IX.

Dirk oli nyt kahdeksanvuotias — pikku Noinsuuri DeJong äitinsä ompelemassa, säkkikankaisessa puvussaan — päivänpaahtama, vaalea poika hyttysten puremien peittämine, alati liikkuvine säärilleen. Tämä veitikka ei ollut mikään uneksija. Selinan päivien yksihuoneinen koulutalo oli väistynyt kaksikerroksisen, muhkean tiilirakennuksen tieltä, joka oli High Prairien ylpeys. Keskuslämmitys oli syössyt valtaistuimelta ruostuneen rautauunin. Dirk kävi koulua lokakuusta heinäkuuhun. Pervuksen mielestä se oli järjetöntä. Poika olisi voinut niin mainiosti auttaa peltotyössä huhtikuun alusta marraskuun ensimmäiseen päivään saakka, mutta Selina taisteli hurjasti hänen koulunkäyntinsä puolesta ja voitti.

»Farmari ei tarvitse muuta kuin luku-, kirjoitus- ja laskutaitoa», todisteli Pervus. »Kaikki muu on silkkaa tyhjänpäiväisyyttä. Eilisiltana hän oppi, että Konstantinopoli on Turkin pääkaupunki, ja tuhlasi hyvää lamppuöljyä. Mitä hyötyä siitä on, että kauppapuutarhuri tietää Konstantinopolin olevan Turkin pääkaupungin? Se ei auta häntä viljelemään turnipseja.»

»Noinsuuri ei ole mikään kauppapuutarhuri.»

»Ei vielä, mutta pian. Minä olin vain viisitoista vuotta vanha käydessäni käsiksi talooni.»

Selina ei väitellyt vastaan sanoilla, mutta hän kokosi kaikki voimansa taistellakseen asian puolesta, kun hetki kerran löisi. Tulisiko hänen Noinsuurestaan kauppapuutarhuri, mullan orja, tuon mullan, joka sitten hänetkin taivuttaisi, masentaisi, raatelisi, kunnes hänkin, samoin kuin kaikki High Prairien miehet, muuttuisi itsekin noiden kallioiden ja luon kalliomaan näköiseksi, jonka keskellä he raatoivat!

Kahdeksanvuotias Dirk ei ollut mikään tavattoman kaunis lapsi — ollakseen isänsä ja äitinsä poika — tai oikeammin heidän entisten minäinsä poika. Hänen ulkomuotonsa oli kuitenkin hieman erikoinen. Hänen silmäripsensä olivat liian pitkät pojan silmäripsiksi. Tuhlausta, sanoi Selina sivellessään niitä hellästi etusormellaan, koska joku tyttö olisi niin paljon enemmän nauttinut niistä. Hänelle oli kehittynyt sitäpaitsi vielä korkea kotkannenä, joka mahtoi olla kaukainen perintö joltakin cromwelliläisellä, englantilaiselta Peakelta joltakin menneellä vuosisadalta. Vasta seitsemäntoista- taikka kahdeksantoistavuotiaana hän äkkiä muuttui soreaksi ja ylimykselliseksi nuorukaiseksi, joka kantoi eittämättömästi selittämätöntä rodun ja sirouden leimaa. Kun Dirk oli kolmikymmenvuotias, sanoi Peter Peel, pohjoisen Michigan Avenuen englantilainen räätäli, että hän oli ainoa mies koko Chicagossa, joka saattoi käyttää englantilaisia pukuja vetämättä niitä Halsted Streetin tekeleiden tasalle. Dirk säpsähti luultavasti hieman kuullessaan tämän arvostelun, koska läntinen Halsted Street oli todellakin esittänyt sangen huomattavaa osaa hänen lapsuutensa maailmassa.

