Part 9

Usein kävelin näinä päivinä Gethsemaneesen ja sieltä rakkaalle Öljyvuorelle. Usein ratsastin Bethaniaa kohden tuota kivistä, vaivalloista tietä, joka yli Kidronin ojan ja pitkin Oljyvuoren eteläistä kylkeä vie sinne — tietä, joka varmaankin on sama, jota Mestari niin usein kulki, kun hän iltasin jätti Jerusalemin ja meni Bethaniaan, viettämään ehtoohetkiä häiritsemättömässä levollisuudessa siellä asuvan armoitetun perheen seurassa, ystävänsä Lazaruksen ja hänen sisariensa Marthan ja Marian kanssa.

Bethania on ainoastaan puolen tiimaisen matkan päässä Jerusalemista toisella puolella Öljyvuoren. Seutu on kaunis syvine jyrkkine laksoineen, joista monet vielä kasvavat runsaasti öljypuita.

Kun Bethaniaan mennään, on tien varrella paikka, jossa löytyy nyt jo melkein kokonaan kadonneen kaupungin jätteitä. Täällä on koko joukko pieniä lähteitä, jommoisia tavallisesti löytyy jokaisessa talossa Itämailla, niin että niiden luvusta melkein voi laskea kuinka monta taloa kaupungissa on ollut. Hyvällä syyllä voi otaksua tämän kaupungin nimen muinoin olleen Bethphage, jota kaupunkia mainitaan kertomuksessa Jesuksen viimeisestä retkestä Jerusalemiin vähän ennen Hänen kuolemaansa.

Kummallinen näky oli silloin nähtävänä tällä vuoritiellä, joka Bethphagesta käy Jerusalemiin. Sillä käydä tulvaili silloin suuri väkijoukko ja heidän keskellänsä oli Mestari itse — tämä Zionin tyttären siviä kuningas — ratsastaen aasintamman varsalla; nuo ympäröivät vuoret ja laksot kajahtelivat moniäänisestä Hosiannasta, jolla ihastunut ihmisjoukko ylisti suurta prophetaansa.

Kuinka ihana, kuinka juhlallinen oli tämä Jesuksen viimeinen tulo Jerusalemiin! Hänen viaton lapsuutensa aika, Hänen puhdas, vilpitön nuoruutensa, Hänen ahkera rakkauden työnsä opettajana ja ihmeitä tekevänä prophetana — niin, melkein koko Hänen synnitön vaivalloinen matkustuksensa maan päällä oli nyt päätetty — ainoastaan muutamia päiviä enää oli jälillä. Hän tuli nyt lopettamaan työtänsä. Hän tuli mailman suurena ylimmäisenä pappina uhraamaan uhria ihmisten syntein edestä, palataksensa kuoleman kautta siihen ijankaikkiseen elämään, siihen kunniaan, joka Hänellä oli Isän tykönä, ennenkuin mailman perustus laskettiin.

Kun nyt tämä suuri Propheta, ylimmäinen pappi ja Kuningas kulki Bethphagen kautta ja kävi Öljyvuoren sivua alas tuota palmunoksilla peitettyä tietä pitkin, osoitti myötäseuraava ihmisjoukko hänelle täydellistä kunnioitusta, ja jos he olisivat oikein käsittäneet tämän retken merkityksen, ei olisi heidän innostuksellansa ollut rajoja. Suuri Kuningas oli saapa ylistyksen, kiitoksen ja kunnian. Hän myönsi itse tähän riemuun tyytymättömille Phariseuksille, että jos ihmiset olisivat vaienneet, olisivat kovat, hengettömät kivet huutaneet — huutaneet sen suuren kuninkaan ylistystä, joka rakkaudesta tuli kuolemaan niiden edestä, jotka Hänen lakinsa olivat rikkoneet.

Tämä ihmeellinen kohtaus, tämä kunnian osoitus tapahtui juuri lähellä tuota kadonnutta Bethphageta. Jesuksen riemukulku kävi pitkin tätä kivistä, melkein pääsemätöntä tietä, jolla meidän hevosemme olivat kompastua milt'ei joka askeleella.

Wähän aikaisen ratsastuksen perästä päästään Bethphagesta Bethaniaan, kauniisen, vaan jotenkin vähäpätöiseen itämaalaiseen kylään. Täällä asui Lazarus, jota Jesus rakasti, ja hänen molemmat sisarensa, joista Maria mielellänsä istui kalliin Mestarinsa jalkain juuressa — ja Martha aina oli valmis häntä palvelemaan.

Tämä vähäpätöinen kylä sai usein nähdä ylhäisen taivaallisen vieraan, kun Hän kävi täällä katsomassa kolmea ystäväänsä ja viipyi heidän luonansa, — autuas perhe, jossa Jesus viihtyi kuin kotonansa!

Wielä tänä päivänä näytetään siellä hautaa, johon Lazarus pantiin ja jossa Jesus monen todistajan lässä ollessa osoitti olevansa elämän ja kuoleman Herra. Hautana on syvä luola, johon astutaan kaitoja portaita pitkin. Luolan sisällä on holvi niin korkea, että tavallinen mies voi seisoa siellä pystyssä. Mahdollista kyllä että ihme tapahtui täällä, mutta toteen ei sitä voida näyttää; luolan läheisyydessä se kumminkin tapahtui, jollei täällä.

