XIII.

Jos nuo epämääräiset ominaisuudet, joita nimitetään milloin magnetismiksi, milloin viehätykseksi, suloksi, erikoisuudeksi taikka noituudeksi, yhdessä muodostavat sen häilyvän käsitteen, joka on leimattu »charmiksi», ja jos tuon voiman omistajaa pidetään erikoisen pätevänä ottamaan osaa siihen, mitä juhlapuhujat nimittävät elämän taisteluksi, silloin saattoi Dirk DeJongia nimittää onnen pojaksi ja hänen elämäänsä lupaavaksi. Kas, hän oli todellakin viehättävä, ja hänen elämänsä oli todellakin lupaava. Kaikki ihmiset väittivät Dirkin suoriutuvan niin »helposti» joka asiasta. Hän oli itsekin samaa mieltä ei kerskuen, vaan pikemminkin kainostellen. Hän ei ollut mikään kielenpieksäjä, ja tämä hänen vaiteliaisuutensa oli hänen miellyttävimpiä ominaisuuksiaan. Hän osasi kuunnella niin hyvästi ja vastaanotti kaiken niin hiljaisen vaivattomasti. Hän kuunteli toisten puhetta kaunis päänsä hieman kumarassa puhujaan päin. Hän oli niin kiinnostunut ja ilmeisesti ihastunut sinun sanoihisi, ja sinusta hän näytti hirveän älykkäältä ja käsittävältä. Tämä oli arvokkaampi lahja kuin mikään muu hänen seuraelämällisistä kyvyistään. Hän ei itsekään tiennyt, kuinka kallisarvoiseksi tämä hänen taitonsa oli arvioitava aikana, jolloin ihmiset niin hirveän harvoin saivat rauhassa ääntää loppuun lausettansa. Etenkin vanhat herrat sanoivat häntä kyvykkääksi nuorukaiseksi, joka vielä oli hämmästyttävä maailmaa, ja sellaisen käsityksen he omaksuivat keskusteltuaan hänen kanssaan vain hetkisen, jonka kuluessa hän ei ollut sanonut muuta kuin »niin» taikka »ei» taikka »te lienette oikeassa, herra» — aina oikeissa kohdissa.

Selina ajatteli lakkaamatta Dirkin tulevaisuutta. Päiväsaikaan saattoi hänen mielessään vilistä tuhansittain muita ajatuksia — suunnitelmia, jotka koskivat maanviljelystä taikka taloa — mutta niiden yläpuolella leijaili aina aivan kuin rummun pärinää muiden äänien joukossa — Dirkin kuva. Hän menestyi aika hyvästi oppikoulussa. Hän ei ollut loistava oppilas, ei edes eteväkään, mutta hän oli tarpeeksi hyvä — keskitason poika. Ja kaikki suosivat häntä.

Noiden huolettomien vuosien aikana Dirk pojan kasvaessa yhdeksänvuotiaasta viisitoistavuotiaaksi Selina muutti DeJongin maat kuluneesta ja ala-arvoisesta farmista, jonka huonoista tuotteista maksettiin toisen luokan hinnat toisen luokan paikoissa, varakkaaksi ja kukoistavaksi vihannespuutarhaksi, jonka hedelmistä South Water Streetin välityskauppiaat kilpailivat jo vuotta aikaisemmin. Se tuotti DeJongin parsaa, jonka kovat, valkeat, paksut varret kapenivat muheiksi, viheriäisiksi nupuiksi, ja DeJongin kasvihuonetomaatteja, suuria, punaisia, mehukkaita hedelmiä helmikuussa. Naulasta maksettiin nyt sama hinta, josta Pervus olisi riemuiten myynyt koko bushelin.

Nämä kuusi taikka seitsemän vuotta eivät edustaneet mitään riemukulkuetta, jossa Selina olisi komeasti esittänyt Liikemaailman Uuden Naisen osaa. Ei, niiden kuluessa oli hän käynyt tuskallista, sydäntäsärkevää taistelua, niin kuin aina tapahtuu sellaisia yrityksiä toimeenpantaessa, joiden päätekijänä on maan multa itse. Hän ei säästänyt eikä säälinyt itseään. Hän sananmukaisesti kiskoi paljain käsin elinehtonsa maan mullasta. Eikä kuitenkaan tämä kolmenkymmenenviiden taikka neljänkymmenen vuoden vanha, hento, tarmokas nainen, jonka silmät olivat niin lempeät ja tummat, jonka leukaviiva oli niin puhdaspiirteinen, jonka vaatimattomat, siistit vaatteet olivat tien ja peltojen loan tahrimat ja jonka hienon nenän juureen ilmestyi pieni ryppy hänen nauraessaan, ollut missään suhteessa säälittävä. Hän oli päinvastoin säteilevän suurenmoinen, ja miltei profeetallinen. Häneen oli tarttunut menestyksen heijastama loisto ja muhkeus.

On mahdollista, ettei hän milloinkaan olisi menestynyt ilman August Hempeliltä lainaamiaan rahoja taikka ilman tämän viisaita neuvoja. Joskus Selina sen sanoikin vanhalle ystävälleen, mutta tämä ei sitä myöntänyt. »Ehkä työsi oli helpompaa tällä tavalla, mutta sinä, Selina, olisit kyllä keksinyt jonkun keinon joka tapauksessa. Joka tapauksessa. Julie ei olisi keksinyt — mutta sinä olisit. Sinä olet sellainen, joka keksii. Samanlainen kuin minä. Katsohan, monet noista pojista, jotka olivat kaksikymmentä vuotta sitten myöskin teurastajia North Clark Streetin varrella, ovat yhä edelleenkin teurastajia ja paloittelevat paisteja ja kyljyksiä. 'Hyvää huomenta, rouva Kruger. Mitä saa luvan olla tänään?'»

Hempel Packing Company oli nykyään suunnaton hirviö, joka levitteli ulottumiaan Eurooppaan ja Etelä-Amerikkaan saakka. Pilalehdissä, joita oli syntynyt viime vuosina kuin sieniä sateen jälkeen, kuvattiin useasti Aug-ukko kylmäksi, limasilmäiseksi mustekalaksi, joka ojenteli satoja, kiemurtelevia imujalkojaan kaikkialle. Nämä kuvat vaivasivat hieman Augia, vaikkakin hän oli nauravinaan niille. »Mitä pirua ne minua tuolla tavalla maalaavat? Minä myyn hyvää lihaa ja otan niin korkean hinnan kuin saan. Sellainen on selvää kauppaa, eikö olekin?»