Selina oli nykyään kolmeakymmentä lähenevä maalaisvaimo. Työ piiskasi häntä, samoin kuin se oli piiskannut Maartje Pooliakin. DeJongin talon pihalla lepatteli aina samanlainen pesunuora, joka aikoinaan oli pistänyt Selinan silmään hänen ensi kertaa ajaessaan Poolin pihaan. Siellä heilui haalistuneita overalleja, paitoja, sukkia, kömpelösti paikattuja pojan housuja ja karkeasta säkkikankaasta valmistettuja pyyhinliinoja. Selinakin nykyään heräsi kello neljä, kiskaisi ylleen muodottomat vaatteensa, tarttui suureen hiuspilveensä, kiersi sen käytännölliseen solmuun ja kiinnitti sen yksinkertaisella, harmaalla hiusneulalla, josta kiilto oli jo aikoja sitten kulunut pois, työnsi kapeat jalkansa muodottomiin kenkiin, pyyhkäisi kasvojaan kylmällä vedellä ja kiiruhti keittiön lieden luokse. Työ ärjyi aina hänen kintereillään hengittäen kuumasti hänen niskaansa. Parsinkorit kasvoivat kasvamistaan uhaten voittaa hänet. Siinä oli overalleja, villapaitoja, housuja, sukkia — sukkia! Nuo sukat odottaa kököttivät myttyinä vanhassa torikorissa, ja joskus, kun hän myöhään illalla istui niitä parsimassa, pistellen edestakaisin, edestakaisin työn kovettamilla sormillaan, ne rupesivat hänen silmissään kiemurtelemaan ja kihisemään kuin käärmeet. Joskus hän painajaisunena näki, kuinka ääretön pata, joka kiehui täpö täynnä parsimattomia ja korjaamattomia yöpaitoja, housuja, sukkia, esiliinoja ja overalleja, tempasi hänet syvyyksiinsä, upotti hänet ja nielaisi hänet.

Tällaisina hetkinä olisi luullut viininpunaiseen kashmirpukuun puetun, hilpeän, naurunhaluisen, uljaan Selina Peaken iäksi hävinneen. Mutta hänpä ei niin vähällä lannistunutkaan. Riippuipa tuo viininpunainen kashmirikin yhä elämän liepeillä. Toivottoman vanhanaikaisena — miltei uudelleen viehättävänä — se riippui Selinan vaatesäiliössä kuin ruusuinen muisto. Joskus joutuessaan sen kohdalle siistimisvimmassaan Selina hipaisi karkealla kädellään sen pehmeitä laskoksia ja jonkun salaperäisen taian avulla rouva Pervus DeJong silloin katosi kuin puhaltamalla ja hänen paikallaan seisoi tyttönen Selina Peake varpaisillaan saippualaatikolla Adam Oomsin salissa koko High Prairien töllistellessä suu auki, kuinka köyhä Pervus DeJong heitti kymmenen kovaa dollaria hänen jalkojensa juureen. Toimeliaina hetkinään hän oli joskus aikonut leikata tuon viininpunaisen kashmirpuvun riepumaton kuteiksi taikka värjätä sen siivon ruskeaksi taikka mustaksi ja muuttaa sen tarpeelliseksi pyhäpuvukseen taikka ommella siitä paitoja Dirkille — mutta se jäi kuin jäikin aina tekemättä.

Olisi hauska nyt kertoa, että Selina näiden kahdeksan taikka yhdeksän vuoden aikana olisi kyennyt aikaansaamaan ihmeitä DeJongin farmilla, että talo loistaisi, sadot olisivat runsaat ja navetta täynnä kiiltävää karjaa. Mutta se ei olisi oikein totta. Tosin hän oli aikaansaanut erinäisiä muutoksia. Kesympi nainen olisi vaipunut välinpitämättömyyteen jo monta vuotta aikaisemmin. Talon peitti ohut värikerros — lyijynharmaa, koska se oli halvinta. Tallissa oli kaksi hevosta — toinen oli rampa, vanha toissilmäinen tamma, jonka he olivat ostaneet viidellä dollarilla sen jouduttua laitumelle lihoitettavaksi ennen teurastusta. Piet Pon, tamman omistaja, joka oli maidonkuljettaja, oli toivonut saavansa kolme dollaria tammansa raadosta. Kuukauden lepo ja laitumellaolo palauttivat hevosen työkyvyn. Selina oli tehnyt kaupat, ja Pervus oli torunut häntä perusteellisesti. Nyt hän ajoi tammalla torille ja totesi, että se veti tukevammin kuin toinen hevonen, mutta siitä huolimatta hän ei peruuttanut sanojaan. Pervus ei ollut ilkeä — hän oli vain luotu sellaiseksi.

