X.

Seuraavien päivien sydäntäsärkevin ja liikuttavin ilmiö ei ollut tuon majesteetillisena ja tyynenä harvinaisessa, mustassa pyhäpuvussa lepäävän, kaatuneen jättiläisen olento, ei peljästynyt ja kiihtynyt Dirk poika tavattoman hyörinän keskellä, eikä myöskään sotkuinen pikku farmi, joka vaipui yhä syvemmälle mitättömyyteensä julkisuuden valonheittäjän äkkiä kääntäessä säteensä sitä kohden. Ei, sydäntäsärkevin ilmiö oli Selina, leski, jolla ei ollut aikaa itkeä. Farmi oli olemassa, sitä oli hoidettava sairaudesta, kuolemasta, murheesta huolimatta — puutarha oli kitkettävä, vihannekset oli korjattava, ajettava torille ja myytävä. Puutarhasta riippui sekä pojan että hänen tulevaisuutensa.

Ensimmäisinä päivinä hautajaisten jälkeen milloin mikin naapurifarmareista ajoi DeJongin vankkurit torille ja auttoi mölsää Jania pelloilla. Mutta jokaisella oli omaa työtänsä aivan tarpeeksi. Viidentenä päivänä Jan Steenin piti kuljettaa vihannekset Chicagoon, ja Selinan mielen täyttivät pahat aavistukset. Kaikki hänen aavistuksensa toteutuivatkin, kun renki palasi myöhään seuraavana päivänä puoli kuormaa yhä vankkureillaan ja sen verran rahaa taskussaan, ettei tulos ollut nollaa parempi. Lakastuneet vihannesjäännökset heitettiin tallin taakse mätänemään peltojen höysteeksi.

»Tänään kävi vähän hullusti», Jan selitteli, »kun en saanut ihan hyvää paikkaa torilla.»

»Lähdithän sinä hyvin varhain kotoa.»

»Ka, mutta ne tunkivat minut ulos. Heti näkivät, että minä olin uusi mies, ja kun elukat olivat tallissa ja minä palasin sieltä, niin he, tuota noin, olivat, tuupanneet koko höskän pois rivistä.»

Selina seisoi keittiön portailla ja Jan pihalla vankkureineen. Selina käänsi kasvonsa peltoja kohden ja jokainen huomiokykyinen henkilö (Jan Steen ei kuulunut siihen luokkaan) olisi nähnyt tuon likaisen, harmaaseen pumpulipukuun puetun maalaisvaimon leuan piirteiden jäykistyvän aivan erikoisen päättäväisiksi.

»Maanantaina ajan itse sinne.»

Jan ällistyi. »Mitä? Minne te ajatte maanantaina?»

»Torille.»

Tälle hämärälle pilalle Jan Steen hymyili epävarmasti, kohautti olkapäitään ja siirtyi tallin luokse — ainahan hänen emäntänsä puhui merkillisiä asioita. Koko High Prairie yhtyi hänen kauhistukseensa eikä uskonut silmiään, kun Selina maanantaina sananmukaisesti otti ohjakset omiin pieniin, työn raatelemiin käsiinsä.

»Torille!» selitteli hidas Jan niin kiivaasti kuin ikinä taisi. »Ei akkaväki aja torille. Naiset — —»

»Tämäpä nainen ajaa.» Selina oli noussut kello kolme sinä aamuna ja hän oli herättänyt murisevan Janinkin. Dirk oli tullut pellolle jo viideltä. Kolmisin he sitten kokosivat ja sitoivat koko kuormallisen. »Lajitelkaa ne», komensi Selina, kun he rupesivat sitomaan retiisejä, punajuuria, turnipseja ja porkkanoita nippuihin. »Älkää jättäkö niitä noin hujan hajan. Sitokaa ne lujasti, tällä tavalla. Kahdesti varsien ympäri ja sitten lävitse. Sitokaa niistä kukkavihkoja eikä nippuja. Ja sitten me puhdistamme ne.»

High Prairie pesi vihanneksensa hyvin ylimalkaisesti, jos ensinkään. Sikin sokin, suuret ja pienet sekaisin, ne niputettiin ja myytiin vihanneksina eikä taidetuotteina. Tavallisesti seurasi niitä paksu multakokkare, jonka emäntä sitten keittiössään itse virutti pois. Mitä muuta emännät olisivat tehneetkään!

Selina huuhtoi porkkanat huolellisesti kaivon luona ja näki niiden nousevan oudosta kylvystään puhtaina kultapalasina, mutta hän tiesi jo, ettei siitä sopinut puhua Janille. Jan oli muutenkin aivan pökerryksissään. Hän ei alistunut uskomaan, että Selina todellakin aikoi toteuttaa aikomuksensa. Nainen — highprairieläinen farmarin vaimo — aikoi ajaa torille aivan kuin miehet! Hän aikoi viettää yönsä yksinään torilla — taikka jossakin halvassa majatalossa! Sunnuntaina oli uutinen jollakin merkillisellä tavalla levinnyt ympäristöön. Koko High Prairie saapui hollantilaiseen reformeerattuun kirkkoon kysymys huulillaan, mutta Selina ei tullutkaan aamujumalanpalvelukseen — ja hän oli ollut leskenä vasta viikon verran! Koko High Prairie meni käymään DeJongin farmilla sunnuntaina iltapäivällä ja sai kuulla, että leski ahersi läntisellä kuusitoistikolla Dirk poika kintereillään.

Pastori Dekker ilmestyi taloon myöhään sunnuntai-iltapäivällä matkalla iltajumalanpalvelukseen. Pastori Dekker oli ankara herra, ja hänen lahjansa olivat suorastaan anakronistiset. Hän olisi luultavasti ollut aivan korvaamaton niinä aikoina, jolloin New York vielä oli New Amsterdam, mutta High Prairien hollantilaisten toinen ja kolmas sukupolvi rupesi hiljaa nurkumaan hänen vanhanaikaista hallitustaan vastaan. Pastori Dekkerillä oli kovat, siniset silmät — suorastaan fanaattiset silmät.

