III.

Yllämainittu Klaas Pool asui tyypillisessä high-prairieläisessä talossa. He olivat hämärissä ajaneet monien sellaisten ohitse. Nämä sitkeät hollantilais-amerikkalaiset olivat rakentaneet asuntonsa Illinoisissa aivan niiden mataloiden talojen mallin mukaan, jotka kyykkivät Amsterdamia, Haarlemia ja Rotterdamia kiertävillä tasangoilla. Leikattu puurivi reunusti jäykkänä tienviertä. Kun he kääntyivät pihalle, pisti Selinan silmiin lasin kimallus. Talon lukemattomat ikkunaruudut olivat nenäliinan kokoiset, eikä Selina koskaan ennen ollut nähnyt niin kirkkaita ruutuja. Hän ei silloin vielä tiennyt, että ihmisten yhteiskunnallinen asema mitattiin High Prairiessä ikkunaruutujen tahrattomuuden mukaan. Piha ja asuinrakennus olivat geometrisen tarkat aivan kuin leikkikalustoon kuuluvassa leikkitalossa. Siistin vaikutelman pilasi kuitenkin kuivuunuora, jolla riippui kokoelma mitä sekasotkuisinta pesua — haalistuneita overalleja, paitoja, sukkia, sekä huolellisesti paikattuja miesten alushousuja, jotka nyt hullunkurisesti pullistelivat ja heiluivat tuulessa. Myöhemmin Selina huomasi, että tuollainen alusvaatereunuste muodosti ehdottomasti farmarin vaimon jokapäiväisen pihakoristuksen.

Hän tirkisteli taloa korkean pyörän takaa odottaen, että Pool auttaisi hänet alas, mutta mies ei ilmeisesti ajatellutkaan mitään sellaista. Hypättyään maahan tämä rupesi heittelemään tyhjiä koppia ja laatikoita ulos vankkureitten takaosasta. Silloin Selina kokosi huivinsa ja päällysvaatteensa ja kiipesi alas pyörää pitkin pysähtyen sitten paikalleen katsomaan seutua hyvin pienenä tässä suuressa maailmassa. Klaas oli avannut tallin oven ja palasi nyt sekä läimäytti toista hevosta lautasille, jolloin vaunupari tottelevaisesti lähti liikkeelle tallia kohden. Hän tarttui sitten Selinan pieneen, täpötäyteen laukkuun, ja tyttö itse otti korinsa. Piha oli jo aivan pimeä. Kun Klaas Pool avasi keittiön oven, toivotti heidät tervetulleiksi keittiön lieden avoin, punainen kita.

Arinan ääressä seisoi muuan nainen haarukka kädessään. Keittiö oli puhdas, mutta samalla sotkuinen niin kuin sellaiset paikat aina ovat, joissa tehdään ankaraa työtä. Ilmassa tuntui miellyttävä ruoan käry. Selina nuuski sitä ahneesti. Vaimo käänsi kasvonsa häneen päin, ja Selina ällistyi.

Tämähän on varmaankin joku vieras — vanha eukko — ehkäpä Klaasin äiti. Mutta silloin virkkoi mies: »Maartje, tämä on uusi opettaja.» Selina ojensi kätensä ja tunsi omassaan tuon toisen naisen karkean, kovan, känsäisen kouran. Selinan kämmen oli kuin silkkiä havupuun rinnalla. Maartje hymyili näyttäen rikkinäiset, tummuneet hampaansa. Hän pyyhkäisi ohuen hiuskiehkuran korkealta otsaltaan ja hypisteli hieman hämmentyneenä puhtaan, sinisen pumpulihameensa kaulusta.

»Hauska tutustua», Maartje sanoi kankeasti. »Tervetuloa.» Sitten hän lisäsi Poolin kompuroitua ulos pihalle paiskaten oven kiinni perässään: »Pool olisi saanut luoda teidät sisälle pääovesta. Riisukaa päällysvaatteenne.» Selina rupesi käärimään yltään verhoaan — kaulaliinaa, huivia, takkia, kunnes hän seisoi hentona ja sopimattoman hienona pikku olentona keskellä keittiötä. Ruskea puku oli hyvin piukka ja hyvin pöyheä turnyyreineen ja reunuksineen. »Hyväinen aika, kuinka nuori te olette!» huudahti Maartje. Hän lähestyi kuin vedettynä ja rupesi tunnustelemaan Selinan pukukangasta, ja silloin näki Selina, että hänkin oli nuori. Huonot hampaat, ohennut tukka, huolimaton puku, sekainen keittiö, rasittunut ilme — kaikki häipyi ja jäljelle jäi vain selvä tytön kuva.

»Totta tosiaan, hän ei voi olla kahtakymmentäkahdeksaa vanhempi!» Selina ajatteli kauhistuen. »Luulenpa, totta vieköön, ettei hän ole kahtakymmentäkahdeksaa vanhempi.»

