VII.

Heidän häänsä vietettiin seuraavassa toukokuussa kahden kuukauden kuluttua. High Prairien lukukausi loppui käytännössä heti ensimmäisten hentojen, sipuleita, retiisejä ja pinaattia edustavien oraiden ilmestyttyä näkyviin väkevästä, hiekkaisesta mullasta. Selinan luokat hajosivat, kutistuivat, sulivat miltei olemattomiksi. Koulu muuttui lastentarhaksi, missä viiden vuoden vanhat pienokaiset kääntelivät, vääntelivät ja riehuivat avattujen ikkunain kautta umpuilevalta preerialta tulvehtivassa kevätilmassa. Koulutalon uuni törrötti ruosteenruskeana ja kylmänä, ja Selinan huoneen silinteri muistutti mustaa paholaista, joka oli kadottanut ilkeän mahtinsa.

Selina oli tyrmistynyt ja kuitenkin rauhallinen, kapinallinen ja tyytyväinen, ja kaikkien näiden tunteiden yläpuolella uiskenteli jonkinlainen julma naurunhalu ja alapuolella jonkinlainen säikähdys. Toukokuinen High Prairie oli viheriä ja ruusunpunainen ja sininen. Kevätkukkaset sirottivat pelloille ja tienvierille keltaisia, vaaleanpunaisia, vaaleanvihertäviä ja sinipunaisia läiskiä. Siellä oli orvokkeja, keltakukkia, keräkukkia ja sinivuokkoja. Järveltä leyhyi pehmeää, viileää tuulenhenkeä. Selina ei ollut koskaan ennen elänyt maaseudun kevättä. Se tuotti hänelle suorastaan ruumiillista kipua. Hän liikkui kuin kohtalon lankojen vetämänä. Oli kuin jokin olisi häntä kuljettanut vastoin hänen tahtoaan, käsitystään ja suunnitelmiaan jotain suloista ja kauheaa kohden. Ollessaan Pervuksen seurassa hän oli vilkas, iloinen, kuohuva. Sulhanen oli harvapuheinen, hän vain katseli Selinaa vaieten ja jumaloiden. Kun hän toi tytölle kimpun kuihtuneita narsisseja, kohosivat kyyneleet tämän silmiin. Hän oli kävellyt Updiken metsään saakka hakemaan niitä kuultuaan Selinan sanovan, että hän rakasti narsisseja. Ne olivat velttoja ja limaisia oltuaan niin kauan hänen kädessään tällaisena kuumana päivänä. Pervus katsoi häneen alhaalta keittiön portaiden juurelta Selinan seisoessa ylhäällä ovensuussa, ja Selina otti ne vastaan ja kosketti kädellään hänen päätään. Hän oli kuin suuri, kiltti koira, joka tuo märän ja repaleisen rievun puutarhasta ja asettaa sen emäntänsä jalkojen juureen katsoen tähän lempeästi kysyvin silmin.

Oli aikoja, jolloin kaikki tuntui niin epätodelliselta. Oliko hän todellakin muuttuva kauppapuutarhurin vaimoksi ja elävä High Prairiessä lopun elämästänsä! Oi, ei! ei! Tämäkö oli siis se suuri seikkailu, josta hänen isänsä aina oli puhunut? Hänenhän piti niin kepeästi astella elämänsä polkua — valita tuhannesta tarjotusta mahdollisuudesta. Tämän High Prairien talvenhan piti olla vain välikohtaus — eikä koko elämä! Hän katseli Maartjea. Ei, eihän hän koskaan voisi muuttua tuollaiseksi! Se oli typerää. Se oli tarpeetonta. Hän käyttäisi vaaleanpunaisia ja sinisiä työpukuja. Hänen uutimissaan olisi röyhelöitä ja maljakoissaan kukkia.

Joskus hän puhui noista tavallisista morsianhuolistaan keittiössä hyörivälle, toimeliaalle rouva Poolille.

»Ettekö te koskaan ollut peloissanne — niin, juuri peloissanne — kun teidän piti mennä naimisiin Klaas Poolin kanssa, rouva Pool?»

