XI.

Hirveän mielelläni minä nyt kertoisin, että Selina seuraavana päivänä olisi saavuttanut suuren voiton, myynyt huolellisesti niputetut vihanneksensa mitä edullisimmin ja lopuksi ajanut muhkeasti Halstedin tietä pitkin High Prairietä kohden kelpo rahat kuluneessa nahkakukkarossaan. Mutta totuus oli se, että tämä päivä oli niin onneton, niin musertava, että se olisi masentanut useimmat miehet ja luultavasti joka-ainoan naisen, joka ei olisi ollut niin epätoivoisen jäykkäniskainen ja päättäväinen kuin Selina.

Hän oli herännyt — ei aamunkoitteessa, vaan kello kolmen pimeydessä. Katu oli jo liikkeellä. Selina harjasi hameestaan enimmät heinänruvat ja siivoutui muutenkin parhaansa mukaan. Jättäen Dirkin vielä nukkumaan hän kutsui Pomin esille vankkurien alta ja komensi hänet vartiotoimeen pyörän viereen sekä meni itse kadun poikki Chris Spanknoebelin taloon. Hän tunsi Chrisin ja Chris tunsi hänet. Hän sallisi varmaankin Selinan peseytyä vesitynnyrin luona talon takana ja Selina ostaisi sieltä kuumaa kahvia itselleen ja Dirkille. Sitten he söisivät edellisestä illasta jääneet voileivät.

Chris itse, vaalea, hyväntahtoinen, möhömahainen itävaltalainen, seisoi tarjoilupöydän takana puhdistaen sitä suurella, kostealla rievulla. Toisella kädellään hän hankasi sitä vielä päreenkokoisella, kumipäisellä puunkappaleella. Tämä vehje kokosi viimeisetkin pisarat, jotka riepu oli jättänyt pöydälle. Pari vetoa lakaisi levyn kuivaksi ja kiiltäväksi. Myöhemmin Chris salli Dirkin käytellä tätä kumipäistä kojetta — se oli mitä hauskinta työtä, sillä se tuotti tekijälleen perinpohjaisen tuloksen suoman tyydytyksen.

Spanknoebel ei näyttänyt koskaan nukkuvan ja kuitenkin oli hänen värinsä aina helakka ja hänen siniset silmänsä kirkkaat. Chris tervehti aina valkoesiliinaisena, punaposkisena ja virkeänä viimeistä farmaria, joka tuli illalla taloon tilaamaan olutta taikka kupillista kahvia, ja hankasi innokkaasti tarjoilupöytänsä kiiltävää pintaa pehmeällä rievullaan ja kumipäisellä puhdistajallaan. »Noo, mitä kuuluu?» kysyi Chris. Ensimmäinen farmari aamulla tapasi taas samalla paikalla Chrisin, jolla oli edessään tärkkelystä ja kiiltoa ratiseva esiliina. Ja taas hän hankasi pöytäänsä tervehtien: »Noo, mitä kuuluu?»

Kun Selina astui tuohon pitkään saliin, vaikuttivat Chrisin puhdas, valkoinen esiliina, punaiset posket, vieläpä hänen paitahihainen, hankaava käsivartensakin häneen kummallisen rauhoittavasti. Keittiöstä taustalta kuului paistamisen sihinää, ja sieltä tunkeutui kahvin ja kärisevien perunain ja silavan suloinen tuoksu. Torimyyjät istuivat jo pöytien ääressä syöden nopeasti runsasta aamiaistaan: kinkkuvuoria, paistettuja munia, suuria perunaviipaleita, höyryäviä kahvikuppeja ja sananmukaisesti voilla rapattuja leipämöhkäleitä.

Selina lähestyi Chrisiä, jonka pyöreät kasvot loistivat savun lävitse kuin aurinko sumussa. »Noo, mitä kuuluu?» Sitten hän tunsikin Selinan. »Um Gottes! — Rouva DeJong!» Hän pyyhki suuren kätensä sopivaan pyyhkeeseen ja ojensi sen ystävällisesti leskelle. »Olen kuullut», hän sanoi, »olen kuullut.» Murteellinen ääntäminen vain lisäsi sanojen liikuttavaa sävyä.

»Olen tullut tänne myymään vihanneksiani, herra Spanknoebel. Poika on mukanani. Hän nukkuu vielä vankkureissa. Saanko tuoda hänet tänne siistiytymään ennen aamiaista?»

»Saatte! Saatte toki!» Äkkiä heräsi hirveä epäilys. »Ettehän te toki ole nukkunut vankkureissa, rouva DeJong? Um Gottes! — —»

»Nukuin juuri siellä. Ei hullumpaa. Poika nukkui koko yön, ja minäkin nukuin vähäisen.»

»Miksi te ette tullut tänne! Miksi — —» Hän luki vastauksen Selinan kasvoista. »Te ja poika olisitte saaneet maata täällä ilmaiseksi.»

»Tiesin sen. Siksi en tullutkaan.»

