XIX.

Kaikki entiset, suunnattoman tärkeät seikat menettivät arvonsa nyt. Ihmiset, joiden seura oli tuntunut niin houkuttelevalta, eivät äkkiä merkinneetkään mitään. Hänen pelinsä muuttuivat niin typeriksi. Hän katseli kaikkea Dallas O'Maran viisaiden, kauneutta rakastavien silmien lävitse. Oli ihmeellistä, ettei hän huomannut tämän tytön katselevan elämää miltei samalta näkökulmalta kuin hänen äitinsä sitä katseli. Viime vuosien aikana oli hänen äitinsä useasti loukannut häntä arvostellessaan hänen rikkaita ja mahtavia ystäviään — heidän tapojaan, heidän pelejään, heidän huvituksiaan ja heidän käytöstään. Ja hänen äitinsä elämäntapa taas puolestaan loukkasi Dirkiä. Käydessään joskus — harvoin — farmilla hän oli aina näkevinään jonkun synkän, alakuloisen naisihmisen keittiössä, arkihuoneessa taikka kuistilla — naisen, jolla oli rikkinäiset hampaat, naurettavat kengät ja traagilliset silmät — juomassa kahvia ja purkamassa sydäntään Selinalle. Hänestä ne olivat aivan hirveät — tuoksuivat piparimintulle, hielle ja kurjuudelle. »Ja hän on ollut työttömänä marraskuusta saakka — —»

»Eihän. Sehän on hirveätä!»

Dirk ei pitänyt siitä.

Joskus ukko Hempel ajoi Selinaa tervehtimään, ja Dirk saattoi yllättää heidät naurusuin ilkkumassa — Dirkin arvelun mukaan — North Shoren väkeä.

Selina ei ollut enää moneen vuoteen toverillisesti kysynyt: »No, mitä siellä tarjottiin päivälliseksi, Dirk?»

»Tarjottiin — niin — keittoa kai.»

»Eikö mitään ennen keittoa?»

»Tietysti. Jotakin — oli — jotakin kanapeen tapaista, tiedätkö? Ja kaviaaria.»

»Herranen aika! Kaviaaria!»

Joskus Selina tirskui kuin pahankurinen tyttö asioille, jotka Dirkin mielestä olivat vakavia asioita. Esimerkiksi ketunmetsästykselle. Lake Forest oli ruvennut harrastamaan ketunajoa ja Tippecanoen sakki rakensi koiratarhat. Dirk oli oppinut ratsastamaan oikein hyvästi. Muuan englantilainen herra — eräs kapteeni Stokes-Beatty — oli vihkinyt North Shoren ketunajon salaisuuksiin. Kapteeni Stokes-Beatty oli pitkäkasvuinen, lenkojalkainen ja hevosnaamainen nuori mies, jonka käytös oli hyvin hillittyä. Yllämainittu, mukava Farnhamin tyttö oli ilmeisesti tähdissä määrätty hänen vaimokseen. Paula oli järjestänyt metsästysaamiaiset Stormwoodissa, ja tilaisuus oli ollut varsin onnistunut, vaikkakin amerikkalaiset herrat suhtautuivat hieman epäluuloisesti paistettuihin munuaisiin. Ruoka oli laadittu mahdollisimman tarkasti englantilaisten metsästysaamiaisten leperöiden liharuokien mallin mukaan, ja se oli haaleassa höyryssä kadottanut kaiken makunsa. Naiset olivat solakoita ja heidän pukunsa miesräätälin tekemiä, mutta he kantoivat metsästyspukujaan yhtä tottumattomasti ja arasti kuin tytöt ensimmäisiä, avokaulaisia iltapukujaan. Useimmat herroista olivat asettuneet vastahankaan, kun oli kysymys punaisista takeista, mutta kapteeni Stokes-Beatty kantoi omaansa komeasti. Kettu — huolestuneen ja surkean näköinen otus — oli tuotettu laatikossa etelästä, ja päästyään vapauteen se asettautui kodikkaasti istumaan muutamaan illinoisilaiseen maissipeltoon eikä kiitänytkään sukkelasti piilopaikkaan, niin kuin sen olisi pitänyt. Kun ajo oli päättynyt, tunsivat metsästäjät täyttäneensä velvollisuutensa aivan kuin tapettuaan torakan.