Mutta läntinen kuusitoistikko — se oli Selinan sankarinäyte. Hänen ensimmäisenä kuukautena Pervukselle esittämänsä suunnitelma oli vaatinut vuosia kypsyäkseen — ja nytkin oli se vain osaksi toteutettu. Selina oli loppujen lopuksi alentunut näykkimäänkin.

»Miksi me emme viljele parsaa?»

»Parsaa!» Se oli sulaa ylellisyyttä eikä oikeastaan kuulunut High Prairien tuotteisiin. »Ja odota satoa kolme vuotta!»

»Sittenhän saisimme sen kuitenkin. Ja istutus kelpaa kymmeneksi vuodeksi, kun se kerran vain laitetaan kuntoon.»

»Istutus! Mitä tuo istutus on olevinaan? Parsaistutus? Parsa kasvaa penkeissä.»

»Se on vanhanaikaista. Olen lukenut siitä. Uuden tavan mukaan parsa istutetaan riveihin samoin kuin raparperi taikka maissi. Kuusi jalkaa rivien välissä ja ainakin neljän acren ala.»

Pervus oli niin välinpitämätön, ettei häntä edes naurattanutkaan. »Mitkä neljä acrea? Savimaata tietenkin.» Nyt hän nauroi, jos tuota lyhyttä, katkeraa äännähdystä saattoi nimittää nauruksi. »Kirjan mukaan!»

»Juuri savimaata», Selina intti terävästi. »Ja juuri kirjan mukaan. Joka ainoa farmari High Prairiessä viljelee kaalia, turnipsia, porkkanoita, punajuuria, papuja, sipuleita, ja kaikkien tuotteet ovat paremmat kuin meidän. Tuo läntinen kuusitoistikko ei missään tapauksessa tuota sinulle mitään, joten vahinko on vähäinen, vaikka minä epäonnistuisinkin! Salli minun käyttää omia rahojani, olen ajatellut kaiken jo valmiiksi, Pervus. Sallithan? Me salaojitamme tuon savimaan — vain viisi, kuusi acrea aluksi. Me lannoitamme sen niin hyvästi kuin ikinä voimme ja sitten panemme parina vuonna perunaa sinne. Parsantaimet istutamme sitten kolmantena keväänä — vuoden vanhoja taimia. Minä lupaan itse kitkeä maan — Dirkin avulla. Hän on silloin jo suuri poika.»

»Kuinka paljon lantaa tarvitset?»

»Noin kolme- taikka neljäkymmentä tonnia acrea kohti — —»

Pervus pudisti päätään hollantilaisen, tylsän tavan mukaan.

»Mutta jos annat minun käyttää humusta, en tarvitse niin paljon. Anna minun yrittää, Pervus! Anna minun yrittää.»

Loppujen lopuksi hän pääsikin tahtonsa perille — osaksi sen takia, että Pervus oli niin vaipunut omaan loppumattomaan työhönsä, ettei hän jaksanut vastustaa, ja osaksi sen takia, että Pervus oli yhä, vaikkei se aina näkynyt, rakastunut vilkkaaseen, teräväpäiseen, rohkeaan vaimoonsa, joskohta hän suhtautui tämän raivoisiin hyökkäyksiin ja näpsäyksiin kuin elefantti neulanpistoon. Vuodesta vuoteen hän jatkoi hidasta hölkkäänsä tyytyen isänsä vanhaan vauhtiin ja tyytyen siihen, että koko muu siirtokunta ajoi hänen ohitseen tiellä. Hän suuttui hyvin harvoin. Selina toivoi useasti hänen kerrankin suuttuvan. Joskus hän toivottomana raivostui, hyökkäsi miehensä kimppuun, pörrötti hänen paksun, karkean tukkansa, joka nykyään jo rupesi harmenemaan, ja ravisti hänen tukevia, tunteettomia hartioitaan.

