II.

Selina oli onnellinen saadessaan paikan High Prairien hollantilaisessa koulussa kymmenen mailin päässä Chicagosta. Kolmekymmentä dollaria kuukaudessa! Hän oli asuva Klaas Poolin, erään vihannesviljelijän luona. Tämän kaiken oli August Hempel aikaansaanut; taikka oikeastaan Julie, joka oli isäänsä hätyyttänyt. August Hempel, Clark Streetin entinen teurastaja, joka nykyään oli neljänkymmenenviiden vuoden vanha, tunsi joka-ainoan farmarin ja karjanviljelijän monien monituisten mailien laajuudelta sekä sitäpaitsi vielä satoja muitakin siellä täällä Cook Countyssä ja Illinoisin valtiossa asuvia.

Hän saattoi varsin helposti hankkia Selina Peakelle paikan. High Prairien kansakoulussa oli tähän saakka aina ollut miesopettaja, mutta täksi vuodeksi valittu opettaja oli edullisemman paikan tarjoutuessa peruuttanut hakemuksensa ennen lukukauden alkua. Tämä tapahtui syyskuussa, ja High Prairien koulu ei alkanut toimintaansa ennenkuin marraskuun alussa, koska tässä kauppafarmien maassa jokainen kuusi vuotta täyttänyt tyttö ja poika raatoi pelloilla koko alkusyksyn.

Selina arveli, että hän oltuaan kaksi vuotta maalla voisi jo toivoa kaupunkipaikkaakin, ja August Hempel luuli voivansa järjestää senkin asian tarvittaessa. Selinan mielestä tuo viisas, punoittava lihakauppias oli kerrassaan merkillinen mies. Ja merkillinen hän olikin.

Neljänkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä hän omin neuvoin perusti kuuluisan Hempel Packing Companyn. Viisikymmenvuotiaana hän vallitsi koko alaa, ja Hempelin haaraliikkeitä oli Kansas Cityssä, Omahassa ja Denverissä. Kuusikymmenvuotiaana näkyi Hempelin nimi maalattuna pakkaushuoneiden, tehtaiden ja säilykevajojen seinillä kaikkialla Honolulusta Portlandiin saakka. Siinä saattoi lukea m.m. seuraavaa:

»Älä puhu silavasta: Puhu Hempelistä.»

Hempelin tuotteet sisälsivät uskomattoman monta lajia, sianlihasta ananasiin ja ihrasta viinirypälemehuun saakka. Hempel ei surrut oikeusjuttuja enempää kuin sinä suret sallitun vauhtinopeuden ylittämisestä johtuvaa haastetta poliisikamariin. Hänen luonnettaan valaisee toiselta puolelta myöskin se seikka, että farmarit, jotka olivat tunteneet nelikymmenvuotiaan lihakauppiaan, nimittivät vielä tätä kuusikymmenvuotiasta miljonääriäkin Augiksi. Kuusikymmentäviisi vuotta vanhana hän ryhtyi opettelemaan golfia ja voitti vävypoikansa Michael Arnoldin tässä pelissä. Hän oli tuollainen mahtava, vanha merirosvo, joka purjehti Amerikan 90-luvun vaarallisilla kaupallisilla merillä, ennen kuin komiteat, tutkijalautakunnat ja tunkeileva senaatti ryhtyivät pesemään liikemaailman mustaa rosvolippua valkoiseksi.

Selina valmistui tehtäväänsä ikäänsä ja kokemattomuuteensa nähden odottamattoman käytännöllisesti. Hän myi toisen sinivalkoisista timanteistaan ja säilytti toisen. Hän sijoitti perimänsä neljäsataayhdeksänkymmentäseitsemän dollaria koskemattomina pankkiin. Hän osti paksut, käytännölliset kengät, kaksi pukua: ruskean, jonka hän itse ompeli ja varusti valkoisella kauluksella ja valkoisilla hihansuilla (hihansuut aikoi hän peittää mustilla irtohihoilla työskennellessään), sekä viininpunaisen, kasmirkankaisen juhlapuvun, jonka houkutusta hän ei voinut vastustaa, vaikka hän pitikin sitä mielettömänä.

