Chapter 20 of 21 · 1163 words · ~6 min read

XX.

Kenraali Goguet ja Roelf Pool olivat olleet Chicagossa jo yön ja osan päivääkin, mutta Dirk ei ollut vielä tavannut heitä — heidät oli kutsuttu Paulan päivällisille täksi illaksi. Dirk oli utelias näkemään Poolia, mutta sotilas ei erikoisesti kiinnostanut häntä. Hän oli levoton ja onneton ja kiihkeästi ikävöiden Dallasin seuraa (katkerin mielin hän tunnusti sen) hän pistäytyi atelieriin vasten tavallisuutta heti aamiaispäivällisen jälkeen ja kuuli sieltä iloisia ääniä ja naurua. Miksi — miksi hän ei voinut koskaan työskennellä yksinään ilman tuota hälinää ympärillään!

Tahraiseen esiliinaan ja kuluneisiin tohveleihin puettu Dallas jutteli siellä kahden syntisen kanssa, jotka olivat karanneet Chicagon seuraelämästä. He olivat kenraali Emile Goguet ja Roelf Pool. He näyttivät viihtyvän suunnattoman hyvästi. Hän esitteli Dirkin heille vaivattomasti, ikään kuin jokainen olisi pitänyt heidän läsnäoloaan hänen atelierissään aivan luonnollisena. Hän ei ollut milloinkaan maininnut heidän nimiään Dirkille, ja nyt hän sanoi ikään kuin ohimennen: »Tässä on Dirk DeJong — kenraali Emile Goguet. Me olimme samalla rintamalla Ranskassa. Ja Roelf Pool. Olimmehan, Roelf?»

Kenraali Emile Goguet kumarsi virallisesti, mutta hänen silmänsä säteilivät. Hämmästys ja ilo olivat kirkastaneet Roelf Poolinkin kasvot aivan uusiksi. Hän astui Dirkin luokse ja tarttui hänen käteensä. »Dirk DeJong! Älkää — kuulkaa, ettekö te tunne minua? Minä olen Roelf Pool.»

»Pitäisihän minun tuntea», virkkoi Dirk.

»Voi, enhän minä sitä tarkoita — tunsin teidät pikkupoikana. Tehän olette Selinan Dirk. Olettehan? Minun Selinani poika. Ajan häntä katsomaan tänään iltapäivällä. Hänen tähtensä myöskin olen tullut tänne. Hyväinen aika, minähän —» Hän nauroi ja puheli nopeasti kuin poika. Dallas oli puhjennut leveään iloon ja nautti hirveästi.

»He ovat karanneet», hän selitti Dirkille, »paenneet täksi päiväksi järjestettyä monimutkaista ohjelmaa. En käsitä, mistä ranskalaiset ovat saaneet maineensa — he ovat suorastaan epäkohteliaita. Kenraali esimerkiksi on aika karhu, eikö totta? Ja lopen kyllästynyt naisiin. Hän on ainoa ranskalainen kenraali, joka vaivaantui vankilassa opiskelemaan englantia.»

Kenraali Goguet nyökkäsi hartaasti ja nauroi läkähtyäkseen. »Entä te?» hän sanoi Dirkille käyttäen huolellisesti ja virheettömästi englannin kieltä. »Oletteko tekin taiteilija?»

»En», vastasi Dirk, »minä en ole taiteilija.»

»Mikä sitten?»

»Puh — tuollaista vain — arvopapereita. Toisin sanoen, olen pankkimies. Myyn obligtsioneja.»

»Aivan niin», kenraali Goguet oli hyvin kohtelias. »Arvopapereita siis. Osakkeet ja obligatsionit ovat kelpo tavaraa. Me ranskalaiset rakastamme niitä suuresti. Me ranskalaiset kunnioitamme hirveästi amerikkalaisia arvopapereita.» Hän nyökkäsi, silmät välkkyivät, ja sitten hän kääntyi taas Dallasin puoleen.

»No, nyt lähdemme siis kaikki yhdessä», ilmoitti Dallas kiirehtien täpötäyteen makuuhuoneeseensa atelierin perälle.