»Mitä merkitsee tämä puhe, rouva DeJong, aiotteko te, yksinäinen nainen, todellakin ajaa Heinätorille?»

»Dirk tulee kanssani.»

»Te ette tiedä, mitä teette, rouva DeJong. Heinätori ei sovellu kunnialliselle naiselle. Eikä pojallekaan. Siellä riehuu kortinpeluu, juopottelu — kaikenkaltainen synti — Jezebelin tyttäret kulkevat vankkurien keskuudessa.»

»Oikeinko totta?» virkkoi Selina. Tuo kuului jännittävältä kahdentoista farmilla vietetyn vuoden jälkeen.

»Te ette saa mennä.»

»Vihannekset mätänevät maassa. Ja Dirkin ja minun täytyy elää.»

»Muistakaa varpusia. 'Eikä ainoakaan niistä putoa maahan ilman' — Matteuksen 10:29.»

»En ymmärrä», vastasi Selina yksinkertaisesti, »mitä varpunen enää voisi toimittaa, jos se kerran jo olisi pudonnut.»

Maanantaina liikkuivat kaikki Halstedin tien varrella olevat uutimet kuin kovassa tuulessa kolmen ja neljän välillä päivällä torivankkureiden ajaessa Chicagoa kohden. Klaas Poolkin oli keskipäivällä syödessään päivällistään puhunut Selinan aiotusta matkasta säälien ja paheksuen.

»Naisen ei sovi ajaa torille.»

Rouva Klaas Pool (jota yhä vieläkin nimitettiin Paarlenbergin leskeksi) hymyili liukasta, viekasta hymyään. »Muutahan ei voitu odottaakaan! Muistathan, kuinka hän aina on käyttäytynyt.»

Klaas ei muistanut. Hän seurasi omaa ajatusjuoksuaan. »Se tuntuu niin mahdottomalta. Kun hän tuli tänne silloin opettajaksi, niin minä kyyditsin häntä kotiin asemalta, ja hän kyykötti kuin mikäkin kaniini vieressäni istuimella. Muistan aivan kuin eilisestä, kuinka hän sanoi kaalien olevan kauniita. Eiköhän, totta vieköön, hän nyt ole toista mieltä.»

Mutta hänpä ei ollutkaan. Selina oli oppinut niin vähäisen näiden menneiden yhdentoista vuoden aikana, että hän nytkin ladottuaan kuormansa valmiiksi katseli sitä niin säihkyvin silmin, että High Prairie olisi kauhistunut ajatellessaan hänen viikon vanhaa leskeyttään. He olivat poimineet ja sitoneet ainoastaan myöhäisen sadon parhaimmat vihannekset — lujimmat ja punaisimmat retiisit, pyöreimmät ja mehukkaimmat punajuuret, seitsemän tuuman porkkanat, tahrattomat, sileät, pallomaiset kaalinpäät, kovat, mehukkaat kurkut ja kukkakaalit (nämä hän oli vastoin Pervuksen tahtoa istuttanut), jotka muistuttivat morsiamen kukkavihkoa. Selina astui askeleen taaksepäin ja ihaili tätä punaisen ja viheriän, valkoisen ja kullan ja purppuran leikkivää rikkautta.

»Eivätkö ne ole kauniita! Dirk, eivätkö ne olekin kauniita!»

Dirk, joka hypähteli ajatellessaan luvattua matkaa, pudisti kärsimättömästi päätään. »Mitkä? Minä en näe mitään kaunista. Mikä on kaunista?»

Selina levitti kätensä. »Koko — koko kuorma. Nuo kaalit.»

»En minä ymmärrä», virkkoi Dirk. »Mennään nyt, äiti. Emmekö me jo lähde? Sinä sanoit, että me lähdemme heti, kun kuorma on valmis.»

»Voi, Noinsuuri, sinähän olet aivan samanlainen kuin — —» Selina keskeytti huudahduksensa.

»Kuin kuka?»

»No, nyt lähdetään, poika. Jan, tässä on kylmää paistia illalliseksi ja valmiiksi leikattuja perunoita, joita voit paistaa, sekä puolikas omenaleivosta tähteenä päivällisestä. Pese sitten astiasi äläkä jätä niitä kuljeksimaan keittiöön. Sinun pitäisi ehtiä korjata kaikki kurkut ja kurpitsat ennen iltaa. Ehkä saankin ne myydyksi täällä, niin ettei minun tarvitse enää kuljettaa niitä kaupunkiin. Puhun jonkun välittäjän kanssa ja myyn halvemmalla, jos se on välttämätöntä.»

Selina oli pukenut pojan kotona ommeltuun, isän puvusta pienennettyyn mekkoon ja leveälieriseen olkihattuun, jota Dirk vihasi. Selina oli ommellut hänelle päällystakin vahvasta säkkikankaasta, ja sen hän työnsi vaunujen istuimen alle vanhan mustan viitan ohella, sillä vaikkakin syyskuinen päivä saattoi olla hehkuvan kuuma, niin hän tiesi iltojen kylmenevän aivan jäisiksi, niin pian kuin kimalaisen lyhdyn kaltainen aurinko oli viimeisen kerran leimahtanut preerian taivaanrannalla. Selina itse kiipesi ketterästi vaunuihin runsaslaskoksisessa, mustassa hameessaan, kokosi ohjakset käsiinsä ja katsahti vieressään istuvaan poikaan, joka rohkeasti maiskautti hevosille. Jan Steen puhkesi viimeiseen, kiihtyneeseen murinaan.

»En minä ole ilmoisna ikänä kuullut puhuttavan tällaisesta.»

Selina käänsi hevosten päät kaupunkia kohden. »Hämmästyisitpä, Jan, jos tietäisit, mitä kaikkea sellaista vielä olet näkevä, josta et sinä ilmoisna ikänä ole kuullut puhuttavan.» Mutta vielä kahdenkymmenenkin vuoden kuluttua Fordin, fonograafin, radion ja maalaispostin langettua Janin uupuneiden jalkojen juuressa elävään, hämmästyneeseen maailmaan ukko useasti puhui tuosta merkillisestä päivästä, jolloin Selina DeJong oli ajanut torille miehen tavoin vankkurillinen käsinpestyjä vihanneksia mukanaan ja Dirk poika vieressään istuimella.