Dirkkin suoritti omat työnsä farmilla — Selina piti siitä huolen — mutta ne eivät olleet raskaita. Hän lähti kouluun kello kahdeksan aamuisin ajaen, sillä matka oli liian pitkä käveltäväksi. Useasti oli jo pimeä hänen palatessaan myöhään iltapäivällä. Näinä tunteina Selina suoritti kahden miehen työt. Hän piti nykyään kahta apuria pellolla kiireisimpänä aikana ja sisätöissä yhtä naista, Adam Brasin, toisen työmiehen vaimoa. Jan Steenkin aherteli edelleen tallissa ja aitoissa hoidellen kasvilavoja ja suorittaen puutöitä. Hän suhtautui edelleenkin epäluuloisesti Selinan uudenaikaisiin keksintöihin, loi syrjäsilmäyksiä jokaiseen uuteen koneeseen ja ennusteli pahoja, kun Selina osti ukko Boutsin maista DeJongiin farmiin rajoittuvat kaksikymmentä acrea.

»Nyt olette te, totta vieköön, ottanut suuremman suupalan kuin voitte niellä», hän murisi. »Vielä te tukehdutte — saattepa nähdä.»

Dirkin palatessa koulusta oli karkeimmat työt jo suoritettu. Hänen ruokansa oli aina kuumaa, maukasta ja runsasta. Talo oli siisti ja kodikas. Selina oli rakennuttanut kotiinsa kylpyhuoneen — toisen High Prairien kahdesta. Naapuristo värisi vielä tämän iskun johdosta, kun Jan taas kertoi sille, että Dirkin syödessä kynttilät paloivat illallispöydällä. High Prairie löi lanteisiinsa ja ulvoi naurusta.

»Kaalit ovat kauniita», sanoi Klaas Pool ukko kuullessaan puhuttavan tästä. »Kaalit ovat kauniita — väittäkää vastaan.»

Selina ei ollut koskaan pojan kasvuaikana pakottanut häntä määräämään kantaansa tulevaisuuden suhteen. Hän arveli sen syntyvän itsestään. Kun talo rupesi kukoistamaan ja raskain taakka kohosi hänen hartioiltaan, hän yritteli kaikin huomaamattomin, taitavin keinoin urkkia Dirkiltä hänen taipumuksiaan ja mieltymyksiään milloin mihinkin ammattiin. Köyhyytensä päivinä hän oli joskus silloin tällöin ostanut jonkun kirjan luopumalla esimerkiksi välttämättömästä kenkähankinnasta, ja samoin hän nyt osti monta sellaista niillä rahoilla, joita joku muu nainen olisi käyttänyt ylellisyyteen taikka koristeluun. Monet kieltäymyksen vuodet eivät olleet tappaneet hänen mieltymystään hienoihin, pehmeisiin silkkivaatteisiin, suloisiin väreihin ja ensiluokkaiseen työhön, mutta ne olivat estäneet häntä enää niitä itselleen toivomasta. Hän katseli niitä niin mielellään, hän kosketti niitä niin mielellään, mutta hän ei voinut itse käyttää niitä. Vuosien kuluttua, kun hänellä olisi ollut varaa ostaa suoraan Ranskasta tuotuja hattuja Michigan Avenuen muotikaupoista, hän pysähtyi katselemaan ikkunoissa helottavia silkki-ihmeitä, jotka olivat kuin kasvihuoneiden iloisia, loistavia kukkasia — ja meni ostamaan koristeettoman »stommin» Fieldin alennusosastolta maksaen siitä 2,95 dollaria. Pitkän elämän luoma tottumus on voimakas kannustin. Kerran vain hän riehaantui ostamaan erään kallisarvoisen silkki- ja höyhenvehkeen ryhtyen ostokseensa kylmästi ja päättäväisesti kuin mies, joka juo itsensä humalaan vain kokeakseen senkin. Hattu maksoi kaksikymmentäkaksi dollaria eikä Selina käyttänyt sitä koskaan.

Siihen asti kuin Dirk täytti kuusitoista vuotta, oli Selina sallinut hänen kehittyä aivan luonnollisesti ja itsetiedottomasti vastaanottaa vaikutteita niistä väijyksistä, joita Selina niin taitavasti järjesteli hänen läheisyyteensä. Hän näki suurten miesten elämäkertoja — kuvauksia Lincolnista, Washingtonista, Gladstonesta, Disraelista, Voltairestä — historiateoksia — ihanasti kuvitettuja taidehistorioita — arkkitehtuurin, juridiikan, vieläpä lääketieteenkin oppikirjoja. Hän tilasi kaksi parasta insinöörilehteä. Hän järjesti erään vajan Dirkille työpajaksi ja varusti sen kaikilla työkaluilla, mutta poika ei ensimmäisten viikkojen jälkeen ollut siellä paljonkaan. Hän oli sopivasti ja hellästi mieltynyt kaikkiin hommiin, mutta mikään niistä ei kokonaan vanginnut hänen mielenkiintoaan. Selina oli ajatellut Roelfia järjestäessään työvajaa. Vain kerran pakonsa jälkeen oli Roelf lähestynyt perhettään. Ranskasta oli tullut kirje, ja siinä oli pieni rahasumma Geertjelle ja Jozinalle — kovin pieni rahasumma, jonka hän oli vaivautunut lähettämään niin kaukaa ulkomailta, ajatteli varakas Poolin perhe. Geertje oli nykyään naimisissa van der Sijden pojan Gerritin kanssa ja asui eräällä farmilla Low Prairien puolella. Jozina oli niin hupsu, että hän tahtoi muuttaa kaupunkiin sairaanhoitajattareksi. Roelfin pieni rahalahja ei merkinnyt mitään heille. He eivät nähneet sitä taistelua, jota varaton taideoppilas kävi säästäessään pennejään. Selina ei ollut koskaan kuullut mitään hänestä. Mutta muutamana päivänä vuosien kuluttua hän oli tullut juosten Dirkin luokse eräs kuvalehti kädessään.

