XII.

Dirkin takia. Dirkin takia. Nuo sanat toistuivat toistumistaan Selinan puheessa lähipäivinä. Julie Arnold oli innoissaan. Hän olisi tahtonut ottaa pojan harmaaseen kivitaloonsa, pukea hänet kuin Pikku Lordin ja lähettää hänet samaan pohjoiseen yksityiskouluun, jota Eugene, hänen oma poikansa, ja Pauline, hänen tyttärensä, kävivät. Näinä päivinä, jolloin Selina oli niin lopen uupunut ja pökertynyt, oli Julie yrittänyt ottaa Selinan siipiensä suojaan aivan samalla tavalla kuin hän oli yrittänyt tehdä tusinan verran vuosia sitten Simeon Peaken dramaattisen kuoleman jälkeen. Ja nyt, samoin kuin silloinkin, hän kutsui avukseen ihmeitätekevän isänsä ja nöyrän orjansa, August Hempelin. Oman miehensä hän sivuutti hellän halveksivasti.

»Michael menee mukiin», hän sanoi tuona ensimmäisenä päivänä, »jos vain sanot hänelle, mitä hänen pitää tehdä. Hän tekee sen silloin mainiosti. Mutta isä, hän osaa ajatellakin. Hän on kuin kenraali, ja Michael on kuin kapteeni. Ja nyt lupaa isä ajaa sinne maalle huomenna, ja minä kai tulen mukaan. Minulla on tosin kokous, mutta voinhan — —»

»Mitä sinä sanoit — minne isäsi ajaa huomenna?»

»Sinun luoksesi. Sinun farmiasi katsomaan.»

»Mitä se hyödyttäisi? Se on pieni, kahdenkymmenenviiden acren puutarhafarmi, ja puolet alueesta on suuren osan vuodesta veden alla.»

»Älä pelkää, kyllä isä keksii jotakin. Hän ei sano mitään, mutta hän ajattelee. Ja sitten hän järjestää kaikki.»

»Sinne on peninkulmia. Monta peninkulmaa. Kauas High Prairiehen saakka.»

»Herranen aika, jos sinä kerran voit ajaa sen matkan noilla hevosillasi, niin kai me voimme päästä sinne isän harmailla, jotka juoksevat peninkulman kolmessa minuutissa taikka kolme peninkulmaa yhdessä minuutissa — en muista, kumminko. Taikka sitten autolla, vaikka isä vihaa sitä. Michael on ainoa koko perheestä, joka pitää siitä.»

Selinan mielessä välähti ruma ylpeys. »Minä en kaipaa apua. Aivan totta, en kaipaa, rakas Julie. Tämän päivän kaltaista ei ole ennen ollutkaan. Ei koskaan ennen. Me tulimme hyvästi toimeen, Pervus ja minä. Sitten kuin Pervus kuoli niin äkkiä, minä ikään kuin peljästyin. Peljästyin aivan hirveästi. Pelkäsin Dirkin takia. Toivoin hänelle kaikkea. Kaikenlaista kaunista. Tahdoin, että hänen elämänsä olisi niin kaunis. Katso, Julie, elämä voi sittenkin olla hirveän rumaa. Sinä et tiedä. Sinä et tiedä mitään siitä.»

»No, siksihän minä juuri sanonkin, että me tulemme huomenna, isä ja minä. Dirkin pitää saada niin paljon kaunista. Me järjestämme sen.»

Mutta silloin juuri Selina sanoikin ‘en. Hän sanoi: »Mutta siinäpä juuri onkin pulma. Minä tahtoisin tehdä kaiken itse hänen takiansa. Ja minä voin tehdä. Minä tahdon antaa kaikki nuo kauniit lahjat hänelle itse.»

»Mutta sehän on itsekästä.»

»En minä ole itsekäs. Minä haluan vain Dirkille kaikkea hyvää.»

Heti kahdentoista jälkeen ryntäsi koko High Prairie ikkunoihin kuullessaan moottorin harvinaisen jyskytyksen tieltä, ja silloin näki koko pitäjä Selina DeJongin kuluneessa huopahatussaan ja risaista olkihattuaan innokkaasti heiluttavan Dirkin kiitävän Halstedin tietä pitkin DeJongin farmille päin kirkkaan punaisessa autossa, joka oli järkyttänyt jokaisen vastaantulleen hevosparin hermot matkan varrella. DeJongin hevosista, DeJongin koirasta, Pomista, ja DeJongin vihannesvankkureista ei näkynyt merkkiäkään. High Prairie ei kyennyt ryhtymään työhönsä kahteenkymmeneenneljään tuntiin.

