I.

Puhuttelunimi »Noin suuri» vainosi häntä kymmenvuotiaaksi saakka, ja silloinkin piti hänen kynsin hampain taistella päästäkseen irti siitä. Noin Suuresta, joka johtui hellästä ja lapsellisesta pilanteosta, se oli vähitellen supistunut Noinsuureksi takertuen itsepintaisesti kiinni tähän koulupoikaan, joka asui ja eleli sillä merkillisellä, lounaiseen Chicagosta sijaitsevalla alueella, jota sen alkuaikoina nimitettiin Uudeksi Hollanniksi ja sittemmin High Prairieksi. Kymmenvuotiaana hän oli nyrkkiensä, hampaidensa, kuparihelaisten kenkiensä ja sisukkuutensa avulla saavuttanut oikeuden omaan nimeensä Dirk DeJongiin. Silloin tällöin tuo lempinimi tietenkin vielä putkahti esille, mutta tukahdutettiin lyhyessä ja kiivaassa ottelussa. Hänen äitinsä, joka nimen oli keksinytkin, oli suurin syntinen. Äidin langetessa hän ei tietenkään voinut käyttää koulutanhuan taistelukeinoja, mutta sen sijaan hän synkkeni ja vilkuili uhkaavasti kieltäytyen vastaamasta äitinsä kysymyksiin, vaikkakin ääni, jolla äiti häntä nimitti Noinsuureksi, olisi kyennyt sulattamaan millaisen kallion hyvänsä, joskohta se ei pystynyt kymmenvuotiaan pojan pakanalliseen sydämeen.

Tämä lempinimi perustui erääseen sangen tavalliseen, typerään kysymykseen, joka aina esitetään pienokaisille, ja johonka nämä kiltisti vastaavat koko lapsuutensa ajan mitä suurimmalla kärsivällisyydellä.

Selina DeJong saattoi joskus kulkiessaan toimekkaana keittiössään pesusoikon äärestä leivinpöydän luokse ja lieden äärestä pöydän luokse taikka ahertaessaan pelloilla tiheiden porkkana-, turnipsi-, pinaatti- taikka punajuuririviensä parissa hetkiseksi pysähtyä, suoristaa jäykistyneen selkänsä ja pyyhkäistä hikikarpalot nenältään taikka otsaltaan sipaisemalla niitä hihallaan, ja silloin hänen suuret, kauniit, tummat silmänsä aina kääntyivät tyhjällä perunasäkkikasalla istuvaan lapsukaiseen, jonka mekko oli ommeltu samasta kankaasta kuin säkitkin. Yhtäpäätä heittäytyi poika alas valtaistuimeltaan kaivellakseen ja peuhatakseen vanhempiensa kauppapuutarhan muheassa, mustassa mullassa. Selina DeJong ei ehtinyt uhrata paljonkaan aikaa hellyydenosoituksiin. Työ kiljui aina hänen kintereillään. Edessäsi seisoi siinä pellolla sinihameinen, kuihtunut ja multainen nainen. Hänen silmiensä välissä väikkyi piiskana lakkaamatta läjähtelevän kiireen varjo. Hänen runsas, tumma tukkansa oli väännetty tukevaan solmuun, josta yhtä mittaa valahti esille pehmeitä suortuvia, mitkä nainen hätäisellä pään keikauksella ja hihan sipaisulla yritti työntää pois kasvoiltaan. Hänen kätensä olivat tavallisesti niin paksut ja multaiset hänen tehdessään työtä, etteivät ne kelvanneet hiusten hoitoon. Lapsi, jota hän katseli, oli noin parin vuoden vanha, likainen, ahavoitunut ja täpötäynnä noita pahkuroita, puremia, naarmuja ja mustelmia, jotka työn kammitsoiman maalaisemännän lapsille kuuluvat. Ja kuitenkin tällä hetkellä, kun nainen katseli lastaan siellä Illinoisin preeriain lämpimän, kostean kevään sydämessä taikka maalaistalon kukkuraisessa keittiössä, väreili heidän välillään ja heidän ympärillään outo hohde, joka valutti heihin ja heidän ympäristöönsä salaperäistä, säteilevää kauneutta.

»Kuinka suuri on äidin kulta?» Selina kysäisi tällaisena hetkenä koneellisesti. »Kuinka suuri on poju?»