»Katso!» hän oli huutanut näyttäen kuvaa. Dirk oli tuskin koskaan nähnyt häntä niin kiihtyneenä. Kuva esitti erästä kuvapatsasta — naisvartaloa. Sen nimi oli Seine — lainehtiva, käärmemäinen, siro, inhottava, kaunis ja hirvittävä nainen. Sen kasvot olivat viehkeät, nälkäiset, jalot ja kavalat — samalla kertaa. Se esitti sitä Seineä, joka elähdytti viljavia laaksomaita, sitä Seineä, joka kuljetti tuhansia elottomia, turvonneita ruumiita, 1793:n punasilmäistä raivotarta ja 1650:n hymykuoppaista kiemailijaa. Kuvan alla oli parisen riviä — Roelf Pool... Salon... amerikkalainen... tulevaisuus...

»Se on Roelf!» Selina oli huutanut. »Roelf. Pikku Roelf Pool!» Kyyneleet kiilsivät hänen silmissään. Dirk oli ollut kohteliaan myötätuntoinen. Mutta hänhän ei ollutkaan koskaan tuntenut Roelfia oikeastaan. Hän oli kuullut äitinsä puhuvan hänestä, mutta — —

Selina näytti kuvan Pooleille ajaen sinne eräänä iltana hämmästyttääkseen heitä. Rouva Klaas Pool oli kauhistunut nähdessään tuon alastoman naisen kuvan ja huudahtanut: »Jestas sentään!» torjuvasti, ja oli ilmeisesti luullut Selinan tuoneen sen heille vain pilkatakseen heitä. Aikoikohan hän näyttää sitä muillekin high-prairieläisille!

Selina ymmärsi High Prairien asujainten sielun nykyään paremmin kuin ennen, vaikkakaan ei vieläkään täydellisesti, huolimatta siitä, että hän oli elänyt heidän keskuudessaan lähes kaksikymmentä vuotta. He olivat kylmiä, mutta kuitenkin ystävällisiä, epäluuloisia, mutta kuitenkin jalomielisiä. He epäilivät kaikkia muutoksia, mutta edistyivät kuitenkin uutteruutensa ja loppumattoman ahertamisensa avulla. Sukupolvia kului ilman mielikuvituksen hiventäkään, ja sitten saattoi syntyä — Roelf Poolin kaltainen henki.

Selina yritti selittää Roelfin mestarillisen tekeleen sisältöä heille. »Katsokaa nyt, se on esittävinään Seineä — jokea, joka virtaa Pariisin halki maaseudun helmaan. Pariisin — koko Ranskan — historia liittyy Seineen, sulautuu siihen — niin hirvittävät kuin suurenmoisetkin kohtaukset. Se virtaa juuri Louvren ohitse. Se näkyy Bastillen ikkunoihin. Sen suurimmalla saarella upeilee Notre Dame. Seine on nähnyt äärettömiä tapahtumia, rouva Pool! — —»

»Niin typerää puhetta!» keskeytti entinen leski. »Ei joki voi nähdä mitään. Kaikki tietävät, ettei joki voi nähdä.»

Kun Dirk oli seitsemäntoista vuoden vanha, rupesivat he puhumaan seuraavasta vuodesta. Dirkin piti mennä yliopistoon. Mutta mihin yliopistoon? Ja mitä aikoi hän opiskella siellä? Hm, vaikea sanoa. Jotakin yleistä — olihan siellä kai sellainenkin kurssi. Joitakin kieliä — vähän ranskaa taikka muuta sellaista — ja kansantaloutta ja kirjallisuutta ja ehkäpä historiaakin.

»Niinkö», oli Selina sanonut. »Niin. Jotakin yleistä siis. Tietysti, jos joku ihminen halusi ruveta arkkitehdiksi, niin silloin kai Cornell olisi ollut oikea paikka — taikka Harvard tulevalle juristille — taikka Boston Tech insinöörille, taikka — —»

Aivan niin — jos nimittäin joku halusi ruveta opiskelemaan jotakin tuollaista. Mutta tuo yleinen kurssi ei ollut niinkään hullu ajatus, siksi kunnes Dirk keksisi oikean alansa. Kieliä ja kirjallisuutta ja muuta sellaista.

Selina oli oikeastaan hyvinkin mielissään. Sillä tavalla meneteltiin Englannissakin. Siellä lähetettiin poika yliopistoon. Häneen ei puristettu mitään teknillistä oppijaksoa, ja häntä ei kiidätetty väkipakolla jonkun ammattihaaran kirjallisuuden halki. Siellä hänet lähetettiin yliopistoon vain kehittymään kirjojen ja opin ilmapiirissä, viettämään viihtyisiä hetkiä sellaisten miesten seurassa, jotka opettivat vain siksi, että he pitivät opettamisesta, ja joiden vapaat keskustelut opintohuoneen takkavalkean ääressä olivat arvokkaampia kuin kokonaiset luentosarjat. Selina oli lukenut siitä englantilaisissa romaaneissa. Oxford! Cambridge! Peruukkeja, murattia, urheilua, vaskipiirroksia, ristikkoikkunoita, kirjoja, väittelyitä ja kirjallisia kerhoja!

Sellaista oli Englannissa. Vanhempaa sivistystä tietenkin. Mutta eiköhän amerikkalaisissakin yliopistoissa voisi olla samaa henkeä? Ja jos Dirk halusi jotain sellaista, niin hän oli iloinen. Oikein iloinen! Tavoitteli tosi kauneutta.

Kaikki kehuivat niin hirveästi Midwestin yliopistoa, joka sijaitsi Chicagon etelälaidalla. Se oli tietenkin uusi, mutta nuo goottilaiset rakennukset näyttivät kuitenkin aika iäkkäiltä ja vakavilta (Illinois Centralin esikaupunkijunat samoin kuin tuhansien naapuritalojen uunien rasvainen hiilisavu olivat tämän vaikutelman päätekijät). Ja sitäpaitsi siellä kasvoi todellakin murattia — ja siellä oli ristikkoikkunoita.

