VI.

Tiistait, torstait ja lauantait valittiin opintoilloiksi. Illallinen oli Poolin talossa syöty kello puoli seitsemän, ja Pervus saapui näyttämölle seitsemän jälkeen hyvin puhdas paita yllään, tukka harjattuna kiiltäväksi, juhlallisena, arkana ja kömpelönä pudotellen hattuaan ja töyttäillen tuoleja. Selinan mielessä kamppailivat sääli ja naurunhalu. Jospa tuo mies edes olisi suvainnut hölistä ja pöyhkeillä! Pöyhkeilevä mies herättää vastustushalua, mutta lempeä jättiläinen riisuu maailman aseista.

Selina etsi esille McBriden kieliopin ja Duffyn laskuopin ja sitten he ryhtyivät yhdessä taivuttelemaan sanoja, arvioimaan seinäpintoja, kaivamaan kaivoja ja laskemaan neliöjuuria. He eivät voineet työskennellä vahakankaisen keittiöpöydän ääressä Poolin väen kiehuessa heidän ympärillään, joten Jakobin oli sytytettävä tuli arkihuoneen takkaan, ja opettaja ja oppilas istuivat sitten siellä nojaten mukavasti jalkojaan uunin kiiltävään nikkeliristikkoon.

Sinä iltana, jolloin heidän piti alottaa, oli Roelf ensiksi murjottanut illallispöydässä ja sen jälkeen kadonnut työvajaan, mistä rupesi kuulumaan vasaran, sahan ja muidenkin työkalujen kolinaa. Hän ja Selina olivat tottuneet olemaan paljon yksissä sekä sisällä että ulkona. He luistelivat van der Sijden lammella kiljuvien saparoniskojen kanssa, ja he laskivat mäkeä Kuyperin metsästä maantielle Roelfin nikkaroimilla kelkoilla. Rumina päivinä he lukivat taikka opiskelivat. He viettivät lukien myöskin monta arkipäivän iltaa. Selina oli päättänyt, että Roelfin piti kohota karkeasta ympäristöstään, että pojan piti saada osansa hänen omista neiti Fisterin yksityiskoulussa saamistaan, hieman hajanaisista tiedoista. Hän, tuo kaksikymmenvuotias nainen, ei koskaan kohdellut yliolkaisesti kaksitoistavuotiasta poikaa, ja poika jumaloi häntä itsetiedottomasti. Hän oli jo kauan aikaa sitten huomannut, että poika käsitti kauneuden merkityksen — sen kauneuden, joka ilmeni viivoissa, muodoissa, väreissä ja ryhmityksessä — harvinaisen elävästi. Kun hän tunsi kädessään silkkinauhan pinnan, näki auringonlaskun oranssi- ja ruusuvärit, viininpunaisen kashmirpuvun laskokset tai kuuli lausutun runosäkeen poljennon, niin hänen kasvoilleen kohosi ilme, joka hämmästytti Selinaa. Selina omisti erään Tennysonin kuluneen runokokoelman. Kun hän ensi kerran luki Roelfille säkeen: »Elaine sä sorja, Elaine, sä soma, Elaine, sä Astolatin loistava lilja — —» poika oli äkkiä äännähtänyt. Kun Selina silloin oli katsahtanut kirjastaan, oli hän nähnyt Roelfin silmien loistavan suurina ja kirkkaina hänen pehmeissä, tummissa kasvoissaan.

»Mitä nyt, Roelf?»

Poika oli punastunut. »En minä sanonut mitään — en kerrassaan mitään. Lukekaa vielä kerran, 'Elaine — — —'»

Selina oli lausunut vielä kerran nuo tuoksuvat säkeet: »Elaine, sä sorja, Elaine, sä soma...»

Oomsin salissa vietetyn juhlan jälkeen poika oli ollut alakuloinen ja synkkä ja hän oli kieltäytynyt vastaamasta Selinalle, kun tämä yritti ruveta puhumaan Roelfin tarjouksesta Selinan koria kaupiteltaessa. Tiukalle pantuna hän sanoi vain: »Pyh, oli niin hauskaa ärsyttää ukko Oomsia.»