Bethaniasta käy sitte toinen tie yli Öljyvuoren kukkulan Jerusalemiin. Sitä myöten kuin noustaan ylemmäksi tätä tietä, lavenevat näköalat. Wihdoin näet Bethanin syvällä tuolla lakson pohjassa. Ympäri on kauniita, puita kasvavia harjanteita ja laksosa, vaihetellen alastomain kallioin kanssa; etäämpänä idässä nousee toinen törmä toisen takaa, kunnes silmä vihdoin seisahtaa Jordanin kauniisen, vihannoivaan laksoon ja Kuolleen meren sinertävään selkään, jonka takana siintää Moabin korkeat, tasaiset vuoret.

Jos Öljyvuoren kukkulalla luomme silmämme länteen päin, voimme nähdä suoraan alas Jehosaphatin laksoon ja Kidronin osaan. Lakson toisella puolella näkyy koko Jerusalemin kaupunki ikäänkuin levitettynä jalkaisi eteen. Ensimäiseksi pistää silmääsi tuo avara vihreä temppelipiha Omarin moskeijan kanssa, sitten sen takaa pyhän haudan kirkko ja nuo monet kauniit rakennukset Zionin vuorella. Tuonnempana toisella puolella kaupungin, näet yhden vuoren kukkulan kohoavan toisensa takaa aina siintävään etäisyyteen asti.

Kaikki ovat pyhiä paikkoja, joiden katseleminen täyttää pyhissävaeltajan sydämen sanomattomalla haikeudella, liikutuksella, jota ei voi kertoa, vaan ainoastaan tuntea.

Juuri Öljyvuoren korkeimmalla kukkulalla seisoo kirkko, joka on rakettu sille paikalle, josta tarun mukaan Jesus astui taivaasen. Sitä kirkkoa kutsutaan sentähden taivaasenastumisen kirkoksi. Tämän kirkon asema on semmoinen, että sen voi nähdä Jerusalemista joka taholta; mutta luultavaa on, että Jesus valitsi vähemmän julkisen paikan, palataksensa Isän tykö, ja ettei Hän tässä tilaisuudessa tahtonut muita todistajia, kuin uskovaiset opetuslapsensa. Wähän alempana Öljyvuoren huippua löytyy kaakossa päin eräs kumpu, jolla useat niistä, jotka itse paikalla enemmän aikaa ovat tutkineet paikkakunnallisia suhteita, luulevat tämän suuren tapauksen tapahtuneen, ja tämä otaksuminen näyttää todenmukaisemmalta.

Ensimäisenä perjantaina, jonka Jerusalemissa vietimme, kävimme eräässä paikassa, jonne Judalaiset tavallisesti kerran viikossa kokoontuvat itkemään hävitettyä temppeliänsä ja rukoilemaan Jumalaa, että Hän uudestaan rakentaisi Israelin valtakunnan. Paikka, johon he kokoontuvat, on jotenkin ahdas kartano, jota yhdeltä puolelta sulkee muuri, joka kaupungin puolelta kannattaa tuota avaraa temppelipihaa. Täällä tapasin minä suuren joukon enimmäksi osaksi vanhoja Judalaisia pitkillä, valkoisilla parroilla. Heillä oli jokaisella hebrealainen rukouskirja, joista he lukivat tai oikeemmin lauloivat rukouksen rukouksen perästä.

Näiden Judalaisten ulkomuoto, samoin kuin kaikkein kaupungissa olevain Israelitain, osoitti suurinta köyhyyttä ja kurjuutta. Judalaiset kortteerit Jerusalemissa ovat hyvin tutut kaikille Itämaissa matkustaville siivottomuutensa ja viheliäisyytensä tähden. Niiden näky jo herättää sääliä, ja näyttää siltä kuin Herran erityinen tuomio painaisi niitä Judalaisia, jotka vielä asuvat siinä kaupungissa, joka on rakettu heidän uljaan Jerusaleminsa raunioille, samoin kuin tämän tuomion nähdään rasittavan kaikkia heidän maamiehiänsä, jotka ovat hajoitetut ympäri maailman, ilman isänmaata, vaikka monella heistä onkin yltäkyllin maallisia rikkauksia.

Seuraavana sunnuntaina oli meillä tilaisuus nähdä niinkutsuttua kristillistä juhlan viettoa pyhän haudan kirkossa. Oli "pyhän tulen juhla", jota Kreekkalaiset ja Armenialaiset kristityt yhteisesti viettävät. Katoliset kristityt viettivät sitä myös ennen, mutta lakkasivat sitä viettämästä noin neljäkymmentä vuotta sitte.

Kreekkalaiset ja Armenialaiset kirkot väittävät nimittäin, että joka pääsiäisaattona tulta putoaa taivaasta ja sytyttää Kristuksen hautakirkossa olevat lamput. Ensimäisenä lauantaina, jonka Jerusalemissa olimme, viettivät Kreekan-uskolaiset pääsiäis-aattoansa; heidän pääsiäisensä oli juuri viikkoa myöhemmin kuin meidän.

