;" mutta Herra, sydämen tutkia, kuuli kuinka hänen sydämensä hädässä huusi Herraa ja sanoi hänelle: "mitäs huudat minun tyköni, sano Israelin lapsille, että he vaeltavat." Kummallinen käsky, eihän tässä mitään tietäkään ollut; mutta Herra selitti kohta sen jälkeen, mitä tietä Hän tarkoitti, kun hän sanoo: "Mutta nosta sinä sauvas ja ojenna kätes meren ylitse ja erotta se yhdestä, että Israelin lapset kävisivät keskeltä merta kuivaa myöten."

Sitte nousi pilvenpatsas, joka kävi Israelin edellä, näyttäen heille tietä, ja pilvi siirtyi heidän ja heidän vihollistensa väliin, niin etteivät he koko yönä voineet toinen toistansa lähestyä, ja pimeässä valaisi tämä pilvi kuin kirkas tuli.

Tämä pilvi, josta puhutaan niin paljon Israelin lasten matkan aikana Kanaan maahan, ja joka "ei milloinkaan erinnyt kansasta", ansaitsee todellakin likempää tarkastusta. Mitä siitä pitää uskoa? Raamatun yksinkertainen vastaus tähän kysymykseen kuuluu näin: "Ja Herra kävi heidän edellänsä päivällä pilven patsaassa, johdattaaksensa heitä tiellä, ja yöllä tulen patsaassa, valistaaksensa heitä vaeltamaan sekä yöllä että päivällä". Mikä oli pilvi, mikä oli tulen patsas tämän selityksen jälkeen? Eivät ne olleet muuta kuin se puku, jonka Jehovah otti, kun hän tuli täyttämään sitä lupausta, jonka hän oli vannonut Abrahamille, Isaakille ja Jakobille, että Hän antaisi luvatun maan heidän jälkeentulevaisillensa omaisuudeksi, että Hän veisi Israelin pois maasta, jossa heitä ahdistettiin, maahan, joka tulisi olemaan heidän omanansa. Tämän kansan seassa aikoi Hän panna toimeen ne "mainiot työt," jotka tulisivat olemaan koko mailman pelastuksen ikuisena perusteena. Siinä maassa, johon Hän nyt kuljetti tätä kansaa, aikoi hän sytyttää sen kirkkaan valkeuden, joka poistaisi mailman pimeyden. Heidän siassansa aikoi hän antaa sen ruhtinaan ilmestyä, joka oli perustava Jumalan valtakunnan ihmisten seassa, sen ruhtinaan, josta Hän sanoi Abrahamille: "sinun siemenessäs pitää kaikki sukukunnat maan päällä siunatuksi tuleman."

Aika rupesi nyt lähestymään, jolloin Jumala tahtoi täyttää tämän lupauksensa ja Hän alotti valmistuksiansa siihen sillä, että teki Israelin omaksi erityisiksi kansaksensa ja vei heidät Kanaan maahan, joka oli tuleva Hänen suurten ihmeillensä näyttämöpaikaksi.

Hän lähestyi kansaa puettuna pilviin, peittääksensä loistoansa. Hän tuli heidän luoksensa samassa puvussa, jossa Hän ilmaantui Thaborin vuorella, kun hän tuli puhumaan pojastansa mailmalle. Tämä ihmeellinen pilvi siirtyi nyt Israelin lasten taaksi ja varjeli heitä heidän vihollisiltansa koko yön.

"Koska Moses ojensi kätensä meren ylitse, antoi Herra vedet juosta pois vahvalla itätuulella koko sen yön; ja teki meren kuiville ja vedet erkanivat. Ja Israelin lapset kävivät keskeltä merta kuivaa myöten, ja vedet olivat heille niinkuin muurit heidän oikialla ja vasemmalla puolellansa."

Egyptiläiset ajoivat heitä takaa, mutta kun Israel oli ehtinyt toiselle rannalle, sanoi Herra pilvistä Mosekselle: "ojenna kätes meren Ylitse, että vedet juoksisivat Egyptiläisten ylitse, heidän vaunuinsa ja ratsasmiestensä ylitse. Niin ojensi Moses kätensä meren ylitse, ja meri palasi ennen huomenta voimiinsa. Ja koska Egyptiläiset pakenivat, kohtasi heitä vesi ja Herra syöksi heidän keskelle merta, niin että vedet kävivät vaunuin ja ratsasmiesten ja koko Pharaon sotajoukon ylitse, niin ettei yksikään heistä päässyt, mutta Israelin lapset kävivät kuivaa myöten keskeltä merta, ja vedet olivat heille niinkuin muuri heidän oikialla ja vasemmalla puolellansa, ja niin vapahti Herra sinä päivänä Israelin Egyptiläisten kädestä."