Hän koetti innokkaasti edeltäkäsin tutkia tätä seutua, jota aikaisemmin nimitettiin Uudeksi Hollanniksi. Kaikki sen asukkaat olivat kauppapuutarhureita ja yhtä hollantilaisia kuin Alankomaat, joista he taikka heidän isänsä olivat saapuneet. Hän kuuli puhuttavan puukengistä, joita käytettiin kesteillä preeriapelloilla, punanaamaisesta, ahertavasta Cornelius van der Biltistä, joka eli rauhallista elämäänsä tietämättä mitään ylhäisestä kaimastaan New Yorkissa, tanakoista, hitaista, ahkerista farmareista, jotka asuivat matalissa, moni-ikkunaisissa, heidän pohjois-hollantilaisten muistojensa mallin mukaan rakennetuissa taloissaan. Monet heistä olivat kotoisin Schoorlin kaupungista taikka sen ympäristöstä ja toiset Amsterdamin ulkopuolella leviäviltä tasangoilta. Selina muisteli Washington Irvingin herttaista tarinaa ja kuvitteli, että High Prairie oli hänen Sleepy Hollowinsa kaltainen, omituinen siirtokunta. Karannut, opettaja oli tietenkin ollut toinen Ichabod Crane ja farmari, jonka luona hänen piti asua, jonkinlainen nykyaikainen Mynheer van Tassel piippuineen, kotkotuksineen ja kaikkineen. Hän ja Julie lukivat uudelleen tuon kertomuksen muutamana iltapäivänä, kun Julien oli onnistunut irtaantua äitinsä valvonnasta. Loppujen lopuksi Selina kuvitellessaan muhkeita, kultaisia maissipeltoja, mureita rinkilöitä, herkullisia villisorsia, savustettuja paistiviipaleita, pumpkinpiirakoita, maalaistansseja ja omenaposkisia maalaistyttöjä suorastaan sääli Julie parkaa, jonka piti jäädä Chicagon ikävään arkipäiväisyyteen.

Lokakuun viimeisellä viikolla tapaamme hänet matkalla High Prairiehen istumassa Klaas Poolin vieressä parihevosten vetämissä vankkureissa, joilla Pool kuljetti puutarhatuotteitaan Chicagon torille. Selina istui korkealla istuimella hänen rinnallaan kuin vallaton pikku peukaloinen syvämietteisen holsteinilaisen rinnalla. Ja niin he keikkuivat eteenpäin loppumatonta Halstedin tietä pitkin myöhäisen lokakuunillan hämärtyessä. Chicagoa ympäröivä tasanko ei ollut silloin vielä muuttunut Pennellin piirustusten kaltaiseksi, kuonaröykkiöistä, savupiipuista ja sulatusuuneista luoduksi hirvittäväksi ja puhuvaksi kuvaelmaksi. Silloin se vielä leveni loppumattomiin laskevan syksyisen auringon viimeisissä säteissä, joiden eteen järven sumu rupesi kiipeilemään himmentäen ne kuin harson alla kimmeltävän kullan. Peninkulmittain kuulsivat kaalipellot kirpeän viheriöinä multaa vasten. Peninkulmittain punoittivat toiset taas kuin luumunvärinen, hehkuva viini mustine suonineen. Näiden keskellä hohtivat maissikeot kuin päivänsä teistä sidotut lyhteet, ja taivaanrannan metsätilkkujen tammet ja vaahterat heloittivat viimeisissä pronssi- ja purppuraväreissään. Selina näki kaiken tämän kauneudenjanoisilla silmillään, ja hän puristi ristiin mustiin pumpulikäsineisiin verhotut kätensä.

»Oi, herra Pool!» hän huudahteli. »Herra Pool! Kuinka kaunista täällä onkaan!»