Ja nyt Pervus DeJongin ilmestyessä näyttämölle Roelf esitti muuatta äärettömän liikuttavaa ja surkeata osaa, pientä, mustasukkaista poikaa, joka on aivan avuton tuskissaan. Selina oli pyytänyt häntä liittymään oppilaaksi takan ääreen ryhmittyneeseen luokkaan. Maartjekin oli sanonut Pervus DeJongin ensi kertaa käydessä: »Roelf, istu sinäkin tänne ja kuuntele. Sinäkin voisit oppia jotakin opettajattaren kirjoista.» Klaas Pool oli myöskin hyväksynyt tämän suunnitelman, koska se ei maksanut mitään, ja koska se ennen kaikkea ei häirinnyt Roelfin työtä. »Opi sinä vain, poika», hän virkkoi jalomielisesti.

Mutta Roelfpa ei tahtonutkaan. Hän käyttäytyi hyvin rumasti, paiskoili ovia, vihelsi, luisteli keittiön lattialla, hyppeli edestakaisin arkihuoneen lävitse portaille kolisten niitä pitkin ylös ja alas, yllytti Geertjen ja Jozinan kinaan ja kyyneliin, pani mullinmallin koko talon ja kompastui Dunderiin, koiraan, niin että eläin paran säikähtynyt haukunta sekaantui vielä kukkuraksi kaikkeen meteliin.

Selina oli raivoissaan. Oli mahdotonta opettaa mitään tällaisessa hälinässä. »Tällaista ei ole koskaan ennen ollut täällä», hän vakuutti Pervukselle kyyneleet silmissä. »En käsitä, mistä se johtuu. Tämä on kamalaa.»

Pervus oli kohottanut katseensa kivitaulustaan. Hänen silmänsä olivat tyynet, ja hänen huulensa hymyilivät. »Mitä siitä. Meillä on liian hiljaista iltaisin. Ensi kerralla on kai selvempää. Olkaa huoleti.»

Ensi kerralla olikin selvempää. Roelf katosi työpajaansa illallisen jälkeen eikä tullut esille, ennen kuin Pervus DeJong oli lähtenyt.

Tuo suuri olento, joka niin hartaana kumartui kivitaulunsa ylitse kynä kömpelösti puristettuna suureen käteen, värähdytti Selinan mieltä. Sääli iski häneen kyntensä. Jos hän olisi aavistanutkaan, minkä tunteen sukulainen tämä sääli oli, hän olisi temmannut miehen käsistä tuon kivitaulun ja antanut hänelle kirjoitusvihkon, ja hänen elämänsä olisi kääntynyt toiseen suuntaan. »Poika parka», hän ajatteli soimaten itseään sen johdosta, että oli naureskellut DeJongin lapsellista vakavuutta.

Pervus DeJong ei ollut mikään etevä oppilas, vaikkakin hän oli ahkera. Tavallisesti oli uunin yläluukku auki, ja tulen loimo heijasti hänen kasvoilleen ja päähänsä punaista hohdetta. Hän oli hyvin vakava, ja hänen kulmakarvansa olivat huolestuneesti jännitetyt. Selina selitti ja toisteli tehtävät ja lauseet kärsivällisesti uudelleen ja uudelleen. Sitten äkkiä, ikään kuin käden hipaisusta, nuorukaisen kasvoille valahti hymy muuttaen ne. Hänen hampaansa olivat valkoiset ja voimakkaat ja pienet ja näyttivät tavallistakin valkoisemmilta hänen valkoverisen punerruksensa rinnalla. Hän saattoi hymyillä kuin lapsi, ja Selinan olisi pitänyt vaistota vaara tuntiessaan, miten tuo hymy valahti häneen kuin lämmin väristys. Selinakin silloin aina hymyili, ja Pervus oli mielissään, ikään kuin hän olisi tehnyt jonkun ihmeellisen keksinnön.

»Se on niin helppoa», hän virkkoi, »kunhan vain tietää sen.» Hän puhui aivan kuin pikkupoika.