Silloin veti poika tavallisesti silmänräpäykseksi paksut sormensa pehmeästä, mustasta liejusta, hymyili kiltisti, vaikkakin hieman ikävystyneesti, ja ojensi kätensä levälleen. Äitikin levitti sylinsä laajaksi, laajaksi, ja sitten he lauloivat yhdessä pojan suu kaarevana, punertavana ruusunteränä ja äidin hellyydestä ja naurusta väristen: »No-o-o-in suuri!» Heidän äänensä kohosivat helähtäen venytetyssä kaksoisääntiössä ja laskeutuivat äkkiä toisessa sanassa. Tällainen oli heidän leikkinsä. Lapsi tottui niin tähän kysymykseen, että jos Selina joskus hajamielisesti katsahti häneen työstään, niin poika ryhtyi suorittamaan osaansa odottamatta kysymystä ja laulamaan »No-o-o-oin suurtaan» yksiäänisesti kuin kiltisti läksyään lukien. Ja sitten hän heitti päänsä kenoon ja nauroi voitonriemuisesti suu korallikaivona, jolloin Selina juosta kipaisi hänen luokseen, työnsi hehkuvat kasvonsa lapsen lämpimän kosteaan, multaiseen kaulaan ja oli syövinhän hänet. »Noin suuri!»

Mutta eihän hän tietenkään ollut noin suuri. Itse asiassa hän ei koskaan kasvanutkaan niin suureksi kuin äidin rakkauden ja mielikuvituksen levitetyt käsivarret osoittivat. Olisihan toki luullut, että Selina olisi ollut tyytyväinen silloin kuin poika oli noussut siksi Dirk DeJongiksi, jonka nimi sojotti kohopainona paksujen, kellertävien liinapaperien etusivulla, jotka upeina ja raskaina ja kankeina edustivat kalliin amerikkalaisen teollisuushaaran loistotuotteita; jonka vaatteet olivat Peter Peelin, tunnetun englantilaisen räätälin tekemät; jonka roadster-auto oli varustettu ranskalaisella korilla; jonka viinikellariin kätkeytyi uheaa, italialaista vermuuttia ja espanjalaista sherryä; jolla oli japanilainen palvelija, ja jonka elämä lyhyesti sanoen kelpasi onnen suosiman Yhdysvaltojen kansalaisen esikuvaksi. Mutta Selina ei ollut tyytyväinen. Hän ei ollut ainoastaan tyytymätön; hän suorastaan suri ja tunsi syvästi syyllisyytensä, ikään kuin hän, Selina DeJong, vihanneskauppias, olisi ensiksi autettuaan Dirkin menestyksen huipulle sitten itse joutunut hänen menestyksensä uhriksi.

Selina DeJong oli ollessaan vielä Selina Peake asunut Chicagossa isänsä luona. He olivat asuneet monessa muussakin kaupungissa, kuten Denverissä melskeisellä kahdeksankymmenluvulla, New Yorkissa Selinan ollessa kaksitoistavuotias ja lyhyen aikaa Milwaukeessakin. Olipa heidän elämässään lyhyt sanfransiscolainenkin kausi, joka aina väikkyi hieman epämääräisenä Selinan mielessä ja joka päättyi niin äkkinäiseen lähtöön, että Selinakin aivan ällistyi, Selina, joka oli tottunut kyselemättä alistumaan kaikenlaisiin nopeisiin tuloihin ja päistikkaisiin lähtöihin. »Liikeasioita», virkkoi hänen isänsä tavallisesti. »Peli on käynnissä.» Selina sai vasta isänsä kuolinpäivänä tietää, kuinka kirjaimellisesti tuo »peli» sana sopi hänen liikeyrityksiinsä. Simeon Peake, joka matkusteli ympäri maata pikku tyttärensä seurassa, oli ammatiltansa, luonteenlaadultansa ja taipumuksiltansa täysi peluri. Onnen hymyillessä he elivät kuninkaallisesti, asuivat parhaimmissa hotelleissa, söivät omituisia, muhkeita ruokalajeja, kävivät teattereissa ja ajoivat vuokra-ajureilla (aina parivaljakoilla, sillä Simeon Peake kulki jalan, ellei hänellä ollut varaa ajaa kahdella hevosella). Onnen ollessa nurja he asuivat täysihoitoloissa, söivät täysihoitolaruokaa ja käyttivät pukuja, jotka olivat ostetut lauhkeiden tuulten puhaltaessa. Tänä aikana Selina nautti kaikenlaisten koulujen, hyvien, huonojen, yksityisten ja yleisten koulujen opetusta hämmästyttävän säännöllisesti, jos ottaa huomioon hänen kiertolaiselämänsä. Usein korkeapoviset rouvat nähdessään tämän tummasilmäisen, vakavan lapsen istuvan yksinään jossakin hotellin hallissa taikka täysihoitolan seurusteluhuoneessa kumartuivat hänen puoleensa huolestuneina kysyen:

»Missä sinun äitisi on, tyttöseni?»

»Hän on kuollut», vastasi Selina kohteliaasti ja varmasti.

»Voi, pikku raukka!» Ja sitten äkkiä lämpimästi. »Etkö sinä haluaisi tulla leikkimään minun tyttöseni kanssa? Hän leikkii niin mielellään pienten tyttöjen kanssa. No?» Kysyvä »no» värähti oikein hellästi.

»Ei kiitoksia. Odotan isääni. Hän pettyisi suuresti, ellei hän löytäisi minua täältä.»