Hän oli vilahdukselta nähnyt kaksi saparoniskaa viereisen huoneen ovella, ja Maartje vei hänet nyt tähän huoneeseen. Emäntä oli ilmeisesti pahoillaan sen johdosta, ettei opettaja ollut muodollisesti astunut hänen taloonsa vierashuoneen kautta. Selina seurasi Maartje Poolia etuhuoneeseen, jonka uuninnurkassa kikatteli kaksi keltatukkaista pikkutyttöä. He olivat tietenkin Geertje ja Jozina. Selina kääntyi hymyillen heidän puoleensa. »Kumpi on Geertje?» hän kysyi. »Ja kumpi Jozina?» Mutta silloin kikatus muuttui todelliseksi tyrskyksi, ja tyttöset pakenivat pakahtumaisillaan pyöreän, mustan uunin taakse. Tuossa kiiltävässä, pikimustassa kummituksessa ei ollut tulta, vaikkakin ilta oli kylmä. Uunin yläpuolella kohosi yhtä kiiltäväksi hangattu piippu, joka kulki pitkin huoneen pituutta ja hävisi katossa olevaan, omituisen näköiseen ristikkoon. Selina loi nopean katseen huoneeseen. Ikkunalla oli muutamia kestäviä kasveja ruukuissaan viheriällä puujalustalla: kukattomia geraniumeja, kaktus paksuine, silavaviipaleita muistuttavine lehtineen sekä lopuksi muuan Jaakopin tikapuiksi nimitetty kasvi, joka kiemurteli lukinseitinhienolla ristikolla. Viheriäksimaalatun, puisen telineen karkea selkä oli käännetty huoneeseen päin ja kukkaset käänsivät sokeasti päänsä ikkunan mustaa neliötä kohden. Siellä oli myöskin karttuunipäällystäinen sohva, kolme keinutuolia sekä seinällä muutamia karkeasti piirrettyjä kuvia joistakin uskomattoman jäykkäkasvoisista hollantilaisista esi-isistä. Kaikki oli niin siistiä, kankeata ja sulotonta. Mutta Selina oli viettänyt niin monta vuotta täysihoitolain rumissa saleissa, ettei tämä häntä loukannut.

Maartje oli sytyttänyt pienen lasikupuisen lampun, jonka lasi kiilsi yhtä kirkkaasti kuin ikkunaruudutkin. Jyrkät, matottomat portaat johtivat vierashuoneesta yläkertaan, ja Maartje Pool vei koko ajan puhuen Selinan hänen makuuhuoneeseensa. Selina oli myöhemmin huomaava, että tuollainen farmarin vaimo, joka seuran puutteessa miltei kadottaa puhelahjansa, aina laukeaa todelliseen puhetulvaan tilaisuuden tarjoutuessa. He muodostivat oikean pikku kulkueen. Ensimmäisenä kulki rouva Pool lamppuineen, sitten Selina laukkuineen ja viimeisinä, lops, lops, Jozina ja Geertje, joiden raskaat, naulapohjaiset kengät kolisivat hirveästi puuportailla, vaikkakin he koettivat hiipiä varpaillaan, ettei heidän äitinsä kuulisi heidän tuloaan. Heidät oli ilmeisesti ennakolta määrätty näkymättömiin, ja kulkue liikkui ylöspäin Maartjen puheen säestämänä. »Te jäätte alakertaan, kuulitteko. Sanoinhan minä teille, että teidän pitää jäädä alakertaan!» Hänen äänessään väreili varoittava, jopa uhkaavakin sävy. Saparoniskat pysähtyivätkin aina hetkeksi, mutta lähtivät sitten taas kolisemaan edelleen teevadin muotoiset silmät välkkyen pelokkuutta ja pahankurisuutta.

Ylhäällä oli ahdas, pimeä, ummehtunut, matoton käytävä, jonka päästä avautui ovi Selinalle määrättyyn huoneeseen. Kylmyyden tunkiessa luihin ja ytimiin Selina tuijotti sen kolmeen merkkiesineeseen. Vuode, mahtava ja aika kaunis, pähkinäpuinen mausoleumi, kohosi synkkänä miltei kattoon saakka. Oljilla ja maissiakanoilla täytetty patja ei oikein soveltunut tämän rakennuksen arvokkaaseen tyyliin, mutta onneksi oli rouva Pool sitäpaitsi levittänyt sen päälle huolellisesti ommellun höyhenpeitteen, joten Selina nukkui pehmeästi ja lämpimästi koko kylmän talven ajan. Toisella seinämällä oli matala arkku, jonka ruskea väri näytti miltei mustalta, ja jonka etusivu oli täynnä omituisia leikkauksia. Selina kumartui sitä tarkastelemaan ja virkkoi toisen kerran sinä päivänä: »Kuinka kaunista!» kääntyen kuitenkin samassa nopeasti Maartje Poolin puoleen peljäten hänenkin rupeavan nauramaan Klaas Poolin tavoin. Mutta rouva Poolin kasvoilta heijastuikin hänen oma ihastuksensa. Hän astui lähemmäksi Selinaa ja kumartui hänen viereensä katselemaan arkkua pidellen lamppua, niin että sen keltainen valo lankesi leikatun puun kiemuroihin. Tummuneella etusormellaan hän osoitti kannen rohkeita koukerolta. »Katsokaa! Ne muodostavat kirjaimia.»

Selina silmäili sitä tarkemmin. »Totta tosiaan! Tämähän on S!»

Maartje laskeutui polvilleen arkun eteen. »S: hän se juuri onkin. Se tarkoittaa Sophiaa. Tämä on hollantilainen morsiusarkku. Ja tämä on K. ja tämä D. Ne merkitsevät: Sophia Kroon De Vries. Se on ainakin kaksisataa vuotta vanha. Äitini antoi sen minulle mennessäni naimisiin, ja hänen äitinsä antoi sen hänelle hänen mennessään naimisiin, ja hänen äitinsä antoi sen hänelle taas hänen mennessään naimisiin, ja hänen — —»

»Aivan niin!» huudahti Selina tarkoituksettomasti vain hillitäkseen virtaa. »Mitähän se sisältää? Sisältääkö se mitään? Siinä pitäisi oikeastaan olla morsiuspuku, vanhuuttaan kellahtava morsiuspuku.»