Jos olisit tuona päivänä kulkenut pitkin Halstedin tietä, olisit nähnyt siellä ränstyneet vihannesvankkurit ja niiden ajajana ylen laihan, päivänpaahtaman, kirkassilmäisen naisen, jonka musta puku oli ruma ja muodoton, ja jonka nukkavieru huopahattu muistutti vanhaa miestenhattua, mikä se luultavasti oli ollutkin. Hänen hiuksensa olivat kireästi taaksepäin kammatut, niin että hänen poskipäänsä törröttivät rumasti hänen huolestuneissa kasvoissaan, ja sievän pikkunenän piirteet ja nykyään luonnottoman suurten silmien kauneus aivan hävisivät näkyvistä. Hänen vieressään istui noin yhdeksänvuotias maalaispoika — ruskea, teerenpilkkuinen, hullunkuriseen kotitekoiseen pukuun puettu vekkuli, joka lakkaamatta veteli päästään rikkinäistä, leveälieristä olkihattuaan, minkä äidin käsi sitten taas tarmokkaasti painoi takaisin hänen lyhyttukkaiseen päähänsä peljäten ilmeisesti kuuman auringon säteitä. Mutta jos satuit luomaan katseesi heihin joskus, kun hattu oli poissa, näit, että pojan silmät loistivat riemua.

Heidän jalkojensa juuressa lepäsi Pom, sekarotuinen koira, jonka häntä ei ollut pään sukulainen, ja jonka epäonnistuneet jalat edustivat aivan toista muunnosta kuin tukkimainen ruumis. Se torkkui nyt vankkurien pohjalla tietäen, että hänen velvollisuutensa oli vartioida vankkureita vasta yöllä Pervuksen nukkuessa.

Kaikki oli niin surkeaa ja kulunutta, mutta samalla niin muhkeata. Tässä ajoi nyt Selina DeJong Halstedin tietä pitkin kaupunkia kohden, sen sijaan että hän olisi istunut mustissaan farminsa vierashuoneessa odottamassa High Prairien surunvalituskäyntejä. Keikkuessaan eteenpäin tomuisella tiellä kuohahti Selinan mielessä riemastuttava jännitys. Mutta silloin tarttui hänen uusi-englantilainen minänsä heti ruoskaan. »Selina Peake, häpeä toki! Sinä olet huono nainen! Sinä olet iloinen, vaikka sinun pitäisi itkeä... Pervus parka... farmi... Dirk... ja sinä saatat iloita! Sinun pitäisi hävetä!»

Mutta hänpä ei hävennyt, ja hän tiesi sen itse. Nytkin näin ajatellessaan sykähti hänen mielensä taas ilosta. Noin kymmenen vuotta sitten hän oli ajanut Klaas Poolin rinnalla tätä samaa tietä pitkin ensi kertaa, ja huolimatta hänen isänsä hiljattaisesta kuolemasta, hänen nuoruudestaan, yksinäisyydestään, pelottavasta uudesta paikasta, jonne hän oli matkalla vieraana vieraitten joukkoon, oli hänen mielessään väreillyt lämmin, pieni jännitys, kiihtymys — seikkailunodotus! Niin juuri. »Elämä on vain suurta seikkailua», oli hänen isänsä Simeon Peake sanonut. Ja nyt toistuivat tuon päivän elämykset. Nyt hän taas teki jotakin mullistavaa, jotain uskallettua — jotain, mitä koko High Prairie kauhistui. Ja taas hän, samoin kuin silloinkin, ajatuksissaan arvioi voimansa. Nuoruus oli kadonnut, mutta terveys oli jäljellä samoin kuin rohkeuskin. Hänellä oli yhdeksänvuotias poika, kaksikymmentäviisi acrea laihaa maata, ränstyneet, korjausta vaativat asuin- ja ulkohuoneet sekä iloinen, seikkailunhaluinen mieli, joka ei nähtävästi koskaan aikonut lannistua, vaikkakin se joskus johti hänet oudoille teille, jotka usein päättyivät viitattomaan erämaahan, josta hänen täytyi uupuneena palata entisiä jälkiään myöten takaisin. Kas, hänen maailmassaan pysyivät viheriät ja punaiset kaalinpäät ikuisesti jadena ja burgundina, krysopraasina ja porfyyrinä. Elämän aseet eivät pystyneet sellaiseen naiseen.

Entä tuo viininpunainen kashmirpuku! Selina nauroi ääneensä.

»Mitä sinä naurat, äiti?»

Selinan järki palasi. »En mitään, Noinsuuri. En tiennyt nauravanikaan. Istuin vain ja ajattelin itsekseni punaista pukua, joka minulla oli tullessani tänne High Prairiehen nuorena tyttönä. Se on minulla vieläkin.»

»Mitä sinä sitten, nauroit?» Pojan silmät seurasivat muuatta keltasirkkua.

»En mitään. Sanoinhan jo, etten mitään.»

»Olisipa minulla linkoni.» Keltasirkku istui aidalla tien vieressä tuskin kymmenen jalan päässä.

»Noinsuuri, sinähän lupasit, ettet sinä enää koskaan ampuisi lintuja.»

»Oh, en minä osuisi kuitenkaan. Olisi vain niin hauskaa tähdätä.»

He ajoivat edelleen tomuista valtatietä pitkin, ja Selina oli käynyt vakavaksi. Hautajaiset oli maksettava — lääkärinlaskut — Janen palkka — ja kaikki tuon pienen farmi paran jokapäiväiset menot. Se ei naurattanut, totta tosiaan. Poika oli viisaampi kuin hänen äitinsä.

»Katso, äiti. Tuolla istuu rouva Pool kuistillaan — keinutuolissa.»