Dirk oli sitä ehdottanut eikä Selina. Pääsyvaatimukset olivat hyvin helpot. Harvardko? Taikka Yale? Voi, pojilla oli siellä rahaa kuin roskaa. Eugene Arnoldilla oli oma autonsa New Havenissa.

Heidän mielestään oli todellakin tässä tapauksessa Chicagon Midwest-yliopisto, joka sijaitsi kaupungin eteläosassa, lähellä järveä, erittäin sopiva. Siellä voi hän todellakin opiskella jotain yleistä. Maailmahan oli avoinna Dirkin edessä. Tämä oli kuin lasten nappien laskua:

Pappi — lukkari — talonpoika — kuppari.

He laskivat yhdessä Dirkin sielun nappeja, mutta tulos oli aina erilainen. Se riippui aina kulloinkin käytetystä puvusta. Eugene Arnold aikoi opiskella lakitiedettä Yalessa. Hän sanoi tarvitsevansa sitä, jos hän joskus liittyisi toiminimen palvelukseen. Pauline (hän vaati nykyään, että häntä nimitettiin Paulaksi) oli muutamassa tyttökoulussa ylisen Hudsonin varrella — sellaisessa koulussa, joka ei ilmoita edes kolmenkymmenenviiden sentin kuvalehtien etusivulla.

Kahdeksantoistavuotiaana Dirk siis joutui Midwestin yliopistoon. Se oli paljon käytännöllisempää kuin jonkun itäisen yliopiston valitseminen olisi ollut. High Prairie kuuli, että Dirk DeJong aikoi lähteä yliopistoon. Erään naapurin poika sanoi: »Menetkö Wisconsiniin — maanviljelyskurssille?»

»Varjelkoon, en mene!» oli Dirk vastannut. Hän kertoi siitä Selinalle ja nauroi. Mutta hänen äitinsä ei nauranut.

»Kävisin itse mielelläni sen kurssin, jos tahdot tietää. Se on kuulemma aivan mainio.» Hän katsahti äkkiä Dirkiin. »Dirk, haluaisitko sinä? Haluaisitko sinä mennä Madisoniin, tarkoitan. Sitäkö sinä haluaisit?»

Dirk hämmästyi. »Minäkö! En ikinä!... Ellet sinä toivo sitä, äiti. Siinä tapauksessa menen mielelläni. On kamalaa ajatellakin, että sinä raadat tällä tavalla farmilla, sillä aikaa kuin minä olen koulussa. Tunnen olevani niin kurjan kurja, kun äitini raataa minun puolestani. Muut pojat — —»

»Minä teen sitä työtä, mikä minua kiinnostaa, sen henkilön takia, jota rakastan enin koko maailmassa. Minä olisin hukassa — onneton — ilman farmiani. Jos kaupunki todellakin vähitellen hiipii niskaani, kuten toiset ennustavat, niin en käsitä, mitä silloin teen.»

Mutta Dirk oli muodostanut oman mielipiteensä tästä kysymyksestä. »Ei Chicago koskaan kasva tännepäin kaikkien noiden terästehtaiden ja valimoiden ollessa eteläpuolellamme. Pohjoispuoli on tulevaisuuden puoli. Siellä asutaan nyt jo.»

»Ketkä asuvat siellä?»

»Ihmiset, joilla on rahaa.»

Silloin Selina hymyili, niin että pieni, hauska ryppy hänen nenänsä juuressa taas näkyi selvästi. »No, siinähän tapauksessa me siis sovimme vielä toistaiseksi mainiosti tähän eteläpuoliskoon.»

»Odotahan vain, kunnes minä ehdin menestyä maailmassa. Sitten sinun ei tarvitse enää raataa.»

»Mitä sinä tarkoitat 'menestymisellä', Noinsuuri?» Selina ei ollut nimittänyt häntä Noinsuureksi vuosikausiin. Mutta nyt tuo vanha lempinimi kohosi hänen kielelleen kenties juuri sen johdosta, että he puhuivat hänen menestyksestään. »Mitä sinä tarkoitat 'menestymisellä', Noinsuuri?»

»Rikkautta. Rahaa.»

»Oi, ethän, Dirk! Et suinkaan! Se ei ole menestymistä. Roelf — hänen työnsä — se merkitsee menestystä.»

»Hyväinen aika, jos sinulla vain on tarpeeksi rahaa, niin voit ostaa niitä esineitä, joita hän valmistaa, ja omistaa ne. Sehän on melkein yhtä hauskaa, eikö totta?»

Midwest-yliopisto oli syntynyt miltei sananmukaisesti yhtenä yönä sille paikalle, missä Midway Plaisance oli sijainnut Chicagon maailmannäyttelyn aikana vuonna 1893. Yhden ainoan miehen miljoonat olivat esittäneet sen taikasauvan osaa, joka oli loihtinut paljaasta aromaasta esille opinahjon. Yliopiston ohjelma nimitti häntä Perustajaksi, kirjoittaen sanan suurella kirjaimella niin kuin Jumalan nimen. Ylioppilaat puhuivat hänestä hieman huolimattomammin. He nimittivät häntä Öljy-Johnnyksi. Hän oli jo lahjoittanut yliopistolle kolmekymmentä miljoonaa, mutta siitä huolimatta ahnehti tämän oppilaitoksen täyttymätön vatsa yhä enempää. Jos öljyn hinta kohosi sentin murto-osankaan verran, sanoivat he heti: »nyt sopisi Öljy-Johnnyn taas heittää kitaamme joitakin miljoonia.»