Tämä oli sentään miltei liiaksi epämuodollista. »Minne?» kysyi Dirk. Kenraalikin näytti hämmästyneeltä.

Roelf selitteli innoissaan. »Tämä on salajuoni. Me aiomme kaikki ajaa äitiänne tervehtimään. Tulettehan te mukaan? Teidän täytyy tulla — ehdottomasti.»

»Lähteä!» tokaisi vihdoin kenraalikin. »Minne me muka nyt lähtisimme? Luulin, että me saisimme jäädä tänne lepäämään. Täällä on niin hiljaista eikä mitään vastaanottokomiteoja.» Hänen äänessään väreili kaipuu.

Roelf koetti selittää tilannetta. »Herra DeJongin äiti on farmari. Muistattehan, että minä puhuin hänestä laivalla tullessamme. Hän oli suurenmoisen ystävällinen minulle ollessani lapsi. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka selitti minulle, mitä kauneus oli — mitä se on. Hän on suurenmoinen. Hän viljelee vihanneksia.»

»Ai! Farmariko! Mainiota! Minäkin olen farmari. Hyvä!» Hän puristi uudelleen Dirkin kättä. Dirk rupesi vihdoinkin kiinnostamaan häntä.

»Tietenkin seuraan teitä. Tietääkö äiti, että te tulette? Hän toivoi hirveästi saavansa nähdä teidät, mutta pelkäsi, että te olisitte kasvanut liian suureksi — —»

»Odottakaapa, kunnes kerron hänelle siitä päivästä, jolloin astuin maihin Pariisissa viisi frangia taskussani. Niin, hän ei tiedä, että me tulemme, mutta onhan hän joka tapauksessa kotona, onhan? Tunnen elävästi, että hän on siellä, aivan samanlaisena kuin ennen. Onhan hän siellä, onhan?»

»Varmasti.» Oli varhaiskevät, farmin kiireisin aika.

Dallas ilmestyi näkyviin puettuna matkatakkiin ja uusi keväthattu päässään. Hän huiskutti kättään uskolliselle Gilda Hananille. »Jos joku kysyy minua, niin sanokaa, että minä olen totellut kevään ääntä. Ja jos poika tulee hakemaan tuota ilmoituskuvaa, niin sanokaa, että hän saa sen huomenna.»

He kiiruhtivat portaita alas ja voimakkaaseen autoon, joka oli asetettu vieraiden käytettäväksi. He ajoivat Loopin kautta Michigan Avenuea pitkin etelään. Chicago, joka tavallisesti oli niin ikävä ja harmahtava huhtikuussa, oli tänään verhoutunut kultaan ja säihkyvään sineen. Ilma oli kirpeä, mutta sen kylmyydessäkin värjyi vienoja lupauksia. Dallas ja Pool olivat vaipuneet pariisilaissuunnitelmiinsa ja pariisilaismuistoihinsa. »Ja muistatteko, kuinka me... Vain seitsemän frangia yhteensä koko joukolla ja päivällinen oli... tulette siis varmasti kesäkuussa ... öljyvärejä... teillä on kipinä, sen sanon... te pääsette vielä pitkälle, Dallas... muistakaa, mitä Vibray sanoi... opiskella... työtä...»

Dirk oli allapäin. Hän esitti kaupunkia kenraali Goguetille. Kuusikymmentä mailia vain bulevaardia. Puistojärjestely. Paras koko maassa. Grand Boulevard. Drexel Boulevard. Jackson Park. Illinois Centralin junat. Kamalaa tosiaankin, mutta niitä sähköistettiin parhaillaan. Muutettiin sähköllä kulkeviksi, ymmärrättehän. Silloin me pääsemme tuosta savusta ainakin. Tämä on Halsted Street. Maailman pisin katu.

Ja kenraali saneli kohteliaasti: »Vai niin! Niinkö! Va-ai niin. Erittäin kiintoisaa.»