Siinä istuikin ilmeisesti entinen Paarlenbergin leski kuistillaan keinuen. Se oli erittäin miellyttävä olinpaikka tällaisena kuumana syyskuun päivänä. Hän katseli kirskuvia torivankkureita vihanneskuormineen, korkealla pukilla istuvaa poikaa ja kuivettunutta, päivänpaahtamaa naista, joka ajoi tätä merkillistä ajopeliä. Rouva Poolin vaaleanpunaiset kasvot rypistyivät hymyyn. Hän kumartui eteenpäin tuolissaan pysäyttäen keinuntansa.

»Minne te olette matkalla näin kuumana päivänä, rouva DeJong?»

Selina kohottautui istumaan suoremmin. »Bagdadiin, rouva Pool.»

»Bag — Mitä se on? Mitä varten?»

»Myymään jalokiviäni, rouva Pool. Ja tervehtimään Aladinia ja Harun-al-Rashidia ja Ali Babaa sekä neljääkymmentä rosvoa.»

Rouva Pool nousi keinutuolistaan ja laskeutui portaiden juurelle. Vankkurit kirskuivat hänen porttinsa ohitse. Hän astui pari askeltakin vaunujen perässä huutaen. »Mikä paikka se on? Bag — Kuinka te sinne löydätte?»

Olkapäänsä ylitse Selina huusi pukiltaan: »On vain ajettava, kunnes suljettu ovi tulee vastaan, jolloin sanon: 'Aukene Sesam', ja perillä ollaan.»

Hämmästys laskeutui rouva Poolin lempeille kasvoille. Vankkurien keikkuessa eteenpäin väreili hymy Selinan huulilla, mutta rouva Poolin kasvot olivat vakavat.

Pyörein silmin katseli poika äitiinsä. »Sehän oli _Tuhannesta ja yhdestä yöstä_. Miksi sinä puhuit sellaista?» Äkkiä hänen äänensä vapisi kiihkosta. »Olihan se kirjasta? Olihan? Emmehän me oikein — —»

Selinan omatunto liikahti vähäisen — hyvin vähäisen. »Emme, emme me oikein. Mutta jokainen paikka voi olla Bagdad, ellet tiedä, mitä siellä on tapahtuva. Ja me olemme nyt seikkailemassa. Mitä tahansa voi tapahtua — kuka sitä tietää edeltäkäsin. Me tapaamme kaikenlaisia ihmisiä Heinätorilla — salapukuisina. Kalifeja ja prinssejä ja orjia ja rosvoja ja hyviä haltiattaria ja noitia.»

»Heinätorillako? Sielläkö, missä isä kävi? Sinä puhut pötyä.»

Selinan sydämessä huusi ääni: »Älä sano niin, Noinsuuri! Älä sano niin!»

Eteenpäin tietä pitkin. Täällä vilahti pää tienpuoleisessa ikkunassa. Tuolla seisoi naisen pumpulipukuinen olento ovensuussa. Rouva van der Sijde oli kuistillaan leyhyttäen hehkuvia kasvojaan esiliinallaan ja Cornelia Snip pihalla syventyneenä muka sitomaan auringonkukkien veteliä varsia ja luoden lähestyvään valjakkoon ahneita juorukatseita. Selina huiskutti, nyökkäili, tervehti heitä.

»Hyvää päivää, rouva van der Sijde!»

Niukka tervehdys vastaukseksi. Paheksuntaa piirtyi selvästi farmarin vaimon hehkuville kasvoille.

»Hoi, Cornelia!»

Teeskennelty, oikein huomattavan huonosti esitetty säpsähdys. »Oi, tekö siellä, rouva DeJong! Aurinko häikäisee silmäni. En voinut aavistaakaan, että te istuisitte tuossa.»

Naisten silmät olivat vihamieliset, kylmät, tutkivat.

Kello oli viisi. Kuusi. Poika kiipesi maahan pyörän ylitse, täytti tinaämpärin erään maatalon kaivosta, ja he söivät ja joivat ajaessaan eteenpäin, sillä he eivät voineet tuhlata aikaansa. Heillä oli leipää ja lihaa ja pikkelsiä ja piirakkaa. Vankkureissa oli kypsiä vihanneksia, joita olisi voitu syödä sellaisinaan, ja toisia, joita Selina olisi voinut keittää kotona heille evääksi — saksalaisia sellerijuuria pehmeiksi keitettyinä etikan kera, salaatti-punajuuria, sipuleita, hapankaalia, papuja. He olisivat katselleet niitä vain tylsästi kuten ainakin liian tuttua näkyä. Selina ymmärsi nyt, miksi Poolin pöydältä hänen opettaja-aikanaan puuttuivat hänen kaipaamansa vihannekset. Kuinka hänkään nykyään olisi voinut keittää sitä pinaattia, jonka hän itse oli istuttanut, harventanut, kastellut, poiminut, pessyt ja sitonut. Hän voi pahoin sitä ajatellessaankin. Hän inhosi sitä kuin ihmissyöjien aterioita.

Poika oli aluksi kestänyt reippaasti päivän helteen istuen hyvin suorana äitinsä vieressä, hoputtaen hevosia ja huudellen ja huitoen tien poikki piipittäen juokseville kanoille, mutta nyt hän rupesi nuokkumaan. Ilta läheni, itäiseltä järveltä lennähti kylmää viimaa käärien heidät kuin lakanaan tämän seudun tavalla, ja sumu rupesi ajelehtimaan preerialla pehmentäen syksyn kesannon, kylmentäen tomuisen tien, varhoten tienvieren kuivat pajut harsoon ja hämärtäen ränstyneet, matalat maalaistalot.

Selina harjasi pois muruset, sulloi loput leivät ja lihat huolellisesti koriinsa ja peitti sen liinalla. Poika saattoi herätä nälkäisenä joskus yöllä.

»Oletko uninen, Noinsuuri?»