Me olimme matkallamme myöhästyneet muutamia päiviä, niin ettemme voineet viettää pitkäperjantaita tässä pyhässä kaupungissa, joka meistä oli suuri vahinko; mutta sitä ei enää voitu auttaa, ja vaikka kiiruhdimme matkaamme, emme kumminkaan ehtineet Jerusalemiin ennen kuin vasta toisena pääsiäispäivänä.

Kreetalaisten pitkäperjantai ja pääsiäinen oli viikkoa myöhempään, ja kun pitkäperjantaina oli vietetty loistavaa jumalan palvelusta haudan kirkossa, jossa myös Golgatha on, oli nyt ääretön kansan paljous pääsiäisaaton aamupuolella kokoontunut tuohon avaraan kirkkoon, näkemään tätä suurta ihmetyötä, jolloin Jumala oli langettava tulen taivaasta, joka sytyttäisi hautakappelin lamput.

Jokaisella pyhissävaeltajalla, joita tänne oli runsaasti kokoontunut, oli yksi tai useampi vahakynttilä kädessä, saadaksensa sytyttää niitä tuossa taivaallisessa tulessa.

Niinkuin tavallisesti sotaisessa niinkutsutussa kristillisessä juhlamenossa, joita tässä kirkossa pidetään, oli nytkin suuri joukko turkkilaisia sotamiehiä komennettu tänne pitämään kristityitä järjestyksessä ja estämään heitä lyömästä kuoliaaksi toinen toisiansa, joka usein on tapahtunut näissä kristittyin veljellisissä kokouksissa. Heti sisäänkäytävän vieressä vasemmalla kädellä loikoi muutamia turkkilaisen vartiajoukon päälliköitä varsin mukavassa asemassa uutimillaan ja katselivat sisääntulvaavia kristityitä suurimmalla ylenkatseella. Sotamiehet seisoivat kahdessa rivissä ja muodostivat sillä tavoin avonaisen käytävän portista kirkkoon ja ympäri hautakappelin. Koko kirkko oli täynnä kristityitä ja tungos oli niin suuri, ettei yhdellenkään enää olisi siellä siaa ollut.

Turkkilaiset upseerit ja alaupseerit kävivät edestakaisin pitkin tätä avonaista käytävää sotamiesten välissä, pitääksensä silmällä, että kristityt joka paikassa olivat siivosti ja käyttivät itsensä säännöllisesti. Nämä upseerit olivat varustetut kepeillä, ja jos jossakin paikassa joku melu nousi, rupesivat he lyömään joukkoon kaikin voimin ja heitä näytti suuresti miellyttävän, kurittaa noita vihattuja kristityitä.

Amerikalaisen konsulin avulla olimme saaneet hyvän paikan ylhäällä niin kutsutussa katolisessa parvessa, josta voimme hyvin nähdä hautakappelin ja äärettömän väentungoksen tuolla alhaalla.

Kun hetken aikaa olimme odottaneet, ilmaantui vihdoinkin joukko patriarkkoja ja piispoja juhlakulussa. Heidän edellänsä kannettiin joukko lippuja ja viirejä, joilla oli kuvattuna neitsyt Maria ja Wapahtaja. He kävivät avonaiselle käytävälle sotamiesten välissä, ja tarkoitus oli, että he nyt rukoilisivat Jumalaa lähettämään tulta. Kun kansajoukko näki tämän juhlakulun, rupesivat he kirkumaan ja raakumaan täyttä kurkkua. Muutamat heistä tunkivat sotamiesten rivein läpitse ja seurasivat juhlakulkua hyppien, riekuen ja lyöden itseänsä kuin mielipuolet.

Kun juhlakulku sillä tavoin oli kiertänyt useat kerrat ympäri kappelin, seisahtui se vihdoin sen sisäänkäytävän eteen. Jerusalemin kreetalainen patriarkka riisui päältänsä kaikki koristeensa ja antoi ne seuralaistensa huostaan, kävi sitte kappeliin sisään ottamaan tulta vastaan, ja sulki varovasti oven jälkeensä. Kun hän hetken aikaa oli ollut siellä, aukaistiin kaksi aukkoa, yksi kummaltakin puolelta kappelia, ja niistä sysättiin ulos kaksi palavaa tulisoittoa.

Samassa tuokiossa tuli kaikki koko kirkossa epäjärjestykseen. Kauhea riekuna kuului kansanjoukosta, väkevä, niin että seinät olivat haljeta. Sotamiesten rivit murrettiin paikalla — kaikki tahtoivat sytyttää kynttilänsä yhtä haavaa; käsiä, päitä vilisi sekaisin, ettei voinut yhtä toisesta eroittaa. Hirmuista oli nähdä kaikkea tätä hulluutta, mutta ilahuttavalta tuntui kuitenkin, ettei Kristuksen todellista, vielä tietämättömissä olevaa hautaa saastutettu tämmöisillä pakanallisilla juhlilla, joita kirkon eksyneet lapset viettävät niin kutsutussa "hauta-kirkossa".