»Älkää puhuko pötyä, rouva DeJong. Huoneita on aina tyhjinä. Te, ja poika tietysti mukaan laskettuna — sanotaan, vaikkapa vain kaksikymmentä senttiä, ja sen saatte maksaa, jahka jaksatte. Mutta ette kai te sentään aio säännöllisesti käydä torilla? Se ei ole naisten hommaa.»

»Kukaan muu ei voi tulla — Jan on pahempi kuin ei-kukaan. Vain syys- ja lokakuun ajan. Sen jälkeen — —»

Selinan ääni katkesi. On vaikeaa olla toivorikas kello kolme aamulla ennen aamiaista.

Selina meni pieneen pesuhuoneeseen salin perällä ja tunsi heti olevansa virkeämpi pestyään perinpohjin kasvonsa ja kätensä ja suittuaan tukkansa. Hän palasi vankkureiden luokse ja löysi niistä kauhistuneen Dirkin, joka luuli äitinsä jo hyljänneen hänet. Viidentoista minuutin kuluttua he istuivat pöydän ääressä, jolle Chris Spanknoebel oli kattanut sopivan aamiaisen. Päivä alkoi hauskasti — pettävän hauskasti.

Heinätorin jälleenmyyjät eivät halunneet ostaa vihanneksiaan Selina DeJongilta. He eivät olleet tottuneet ostamaan naisilta, he olivat tottuneet myymään heille. Katumyyjät ja pienemmät kauppiaat pölähtivät torille kello neljä — kreikkalaiset, italialaiset ja juutalaiset. He hieroivat kauppaa taitavasti, pontevasti ja usein epärehellisestikin. He myivät tavaransa sitten emännille. Heillä oli paljon kujeita. He saattoivat vaihtaa tomaattilaatikon selkäsi takana tai nappasivat kukkakaalin. He muodostivat jonkinlaisen järjestön.

Katsokaapa esimerkiksi Luigia. Luigi myi vihanneksia pohjoisessa. Hän huuteli kauppatavaraansa pitkin Chicagon kujia ja syrjäkatuja lisäten käheällä äänellään kasvavan kaupungin hälinää. Luigin kasvot olivat tummat, hymy nopea ja loistava ja silmä viekas. Heinätori nimitti häntä Loogyksi. Jos hinnat eivät miellyttäneet Luigia, ei hän ollut ymmärtävinään, jolloin koko Heinätori määkyi käsittäen kujeen: »Hei, Loogy, mitäs ny möllötät! Puhu engliskaa!» He tunsivat hänet.

Selina oli irrottanut peitteet vihannestensa päältä. Ne olivat tuoreet, raikkaat ja kirkasväriset, mutta Selina tiesi, että ne oli myytävä heti, nopeasti. Niin pian kuin lehdet rupesivat kuihtumaan, kukkakaalien päät vähänkään käpristymään, ruskettumaan ja pehmenemään, väheni niiden arvo puoleen entisestään, vaikkakin itse päät olisivat olleet valkoiset ja kovat.

Katua pitkin tuli jo ostajia — pieniä, mustasilmäisiä, mustapintaisia miehiä; tanakoita, paitahihaisia, likaisia miehiä; viekkaita, mällisuisia, overalls-pukuisia miehiä. Ilmeettömiä, punakoita hollantilaisia kasvoja, sileitä tummia ulkomaalaisia kasvoja vilahteli kadulla. Kuului huudahduksia, kopinaa, hälinää.

»Hoi! Pois tieltä! Helkkarin hevonen!»

»Mitä maksaa tynnyri?»

»Papuja? Viekää hiiteen kukkakaalinne. Eikö ole papuja!»

»Ne ovat sitkeitä.»

»Pitäkää, pitäkää hiidessä. En minä huoli niistä.»

»Neljännes koko säkistä.»

»Nuo ei ikinä ole viiden naulan päitä. Uskokaa minua, ne eivät paina neljääkään.»

»Kuka sen, sanoo?»

»Antakaa viisi bushelia.»

Ruokaa Chicagon miljoonille vierii vankkureista — vierii hevosten jalkoihinkin — mistä paljasjalkaiset lapset poimivat niitä koreihinsa. Katu-Annie huivi ristiin solmittuna riippuvilla rinnoillaan sieppaa perunan sieltä, kadulle pudonneen sipulin täältä ja hedelmä- ja vihannespalasia katuojasta. Iso-Kate ostaa kuivettuneita ja halpoja porkkanoita, persiljaa, turnipseja, punajuuria, sitoo ne nippuihin nauhanpätkällä ja myy ne siirtomaatavarakauppiaille soppajuurina.

Päivä koitti lämpimänä. Aurinko nousi punaisena. Tuli näillä seuduilla niin ylen tavallinen kostea syyskuinen päivä. Puutarhatuotteiden piti vaihtaa nopeasti omistajaa tällaisena aamuna. Iltapäivällä ne olivat jo arvottomat.