»En, en ensinkään.» Silmäluomet olivat raskaat. Hänen kasvonsa ja jäsenensä raukesivat väsyneen lapsen velttoihin asentoihin. Aurinko oli matalalla ja länsitaivas leimahti vielä kerran hohtaviin oranssi- ja punaväreihin. Hämärtyi. Poika nojasi hervottomasti häneen. Selina kietoi vanhan, mustan viittansa hänen ympärilleen. »Et saa panna tuota... viittaa... aivan kuin tyttö...» Poika kallistui yhä syvemmälle ja tapasi pehmeän päänalusen Selinan kyljestä. Hämärässä kimalteli tomu valkoisena ruohoilla, mättäillä ja pensailla ja kaukaa kuului lehmänkellon pehmeä kilinä. Joskus kajahti kavioiden kopina heidän takanaan, vaunut kulkivat ohitse tomupilvessä, ajaja loi kummastuneen katseen taakseen taikka vastasi tervehdykseen.

Siinä oli muuan Oomsin pojista, Jakob Boomsma. »Ette kai te ole matkalla torille, rouva DeJong!» Poika töllisteli posliininsinisillä silmillään hänen kuormaansa.

»Torillepa juuri, herra Boomsma.»

»Se ei ole hameväen työtä, rouva DeJong. Pysykää te kotona ja antakaa miesväen käydä torilla.»

Selinan miesväki katsahti häneen — toinen lapsen kysyvin silmin, toinen koiran uskollisin katsein. »Minun miesväkeni on matkassa», vastasi Selina, mutta koska hänen naapurinsa aina olivat pitäneet häntä sangen kummallisena, ei tämäkään vastaus ollut vaarallinen.

Hän hoputti hevosiaan tunnustamatta itselleenkään pelkäävänsä matkansa päämäärää, jota he rupesivat lähenemään. Tien vieressä olevissa taloissa paloivat valot, ja taloja oli tiheässä. Hän sitoi ohjakset piiskanvarteen ja pidellen nukkuvaa poikaa toisella kädellään otti toisella esille istuimen takaa säkkikankaisen päällystakin. Sen hän kääri kireästi pojan ympärille, taittoi tyhjän säkin pielukseksi ja nostaen pojan syliinsä asetti hänet hellästi vankkurien perälle, täysinäisistä perunasäkeistä muodostetulle vuoteelle. Siinä sitten poika nukkui. Yö oli tullut.

Naisenkin vartalo oli vaipunut kokoon vanhojen vankkurien saapuessa Chicagoon. Hän oli niin pieni ja mustapukuinen. Hänen hartioillaan oli huivi, ja hän oli riisunut päästään vanhan, mustan huopahattunsa. Tuulenhenki pörrötti hänen hienoa, pehmeätä tukkaansa, joka muodosti sädekehän hänen ylöspäin käännettyjen, pimeässä valkeina hohtavien kasvojensa ympärille.

»Minä nukun Noinsuuren kanssa vankkureissa. Se ei ole pahaksi kummallekaan meistä. Kaupungissa Heinätorilla on varmaankin lämmintä. Kaksikymmentäviisi senttiä — ehkä viisikymmentäkin meistä molemmista majatalossa — viisikymmentä senttiä vain nukkumisesta. Pelloilla täytyy ihmisen raataa tuntikaupalla, ennen kuin kasautuu viisikymmentä senttiä.»

Hänkin oli nyt uninen. Yöilma oli suloisen lauhkeaa ja viihdyttävää. Hänen sieraimissaan tuntui peltojen, kasteenkostean ruohon, märän tomun ja karjan lemu, ja jostakin läheisestä ojasta tulvahtava tuoksuaalto. Hän haisteli kaikkea alttiisti mieli ja ruumis oudon herkkänä ja valmiina vaistoamaan kaikkea, ääniä, tuoksuja ja muotoja pimeässä. Hän oli kärsinyt niin paljon viime viikkoina, syönyt ja nukkunut ylen vähäisen. Hän oli tutustunut pelkoon, hätäännykseen, tuskaan ja kauhistukseen. Nyt hän oli lauennut, hän kykeni taas tajuamaan, hän oli hieman pyörryksissäkin ravinnon puutteesta ja rasituksesta. Järkyttävät kokemukset olivat selvittäneet aivot ja munaskuut, pesseet hänet henkisesti puhtaaksi ja luonnottomasti terästäneet hänen käsityskykyänsä. Hän oli nyt kuin joku hieno ja herkkä sähkökone, joka otti vastaan ja merkitsi muistiin kaiken ja joka väreili eetterin kaikista aalloista.

Hän ajoi eteenpäin pimeässä — tuo tumma maalaishomssantuu, joka muodottomassa puvussaan näytti noiden rikkinäisten vankkureitten istuimella törröttävältä vaatekääröltä. Poika nukkui säkkivuoteellaan kuin mikäkin pieni juurimukula. Talojen valot sammuivat ja rakennukset häämöttivät epäselvinä haamuina pimeydestä. Kaupungin valot lähenivät. Selinan ajatukset juoksivat selvinä, vaikkakin katkonaisina, eikä niihin liittynyt katkeruutta eikä soimausta.