Ihmeteltävällä pikaisuudella olivat kaikki sytyttäneet kynttilänsä; näytti siltä kuin koko tuo hyörivä ihmisjoukko yhtäkkiä olisi leimahtanut tuleen, ja tuota kauheata riekunaa kesti yhtä mittaa. Tämä ei ollut kristillisen juhlan kaltainen, vaan sopi paremmin helvetin kuvaksi.

Pyhissävaeltajat luulevat tällä tulella olevan ylenluonnollisia omaisuuksia, se poistaa synnit, vaan ei vahingoita ruumista, ja minä näinkin useain heistä heiluttavan tulenliekkiä kasvoillansa, kunnes tulivat ihan mustiksi. Ne, joilla oli lapsia muassa, tahtoivat myös polttamalla poistaa synnit heistä, ja lapset, parkuvat täyttä kurkkua, liekin heitä koskettaissa.

Minulla oli paikkani keskellä muutamia katolisia pappeja, jotka koko ajan voivottelivat tuota pakanallista juhlaa vaikka heidän oma kirkkonsa neljäkymmentä vuotta takaperin itse oli osallinen samoissa kemuissa ja vieläkin viettää yhtä pakanallisia juhlia kuin tämä.

Me jätämme nyt Jerusalemin muutamaksi päiväksi, palataksemme sinne taasen takaisin, tehtyämme ensin vähäisen matkan ulos kaupungista. Paljon on vielä sanomista tuosta pyhästä kaupungista, mutta jätämme sen takaisintuloomme asti. Joka kerta kun ulkoretkiltämme palasimme Jerusalemiin ja silloin näimme kaupungin joltakin toiselta taholta, tuntui se meistä yhä enemmän ja enemmän vanhalta tuttavalta, rakkaalta ystävältä, joka tuli meille aina mieluisemmaksi ja tutummaksi jota useammin sen uudestaan näimme, ja toivon että lukijan käy samoin seuratessansa meitä meidän matkoillamme näillä pyhillä paikoilla.

Yhdeksäs Luku.

Matka Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon.

Maanantaina varusteleimme kolme-päiväiselle matkalle Kuolleelle merelle, Jordanin virralle ja Jerikoon. Tie, jota meidän nyt piti matkata, on epäluotettavimpia koko Palestinassa. Rosvomisia tapahtuu usein näillä seuduilla, sillä toisella puolella Kuollutta merta ja Jordanin virtaa löytyvillä vuorilla asuu hurjia Beduini-heimoja, jotka silloin tällöin joukottain tulevat Judean puolelle ja ryöstävät kaikki mitä heidän tiellensä sattuu. He vetäytyvät sitte takaisin vuoristoonsa, jonne turkkilaiset hallitusmiehet eivät tohdi heitä seurata. Matkustajat kulkevat sentähden aina vahvan vartiajoukon turvissa Jerikoon, sillä muuten pelkäävät he lankeevansa rosvoin käsiin.

Muutamia päiviä ennen, kuin läksimme matkallemme, oli kolme eri matkustaja-seuruetta matkalla Jerikoon saanut rosvot kimppuunsa. Yksi näistä joukoista tuli kokonaan paljaaksi ryöstetyksi; kahdelle toiselle, jotka olivat väkevämmät, onnistui kartoittaa rosvot ja pelastaa itsensä. Yhtä näistä matkustajista, nimittäin erästä Amerikalaista, kohtasi se kova onni, että, kun hän latasi pyssyänsä, tämä yht'äkkiä laukesi ja luoti kävi hänen käteensä.

Kun nyt päätimme lähteä tälle retkelle, pyysivät kaikki, jotka samoina päivinä aikoivat käydä Kuolleella merellä ja Jordanilla, että saisivat yhtyä meidän seuraamme, joten meistä tuli jotenkin lukuisa joukko, yhteensä yksitoista matkustajaa ja kaksi tulkkia. Me olimme hyvästi varustetut kaksipiippuisilla pyssyillä ja revolvereilla, niin että olisimme voineet ampua yhdellä haavaa 60 laukausta. Jerusalemissa olimme vouranneet hevosia sekä itsellemme että tulkeillemme ja muuleja tavaraimme kuljetusta varten. Mukavuuden vuoksi otimme me viisi erämaan kumppania ainoastaan yhden teltin mukaamme; sillä yhden yön tulimme lepäämään eräässä luostarissa ja ainoastaan yhden yön täytyi meidän viettää teltissä, jonka ajan saatoimme olla kuinka suuressa tungoksessa hyvänsä.

Meidän seurassamme oli neljä Amerikalaista, kolme Englantilaista ja kaksi Schweitsiläistä sekä L. ja minä.

Me olimme tehneet välipuheen erään Beduini-sheikin kanssa, että hän miehinensä seuraisi meidän kapineitamme ja suojelisi niitä, ja jos jotakin katoisi, olisi hän velvollinen palkitsemaan vahingon.

Varhaiseen tiistai-aamuna oli kaikki valmisna. Kun kaikki olimme koossa, oli meitä oivallinen ratsumies-joukko. Jätettyämme Jerusalemin ja ratsastettuamme yli Gihonin lakson, ajoimme täyttä nelistä yli toisella puolella olevan ylängön sitä vuoriseutua kohden, jossa Bethlehem on, sillä Bethlehem antaa suoraan etelään Jerusalemista.