»Pervus! Pervus! etkö sinä koskaan voi suuttua — vimmastua? Leimahtaa vihan vimmoihin — särkeä tuoleja — lyödä minua — myydä farmia — karata tiehesi!» Eihän Selina sitä tosissaan sanonut, mutta hän yritti kuitenkin jyskyttää hänet eloon tuosta tylsyydestä, tuosta kaikkityytyväisyydestä, joka Selinaa niin kiusasi.

»Mitä sinä nyt taas hupsuttelet?» Pervus katsoi häneen juhlallisesti savupilven lävitse piipun pulputtaessa uninen tyytyväistä ääntään.

Vaikka Selina raatoi yhtä kovasti kuin kaikki muutkin High Prairien vaimot, omisti yhtä vähän, pukeutui yhtä huonosti kuin hekin, Pervuksen mielestä hän yhä edelleenkin oli jonkinlainen ylellisyyskapine, hieno leikkikalu, jonka hän hulluuttaan oli hankkinut itselleen. Hän oli »Pikku Lina» — jota hän kohteli suvaitsevaisesti ja hellästi. Oli kuin Pervus olisi häntä hemmotellen säästänyt — ainakin Pervuksen oman luulon mukaan.

Kun Selina puhui uudenaikaisesta maanviljelyksestä, vihannespuutarha-kirjallisuudesta, olisi hän hermostunut, ellei häntä koko juttu olisi huvittanut. Hänen mielestään olivat maanviljelyskurssit yliopistoissa vain mielettömyyttä. Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavankaan Linnéstä, Burbankia ei ollut olemassakaan hänen maailmassaan, ja keräsalaatti oli hänen mielestään hassun näköistä. Selina joskus ehdotti, että he rupeaisivat viljelemään viimeksimainittua vihannesta myytäväksi, mutta Pervus sanoi, ettei sitä kukaan tuntenut, kun sitävastoin kaikki tiesivät, että tavallinen salaatti oli lehtisalaattia, jota syötiin etikan ja sokerimurun kera taikka käristetyn kinkun höysteenä.

Pervus väitti myöskin hänen hemmottelevan poikaa. Ehkäpä hän oli suoraan sanoen mustasukkainen. »Aina vain poika, aina vain poika», hän mutisi Selinan suunnitellessa pojan tulevaisuutta, suojellessa tätä ja puolustaessa häntä (joskus kohtuuttomastikin). »Sinä teet hänestä oikean mammanpojan tuolla iankaikkisella lellittelemiselläsi.» Ja silloin tällöin hän ryhtyi karaisemaan Dirkiä. Seuraus oli tavallisesti murhaava. Kerrankin se oli päättyä kerrassaan onnettomasti. Tapaus sattui koulun kesäloman aikana Dirkin ollessa kahdeksanvuotias. High Prairien metsäiset rinteet ja hiekkaiset mäet olivat sinisinä mustikoita, jotka olivat parhaiksi kypsyneet. Ensimmäinen sade turmelisi ne. Geertje ja Jozina olivat menneet mustikkaan ja suostuneet ottamaan mukaansa Dirkin — suuri armo, koska Dirk oli vain kahdeksanvuotias ja katsoen heidän korkeaan ikäänsä aika vastus. Mutta DeJongin viimeiset tomaatit olivat myöskin kypsät riippuessaan lujina, mehukkaina, punaisina palloina oksissaan valmiina Chicagon torille vietäviksi. Pervus oli aikonut viedä ne kaupunkiin juuri tänä päivänä ja pojan piti auttaa häntä niiden poimimisessa. Kun Dirk pyysi: »Saanko mennä marjaan, mustikat ovat kypsät, ja Geertje ja Jozina menevät?» pudisti hänen isänsä kieltävästi päätään.