»Niin onkin!» kiljahti Maartje Pool hypähtäen niin varomattomasti, että lamppu keikahti.

»Eihän!» Kyykistyvät naiset katsoivat suurin silmin toisiinsa hymyillen, kuin koulutytöt. Saparoniskatkin olivat rohkaistuneet ja taapertaneet lähemmäksi tirkistellen toisten olkapäiden ylitse arkkuun.

»No — katsokaa nyt.» Maartje Pool työnsi lampun Selinan käteen, kohotti arkun kantta, pujahdutti kätensä sen syvyyteen kahisevien, vanhojen sanomalehtien joukkoon ja veti hehkuvin kasvoin esille hollantilaisen, runsaslaskoksisen silkkihameen, vanhuuttaan kellahtavan myssyn, jonka koruommelten jäykistämät siivet törröttivät leveinä molemmin puolin, sekä puukenkäparin, joka oli punaiseksi maalattu Vollendamin kalastajaveneiden mallin mukaan ja kannasta varpaanpäähän saakka täynnä hienoja ja monimutkaisia leikkauksia.

»Voi!» huudahti Selina. Hän tunsi olevansa pieni tyttönen, joka oli löytöretkellä rikkaan ullakon aarteistossa jonakin sadepäivänä. Hän risti kätensä. »Saanko joskus koettaa noita?»

Maartje Pool taittoi nopeasti kokoon vaatteet loukkaantuneen ja kauhistuneen näköisenä. »Kuka uskaltaisi käyttää morsiuspukua ennen omia häitään! Se olisi paha enne.» Mutta sitten hän lisäsi nähdessään Selinan hyväillen silittävän hameen jäykkiä, silkkisiä laskoksia: »Jahka te menette naimisiin jonkun High Prairien hollantilaisen kanssa, saatte pukeutua siihen.» Ja kummatkin purskahtivat nauramaan ajatellessaan näin hassunkurista mahdollisuutta.

Selinan mielestä tämä opettajahomma alkoi oikein hauskasti, ja hänen isäänsä olisi varmaankin huvittanut — samassa hän muisti. Hän nousi väristen. Kohottaessaan kätensä irrottaakseen hattunsa hän äkkiä tunsikin olevansa väsynyt, viluinen ja vieras tässä talossa, jonka maalaisemäntä, uteliaat tyttöset ja kookas, punanaamainen mies myöskin olivat niin vieraat. Hänen mieleensä valahti vuolas kaipuun aalto — hän kaipasi isäänsä, heidän iloisia pikku päivällisiään, teatterikäyntejään, hänen humoristisia filosoofisia saivartelujaan, Chicagon katuja ja rumia chicagolaisia taloja, Julieta ja neiti Fisterin koulua, kaikkea ja kaikkia, joihin hän oli tottunut, jotka hän tunsi ja joita hän juuri sen tähden rakasti. Tuntuivatpa Abbie ja Sarah tätikin oikein hauskoilta täältä kylmästä maalaistalosta käsin, joka äkkiä oli muuttunut hänen kodikseen. Hän säikähtyi tuntiessaan itkun lähestyvän, alkoi räpyttää silmiään, kääntyi syrjään ja äkkäsi hämärässä huoneen kolmannen nähtävyyden — sinimustan pellisilinterin, joka muistutti uunia eikä kuitenkaan ollut mikään uuni. Se oli huolellisesti kiillotettu, samoin kuin vierashuoneenkin katossa oleva torvi, ja muodosti ilmeisesti jättiläiskukan tuon varren päähän.

»Mikä tuo on?» kysyi Selina osoittaen sitä.

Maartje asetti lampun pienelle pesupöydälle aikoen poistua huoneesta ja hymyili ylpeästi: »Silinteri.»

»Silinteri?»

»Se lämmittää teidän huoneenne.» Selina koski siihen — se oli jääkylmä. »Silloin kuin uunissa on tulta», rouva Pool lisäsi kiireesti. Selinan mieleen välähti muisto tuosta kauheasta torvesta, joka kuljettuaan uuninpiipun tavallisen matkan huoneessa tunkeutui pyöreän reiän kautta katon lävitse ja sitten äkkiä täällä paisui merkilliseksi ja kaameaksi kukkaseksi, joka muistutti jonkinlaista mustaa kaulapahkaa. Selina saikin pian kokea, että sen suoma lämpö oli kuin kaunista satua. Vaikka vierashuoneen uunissa räiskyi mitä iloisin valkea, ei sen hehku tarttunut sittenkään silinteriin. Se pysyi yhtä kylmänä kuin vastenmielisen, vaikkakin tulisen ihailijan hakkailema tyttö. Tämä silinteri vaikutti sangen syvästi kaikkiin Selinan tottumuksiin, ennen kaikkea yölliseen lukemiseen ja aamuisiin pyyhkeisiin. Selinan tottumuksiin oli nimittäin kuulunut jokapäiväinen kylpy jo näinä aikoina, jolloin ihmiset pitivät jokapäiväistä kylpyä outona liioitteluna taikka parhaimmassa tapauksessa teeskentelynä. Kertoisin kovin mielelläni hänen jatkaneen entisiä elintapojaan vielä Poolinkin talossa, mutta aamukylpy tällaisessa Illinoisin maalaistalossa ei olisi suinkaan ollut mitään liioittelua, se olisi ollut sulaa mielettömyyttä, vaikkakin hänen käytettävänään olisi ollut kattilallinen kuumaa vettä kello puoli seitsemän aamulla, mikä totta tosiaan oli mahdotonta. Selina oli kiitollinen satunnaisesta höyryävästä pesuvadista joskus iltaisin ja kiireisestä kappalepesusta silinterin tarunomaisen lämmön ääressä.