Selina asettui seisomaan vankkuriensa viereen. Hän näki puolisen tusinaa tuttuja high-prairieläisiä kasvoja. Nämä tervehtivät häntä taikka pistäytyivät hänen vankkureittensa luokse arvioiden hänen tavaraansa tottunein silmäyksin. »Kuinka sujuu, rouva DeJong? Teillä on aika kuormallinen. Myykää nopeasti tänä aamuna. Lyönpä veikkaa, että tulee kuuma päivä.» Heidän äänensä olivat ystävälliset, mutta samalla hieman moittivat. Heidän katseensa lausuivat: »Tämä ei sovi naiselle — ei sovi naiselle.»

Katukauppiaat katsahtivat hänen sidottuihin nippuihinsa, katsahtivat häneen ja kulkivat ohitse. He eivät olleet ilkeitä, he olivat vain arkoja ja tottumattomia. He näkivät hänen kalpeat, hienot kasvonsa suurine, tummine silmineen, siistiin, mustaan pukuun verhotun, hennon vartalon, pienet, ruskeat, tuskallisesti ristityt kädet. Hänen vihanneksensa olivat houkuttelevia, mutta ostajat kulkivat ohitse sen vaiston ohjaamina, joka aina karkottaa tavalliset ihmiset kaiken tavattoman luota pois.

Kello yhdeksän rupesi kaupanteko laimenemaan. Kauhistuen Selina totesi, että hänen ansionsa kohosi ainoastaan kahteen dollariin. Jos hän jäisi tänne kahteentoista saakka, voisi hän kenties saada saman verran lisää, mutta ei missään tapauksessa enempää. Epätoivoissaan hän valjasti hevoset, tunkeutui ulos kadun hyörinästä ja suuntasi kulkunsa kauemmaksi itään South Water Streetille. Täällä asuivat välittäjät. Paikka oli kukkuroillaan kuormitettuja vankkureita ja rattaita aivan kuin Heinätorikin, mutta kaupankäynti oli erilaista. Hän muisti, että Pervus oli joskus jättänyt koko kuormansa muutamalle vakinaiselle välittäjälle, joka myi sen hänen laskuunsa. Hän muisti nimenkin — Talcott — vaikkakaan hän ei muistanut täsmällistä osoitetta.

»Minne me nyt menemme, äiti?» Poika oli ollut aivan uskomattoman kärsivällinen ja kiltti. Hän oli sopeutunut pyörryttävään, uuteen ympäristöönsä lapsen helppoudella. Hän oli nauttinut ruhtinaallisesti Chris Spanknoebelin suurenmoisesta aamiaisesta. Hänen mielestään olivat Chrisin peräkamarin neljä tomuista tekopalmua etelämaisen loistavat. Hän oli innoissaan ihaillut keittiön pitkää, hehkuvaa liettä ja sen suuria pöytiä, joilla leikattiin, hakattiin ja kuorittiin. Hän ihasteli sen punertavaa lämpöä, hyörinää ja tuoksuja, jotka nostivat veden hänen suuhunsa. Vankkureissa hän oli seisonut jäykkänä äitinsä vieressä ja touhukkaasti auttanut häntä hänen myydessään joskus jotakin. Hän oli poiminut pois kuihtuneita lehtiä ja etsinyt esille tuoreimmat ja kauneimmat vihannekset. Mutta nyt huomasi Selina, että pojan pää nuokkui yhtä surkeasti kuin hänen vihanneksensakin. Kumpiakin rasitti kuumuus ja etäisyys kotimullasta. »Minne me nyt menemme, äiti?»

»Toiselle kadulle, Noinsuuri — —»

»Dirkpä!»

»— Dirk, sinne, missä asuu mies, joka ostaa kaikki tavaramme — joka kenties ostaa. Eikö se olisikin mainiota? Sitten ajamme kotiin. Auta äitiä löytämään hänen nimensä kaupan ovelta. Talcott — T-a-l-c-o- ja kaksi t:tä.»

South Water Street muuttui kaupungin kasvaessa. Alkupäässä näkyi yankee-nimiä — Flint — Keen — Rusk — Lane, mutta sitten seurasi Cuneo — Meleges — Garibaldi — Campagna. Tuossa se olikin: William Talcott. Hedelmiä ja vihanneksia.