»Tomaatit ovat myöskin kypsät ja ne ovat tärkeämmät kuin mustikat. Koko sarka on puhdistettava tänään ennen neljää.»

Selina katsahti Pervukseen, katsahti poikaan eikä sanonut mitään. Mutta katse puhui: »Hän on lapsi. Anna hänen mennä, Pervus.»

Dirk punastui pettymyksestä. He söivät aamiaista, ja päivä sarasti vasta koitteessaan. Hän katseli lautastaan värisevin huulin, ja silmäripset pyyhkivät raskaina hänen poskiaan. Pervus nousi pöydästä sipaisten kätensä seljällä suutaan. Ankara päivä oli hänen edessään. »Ollessani sinun ikäisesi, Noinsuuri, pidin tomaattien poimimista oikeana laiskan työnä.»

Dirk katsahti nopeasti ylös. »Saanko mennä, jos poimin kaikki?»

»Se on koko päivän työ.»

»Mutta jos poimin koko saran — jos ehdin ajoissa loppuun — saanko silloin mennä?»

Sielunsa silmillä Pervus näki tomaattisaran, jossa punaisia hedelmiä riippui niin tiheässä, ettei lehtien vehreyttä kaikkialla näkynytkään. Hän hymyili. »Saat. Jos poimit tomaatit, saat mennä. Mutta et saa heittää hedelmiä koreihin ja musertaa niitä.»

Selina päätti salaa auttaa häntä, mutta tiesi, ettei hän ehtisi pellolle ennen iltapäivää. Marjapaikat olivat kolmen peninkulman päässä DeJongin farmilta. Dirkin piti päästä lähtemään viimeistään kello kolmelta ehtiäkseen sinne. Selinan aamu kului yksinomaan taloustöihin.

Dirk kiiruhti pellolle ennen kuutta ja iski kuumeisesti työhön käsiksi. Hän poimi ja kokosi hedelmät pieniin kasoihin. Punaiset pallot hehkuivat verisinä auringossa. Lapsi työskenteli kuin kone järjestäen voimankulutuksen mitä taloudellisimmaksi. Hän poimi, kyykistyi ja kokosi hedelmät kasoihin elokuisen aamun ahdistavassa helteessä. Hiki kohosi hänen otsalleen, tummensi hänen vaalean tukkansa, valui pitkin hänen poskiaan, jotka olivat ensiksi vaaleanpunaiset, sitten tulipunaiset ja lopuksi miltei sinipunertavat kesäisen rusketuksen alla. Päivälliseksi hän ahmaisi tusinan verran suupaloja ja kiiruhti takaisin keskipäivän kiehuvaan paahteeseen. Selina jätti päivällisastiat pesemättä pöydälle rientääkseen häntä auttamaan, mutta Pervus kielsi. »Poika lupasi tehdä sen yksinään», hän lausui.

»Se on mahdotonta, Pervus. Hän on vain kahdeksanvuotias.»

»Kun minä olin kahdeksanvuotias — —»

Dirk oli todellakin puhdistanut saran kello kolmeksi. Hän meni kaivon luokse ja siemaisi aika kulauksen vettä, joi kaksi suurta kauhallista ahneesti hörppien kuin varsa. Se oli uskomattoman kylmää ja ihanaa. Sitten hän kaatoi kolmannen ja neljännen kauhallisen kuumaan päähänsä ja niskaansa, tempaisi tyhjän ihraämpärin marjoja varten ja riensi tomuiselle tielle juosten nopeasti peltojen poikki välittämättä värisevistä lämpöaalloista, jotka tanssivat palavan taivaan ja halkeilevan maan välillä. Selina seisoi hetkisen keittiön ovella katsellen häntä. Poika oli niin pieni ja niin päättäväinen.