»Isäni oli väärässä. Hän väitti, että elämä muka olisi seikkailua — komeata teatteria. Hän sanoi, että ihminen on sitä rikkaampi, kuta enemmän hänelle tapahtuu, vaikka kohtalo ei häntä lempeästi heittelisikään. Se on elämää. On samantekevää, mitä sinulle tapahtuu, hyvääkö vai pahaa, kunhan vain elät. Mutta se ei ole totta. Hän oli älykäs, miellyttävä ja tietorikas, ja kuitenkin hän kuoli pelisalissa katsellessaan jotakin toista miestä, jolle hänen surmaluotinsa oli tarkoitettu... Nyt olemme jo mukulakivillä. Herääköhän Dirk — pikku Noinsuureni?... Ei, hän nukkuu. Nukkuu perunasäkkikasalla vain sentähden, että hänen äitinsä luuli elämän todellakin olevan vain seikkailua — teatteria, ja otti nurkumatta vastaan sen antimet. Valhetta! Minä olen ottanut vastaan sen antimet ja käyttänyt ne parhaani mukaan hyväkseni. Se ei ollut viisasta. On otettava vain parasta ja tehtävä siitä parasta ... Tässä oli jo kolmaskymmenesviides katu. Vielä puolitoista tuntia, ennen kuin pääsemme Heinätorille... Minäpä en pelkää. Minähän aion vain myydä vihannekseni niin hyvään hintaan kuin vain saan niistä... Hän, hän on astuva toista tietä. Minun ei pitäisi nimittää häntä enää Noinsuureksi. Hän ei pidä siitä, Dirk. Se on kaunis nimi. Dirk DeJong... Hän ei saa joutua tuuliajolle. Hänen on elettävä suunnitelman mukaan. Minä pidän huolta siitä, että hän heti alun pitäen laatii suunnitelman ja seuraa sitä. Hänelle on tarjoutuva kaikki mahdollisuudet. Kaikki mahdollisuudet. Minulle on jo liian myöhäistä, mutta hän kuuluu eri luokkaan... Kahdeskymmenestoinen katu... Kahdestoista... Onpa täällä väkeä!... Tämä on hauskaa. En yritäkään kieltää. Tämä on hauskaa. Yhtä hauskaa kuin ajaminen Klaas Poolin rinnalla tuona iltana tuhat vuotta sitten. Pelottavaa, mutta hauskaa. Oikeastaan minun ei pitäisi ajatella näin — mutta minä en voi olla tekopyhä ja pikkumainen. Ja minkä minä taidan sille, että minä todellakin nautin tästä. Enköhän vain herätä häntäkin... Dirk! Dirk, me olemme melkein perillä jo. Katso noita ihmisiä ja valoja. Me olemme kohta perillä.»

Poika heräsi, nousi säkkikasaltaan, katsahti ympärilleen, räpytti silmiään, vaipui takaisin ja kyyristyi taas keräksi. »En minä välitä valoista... enkä ihmisistä...»

Hän nukkui taas. Selina ohjasi hevoset taitavasti alakaupungin katuja pitkin. Hän katseli sivuilleen suurin, vilkkain silmin. Muita vankkureita ajoi hänen ohitsensa, ja hänen edessään kulki pitkä jono. Miehet katselivat häntä uteliaasti. He huutelivat toisilleen jotakin ja osoittelivat häntä peukalollaan, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan. Hän päätti kuitenkin ottaa Dirkin viereensä istuimelle päästyään kahden korttelin päähän, Heinätorilta Randolph Streetille.

»Dirk! Tule nyt! Tule tänne äidin luokse.» Nuristen poika kiipesi ylös, haukotteli, maiskautti huuliaan ja hieroi nyrkeillään silmiään.

»Miksi me olemme tulleet tänne?»

»Myymään vihanneksiamme ja ansaitsemaan rahaa.»

»Miksi?»

»Että sinä voisit käydä koulua ja oppia jotakin.»

»Sepä metkaa. Minähän käyn jo koulua.»

»Toisenlaista koulua — suurta koulua.»

Poika oli nyt valveilla ja katseli ympärilleen kiinnostuneena. He kääntyivät Heinätorille. Siellä oli hevosia, ajopelejä ja miehiä sikinsokin. Sinne virtasi yhtämittaa vankkureita sekä Chicagon pohjoispuolella olevilta saksalaisilta farmeilta että lounaisilta hollantilaisfarmeilta Selinan saapuessa. Hedelmiä ja vihanneksia — tonneittain — acreittain — lepäsi vaunuissa, jotka täyttivät tämän historiallisen torin. Aseeton armeija muonitti suurta kaupunkia. Tämän hankalan käytävän ja idässä kuljettavan South Water Streetin kautta kulkivat kaikki ne vihannekset, joilla Chicagon miljoonat ravittiin. Tällaisia ajatuksia harhaili Selinan päässä hänen ohjatessaan vankkureitaan tungoksessa. Hän tunsi oman tärkeytensä ja merkityksensä, ja se viehätti häntä. Hän pyrki määrätylle paikalle torilla. Ensimmäisen kerran hän oli käynyt torilla avioliittonsa alkuaikoina Pervuksen kanssa ja myöhemmin ehkä tusinan kertaa, mutta hän oli näillä matkoilla nähnyt, kuullut ja huomannut sitä enemmän. Hän tiesi erään, hyvän paikan lähellä Des Plainesin kulmaa, ei käytävän vieressä, vaan siinä kaksinkertaisessa vankkuririvissä, joka seisoi keskellä tietä. Siellä pääsivät kauppiaat ja tukkuostajat helposti vaunujen luokse, ja siellä voisi Selina asettaa vihanneksensa edullisesti näytteille. Tämä paikka oli suoraan Chris Spanknoebelin majataloa ja kapakkaa vastapäätä. Chris tunsi hänet. Hän oli tuntenut Pervuksenkin ja Pervuksen isän, ja hän auttaisi varmaankin heitä tarpeen tullen.

Dirk oli nyt ylen virkeä, innostunut ja kiihtynyt. Valot, miehet, hevoset, puheen sorina, naurunrähäkkä ja lasien kilinä ruokapaikoista tien varrella väikkyi oudon hämmentävästi hänen silmissään ja korvissaan. Hän huuteli hevosille ja nousi seisomaan vankkureissa, mutta painautui samalla lähemmäksi äitiään, kun he joutuivat keskelle tätä metakkaa.

Kadunkulmissa, missä valaistus oli kirkkain, oli pöytiä, joiden ääressä miehet möivät suklaata, sikareja, kaulusnappeja, housunkannattimia, kengännauhoja ja kaikenlaisia ihmeellisiä patenttiesineitä. Se oli kuin markkinaa. Etäämpänä kadulla miesten kasvot häämöttivät salaperäisinä huonossa valossa. Siellä näyttivät ilmeettömät, päivänpaahtamat kasvot tummilta ja pelottavilta, silmänvalkuaiset tavallista valkoisemmilta, viikset hyvin mustilta ja hartiat suunnattomilta. Lyhdyn alla pelattiin noppapeliä, ja tuolla naureskeli ja jutteli kaksi tyttöä tirskuen poliisin kanssa.

»Tässä on hyvä paikka, äiti. Tässä juuri! Tuossa vaunussa on samanlainen koira kuin Pom.»