William Talcott, joka seisoi suuren, syvän, ladontapaisen myymälänsä viileällä ovella, muodosti edessään olevan kuumeisen kadun vastakohdan. Hän oli neljäkymmentä vuolta harjoittanut kauppaansa. Hän oli rauhallinen, niin kuin ainakin mies, joka tietää maailman tarvitsevan sitä, niitä hän sille tarjosi. Joka-ainoana arkiaamuna kello kuusi oli hänen hämärä, varjoisa kauppaluolansa kukkuroillaan säkkejä, laatikoita ja koreja, joista pisti esille vihreitä varsia ja lehdenpäitä, joista vilahteli punaista, luumunväristä ja keltaista. Hän osti vain parasta laatua ja myi kalliisti. Hän oli tuntenut Pervuksen ja ennen häntä Pervuksen isän ja oli pitänyt heitä rehellisinä ja kunnioitettavina miehinä. Mutta hän ei ihaillut yhtä paljon heidän puutarhatuotteitaan. Suurten järvien laivat toivat hänelle valittuja Michiganin persikoita ja viinirypäleitä, jäähdytysvaunut kuljettivat hänelle Kalifornian maaperän tuotteita aikana, jolloin vuodenaikaan kuulumattomia hedelmiä pidettiin harvinaisena ylellisyytenä. Hänen yllään oli 'suola ja pippuri'-kankainen puku ja ihmeellisen valkoiset paidanhihat tässä siniraitaisessa ja overallisessa maailmassa, hänen mahallaan kiilsivät paksut, kultaiset kellonvitjat, hänen jaloissaan olivat tylppänokkaiset kengät, hänen päässään olkinen fedorahattu työnnettynä syvälle niskaan ja hänen suussaan sytyttämätön, mainio sikari. Hänellä oli viisaat, siniset silmät ja harva, hänen pukunsa värinen tukka. Hän seisoi oven syvennyksessä kuin kuiva, harvapuheinen jumala orjien kantaessa maan hedelmiä hänen arvosteltavakseen.

»Ei. Tuo ei kelpaa, Jake. Kitukasvuisia. Hm. Paras viedä ne toiseen paikkaan, kauemmaksi, Tunis. Päät näyttävät ruskeilta. Kuihtuneita.»

Hienoimpien chicagolaisten hotellien — Sherman Housen, Auditoriumin, Palmer Housen, Wellingtonin, Stratfordin — kokit kävivät ostamassa Will Talcottilta päivittäiset tarpeensa. Siirtomaatavarakauppiaat, jotka myivät varakkaille pohjoispuolen perheille, ja hienon Prairie Avenuen naapuristo etelässä käyttivät hänen kauppaansa.

Nyt hän siis seisoi ovensa edessä ja katseli tuota pientä, mustapukuista olentoa, jonka kasvot olivat niin huolestuneesti kiristyneet ja jonka suuret silmät olivat vaipuneet niin syvälle.

»DeJongko? Ikävä uutinen. Valitan suruanne, rouva. Pervus oli kelpo poika, vaikkakaan ei mikään ruudinkeksijä puutarhurina. Oletteko te hänen leskensä? Vai niin.» Tämä ei ollutkaan mikään hidasälyinen maalaisemäntä taikka turpea hollantilainen naispuutarhuri. Hän meni Selinan vankkurien luokse ja hipaisi kädellään pojan ruskeata poskea. »Kas vain, rouva DeJong, teillähän on soma kokoelma vihanneksia — oikein hyvän näköinen. Totta vieköön, hyvän näköinen. Mutta te olette tullut liian myöhään. Kello on melkein kymmenen.»

»Eihän!» huudahti Selina. »Eihän! Enhän toki tullut liian myöhään!»

»Kuulkaahan, ehkä minä voin ottaa puolet niistä myytäväksi. Mutta tällä säällä ne eivät kestä mitään, kuihtuvat heti. Minun asiakkaani eivät huoli sellaisia... Ensi kertaako te olette torilla?»

Selina pyyhki kasvojaan, jotka olivat kosteat, mutta samalla kylmät. »Ensi kertaa.» Hänen hengityksensä muuttui äkkiä niin vaivalloiseksi.

Talcott huusi kadulta myymälässä hyöriville miehille: »George! Ben! Viekää nämä sisälle. Puolet kuormasta. Parhaimmat. Lähetän huomenna shekin, rouva DeJong. Valitsitte pahan päivän ensi päiväksenne.»

»Kuumanko?»

»Niin, kuumankin. Mutta sitäpaitsi eivät katukauppiaat osta mitään tällaisena pyhäpäivänä.»

»Pyhäpäivänäkö?»

»Ettekö tiennyt, että tänään on juutalaisten sabatti. Ettekö todellakaan! — Herranen aika! Vuoden pahin päivä. Kaikki juutalaiset katukauppiaat ovat synagoogassa koko päivän, ja kaikki muut juutalaiset tekivät kahden päivän ostokset jo lauantaina. Kanakauppiaiden häkit kadun alapäässä ovat typötyhjät — huomiseen saakka. Suutari soikoon. Juutalaiset ovat maailman parhaita kanansyöjiä... Hm... Ajakaa te vain suoraa päätä kotiin ja myykää polkuhinnasta koko roska.»

Selina tarttui toisella kädellään istuimeen kiivetäkseen takaisin — astui pyörännavalle. Hänen kuluneet, mahdottomat saappaansa, jotka olivat liian suuret hänen pieniin jalkoihinsa, näkyivät selvästi. »Jos te ostatte minun vihannekseni vain säälistä — —.»Siinä puhui Peakein ylpeys.