Dirk löysi Geertjen ja Jozinan helposti. Tyttöjen vatsat olivat pullollaan marjoja, heidän vaatteensa tahraiset ja risujen repimät, ja he vetelehtivät laiskoina Kuyperin metsässä. Hän rupesi poimimaan noita suuria, sinisiä marjoja, mutta hän söi niitä haluttomasti, vaikkakin ahkerasti, koska hän kerran oli sitä varten tullut ja koska hänen isänsä oli hollantilainen. Kun Geertje ja Jozina rupesivat tekemään lähtöä kotiinpäin jo tunnin kuluttua, oli hänkin valmis seuraamaan heitä, vaikkakin häntä laiskotti hirveästi. Hänen ämpärinsä oli puolillaan. Hän tallusti kotiinpäin illan hämärtyessä huumaantuneena, pahoinvoipana ja päätä hirveästi särkien. Sinä yönä hän heittelehti vuoteellaan houraten, rukoili, ettei häntä pantaisi makuulle, ja lähestyi kaamean likelle kuoleman rajaa.

Selinan sydän ajoi sykähdyksittäin kuin kone kauhua, vihaa ja epätoivoa hänen suoniinsa. Hän vihasi miestänsä, joka oli syypää tähän.

»Sinä sen teit. Sinä teit sen! Hän on lapsi, ja sinä panit hänet miehen työhön. Jos jotakin tapahtuu hänelle! Jos jotakin tapahtuu hänelle! — —»

»Enhän minä aavistanut, että tuo penikka tekisi sen. En minä pyytänyt häntä poimimaan tomaatteja ja sitten menemään marjaan. Hän kysyi, saisiko hän, ja minä vastasin, että hän sai. Jos olisin kieltänyt, olisin tietysti menetellyt yhtä pahasti.»

»Te olette kaikki samanlaisia! Hänestäkin yritettiin tehdä farmaria. Ja hänet turmeltiin.»

»Mikä maanviljelystä muka vaivaa? Miksi farmari ei kelpaisi? Itsehän sinä sanoit kerran maatyön olevan suurenmoista.»

»Voi, sanoinhan minä. Se on suurenmoista — tai se voisi sitä olla. Se — — —. Oi, miksi me puhumme siitä nyt!

Katso häntä! Älähän, Noinsuuri! Älä kultaseni. Kuinka kuuma hänen päänsä onkaan! Hiljaa! Tulevatko Jan ja tohtori jo? Ei. Eivät he vielä tule. Sinappilaastaria. Luuletko sen auttavan?»

Tämä tapahtui ennen kaikkialla läsnäolevan maalaispuhelimen ja maalaisfordin aikoja. Janin retki High Prairien kylään lääkäriä hakemaan merkitsi tuntien viivytystä. Mutta kahden päivän kuluttua oli poika jo taas jalkeilla, aika kalpeana tosin, mutta muuten ennallaan tämänkin kokemuksen kestettyään.

Sellainen oli Pervus. Hän oli uuttera, samoin kuin kaikki hänen rotunsa jäsenet, vaikkakaan ei niin terävä kuin muut. Hän kuurnitsi hyttyset ja nieli kameelit, ja tämä ominaisuus vei hänet lopuksi hautaankin. Syyskuu, joka tavallisesti oli kokoonpantu vain kultaisista päivistä ja autereisista, opaalinhohteisista illoista Illinoisin preeriaseuduilla, oli tänä vuonna tuhoavan kylmä ja sateinen. Reumatismi kalvoi Pervuksen suurta ruhoa. Hän oli neljänkymmenen vuoden vanha, ellei enemmänkin, ja hänen ruumiilliset voimansa olivat suurenmoiset. Selinaa säälitti sanomattomasti nähdessään hänen kärsivän, niin kuin katselijaa aina säälittää jonkun hyvin voimakkaan taikka hyvin heikon olennon kärsiessä. Hän ajoi nuo raskaat peninkulmat torille kolmasti viikossa, sillä syyskuu oli kauppapuutarhurin myyntikauden viimeinen suuri kuukausi. Sitten jäivät vain kestävimmät kasvit, ne, jotka sietivät hallaa, jäljelle — kaalit, punajuuret, turnipsit, porkkanat, kurpitsat ja meloonit. Paikoitellen olivat tiet todellisia mutakuoppia, joihin vankkurien pyörät vajosivat akselin napaa myöden. Jos sinne upposi, ei auttanut muu kuin odottaa jotakin ystävällistä ohiajajaa, joka veti ajopelit ylös liejusta. Pervus lähti tavallisesti liikkeelle hyvin aikaisin ja teki peninkulmien kierroksia välttääkseen pahimpia paikkoja. Jan oli liian typerä, liian vanha ja liian kokematon voidakseen hoitaa torikauppaa. Selina katseli, kuinka Pervus ajoi tietä pitkin kitisevissä, vanhoissa torivankkureissaan vihannekset hyvästi peiteltyinä, mutta itse läpimärkänä, jo ennen kuin hän ehti nousta istuimelleenkaan. Talossa ei nähtävästi koskaan riittänyt vedenpitävää kangasta sekä vihanneksille että Pervukselle.