Yhden tiimaisen ripeän ratsastuksen perästä saavuimme tähän kaupunkiin. Me ratsastimme sen kapeita, epäsäännöllisiä katuja pitkin sille suurelle avonaiselle paikalle, joka on niinkutsutun Jesuksen syntymisen kirkon ulkopuolella. Täällä oli joukko vanhoja ja nuoria Bethlehemiläisiä koossa. Kaikki he tahtoivat ansaita jotakin joko pitämällä meidän hevosia tahi myymällä yhtä ja toista rihkamaa muistoksi Bethlehemistä.

Me kävimme vielä kerran katsomassa kirkkoa kaikkine kappeleinensa ja muistoinensa ja pitkitimme sitte matkaamme.

Nyt ratsastimme alas sitä jyrkkää vierrettä myöten, jonka päällä Jesuksen syntymäkaupunki on. Ihana oli näköala kaupungista yli ympärillä olevain vuorten ja laaksoin, somalta näytti kaupunki, kun tuolta alhaalta lakson pohjasta sitä katselimme. Paikan rikkaat, suloiset muistot kirkastavat koko tämän maiseman ja tekemät sen pyhissävaeltajan silmissä enemmän kuin yhdessä suhteessa kauniimmaksi mitä hän milloinkaan on nähnyt.

Jätettyämme Bethlehemin, ratsastimme itään päin jylhän, Wuorisen Judean kautta. Eräässä jotenkin avarassa laaksossa kaupungin läheisyydessä näytetään niitä ketoja, joilla paimenet saivat sanoman Jesuksen syntymisestä. Samalla paikalla on vanhan kirkon rauniot.

Täältä aioimme käydä niinkutsutulla Frank-vuorella, jossa Herodeksen haudan sanotaan olevan. Tämä vuori on vähän matkan päässä tieltä. Me jätimme sentähden tänne muulimme, joiden meidän sheikkimme ja hänen miestensä turvissa piti jatkaa matkaa suoraa tietä luostariin, sillä aikaa kuin me loppupuolella päivää teimme tämän retken syrjään päin. Suurin vaikeus oli oppaan saamisesta, sillä ne miehet, joita siihen kehoitimme, eivät sanoneet uskaltavansa käydä vuorelle, sillä he pelkäsivät Beduineja, jotka asustelivat näillä tienoin. Wihdoin lupasi yksi miehistä seurata meitä kappaleen matkaa, sitte saisimme opastaa itseämme niin hyvin kuin voimme. Seutu, jonka läpitse ratsastimme oli yhtä mittaa jylhää ja autiota ja tie toisinaan melkein mahdotointa kulkea. Kun sillä tavoin hyvän hetken olimme ratsastaneet saavuimme sangen korkean vuoren juurelle. Wuorelle vievä tie oli varsin vaikea ja kävi toisinaan suoraan yli alastomain kallioin, jossa hevoset luiskahtelivat ja kompastuivat joka askeleella. Useat hevoset menivät nurin niskoinsa, vaan ei kuitenkaan kukaan meistä vahingoittunut. Tohtori Nickels'n hevonen lankesi muistaakseni kolme kertaa; herra Moorin kerran. Toisen tulkin hevonen luisti alas eräältä liukkaalta kalliolta; tulkki putosi selästä ja vieri toiselle puolelle, hevonen toiselle. Kun sillä tavoin näin kumppanieni suistuvan nurin yhden toisensa perästä, katselin omaa valkoista, vilpasta arabialaista hevostani, arvellen kuinka hän tepastelisi tuolla epätasaisella tiellä, joutumatta kumppaniensa kohtaloon. Yht'äkkiä keskeytyin aatoksissani, kun hevoseni astui isolle vierukivelle, joka luiskahti syrjään päin, ja seurauksena oli että me kumpikin menimme kuperkeikkaa. Hevonen lankesi nimittäin turvalleen ja keikahti yli niskainsa, niin että hän makasi selällänsä kaviot päin taivasta. Samassa tilassa olin minä myös hevoseni vieressä ja toinen jalkani oli joutunut hänen selkänsä alle. Paitsi jalkaa, joka vähän litistyi, en muuten kärsinyt mitään vahinkoa.

Tuon hankalan tien tähden olimme joutuneet niin hajalle, että, kun ensimäiset jo olivat ehtineet vuoren huipulle, olivat jälkimmäiset vielä lähellä sen juurta. Kun ensimäiset meistä ehtivät vuoren harjalle, havaitsivat he kappaleen matkan päässä viisi aseellista Beduinia, jotka, niin pian kuin huomasivat vieraat, juoksivat suoraan heitä kohden, varmaankaan ei missään ystävällisessä aikomuksessa. Kun nyt saavuimme kukkulalle yksi toisensa perästä, ja he saivat nähdä meidän väkevän joukon kokoontuneena sekä huomasivat meidän hyvin varustetuiksi aseilla, seisahtivat he yht'äkkiä eivätkä lähenneet meitä enää askeltakaan, vaikka me huusimme heille tulemaan lähemmäksi sanomaan meille tietä Frankvuorelle, jonka kukkula näkyi etäällä. Mies, joka tähän saakka oli meitä opastanut, ei sanonut uskaltavansa tulla etemmäksi, jonka tähden nyt saimme pötkiä eteenpäin omin päimme, miten parhain voimme.