Nämä hyvät rouvat tuhlasivat myötätuntoaan turhaan. Selinan elämä oli oikein hauskaa. Lukuunottamatta kolmea vuotta, joiden muisteleminen oli kuin siirtymistä jääkylmään pimeään huoneeseen lämpimästä, kodikkaasta ympäristöstä, hän vietti vapaata, kiintoisaa, vaihtelevaa elämää. Hän sai määrätä kaiken kuin aikuinen ikään. Hän valitsi pukunsa. Hän komensi isäänsä. Hän ahmi kirjoja, joita hän tapasi täysihoitoloiden seurusteluhuoneissa, hotelleissa taikka sellaisissa yleisissä kirjastoissa, joissa hän ehti käydä. Hän oli joka päivä tuntikaupalla yksinään. Useasti hänen isänsä peljäten hänen kärsivän yksinäisyydestään kantoi hänelle sylillisen kirjoja, ja hän suorastaan hekumoitsi niissä, sukellellen ja uiskennellen niiden joukossa kuin herkkusuu, joka ei kykene päättämään, minkä ruokalajin hän ensiksi valitsisi. Sillä tavalla hän oli viisitoistavuotiaana tutustunut Byronin, Jane Austenin, Dickensin, Charlotte Brontën, ja Felicia Hemansin teoksiin, ettemme puhuisi Mrs. E.D.E.N. Southworthista, Bertha M. Claysta ja tuosta keittiövaltakunnan hyvästä haltijattaresta, »Takkavalkean seuralaisesta», jonka sivuilla tehtaantytöt ja ruhtinaat liittyivät toisiinsa yhtä välttämättömästi kuin sipulit paistiin. Nämä viimeksimainitut kirjailijat johtuivat tietenkin Selinan elämäntavasta, ja niitä lainailivat hänelle kaikki hyväsydämiset emännät, siivoojattaret ja tarjoilijattaret, joita hän tapasi matkallaan Kaliforniasta New Yorkiin.

Nuo kolme synkkää vuotta — yhdeksästä kahteentoista — hän vietti kahden naimattoman tätinsä, neitien Sarah ja Abbie Peaken luona tuossa hämärässä, siistissä Vermont Peake Housessa, mistä hänen isänsä, perheen musta lammas, oli kerran poikana karannut. Vaimonsa kuoltua oli Simeon Peake, tuntien äkkinäisen pistoksen omassatunnossaan ja hetkellisen avuttomuuden mielessään, lähettänyt pikku tyttärensä molempien sisartensa luokse, jotka ottivat hänet vastaan osoittaakseen anteeksiantavaa ja kristillistä mielenlaatuaan. Nämä kaksi naista olivat leikatut uskomattoman tarkasti Uuden Englannin klassillisen ikäneito-kaavan mukaan. Siellä vallitsivat puolikäsineet, tuolien irtopäälliset, raamattu, kylmä vierashuone, juhlallinen kissa, jolla ei ollut poikasia, mainio järjestys, ja pikku-tytöt-eivät-saa-säännöt. He tuoksuivat omenilta — kurttuisilta omenilta, joiden sydän on mädäntynyt. Selina oli kerran löytänyt sellaisen omenan siivoamattoman pulpettinsa nurkasta, haistanut sitä, tarkastanut sen kurttuista, kuivettunutta, vaaleanpunaista kuorta ja rohkeasti puraissut sitä, mutta heti sylkäissyt suustaan palasen hyvin epähienolla tavalla purskuttaen. Sen sisusta oli ollut aivan musta ja mädäntynyt.

Hän oli kaiketi kertonut jotain tämänkaltaista isälleen muutamassa tarkastamattomassa kirjeessä, koska tämä oli tuloaan ilmoittamatta saapunut häntä hakemaan, jolloin Selina oli langennut elämänsä ainoaan hysteeriseen kohtaukseen, joka ei toistunut koskaan myöhemmin.

Ja sitten hän oli kahdennestatoista ikävuodestaan yhdeksänteentoista saakka onnellinen. He olivat saapuneet Chicagoon vuonna 1885, jolloin Selina oli kuudentoista vuoden vanha. Sinne he jäivät. Selina kävi neiti Fisterin Yksityisiä Tyttökoulua. Kun hänen isänsä vei hänet ensi kerran kouluun, herätti hän, Simeon, vienojen tunteiden kuohun fisteriläisessä povessa — hänen äänensä oli niin lempeä, hän oli niin kohtelias, niin murheellisen näköinen, ja hänen hymynsä oli niin viehättävä. Hän selitti ammattinsa pääasiallisesti olevan rahojen sijoittamista, osakkeita ynnä muuta sellaista. Hän oli leski. Neiti Fister myönteli ja huudahteli osaaottavaisesti.