»Minä en tee sellaisia kauppoja — ei ole varaa, hyvä rouva. Tyttäreni opiskelee laulua. Hän on nyt Italiassa, Car'line, ja maksaa vietävästi. Hän nielee joka pennin, minkä minä kokoan.»

Selinan kasvoille kohosi hieno puna. »Italiassa! Oi, sielläkö, herra Talcott!» Hänen kasvoistaan päättäen hän näki Italian edessään. Hän kiitti miestä vakavasti.

»Ei kestä, rouva DeJong. Näen, että te olette sitonut vihanneksenne nippuihin — oikein suuruuden mukaan järjestettyinä. Voitteko tästä lähtien aina tehdä niin?»

»Aion. Minusta — ne näyttivät kauniimmilta sillä tavalla — niin — tiedänhän, ettei vihannesten tarvitse näyttää kauniilta, mutta — —» hän änkytti ja vaikeni.

»Valmistakaa ne juuri tällä tavalla ja tuokaa ne suoraa päätä minulle, taikka lähettäkää ne tänne. Minun asiakkaani pitävät ensi luokan tavarasta. Pitävät, totta vieköön.»

Selinan kootessa ohjaksiaan seisoi Talcott jälleen ovensuussaan tyynenä ja kaukaisena jumaluutena sytyttämätön sikari suussaan käsirattaiden ratistessa ohitse, laatikoiden ja tynnyrien jysähtäessä hänen eteensä katukäytävälle ja pyörien ja kavioiden aikaansaadessa huomaavaa melua hänen ympärillään.

»Menemmekö me nyt kotiin?» kysyi Dirk. »Menemmekö me nyt kotiin? Minulla on nälkä.»

»Menemme, kultaseni.» Selinan taskussa oli kaksi dollaria. Siinä oli tulos eilispäivän ankarasta työstä ja tämän päivän ja varhaisempien kuukausien raadannasta. Kaksi dollaria hänen mustan alushameensa taskussa. »Ostamme jotakin syötävää ajaessamme kaupungin lävitse — vähän maitoa ja leipää ja juustoa.»

Aurinko oli hyvin kuuma. Selina otti pojan halun hänen päästään ja silitti hellällä, työn kovettamalla kädellään hänen otsaansa liimautunutta, märkää tukkaa. »Eikö tämä olekin ollut hauskaa?» hän virkkoi. »Aivan kuin seikkailua. Ajattele, kuinka monta hyvääkin ihmistä me olemme tavanneet herra Spanknbebelin ja herra Talcottin — —»

»Ja Mabelin.»

Hämmästyneenä: »— — ja Mabelin.»

Selinan teki äkkiä mieli suudella häntä, mutta hän tiesi, että Dirk oli sittenkin poika ja sittenkin hollantilainen, joten hän hillitsi halunsa.

Hän päätti ajaa ensiksi itään ja sitten etelään. Pervuksen oli joskus onnistunut myydä myöhemminkin tavaroitaan joillekin etäisille kauppiaille. Miltähän Jan näyttäisikään, jos Selina tulisi kotiin vankkurit puolillaan! Entä maksamattomat laskut? Hän omisti kaikkiaan noin kolmisenkymmentä dollaria, ja hänen velkansa kohosivat neljäänsataan. Enempäänkin. Pervushan oli ostanut nuo taimet huhtikuussa ja luvannut maksaa ne kasvukauden lopussa, syksyllä. Ja nyt oli jo syksy.

Pelko syöksähti hänen mieleensä. Hän syytti väsymystä, hermojaan. Tämä viikko oli ollut hirveä. Ja nyt tämä päivä ja kuumuus. Pian he olisivat kotona, hän ja Dirk. Kuinka viileä ja hiljainen heidän talonsa mahtoikaan olla tänään! Keittiössä loistaisivat pöytäliinat, ja hänen oma, sievä makuuhuoneensa mustine pähkinäpuisine vuoteineen ja pukupöytineen — vierashuoneen sohva rypytettyine pumpulipäällyksineen — kuistin vanha tuoli rottinki-istuimineen, jonka säikeet olivat kuluneet rikki paljosta käytöstä ja törröttivät nyt joka haaralle piikkisinä ja repaleisina, kutsuivat häntä luokseen. Oli kuin hän ei olisi nähnyt kaikkea tuota vuosikausiin. Hän kaipasi sen viihdyttävää rauhaa ja sen äkkiä niin armasta turvaa. Tämä ei ollut naisen työtä. Ehkäpä ihmiset sittenkin olivat oikeassa.

He ajoivat Wabash Avenuea pitkin ilmajunien kohistessa ylhäällä ja säikähtyneiden ja liikenteen hälinään ja jylinään tottumattomien hevosten kavahdellessa pystyyn ja hätkähdellessä sinne ja tänne. Tuo kulunut maalaisvaimo ja ruskettunut poika rikkinäisissä vihannesvankkureissa näyttivät niin vierailta tässä katukivien, kauppojen, raitiovaunujen, rattaiden, polkupyörien ja kävelijäin sekamelskassa. Ilma oli kauhistuttavan helteinen.