Eräällä töyräällä juuri vastapäätä sitä vuorta, jolla me olimme, huomasimme sangen suuren Beduini-leirin, ja niin pian kuin sikäläiset Beduinit meidän havaitsivat, nostivat he hirveän melun ja yksi joukko tuli täyttä juoksua meitä vastaan, riekuen ja rääkyen, vilkutellen sapeleitansa ja ladattuja pyssyjänsä, ja kotvasen ajan perästä läksi vielä aseellinen ratsasjoukko Beduinein leiristä täyttä nelistä meitä kohden. Miehet heiluttivat pitkiä keihäitänsä ja paljaita sapeleitansa ja koettivat saada niin väkevää sotahuutoa toimeen kuin mahdollista.

He lähenivät nyt aivan pikaisesti ja omituista oli heitä nähdä. Jalkaväki tuli juosten taholtaan minkä jaksoi, ja ratsuväki ajaa ryöpytti täyttä laukkaa tulisten, hurjain hevosten selässä tietä myöten, joka näytti olevan tehty ainoastaan vuorivuohia ja gaselleja varten.

Me kysyimme urholliselta, alati vakavalta tulkiltamme mitä hän nyt luuli tapahtuvan. Hän ei sanonut varmaan tietävänsä. Hän antoi meille kuitenkin vihiä siltä, että nuot saaliinhimoiset Beduinit kyllä ryöstäisivät, minkä vaan voisivat, mutta koska meillä ei ollut mitään tavaraa muassamme paitsi aseitamme, luuli hän varmaan etteivät he tekisi meille mitään. Hän kehoitti meitä vaan pysymään koossa ja ratsastamaan lähelle heitä, että hän voisi puhua heidän kanssansa.

Muutaman minutin perästä olimme juuri lähellä toinen toisiamme. Meidän tulkkimme huusi silloin heille ja sanoi meidän olevan matkustavia, jotka tahdoimme katsella maisemaa ja ettemme aikoneet tehdä heille mitään pahaa, elleivät he hyökkäisi meidän päällemme. He viihtyivät nyt ja katseltuansa meitä tarkoin, tulivat he varsin ystävällisiksi, antoivat meille jokaiselle kättä ja kysyivät eivätkö saisi teurastaa muutamia lampaita ja antaa ne meille ruoaksi; mutta koska tiesimme, että he sitte ottaisivat niistä viiden-, kuuden-kertaisen hinnan, kiitimme vaan heidän ystävällisestä tarjoomuksestansa ja tyydyimme omiin eväisiimme.

Astuttuamme alas hevostemme selästä, istahdimme maahan niin mukamaan asemaan kuin mahdollista ja söimme atrian, jolla aikaa Beduinit meitä uuteliaasti tarkastelivat.

Kun sitte pyysimme heitä näyttämään meille tietä Frankvuorelle ja sieltä Mar-Saban luostariin, niin läksi neljä Beduinia meitä opastamaan, saadaksensa siten neljänkertaisen maksun.

Joku ehkä kummastunee, että otimme oppaiksimme näitä miehiä, jotka olivat osoittaneet olevansa meidän vihollisiamme; olisivathan he helposti voineet viedä meidät tietämättömiin, tappaa meidät ja ryöstää tavaramme ilman kenenkään näkemättä. Mutta tässä ei meillä muuta neuvoa ollut, meidän oli tyytyminen oppaasen, joka siksi tarjoutui.

Hyvin omituista oli nähdä millä lamoin Ali menetteli oppaamme kanssa, luulotellaksensa häntä että hän nyt oli meidän vallassamme. Hän käski tohtori Nickels'-in kirjottaa paperille mitä hän sanoi hänelle. Hän kutsui nyt suurella äänellä esille sen miehen, joka oli tarjoutunut meille oppaaksi ja liuskasi hänelle sanomaan nimensä. Kun mies nimensä oli sanonut, käski hän tohtorin kirjoittaa jotakin paperillensa, että Beduini luulisi hänen kirjoittaman kirjaan koko keskustelun. Sitte kysyi Ali samalla tylyllä, käskemällä äänellä, kuinka suuri hänen perheensä oli ja kuinka monta kuttua ja lammasta hänellä oli. Kaiken sen aikaa istui tohtori ja kirjoitti, luoden Beduiinin tuimia, läpitunkemia silmäyksiä.

Kun Ali oli lakannut kysymästä ja tohtori oli pistänyt tuon tärkeän paperin povitaskuunsa, luuli meidän oppaamme todellakin olevansa meidän vallassamme ja arveli että jos hän veisi meidät harhaan, hän itse ynnä koko hänen perheensä tapettaisiin ja hänen karjansa myytäisiin.

Sillä tavoin taattuamme meille oppaamme uskollisuuden, läksimme matkaan.