Simeon Peake ei mitenkään muistuttanut nykyaikaista ammattipelaajaa. Ei näkynyt vilahdustakaan leveälierisestä hatusta, suurista viiksistä, välkkyvästä katseesta, ylen kiiltävistä kengistä ja värikkäästä kaulaliinasta. Hän viljeli tosin erikoisen kirkasta timanttineulaa paidanrinnuksessaan, ja hänen hattunsa oli hituisen kallellaan, mutta nämä seikat kuuluivat siihen aikaan miehiseen muotiin ja olivat sangen yleiset. Muuten hän oli lempeä, kiltti ja kenties hieman ujokin mies, joka puhui harvoin ja silloinkin jonkinlaista Uuden Englannin murretta, jonka hän, ollen kotoisin Vermontista, oli kylläkin sangen rehellisesti omaksunut.

Chicago oli kuin luotu häntä varten. Se kuohui ja kukoisti. Jeff Hankinsin samoin kuin Mike McDonaldinkin pelisaleissa, jotka olivat täynnä punaisia plyyssihuonekaluja ja peilejä, ja jotka kummatkin sijaitsivat Clark Streetin varrella, hän oli jokapäiväinen vieras. Hänen pelionnensa vaihteli, mutta jollakin tavalla hän aina kuitenkin huolehti fisteriläisistä koulumaksuista. Hänellä oli ihanteelliset pookkerikasvot — kiltit, liikkumattomat, ilmeettömät. Kun onni potkaisi, söivät he ateriansa Palmer Housessa tilaten päivälliseksi kananpoikaa taikka peltopyytä ja paksua, maukasta keittoa sekä omenahyvettä, joka oli tehnyt hotellin isännän kuuluisaksi. Tarjoilijat häärivät innokkaina Simeon Peaken ympärillä, vaikkakin hän hyvin harvoin heitä puhutteli eikä koskaan luonut heihin katsettakaan. Selina oli onnellinen. Hän et tuntenut muita nuoria kuin ne tytöt, jotka hän tapasi neiti Fisterin koulussa, ja miehiä — lukuunottamatta isäänsä — hän tuskin tunsi senkään vertaa kuin joku nunna. Näidenhän onkin pakko raamattuaan tutkiessaan tutustua sangen tarkasti miehen mielessä myllertäviin oikkuihin ja intohimoihin. Ovathan Salomonin laulut jo sinänsä omiaan avaamaan silmät näkemään sukupuolisia suhteita. Raamattu ei kuitenkaan kuulunut Selinan huiskinhaiskiseen lukemistoon, eikä Gideonitea silloin vielä esiintynyt hotellimaailmassa.

Hänen paras ystävättärensä oli Julie Hempel, August Hempelin, clarkstreetiläisen teurastajan tytär. Nykyään sinä kenties, jos onni on sinua seurannut, omistat joitakin Hempelin osakkeita ja syöt Hempelin silavaa ja Hempelin kinkkua, joka on savustettu pähkinäpuutulella, sillä Chicagossa on vuoden 1890:n lihanpakkausliikkeen ja 1885:n teurastajan välillä vain viiden vuoden pikku taival.

Alinomainen yksinolo kehitti Selinan mielikuvitusta. Hän oli aina »olevinaan» joku muu. Hän oli jonkinlainen hauska ja hyvinpuettu yhdistelmä Dick Swivellerin markiisitarta ja Sarah Creweä. Jo lapsena hän kykeni nauttimaan elämästä kahdessa eri muodossa, jolla lailla tavallisesti vain luovat henget taitavat siitä nauttia. »Nyt teen sitä. Nyt teen tätä», hän virkkoi itsekseen tehdessään jotain. Hän esiintyi samalla kertaa sekä katselijana että näyttelijänä. Ehkäpä se johtui myöskin hänen teatterikäynneistään. Ollessaan siinä iässä, jolloin pikkutytöistä ei tavallisesti puhuta ja jolloin heitä ei ainakaan nähdä, hän istui ylpeänä täysikasvuisten paikalla teatterissa isänsä vieressä tummine, vakavine silmineen ja kiihtyneine kasvoineen, jotka kalpeinakin loistivat intoa. Simeon Peake rakasti niin kuin kaikki muutkin pelurit teatteria, koska hänellä itselläänkin oli tuo näyttelijätaipumus, joka oli hänen ammattinsa tärkein menestymisen ehto.

Näin siis Selina istuessaan puoleksi piiloutuneena permantopaikallaan nojatuolissaan värjötti kiihkosta odottaessaan esiripun nousua Haverlyn laulajien hassunkurisen joukon esiintyessä. Hän samoin kuin Simeonkin itki katsellessaan »Orpolapsia» Kitty Blanchardin ja McKee Rankinin saapuessa Chicagoon Union Square-kiertueineen. Hän näki heidän ihmeellisen uutuutensa, juutalaisen näytelmän, jonka nimi oli Posenin Samuel, ja hän näki Fanny Davenportin Piquessa. Veipä Simeon hänet katsomaan tuota sopimatonta ja ihastuttavaa uutta näytelmämuotoakin, jota nimitettiin »Extravaganzaksi». Hänestä oli Erikoisiin ja paljetteihin puettu muhkea olento, joka astui alas komeita portaita pitkin, kaunein ilmiö, mitä hän koko elämässään oli nähnyt.