Klaas Pool ohjaili hevospariaan lokaisella Halstedin tiellä ja katseli suoraan eteensä johonkin toisen hevosen korvien välissä sijaitsevaan kohtaan. Hänen aivonsa eivät olleet tottuneet toimimaan nopeasti, eikä hänen ruumiinsa koneisto myöskään ollut tottunut nopeasti vastaamaan aivojen käskyihin. Hänen silmänsä kiilsivät posliininsinisinä hänen punaisten, pyöreiden, jäykän, kultaisen parransängen peittämien kasvojensa keskeltä. Hänen pyöreä pallopäänsä sijaitsi niin tukevasti hänen leveiden hartiainsa välissä, että katsoja kauhistuneena odotti naksahdusta, kun hän rupesi sitä hitaasti kääntämään. Hän kiersi päätään Selinaa kohden, mutta kiinnitti katseensa yhä edelleenkin hevosen korvien välissä olevaan kohtaan. Ilmeisesti liikkuivat pää ja silmät aivan eri voimien vaikutuksesta. Kun kasvot olivat kääntyneet miltei suoraan Selinaan päin, rupesi hän vähitellen hitaasti siirtämään silmiäänkin, kunnes ne osuivat Selinan hienoihin kasvoihin, jotka säteilivät ihastusta näkemänsä johdosta. Tämä oli kiihtynyt tuntiessaan astuvansa aivan uuteen seikkailuun, samoin kuin hän oli ollut kiihtynyt odotellessaan väliverhon kiusallisen hidasta nousua katsellessaan jotain näytelmää isänsä kanssa. Hän oli purevan lokakuun kylmyyden takia verhoutunut lämpimästi huiviin ja puuhkaan, ja paksu huopa peitti hänen polvensa ja vartalonsa. Hänen puhtaan, hienon ihonsa kermankalpeus oli vaihtunut uudeksi punerrukseksi, ja hänen silmänsä olivat suuret, tummat ja kirkkaat. Näiden säteilevien, suloisten tytönkasvojen rinnalla näyttivät Klaas Poolin raskaat piirteet aivan eri savesta muovailluilta. Hänen haaleansiniset silmänsä eivät käsittäneet mitään.

»Kaunista?» hän toisti ällistyneenä. »Mikä on kaunista?» Selinan hennot käsivarret pujahtivat esille vaatemytystä ja levittäytyivät kauaksi, ikään kuin yrittäen syleillä tuota maisemaa, johon laskeva aurinko valutti tälle järviseudulle ominaista ruusun- ja kullan- ja sumunkimalteista hohdettaan.

»Kaikki! Nuo — nuo kaalit.»

Klaas Poolin tuijottavaan katseeseen syttyi hitaan hitaasti huvitettu kimallus. Tuo kimallus levisi miltei huomaamattomasti hänen leveille sieraimilleen, avasi hänen paksut huulensa, täräytti hänen mahtavia olkapäitään ja kutitti hänen pyöreää mahaansa, kunnes koko Klaas Pool silmistä vyötäisiin saakka vapisi ja hytkyi hitaasta, juhlallisesta ja raskaasta hollantilaisesta naurusta.

»Ovatko kaalit kauniita?» hänen pyöreät koiransilmänsä tuijottivat tyttöön huvitettuina. »Ovatko kaalit kauniita?» Hänen äänetön naurunsa kohosi yhä, kunnes se puhkesi kuuluville kurkunkorahduksina. Ilmeisesti ei Klaas Poolin nauru kerran heränneenä hevillä enää lauhtunutkaan. »Kaalit — —», hänen henkensä salpautui, mutta puuskahti taas uuteen hohotukseen. Sitten hän rupesi jälleen kääntymään hevostensa ja tien puoleen, samalla tavalla kuin hän aikoinaan oli siirtänyt huomionsa pois niistä, nimittäin kiertämällä ensiksi päänsä ja sitten vasta silmänsä, niin että Selinan mielestä hänen oikea naurava silmäkulmansa ja hänen punainen poskensa parransänkineen näyttivät uskomattoman veijarimaisilta.

Selinakin nauroi koettaen kuitenkin inttää häntä vastaan. »Ovathan ne!» hän vakuutti. »Ne ovat kauniita. Aivan kuin jadea ja burgundin viiniä. Tai niin kuin — niitä ne nyt olivatkaan — kuin krysopraasia ja porfyyriä. Kaikki nuo kaali-, maissi- ja punajuuripellot ovat kuin persialaisten mattojen riekaleita.»

Tämä puhe ei suinkaan sopinut uudelle opettajattarelle, joka ajoi hollantilaisen farmarin parivankkureissa lokaista tietä pitkin matkalla High Prairiehen. Mutta muistakaamme, että Selina oli lukenut Byronia seitsentoistavuotiaana.