Nyt saavuimme viimeinkin tuolle mainitulle vuorelle, joka nousee sokurikeon-tapaisena ylös ilmoihin. Me nousimme sen kukkulalle ja näimme siellä sangen suuren rakennuksen rauniot, jonka muutamat matkustajat ovat luulleet Herodeksen haudaksi, muutamat romalaiseksi linnoitukseksi, joka jälkimmäinen otaksuminen näyttää minusta todenmukaisimmalta. Koko päiväkauden oli riehunut ankara myrsky, joka erittäinkin täällä vuoren huipulla tuntui erinomaisen tuimalta; niin väkevä oli myrskyn voima että se oli viedä meidät muassaan.

Me pitkitimme matkaamme ja saavuimme illalla luostariin.

Asemansa puolesta on Mar-Saban luostari merkillisin kaikista luostareista koko Palestiinassa. Luonto on niin jylhä ja mahtava, ettei sitä voi kuvatakaan. Luostari kaikkein torneinsa, kappeleinsa ja rakennustensa kanssa töröttää jyrkällä kalliolla, joka melkein pystysuorasti suistuu alas Kidronin ojaan. Sitä ympäröitsevät korkeat vahvat muurit ja se näyttää pikemmin voittamattomalta, kovaan vuoreen hakatulta linnoitukselta, kuin rauhalliselta luostarilta, hiljaisten munkkien syrjäiseltä kodolta. "Milloinkaan", sanoo muuan matkustajia tästä luostarista, "ei erakko olisi voinut valita sopivampaa paikkaa kolkkoa yksinäisyyttä ja hiljaista hartautta varten kuin Mar-Saban lakson".

Luostariin tullaan rautaportin kautta, joka on niin paksu ja jykeä, että se melkein kestäisi meidän ajan kanunainkin ampua. Meitä otettiin ystävällisesti vastaan luostariin ja munkit näyttivät meille kaikkia siellä löytyviä pyhiä paikkoja. Pyhin niistä oli kenties S:t Saban oma hauta.

S:t Saba oli nimittäin luostarin perustaja ja häntä mainitaan ihmeen pyhäksi. Hän oli syntynyt Kappadokiassa v. 439. Ihan nuorena tuli hän Palestinaan ja matkusteli ympäri maata, etsiäksensä itsellensä mieluista kotia. Wihdoin seisahtui hän tähän jylhään vuorenrotkoon, jossa hän asui eräässä luolassa, jota vieläkin näytetään. Hänen erinomainen pyhyytensä houkutteli vähässä ajassa hänen ympärillensä koko joukon erakkoja, ja hän perusti täällä vihdoin munkkiluostarin, jolla vielä on hänen nimensä.

Täällä olevat munkit elävät erinomaisen ankarain sääntöjen jälkeen, he eivät milloinkaan maista lihaa, eikä yksikään nainen saa tulla luostarin muurein kehän sisään. Kuitenkin moi matkustaja pian havaita, että vaikka he ovat syömättä väkevää ruokaa, eivät he kumminkaan voi olla nautitsematta väkeviä juomia.

Tässä samoin kuin melkein kaikissa muissa Palestinassa olevissa luostareissa, on useasti munkkein veri vuotanut. Persialaiset ryöstivät Mar-Sabaa seitsemännellä vuosisadalla, jolloin enemmän kuin neljäkymmentä munkkia surmattiin. Muhamettilaiset ovat sittemmin useat kerrat valloittaneet tämän paikan, aina harjoittaen täällä tavallista julmuuttansa. Wielä tänä päivänä kuleksii erämaan hurjia poikia sen muurien ympärillä ja käyttäisivät varmaankin hyväksensä ensimäistä tilaisuutta, ryöstääksensä tätä luostaria, jota pidetään rikkaimpana koko Palestinassa.

Me lepäsimme täällä yötä kahdessa isossa mukavassa huoneessa, ja kaikki oli valmistettu niin hyvin, ettei parempaa toivoa voinut. Moneen aikaan emme olleet levänneet katoksen alla, emme sitte kuin Sinain luostarista läksimme; sillä Jerusalemissa ollessamme olimme tähän asti yhä asuneet telteissämme. Warhain seuraavana päivänä läksimme luostarista ja kuljimme Kuolleelle merelle vievää tietä myöten, joka luikerti monipolvisena Judean jylhäin vuorten välissä. Wartiaväki, joka meitä seurasi, oli näillä tienoilla hyvin tarkka ja varova. Sheikki lähetti aina muutamia aseellisia miehiä edeltäpäin niille vuorille joiden ohitse meidän matkamme kävi, tiedustellaksensa oliko rosvoja väijymässä meitä noissa ahtaissa vuorensolissa. Minun on tunnustaminen, etten milloinkaan ole nähnyt ilkiötöille sopivampia paikkoja kuin nämä seudut, joiden läpitse näinä päivinä matkasimme. Silloin tällöin tuli Moabin vuoret näkymiin tuolla toisella puolella Jordania ja kun tiesimme niillä asuman Beduineja, jotka enimmästään elävät rosvoomisesta, ei meidän sheikkimme varovaisuus näyttänyt liialliselta. Pari tiimaa ratsastettuamme olin minä kuuleminani valitushuudon vähän matkan päästä, mutt'en voinut eroittaa mistä se tuli, sillä me kuljimme nyt korkeita vuoria ympäröivissä ahtaissa ja pienissä laaksoissa. Ratsastettuani muutaman askeleen eteenpäin ja tultuani toiseen laaksoon, näin yhden tulkeistamme makaaman tainnuksissa maassa ja muutamat matkakumppaneistamme seisoman hänen ympärillänsä. Hevonen oli nimittäin potkaissut häntä ja isku oli sattunut hänen kupeisinsa. Hänellä oli suuri leveä veitsi vyöllänsä ja onneksi oli kavion isku sattunut juuri veitseen, muuten olisi hän varmaankin menettänyt henkensä; veitsi oli kokonaan käyristynyt. Tuo mies parka tointui pian taasen, mutta sai kärsiä suuria vaivoja koko loppupuolen matkaa.