»Siitä juuri minä pidänkin näytelmissä ja kirjoissa, että niissä saattaa tapahtua mitä hyvänsä. Aivan mitä hyvänsä! Et vain voi tietää, mitä», Selina virkkoi muutamana tällaisena iltana.

»Aivan samoin kuin elämässäkin», Simeon Peake vakuutti hänelle. »Sinä et voi aavistaakaan, mitä kaikkea sinulle saattaa tapahtua, jos vain kiltisti odotat ja otat, vastaan kaiken, mitä tulee.»

Oli merkillistä, ettei Simeon Peake sanonut tätä totuutta sokeasti, vaan aivan tahallisesti ja aiheellisesti. Hän oli omalla tavallaan aikaansa nähden hyvin uudenaikainen isä. »Haluan, että sinä näkisit kaiken», hän sanoi tyttärelleen. »Haluan, että sinä käsittäisit elämän, koko jutun, olevan vain silkkaa seikkailua, hauskaa näytelmäkappaletta. Sinun on vain opittava näyttelemään mukana ja sitäpaitsi yhtäaikaa olemaan yleisönä.»

»Minkä jutun?»

»Koko elämän. Joka seikan. Kuta enemmän ihmisiä sinä näet ja kuta enemmän hommaat ja kuta enemmän sinulle tapahtuu, sitä rikkaampi sinä olet — vaikka kaikki tapahtumat eivät olisikaan miellyttäviä. Se on elämisiä. Muista vain, sattukoonpa sitten pahaa tai hyvää, siitä vähät, se on vain» — hän käytti huomaamattaan pelikieltä — »vain _va banque_, tyttöseni.»

Mutta Selina ymmärsi kuitenkin hänen tarkoituksensa. »Tarkoitatko sinä, että mikä hyvänsä on parempaa kuin Sarah tädin ja Abbie tädin elämä?»

»Niin — juuri niin. Maailmassa on vain kahdenlaisia oikeita ihmisiä. Toiset heistä ovat vehnää ja toiset smaragdeja.»

»Fanny Davenport kuuluu smaragdeihin», sanoi Selina nopeasti hämmästyen itsekin sanojaan.

»Aivan oikein.»

»Ja — Julie Hempelin isä — hänhän on vehnää.»

»Tuhat tulimmaista, Selie!» huudahti Simeon Peake. »Sinäpä olet terävä penikka!»

Luettuaan teoksen »Ylpeys ja ennakkoluulo» Selina päätti ruveta aikansa Jane Austeniksi. Hän muuttui hyvin salamyhkäiseksi ja menetti kansalaistensa suosion Fisterin koulussa viittaillessaan hämärästi »työhönsä», hymyillessään inhottavasti itsekseen ja heilutellessaan jalkaansa haaveisiinsa vaipuneena, haaveisiin, joita tavallinen, yksinkertainen mieli ei kyennyt käsittämään. Hänen ystävättärensä, Julie Hempel, raivostui tietenkin tästä kaikesta ja julisti Selinalle, että hänen oli valittava, tahtoiko hän paljastaa salaisuutensa vai poistua hänen hempeliläissydämestään. Selina vannotti häntä säilyttämään salaisuuden.

»No, sitten voin minä kertoa sinulle sen. Minä aion ruveta kirjailijaksi.» Julie oli ilmeisesti pettynyt, vaikkakin sanoi »Selina!» muka hyvinkin ihmeissään, mutta sitten hän jatkoi: »En vain käsitä, miksi sinä olet ollut niin salamyhkäinen.»

»Etkö sinä todellakaan ymmärrä, Julie. Kirjailijainhan pitää tutkia elämää, ja jos ihmiset tietävät, että heitä tarkastellaan, eivät he käyttäydy luonnollisesti. Sinähän esimerkiksi eräänä päivänä kerroit minulle tuosta nuoresta miehestä, joka isäsi kaupassa katseli sinua ja sanoi —»

»Selina Peake, jos sinä uskallat käyttää sitä kirjassasi, niin en minä ikinä enää puhu sinulle — — —»

»No, ehkäpä en sitten käytäkään sitä. Mutta ymmärräthän nyt, mitä minä tarkoitin.»

Julie Hempel ja Selina Peake, kaksi neiti Fisterin koulun kypsää hedelmää, olivat tällä hetkellä yhdeksäntoista vuoden vanhoja. Selina oli viettänyt tämän syyskuisen aamupäivän Julien seurassa, ja pantuaan hatun päähänsä lähteäkseen, painoi hän kädet korvilleen, ettei kuulisi Julien houkuttelevaa illalliskutsua. Rouva Tebbittin täysihoitoon tavanmukainen maanantaiateria (Peaken perheen tähti oli sillä hetkellä matalalla) ei riittänyt selittämään Selinan kieltoa. Selina päästelikin pieniä himokkaita huudahduksia Julien esittäessä laji lajilta hempeliläistä illallisohjelmaa.