Maartje Poolin kädet pitelivät suurta taikinavuorta, jota hän peittosi, pyöritteli ja venytteli kiivaasti. Hän heitti kourallisen jauhoa leivinpöydälle kannattaen toisella kädellään taikinapalloa ja pudotti sen sitten takaisin pöydälle ryhtyen uudelleen sitä leipomaan kummallakin nyrkillään.

Hän naurahti lyhyesti. »Minä karkasin.»

»Karkasitte! Karkasitteko tosiaankin — minkä tähden? Ettekö te ra — pitänyt Klausista?»

Maartje Pool sotki reippaasti posket punoittaen. Hän paineli, pyöritteli ja silitteli ja näytti oudon nuorelta — miltei, tyttömäiseltä — harvinaisen ilmeen väikkyessä hänen kasvoillaan. »Pidin kuin pidinkin. Pidin hänestä oikein paljon.»

»Miksi sitten karkasitte?»

»Vähän matkaa vain. Palasin heti. Kukaan ei edes huomannut minun karanneen. Mutta minä karkasin kuitenkin. Tiesin sen itse.»

»Miksi sitten palasitte?»

Maartje esitti filosofiansa aavistamattakaan, että sillä saattoi olla niin komea nimi. »On mahdotonta karata kyllin kauaksi. Elämä voi loppua, mutta sen luota ei kukaan voi karata.»

Tyttömäisyys oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hän oli ikivanhan näköinen. Hänen voimakkaat kätensä taukosivat hetkiseksi sotkemasta ja leipomasta. Ulkona portailla Klaas ja Jakob tarkastivat viikon satoa, joka oli vietävä kaupunkiin samana iltapäivänä.

Selina ponnisti kaikki voimansa voittaakseen jälleen Roelfin suosion. Poika oli kuin luottava pieni eläin, jota rakas käsi on loukannut, ja joka sen jälkeen kaihtaa sitä. Hän liehakoi tätä kolmetoistavuotista pikku poikaa enemmän kuin hän milloinkaan oli liehakoinut sitä miestä, jonka hän oli naiva. Roelf oli kerran kysynyt häneltä suorasukaisesti: »Miksi te menette hänen kanssaan naimisiin?» Hän ei koskaan maininnut tuon miehen nimeä.

Selina harkitsi syvästi. Mitä hän sanoisi? Vastaus, joka jo oli hänen huulillaan, ei olisi kelvannut pojalle. Hänen mieleensä juolahti muuan säe Lancelotista ja Elainesta. Hän vastasi: »Palvellakseni häntä ja seuratakseni häntä maailman ääriin.» Hänestä tämä kaikui niin kauniilta, kunnes Roelf sen jyrkästi hylkäsi. »Se ei ole mikään syy. Se on vain kirjan sanoja. Sitäpaitsi on typerää puhua maailman ääristä. Hänhän jää tänne High Prairiehen ikipäiviksi.»

»Kuka sen tietää?» Selina tokaisi miltei vihaisesti — ja hämmästyneestikin.

»Minä tiedän. Hän jää tänne.»