Sitten näyttäytyi High Prairien musta, muheva multa. Pieniä, tuoreita korsia pisti esille maasta. Kasvihuoneita. Taimilavoja. Vihdoinkin itse farmi.

Se näytti niin siistiltä ja sievältä. Viheriäluukkuinen, valkoinen talo (Selinan toteutunut unelma) hymyili heille piilipuiden takaa, jotka jo umpuilivat lauhkean, varhaisen kevään syleilyssä.

»Mutta ettekö te nimittänyt sitä pieneksi farmiksi!» sanoi kenraali Goguet, kun he astuivat ulos autostaan. Hän katseli peltoja.

»Se onkin pieni», vakuutti Dirk. »Vain noin neljäkymmentä acrea.»

»Voi teitä amerikkalaisia. Ettekö te tiedä, että me Ranskassa viljelemme maata paljon pienemmässä mittakaavassa. Meillä ei ole kylliksi maata — tuollaista laajaa, tyhjää maaseutua.» Hän ojensi oikean kätensä. Jos vasen hiha ei olisi ollut tyhjä, olisi hän luultavasti levittänyt kummatkin.

Selina ei ollut tuossa sievässä, hiljaisessa talossa. Hän ei ollut myöskään kuistilla eikä pihalla. Meena Bras tuli hitaasti ja hätiköimättä esille keittiöstä. Emäntä oli kuulemma pellolla. Hän lupasi mennä häntä hakemaan, kutsua hänet kotiin, minkä hän tekikin puhaltamalla kaksi kertaa kolme voimakasta törähdystä seinänaulasta ottamallaan torvella. Meena seisoi keittiön ovella kasvot peltoja kohden käännettyinä ja puhalsi niin, että hänen punaiset poskensa pelottavasti pullistuivat. »Nyt hän tulee», Meena vakuutti palaten takaisin työhönsä. He astuivat ulos kuistille odottamaan Selinaa. Hän oli läntisellä kuusitoistikollaan — samalla läntisellä maatilkullaan, joka ennen oli ollut hedelmätöntä, vesiperäistä liejua. Dirk oli hämmentynyt ja epävarma ja hän häpesi mielialaansa.

Sitten he näkivät Selinan, joka lähestyi heitä pienenä ja tummana auringon, taivaan ja peltojen muodostamaa taustaa vasten. Hän käveli nopeasti, mutta samalla raskaasti, sillä maa oli pehmeä. Kaikki neljä seisoivat katsellen häntä. Hänen lähestyessään he näkivät, että hänen tumma hameensa oli kiinnitetty lukkoneuloilla koholle, märältä kevätmullalta suojaan, ja kuitenkin se oli täynnä liejutahroja. Karkea, paksu, harmaa villatakki oli napitettu kaulaan saakka hänen suoralle, solakalle vartalolleen. Hänen päässään oli kulunut, pehmeä, musta hattu. Hän nosteli leveäkärkisiä, mukavia kenkiään korkealle pehmeästä, sitkeästä maasta kävellessään. Tullessaan lähemmäksi hän otti hattunsa käteensä ja pitäen sitä aurinkoa vasten varjosti sillä silmiään. Hiljainen kevättuuli liehutteli kevyesti hänen hiuksiaan. Hänen poskensa punersivat hienosti. Hän lähestyi polkua pitkin, ja nyt hän saattoi jo nähdä vieraiden kasvot. Hän näki Dirkin, hymyili ja viittoili, sitten hänen katseensa siirtyi kysyen muihin — univormupukuiseen, parrakkaaseen herraan, pitkään tyttöön ja tummaan, herkkäilmeiseen mieheen. Äkkiä hän pysähtyi, painoi kädellään sydäntään, ikään kuin tuskan ahdistamana, hänen huulensa avautuivat, ja hänen silmänsä levisivät. Kun Roelf astui askeleen eteenpäin, lähti Selina juoksemaan häntä vastaan kuin nuori tyttö. Mies sulki tuon multaisen puvun, karkean, harmaan villatakin ja kuluneen, vanhan hatun omistajan hennon vartalon syliinsä.