Niin kertoo raamattu Israelilaisten matkasta Punaisen meren kautta ja sanoo sitä ihmeeksi, jonka Jumala teki osoittaaksensa että Hän on Herra.

Paljon ovat ihmiset ajatelleet ja puhuneet tästä tapauksesta, ja moni on selittänyt asian varsin yksinkertaisesti riippuvan siitä vahvasta luoteesta ja vuoksesta, joka kunakin päivänä ilmaantuu näillä tienoin. He sanovat ettei Jumalalla ollut mitään muuta tämän tapauksen kanssa tekemistä, paitsi että Hän lähetti vahvan tuulen puhaltamaan yöllä, joten vesi luoteen aikana laski enemmän kuin tavallisesti. Mikään ei kuitenkaan ole helpompi näyttää vääräksi kuin tämä luulo; ensiksikin ei itä-tuuli täällä auttaisi veden laskemista, sillä se puhaltaa suoraan poikki meren; vaan sen tuulen, jolla semmoinen vaikutus pitäisi olla, täytyy tulla Pohjosesta ja puhaltaa pitkin merenselkää, että se ajaisi medet ulos Suezin lahdesta; — toiseksi tapahtui Israelin matkustus yli meren yölliseen aikaan aina aamuun asti, joka on juuri se aika, jolloin vuoksi on voimassa ja meri on korkeimmallansa; kumminkin oli laita semmoinen niinä päivinä kuin minä olin Suezissa; — kolmanneksi sanotaan kahdessa paikassa tuossa piplian kertomuksessa, että vedet olivat kuin muuri heidän oikealla ja vasemmalla puolellansa, ja tätä ei voi mikään luode eikä vuoksi sinä ilmoisna ikänä vaikuttaa, eikä myöskään palaja vuoksi niin pikaisesti, että se hukuttaisi kokonaisen armeian, joka on lähtenyt kulkemaan luoteen aikana kuivuneelle matalalle, ja hukuttaisi sen niin, ettei yksikään jäisi jälille; vaan kun vesi luoteen perästä taasen rupee nousemaan, tapahtuu se niin hiljakseen, että sen nousemista tuskin voi huomatakaan.

Ilman sitä, eihän kukaan voi otaksua ett'eivät Egyptiläiset, jotka olivat niin korkealla sivistyksen asteella, olisi tunteneet luoteen ja vuoksen aikoja eivätkä voineet arvata, mikä vaara oli odotettavana, jos mentiin matalalle, kun vuoksi oli tulossa.

Raamattu esittelee tämän tapauksen ihmeenä, Jumalan tekemänä työnä; ja epäusko, joka aina nauraa semmoiselle, joutuu hyvin ahtaalle tätä tapausta tyydyttävästi selittäissään.

Kuudes Luku.

Erämaassa matkustuksen jatkoa.

Me viivyimme vielä maanantainkin Suez'issa, sillä meillä oli yhtä ja toista toimittamista Sheikkimme kanssa täkäläisten Turkin hallitusmiesten edessä.

Me emme sentähden jatkaneet matkaamme, ennenkuin vasta tiistaina 13:tena päivänä. Silloin purjehdimme yli Suez'in lahdekkeen Aasian rannalle ja odotimme siellä kameleitamme, jotka kiersivät lahden ympäri.

Puolipäivän aikaan tulivat kamelimme perille, jolloin me pitkitimme matkaamme, ja saavuimme muutaman tiiman kuluttaa erääsen oasiin, nimeltä Ayun Mosa. Täällä löytyi useita lähteitä, joita sanottiin "Moseksen lähteiksi", ja tällä paikalla kasvoi palmuja sekä muita puita. Me pystytimme tähän leirimme yöksi, ja olipa varsin hyvä että saimme seisahtaa niin varhain, sillä tuuli puhalsi jotenkin vahvasti ja oli meille varsin vastainen.

Seuraavana päivänä pitkitimme matkaamme yli avaran hietalakeuden, ja tämä päivämatka oli kenties raskahin kaikista; sillä koko päivän kesti tuima, myrskyn-kaltainen tuuli. Hieta lensi kuin lumi meidän talvipäivinä, niin ettemme voineet nähdä pitkälle eteemme. Tuo hieno hieta tunkihe silmiin ja kirventeli pahasti, vaikka me peitimme kasvomme hunnulla, varjellaksemme itseämme. Matkaa voitiin kuitenkin pitkittää koko päiväkausi; me seisahdimme illalla tavalliseen aikaan ja pystytimme leirimme erään töyrään varjoon, jolta toivoimme jotakin suojaa tuulta ja lentävää hiekkaa vastaan. Auringon tehdessä laskua, taukosi toki tuuli, niin että saimme kauniin ja tyvenen ehtoon, jonka me tosiaankin pidimme suuremmassa arvossa kuin tavallisesti, semmoisen päivän perästä kuin tämä oli ollut.