»Pervus, ota kaikin mokomin matto pois säkkien päältä ja pane se omille hartioillesi.»

»Siinähän ovat juuri valkosipulit — viimeiset. Saan komeat rahat niistä, elleivät ne vain kastu läpimäriksi.»

»Älä nuku vankkureissa tänä yönä, Pervus. Mene asuntolaan. Menethän? Loppujen lopuksi se on halvempaakin. Muistathan, että viime kerralla jouduit vuoteeseen viikoksi.»

»Taivas kirkastuu. Lännessä jo rupeaa hajaantumaan.»

Pilvet hajosivat todellakin myöhään iltapäivällä, kavala aurinko astui esille kuumana ja heleänä. Pervus päätti nukkua ulkona, kun yö oli niin ahdistava ja kostea, mutta keskiyöllä heräsi järvituuli kylmänä ja petollisena ja sitä seurasi uusi sade. Aamulla Pervus oli kuin uitettu, jääkylmä ja läpeensä surkeassa kunnossa. Kupillinen kuumaa kahvia kello neljä ja toinen kupillinen kello kymmenen pahimman rynnäkön päätyttyä virkistivät häntä hieman. Hän pääsi kotiin vasta keskipäivällä. Monien vuosien tuulten ja auringon painaman pronssivärin alta kuulsi himmeänä sairauden harmaa kalpeus kuin hopea emaljin lävitse. Selina pakotti hänet menemään vuoteeseen välittämättä miehen heikoista vastalauseista ja asetti hänen ympärilleen kuumia vesipulloja sekä flanelliin käärittyjä kuumia rautoja vuoteen jalkopäähän. Mutta vähän ajan kuluttua saapuikin kuume helpottavan hiostuksen asemesta. Hän näytti sairaanakin punaposkisemmalta ja terveemmältä kuin monet terveet miehet, kunnes Selina äkkiä säpsähti — hän näki, että Pervuksen silmiä ja suuta ympäröivät syvät, mustat uurteet.

Noina aikoina, jolloin keuhkotulehdusta nimitettiin keuhkokuumeeksi, ja paikkakunnalla, missä suljettuja ikkunoita ja kuumaa ilmaa käytettiin parannuskeinona, oli Pervuksen kamppailun masentava tulos varma, jo ennen kuin tohtorin katetut vaunut olivat seisoneet pihalla muutaman yön pitkät tunnit. Aamupuolella tohtori käski Jan Steenin viemään talliin hänen hevosensa. Yö oli tuskallisen painostava ja lännessä paloivat kalevantulet.

»Emmekö me voisi avata ikkunoita», Selina pyyteli vanhalta lääkäriltä kauhun rohkaisemana, »se helpottaisi hänen hengitystään. Hän — hän hengittää niin — hän hengittää niin — —.» Hän ei voinut sanoa: »niin hirveästi.»

Noiden sanojen kaiku viilsi häntä yhtä kipeästi kuin Pervuksen ilkeä korina.