»Maartje!» karjui ääni alakerrasta — nälkäisen miehen ääni — ja ylös tunkeutui heikkoa palaneen käryä. Sitten kuului kolinaa ja jyminää kapeissa portaissa.

»Jestas!» kiljahti Maartje säikähtyneenä kohottaen kätensä. Hän katosi temmaten mukaansa molemmat saparoniskatkin paetessaan. Portaista kuului yhä kolinaa ja Maartjen komentavaa ääntä. Kolina läheni käytävää pitkin hänen oveaan kohden, ja kun Selina kääntyi katsomaan, kuka tuli, näki hän jonkinlaisen kääpiön seisovan oviaukossa. Alhaalla näkyivät väärät sääret, ylhäällä Selinan pieni, pullottava matkalaukku ja keskellä leveät, ahavoituneet kasvot harmahtavine partoineen ja kiillottomine silmineen.

»Jakob Hoogendunk», ilmoitti kääpiö lyhyesti tirkistellen häneen korkealla keikkuvan matkalaukun takaa.

Selina nauroi kuullessaan nimen. »Tosiaanko! Astukaa huoneeseen. Tässä on sopiva paikka. Seinän viereen. Eikö niin, herra — herra Hoogendunk?»

Jakob Hoogendunk murisi kompuroiden huoneen poikki matka-arkun pelottavasti heilahtaessa joka askeleella. Hän päästi sen vihdoin kolahtaen maahan, pyyhkäisi nenäänsä kädenseljällään — mikä merkitsi suoritettua työtä — ja tarkasti matka-arkkua, ikään kuin hän olisi itse sen laatinut. »Kiitos, herra Hoogendunk», virkkoi Selina ojentaen kätensä. »Minä olen Selina Peake. Kuinka» — hän ei voinut vastustaa kiusausta — »kuinka te olette hyljännyt Ripin?»

Tuo oli niin Selinan kaltaista. Hän näki tässäkin harmaantuneessa, lialta ja lannalta hajahtavassa, reumaattisessa renkipahasessa noiden parrakkaiden, salaperäisten veijarien jälkeläisen, jotka Rip Van Winkle oli kohdannut eräänä kohtalokkaana päivänä Kaatskillein luona. Nimikin huvitti häntä — tuo koomillisen ruma nimi. Hän naurahti siis kevyesti ojentaessaan kätensä, mutta mies ei loukkaantunut, hänhän tiesi, että ihmiset tavallisesti nauravat esiteltäessä. Niinpä hänkin nauroi nolona ja samalla luontevana katsellen tarjottua pikku kättä. Hän tarkasti sitä vähän aikaa uteliaasti, sitten hän pyyhkäisi kummallakin kädellään housujaan ja lopuksi kuitenkin pudisti päätään. »Ka, minun kämmeneni ovat aivan sontaiset, kun en ole ehtinyt niitä pestä vielä», ja kompuroi ulos jättäen Selinan tuijottamaan avuttomasti omaan ojennettuun käteensä. Miehen askeleet tömisivät portaissa kuin jäätyneellä tiellä ratsastavan joukon kavioitten kopina.

Jäätyään yksinään Selina avasi arkkunsa ja otti esille kaksi valokuvaa, joista toinen esitti lempeän näköistä miestä, jonka hattu oli hieman kallellaan, ja toinen naista, joka olisi saattanut olla kaksikymmenviisivuotias Selina — ilman hänen päättäväistä leukaansa. Etsiessään sopivaa paikkaa näille nahkakehyksisille aarteilleen hän hetkiseksi ajatteli kylmän silinterin päällystää — ja loppujen lopuksi todellakin asetti ne sinne paremman paikan puutteessa. Tästä korkeasta asemastaan ne sitten seurasivat hänen hommiaan kohteliaan kiinnostuneina. Ehkäpä Jacob Hoogendunk joskus suvaitsisi naulata hänelle jonkun seinähyllyn, jolle sekä hänen pieni kirjavarastonsa että valokuvansa sopisivat. Hän nautti tuosta pikku kiihtymyksestä, joka aina jännittää matka-arkkuaan purkavan naisen mieltä. Hänen arkkunsa yllä leijaili, vaikkakin hän oli sen lukinnut tänä samana päivänä, jonkinlainen yllätyksen aavistus, joka aina takertuu sellaisiin tuttuihin esineisiin, jotka äkkiä siirretään vieraaseen ympäristöön. Hän otti esille sievän pinkan lämpimiä, villaisia alusvaatteita sekä tukevat kenkänsä ja ravisti suoriksi viininpunaisen kashmirhameensa rypistyneet laskokset. Nythän, jos milloinkaan, hänen olisi pitänyt katua sen ostamista — mutta hän ei katunut. Ei kukaan, hän tuumi levitellessään sitä vuoteelle, joka omisti tällaisen viininpunaisen kashmirpuvun, voinut lopullisesti lannistua.

Hänen viininpunainen, vuoteelle levitetty kashmirpukunsa, silinteriltä katselevat valokuvansa, nauloissa, pumpuliverhon takana sievästi riippuvat vaatteensa ja suljetun arkun kannella törröttävä kirjarivi antoivat tälle huoneelle kaiken kaikkiaan miltei kodikkaan leiman.