Tavallisesti hän poistui puoli yhdeksän taikka yhdeksän tienoissa. Usein Poolit paneutuivat levolle ennen hänen lähtöään. Hänen mentyään Selinaa ei nukuttanut. Hän lämmitti vettä ja peseytyi, harjasi tukkaansa kiivaasti ja oli niin riemukas ja niin alakuloinen.

Joskus he lankesivat puhumaan. DeJongin vaimo oli kuollut heidän avioliittonsa toisena vuonna lapsen syntyessä. Lapsikin oli kuollut. Tyttö. Aina vainosi häntä kova onni — farmillakin.

»Keväällä on puolet maasta veden alla — juuri minun alueeni tietystikin. Naapuritila, Boutsin talo, on korkea ja viljava. Boutsin ei tarvitse edes syvästi kyntääkään. Hänen maansa kasvaa nopeasti. Keväällä se lämpiää jo varhain, ja sateen jälkeenkin siinä voi työskennellä. Hän höystää sitä millä hyvänsä, ja hänen kasvinsa suorastaan hyppäävät esille. Minun maani ei sovellu kauppapuutarhaksi, se on niin kostea. Se on aina märkä paitsi kesällä, jolloin se palaa kovaksi, ennen kuin ehdin sitä pehmittää. Hylkymaata.»

Selina tuumi hetkisen. Hän oli kuunnellut Klaasin ja Jakobin keskusteluja monena talvi-iltana. »Ettekö te voisi tehdä jotakin — parantaa sitä — niin että vesi valuisi pois? Kohottaa taikka ojittaa taikka muuta sellaista?»

»Jaa-a — ehkäpä. Mahdollisesti. Mutta sellainen maksaa.»

»Mutta kosteus maksaa myöskin, vai kuinka?»

Mies pohti tätä syvästi. »Kai sekin maksaa. Mutta jos jätän maan sikseen, niin en minä tarvitse käteistä rahaa, jos taas ryhdyn kuivattamiseen, tarvitsen sitä?»

Selina pudisti kärsimättömästi päätään. »Tuollainen puhe on hirveän typerää ja lyhytnäköistä.»

Mies näytti niin avuttomalta kuin vain väkevä ja voimakas mies voi näyttää. Selinan sydän suli sääliin. Nuorukainen katsoi alas suuriin, koviin käsiinsä ja sitten taas tyttöön. Pervus DeJongin suurin viehätys piili hänen silmissään, jotka puhuivat sitä, mitä kieli ei ilmaissut. Naiset luulivat aina, että hän aikoi sanoa kaiken sen, mitä hänen kasvoillaan näkyi, mutta hän ei koskaan sanonut sitä. Se antoi hänen oikeastaan varsin ikävälle seuralleen mitä jännittävimmän sisällön.

Pervus DeJong ei ollut suinkaan mikään ruudinkeksijä ja hän kunnioitti Selinaa miltei palvoen, mutta eräässä suhteessa hänellä oli kuitenkin yliote: hän oli ollut naimisissa ja elänyt naisen rinnalla kaksi vuotta. Nainen oli synnyttänyt hänelle lapsenkin. Selina oli sen sijaan kokematon nuori tyttö. Naisena hän pystyi tuntemaan intohimon polttoa, mutta hän ei itse sitä vielä tiennyt. Hän uskoi varmasti, ettei kukaan nainen tuntenut intohimoa — siitä ei edes puhuttukaan. Sitä suorastaan ei ollut olemassakaan muualla kuin miehissä, ja silloinkin se oli jotakin hävettävää, aivan kuin kiivas luonteenlaatu taikka vatsakatarri.

Maaliskuun alussa DeJong oli jo oppinut puhumaan englannin kieltä, tosin hitaasti ja huolellisesti, mutta kuitenkin kieliopillisesti oikein. Hän taisi hallita pienempiä laskutehtäviäkin, ja maaliskuun keskivaiheilla piti heidän tuntiensa loppua. Farmi vaati paljon työtä niin illoin kuin päivinkin. Selina huomasi, ettei hän jaksanut ajatella sitä aikaa, jolloin tunnit olisivat päättyneet, eikä suostunut tuhlaamaan ajatustakaan koko huhtikuulle.