Dirk oli kertonut tästä Selinalle ylpeillen. Hän oli ottanut osaa ketunajoon.

»Ketunajoon! Miksi te ajoitte tuota kettua?»

»Miksikö? Miksi ylipäätään metsästetään kettuja?»

»En minä ainakaan tiedä. Ketut olivat ennen muinoin pahana rasituksena joillakin seuduilla ja siksi niitä silloin metsästettiin. Ovatko ketut viime aikoina ruvenneet vaivaamaan Lake Forestiakin?»

»Älä nyt hassuttele, äiti.» Dirk kertoi aamiaisestakin.

»Mutta tuohan on typerää, Dirk. On hyvä, jos jäljittelemme sellaisia puolia, jotka ovat ulkomailla paremmat kuin meidän omamme. Englannissa ovat puutarhat, takkavalkeat, koirat, kankaat, kävelykengät, piiput ja vetelehtijät paremmat kuin täällä. Mutta nuo haaleat aamiaiset — —! Heillähän ei ole kaasua — siitä se johtuu. Ei kukaan Kansasin taikka Nebraskan maalaisemäntä alistuisi heikäläisiin keittiöihin — ei hetkeksikään. Ja meidän renkimme nyrpistäisi nenäänsä heidän käristetylle silavalleen.» Selina nauroi.

»Jos sinä puhut tuolla tavalla, äiti — —»

Mutta Dallas O'Mara oli aivan samaa mieltä. Dallas oli nähtävästi tullut muotiin North Shoren seurapiireissä maalattuaan rouva Robinson Gilmanin muotokuvan. Hänet oli kutsuttu päivällisille ja aamiaispäivällisille ja tanssiaisiin, mutta hän sanoi Dirkille, että heikäläisten hommat ikävystyttivät häntä.

»He ovat kilttejä», hän sanoi, »mutta heidän on aina ikävä. Kaikki koettavat olla jotain, mitä he eivät ole, ja sellainen on kovin rasittavaa. Naiset selittävät aina, että he asuvat Chicagossa vain siksi, että heidän miestensä liike sijaitsee siellä. Kaikki osaavat tehdä jotain — he tanssivat taikka maalaavat taikka ratsastavat taikka laulavat sangen hyvästi — mutta eivät sittenkään tarpeeksi hyvästi. He ovat ammattimaisia harrastelijoita, jotka koettavat ilmaista jotain, mitä he eivät tunne, taikka mitä he eivät kykene vahvistamaan niin voimakkaaksi, että sitä kannattaisi ilmaista.»

Hän myönsi kuitenkin, että he kykenivät ihailemaan sellaista, mitä toiset ihmiset tekivät oikein hyvästi. He pitivät hyvää huolta vierailevista ja tunnustetuista kirjailijoista, maalareista, luennoitsijoista ja sankareista ja kutsuivat heidät asumaan vieraina heidän florensilaisissa, englantilaisissa, espanjalaisissa taikka ranskalaisissa palatseissansa, jotka sijaitsivat Chicagon pohjoispuolella Illinoisissa. Erikoisen ystävällisesti he ottivat vastaan etenkin kaikki ulkomaalaiset kuuluisuudet. Vuodesta 1918 alkaen näitä oli laskeutunut Chicagon (ja koko Amerikan) ylitse heinäsirkkaparvena, lähtien liikkeelle New Yorkista ja lentäen länteenpäin niitellen kahisevien setelien somaa vihreyttä matkallansa. Palattuaan Eurooppaan kukkuroillaan rahaa ja ikävystyneinä kaikkeen he tarttuivat innokkaasti kyniinsä aikaansaaden sepustuksia, jotka näyttivät viisailta, vaikkakaan eivät ystävällisiltä, ja jotka useasti tuntuivat varsin mauttomiltakin.