Mutta eipä jaksanut poika kuitenkaan kauan vastustaa Selinaa. Yhdessä he kaivoivat ja istuttivat kukkasarkoja Pervuksen siistimättömälle pihamaalle. Tulpaanien aika oli jo ohitse, mutta Pervus oli tuonut hänelle kaikenlaisia muita siemeniä kaupungista, unikoista astereihin ja purppuraisista miekkaliljoista kieloihin ja köynnöskukkiin saakka. Viimeksimainitut kylvettiin pihaportaiden luokse näitä koristamaan, koska ne kasvoivat niin nopeasti. Selina, kaupungin lapsi, ei tuntenut eri kukkalajeja, mutta oli kuitenkin päättänyt luoda itselleen oikein vanhanaikaisen puutarhan keräkukkineen, neilikkoineen, resedoineen ja floksioineen. Hän ja Roelf käänsivät ja hienonsivat maata ja istuttivat. DeJongin talo oli erinomaisen ruma tämänkin seudun laatikkorakennusten rinnalla. Siltä puuttui se häikäisevän puhtauden leima, joka karkotti muista taloista synkkyyden. Rakennus oli jo kolmekymmentä vuotta vanha — harmaa, ränsistynyt laatikko, joka mansarikattoineen ja litteine julkisivuineen pisti esille tienvieren pajupensaikosta. Se kalpasi maalia, aidat olivat kallellaan, ja ikkunain uutimet olivat vinossa. Arkihuone oli kostea ja surkea. Vanha eukko, joka hoiti Pervuksen taloa, tallusteli kaiken päivää huoneesta huoneeseen ämpäreineen ja märkine, harmaine riepuineen. Pöydällä törrötti aina aimo vuori likaisia astioita, eikä edellinen ateria koskaan ehtinyt pakoon seuraavan tieltä. Saattoi heti nähdä, ettei tuossa autiossa, avuttomassa talossa asunut sellaista naista, joka olisi sitä rakastanut.

Selina päätti heti (ja ilmoitti päätöksensä Pervuksellekin), että hän aikaansaisi muutoksen. Hän kuvitteli, kuinka hän hyörisi talossa siveltimineen ja valkeine maalipurkkeineen luoden kauneutta rumuuden tilalle askeltensa jäljissä.

Hänen kapionsa olivat mitä yksinkertaisimmat. Pervuksen taloudessa oli jo tarpeelliset liinavaatteet. Morsiuspuku tuotti hänelle enemmän päänvaivaa, kunnes Maartje ehdotti, että hänet vihittäisiin vanhassa, hollantilaisessa morsiuspuvussa, joka virui Selinan makuuhuoneessa olevassa kapioarkussa.

»Oikea hollantilainen morsian», Maartje virkkoi. »Miehenne ihastuu varmasti.» Pervus olikin mielissään. Selina lekotteli hänen rakkautensa lämmössä kuin kissanpoika auringossa. Hän olikin itse asiassa hyvin yksinäinen pikku morsian, joka ei voinut pyytää neuvoa ja lohdutusta keltään muulta kuin noilta kahdelta valokuvalta, jotka olivat hänen hyllyllään. Vanha hollantilainen morsiuspuku oli monta tuumaa liian avara, hameen kiinnikenauha riitti kahdesti hänen vyötäistensä ympäri, eikä hänen hento rintansa täyttänyt liivin ylenpalttista laajuutta, mutta kokonaisuus oli kuitenkin sekä hämmästyttävän sievä että liikuttava. Kankeaksi koristellun päähineen siivet reunustivat niin somasti noita valkoisia kasvoja, joista silmät loistivat suurina ja tummina. Hän oli yrittänyt pistää jalkansa käsin vuoltuihin puukenkiinkin, mutta luopunut vihdoin yrityksestään huomatessaan, että hänen käpälänsä liikkuivat niissä kuin muikut veneessä. Outojen vanhojen nappien ja hakasten kiinnittäminen oli ylen hankalaa. Oli kuin muinainen Sofia Kroon vainaja olisi aavekäsillään turhaan koettanut estää tätä nuorta olentoa heittäytymästä hänelle määrätyn kohtalon huomaan.

Heidät vihittiin Poolin talossa. Klaas ja Maartje olivat tarjoutuneet järjestämään hääillalliset — kinkkua, kananpoikaa, makkaraa, leivoksia, pikkelsiä ja olutta. Pastori Dekker vihki heidät, ja koko toimituksen ajan Selina oli pahoillaan siitä, ettei hän seurannut papin puhetta, vaan kuin lumottuna katseli hänen lyhyen, kankean partansa heiluntaa sen liikkuessa edestakaisin leuan mukana. Pervus oli jäykkä, juhlallinen ja vaivaantunut mustassa hääpuvussaan — eikä ensinkään arkipäivien korderoy-housuihin ja siniseen paitaan puetun jättiläisen kaltainen. Kesken kaiken Selina äkkiä tunsi kauhistuen, että hänen teki mielensä huutaen pötkiä tiehensä koko tästä seurasta, tämän miehen luota ja tästä talosta, maantielle, minne hyvänsä — niin, minne todellakin? Tuo tunne oli niin voimakas, että hän suorastaan hämmästyi huomatessaankin seisovansa oikealla paikallaan, puettuna hollantilaiseen morsiuspukuunsa, vastaten oikealla hetkellä: »Tahdon» pastorin kysymykseen.