Muutamana iltana helmikuun loppupuolella Selina äkkäsi ponnistelevansa jotakin vastaan. Hän koetti kääntää katseensa pois jostakin. Hän huomasi koettavansa olla katsomatta hänen käsiinsä. Hän halusi aivan mielettömästi koskea niihin. Hän halusi tuntea ne kaulallaan. Hän halusi painaa huulensa hänen käsiinsä — hivellä niiden selkää huulillaan hitaasti, kosteasti, viipyen. Hän säikähti hirveästi. Hän ajatteli itsekseen: »Tulen hulluksi. Kadotan järkeni. Mikä minua vaivaa? Miltähän minä näytänkään tällä hetkellä? Varmastikin minä olen kummallisen näköinen.»

Hän sanoi jotakin houkutellakseen DeJongin katseen puoleensa. Se oli lempeä ja rauhallinen. Tämä kamaluus ei siis heijastunutkaan Selinan kasvoissa. Hän kiinnitti silmänsä lujasti kirjaansa. Puoli yhdeksän hän äkkiä läimäytti kirjan kiinni. »Olen väsynyt. Se johtuu varmaankin keväästä.» Hän hymyili huulet väristen. Nuorukainen nousi seisomaan ja suoristihen ojentaen voimakkaat kätensä korkealle päänsä yläpuolelle. Selina vapisi.

»Vielä kaksi viikkoa», sanoi DeJong, »sitten on viimeinen tuntimme. Enkö minä teidänkin mielestänne ole edistynyt aika hyvästi?»

»Erinomaisesti», Selina vastasi hiljaa. Hän tunsi olevansa kovin väsynyt.

Maaliskuun ensimmäisellä viikolla Pervus DeJong sairastui eikä voinut tulla. Häntä vaivasi reumaattinen särky, joka oli kiusannut hänen isäänsä Johannes DeJongia ennen häntä. Väitettiin sen johtuvan työnteosta kosteilla pelloilla. Se oli maamiehen kirous. Selina saattoi nyt uhrata vapaat iltansa Roelfille, joka säteili ilosta. Sitäpaitsi ehti Selina nyt ommellakin, lukea ja auttaa rouva Poolia talousaskareissa mieltyen niihin sangen suuresti. Hän muutti erään vanhan pukunsa, opiskeli ja kirjoitti kaikki laiminlyödyt kirjeensä (sellaisia ei ollut montakaan), muistipa vermontilaiset, kuivettuneen omenan kaltaiset tätinsäkin. Hän ei enää koskaan kirjoittanut Julie Hempelille. Hän oli kuullut Julien menneen naimisiin erään Arnold nimisen miehen kanssa, joka oli Kansasista kotoisin. Julie itse ei ollut kirjoittanut. Kului maaliskuun ensimmäinen viikko. Pervus ei tullut. Hän ei tullut seuraavana tiistaina eikä torstainakaan. Taisteltuaan ankaran taistelun sielussaan Selina koulun päätyttyä torstaina käveli hänen talonsa ohitse ikään kuin asialla. Hän halveksi itseään, ei voinut sitä estää, ja lohdutti kiusattua mieltään sillä, ettei hän katsahtanutkaan taloon kulkiessaan sen ohitse.

Selina oli pökerryksissään ja peljästynyt. Koko tuon viikon täytti hänen mielensä outo tunne — tai oikeammin tunnejakso. Hän luuli tukehtuvansa, ja heti sen jälkeen hän tunsi olevansa aivan tyhjä — ontto — luuton — veretön. Joskus hän tunsi ruumiillista tuskaa, ja joskus hän luuli hajoavansa. Hän oli levoton ja uneton, ja raivokasta toimintakautta seurasi useasti täysi tylsyys. Se oli vain kevättä, väitti Maartje. Selina pelkäsi sairastuvan. Hän ei ollut koskaan ennen ollut tällainen. Häntä itketti. Lapset koulussa ärsyttivät häntä hirvittävästi.