Noin kolme-tiimaisen ratsastuksen perästä aukeni näköala vihdoinkin ja me saavuimme tuolle avaralle lakeudelle Kuolleen meren ja Jordanin varrella. Oikealla puolellamme näimme tämän ihmeellisen meren ja vasemmalla kädellä Jordanin virran kauniin laakson, jossa vihreältä vivahtava juova osoitti tuon pyhän virran monimutkaista uomaa. Se vihannuus, jonka näimme, lähti nimittäin tuosta rikkaasta kasvullisuudesta molemmin puolin virtaa.

Me ratsastimme yli lakeuden Kuolleen meren rannalle.

Mikä merkillinen meri! Wesi on kirkas kuin läpi-kuultavin lasi ja katkeraa, kuin katkerin suola. Sen pimeässä pohjassa vallitsee ainoastaan kuolema samoin kuin sen rannoilla, jotka ovat erämaita ja kaljuja kalkkivuoria.

Eräs Franskalainen, joka oli käynyt Kuolleella merellä, kertoi minulle kerran kotimaassani, että hän köydessänsä täällä oli syönyt tästä merestä pyydettyjä kaloja; minä ihmettelin sitä silloin suuresti, mutta nyt selkeni minulle asia, ja minä ymmärsin että jos hän todellakin oli syönyt kaloja täällä, oli ne saatu Jordanin laskupaikoilta, jossa ei virran vesi vielä ollut ehtinyt sekaantua Kuolleen meren myrkyllisiin nesteisin, sillä niissä ei voi mikään elää.

Kuollut meri on hirmuisen suuressa laaksossa, ulottuva pohjasta etelään, Hermonin vuoren juurelta Akaban poukamaan asti, joka on Punaisen meren itäinen lahdeke. Tätä laaksoa kostuttaa vedellään tuo kaunis raitis Jordanin virta, joka laakson pohjoisessa osassa juoksee läpi Genesarethin järven eli Galilean meren ja sitte luikertaa pitkin laaksoa, kunnes se laskeuu Kuolleesen mereen. Tätä pitkää laaksoa ympäröivät kahden puolin korkeat vuoret, aina Hebronista ruveten Akabaan asti. Kuollut meri on alhaisin paikka maan päällä; sen pinta on 1,300 jalkaa alempana tavallista meren pintaa. Tämä seikka vaikuttaa, että tässä laaksossa, erinomattainkin Kuolleen meren läheisyydessä, on tuskin kärsittävä kuumuus. Meren ympärillä olevat seudut ovat kokonaan vulkaanillista luontoa; siellä tavataan usein laavaa ja tulikiven kappaleita. Toisinaan, erittäinkin kuumana vuodenaikana, nousee maasta myrkyllisiä tulikiven höyryjä, jotka ovat kovin vaarallisia terveydelle. Meidän tulkkiamme kertoi kuinka hän eräänä kesänä tuli muutamain matkustajain seurassa Kuolleelle merelle, jolloin yksi matkustajista tuli niin kovasti sairaaksi, että hänet täytyi niin pian kuin mahdollista viedä takaisin Jerusalemiin.

Niinä päivinä, jolloin viivyimme Kuolleen meren läheisyydessä, oli ilma erinomaisen raitis, niin ettei meillä ollut mitään haittaa siitä kuumuudesta, joka tavallisesti täällä rasittaa matkamiestä.

Paitsi lavaa ja tulikiveä on usein löydetty paljon maanpihkaa joko juoksevana meren pinnalla tahi viskattuna rannoille; erinomattainkin on sitä tavattu maanjäristysten jälkeen, jotka eivät ole harvinaisia näillä kummallisilla seuduilla. Tohtori Robinson puhuu matkakertomuksessaan, että täällä asuvat Arabialaiset olivat kertoneet hänelle, kuinka vuoden 1834 maanjäristyksen perästä meri oli ajanut rannalle maapihkaa suuressa määrässä kaakkoiselle kulmalle, ja että vuoden 1837 maan-vavistuksen perästä sitä nähtiin ihmeteltävän paljon uiskentelevan merenpinnalla, kunnes se vihdoin ajautui maalle läntiselle rannikolle. Nämä havainnot ansaitsevat todellakin suurta huomiota, kun niitä verrataan siihen mitä raamattu kertoo näistä seuduista.