Seuraavana päivänä kävi meidän matkamme vähän epätasaisemman seudun läpitse ja etäällä näimme kauniita, hämäräisiä törmiä. Päivän päälle sivusimme erään paikan, nimeltä Mara. Täältä löysimme muutaman töyrään kukkulalta lähteen, jonka vesi oli katkeran suolaista. Töyräan alla näimme tuoreita hyenain jälkiä. Pedot olivat luultavasti edellisenä yönä käyneet lähteellä juomassa.

Tälle paikalle tulivat Israelin lapset, kun lähdettyänsä Suezista kolme päivää olivat kulkeneet Surin korvessa, löytämättä mitään vettä. Kun tulivat Maraan, eivät voineet he juoda siellä löytyvää vettä, sillä se oli sangen katkeraa, jonka tähden tämän paikan nimikin on Mara. Siellä napisi kansa Mosesta vastaan ja sanoi: "Mitä me juomme? Hän huusi silloin Herran tykö, ja Herra osotti hänelle puun, jonka hän heitti veteen, ja vedet tulivat makiaksi".

Sieltä matkustavat Israelin lapset edemmäksi ja tulivat Elimiin. Siellä oli kaksitoista vesikaivoa ja seitsemän kymmentä palmupuuta; siellä sijoittivat he itsensä vetten luoksi.

Saman päivän illalla, jolloin Maran olimme jättäneet, saavuimme mekin tälle paikalle. Wielä löytyi siellä useampia lähteitä ja koko joukko palmupuita, ja me pystytimme sinne leirimme lähelle vettä.

Omituiselta tuntui sillä tavoin seurata Israelin lasten matkaa erämaassa, ja raamattu oppaana etsiä heidän jälkiänsä korvesta. Tästä syystä tuntui erämaa minusta melkein vanhalle tuttavalle, hyvälle ystävälle. Usein luin jo lapsuuden aikana halulla ja kummastuksella niitä ihmetöitä, joita Jumala täällä teki, ja nyt sain minä lukea kaikki nämä tapaukset juuri samoilla paikoitta, jossa ne olivat tapahtuneet.

Seutu, jonka kautta seuraavana päivänä kuljimme, rupesi käymään yhä vuorisemmaksi. Me sivusimme kolme lähdettä, joiden vesi oli katkeraa, ja niitä kutsuttiin Murk-hahen katkeriksi lähteiksi.

Illalla tulimme me Punaisen meren rannalle. Siitä asti kuin Suez'in jätimme, oli meidän matkamme kulkenut eteläistä suuntaa tasan tämän meren rantojen kanssa, vaikka hyvän matkaa sisämaahan päin, niin ettemme olleet voineet merta nähdä. Se tuli nyt taas näkymiimme ja suloista oli katsella tuota raitista sinistä merta, elettyämme useat päivät erämaassa, keskellä hietaa ja alastomia kallioita. Me pystytimme täällä leirimme juuri meren rannalle.

Seuraavana päivänä kulki meidän tiemme useat tiimat pitkin rantaa. Meri oli meidän oikealla puolellamme ja vasemmalla kädellä kohosi korkeita vuoria. Nämä vuoret olivat toisinaan niin lähellä vettä, että tie supistui vaan kaidaksi poluksi, jolla kamelein oli käyminen yksitellen. Kahdessa paikassa ylettyivät vuorensivut aina mereen asti, niin että meidän oli kiertäminen niitä kahlaamalla, jolloin vesi nousi kameleimme polviin saakka. Onneksemme sattui sinä päivänä olemaan jotenkin tyyni ilma, sillä tuulisena aikana mahtaa tämä tie olla ihan mahdoton kulkea.

Seurattuamme muutamat tiimat meren rannikkoa, poikkesi tiemme taasen sisämaata kohden. Me ratsastimme nyt jotenkin suuren lakeuden poikki, se oli Ginin korpi, jossa Israelin lapset napisevat Mosesta ja Aronia vastaan ja sanomat heille: "joska Jumala olisi suonut, että olisimme Egyptin maalla Herran käden kautta kuolleet, koska me istuimme lihapatain tykönä ja oli leipää yltä kyllä syödä; sillä te olette sentähden johdattaneet meidän tähän korpeen kuollettaaksenne nälällä kaikkea tätä joukkoa."