Julie oli tämän keksinyt, ja Selina oli pikemminkin alistunut kuin myöntynyt, ollen nyt jo niin väsynyt, ettei hän kyennyt vastustamaan ketään taikka mitään. Jos Julie olisi ehdottanut, että he olisivat ajaneet High Prairiehen elefantin seljässä, mahout tämän rumilaan korvien välissä, olisi Selina hyväksynyt hänen ehdotuksensa — taikka oikeammin ollut kykenemätön sitä hylkäämään.

»Sillä tavalla te pääsette kotiin silmänräpäyksessä», Julie selitti innokkaasti. »Sinä olet kuin mikäkin haamu, ja poika nukkuu jo. Minä soitan isälle ja hän lähettää jonkun tallimiehistä ajamaan vankkureitasi kotiin kello kuudeksi. Salli minun huolehtia siitä. Etkö sinä ole koskaan ajanut autossa? Se ei ole mitään. Minä itse tosin pidän enemmän hevosista, aivan kuin isäkin. Hän sanoo, että hevoskyydissä ainakin tietää, minne tulee.»

Dirk oli sopeutuvana, niin kuin kaikki lapset, heti hyväksynyt tämän uuden kulkuneuvon. Ajaessaan hän oli mahtavasti lausunut: »Minäkin hankin tällaisen, jahka tulen suureksi, ja se kulkee vieläkin nopeammin.»

»Oi, ethän sinä toki halua ajaa nopeammin, Dirk», Selina änkytti kiitäessään eteenpäin huimaa vauhtia — viisitoista peninkulmaa tunnissa.

Jan Steen lamautui sanattomaksi. Hän oli vakuutettu siitä, että vaunut ja hevoset olivat jollakin salaperäisellä tavalla hävinneet, kunnes ne kello kuusi saapuivat, ja hän epäili, että DeJongin leski oli ilmetysti hullu. August Hempelin ja Julien tulo seuraavana päivänä kahden solakan, tulisilmäisen hevosen vetämässä, kepeässä faetonissa ei enää kyennyt piirtämään mitään syvempää jälkeä Janin mullistuneeseen mieleen, joka ei enää voinut hämmästyä mistään.

Muuttuessaan kahdentoista vuoden kuluessa tavallisesta lihakauppiaasta säilyketehtailijaksi Aug. Hempel oli vähitellen muuttunut sekä arvovaltaiseksi että määrääväksi herraksi. Nyt hän oli viidenkymmenenviiden vuoden vanha, ja hänen harmaa tukkansa vahvisti entistä enemmän hänen kasvojensa liiallista punaa. Hän ei korostanut puhettaan, ja hän käytti sitä amerikkalaista murretta, jota hän kuuli puhuttavan Hempelin pakkauslaitosten karjalaitumilla. Hän äänsi d:n t:ksi ja j-kirjain muistutti miltei h:ta. Viime vuosina hänen toinen korvansa oli käynyt kuuroksi, jonka tähden hän keskustellessaan aina katseli puhekumppaniaan hyvin tiukasti silmiin. Tämän johdosta hän oli saavuttanut taitavan ihmistuntijan ja huomiontekijän maineen, vaikkakin se vain oli tapa, jonka avulla hän koetti peittää huonokuuloisuuttansa. Hän käytti leveitä, pehmeäkärkisiä kenkiä, suoraviivaisia, harmaita vaatteita ja suurta hattua, jonka hikinauha ei koskaan ollut riittävä. Leveät kengät olivat kalliit, samoin suoraviivaiset, harmaat vaatteet ja leveä, harmaa hattukin, mutta siitä huolimatta luuli katselija aina hänen käyttävän jonkun paljon kookkaamman miehen hyljättyjä vaatteita.

Hän tarkasti Selinan maat terävin ja viisain silmin.

»Aiotko sinä myydä talon?»

»En.»