Alakerrasta kohosi paistamisen sihinä. Selina peseytyi vadissa olevassa kylmässä vedessä ja suori tukkansa kiertäen sen uudeksi sykeröksi pesupöydän yläpuolella riippuvan, himmeän kuvastimen edessä. Hän solmi uudelleen vakavan kauluksensa valkoiset nauhat ja suoristi ruskean pukunsa kalvosimet. Tiheä nappirivi kiinnitti piukan liivin kurkusta vyötäisiin saakka. Hänen sievä, kapea päänsä kohosi tältä epämukavalta jalustalta niin sirosti ja arvokkaasti, että koko tuo jäykkä puku näytti sen johdosta kauniilta. Hame pöyhisteli ja pullisteli takanapäin ja muodosti eteen laskoksia. Tämä aika oli ylenpalttisen laajuuden ja samalla ylenpalttisen piukkuuden aikaa, ja puvut olivat kukkuroillaan reunuksia, nyörejä, luita ja kangistimia sekä kaikenlaatuisia kömpelöitä tyhjänpäiväisyyksiä, mutta siitä huolimatta kohosi Selinan vartalo sirona, hentona ja notkeana tämän kangaspaljouden keskeltä todistaen hengen voittoa aineesta.

Hän puhalsi nyt lampun sammuksiin ja laskeutui jyrkkiä, puisia portaita pitkin pimeään arkihuoneeseen. Keittiön ovi oli suljettu. Selina koetti haistelemalla arvata, mitä saataisiin illalliseksi — silavaa ilmeisesti. Hän oli pian huomaava, että illalliseksi oli aina silavaa. Talven kuluessa hän rupesi vähitellen suorastaan kammoamaan tätä sikamaista järjestelmää, sillä hän muisti jossakin lukeneensa ruoan painavan leimansa ihmisen kasvoihin — rasvaisen ravinnon tekevän ulkomuodonkin rasvaiseksi. Hän tarkasteli joskus piirteitään himmeässä kuvastimessa — tylpistyikö hänen suloinen, valkea pikku nenänsä? pälyilivätkö hänen syvät, tummat silmänsä? turposivatko hänen lujat, suloiset huulensa? Kuvastin haihdutti hänen pelkonsa.

Hän seisoi hetkisen pimeydessä epäröiden, sitten hän avasi keittiön oven. Häntä vastaan lehahti höyrypilvi, mistä pilkisti esille pyöreitä, sinisiä silmiä, karheita ääniä, paistuvan rasvan, sekä tallin, mullan ja vasta kuivumasta tuotujen villaisten vaatteiden lemua. Samassa aukeni keittiön ulko-ovikin ja huoneeseen tölmähti kylmää ilmaa, joka löi sinertävän höyryn kiertävään liikkeeseen. Keittiöön astui käsivarrellaan aika pino uunipuita tumma, kaunis poika, joka katsoi Selinaan kantamuksensa ylitse. Selina tuijotti takaisin, ja sillä hetkellä virisi kaksitoistavuotiaan pojan ja yhdeksäntoistavuotiaan tytön välille ystävyyden sähkövirta.

»Roelf», ajatteli Selina astuen vaistomaisesti askeleen häntä kohden.

»Joudutappa puut tänne!» ärähti Maartje uunin luota, poika heitti sylyyksensä laatikkoon ja harjasi hihaansa ja takkinsa etumusta koneellisesti, yhä katsellen Selinaa. Hän oli nähtävästi puulaatikon kyllästymättömän kidan orja.

Klaas Pool istui jo pöydän ääressä ja koputti veitsellään puuhun. »Istukaa! Istukaa, opettaja.» Selina epäröi katsoen Maartjeen. Maartje kannatti toisella kädellään paistinpannua ilmassa työntäen toisella uutta palikkaa avosuiseen uuniin. Saparoniskat istahtivat punaruutuisella liinalla ja puuvartisilla veitsillä ja haarukoilla katetun pöydän ääreen. Jakob Hoogendunk, joka oli pärskinyt, puhissut ja loiskinut nurkassaan pesuvadin luona, minkä sisältämä vesimäärä ei ohut missään suhteessa sen synnyttämään ääneen, istuutui myöskin heidän pariinsa, ja Roelfkin heitti lakkinsa naulaan. Selina ja Maartje vain jäivät seisomaan. »Painakaa puuta! Painakaa puuta!» Klaas Pool virkkoi taas leveästi ja jatkoi sitten nauraa hörötellen: »Kuinka kaalinne voivat?» Jakob Hoogendunk hihitti myöskin ja saparoniskatkin kikattivat. Maartjekin veti suunsa kankeaan hymyyn lieden luona. Klaas ei nähtävästi ollut kätkenyt pilansa kynttilää vakan alle. Ainoastaan Roelf poika pysyi vakavana. Selina itse tuntiessaan punan nousevan poskilleen hymähti hieman hermostuneesti ja istahti nopeasti.