»Meillä on preeriakananpoikia — kolme kananpoikaa — jotka eräs länsipuolella asuva farmari toi isälle. Äiti tarjoaa ne hyytelössä. Sitten on muhennettuja sipuleita ja paistettuja tomaatteja sekä jälkiruoaksi omenakakkua.»

Selina läpsäytti korkealla törröttävän hattunsa kuminauhan niskassa sijaitsevan hiussykerönsä alle. Hän päästi viimeisen surkean uikutuksen. »Maanantai-iltaisin tarjotaan rouva Tebbittin luona kylmää lammaskaalia. Tänään on juuri maanantai.»

»Miksi sinä et sitten jää, tyhmyri?»

»Isä tulee kotiin kello kuusi, ja hän olisi pahoillaan, ellen minä olisi saapuvilla.»

Pullea, vaalea, kiltti Julie luopui lempeistä houkutteluistansa ja pani kovan kovaa vastaan voittaakseen Selinan tahdon.

»Hän lähtee pois luotasi heti illallisen jälkeen, ja sitten olet sinä yksinäsi ainakin kahteentoista saakka.»

»Se ei minun ymmärtääkseni kuulu tähän», virkkoi Selina jäykästi.

Julien teräskovuus, joka ei ollut parasta lajia, suli heti ja valui puroina pois. »Ei se kuulukaan, Selina kulta. Ajattelin vain, että sinä tämän ainoan kerran voisit hyljätä hänet.»

»Ellen minä ole kotona, on hän pahoillaan. Ja tuo hirveä rouva Tebbitt pyörittelee silmiään. Isä vihaa koko paikkaa.»

»Miksi te sitten asutte siellä? Minä en ole koskaan ymmärtänyt sitä. Te olette asuneet siellä jo neljä kuukautta, ja minusta se on hirveä talo ja likainen talo, ja portaissa on vahakangasta.»

»Isän liikeyrityksiä on sattumoisin vainonnut huono onni.»

Selinan puku todisti samaa. Se oli tosin muodikas ja sovitettu ja pöyhitelty ja rimsutettu, ja hänen korkea, kapealierinen hattunsa sulka-, kukka- ja nauhakoristeineen oli kotoisin New Yorkista, mutta kummatkin oli ostettu viime keväänä, ja nyt oli jo syyskuu.

He olivat päivän kuluessa silmäilleet Godeyn muotilehden tämän kuun numeroa. Sen kuvien ja Selinan ylläkuvatun puvun välinen erotus oli yhtä suuri kuin tebbittiläisaterian ja Julien hahmotteleman illallisen välinen. Tuntien joutuneensa alakynteen Julie suuteli Selinaa hyvästiksi.

Selina käveli Hempelin talosta tätä lähellä, North Dearborn Avenuen varrella sijaitsevaan Tebbittin täysihoitolaan. Päästyään toiseen kerrokseen omaan huoneeseensa hän riisui hattunsa ja huusi isäänsä, joka ei vielä ollut tullut kotiin. Hän oli tyytyväinen, sillä hän oli peljännyt myöhästyvänsä. Hän katseli nyt hattuaan arvostelevasti päätti purkaa pois haalistuneet kevätruusut, repikin pari kolme lankaa, mutta huomasi silloin, että kangas oli vieläkin haalistuneempaa kuin ruusut, ja että paljaalla pinnalla näkyi tumma kohta niin kuin seinässä, josta on poistettu siinä kauan riippunut taulu. Niinpä hän hakikin neulan ja rupesi harsimaan tuota kiusallista ruusua takaisin entiselle paikalleen.

Hän istui tuolin käsinojalla lähellä ikkunaa pistellen nopeasti ja pehmeästi neulallaan, kunnes hän äkkiä höristi korviaan. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut tuollaista hidasta ja pahaenteistä ääntä — ääntä, joka syntyy raskasta taakkaa kantavien miesten askelista. He kantoivat suunnattoman varovasti taakkaansa, joka ei kuitenkaan enää voinut loukkaantua. Selina ei ollut milloinkaan ennen kuullut sitä, mutta hän tunsi sen heti omituisen, vuosisataisen ahdistuksen avulla, jota nimitetään naisen vaistoksi. Lops-lops-lops ylös kapeita portaita ja pitkin käytävää häntä kohden. Hän nousi neula kädessään. Hattu putosi lattialle, hänen silmänsä suurenivat, jäykistyivät, ja hänen huulensa avautuivat. Hän oli pelkkänä korvana, ja hän tiesi sen jo.