»Hyvä. Muutaman vuoden perästä tämä maa on kullan arvoinen.» Viidessätoista minuutissa hän oli sangen tarkasti arvioinut alueen pelloista talliin ja tallista asuinrakennukseen saakka. »No, mitä sinä sitten aiot tehdä, Selina, hä?»

He istuivat Selinan viileässä ja odottamattoman viihtyisässä, pienessä vierashuoneessa, johon painoivat leimansa kaapissa hohtava, vanha, hollantilainen pöytäkalusto, kolme riviä kirjoja sekä mukavuuden ja käyttökelpoisuuden tuntu.

Dirk oli pihalla van Ruysin pojan kanssa tarkastamassa hienoja, harmaita hevosia omistajan silmin. Jan penkoi pellolla. Selina pusersi kätensä lujasti yhteen sylissään. Ne olivat mullan yhteydestä vähitellen ruvenneet muistuttamaan niitä kyhmyisiä ja koukkuisia kasveja, joita ne aina pitelivät. Kynnet olivat lyhyet, värittömät ja särkyneet, kämmenet karkeat ja känsäiset. Selinan viimeisten kahdentoista vuoden tarina oli selvästi piirretty hänen kumpaankin käteensä.

»Minä tahdon pysyä täällä, tehdä farmistani jotakin ja järjestää sen kannattavaksi. Se ei ole mahdotonta. Ensi keväänä parsani rupeaa tuottamaan rahaa. Minä en aio enää viljellä vain tavallisia vihanneksia — en ainakaan yksinomaan. Tahtoisin keskittää työni kaikenlaisiin hienoihin kasveihin — sellaisiin, joita South Water Streetin välittäjät tarvitsevat. Tahtoisin kuivattaa suomaan — ojittaa sen. Sitä maata ei ole käytetty vuosikausiin. Se on varmasti hyvää ja väkevää maata, jos se nyt kuivataan. Ja minä tahtoisin panna Dirkin kouluun — hyviin kouluihin. En ikinä tahtoisi lähettää poikaani Heinätorille. En sinä ilmoisna ikänä.»

Julie liikahti, silkki kahahti ja ketjut kilahtivat. Selinan äänen rautainen, päättävä sävy huolestutti häntä.

»Juuri niin. Mutta sinä itse, Selina? Entä sinä itse?»

»Minäkö?»

»Sinä, tietysti. Sinä puhut aivan kuin sinua — sinun omaa elämääsi ei olisi olemassakaan — niin kuin sinä et enää tahtoisikaan tulla onnelliseksi.»

»Minun elämääni ei olekaan olemassa, lukuunottamatta sitä osaa, joka voisi hyödyttää Dirkiä. Muu on jo päättynyt. Oi, enhän minä ole lannistunut enkä pettynyt taikka muuta sellaista. Tarkoitan vain, että minä alotin väärin edellytyksin. Nyt minä tiedän enemmän. Nyt aion minä estää Dirkiä tekemästä samoja erehdyksiä, joita minä itse olen tehnyt.»

Tällä hetkellä Aug. Hempel, joka loikoi mukavasti tuolissaan katsellen terävästi Selinaa, käänsi katseensa hajamielisesti ikkunaan, minkä takana hänen harmaat hevosensa seisoivat kuin kuvapatsaat talon edessä. Hän puhui mietteissään eikä välttääkseen vastaan. »Se ei onnistu kuitenkaan. Sinä puhut erehdyksistä, mutta jokaisen täytyy tehdä omat erehdyksensä, ja jos yrität estää ihmisiä tekemästä omiaan, niin he hullaantuvat peräti.» Hän vihelsi hiljaa hampaidensa lomitse päätettyään lauseensa ja naputti tuolinsa istuinta kynsillään.

»Mutta kauneus on sittenkin tärkeintä!» huudahti Selina äkkiä, ja kun Aug. Hempel ja Julie eivät ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti, jatkoi hän puhettaan selittäen innokkaasti: »Ennen vanhaan minä ajattelin, että jos ihminen vain kaipaa kauneutta — jos hän vain kaipaa sitä kyllin kiihkeästi ja kyllin varmasti — niin se tulee hänen luoksensa. Oli vain odotettava ja elettävä parhaan taitonsa mukaan, niin kauneus odotti heti nurkan takana. Ja kauneus oli tuleva — tuleva aivan heti. Meidän oli vain odotettava, niin se tuli.»

