XXI.

He olivat juoneet teetä farmin arkihuoneessa, ja Dallas oli voihkaissut nähdessään talon kauniin, hollantilaisen posliinikaluston. Selina oli emännöinyt loistavin kasvoin niin kuin ainakin nainen, joka tietää pukeutuneensa silkkiin ja hienoon palttinaan. Hän ja kenraali Goguet olivat heti ensi hetkestä saakka viehättyneet toistensa seuraan kohdaten toisensa parsaviljelyksen yhteisellä pohjalla.

»Entä paksuus?» oli kenraali kysäissyt, sillä parsa oli hänenkin lemmikkinsä bretagnelaisen maatilan tuotteiden joukossa. »Kuinka paksu sen tyvi sitten on?»

Selina muodosti peukalollaan ja etusormellaan ympyrän. Kenraali huokaisi toivottomasti kadehtien. Kenraali sopeutui loistavasti seuraan. Hän ahmi teetä ja kaakkuja. Hän imarteli Selinaa silmillään. Ja Selina punastui ja naurahteli kuin nuori tyttö, mutta hän taas käänsi aina sanansa Roelfiin, ja Roelfissa hänen katseensa viipyi ja lepäili. Roelfin kanssa hän käveli toisten puhuessa. Oli kuin Roelf olisi ollut hänen ainoa poikansa, joka nyt oli palannut kotiinsa. Hänen kasvonsa säteilivät ihanasti.

Dallas, joka istui Dirkin vieressä, kuiskasi: »Kas, näettekö nyt, mitä minä tarkoitin — mitä minä tarkoitin sanoessani haluavani maalata muotokuvia. Ei tuollaisten rouvien muotokuvia, joiden kaulassa on helminauha, ja joidenka toinen käsi riippuu puoleksi silkkilaskoksien peitossa. Tarkoitan luonnekuvia ylhäisistä miehistä ja naisista — ylhäisen amerikkalaisista ihmisistä — kuten esimerkiksi teidän äidistänne.»

Dirk katsahti häneen nopeasti hymähtäen luullen tytönkin puhuvan hymysuin. Mutta Dallaspa ei hymyillytkään. »Minun äidistänikö?»

»Niin, jos hän vain suostuu. Tahtoisin maalata nuo hienot, loistavat kasvot, joita sisältäpäin hehkuva valo kirkastaa, ja tuon leuan, joka muistuttaa Mayflowerin ja länteenpäin vaappuvien aromaavaunujen naisia, ja hänen silmänsä! Tahtoisin maalata tuon nukkavierun, hassun, suurenmoisen, vanhan hatun ja valkoisen puseron — ja hänen kätensä! Hän on niin kaunis. Hän tekisi minut kuuluisaksi päivässä. Uskotteko?»

Dirk tuijotti häneen, ikään kuin hän ei olisi ymmärtänyt mitään. Sitten hän kääntyi tuolissaan katsellakseen vuorostaan äitiään. Selina keskusteli Roelfin kanssa.

»Oletko sinä siis todellakin kuvannut kaikki Euroopan kuuluisuudet, Roelf? Ajatteles! Sinä olet nähnyt koko maailman ja sinä pitelet sitä parhaillasi omissa kourissasi. Pikku Roelf Pool. Ja sinä suoriuduit sittenkin yksinäsi, omin voimin — kaikesta huolimatta.»

Roelf kumartui hänen puoleensa. Hän peitti omallaan Selinan karkean käden. »Kaalinpäät ovat niin kauniit», hän sanoi. Sitten he nauroivat yhdessä kuin hyvällekin sukkeluudelle. Sitten puhui Roelf taas vakavasti: »Onpa teidänkin elämänne ollut suurenmoinen, Selina, täyteläinen, rikas ja voittoisa elämä.»

»Minunko elämäni!» huudahti Selina. »Hyväinen aika, Roelf, minähän olen ollut täällä koko ajan, tällä paikalla, minne sinä poikana minut jätit. Luulenpa, että hattu ja pukukin voisivat melkein olla samat kuin silloiset. Minä en ole käynyt missään, tehnyt mitään nähnyt mitään. Kun ajattelen, mitä kaikkea aioin nähdä, ja mitä kaikkea aioin tehdä!» »Sinähän olet ollut kaikkialla», sanoi Roelf. »Sinähän olet nähnyt kaikki maailman kauneimmat ja kirkkaimmat paikat. Muistatko, että kerroit minulle isäsi kerran jakaneen kaikki ihmiset vain kahteen lajiin. Toiset olivat vehnää ja toiset smaragdeja. Sinä olet vehnää, Selina.»

»Ja sinä smaragdia», virkkoi Selina nopeasti.

Kenraali kuunteli hartaana heidän puhettaan, vaikkakaan hän ei käsittänyt mitään. Hän silmäsi rannekelloaan ja huudahti: »Päivällinen! Mitä sanoo emäntämme, madame Storm? Karkaaminen on mukavaa, mutta palaaminen on myöskin välttämätöntä. Ajatelkaa meidän ihanaa emäntäämme!» Hän oli hypähtänyt seisomaan.

»Eikö hän olekin kaunis?» sanoi Selina.