Pojan silmät tanssivat kiihtymyksestä ja ihmettelystä.

»Kohta olemme perillä», Selina sanoi. Lihakset näyttivät valkoisilta ihon alla leuan tienoilla. »Kohta olemme Prairie Avenuella. Siellä on suuria taloja ja ruohokenttiä ja hiljaista.» Hän koetti hymyilläkin.

»Mennään mieluummin kotiin.»

Vihdoinkin he kääntyivät Prairie Avenuelle Kuudennentoista kadun kulmasta. Myrskyä seurasi tyven. Selina oli kuin lauennut jousi.

Siirtomaatavarakauppoja sijaitsi lähellä Kahdeksattatoista katua sekä muidenkin poikkikatujen kulmauksissa — Kahdennenkymmenennentoisen, Kahdennenkymmenennenkuudennen, Kolmannenkymmenennenensimmäisen, Kolmannenkymmenennenviidennen kohdalla. He ajoivat Prairie Avenuen 90-luvulla rakennettujen, suurten kivitalojen ohitse. Siellä oli torneja ja huippuja, ulkonemia ja kupuja, ovikäytäviä, kattolistoja, kaari-ikkunoita ja kyttyräselkäisiä kellareita — siellä asuivat Chicagon pohatat, jotka olivat hankkineet rikkautensa silavan, vehnän ja kangastavarain avulla, myymällä elämän välttämättömiä tarpeita kaupungille, joka niitä kaipasi.

»Aivan kuin minäkin», ajatteli Selina hilpeästi. Sitten juolahti hänen päähänsä uusi ajatus. Hänen matoilla peitetyt vihanneksensa olivat tuoreemmat kuin läheisten myyntipaikkojen tuotteet. Voisihan hän koettaa tarjota niitä kaupaksi täällä, näissä suurissa taloissa. Tunnissa hän voisi ansaita muutamia dollareita pyytämällä hieman vähemmän kuin lähin siirtomaatavarakauppa tavaroistaan.

Hän pysäytti vankkurinsa keskelle korttelia Kahdennenkymmenennenneljännen kadun kohdalla. Ketterästi hän kiipesi alas pyörään nojaten ja ojensi ohjakset Dirkille. Hänen hevosensa olivat miltei yhtä raisut kuin karusellin puuelukat. Hän täytti suuren torikorin tuoreimmilla ja kauneimmilla vihanneksillaan, nosti sen käsivarrelleen ja katsahti ylös taloon, jonka eteen hän oli seisahtunut. Se oli nelikerroksinen kivitalo, jonka pääkäytävän portaat olivat huimaavan korkeat. Portaiden alla oli pieni eteinen ja kauppiaille varattu ovi. Hän tiesi keittiön oven sijaitsevan takatien puolella, mutta hän ei tahtonut mennä sinne. Hän astui käytävän poikki, laskeutui muutamia kiviportaita ja tuli kuistin alla olevaan eteiseen. Hän katsoi ovikelloon — se oli messinkinen nuppi, ja hän tiesi, että sitä oli vedettävä ja sitten päästettävä se kädestä, jolloin hämärässä hallissa, oven toisella puolella, kilahtaisi soitto. Sehän oli hyvin yksinkertaista. Hänen kätensä koski jo kelloon. »Vedä!» kehotti epätoivo. »En voi! En voi!» huusivat kaikki hänen kopeat, vermontilaiset esi-isänsä. »Olkoon menneeksi. Kuole sitten nälkään ja anna Dirkin ja farmin mennä.»

Silloin hän veti nuppia — kovasti. Hallin kello kilisi — kilisi — kilisi.

Askeleet lähenivät hallissa. Ovi avautui, ja aukon täytti suuri, leveäposkinen, työesiliinaan puettu nainen — ilmeisesti keittäjätär.

»Hyvää huomenta», sanoi Selina. »Haluaisitteko ostaa tuoreita vihanneksia suoraan maalta?»

»En.» Nainen sulki oven, mutta avasi sen uudelleen kysyäkseen: »Onko teillä tuoreita munia taikka voita?» Selinan vastatessa kieltävästi hän sulki oven ja lukitsi sen. Selina kuuli hänen raskaiden askeltensa häipyvän keittiöön päin seisoessaan siinä kori käsivarrellaan. Mitäs siitä! Selina koetti vakuutella itselleen, ettei tämä ollutkaan niin hirveätä. Hän ei ollut tarvinnut vihanneksia — siinä kaikki. Seuraavaan taloon — sitten seuraavaan ja jälleen seuraavaan. Ensin kadun toista, sitten toista puolta. Neljästi hän täytti uudelleen korinsa. Jossakin talossa hän myi neljännesdollarilla, toisessa viidellätoista sentillä, kolmannessa kahdellakymmenellä ja neljännessä miltei viidelläkymmenellä j.n.e. »Hyvää huomenta», hän aina sanoi ovessa kirkkaalla, selvällä äänellään. Tavallisesti ihmiset jäivät tuijottamaan häneen. He olivat uteliaita eivätkä onneksi heti sulkeneet ovea hänen nenänsä edessä.