Dirk ryhtyi opintoihinsa Midwestin yliopistossa syksyllä 1909. Hänen ensimmäinen vuotensa ei ollut kovinkaan hauska — sellaisethan ne ensimmäiset vuodet tavallisesti ovat. Hän suoriutui kuitenkin aika hyvästi... Suuri osa miesylioppilaista opiskeli lakia, mikä selittää nykyään Chicagossa ja sen ympäristössä toimivien kiinteimistökauppiaiden ja vakuutusasiamiesten suuren lukumäärän. Jo ennen ensimmäisen lukukautensa loppua hän oli saavuttanut kaikkien suosion. Hän oli synnynnäinen johtohenkilö, ja yhdistysten jäsenmerkit kukoistivat hänen napinreiässään. Jos hän pukeutui johonkin valmiina ostettuun hännystakkiin, niin se heti näytti parhaimman räätälin tekeleeltä. Hänen käytöksensä oli luonnostaan erikoisen miellyttävä. Miehet pitivät hänestä — samoin tytötkin. Hän oppi sanomaan: »Minulla on taloutta kello kymmenen», joka tarkoitti hänen kansantalouden luentoaan, ja: »Minäpä jäänkin pois psyykestä», mikä merkitsi sitä, että hän aikoi jäädä pois seuraavalta sovelletun psykologian luennolta. Hyvin harvoin hän ylipäänsä kuitenkaan »jäi pois» luennoiltaan. Hän ajatteli äitiään, ja silloin tuntui tuollainen sekä epärehelliseltä että typerältä. Jotkut hänen tovereistaan naureskelivat hänen virkaintoisuudelleen. »Saattaisi melkein luulla, että sinä kuuluisit luokattomiin», sanoivat he.

Luokattomat olivat enimmäkseen vakavia ja sangen keski-ikäisiä ylioppilaita, joiden opinnot olivat heidän elämänsä jälkisatoa. Tavallisesti he eivät olleet ilmoittautuneet millekään täydelliselle kurssille, tai sitten he kuumeisesti suorittivat kaksinkertaisen oppimäärän. Luokkaylioppilaat olivat sitävastoin säännöllisesti ilmoittautuneita ylioppilaita, jotka olivat aivan yhdenikäisiä (seitsemästätoista kahteenkymmeneenkolmeen), ja jotka mielellään höystivät opintojansa sokerimuruilla. Luokattomista ylioppilaista mainitsi yliopiston luettelo m.m. seuraavaa:

Vähintään kaksikymmentäyksi vuotta täyttäneet henkilöt, jotka eivät pyri yliopistolliseen oppiarvoon, saavat pyydettyään lupaa Yliopiston Tutkintolautakunnalta ottaa osaa Yliopiston järjestämiin oppitilaisuuksiin luokattomina ylioppilaina. Heidän on esitettävä todistukset menestyksellisestä toiminnasta opettajana taikka muusta huomattavasta toiminnasta käytännöllisellä alalla... Heitä ei voi valita julkisesti edustamaan Yliopistoa...

He olivat tämän tieteen temppelin tuhkimoita.

Luokkaylioppilaat ja luokattomat eivät seurustelleet keskenään. Paitsi ikää erotti heitä toisistaan myöskin päämäärä. Luokkaylioppilaat olivat enimmäkseen solakoita nuorukaisia, jotka käyttivät urheilulakkeja, piippuja ja villatakkeja ja jotka puhuivat potkupallosta, pesäpallosta ja tytöistä; taikka solakoita nuoria tyttöjä, joilla oli läpinäkyvät puserot, joiden alta siinsivät liivinsuojustimien vaaleanpunaiset silkkinauhat, laskostetut hameet, jotka liehuivat ihastuttavasti heidän astellessaan edestakaisin koulunpihalla, ja jotka puhuivat potkupallokilpailuista, juoruista; vaatteista ja pojista. He jäivät pois luennoilta, mikäli se suinkin oli mahdollista, ja muodostivat ylioppilaskunnan. Midwest leipoi heitä sadoittain — ketjuttain, kuten Aug. Hempelin makkaratehdas syyti hienoja, muhkeita makkaroitaan, jotka kaikki olivat täsmälleen toistensa näköisiä ja seurasivat välittömästi toisiaan. Niin ja niin monta sataa valmistui tämän vuoden luokalta. Niin ja niin monta oli valmistuva seuraavan vuoden luokalta. Joskus sattumalta joku huimapäinen makkara rikkoi kuorensa, ja silloin se heitettiin pois. He viruivat yliopistossa sen tähden, että heidän vanhempansa — uutterat kauppiaat, tehtailijat, liikemiehet ja heidän kelpo vaimonsa — halusivat antaa lapsilleen hyvän kasvatuksen. He olivat kunnianhimoisia lastensa puolesta. »Minä en milloinkaan saanut oppia mitään ja surin aina tätä puutetta, ja nyt haluan minä antaa pojalleni (taikka tytölleni) hyvän kasvatuksen, joka on auttava häntä elämän taistelussa. Kas, tämä aika vaatii erikoistumista.»

Jalkapalloa, juttuja, minä-sanoin-Jimille ja minä-sanoin-Bessielle.

Luennoilta jäänti olisi tuntunut luokattomasta yhtä mielettömältä kuin viikkorahansa heittäminen katuojaan. Jos he vain ruumiillisesti olisivat kyenneet, olisivat he kuunnelleet kaksikin luentoa yhtäaikaa ja kirjoittaneet kaksi tutkielmaa samassa hetkessä. He olivat värittömiä, vakavia naisia, joiden ikä vaihteli kolmenkymmenen ja neljänkymmenenkahdeksan välillä, joiden tukka ei ollut mikään koristus, vaan käsite, joka oli mahdollisimman nopeasti kierrettävä pois tieltä nuppuun, joiden vaatteet olivat vain verho, joiden kengät eivät edes olleet »käytännölliset jalkineet», vaan hyvin yksinkertaisesti vain kengät, kuluneet, paikatut, käyttökelpoiset kengät. Miehet olivat vakavia, nukkavieruja, usein silmälasipäisiä; heidän takinkauluksillaan oli hilsettä ja heidän uurteiset, huolestuneet kasvonsa olivat aivan toisenlaiset kuin luokkaylioppilaiden tuoreet, poikamaiset, huolettomat naamat. He puhuivat täsmällisesti ja miltei kaikuvasti »kansantaloudesta ja sovelletusta psykologiasta». Monet heistä olivat ahertaneet kymmenen, jollei viisitoistakin vuotta voidakseen suoda itselleen tämän myöhäisen kouluutuksen. Tämän tässä täytyi elättää äitiään ja tuon tuossa joukkoa nuorempia veljiä ja sisaria. Tuolla kolmekymmentäyhdeksänvuotiaalla, lempeällä naisella oli halvattu isä, ja tuo toinen oli kärsinyt köyhyyttä, kalvavaa, lohdutonta köyhyyttä ja viidentoista vuoden tuskallista, ääretöntä säästämistä voidakseen toteuttaa loistavan unelmansa yliopisto-opinnoista. Tämä tyttö tässä taas opiskeli voidakseen ryhtyä yhteiskunnalliseen työhön — Social Serviceen. Hän oli tehnyt kaikkea. Hän oli ollut palvelijattarena ja palvellut myyjänä 5:n ja 10:n sentin kaupoissa. Hän oli opiskellut iltaisin; säästänyt pennejä, viisisenttisiä, kymmensenttisiä, neljännesdollareita. »Muusta huomattavasta toiminnasta käytännöllisellä alalla.» Jumala tietäköön, että he olivat toimineet!