Täällä rupesi Herra antamaan kansalle mannaa ja peltokanoja ja antoi käskyn, että he kokoisivat sitä joka aamu niin paljon kuin päiväksi tarvitsivat, mutta sabbatina eivät he saaneet mitään koota, vaan piti heidän edellisenä päivänä koota kahta vertaa enemmän.

Kuljettuamme tämän korven läpitse, tulimme korkea-vuoriseen seutuun, jossa tie kävi ahtaita laksoja pitkin. Nämä laksot kapenivat kapenemistansa, kunnes vihdoin olimme tulleet umpisoppeen keskellä vuoristoa, josta ei näkynyt olevan mitään uloskäytävää. Me ohjasimme nyt kulkumme erään näiden vuorten juurille, ja vasta sitte kun varsin lähelle sitä olimme tulleet, huomasimme kapean käytävän, joka ei ollut kamelin jalkaa leveämpi, monimutkaisena luikertavan ylös vuoren jyrkkää rinnettä pitkin. Oli tosiaankin omituista nähdä kaikkein meidän suurten, uljasten kameleimme hirmuisten kuormainsa kanssa pitkänä jonona ikäänkuin kiipeevän ylöspäin tätä yhtä kapeata kuin jyrkkää tietä myöden. Minä en milloinkaan ollut aatellut että nämä suuret ja raskaat eläimet voivat niin hyvin ja niin vakaasti käydä raivaamattomilla poluilla. Tällä osalla matkastamme oli meillä useamman kerran tilaisuus ihmetellä tätä heidän oivallista kykyänsä. Tämän vuoripolun arabialainen nimi on: Nuklo Bade-reh (tie miekan terällä).

Samana päivänä kuljimme läpi lakson, nimeltä luolien lakso, jossa näimme vuoreen piirrettynä useita hieroglyphejä ja hebrealaisia puustaveita, sekä kaksi suurta luolaa, jotka oli hakattu kappaleen matkaa ylös vuoreen.

Me pystytimme leirimme illalla avaraan laksoon, nimeltä Wady Mukatteb (kirjoitusten lakso); täällä olivat nuo korkeat vuoret kahden puolin laksoa milt'ei täyteen kirjaellut hieroglyphejä ja hebrealaisia puustaveja, jotka muistuttavat Israelin lasten matkustuksesta näiden seutujen kautta ja näyttävät todeksi mitä raamattu kertoo tästä mailman-mainiosta retkestä. Kirjoitusten paljous todistaa, että Israelilaiset täällä mahtoivat viipyä enemmän aikaa, joka myöskin pitää yhtä raamatun kertomuksen kanssa heidän matkastansa Sinaille. Seuraava päivä oli Sunnuntai, jonka me lepäsimme täällä, ja tämä levähdys oli aivan tervetullut koko viikkoisen raskaan matkustuksen perästä, jolloin me olimme ratsastaneet kameleimme selässä noin yhdeksän tiimaa joka päivä. Lepopäivä oli aivan hiljainen ja häiritsemätön näillä autioilla seuduilla, jossa me olimme eroitettuina kauas muusta mailmasta. Erämaissa ympärillämme vallitsi syvin rauhallisuus, joka on niin omituista näillä seuduilla.

Me itse, meidän miehemme ja eläimemme, olimme ainoat elävät olennot tässä tyynessä, kuolleessa mailmassa, paitsi muutamia kaarneita, jotka silloin tällöin lensivät ohitse, ja joitakuita vikkeliä sisiliskoja, jotka juosta vilahtelivat lakson kulmissa pensaissa.

Seuraavana maanantaina saavuimme illan tullessa erääsen oasiin, jota hirmuiset vuoret ympäröivät. Tämän paikan nimi oli Wady Feran. Täällä löytyi lähde ja koko joukko palmupuita, joiden varjoon me sioituimme. Täällä tapasimme useita viljeltyjä kenttiä ja joukko Beduineja kokoontui meidän leirimme ympärille, niinhyvin pakisemaan meidän miestemme kanssa, joiden hyviä ystäviä he näyttävät olevan, kuin myöskin myymään muonavaroja.

Me viivyimme täällä koko tiistain, noustaksemme eräälle korkealle vuorelle, nimeltä Serbel, lähellä sitä oasia, johon me olimme leirimme pystyttäneet.

Serbel on yli 7000 jalkaa korkea, ja lähes neljä tiimaa kesti, ennenkuin olimme sen harjalla. Tämä vuori ynnä itse Sinai ovat merkillisimmät kohdat tällä niemellä. Se kohouu korkealle yli tuon ympäröivän vuoriseudun. Sen harja on jakautunut useampiin korkeisin huippuihin, jotka näyttävät nousevan pystysuorasti ilmaan ja ovat eroitettuina toisistaan syvillä uurroksilla.