Hän tiesi sen jo, ennen kuin hän kuuli karkean miehenäänen sanovan: »Nostakaa vähän korkeammalle tässä käänteessä. Varovasti — va-arovasti!» — ja ennen kuin rouva Tebbittin kimakka huudahdus tunki hänen korviinsa: »Te ette saa viedä sitä huoneeseen noin! Teidän ei olisi pitänyt tuoda sitä tänne tuolla tavalla!»

Selinan henki pääsi taas kulkemaan, ja hän läähätti. Hän oli työntänyt oven seljälleen ja hän näki pitkän, liikkumattoman kantamuksen, joka osaksi oli kasvojen päälle huolimattomasti heitetyn päällystakin peitossa. Tylppäkärkisten kenkien verhoamat jalat vaappuivat yhtämittaa. Selina huomasi, että kengät olivat hyvästi kiillotetut, ja hän muisti, kuinka huolellisesti hänen isänsä aina hoiti jalkineitaan.

Simeon Peake oli ammuttu kuoliaaksi Jeff Hankinsin pelisalissa kello viisi iltapäivällä. Ivallinen kohtalo oli satuttanut häneen luodin, joka ei ollut ensinkään häneen tarkoitettu, ja jonka onneton suunta riippui vain naisellisesta epätarkkuudesta. Sen ampui muuan noista suurdramaattisista naisista, jotka tarttuen piiskaan taikka revolveriin, puolustaakseen ennemmin myöhään kuin ei milloinkaan kunniaansa, vilkastuttivat Chicagon ikävää 80-lukua puuhillaan, ja se oli tähdätty erääseen tunnettuun sanomalehdentoimittajaan, jota tavallisesti nimitettiin (muissa sanomalehdissä) _bon vivantiksi_. Mainittu nainen aikoi nyt lyijyn avulla todistaa, että hän olikin ollut lähempänä tuon nimityksen loppu- kuin alkupuolta.

Tästä kaiketi johtuikin, että asia painettiin villaisella hyvin tarkasti. Toimittajan oma lehti — joka oli Chicagon huomattavin — mainitsi tuskin ensinkään koko tapausta ja tahallisesti painoi väärin uhrin nimen. Nainen luuli päässeensä päämääräänsä, tähtäsi paremmin toisen luotinsa ja vapautui sen kautta inhimillisen oikeuden tuomiosta.

Simeon Peake jätti tyttärelleen Selinalle perinnöksi kaksi kirkasta, sinivalkoista timanttia — (hän oli kaikkien pelurien tavalla ihastunut sellaisiin) sekä neljäsataayhdeksänkymmentäseitsemän dollaria puhtaana rahana. Kukaan ei käsittänyt, kuinka hänen oli onnistunut säästää tällainen summa. Kirjekuori, jossa rahat olivat, oli ilmeisesti aikaisemmin sisältänyt enemmänkin. Se oli ollut sinetöity ja sittemmin murrettu. Kuoreen oli Simeon Peaken naisellisella, hienolla käsialalla kirjoitettu: »Pikku tyttöselleni Selina Peakelle, jos minulle jotakin tapahtuisi.» Se oli päivätty seitsemän vuotta sitten. Kukaan ei koskaan saanut tietää, kuinka suuri alkuperäinen määrä oli ollut. Jäännöksen olemassaolo todisti jo sinänsä miltei sankarillista itsekuria, sillä Simeon Peaken kaltaisen miehen mielestä raha — kaikenlainen raha, niin suuri kuin pienikin — merkitsi vain virikettä hänen pelihimonsa liekkeihin.

Selinalla ei ollut nyt muuta valitsemisen varaa kuin joko itse ansaita oma elantonsa taikka palata Vermontiin ja muuttua mehuttomaksi ja kuivettuneeksi, mätäsydämiseksi omenaksi, tätiänsä Sarahin ja Abbien kaltaiseksi. Hän ei epäröinyt.

»Mutta mitä työtä?» Julie Hempel kysyi. »Mitä sinä luulet voivasi tehdä?» Naiset — toisin sanoen Selina Peaken kaltaiset olennot — eivät tehneet työtä.

»Minä — minä voin opettaa.»

»Mitä?»

»Sitä, mitä olen oppinut neiti Fisterin koulussa.»

Julien ilme kavalsi hänen punninneen neiti Fisterin ja havainneen hänet köykäiseksi. »Keitä?» jatkoi hän selvittääkseen ilmettään.

»Lapsia. Kaikenlaisten ihmisten lapsia. Taikka oppikouluissa.»

»Sinun pitää ensiksi tehdä jotain muuta — käydä seminaarissa taikka opettaa maalaiskouluissa, ennen kuin pääset oppikouluihin. Opettajattaret ovat tavallisesti hyvin vanhoja — kahdenkymmenenviiden taikka kolmenkymmenen vuoden ikäisiä — taikka vieläkin vanhempia!» virkkoi Julie kykenemättä yhdeksäntoistavuotiaitten tavalla kuvittelemaankaan mitään kolmeakymmentä vanhempaa.