Klaas Poolilla ei ollut aavistustakaan krysopraasista, porfyyristä eikä Byronista, eikä suoraan sanoen jadesta tai burgundistakaan, mutta sen sijaan hän tunsi kaalit, sekä viheriät että punaiset kaalit. Hän tunsi kaalit siemenistä hapankaaliin saakka ja hän tunsi ja viljeli erilaisia muunnoksia voimakkaasta Litteästä Hollantilaisesta varhaiseen Wakefieldiin saakka. Hänen päähänsä ei koskaan ollut juolahtanutkaan, että ne olisivat olleet kauniita, että ne muistuttaisivat persialaisia mattoja taikka jaloja kivilajeja. Sehän olikin aivan luonnollista. Kuinka saattaisikaan kaalinpää taikka edes multainen, raatava hollantilainen farmari olla missään suhteessa krysopraasin, jaden, burgundin taikka persialaisten mattojen kaltaiseen hölynpölyyn!

Hevoset hölkyttivät eteenpäin raskaalla maantiellä. Silloin tällöin hytkäytti Selinan vieressä sojottavaa olentoa vieläkin jokin ajatus. Ja Selina saattoi kuulla kellertävän sängen keskeltä katkonaisia äännähdyksiä. »Kaalit! Ovatko kaalit — —» Mutta hän ei loukkaantunut. Mikään ei voinut häiritä häntä tänään. Sillä huolimatta äskeisestä murhenäytelmästä, yhdeksästätoista vuodestaan, yksinäisyydestään ja pelottavasta tulostaan uuteen kotiinsa vierasten joukkoon hän tunsi jonkinlaista lämmintä jännityksen hurmaa, kiihtymystä — seikkailun odotusta! Sitä juuri. »Koko elämä on vain suurta seikkailua», oli Simeon Peake sanonut. Selina värisi uteliaisuudesta. Hän teki parhaillaan jotain mullistavaa ja rohkeata, jotain, jota koko Vermont ja sen (onneksi) etäiset Peaket olisivat syvästi kauhistuneet. Hän oli hyvästi varustautunut. Hänellä oli nuoruutta, uteliaisuutta, teräksenvahva ruumis, ruskea työpuku ja viininpunainen juhlapuku, neljäsataayhdeksänkymmentäseitsemän dollaria sekä iloinen, seikkailunjanoinen henki, joka ei koskaan suvainnut laueta, vaikkakin se joskus johti hänet erämaihin, joista hänen oli palattava tuskitellen entisiä jälkiään myöten takaisin. Hänen silmissään olivat punaiset ja viheriät kaalinpäät ikuisesti vain jadea ja burgundia, krysopraasia ja porfyyriä. Elämän aseet eivät pystyneet tällaiseen naiseen.

Niin Selina nytkin täristessään ja keikahdellessaan eteenpäin epätasaisella tiellä luuli olevansa onnellinen, vaikkakin häntä hieman pelotti. Hän käänsi katseensa tasaiselta preerialta vieressään istuvaan hiljaiseen olentoon. Selina oli vilkas ja häilähtelevän iloinen, ja miehen luoksepääsemättömyys häiritsi häntä epämääräisesti. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan olleet vähääkään tylyt, väikkyipä hänen silmäkulmissaan ja hänen suunsa tienoilla usein pieniä hymyn häilähdyksiäkin.

Klaas Pool oli koulun johtokunnan puheenjohtaja ja Selinan piti asua hänen luonaan. Olikohan hän ollut tyhmä puhuessaan tuolla tavalla kaaleista? Selina suoristihen siististi ja yritti näyttää täsmälliseltä opettajattarelta, mutta muistutti pikemminkin valkoista orvokkia.

»Hm», hän rykäisi. »Teillähän on kolme lasta, herra Pool? Ovatko he kaikki minun oppilaitani?»