He katsoivat yliopistoa aluksi rakkauden sokaisemina kuin sulhanen, joka katsoo omistajan hellin silmin morsiantaan, jonka tähden hän on raatanut ja odottanut nuoruutensa vuodet. Yliopisto oli antava hänelle takaisin hänen hävinneen nuoruutensa — ja enemmänkin. Se oli antava hänelle viisautta, tietoa, voimaa ja ymmärrystä. He olisivat voineet kuolla sen puolesta — ja he miltei kuolivatkin vaipuessaan korviaan myöten kieltäymyksiin ja työhön.

He tulivat puristaen rakkauttaan molemmissa käsissään kuin uhrijuhlaan. »Ota minut!» he huusivat. »Tässä minä tulen ja tarjoan kaiken, mitä omistan — Minä tarjoan antaumukseni, toivoni, opinhaluni ja rikkaat lupaukseni. Minulla on kokemuksia, katkeran suloisia kokemuksia. Tunnen taistelun. Katso, tässä ovat arpeni. Voin tuoda luokkahuoneisiin niin paljon uutta ja arvokasta. Pyydän vain leipää — tiedon leipää.»

Ja yliopisto antoi heille kiviä.

»Meneppäs tuohon sakkiin!» sanoivat luokkaylioppilaat naureskellen kulkiessaan pihan ylitse. »Hirveätä!»

Professorien mielestä he olivat kenties hieman liian innokkaita, liian tiedonhaluisia, liiaksi vaativia. He jäivät luokkahuoneisiin luentojen päätyttyä esittämään lukemattomia kysymyksiä. He olivat kukkuroillaan tiedusteluja. He saattoivat milloin hyvänsä lausua luennon aikana: »Niin, minä olen työskennellessäni huomannut, että — —»

Mutta professorit luennoivat mieluimmin itse. Jos oli viitattava johonkin huomioon, niin viittaus oli esitettävä opettajan paikalta eikä luokan keskuudesta. Sitäpaitsi tuollainen menettely häiritsi opetuksen säännöllistä kulkua, esti kurssin edistymistä. Koulukello soi pian, ja siinä oli hän sitten vasta päivän luennon keskikohdassa.

Ensimmäisenä vuotenaan Dirk erehtyi surkeasti seurustellessaan miltei ystävällisesti erään tuollaisen luokattoman — naispuolisen luokattoman kanssa. Tyttö kävi samoilla talouden luennoilla ja istui hänen vieressään. Hän oli leveä, hyväntahtoinen, kömpelö, noin kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha tyttö, joka ei koskaan puuteroinut rasvaista ihoaan, ja jonka paksu tukka lemusi epämiellyttävästi öljyltä. Hän oli ystävällinen ja toverillinen, mutta jokainen luokkaylioppilas olisi voinut sanoa Dirkille, että hänen vaatteensa olivat kamalat, ja kylmimpinäkin päivinä ilmaantui hänen kainaloittensa alle puolikuun muotoinen tahra. Hän oli todellakin hyvin lahjakas, ripeä, innostunut, tasainen ja arvostelukykyinen. Hän tiesi tarkalleen, mitkä seikat olivat tärkeitä ja mitkä tyhjänpäiväisiä, miten seuraavan päivän tehtävät oli valmistettava ja miten viikkokirjoitukset oli kirjoitettava. Hänen nimensä oli Schwengauer — Mattie Schwengauer. Kauheata!

»Kuulkaa», hän saattoi hyväntahtoisesti sanoa Dirkille. »Ei teidän tarvitse lukea kaikkea tuota. Ei ensinkään. Riittää aivan, jos luette sivut 256—273 Blainestä, 549—567 Jaeckelistä ja ensimmäiset yksitoista — ei, kaksitoista sivua Trowbridgen lyhennyksestä. Silloin tiedätte kaiken, mitä tarvitsette.»

Dirk oli kiitollinen. Tytön muistiinpanot olivat aina tarkat ja täydelliset, ja hän salli Dirkin aina jäljentää ne. He tottuivat lähtemään luokkahuoneesta yhdessä ja yhdessä kävelemään pihojen poikki. Tyttö kertoi hänelle itsestään.

»Ovatko teidän omaisenne maanviljelijöitä?» Hän katseli ihmetellen Dirkin hienosti leikattuja vaatteita ja kapeita, voimakkaita, moitteettomia käsiä, hänen keikailevia kenkiään ja lakkiaan. »Minunkin ovat maanviljelijöitä — Iowassa.» Hän äänsi sen Ioway. »Elin farmilla kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanhaksi. Toivoin aina pääseväni kouluun, mutta meillä ei ollut rahaa, enkä minäkään voinut muuttaa kaupunkiin ansaitsemaan, koska olin vanhin ja äiti oli niin sairaalloinen Emman — nuorimman — meitä on yhdeksän — syntymän jälkeen. Äiti kehotti minua lähtemään, ja isäkin oli suostuvainen, mutta minä en voinut. Se ei ollut heidän vikansa. Jonakin vuonna oli kesä niin kuuma, aivan rutikuiva, keväästä syksyyn saakka, että maissintähkät kuivuivat paperiksi, ja seuraavana vuonna taas saattoi tulla niin paljon vettä, että siemen mätäni maassa. Äiti kuoli minun ollessani kahdenkymmenenkuuden vuoden vanha. Lapset olivat kaikki aika suuria jo silloin. Isä meni uudestaan naimisiin ennen vuoden loppua, ja minä menin Des Moinesiin työhön. Olin siellä kuusi vuotta, mutta en ansainnut paljonkaan veljeni takia, joka oli aikamoinen hurjapää. Hänkin oli muuttanut Des Moinesiin isän mentyä uusiin naimisiin. Hän ja Aggie — tuo toinen vaimo — eivät oikein vetäneet yhtä köyttä. Tulin Chicagoon noin viisi vuotta sitten... Olen ollut tänä aikana kaikissa muissa työpaikoissa, paitsi hiilikaivoksissa. Olisin mennyt niihinkin, jos se olisi ollut välttämätöntä.»