»Kauneusko!» huudahti Julie epävarmasti. Hän tuijotti Selinaan luullen ilmeisesti, että tämä työn runtelema, kuihtunut nainen valitti omaa mennyttä kauneuttaan.

»Niin juuri. Kaikki elämän arvokkaat puolet. Kaikki, kaikki. Kynttilöin valaistut huoneet, vapaa-ajat, värit, matkat, kirjat, musiikki, taulut, ihmiset — kaikenlaiset ihmiset ja miellyttävä työ. Kauneus — se on kasvua ja toisten ihmisten kasvun tarkkaamista. Se on sitä, että ihminen tuntee kaiken hyvin väkevästi ja sitten kehittää tämän tunteen joksikin suureksi teoksi.» Siihen aikaan ei vielä käytetty sanaa »itseilmaisu», joten Selina ei voinut tarjota sitä heille, eivätkä he olisi ymmärtäneet häntä, vaikka hän olisi käyttänytkin sitä. Hän levitti kätensä avuttomasti. »Sitä minä tarkoitan kauneudella. Minä tahtoisin antaa Dirkille sitä.»

Julie myönteli ja nyökkäili ystävällisesti ja viisaasti niin kuin ainakin kuulija, joka ei käsitä sanaakaan koko esityksestä. August Hempel rykäisi.

»Luulen arvaavani, mitä sinä tarkoitat, Selina. Minäkin ajattelin juuri samoin. Minäkin tahdoin antaa Julielle kaikkea, mitä vain saatoin ajatella — kaikkea hienoa ja kaunista. Ja hän saikin sitä. Olisi saanut kuun taivaalta, jos vain hän olisi sitä mankunut.»

»Enhän minä saanut mitään sellaista, isä!»

»Et koskaan mankunutkaan, mikäli minä tiedän.»

»Herranen aika!» rukoili Julie, joka kuuli vain sanoja, »lopettakaamme jo puhe ja tehkäämme jotain. Hyvä jumala, saahan jokainen, jolla on vähän rahaa, ostaa kirjoja ja kynttilöitä ja matkustaa ja katsella tauluja, jos siitä kerran on kysymys. Tehkäämme siis jotain. Isä, sinä olet varmasti jo aikoja sitten päässäsi selvittänyt koko jutun. Kerro nyt meillekin. Ajattele, että tämä Selina oli aikoinaan neiti Fisterin koulun suosikkeja ja useiden mielestä hän oli sievin kaikista tytöistä — ja katso nyt häntä!»

Muinainen hehku leimahti silmänräpäykseksi taas Selinan mielessä palamaan. »Imartelija!» hän mutisi.

Aug. Hempel nousi seisomaan. »Jos sinä luulet pojan tulevan onnelliseksi vain sen takia, että sinä olet päättänyt uhrata koko elämäsi hänen onnensa hyväksi, et olekaan niin terävä kuin minä olen luullut. Sinä luulet voivasi elää jonkun toisen ihmisen elämää tämän puolesta.»

»En minä aio elää hänen elämäänsä hänen puolestaan. Minä tahdon vain näyttää hänelle, kuinka hänen pitäisi elää, saadakseen elämästä sen korkeimmat antimet.»

»Siihen tulokseen et pääse pidättämällä häntä esimerkiksi Heinätorilta, jos Heinätori on hänen luonnollinen paikkansa. Mistä sinä sitä voit tietää? Sokkoleikkiä. Minä käyn karjavarastoissani joka päivä, tarkastelen karjan aitaukset, juttelen ajajien ja paimenten kanssa ja puhuttelen ostajia. Voin ilmoittaa karjun hinnan ja arvon heti luotuani siihen silmäyksen ja härkien arvon samoin. Vävypoikani Michael Arnold istuu koko päivän ylhäällä toimistossamme sanellen kirjeitä. Hänen vaatteissaan ei koskaan ole karjan hajua niin kuin minun vaatteissani... En minä puhu pahaa hänestä, Julie. Mutta takaanpa, ettei tyttärenpoikani Eugene» — hän toisti nimen selvästi paheksuen — »Eugene, jos hän täysikasvuisena ensinkään ryhtyykään minun liikkeeseeni, ikinä lähene haisevia karjavarastojani. Piru vieköön. Hänen toimistonsa on tietystikin sijaitseva vaikkapa Madison Streetin varrella jossakin uudessa toimistotalossa, jonka ikkunasta näkyy järvi. Elämä! Sitä sinä saat pyöritellä kuinka hyvänsä, etkä kuitenkaan ymmärrä sitä.»