North Shoren emännät kilpailivat kunniasta kutsuen innokkaasti näitä kuuluisuuksia koteihinsa. Paula — kaunis, älykäs, rikas, kavala Paula — suoriutui useasti voittajana näistä kilpailuista. Hänen viimeinen valloituksensa oli Emile Goguet — kenraali Emile Goguet, Champagnen sankari — mies, jolla oli tyhjä takinhiha, kankea, valkoinen parta ja kunniamerkkirivi. Virallisesti hän saapui Amerikkaan sen amerikkalaisen divisioonan vieraaksi, joka oli Goguetin ranskalaisten joukkojen avulla torjunut saksalaisten hyökkäyksen Champagnessa, mutta yleinen mielipide oli kuitenkin se, että hän saapui solmimaan ystävällisiä suhteita oman maansa ja hieman vastahakoisten Yhdysvaltain välillä.

»Ja arvaappa», viserteli Paula, »arvaappa, kuka hänen kanssaan tulee, Dirk? Tuo ihmeellinen Roelf Pool, ranskalainen kuvanveistäjä! Goguet tulee meille, ja Pool on luvannut veistää rintakuvan, tiedätkö, nuoresta Quentin Rooseveltista erään valokuvan mukaan, jonka rouva Theodore Roosevelt — —»

»Mitä sinä sanot — ranskalainen kuvanveistäjäkö! Hän ei ole ranskalaisempi kuin minäkään. Hän on syntynyt muutaman mailin päässä äitini farmista. Hänen vanhempansa olivat hollantilaisia puutarhureita. Hänen isänsä asui High Prairiessä viime vuoteen saakka, jolloin hän kuoli halvaukseen.»

Kun hän kertoi tästä Selinalle, punastui tämä kuin nuori tyttö, niin kuin hän aina vielä punastui oikein kiihtyessään. »Luin sen sanomalehdestä. Saankohan», hän lisäsi hiljaa, »minäkin tavata hänet?»

Tuona iltana olisit sinä voinut nähdä Selinan istuvan vanhan leikkauksilla koristellun arkkunsa edessä hypistellen noita haalistuneita, ajan hampaan kalvamia esineitä, joiden tuntehikasta säilyttämistä Dirk oli paheksunut. Hän katseli tuota karkeaa piirustusta, joka esitti Heinätoria, viininpunaista kashmirpukua ja muutamia kuihtuneita, valkoisia kukkasia.

Paula oli järjestänyt suuret — ei kuitenkaan liian suuret — päivälliset toiseksi illaksi. Hän oli hyvin hermostunut puhuessaan niistä — hermostunut, kiihtynyt ja iloinen. »Väitetään», hän kertoi Dirkille, »ettei Goguet syö muuta kuin koviksi keitettyjä munia ja korppuja. No, muut vieraani hyväksynevät kuitenkin kananpokani, sieneni ja muun ruokalistan. Hän omistaa farmin Bretagnessa ja se on hänen lempilapsensa. Pool on suurenmoinen — tumma, synkkä ja hyvin valkohampainen.»

Paula oli nykyään aina hyvin iloinen. Liian iloinen. Dirkin mielestä hänen hermostunut tarmokkuutensa oli väsymätön — ja samalla niin väsyttävä. Dirk ei myöntänyt itselleenkään, kuinka perinpohjin kyllästynyt hän oli noihin kalpeisiin, sydämen muotoisiin, hienopiirteisiin kasvoihin, hoikkiin, ruskeisiin, puristuviin sormiin ja hänen omistajanilmeeseensä. Hän oli ruvennut paheksumaan Paulan pikku omituisuuksia, niin kuin uskoton aviomies kärsii katsellessaan tietämättömän vaimonsa liikkeitä. Paula laahasi hieman kantapäitään kävellessään. Dirk oli tulla hulluksi. Paula saattoi pureskella huolellisesti hoidettuja kynsiään ympäröivää nahkaa ollessaan hermostunut. »Voi, älä tee noin», sanoi Dirk.

Dallas ei koskaan hermostuttanut häntä. Dirk totesi suorastaan lepäävänsä hänen seurassaan. Dirk panssaroisi mielensä mennessään hänen luokseen, mutta oltuaan siellä minuutin verran hän kiitollisena ja vastustelematta vaipui tytön mielen rauhallisiin syvyyksiin. Joskus Dirk epäili Dallasin tahallisesti valitsevan tällaisen tyylin.