Maartje Pool paiskasi nyt pöydälle suuren kulhon, joka oli täynnä rasvassa paistetuita perunoita, sekä vadillisen silavaa. Leipä oli leikattu paksuiksi viipaleiksi ja kahvi oli uunissa paahdettua, jauhettua ruista, jota nautittiin sitten ilman sokeria ja kermaa. Tällaista ruokaa oli runsaasti, ja se muutti rouva Tebbittin maanantai-illalliset Selinan muistossa jumalten aterioiksi. Selinan ihanat haaveet kananpaisteista, villisorsista, mureista rinkilöistä ja pumpkinpaistoksista haihtuivat ikiajoiksi. Hän oli ollut hyvin nälkäinen, mutta nyt hän puhuen, nyökkäillen, hymyillen leikkasi ruokansa miltei olemattoman pieniin palasiin, mitkä hän nielaisi miltei purematta, ja halveksi omaa nirsouttaan. Hän istui siinä pienenä ja hentona keltaisessa lampunvalossa syöden kiltisti yksinkertaista ruokaansa ja kiinnittäen pehmeän, tumman katseensa vuorotellen vaimoon, joka käveli lakkaamatta edestakaisin lieden ja pöydän väliä, synkkään, kauniiseen poikaan, jonka kädet olivat niin punaiset ja naarmuiset ja silmät niin synkät, molempiin pyöreäsilmäisiin, punaposkisiin pikkutyttöihin, kookkaaseen, punoittavaan, paksuhuuliseen mieheen, joka söi niin äänekkäästi, sekä ahneesti maiskuttelevaan Jakob Hoogendunkiin...

»Nähtävästi», hän tuumi, »kuvitelmat eivät oikein pidä paikkaansa... Tämä on vihannesfarmi, mutta he eivät syö vihanneksia. Mistähän se johtuu?... Miksiköhän tuo vaimo sallii ulkomuotonsa noin ränsistyä? Eihän se ole välttämätöntä maallakaan. Miksi hän on puristanut tukkansa tuollaiseksi mytyksi ja laiminlyönyt hipiänsä? Ja miksi tuo muodoton, kamala puku? Hän ei oikeastaan ole ensinkään ruma. Kummallakin poskella on punainen läiskä, ja silmät ovat niin siniset. Hän muistuttaa hieman noita naisia hollantilaisissa tauluissa, joita isä vei minut katsomaan — missä? — missä kumman paikassa? — niin, New Yorkissa monta vuotta sitten. Siellä oli nainen, joka seisoi keittiössään, jonkinlaisessa pimeässä huone pahaisessa, jonka hyllyillä oli messinkiastioita ja ikkunassa pieniä ruutuja. Mutta sen naisen kasvot olivat rauhalliset, ja tämän ovat niin jännittyneet. Miksi hän onkaan tuon näköinen, katkera, rasittunut, vanha?... Poika on tavallaan ulkomaalaisen näköinen — kuin italialainen. Merkillistä... He puhuvat melkein samalla tavalla kuin meidän saksalaiset naapurimme Milwaukeessa. He vääntävät lauseet niin kummallisesti. He kai kääntävät ne sananmukaisesti hollannista.»...

Jakob Hoogendunk puhui. Lopetettuaan ateriansa miehet jäivät istumaan paikoilleen piippujaan imeksien. Maartje siivosi illallisastioita, ja Geertje ja Jozina olivat auttavinaan häntä. Jos he koulussakin kikattavat tuolla tavalla, mietti Selina, niin hän varmasti vähitellen tulee hulluksi ja tarttuen heidän palmikkoihinsa kolistaa heidän päitään vastakkain.

»Voimakas pohja», sanoi Hoogendunk, »muuten saat puisia juurikasveja. Sen näin torilla perjantaina. Meidän on pysyttävä reiluissa vihanneksissa eikä ryhdyttävä kaikenlaisiin uusiin hullutuksiin. Selleriä! Mitä selleri on? Se ei ole juurikasvi, eikä se ole myöskään heinää. Ajattele esimerkiksi Voorhiesiä. Hän käytti sataviisikymmentä puutaa soodanitraattia puhumattakaan tavallisesta tekolannoituksesta, ja mitä hän sai siitä? Pieniä, puisevia raukkoja. Voimakas pohjamaa — se on tärkein juttu.»

Selina oli kiinnostunut. Hän oli aina luullut, että vihannekset kasvavat itsestään. Ensiksi työnnetään jotakin multaan — siemeniä taikka taimia t.m.s. — ja sitten putkahtavat esille kaikki nuo perunat, kaalit, sipulit, porkkanat ja punajuuret. Mutta mitä oli sitten soodanitraatti? Kuuluikohan se jollakin tavalla rouva Tebbittin tarjoamaan kaalimuhennokseen? Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavankaan siitä. Entä mitä oli tekolannoitus sitten? Hän kumartui eteenpäin.

»Mitä on tekolannoitus?»

Klaas Pool ja Jakob Hoogendunk katsoivat häneen, ja hän katsoi heihin kauniilla, älykkäillä, innostuneilla silmillään. Sitten Pool työnsi taaksepäin tuolinsa, nosti paikaltaan liesirenkaan, sylkäisi kekäleisiin, tyrkkäsi renkaan takaisin ja vyörytti silmänsä Jakob Hoogendunkiin päin, joka puolestaan taas vyörytti hitaan katseensa Klaas Poolia kohden. Sitten kummatkin kääntyivät katsomaan tuota uskaliasta naista, joka tuolla tavalla sekaantui miesten keskusteluun.

Pool otti piipun suustaan, puhalsi ohuen renkaan ja pyyhkäisi suutaan kätensä seljällä. »Tekolannoitus on — tekolannoitusta.»

Jakob Hoogendunk nyökkäsi juhlallisen vahvistuksensa.

»Mitä se sisältää?» tiukkasi Selina.