Selina oli ilmeisesti tavattoman masentunut, koska Julie uskalsi esiintyä hyökkääjänä. Selina ei tiennyt, millaista teräksistä lujuutta Julien seurustelu hänen kanssaan jo sinänsä osoitti. Rouva Hempel oli nimenomaan kieltänyt häntä tapaamasta tuon kevytmielisen ammattipeluri vainajan tytärtä ja oli kirjoittanut neiti Fisterillekin kirjeen, missä hän ilmaisi mielipiteensä sellaisesta koulusta, joka ottamalla vastaan kaikenlaisia huonosti valittuja aineksia asetti oppilaansa alttiiksi tartunnalle.

Selina torjui yhä pontevammin Julien hyökkäykset. »Siinä tapauksessa minä menen juuri johonkin maalaiskansakouluun. Minä osaan hyvästi laskentoa, kuten tiedät.» Julie todellakin tiesi sen, koska Selina oli koko kouluajan ratkaissut kaikki hänenkin tehtävänsä. »Maalaiskouluissa ei kai olekaan muuta kuin laskentoa ja kielioppia ja maantietoa.»

»Sinä! Sinäkö rupeaisit kansakoulunopettajaksi!»

Julie tuijotti Selinaan.

Hän näki edessään aivan erehdyttävän suloiset kasvot ja pienen, hienomuotoisen pään. Poskipäät olivat sangen pystyt — tai kenties ne vain näyttivät sellaisilta tummien, pehmeiden silmien kimallellessa niin syvällä kuopissaan. Posket eivät kaartuneetkaan pehmeäksi suippoleuaksi, kuten olisi odottanut, vaan painoivat kasvojen alaosaan harvinaisen voimakkaan leiman. Tuon leuan teräskovat, hienot ja selvät piirteet osoittivat hänen kuuluvan esitaistelija-naisten joukkoon. Julie, joka ei ollut tottunut luokittelemaan ihmisiä, ei ymmärtänyt sen merkitystä. Selinan tukka oli paksu, pitkä ja kaunis, ja se kiertyi sievästi muodin vaalimiin solmuihin, väänteisiin ja käänteisiin. Hänen sieraimien kohdalta hieman puristunut nenänsä oli erikoisen siro, ja hänen nauraessaan muodostui sen kapealle harjalle hienoja, viehättäviä, miltei vallattomia ryppyjä. Häntä pidettiin tavallisesti sangen jokapäiväisenä pikku olentona — eikä hän kuitenkaan ollut ensinkään tavallinen. Hänen silmänsä herättivät joka tapauksessa huomiota ja painuivat muistiin. Ihmiset, joiden kanssa hän keskusteli, jäivät usein katsomaan niihin syvästi, ja Selina joutui hämilleen huomatessaan, etteivät he kuunnelleet hänen puhettaan. Tuo silmien samettinen pehmeys himmensikin kasvojen alaosan lujuutta. Silloinkin kuin kymmenen vuotta oli parhaansa mukaan häntä kuluttanut, ja Julie oli nähnyt, mitenkä hän joustavasti astui ulos vihannesrattailta Prairie Avenuella — tuo päivettynyt, ahavoitunut, työn runtelema nainen, jonka runsas tukka oli kiedottu kireäksi, pitkän, harmaan neulan tukemaksi solmuksi, jonka leveä pumpulihame oli täynnä vaununpyörien pirskottamia tahroja, jonka kapeissa jaloissa oli miehen vanhat saappaat ja päässä hassunkurinen, vanha miehen hattu, jonka käsivarsilla törrötti maissintähkiä, porkkanoita, retiisejä ja punajuurikimppuja, nainen, jonka hampaat olivat huonot ja rinnat litteät, ja jonka laajassa hameessa pullotti suuri tasku — silloinkin Julie oli katsahtaessaan häneen tuntenut hänen silmänsä. Ja hän oli silkkisine hameineen ja komeine silkkipuseroineen ja sulkahattuneen syöksynyt tuon vaimon luokse huutaen: »Oi, Selina! Kultaseni! Kultaseni!» — nyyhkien kauhusta ja säälistä — »Kultaseni!» Ja sitten hän oli sulkenut Selinan porkkanoineen, punajuurineen, maisseineen ja retiiseineen syliinsä, niin että kaikki vihannekset olivat singonneet heidän ympärilleen Julie Hempel Arnoldin suuren, Prairie Avenuen varrella sijaitsevan kivitalon eteen. Mutta silloinpa juuri Selina taputtikin lohduttaen Julien silkkistä olkapäätä toistaen toistamistaan: »No, no! Kaikkihan on hyvin, Julie. Kaikkihan on hyvin. Älä itke. Miksi sinä itket? No, no... älähän nyt... Kaikkihan on hyvin.»