»Tietäisittekö te jonkun hyvän paikan?» virkkoi muuan keittiötyttö. »Tämä paikka ei ole hyvä. Saan vain kolme dollaria ja nykyään voi jo saada neljäkin. Tiedättekö te jotain rouvaa, joka tarvitsisi hyvää palvelustyttöä?»

»En», Selina vastasi. »En tiedä.»

Eräässä toisessa talossa tarjosi keittäjätär hänelle kahvia nähdessään hänen kalpeat kasvonsa ja niiden väsyneen ilmeen. Selina kieltäytyi kohteliaasti. Kahdeskymmenesensimmäinen katu — Kahdeskymmenesviides — Kahdeskymmeneskahdeksas. Hänen kukkarossaan oli yli neljä dollaria. Dirk oli väsynyt ja niin nälkäinen, että häntä itketti. »Tämä on viimeinen talo», Selina lupaili, »ehdottomasti viimeinen. Tämän jälkeen me käännymme kotiinpäin.» Hän täytti vielä kerran korinsa. »Matkalla me syömme jotakin, ja sitten sinä voit nukkuakin, jos me kiinnitämme maton kuskipukkiin aivan kuin teltaksi sinulle. Ja sitten olemme kotona silmänräpäyksessä.»

Viimeinen talo oli uusi, harmaa kivitalo, joka jo rupesi mustumaan Illinois Centralin esikaupunkijunain savusta niiden hyryyttäessä järven rantaa pitkin vain korttelin päässä itään päin. Talossa oli suuria, jykeviä ja kiiltäviä kaari-ikkunoita. Siellä oli kuvapatsailla koristettu ruohokenttä ja kasvihuone takapihalla. Alakerran ikkunoissa riippui oikeita pitsiuutimia, ja niiden takaa häämötti plyyssiverhoja. Korkea rauta-aita ympäröi koko alueen korostaen sen turvallista, eristettyä asemaa. Selina katseli tuota kankirautaista porttia, joka ikään kuin työnsi häntä luotaan. Se oli niin torjuva — se oli miltei uhkaava. Tuo oli tietysti vain väsymystä. Viimeinen talo. Hänen kukkarossaan oli miltei viisi dollaria, jotka hän oli ansainnut viimeisen tunnin kuluessa. »Vain viisi minuuttia», hän sanoi Dirkille koettaen puhua hilpeästi. Hän seisoi syli täynnä vihanneksia, jotka hän juuri aikoi järjestää jalkainsa juuressa olevaan koriin, kun hän äkkiä kuuli vierestään äänen:

»Hei, missä on teidän lupakirjanne?»

Selina kääntyi. Hänen rinnallaan seisoi poliisi. Selina katsoi häneen. Onpa hän pitkä, Selina ajatteli, ja niin punainen. »Mikä lupakirja?»

»Kuulittehan. Lupakirja. Missä on kauppatapanne? Kai teillä sellainen on sentään?»

»Oi, ei. Ei.» Selina katsoi yhä häneen.

Poliisin kasvot tummenivat yhä enemmän. Selina oikein huolestui. Jos veri nousee noin hirveästi, niin — —

»Saakeli soikoon, kaupitteletteko te tässä ilman lupakirjaa. Mitä te ajattelette? Putkaan pitäisi teidät panna. Laputtakaa heti tiehenne, te ja poika myöskin, älkääkä ilmestykö näille maille toista kertaa.»

»Mikä hätänä, poliisi?» kysyi naisen ääni. Talon eteen olivat pysähtyneet kahden metallinkiiltäviksi harjatun, kastanjanruskean hevosen vetämät, avonaiset vaunut, sellaiset, joita nimitettiin Viktoriaksi. Veikeä — välähti Selinan luonnottoman nopeasti, mielettömästi toimiviin aivoihin — veikeä vaunupari. Tuo veikeä vaunupari katseli halveksien Selinan hullunkurisen luisevia kaakkeja, jotka nykivät lyhyttä ruohoa, jota kasvoi pienissä neliöissä jalkakäytävän ja katuojan välissä. »Mistä on kysymys, Reilly?» Nainen astui ulos Viktoriasta. Hän oli puettu viimeisen muodin mukaiseen, mustasilkkiseen Eton-pukuun ja sulkatöyhtöiseen, mustaan hattuun.

»Muija, joka kaupittelee vihanneksia ilman lupakirjaa, rouva Arnold. Heitä pitää vahtia kuin haukka kyyhkysiä ... Laputtakaa tiehenne nyt vain.» Hän pani kätensä Selinan olkapäälle ja sysäsi häntä hieman.