Häälahjat olivat hyvin harvalukuiset. Poolit olivat antaneet heille kattolampun, jollaista kaikki farmarivaimot haaveilivat, hirvittävän, keltaisen kapineen, jonka varjostimessa heloitti vaaleanpunaisia ruusuja, ja jonka reunoilla helisi ja heilui kristallisärmiöitä. Se oli aiottu arkihuoneen kattoon, ja se riippui ketjussa, jota voitiin mielin määrin nostaa ja laskea. Paarlenbergin leski lähetti heille punertavan juomavesikaluston, johon kuului paksu kannu ja kuusi lasia. Roelfin lahja, monien viikkojen ahkeran työn tulos, oli kapioarkku, jonka hän oli huolellisesti jäljentänyt tuon hienon, vanhan esineen mukaan, joka oli kirkastanut aikanaan Selinan rumaa huonetta. Hän oli värjännyt puun ja kiillottanut sen ja hän oli leikannut sen kanteen Selinan nimikirjaimet — aivan tuon vanhan arkun nimikirjainten mallin mukaan — S.P.D. — sekä vielä vuosiluvunkin — 1890. Tämä oli kolmentoistavuotiaan työksi oikea mestarinäyte — se olisi ollut kunniaksi minkä ikäiselle miehelle hyvänsä. Se oli ainoa kaunis lahja Selinan kömpelöiden ja koruttomien häälahjojen joukossa. Selina oli kiittänyt häntä kyynelsilmin. »Roelf, tulethan sinä usein minua tervehtimään, tulethan? Oikein usein!» Sitten hän jatkoi — ikään kuin epäröiden: »Tarvitsen sinua — eihän minulla ole ketään muutakaan.» Omituisia sanoja morsiamen huulilta.

»Kyllä minä tulen», oli poika sanonut koettaen puhua huolettomasti. »Varmasti tulen, kun vain passaa.»

»Sopii, Roelf. Milloin vain sopii.»

Roelf toisti kiltisti hänen korjauksensa.

Vihkimisen jälkeen he ajoivat suoraan DeJongin kotiin. Toukokuussa ei vihannespuutarhuri voi laiminlyödä puutarhaansa päivääkään. Talo oli valmistunut ottamaan vastaan heitä. Entisen taloudenhoitajattaren hallituskausi oli päättynyt, ja hänen huoneensa keittiön vieressä oli tyhjä.

Illallisen aikana kiertelivät Selinan päässä niin hullut ja hajanaiset ajatukset, että hän kauhistui.

»Nyt olen minä naimisissa. Olen rouva Pervus DeJong. Sievä nimi. Se näyttäisi oikein hienolta painettuna ohuesti ja sirosti käyntikorttiin:

Rouva Pervus DeJong.

Kotona perjantaisin.

Myöhemmin hän muisteli näitä mietteitään sangen kirpein mielin ollessaan rouva Pervus DeJong, joka oli kotona paitsi perjantaisin myöskin lauantaisin, sunnuntaisin, maanantaisin, tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin.

Heidän ajaessaan illalla DeJongin taloa kohden, Selina ajatteli: »Tässä minä nyt ajan kotiin mieheni rinnalla ja tunnen hänen hartiansa koskettavan omaani. Jospa hän edes puhuisi — sanoisi jotakin! Mutta peloissani minä en ole.»