Pool heilutti suurta, punaista kättään, ikään kuin karkottaakseen tuon häiritsevän itikan ja sitten hän katsoi Maartjeen. Mutta Maartje kolisteli työnsä kimpussa, ja Geertje ja Jozina olivat syventyneet omaan leikkiinsä lieden takana. Roelf istui pöydän ääressä lukien toinen kapea, työn ahavoittama käsi levällään pöytäliinalla. Selina huomasi, tietämättä mitään huomanneensa, että sormet olivat pitkät ja hennot ja murtuneet kynnet ohuet ja hienot. »Mutta mitä se sitten sisältää?» hän kysyi vielä kerran, ja keittiön ilma kävi painostavaksi. Molemmat miehet rypistivät otsiaan, Maartje kääntyi puolittain pesusoikkonsa luota, tyttöset tirkistivät lieden takaa, ja Roelf kohotti katseensa kirjastaan. Koirakin, joka oli maannut torkkuen uunin edessä, pisti äkkiä kielensä ulos ja vilkutti silmäänsä. Selina vain ystävällisenä odotti vastausta. Hän ei voinut tietää, etteivät High Prairien naiset noin vain töksähdä keskelle miesten tärkeää keskustelua. Miehet katsoivat häneen vastaamatta, ja hän rupesi nolostumaan. Roelf poika nousi vihdoin, meni keittiön nurkassa olevan hyllyn luokse, otti sieltä suuren, viheriäkantisen kirjan ja työnsi sen Selinan käteen. Kirja haisi hirveästi, ja sen kannet olivat likaiset. Sivut olivat täynnä ruskeita sormenjälkiä. Roelf osoitti erästä sivua, ja Selina seurasi silmillään hänen viittaamaansa riviä.

Kauppapuutarhoille sopiva tekolannoitus.

Ja sen alapuolella:

Soodanitraattia.

Ammoniakkisulfaattia.

Verijauhetta.

Selina sulki kirjan ja ojensi sen varovaisesti takaisin Roelfille. Verijauhetta! Hän katsahti miehiin. »Mitä tarkoitetaan verijauheella?»

Klaas vastasi uppiniskaisesti: »Verijauhe on verijauhetta. Pane peltoon verijauhetta, niin kaikki kasvaa — kaali, sipuli ja kurpitsa.» Kun hänen silmänsä sattuivat Selinan kauhistuneisiin kasvoihin, hän veti suunsa irveen. »Kaalithan ovat niin kauniita, hä?» Hän käänsi ilvehtivän katseensa Jakobin puoleen. Hän aikoi ilmeisesti nauttia tästä pilasta koko talven.

Selina nousi seisomaan. Hän ei ollut pahastunut, mutta hän kaipasi äkkiä yksinäistä huonettaan — tuota huonetta, joka oli vielä tunti sitten tuntunut niin vieraalta ja pelottavalta muhkeine vuoteineen, kylmine silintereineen ja kummittelevine morsiusarkkuineen. Nyt se oli äkkiä muuttunut hauskaksi, varmaksi ja suunnattoman houkuttelevaksi turvapaikaksi. Hän kääntyi rouva Poolin puoleen. »Minä — minä haluaisin mennä huoneeseeni. Olen niin väsynyt — luultavasti matkan johdosta. En ole tottunut...» hänen äänensä katkesi.

»Tosiaan», virkkoi Maartje reippaasti. Hän oli päättänyt astiainpesun ja puuhaili nyt suuren kulhon, jauhojen ja leivinpöydän parissa. »Menkää vain huoneeseenne. Minun on vielä alustettava taikina ja tehtävä jos jotakin.»

»Voisinkohan minä saada vähän kuumaa vettä? — — —»

»Roelf! Lopetappa jo tuo lukeminen ja näytä opettajalle, missä on kuumaa vettä. Geertje! Jozina! Onko mokomaa nähty.» Hän läimäytti tielleen sattuvaa saparoniskaa aika tavalla ja aikaansai pahan rähäkän.

»Älkää huoliko, enhän minä — älkää vaivaantuko.» Selina oli suorastaan hätääntynyt. Hän halusi vain päästä pois tästä huoneesta. Mutta Roelf oli hiljaa ja nopeasti ottanut kuhmuisen tinaämpärin naulastaan ja nostanut syrjään rautaisen kannen lieden takaosasta, jolloin huoneeseen pölähti höyrypilvi. Hän upotti ämpärin tähän säiliöön ja Selinan yrittäessä tarttua hänen ämpäriinsä lähti itse sitä kantamaan. Selina kuuli hänen askeleensa puisilla portailla ja halusi kiiruhtaa mukaan, mutta ensiksi hän halusi nähdä, mitä kirjaa poika äsken oli lukenut. Pöydällä viruvan kirjan ja hänen välissään olivat kuitenkin Pool, Hoogendunk, koira, saparoniskat ja Maartje, joten hänen täytyi vain sormellaan osoittaa kirjaa. »Mikä on tuo kirja, jota Roelf luki?»

Maartje paiskasi suuren taikinakimpaleen pöydälle. Hänen käsivartensa olivat valkoisinaan jauhoista, ja hän sotki ja vanutteli tottuneesti. »Woorden boek», hän vastasi yksikantaan.

Woorden boek! Eihän se ollut mitään. Woorden b — — Hän rupesi hämärästi tajuamaan hollantilaisten sanain sisällystä. Mutta sehän oli mahdotonta. Hän pujahti tuoleissaan retkottavien miesten ohitse, astui koiran ylitse ja kumartui pöydän poikki. Woorden — sana, boek — kirja. Sanakirja. »Lukeeko hän sanakirjaa?» Selina äännähti. »Hän lukee sanakirjaa!» Hän tunsi kauhistuen aivan heti purskahtavansa nauruun ja itkuun yhtä aikaa — olevansa hysterian partaalla.