Hän kertoi kaikkea tätä yksinkertaisesti ja vaivattomasti. Myötätunto ja sääli täyttivät Dirkin mielen. Hän oli hyvin herkkäluonteinen. Tytön puhe sekä liikutti että samalla jollakin tavalla kiusasi häntä.

»Te ette tietenkään ymmärrä, mitä täällä oleminen merkitsee minulle... Noina vuosina — oi, minä uneksin tästä. Nytkään en minä vielä oikein uskalla uskoa tähän. Tunnen koko ajan ympäristöni olemassaolon, enkä kuitenkaan luota siihen. Tiedättehän, miltä tuntuu, kun näkee unta jostakin kauniista, ja sitten herättyään huomaakin sen olevan totta. Minä nautin yksistään täällä olostakin. 'Nyt kuljen pihan poikki', sanon itsekseni. 'Olen ylioppilas — naisylioppilas — Midwestin yliopistossa, ja nyt kuljen yliopiston pihan poikki matkalla luennolle.'»

Hänen kasvonsa olivat hyvin kiiltävät ja vakavat ja viisaat.

»Sehän on suurenmoista,» vastasi Dirk epävarmasti. »Onpa se suurenmoista.»

Dirk kertoi äidilleen tästä tytöstä. Tavallisesti hän matkusti kotiin perjantai-iltaisin ja palasi vasta maanantaiaamuna. Hänen ensimmäiset luentonsa alkoivat maanantaisin vasta kello kymmenen. Selina oli hyvin kiinnostunut ja liikutettu. »Luuletko sinä, että hän suostuisi joskus viettämään lauantain ja sunnuntain täällä meidän luonamme? Hän voisi tulla kanssasi perjantaina ja palata sunnuntai-iltana, jos hän haluaisi. Taikka sitten hän voisi jäädä maanantaiaamuun ja palata sinun kanssasi. Täällähän on vierashuone, joka on niin viileä ja hiljainen. Hän saa tehdä aivan oman päänsä mukaan. Minä annan hänelle kermaa ja tuoreita hedelmiä ja kaikkia vihanneksia, joista hän pitää. Ja Meena saa leipoa tuoreita kokosleipiään. Adam voi tuoda tuoretta kokosta South Water Streetillä.»

Mattie tulikin muutamana perjantai-iltana. Oli lokakuun loppupuoli ja oikea jälkikesä, Illinoisin preeriain ihanin aika. Pehmeä, kultainen valo lainehti kaikkialla. Oli kuin ilma itse olisi ollut sulaa kultaa ja värejä. Kurkut ja pumput [kurpitsat], jotka viruivat muhevan, ruskean maan liepeillä, heijastivat lämmintä hehkua ja vaahterain hallanpanemat lehdet helottivat auringossa. Maaseudun yllä lepäsi hedelmällisyyden, uhkeuden ja täytettyjen lupausten hohde. Se oli kuin kaunis ja hedelmällinen nainen, joka oli synnyttänyt lapsensa, havainnut heidät hyviksi, ja joka nyt istui niitä katsellen kirkassilmäisenä, suloisena, korkearintaisena ja tyytyväisenä.

Mattie Schwengauerin kasvoille kohosi heleä loiste. Kun hän ja Selina kättelivät, tutki Selina häntä sangen uteliaana ja ikään kuin hieman hämmästyneenä. Jälkeenpäin hän sanoi Dirkille kahdenkesken: »Mutta sinähän väitit, että hän olisi ruma!»

»Onhan hän — tai — mitä sinä luulet?»

»Katsohan häntä.»

Mattie Schwengauer jutteli parhaillaan Meena Brasin, palvelijattaren kanssa. Hän seisoi kädet komeilla ryntäillään, viisas pää taaksepäin kallistuneena, silmät loistaen ja huulet hymyillen, niin että hänen voimakkaat, leveät hampaansa näkyivät. He keskustelivat eräästä uudesta separaattorista. Jokin seikka huvitti Mattie'a, ja hän nauroi. Se oli nuoren tytön huoletonta, vapauttavaa, luonnollista naurua.

Kaksi päivää vietti Mattie oman päänsä mukaan. Toisin sanoen hän auttoi juurikasvien korjuussa puutarhassa, lehmien lypsyssä ja hevosten valjastuksessa sekä ratsasti satulatta niitä laitumelle viemään. Hän käveli maantiellä, kahlaili pudonneiden lehtien joukossa metsissä, kantoi tulipunaista vaahteranlehteä tukassaan, nukkui kuin kuollut kymmenestä kuuteen ja söi suunnattomasti kermaa, hedelmiä, vihanneksia, munia, makkaroita ja kakkuja.

»Kotona maalla sain tuollaista niin hirveän paljon, että oikein vihasin sitä», hän sanoi nauraen hieman nolona. »Minun oli pakko syödä sitä silloin. Mutta nyt nautin suunnattomasti sellaisesta, sillä se kai kuuluu minun luontooni. Tämä on niin ihanaa, rouva DeJong. Ihanin aika koko elämässäni.» Hänen kasvonsa säteilivät, niin että ne näyttivät miltei kauniilta.

»Jos tahdotte, että minun on uskottava sanojanne», virkkoi Selina, »niin palaatte pian luoksemme.»

Mutta Mattie Schwengauer ei palannut milloinkaan.

Seuraavan viikon alkupuolella muuan oikeista ylioppilaista lähestyi Dirkiä. Hän oli junior, hyvin vaikutusvaltainen henkilö ja sen ylioppilaskerhon jäsen, johon Dirkiä oli kehotettu pyrkimään ja joka todellakin oli varsin edullinen kerho.