Pervuksen torivankkurit olivat pihalla vehmarot alaslaskettuina. Oikeastaan olisi hänen pitänyt tänään ajaa kaupunkiin, mutta sen sijaan oli hän päättänyt lähteä huomenna varhain iltapäivällä päästäkseen hyvälle paikalle torilla. Lyhdyn valossa näyttivät nuo vankkurit Selinan mielestä vertauskuvallisilta. Olihan hän jo ennenkin nähnyt ne, mutta nyt, kun ne kuuluivat hänen omaan elämäänsä — DeJongin torivankkurit rouva DeJongin elämään — hän vasta näki selvän selvästi, kuinka hullunkuriset, hävettävät ja köyhät nuo vanhat ajopelit olivat — niidenkin vankkurien rinnalla, jotka seisoivat Klaas Poolin pihalla vihreiksi maalattuina ja punakirjaimisina julistaen: »Klaas Pool, Puutarhatuotteita.» Molempien kiiltävien maalaishevosten taakse valjastettuina ne näyttivätkin yhtä varakkailta ja hyvinvoivilta kuin Klaas Pool itse.

Pervus heilautti hänet alas vaunujen istuimelta ja puristi hänet hetkiseksi hyvin lähelle itseään. Selina virkkoi: »Sinun täytyy maalata nuo vankkurit, Pervus, ja paikata istuimet ja korjata sivut.»

Pervus ällistyi. »Vankkuritko!»

»Juuri vankkurit. Ne ovat hirveän näköiset.»

Talo oli siistitty, mutta ei sittenkään oikein puhdas. Vanha rouva Voorhies ei ollut viitsinyt liiaksi vaivautua sellaisen miehen takia, joka ei koskaan kuitenkaan huomannut, oliko koti siisti vai epäsiisti. Pervus sytytti lamput. Keittiön uunissa paloi tuli. Tällaisena lauhkeana toukokuisena iltana se tuntui kovin ahdistavalta. Selina ajatteli omaa pientä makuuhuonettaan, joka ei enää ollut hänen omansa, ja joka luultavasti tällä hetkellä oli ihanan viileä länsituulen vapaasti leyhyessä ikkunoista huoneeseen. Pervus vei hevosen talliin. Makuuhuoneeseen johti ovi vierashuoneesta. Ikkuna oli suljettu. Tämä vuosi oli opettanut Selinan edellisenä iltana valmistamaan seuraavan aamun heräämisen, jotta aikaa ei kuluisi hukkaan, ja hän teki sen nytkin koneellisesti. Hän riisui yltään valkoisen, rimsutetun ja koristellun alushameen, kolme kankeaa hametta ja jäykistetyn liivinsuojustimen sekä korkearintaiset nyöriliivit ja pani ne lipastonsa laatikkoon, jonka hän oli edellisellä viikolla puhdistanut ja paperoinut. Hän harjasi tukkansa, otti esille huomispäivän puvut, pukeutui korkeakauluksiseen ja pitkähihaiseen yömekkoonsa ja pujahti tähän outoon vuoteeseen. Hän kuuli Pervus DeJongin sulkevan keittiön oven, avaimen napsahtavan, lukon paukahtavan sekä nopeat raskaat askeleet keittiön lattialla. Tuo mies tuli hänen luoneeseensa... »On mahdotonta karata kyllin kauaksi», sanoi Maartje Pool. »Elämä voi loppua, mutta sen luota ei kukaan voi karata.»

Seuraavana aamuna Pervus herätti hänet kello neljä. Hän säpsähti istumaan jännittäen korviaan ja silmiään. »Sinäkö siellä, isä?» Hän oli jälleen pikku Selina Peake, ja Simeon Peake oli juuri palannut kotiin, hyväntuulisena, pelattuaan koko yön.

Pervus DeJong liikuskeli jo huoneessa sukkasillaan. »Mitä — mitä kello on? Mitä sinä teet, isä? Miksi sinä olet jo noussut? Etkö vielä ole nukkunutkaan...» Sitten vasta Selina muisti.

Pervus DeJong nauroi tullen hänen luoksensa. »Nousehan, pikku laiskuri. Kello on jo yli neljä. Minun on tehtävä sekä eilis- että tämän päivän työt. Aamiaista, pikku Lina, aamiaista. Nyt sinä olet farmin emäntä.»