»Älä välitä hänestä», Julie selitti. »Hän saarnaa aina tuota samaa — vanhoista laitumistaan!»

August Hempel puraisi pään sikaristaan, aikoi juuri pontevasti sylkäistä sen suustaan, mutta malttoikin mielensä ja työnsi sen liivintaskuunsa. »Minäpä en viitsisi vaihtaa paikkaa Miken kanssa, en — — »

»Älä sano häntä Mikeksi, isä kulta.»

»Michaelin sitten. En kymmenestä miljoonasta — vaikka juuri tällä hetkellä kipeästi tarvitsisinkin noita kymmentä miljoonaa.»

»Ja minä otaksun», iski Selina vilkkaasti puheeseen, »että vävynne, Michael Arnold, teidän iässänne kuvailee Eugenelle, kuinka hän raatoi tuossa kurjassa toimistossa ulkona karja-aitauksien luona entisaikaan. Tämä nykyinen on tietysti silloin oleva entisaikaa.»

August Hempel nauroi hyväntahtoisesti. »Mahdollista, Selina. Varsin mahdollista.» Hän pureskeli sikariaan ja kävi taas asiaan käsiksi.

»Sinä siis haluat kuivattaa ja salaojittaa suon ja viljellä ensiluokkaisia vihanneksia. Sinulla pitäisi olla sellainen mies apunasi, joka ymmärtäisi jotain eikä tuollainen Rip van Winkle, jonka me näimme kaalipellolla. Sitäpaitsi uusia hevosia ja vaunut.» Hänen silmänsä kapenivat, rypyt levisivät säteinä hänen silmäkulmistaan ja hän ajatteli tuimasti. »Voisinpa vaikka lyödä vetoa, että vielä koittaa sellainenkin päivä, jolloin te puutarhurit ajatte kaupunkiin suurilla kuorma-autoilla myymään tavaroitanne ja suoritatte matkan tunnissa. Koittaa kuin koittaakin. Hevosen päivät ovat luetut — ovat, totta vieköön, luetut.» Sitten hän lisäsi lyhyesti: »Minä hankin sinulle hevoset pilkkahinnalla karjavarikosta.» Hän veti esille pitkän, ohuen shekkikirjan. Hän rupesi kirjoittamaan jotakin siihen taskustaan ottamallaan kynällä — jonkinlaisella ihmeellisellä kynällä, joka näytti olevan täynnä mustetta, ja jonka hän ensiksi väänsi auki toisesta päästä ja sitten kiinni toisesta. Hän tirkisteli sikarinsa savun lävitse polvellaan lepäävää shekkikirjaa. Hän repäisi päättäväisesti irti lehtisen. »Alkuavuksi», hän sanoi ojentaen sen Selinalle.

»Juuri niin!» riemuitsi Julie. »Se on oikein — nyt olemme tehneet jotain.»

Mutta Selinapa ei ottanutkaan shekkiä, vastaan. Hän istui hyvin hiljaa tuolillaan kädet ristissä sylissään. »Tällä tavalla ei tavallisesti järjestetä näitä asioita», hän sanoi.

August Hempel väänsi taas täytekynänsä päätä: »Mitä asioita?»

»Minä lainaan nämä rahat enkä ota niitä lahjaksi. Minä lainaan ne. Minä en voi tulla toimeen ilman niitä — sen minä opin eilen. Vasta eilen! Mutta viiden — kuuden — seitsemän vuoden kuluttua maksan ne takaisin.» Sitten hän lisäsi Julien inttäessä puoliääneen vastaan: »Muulla ehdolla minä en ota niitä. Dirkin takia sen teen. Mutta minä aion ansaita nuo rahat ja maksaa ne takaisin. Minä tahdon laatia» — hän muuttui todelliseksi liikenaiseksi ja nautti siitä suunnattomasti — »jonkinlaisen velkakirjan. Siinä lupaan suorittaa velkani — niin pian kuin voin. Se kai on jonkinlainen liikesitoumus — ja minä allekirjoitan sen.»