»Tämä teidän rauhallisuutenne — tämä mutkattomuus», hän sanoi muutamana päivänä tytölle, »on varmaankin vain keksitty asenne, eikö Lotta?» Dirk koetti kaiken mokomin herättää hänen huomiotansa.

»Osaksi kylläkin», vastasi Dallas suopeasti. »Mutta eikö se teistäkin ole sangen soma asenne?»

Mitä saattoi mies tehdä tuollaiselle tytölle?

Tässä oli nainen, joka piti hänet täydellisesti hallussaan huolimatta siitä, ettei hän milloinkaan ojentanut sormeaankaan häntä pidättääkseen. Dirk takoi nyrkkejään hänen välinpitämättömyytensä sileää muuria vastaan saavuttamatta muuta tulosta kuin naarmut käsiinsä.

»Te ette pidä minusta sen tähden, että minä olen etevä liikemies, niinkö?»

»Mutta minähän pidän teistä.»

»Mutta minä en viehätä teitä.»

»Minusta te olette kovin viehättävä mies — oikein vaarallinen mies.»

»Oh, älkää näytelkö viatonta ja tietämätöntä koulutyttöä. Te tiedätte kirotun hyvästi, mitä minä tarkoitan. Te olette saanut minut, ettekä te välitä minusta. Olisiko asia muuttunut, jos minä olisin ollut taitava arkkitehti enkä taitava liikemies?» Dirk muisti, mitä hänen äitinsä oli sanonut muutama vuosi sitten, tuona yönä, jolloin he juttelivat hänen vuoteensa vieressä. »Sanokaa, onko miehen oltava taiteilija kiinnostaakseen teitä?»

»Ei, Jumalan tähden! Joskus minä kai menen naimisiin jonkun känsäkouraisen työn orjan kanssa, ja silloin valloittaa hän minut juuri noilla käsillään. Jos haluatte tietää, niin voin sanoa, että minä pidän juuri naarmuisista käsistä. Mies, joka on kamppaillut, on saavuttanut jotain — en tiedä mitä — ilmeen silmiinsä — oikean tunnun käteensä. Ehkä hän ei olekaan etevä alallaan — tai, on hän sentään. En tiedä. Minä en ole tottunut tällaiseen filosofeeraamiseen. Minä tiedän vain sen, että hän — kas, teihinhän ei ole raapiutunut mitään merkkejä. Ei ainoatakaan naarmua. Te hylkäsitte arkkitehtuurin taikka minkä hyvänsä, siksi että se oli niin masentava ammattiala niinä aikoina. En väitä, että teidän olisi pitänyt jatkaa. Te olitte luullakseni aivan tavallinen arkkitehti. Mutta jos te olisitte itsepintaisesti jatkanut — jos te olisitte rakastanut työtänne niin paljon, että te olisitte jatkanut sitä — raataen, kamppaillen ja riippuen siinä kiinni kynsin ja hampain — niin olisi tuo taistelu painanut leimansa teidän kasvoihinne, silmiinne, leukaanne, käsiinne ja koko olentoonne seisoessanne, kävellessänne, istuessanne ja puhuessanne. Kuulkaa nyt. Minä en sano tätä pahassa mielessä. Mutta te olette niin sileä. Minä pidän karheista ihmisistä. Tämä kuuluu hirveältä. En oikeastaan tarkoita ensinkään sitä. En tarkoita — —»

»Mitäs siitä», sanoi Dirk raskaasti. »Luulen ymmärtäväni.» Hän istui katsellen käsiään — hienoja, voimakkaita, naarmuttomia käsiään. Äkkiä ja aiheetta hän ajatteli toista käsiparia — hänen äitinsä käsiä — joiden rystyset olivat paisuneet, joiden iho oli halkeillut — jotka olivat ilmehikkäät — joihin oli kirjoitettu hänen elämänsä tarina. Naarmuja. Hänen äitinsä käsissä oli naarmuja. »Kuulkaa, Dallas. Jos minä tietäisin — minä voisin palata Hollis & Spraguesin toimistoon ja alottaa alusta saakka, neljästäkymmenestä dollarista, jos tietäisin, että te — —»

»Älkää tehkö sitä.»