Pom kohosi jaloilleen kuullessaan nimensä, katsahti pojan kasvoihin, värähti, heilutti hermostuneesti häntäänsä ja haukahti. Heinätorin yöllinen elämä oli vanhaa ja tuttua, mutta se kiihotti sitä kuitenkin. Pom oli useasti vartioinut vaunua Pervuksen ollessa poissa. Se seisoi silloin istuimella valmiina murahtamaan jokaiselle, joka uskalsi koskea retiisiinkään Pervuksen poissaollessa.

»Alas, Pom! Hiljaa, Pom!» Selina ei halunnut kiinnittää ihmisten huomiota heidän vankkureihinsa. Oli varhaista vielä. Hän oli suoriutunut loistavasti matkastaan. Pervus oli usein torkahtanut torimatkallaan, ja hevoset olivat seuranneet esimerkkiä, mutta Selina oli tänä iltana hätistänyt niitä koko ajan. He olivat voittaneet ainakin puoli tuntia tavallisesta määrästä. Korttelin puolivälissä Selina koetti tähystellä haluamaansa paikkaa. Vastakkaiselta puolelta lähenivät toiset vihannesvankkurit pyrkien ilmeisesti samaan päämäärään. Ensi kerran tänä iltana Selina veti piiskan esille kotelostaan ja läjäytti terävästi hämmästyneitä elukoita. Nykäisten ne tölmähtivät surkeaan hölkkään. Kymmenen sekuntia liian myöhään saksalainen farmari äkkäsi hänen aikeensa, piiskasi omat väsyneet hevosensa juoksuun ja saapui paikalle juuri, kun Selina täyttäen tien valmistui peräytymään tyhjälle paikalle.

»Hei, pois tieltä, te siellä —» hän karjui, sitten vasta hän huomasi lyhdyn himmeässä valossa, että hänen kilpailijansa olikin nainen. Hän rupesi änkkäämään, tuijotti suu auki Selinaan ja keksi sitten uuden keinon. »Ette te pääse sinne, rouva.»

»Pääsenpähän.» Selina ohjasi näppärästi hevosiaan taaksepäin.

»Pääsemmepä!» kiljaisi Dirkkin taistelunhimoisesti.

Päitä pisti esille kummallakin puolella olevista vaunuista.

»Missä teidän miehenne on?» kysyi voitettu kilpailija ällistyneenä.

»Tässä», vastasi Selina koskettaen kädellään Dirkin päätä.

Mies, joka oli jo nykäissyt hevosensa liikkeelle, ei uskonut häntä. Hän otaksui miehen vetelehtivän jossakin läheisyydessä — luultavasti Chris Spanknoebelin ravintolassa juttelemassa hinnoista jonkun ystävän kanssa laiminlyöden omat tehtävänsä. Koska siis Selinan luonnollinen suojelija oli poissa, uskalsi hän purkaa kiukkunsa sanoiksi kootessaan ohjaksiaan. »Heinätori ei ole mikään akkaväen paikka. Pysykööt he kotona keittiössään, minne, he kuuluvatkin.»

Tämä kehotus, joka oli pujahtanut niin liukkaasti kaikkien ihmisten huulilta viime aikoina, oli pisara, joka pani maljan vuotamaan yli reunan. Selinan hermot laukesivat. Ällistyneen saksalaisen puutarhurin kimppuun kävi raivoisa, kielevä, kuluneeseen, mustaan hattuun puettu nainen vihannesvankkurien korkealta istuimelta.

»Suu kiinni, pölkkypää! Pitäisikö minun pysyä keittiössäni ja kuolla nälkään ja tappaa poikani nälkään? Keittiössä pysyminen ei tuota minulle penniäkään. Minä tulen tänne myymään vihanneksia, jotka minä itse olen viljellytkin, ja aion myydä ne myöskin. Pois tieltä, mies! Hoitakaa omat asianne, muuten minä valitan Mikelle, vahtipoliisille.»

Sitten Selina kiipesi alas pyörän ylitse riisumaan väsyneitä hevosia valjaista. Pökertynyt saksalainen tulkitsi ilmeisesti väärin hänen liikkeensä. Eihän tuo palavasilmäinen, pikku olento voinut häntä syödäkään, mutta siitä huolimatta hän kuitenkin kokosi ohjansa kauhistuneen näköisenä.

»Teufel! Jopa on nainen!» Vankkurit etääntyivät kavioiden kalahdellessa ja pyörien keikkuessa mukulakivillä.

Selina riisui hevoset nopeasti. »Jää sinä tänne Poniin kanssa, Dirk. Äiti palaa heti.» Hän ajoi hevoset katua pitkin talliin, missä kahdellakymmenelläviidellä sentillä hevoset saivat paremman yösijan kuin niiden omistajat. Palatessaan hän tapasi Dirkin syventyneenä keskustelemaan kahden punaisiin puseroihin, maataviistäviin ruudukkaisiin hameisiin ja veikeästi kallistettuihin merimieshattuihin puetun nuoren naisen kanssa.

»Mahdotonta ymmärtää, vai ymmärrätkö sinä, Elsie? Korvani sanovat, Dirt, mutta kuka nyt sellaisen nimen antaisi lapselleen? Mahdotonta.»

»Osh, tule nyt jo. Oma nimesi on mitä vain, ennen kuin ehdit huomatakaan. Kello on jo yli yhdeksän eikä vielä ainoatakaan — —» hän kääntyi ja näki Selinan kalpeat kasvot edessään.

»Siinä on äiti», huudahti Dirk riemuissaan. Nuo kolme naista katsoivat toisiinsa. Kaksi näki säälittävän hatun ja nukkavierut vaatteet ja ymmärsi. Kolmas näki punaiset puserot ja maalatut, veltot huulet ja ymmärsi myöskin.

»Me juttelimme vähän tämän penikan kanssa», sanoi tyttö, joka oli ihmetellyt, Dirkin nimeä. Hänen äänensä sävy oli selittävä. »Me vain kysyimme hänen nimeään ja sen sellaista.»