»Aivan oikein», sanoi Aug. Hempel avaten uudelleen täytekynänsä. »Tehkäämme velkakirja.» Hän rupesi taas vakavana kirjoittamaan jotain paperilehtiselle. Seuraavana vuonna, kun Selina oli oppinut paljon, muun muassa senkin seikan, ettei korko- ja korkoakorolle-laskua ole keksitty yksinomaan Duffyn matematiikan esimerkkejä varten, hän kääntyi August Hempelin puoleen itkien naurussasuin.

»Tehän ette puhunut sanaakaan mistään korosta tuona päivänä. Ette sanaakaan. Mahdoittepa te pitää minua tyhmeliininä.»

»Ystävien kesken», selitteli August Hempel.

»Eipähän», Selina jankkasi. »Korko on korkoa sittenkin.»

»Pankin minä perustan, jos sinä aiot olla noin asiallinen koko ajan.»

Kymmenen vuoden kuluttua hän oli todellakin Yards & Kangersin pankin johtavana sieluna. Ja Selinan kauniissa tammikirstussa lepäsi hänen alkuperäinen velkakirjansa August Hempelin nimellä täydellisesti kuitattuna, huolellisesti sullottuna hänen muiden pikku aarteidensa joukkoon. Siinä oli kaikenlaisia joutavuuksia, joiden arvoa ei kukaan muu olisi voinut käsittää eikä myöntää — siellä oli pieni kivitaulu, jollaisia koululapset käyttävät (sama taulu, jonka avulla hän oli opettanut Pervusta laskemaan ja lauseita jäsentelemään); kuivanut narsissivihko, naurettavan vanhanaikainen, laskoksinen ja liehureunuksinen, viininpunainen kashmirpuku, Julie Hempel Arnoldin allekirjoittama kirje, jossa puhuttiin espanjalaisesta infantittaresta, miehen saapaspari, jotka olivat vieläkin saviset, sekä karkea, miltei näkymättömiin kulunut, ruskealle paperipalaselle piirretty luonnos, joka esitti Heinätoria, vihannesvankkureita, katulyhtyjen alle kokoontuneita miehiä ja kärsivällisiä maalaishevosia — Roelfin lapsellinen piirustus.

Silloin tällöin vuosien vieriessä hän penkoi näitä muistojaan. Vielä kahdenkymmenenkin vuoden kuluttua Dirk saattoi joskus nähdä hänen silittelevän velkakirjan kellahtavia taitteita taikka pudistavan viininpunaisen kashmirin kamferttituoksuisia laskoksia, ja sanoi: »Joko taas! Kylläpä sinun sukupolvesi oli tuntehikas. Kuivaneita kukkasia! Ne katosivat maailmasta jo ullakkokerroksen mukana, eikö totta? Jos talo syttyisi palamaan, niin sinä varmaankin juoksisit ensi sijassa pelastamaan tuon kirstun roskia. Koko moska ei ole parinkaan sentin arvoinen.»

»Ehkäpä ei olekaan», virkkoi Selina hitaasti. »Mutta etkö luule kuitenkin, että esimerkiksi jollakin Rodinin nimikirjoituksella varustetulla nuoruusajan piirustuksella saattaisi olla rahallistakin arvoa?»

»Rodinin! Ei sinulla ole — —»

»Ei, mutta täällä on Poolin — Roelf Poolin — nimikirjoituksella varustettu luonnos. Viime viikolla eräässä huutokaupassa New Yorkissa muuan hänen piirustuksistaan — aivan keskeneräinen, karkea luonnos johonkin sotapatsaaseen — kohosi tuhan — —»

»Niin, se ehkä. Mutta kaikki muu, mitä sinulla on siellä — hassua, että ihmiset viitsivät säilyttää tuollaista vanhaa roskaa. Käyttökelvotonta roskaa. Se ei ole edes kaunistakaan.»

»Kaunistako?» huoahti Selina sulkien vanhan arkun kannen. »Voi Dirk — Dirk! Sinähän et edes tiedäkään, mitä kauneus on. Sinä et opi sitä milloinkaan tietämäänkään.»