Lauantaina — maaliskuun neljäntenätoista päivänä — Pervus DeJong astui taloon kello seitsemän. Klaas, Maartje ja Roelf olivat ajaneet Low Prairiehen johonkin kokoukseen jättäen Selinan saparoniskojen ja Jakobin huomaan. Hän oli luvannut keittää heille makeisia ja oli parhaillaan täydessä työssä, kun DeJong koputti keittiön ovelle. Kaikki veri karkasi hänen päähänsä jääden sinne kuumasti tykkimään. Kolkuttaja astui huoneeseen. Silloin täytti Selinan mielen odottamaton rauha, itsehillintä ja varmuus. Hän esitti tyynesti asiaankuuluvat lauseet: »Hyvää päivää, herra DeJong, ja kuinka te voitte, ja painakaa puuta, ja arkihuoneessa ei ole tulta, joten meidän on jäätävä tänne.»

Vieras otti osaa makeisseoksen venytykseen. Selina ihmetteli, olivatko Geertje ja Jozina koskaan riidelleet. Vasta puoli yhdeksän hän ajoi heidät vuoteeseen ja asetti lautasellisen leikattuja makeisia heidän väliinsä. Hän kuuli heidän virnistelevän ja piehtaroivan nauttien vanhempien poissaolon suomasta harvinaisesta vapaaillasta.

»No, lapset!» hän vihdoin huusi. »Muistatteko, mitä te lupasitte äidille ja isälle?»

Hän kuuli Geertjen matkivan imelästi: »Muistatteko, mitä te lupasitte äidille ja isälle?» Sitten seurasi taas tukahdutettua tirskuntaa.

Pervus oli ilmeisesti käynyt kaupungissa, koska hän nyt veti esille taskustaan pussin, joka sisälsi puolisen tusinaa banaaneja — maalaislasten hienointa herkkua. Selina kuori kaksi niistä ja vei ne saparoniskoille. Nämä ahmivat ne ihmeellisen nopeasti suuhunsa ja vaipuivat heti väsyneinä syvään uneen.

Pervus DeJong ja Selina istuivat keittiön pöydän ääressä kirjat levällään edessään sen vahakankaalla. Banaanin makea, raskas tuoksu täytti ilman. Selina toi keittiöön arkihuoneen lampun nähdäkseen paremmin. Lampun säiliö oli nikkelinen, ja sen keltainen lasivarjostin loi pehmeän, kultaisen hohteen huoneeseen.

»Te ette mennytkään kokoukseen», Selina virkkoi jäykästi. »Herra ja rouva Pool menivät.»

»Ei. Minä en mennytkään.»

»Miksi ette?»

Selina näki hänen nielaisevan. »Myöhästyin. Kävin kaupungissa ja myöhästyin. Meidän pitää kylvää tomaatinsiemenet taimilavaan huomenna.»

Selina avasi McBriden kieliopin. »Hm!» opettajamainen rykäisy. »Tarkastakaamme seuraavaa lausetta: 'Blücher saapui Waterloon kentälle juuri sillä hetkellä, jolloin Napoleon hyökkäsi viimeisen kerran Wellingtonia vastaan'. 'Juuri' on alistetun lauseen määräys. Toisin sanoen: 'Juuri' tarkoittaa: 'sillä hetkellä jolloin'... Juuri niin. Ja Wellington on...»

Tätä jatkui puolisen tuntia. Selina iski silmänsä lujasti kirjaan. Miehen ääni jatkoi kuivasti kieliopillista selostustaan, ja sen syvä kaiku heläytti hänestä vastauksen kuin käsi, joka hipaisee harpun kieliä. Hän kuuli vanhan Jakobin yläkerrassa kompuroivan levolle asettuessaan. Sitten vallitsi sielläkin hiljaisuus. Selinan silmät pysyivät yhä päättävästi kirjassa. Kuitenkin hän näki aivan kuin suoraan niihin katsoen miehen suuret, voimakkaat kädet.

Niiden selkää peitti hieno, kullahtava untuva, joka tummeni ja tiheni ranteita kohden. Selina huomasi rukoilevansa voimaa — voimaa vastustaakseen tätä kauheaa ja outoa tunnetta — tuota syntiä, tuota hirveää, joka häntä hallitsi. Hänen rukouksensa oli harras, säälittävä rukous, joka pukeutui raamatun kieleen.