»Hänen nimensä on Dirk», virkkoi Selina lempeästi. »Se on hollantilainen nimi — tiedättehän. Me olemme High Prairiestä, etelästä. Dirk DeJong. Minä olen rouva DeJong.»

»Niinkö?» sanoi toinen tyttö. »Minä olen Elsie. Chelsean Elsie, minä olen... Tule jo Mabel, äläkä töllötä koko yötä siinä.» Hän oli vaalea ja kimeä-ääninen. Toinen oli vanhempi ja tummatukkainen, ja hän näytti niin uskomattoman reilulta.

Mabel, tuo vanhempi tyttö, katsoi terävästi Selinaan. Naapurivaunusta kuului äänekästä kuorsausta istuimen takaa. Etäämpää jonosta, eräistä vankkureista riippuvan lyhdyn alta, kuului pelikuutioiden kalinaa. »Mutta mitä kummaa te täällä teette?»

»Olen tullut myymään tavaroitani huomisaamuna. Vihanneksia — farmiltani.»

Mabel katsahti ympärilleen. Hänen ajatuksensa toimi varsin hitaasti. »Missä teidän miehenne on?»

»Mieheni kuoli viikko sitten.» Selina laitteli makuupaikkoja yökuntoon. Hän otti istuimen alta kovaksi sullotun heinäsäkin, pudisti sen sisällön tasaisesti vankkurien pohjalle niiden etuosaan, irrotti istuimen ja asetti sen jonkinlaiseksi päänaluseksi. Heinien päälle hän levitti tyhjiä säkkejä ja avasi huivinsa peitteeksi. Mabel seurasi silmillään näitä valmistuksia ja hänen tylsissä silmissään väikkyi harrastus, joka vähitellen vaihtui kauhistukseksi.

»Jestas, aiotteko te todellakin nukkua täällä ulkona?

Lapsen kanssa — ja tuossa!»

»Aion.»

»Totta vieköön — —.» Tyttö ällisteli, kääntyi mennäkseen, mutta palasi takaisin. Hänen muodikkaasta, nipukkaisesta vyöstään riippui metallinen tarvikekokoelma — kukkaro, kynä, peili, kampa — sellaista nimitettiin _chatelaineksi_. Hän avasi kukkaronsa ja otti siitä esille hopeadollarin, jonka hän ojensi töykeästi Selinalle. »Toss' on. Vie pentu siivoon paikkaan yöksi — ja mene itsekkin.»

Selina tuijotti kiiltävään, pyöreään rahaan ja sitten Mabelin kasvoihin. Kyyneleet nousivat äkkiä hänen silmiinsä. Hän pudisti päätään hymyillen. »Me nukumme mielellämme täällä ulkoisalla. Kiitos kuitenkin — Mabel!»

Tyttö työnsi heti dollarinsa takaisin kukkaroonsa. »Ihmisiä on joka sorttia, sen olen aina sanonut. Luulinpa itse olevani aika kiipelissä, mutta teihin verraten on minulla helkkarin mukavaa. Ainakin saan yösijan, vaikka — niin, hyvää yötä vain. Siellä Elsie minua jo hoilaa. Tulenhan minä! Suu kiinni!» Heidän naurunsa kuului kadulta, kun he laapustivat pois käsikoukussa.

»Tule, Dirk.»

»Nukummeko me tässä!» Poika oli ihastunut.

»Juuri tässä, heinissä, aivan kuin huvimatkalla.»

Poika heittäytyi heinille, käänteli ruumistaan ja nauroi.

»Aivan kuin mustalaiset, eiks niin, äiti?»

»Eikö, Dirk — eikä 'eiks'.» Siinä puhui entinen opettaja.

Selina paneutui hänen viereensä. Poika tuntui pelottavan virkeältä. »Minä pidin enin Mabelista. Etkö sinäkin pitänyt hänestä? Hän oli hurjan kiva, olihan hän?»

»Oli, oli», virkkoi Selina, kietoi kätensä pojan ympärille ja veti hänet lähemmäksi. Ja äkkiä nukahtikin poika syvään uneen. Katu hiljeni vähitellen. Puhe ja nauru vaikenivat. Chris Spanknoebelin valotkin himmenivät. Silloin tällöin kertoi hevosten kavioiden kapse ja pyörien ratina jonkun vastatulleen etsivän paikkaa, mutta ääni kuului sangen etäältä, sillä sekä tämä että itäinen ja läntinen kortteli olivat jo täynnä vankkureita.

Yö oli viileä, vaikkakaan ei kylmä. Pään päällä hohti leveä kaistale taivasta kadun kummallakin puolella seisovan talorivin välissä. Kaksi miestä hoilasi tullessaan. »Suu kiinni!» karjasi ääni joistakin vankkureista. Laulajat vaikenivat. Kello oli vasta kymmenen, arvaili Selina. Hänellä oli mukanaan Pervuksen nikkelikello, mutta hän ei voinut pimeässä nähdä sen taulua eikä uskaltanut sytyttää tulitikkua. Tahdikkaat askeleet kulkivat edestakaisin säännöllisin väliajoin. Siinä valvoi yöpoliisi.

Selina makasi seljällään katsellen taivasta. Hänen silmissään ei ollut kyyneleitä — hän oli jo päässyt kyynelkauden ohitse. Hän ajatteli: »Tässä minä, Selina Peake, nyt makaan vankkurien oljilla kuin narttu, penikka vierelläni. Minustahan piti tulla Louisa Alcottin Jon kaltainen tyttö. Jaloissani on saappaat ja ylläni värjätty puku. Kuinka hirveän kauan kestääkään, ennen kuin aamu valkenee... Minun täytyy koettaa nukahtaa... Minun täytyy...»

Hän nukkuikin ihmeellisen hyvästi. Syyskuun tähdet välkkyivät kirkkaasti heidän yläpuolellaan. Hänen maatessaan tuossa lapsi käsivarrellaan lankesi rauha hänen jännittyneille kasvoilleen ja vapautti hänen väsyneet jäsenensä. Hän muistutti erästä toista äitiä, joka myöskin oli maannut oljilla kerran noin kaksituhatta vuotta takaperin.