»Ei», vastasi Roelf jyrkästi. »Suu on pienempi kuin silmät. Rouva Stormin kasvoissa on tämä väli» — hän valaisi sanojaan kääntyen Dallasin puoleen ja koskettaen hänen huuliaan ja silmiään kevyesti hennoilla, voimakkailla, ruskeilla sormillaan — »pienempi kuin tämä. Jos suu on pienempi kuin silmät, niin kasvot eivät ole kauniit. Katsokaa esimerkiksi tätä Dallasia — —»

»Juuri minua», irvisteli Dallas. »Tämä suu mahtaa ainakin olla tarpeeksi suuri. Jos suuri suu on kauneuden tärkein ehto, olen minä ihana kuin Troian Helena, Roelf.»

»Niin oletkin», sanoi Roelf yksinkertaisesti.

Dirkin sisässä kaikui ääni kaikumistaan: »Sinä olet vain kumileimasin, Dirk DeJong. Sinä olet vain kumileimasin.» Se toisti yhä samaa asiaa.

»Voi noita päivällisiä!» huudahti kenraali. »Minä en tahtoisi olla kiittämätön — mutta voi sittenkin noita päivällisiä! Paljon mieluummin minä jäisin tänne hiljaiselle ja suloiselle farmille.»

Kuistin portailla hän kääntyi, löi kantansa läjähtäen yhteen, kumarsi syvään, tarttui Selinan karkeaan, työn kuluttamaan käteen ja suuteli sitä. Ja sitten suuteli Roelfkin hellästi hänen kättään, ja Selina hymyili hieman epävarmasti painaen vasenta kättään rintaansa vasten posket hienosti punertuen.

»Voi, voi teitä», sanoi Selina hyrähtäen pehmeään, värisevään nauruun, »voi, kukaan ei ole vielä koskaan suudellut kättäni.»

Hän seisoi kuistin portailla viittoillen heille kädellään auton kiitäessä nopeasti pois neljine vieraineen — tuollainen hento, suoraselkäinen pikku olento valkoisine puseroineen ja mullan tahrimine hameineen.

»Tulettehan joskus takaisin?» hän oli kysynyt Dallasilta. Ja Dallas oli vastannut myöntävästi, mutta samalla kertonut piakkoin lähtevänsä Pariisiin opiskelemaan.

»Saanhan palattuani maalata teidän kuvanne?»

»Minunko kuvani!» oli Selina huudahtanut kummastellen.

Nuo neljä, jotka kiitivät takaisin Chicagoa kohden asfalttista Halstedin tietä pitkin, olivat hieman väsyneet ja herpaantuneet. He antautuivat ilmassa väräjävän, nukuttavan kevään syleilyyn.

Roelf Pool otti hatun päästään. Julma kevätvalo paljasti hänen mustan tukkansa harmaat viirut. »Tällaisena päivänä kieltäydyn minä uskomasta neljäänkymmeneenviiteen ikävuoteeni. Dallas, sano minulle, etten minä olekaan neljääkymmentäviittä.»

»Sinä et olekaan niin vanha», sanoi Dallas hitaalla, hyväilevällä äänellään.

Roelfin kapea, ruskea käsi ojentui rohkeasti tarttuen tytön voimakkaaseen, valkoiseen käteen. »Kun sinä sen sanot, Dallas, on se miltei totta.»

»Se onkin totta», sanoi Dallas.

He jättivät Dallasin Ontario Streetille hänen ränsistyneen, vanhan atelierinsä eteen ja Dirkin hänen hienoon, pikku huoneustoonsa ja jatkoivat sitten matkaansa.

Dirk väänsi avainta lukossa. Hänen japanilainen palvelijansa Saki pujahti hiljaa eteiseen päästäen pieniä, sihiseviä tervehdysäännähdyksiä. Sääntöjen mukaisella pienellä eteispöydällä virui sääntöjen mukainen, pieni kirjepinkka. Dirk meni italialaisen arkihuoneensa halki makuuhuoneeseensa. Japanilainen seurasi häntä. Dirkin sääntöjen mukainen iltapuku (Peelin, Michigan Boulevardin englantilaisen räätälin, tekemä iltapuku) oli sääntöjen mukaisesti levitetty hänen vuoteelleen — virheettömät housut, virheettömät liivit, virheetön paita ja takki.

»Onko minua kysytty, Saki?»

»Missy Storm soitti.»

»Pyysikö hän sanomaan jotakin?»

»Ei. Missy soittaa toisen kerran.»

»Hyvä on, Saki.» Dirk viittasi hänet pois ja ulos huoneesta. Mies meni sulkien oven hiljaa takanaan, kuten sääntöjen mukaisen japanilaisen palvelijan tuli ja sopi. Dirk riisui yltään takkinsa ja liivinsä ja heitti ne vuoteen vieressä olevalle tuolille. Hän seisoi sitten hetkisen liikkumattomana katsellen Peelin tekemää iltapukuaan ja hohtavaa paidanrinnustaan, joka ei milloinkaan kumpuroinut. Nyt on kylvettävä, hän ajatteli laiskasti ja koneellisesti. Sitten hän yhtäkkiä heittäytyikin kasvoilleen hienolle silkkipeitteiselle vuoteelleen ja makasi siinä pää käsiinsä kätkettynä hyvin hiljaa. Hän makasi siinä vielä puolen tunnin kuluttuakin, kun puhelin kimeästi kilahti ja Saki hiljaa ja kunnioittavasti kopautti makuuhuoneen ovelle.