»Kuulehan, DeJong, minä tahtoisin puhua kanssasi pari sanaa. Huh, sinun on jätettävä tuo tyttö — Swinegour, taikka mikä hänen nimensä olikaan — ellet halua loukata kaikkia kerhon poikia.»

»Mitä sinä tarkoitat? Jätettäväkö? Mikä häntä muka vaivaa?»

»Vaivaa! Hänhän on luokaton. Ja tiedätkö, mitä kerrotaan hänestä? Hän sanoi sen itse neuvoessaan erästä tyttöä, jonka piti ansaita elantonsa opintoaikanaan. Hän kylpee aina alusvaatteet ja valkoiset sukat yllään säästääkseen pyykkisaippuaa. Pesee ne samalla kertaa, ja se on totinen tosi.»

Dirkin sielun silmien eteen välähti kuva tästä lihavasta tytöstä, joka istui puettuna ahtaisiin trikooalusvaatteisiinsa kylpyammeessaan ja hankasi niitä ja itseään yhtä aikaa. Hullunkurinen ja vastenmielinen näky — säälittävä näky, vaikkakaan Dirk ei halunnut myöntää sitä.

»Voitko kuvitella!» sanoi hänen tuleva kerhoveljensä. »Hyväinen aika, emmehän me voi pitää seurassamme sellaista poikaa, joka seurustelee tuollaisen tytön kanssa. Sinun on luovuttava hänestä, ymmärrätkö. Lopullisesti. Pojat eivät siedä sitä.»

Dirkin mielessä kehittyi taas toinen kuva, jossa hän näki Dirk DeJongin asettuvan ylevään asentoon ja lausuvan: »Eivät siedä sitä, pyh! Hän on enemmän arvoinen kuin koko teidän moskanne yhteensä. Menkää helvettiin!»

Mutta sen sijaan hän sanoi epävarmasti: »Niinkö? Vai niin! Huh! — —»

Dirk vaihtoi paikkaa luokkahuoneessa, vältti Mattien silmiä ja kiiruhti ulos luokasta heti tunnin päätyttyä. Eräänä päivänä hän näki tytön tulevan vastaan pihalla ja aavisti, että hän aikoi pysähtyä puhuttelemaan — luultavasti nauraen toruakseen häntä. Dirk kiirehti silloin askeleitaan, väistyi hieman toiselle puolelle ja kulkiessaan ohitse kohotti lakkiaan ja nyökkäsi kiinnittäen katseensa suoraan eteenpäin. Silmäkulmallaan hän näki tytön seisovan hetkisen epäröiden polulla.

Dirk valittiin kerhoon. Toverit ihastuivat heti häneen. Selina vain sanoi parisen kertaa: »Miksi sinä et tuo tuota kelpo Mattie'a joskus taas mukanasi tänne? Hän oli niin hyvä tyttö — taikka oikeammin nainen. Hän näytti niin nuorelta ja huolettomalta ollessaan täällä, eikö totta? Niin viisas tyttö sitäpaitsi. Hän on pääsevä pitkälle, saatpa nähdä. Tuothan hänet ensi viikolla?»

Dirk kiemurteli, rykäisi, katsoi pois. »Enpä tiedä. En ole nähnyt häntä viime aikoina. Hänellä on luultavasti muuta seuraa, mistä minä tiedän.»

Hän koetti olla ajattelematta tätä asiaa, sillä hän häpesi aikalailla. Hän häpesi oikeastaan hirvittävästi. Hän ajatteli itsekseen: »Oh, mitä siitä!» ja peitti noloutensa. Kuukauden kuluttua Selina sanoi taas: »Sinun pitäisi kutsua Mattie Kiitospäivänä päivällisille, ellei hän matkusta kotiin. Meillä on kalkkunaa ja kurpitsapiirakkaa ja muuta sellaista. Hän nauttisi siitä hirveästi.»

»Mattie?» Dirk oli unohtanut hänen nimensäkin.

»Juuri Mattie. Olihan hän Mattie? Mattie Schwengauer.»

»Hänkö? Minä en ole nähnyt häntä pitkään aikaan.»

»Dirk, ethän vain ole riidellyt tuon kiltin tytön kanssa?»

Dirk päätti kertoa koko jutun. »Kuule nyt äiti. Yliopistossa on monen monta eri joukkoa. Ymmärrätkö? Ja Mattie ei kuulu mihinkään niistä. Sinä et tietenkään ymmärrä, mutta se on totta. Hän — hän on viisas ja kyvykäs ja kaikkea hyvää, mutta hän ei vain kuulu mihinkään. Tuollaisen tytön ystävänä et pääse minnekään. Sitäpaitsi hän ei edes ole mikään tyttö, hän on keski-ikäinen nainen, jos oikein asiaa ajattelet.»

»Ei pääse minnekään!» Selinan ääni oli viileä ja hillitty. Sitten hän lisäsi, kun pojan katse vältti häntä: »Näetkös, Dirk DeJong, Mattie Schwengauer on juuri muuan tärkeimpiä syitäni, jonka vuoksi minä lähetin sinut yliopistoon. Hän on niin sanoakseni osa yliopisto-opetuksesta. Hänen kanssaan jutellessasi opit jo jotakin arvokasta. Enhän minä suinkaan tarkoita sitä, ettet sinä saisi mielelläsi seurustella sievien, nuorten, ikäistesi tyttöjen kanssa. Olisi aivan nurinkurista, ellet sitä tekisi. Mutta tämä Mattie — hyväinen aika, hänhän on itse elämä. Muistatko, kuinka hän kertoi pesseensä astioita Kahdennentoista kadun juutalaisravintolassa, jonka omistaja lainasi astioita ja veitsiä ja haarukoita naapuriston italialaisiin ja irlantilaisiin häätilaisuuksiin, missä syötiin sianlihaa ja mitä moskaa hyvänsä, ja sitten käytti niitä seuraavana päivänä taas omassa ravintolassaan juutalaisille vierailleen.»

Muistihan Dirk kyllä. Selina kirjoitti Mattielle kirjeen kutsuen häntä farmille Kiitospäiväksi, ja Mattie vastasi kohteliaasti eväten. »Olen aina muistava teitä», hän kirjoitti tuossa kirjeessään, »rakkaasti.»