Rouva Pool loi katseen taakseen. »Opettaja antoi sen lähtiessään Roelfille kiitokseksi kevätkylvöstä. Se on sanakirja, ja siinä on ainakin satatuhatta sanaa — erilaista sanaa.»

Selina toivotti hyvää yötä olkansa ylitse ja lähti nousemaan yläkertaan. Roelfin täytyi saada lukea kaikki hänen kirjansa, ja hän tilaa Chicagosta vielä lisääkin. Selina aikoi käyttää koko palkkansa Roelfin kirjoihin. Hänhän oli lukenut sanakirjaa!

Roelf oli asettanut, kuuman vesiämpärin pienelle pesupöydälle ja sytyttänyt lampun. Hän koetti parhaillaan hartaasti asetella sen lasisäiliötä neljän kannattajan varaan. Alakerrassa, ahtaassa keittiössä hän oli ollut kuin aika mies, mutta tämän himmeän lampun alla, joka valaisi selvästi hänen terävän profiilinsa, Selina näki, että hän olikin vain pieni, pörrötukkainen poika. Poskien, suun ja leuan tienoilla viipyi vielä lapsellisen pyöreyden viimeinen muisto. Hänen housunsa, jotka olivat taitamattomasti pienennetyt suuremmista, riippuivat rumasti hänen hennoilla lanteillaan.

»Hänhän on tosiaankin vain pikku poika», ajatteli Selina tuntien piston mielessään Roelfin kulkiessa hänen ohitseen pää painuksissa, luomatta katsettakaan häneen. Selina ojensi kätensä ja koski hänen olkapäähänsä. Silloin nosti poika päänsä, ja silmät välkkyivät hänen elostuneissa kasvoissaan. Nyt vasta Selina huomasi, ettei hän ollut kuullut Roelfin vielä lausuvan sanaakaan. Hänen kätensä hiveli pojan hihan ohutta kangasta.

»Kaalit — kaalipellot — te puhuitte totta — ne ovat kauniita», änkytti Roelf. Hän oli hirveän totinen, ja ennen kuin Selina ehti vastata, hän oli jo kadonnut huoneesta ja matkalla alas.

Selina jäi seisomaan silmiään räpytellen.

Hän oli vihdoinkin lämmennyt, ja lämpö säilyi vielä hänen peseytyessään pikkuruisesta pesuvadista, suoriessaan runsasta tukkaansa ja pujahtaessaan laajaan, pitkähihaiseen ja korkeakauluksiseen yöpukuunsa. Aikoessaan juuri sammuttaa lampun hänen katseensa sattui tuohon mustaan silinteriin, joka vartioi kuin kärsivällinen eunukki nurkassaan häntä, ja hän kykeni jo hymyilemään sille, vieläpä nauramaankin kuvitellessaan väsyneenä ja jännittyneenä uneksivansa valveillaan. Mutta jouduttuaan tuohon laajaan vuoteeseen hän äkkiä upposikin pelon ja yksinäisyyden syvyyteen, mikä aina valtaa vieraassa talossa, vieraiden ihmisten keskuudessa nukkuvan mielen. Hän makasi kankeana ja kiristyneenä varpaat kippurassa, selkä koukussa ja lihakset jännittyneinä. Hän kurkisteli peitteensä reunan ylitse kuin peljästynyt tonttu silmät suurina ja katse pälyillen huoneen nurkkia epäluuloisesti. Raaka marraskuun ilma tunki taloon noilta pelloilta, joita höystettiin verijauheella. Hän värisi ja nyrpisteli nenäänsä, ikään kuin tuntien tuon inhottavan aineen tuoksun ilmassa. Hän kuunteli alakerrasta tulevaa hälinää: karkeita, vieraita, kimakoita ja äkäisiä ääniä. Kun nämä vaikenivat, kuului kaupunkilaiskorviin vieläkin vieraampaa meteliä; koiran haukuntaa, toisen koiran vastahaukkua, etäistä junanvihellystä, kavioiden kumeaa kolinaa tallin lattialla ja tuulen suhinaa ikkunan ulkopuolella törröttävissä, paljaissa oksissa.

Hänen taskukellonsa — Simeon Peakin lahja hänen kahdeksanneksitoista syntymäpäiväkseen — jonka kultaisessa kuoressa kiemuroivat kauniisti veräjän, kirkon, kosken ja linnun monimutkaiset, sirot kuvat, tikutti lohduttaen herttaisesti tyynyn alla. Hän pisti kätensä sinne, veti sen esille ja puristi sen kämmenessään leuan alle pyytäen siltä lohdutusta.

Hän tiesi, ettei hän voisi nukkua tänä yönä. Hän tiesi, ettei hän voisi nukkua — —

Hän heräsi kirkkaaseen, kylmään marraskuun aamuun. Hän kuuli lasten äänet, hevosten hirnunnan, suhinaa ja sihinää ja kotkotusta ja piipitystä karjapihalta sekä tunsi paistetun silavan käryä. Kello oli kuusi. Selinan ensimmäinen työpäivä oli valjennut. Noin kahden tunnin kuluttua hän oli näkevä edessään koko huoneellisen pyöreäsilmäisiä Geertjejä, Jozinoita ja Roelfeja. Makuuhuone oli julman kylmä. Heittäessään syrjään peitteensä päätti Selina, että elämä sittenkin kysyi sangen suurta uskallusta — tämä sama elämä, jota Simeon Peake oli nimittänyt suureksi seikkailuksi.