Silloin kuohahti Selinan kiireestä kantapäähän saakka sellainen kiihko, sellainen raivokas hyrsky, että katu, Viktoria, silkkipukuinen nainen ja poliisi upposivat kuin verhoon pyörien hänen silmiensä edessä. Niin raivostuu herkkätunteinen nainen, jos vieraan miehen käsi koskee häneen. Hänen kasvonsa olivat valkoiset ja hänen silmänsä mustat ja suunnattoman suuret. Oli kuin hän olisi kasvanut, mahtavoitunut.

»Ottakaa kätenne pois!» Hänen sanansa olivat terävät, ja ääni värähti. »Kuinka te rohkenette koskea minuun! Kuinka te rohkenette! Käsi pois! — —» Silmät leimusivat valkoisessa naamiossa. Poliisi irrotti kätensä hänen olkapäältään. Puna palasi Selinan kasvoihin. Hän oli päivänpaahtama, ahavoitunut nainen, hänen runsas tukkansa oli lujasti kiedottu sykerölle pitkän, harmaan hiusneulan varaan, hänen leveässä hameessaan näkyi kärrinpyöräin jättämiä jälkiä, hänen pienissä jaloissaan olivat vanhat saappaat, hänen päässään oli hassunkurinen huopahattu (hänen miehensä hattu), hänen sylinsä oli täynnä maissintähkiä ja porkkanoita ja retiisejä ja punajuurinippuja, hänen hampaansa olivat pilaantuneet ja hänen rintansa litteät — mutta sittenkin Julia tunsi hänen silmänsä. Hän tuijotti Selinaan hetkisen ja syöksyi sitten hänen luokseen silkkipukuineen ja sulkahattuineen huutaen: »Voi, Selina! Kultaseni! Kultaseni!» ja nyyhkyttäen kauhusta ja säälistä. »Kultaseni!» hän huusi ja tempasi Selinan porkkanoineen, punajuurineen, maissineen ja retiiseineen syliinsä. Vihannekset vierivät hujan hajan heidän ympärilleen kadulle Julie Hempel-Arnoldin suuren, Prairie Avenuen varrella sijaitsevan kivitalon edustalle. Mutta silloin ihmeeksemme esiintyikin Selina itse lohduttajana. Hän taputti Julien pyylevää silkkiolkaa ja toisteli kuin lasta rauhoitellen: »Älä nyt, älä nyt! Eihän tämä ole mitään, Julie. Eihän tämä mitään. Älä itke. Mitä sinä oikeastaan itket? Sh — sh! Älä nyt.»

Julie nosti päänsä muodikkaine, mustine hattuineen, pyyhki silmänsä ja puhdisti nenänsä. »Laputtakaa tiehenne», hän sanoi Reillylle käyttäen tämän omia sanoja. »Minä kerron tästä herra Arnoldille, varmasti kerron. Te tiedätte, mitä se merkitsee.»

»Mutta, hyvä rouva, minähän vain tein velvollisuuteni. Kuinka minä olisin voinut tietää, että tämä rouva oli teidän ystävänne, rouva Arnold. Enhän minä — —.» Hän loi vielä kerran silmänsä Selinaan, vankkureihin, pörröisiin hevosiin ja kuivettuneisiin vihanneksiin. »Piru vieköön, kuinka minä olisin voinut, rouva Arnold — —»

»Miksi ette?» kysyi Julie torjuen ylimielisesti hänen selityksensä. »Miksi te ette olisi voinut tietää, sanokaapa. Laputtakaa tiehenne vain.»

Hän laputti todellakin tiehensä, tuo lain masennettu ja katkeroitunut puoltaja. Ja nyt vasta Julie suvaitsi luoda silmäyksen Selinaan, vankkureihin, pörröisiin hevosiin ja kuivettuneisiin vihannesjäännöksiin. »Selina, mitä ihmettä! Mitä kummaa sinä teet — —?» Hänen silmänsä sattuivat taas Selinan mahdottomiin saappaisiin ja hän rupesi uudelleen itkemään. Mutta silloin laukesivat Selinankin jännittyneet hermot, ja hän rupesi puolestaan nauramaan hysteerisesti. Tuo nauru pelotti Juliea. »Selina, älä naura! Tule taloon. Mitä sinä naurat, Selina?»

Värisevällä sormella Selina osoitti jalkainsa juuressa viruvia vihanneksia. »Katsohan noita kaaleja, Julie?

Muistatko, kuinka minä halveksin Tebbittin taloa maanantai-iltaisten kaaliruokien takia?»

»Mitä sinä sille naurat? Lopeta heti, silmänräpäyksessä, Selina Peake!»

»Lopetanhan minä. Olen jo lopettanut. Nauroin vain entiselle tietämättömyydelleni. Hiki ja veri ja terveys ja nuoruus uppoaa jokaiseen kaalinpäähän. Oletko sinä tiennyt sitä, Julie? Kukaan, joka sen tietää, ei halveksi niitä ravintonakaan... Tule, kiipeä alas, Dirk. Tämä on muuan rouva, jonka äiti tunsi ennen vanhaan — oi monta, monta vuotta sitten ollessaan nuori tyttö — ainakin tuhat vuotta sitten.»