Klaas Pool pohti kauan tätä kysymystä, niin hartaasti, että pieni ryppy piirtyi hänen sileälle otsalleen. Esittämällä tällaisen kysymyksen kääntääkseen keskustelun arvokkaammalle ladulle oli Selina ilmeisesti luonut jonkun vaikean pulman isäntänsä ratkaistavaksi. Hän yritti liikuttaa päätään kahteen suuntaan yhtä aikaa ja aikaansai sen kautta jonkinlaisen pyörivän liikkeen. Selina näki ihmeekseen hänen yrittävän ilmaista kieltävää ja myöntävää vastausta samalla liikkeellä.

»Tarkoitatteko te, ettei teillä ole — tai etteivät he ole — tai — —?»

»Minulla on kolme lasta. Kaikki eivät ole teidän oppilaitanne.» Hänen vastauksensa paino oli ikään kuin lopullinen ja järkkymätön.

»Hyvänen aika! Miksi? Ketkä heistä eivät ole?»

Tämä hyökkäys oli kohtalokas, ja se tukahdutti lopullisesti keskustelun idun, joka oli ollut pujahtamaisillaan miehen huulilta. He hölkkyivät eteenpäin ainakin kolme mailia virkkamatta sanaakaan. Selina päätti mielessään, ettei hän missään nimessä vain saisi nauraa, ja sitten hän tietysti heti rupesi nauramaan voimatta hillitä iloista pikku tirskahdusta, joka lennähti kuin linnunsiipien suhina raikkaaseen, syksyiseen auringonlaskuun. Ja äkkiä liittyi tähän ääneen hidas, vyöryvä sointi, joka pulputti ja kohoili kuin kiehuvan vesikattilan sohina. Näin nauroivat he molemmat yhdessä, tuo arka nuori tyttö, joka yritti olla niin säädyllinen, ja tuo tylsähkö, mielikuvitukseton farmari, jonka huumorintajua hänen vieressään vaununistuimella linnun tapaan kyyköttävä, vilkas, suurisilmäinen, hento olento oli kutittanut.

Selina tunsi äkkiä olevansa iloinen ja onnellinen. Sanokaapa nyt sitten minulle, ketkä heistä tulevat oppilaikseni, ja ketkä eivät.»

»Geertje käy koulua. Jozina käy koulua. Roelf on työssä farmilla.»

»Kuinka vanha Roelf on?» Selina muuttui taas opettajatarmaiseksi.

»Roelf on kaksitoistavuotias.»

»Kaksitoista! Eikä enää käy koulua! Miksi hän ei käy?» »Roelf on työssä.»

»Eikö Roelf pidä koulusta?»

»Pitää.»

»Eikö teistäkin hänen olisi käytävä koulua?»

»Varmasti.»

Päästyään alkuun Selina ei enää voinut perääntyä. »Eikö vaimonne anna Roelfin enää käydä koulua?»

»Maartjeko? Varmasti.»

Selina kokosi voimansa ja iski suoraan asiaan: »No, miksi, Herran nimessä, hän sitten ei käy koulua?»

Klaas Poolin haalean siniset silmät olivat kiinnitetyt hevosen korvien välissä olevaan paikkaan. Hänen kasvonsa olivat, vakavat, rauhalliset ja kärsivälliset.

»Roelf on työssä farmilla.»

Selina oli voitettu, hän perääntyi.

Hänen ajatuksensa ahertelivat Roelfissa. Olikohan hän salakähmäinen, kiemurteleva nulikka, tuollainen toinen Smike? Geertje ja Jozina! Geertje on tietenkin Gertrude ja Jozina Josephine. Entä Maartje — hm — luultavasti Martha. Joka tapauksessa tämä oli kiintoisaa. Tämä oli ihmeellistä! Mikä onni, ettei hän ollut mennyt Vermontiin ja muuttunut kuivaneeksi omenaksi!

Hämärä tiheni. Sumu tuli leijaillen järveltä tasangolle ja hulmahti kuin helmihohtoinen huntu hallanpaneman maan ja lehdettömien puiden ylitse. Se vangitsi viimeisen valon taivaalta ja heijasti sen opaalinvärisenä, ihmeellisenä hohteena peltoihin, puihin, multaan, tytön vieressä nuokkuvaan mieheen ja tytön omiin kasvoihin. Selina avasi nähdessään kauniin näyn taas huulensa, mutta muisti sitten jotain ja sulki ne jälleen. Hän oli oppinut ensimmäisen läksynsä High Prairiessä.