»Oi, Jumala, pysytä minun silmäni ja ajatukseni kaukana hänestä. Kaukana hänen käsistään. Anna minun silmäini ja ajatusteni pysyä kaukana hänen ranteidensa kultaisista haituvista. Älä anna minun ajatella hänen ranteitaan...»

»Lounaisen neljänneksen omistaja myy 20 yardin levyisen suikaleen farminsa eteläisestä reunasta. Paljonko hän saa, jos hinta on 150 dollaria acrelta?»

Pervus suoritti loistavasti tämän tehtävän ja rupesi sitten hikipäässä laskemaan neliöjuurta 576:sta. Neliöjuuret kauhistuttivat häntä. Selina pyyhki sienellään kivitaulun puhtaaksi. Pervus kumartui hyvin lähelle taulua yrittäessään käsittää noita vastahakoisia pikku numeroita, jotka tottelivat niin nöyrästi Selinan taitavaa kynää.

Selina suoritti sen sujuvasti. »Tulokseen on sisältyvä kaksi kertaa kymmenien ja yksikköjen summa ynnä yksikköjen neliö.» Pervus räpäytti silmiään. Hän oli aivan pökertynyt. »Ja», jatkoi Selina kevyesti, »kaksi kertaa kymmenet, kertaa yksiköt, ynnä yksikköjen neliöjuuri on yhtä kuin kaksi kertaa kymmenet ja yksiköt kertaa yksiköt. Sen vuoksi», — sirosti kynää heilauttaen — »lisää 4 yksikköä 40:een ja kerro summa 4:llä. Joten siis», lopullisen voitokkaana — »neliöjuuri 576:sta on 24.»

Selina hengitti sangen nopeasti. Keittiön lieden tuli ratisi ja leimahteli. »Ja nyt te laskette tämän. Ensiksi pyyhitään entinen pois. Noin! Millainen on tulos oleva?»

Pervus DeJong rupesi selittämään hitaasti ja änkyttäen. Lukuunottamatta miehen ääntä vallitsi talossa hirvittävä hiljaisuus. »Jäännös... kahdesti... tulos... kymmenet... yksiköt...» Hänen äänensä oli outo — sen sävy — sen väri. Selina tunsi merkillistä huojuntaa ikään kuin koko talo olisi hiljaa heilunut. Pienet, suloiset, tuskaiset väreet kiitivät vuoroon kylminä, vuoroon kuumina hänen käsivarsiaan, sääriään, selkärankaansa pitkin... »yksikköjen neliöjuuri on sama kuin kaksi kertaa... kaksi kertaa... kymmenien... kymmenien...» Miehen ääni vaikeni.

Selinan silmät hiipivät vastustamattomasti kirjasta hänen käsiinsä. Hän säpsähti nähdessään ne. Ne olivat pusertuneet nyrkkiin. Hänen silmänsä lensivät nyt noista nyrkeistä hänen vieressään istuvan miehen kasvoihin. Hänen päänsä kohosi ja kallistui taaksepäin. Hänen avoimet, ihmettelevät silmänsä kohtasivat DeJongin katseen. Miehen silmät leimusivat häikäisevän sinisinä hänen päivänpaahtamissa kasvoissaan. Vähäinen osa Selinan aivoista toimi vielä, ja se näki tuon säteilyn. Sitten nuorukaisen nyrkit laukesivat. Tuo sininen liekki poltti häntä, ympäröi hänet. Hänen poskellaan, tuntui miehen posken kova, viileä kosketus. Hän tunsi miehen läheisyyden väkevän, pelottavan, pistävän lemun — epämääräisen tupakan, tukan, vastapestyn liinavaatteen ja ihon tuoksun. Tuo sekoitus inhotti ja viekotteli häntä. Hän halusi torjua ja samalla hän halusi syöksyä eteenpäin. Sitten hän tunsi nuorukaisen huulet omilla huulillaan ja tunsi vastaavansa ihmeellisesti, innokkaasti antautuen niiden puserrukseen.